— Kalifornia on maailman vierashuone, ja San Fransisko sen kaariakkuna, — sanoi eräs kokouksen toimeenpanevaan toimikuntaan kuuluvista isännistämme; koko toimikunta oli, näet, lähetetty asemalle meitä vastaan-ottamaan.
Vaikka silloin oli kuiva vuoden-aika, teki kuitenkin mieli yhtyä hänen lausuntoonsa: "Kultaisen portin kaupunki" (the City of the Golden Gate) on kerrassaan hurmaava. Kukkia joka paikassa, kukkia uhkumalla. Joka paikassa tummanpunaisia verenpisaroita, notkeata muurivehreää, kauniita kuusamoita, kolmea kyynärää korkeita purppuran värisiä pelargoonioita, banaani-, viuhka- ja taatelipalmuja komeine lehtineen.
Alempana olevat kaupunginosat ovat rakennetut joko laivoille tai paaluperustukselle. Talojen ulkomuotoa ei voi juuri kauniiksi kehua muualla kuin muutamissa kaupunginosissa, joissa näkee kalliita ja komeita rakennuksia. Mutta sen sijaan näyttävät kaikki asumukset omituisilta, seinät ovat enimmästi vinot ja harmaat, mutta niitä peittää loistavakukkaiset köynnöskasvit. Ja tyytyyhän sitä mihin tahansa, kun saa katsella niin kauniita näköaloja kuin San Fransiskossa näkee joka suunnalla. Kaupunki on pelkkiä ylä- ja alamäkiä, joita myöten raitiovaunut väsymättä kiskovat väkeä. Joka kukkulalta katselee kulkija ihastuksella Kultaista Porttia, jonka aallot vuoron välkkyvät valkeine harjoineen, vuoron lepäävät väsähtyneinä sinisessä, vienoväreisessä aamupuvussa, vilkutellen paivänpaisteelle. Toisinaan, kun auer tai sumu siinnättää vuorten piirteet, näyttävät kaupunkia ympäröivät alppiseudut lumoavan kauniilta. Silloin on Sierra Nevadan rinnoilla lepäävä San Fransisko ihana kuin unelma.
Sen vuoren harjanteen toisella puolella, joka erottaa San Fransiskonlahden merestä, on Kultaisen Portin puisto (Golden Gate Park) luullaksemme maailman kaunein puisto. Toisella puolellansa on sillä meri, toisella Sierra Nevada ja kasvillisuus on etelämaisesti uhkuva.
Tuntuu melkein naurettavalta, että puhuessaan Kaliforniasta, Bret Harten Kaliforniasta, kullankaivajineen ja kiinalaisineen, puhuu kasvatus-opista ja sen edustajista, mutta San Fransiskossa et enään tapaakkaan meksikolaista vetelyyttä. Anglosaksinen aines on täällä vallitsevana, ja mihin se pääsee, siellä se rakentaa kirkkoja ja kouluja, järjestää, tekee työtä ja painaa joka paikkaan puuhan ja toimen leiman. Niin oli erittäinkin laita 17-20 p. Heinäkuuta 1880, jolloin Yhdysvaltojen Kasvatus-opillinen Yhdistys piti vuosikokoustaan San Fransiskossa. Eri valtiot riitelevät joka vuosi siitä, kenen aluetta ensi kerralla on kokouksella kunnioitettava, ja pohjan ja idän valtiot olivat vasta ensimmäisen kerran suoneet tämän kunnian kaukaiselle Lännelle.
Kalifornia, ja San Fransisko erittäinkin, oli pannut parhaansa liikkeelle, näyttääkseen ansaitsevansa tämän luottamuksen. Kahdellekymmenelleyhdelle eri toimikunnalle oli jätetty valmistusvarustukset, jotka olivatkin mainiot. Rautatie-, höyrylaiva- ja ravintolayhtiöt myönsivät kokoukseentulijoille tuntuvia hinnan-alennuksia. Jokaisessa Kalifornian kaupungissa oli heitä vastaanottamassa kaupungin valtuusmiehet, nais- ja opettajalähetystöjä, jotka pyysivät heitä viipymään suuruksella tai päivällisellä, veivät heidät mukaansa ajelemaan tai höyrylaivamatkoille. Puheita pidettiin, kukkia ja hedelmiä jaettiin. San Fransiskossa oli vieraanvaraisuus ylimmillään. Kaupungin naiset tarjosivat joka päivä kl. 1 sekä mies- että nais-opettajille maksutonta väliateriata (lunch). Joka ilta ottivat kaupungin ja Kalifornian opettajistot, lastentarha-, raittius- ja moni muu yhdistys vieraita vastaan ja kohtelivat jokaista tulijaa mitä herttaisimmalla tavalla. Jäähyytelöä, hedelmiä, leivoksia ja virvotusjuomia tarjottiin, jokainen vieras sai kauniin ruusukimpun. Iloinen, ystävällinen henki vallitsi kukilla koristetuissa huoneissa, joissa nuoret naiset, komeissa, kalleissa puvuissa, niin kuin kalifornialaiset ainakin, olivat emäntinä. San Fransiskossa yhtyy anglosaksien järjestämiskykyyn etelän avomielinen, vilkas vieraanvaraisuus. Luonnollista onkin että kultamaassa, jossa raha on helpolla saatavissa ja pienin kaupassa käypä raha on 5 centtiä[35](25 penniä), luonnollista on, sanon, että siellä muutaman vaivaisen tuhannen dollarin uhrausta kunnian kannattamiseksi pidetään pikku asiana.
Millainen oli kokouksen kasvatus-opillinen puoli? Kaikkien näiden sivuseikkojen sisällys ja päätarkotus?
Ameriikassa nykyään tapahtuva sivistystyö on niin suurenmoista laatua, että se ulottuu Yhdysvaltojen mahtavan rungon sormenpäihinkin. Se näkyi selvästi San Fransiskon kokouksessa, jossa opetuksen nykyisestä kannasta sai hyvän yleiskuvan. Koulujen näyttelyjä lukuunottamatta oli kokouksen ohjelmassa kuusi yleistä keskustelukokousta ja niissä yhteensä 24 esitelmää, sekä jotenkin yhtä monta kokousta eri osastojen keskusteluja varten. Näiden osastojen aineena oli: lastentarha-, alkeis-, jatko-, normaali- ja yliopisto-opetus, kurinpito ja ruumiillinen kasvatus.
Jos tarkastamme yleisiä keskustelukokouksia, niin huomaamme niiden osalla seuraavat aineet: 1) Kirjallisuus kouluissa. 2) Oppilasten valmistus yhteiskunnalliseen elämään. 3) Nykyisen koulujärjestelmän nykyinen arvostelu. 4) "Käytännöllinen" kasvatus. 5) Tuleeko valtion hankkia koululle opetusvälikappaleet? 6) Ameriikkalainen käsitys työstä.
Ensimmäistä kysymystä keskusteltaessa näkyi, kuinka suuri merkitys äidinkielellä ja kirjallisuudella on Ameriikan kouluissa ja kuinka suuresti kirjallisuuden luullaan vaikuttavan oppilaan jokapäiväiseen elämään. Mielipiteissä huomasi kaksi eri suuntaa: toinen puolue vaati perinpohjaisempaa opetusta äidinkielessä, sekä että kielen omituisuuksille ja lukukappalten valmistamiselle uhrattaisiin enempi aikaa. Toinen puolue varotti turhantarkkuudesta ja tahtoi että runoteosten lukemiselle jätettäisiin enempi aikaa. Vähän äitelämäisessä, mutta hyvin ja runollisesti kirjoitetussa esitelmässään huomautti miss Beecher, kuinka välttämätön puhdas kirjallinen käsityskyky on naiselle, kodin luojalle. Kaikki puhujat yhtyivät seuraavaan loppulauseeseen: oppilaalle on annettava sellainen kirjallinen perustus, että ainoastaan hyvä ja raitis kirjallisuus häntä innostuttaa.
Tämän puhtaasti kasvatus-opillisen keskustelun jälkeen seurasi esitelmä, jonka nimikin jo teki uteliaaksi: "Tuleeko nuorten tyttöjen lukea jokapäiväisiä sanomalehtiä?" Aine ja vielä enemmän puhuja, tohtori Harris Concordin filosoofisesta opistosta (Massachusettsista) oli houkutellut salin tungokseen asti täyteen väkeä. Tämä kysymys, jos mikään, oli omiansa innostamaan mieliä Ameriikassa, sanomalehtien luvatussa maassa. Yleisön kiihkeäksi iloksi vastasi esittelijä kysymykseen myöntävästi. "Tyttöjen", sanoi hän, "samoin kuin nuorukaistenkin, tulee elämään astuessaan tuntea synti. Hyve, joka arasti kokoon käärittyine liepeineen, silmät ummessa tipsuttelee langenneiden veljiensä ja sisariensa ohi, ei ole paljon arvoinen. Me tarvitsemme nykyään valppaita kristillisiä kansalaisia, jotka tietävät, mikä on hyvää, mikä pahaa, eivätkä pelkää syntistä vaan syntiä. Tyttöjemme täytyy oppia tietämään, mitä elämä oikein on, ja jokapäiväinen sanomalehti on akkuna, jonka kautta he varmasti voivat sitä tutkia". (Tyytyväinen käsientaputus sanomalehtimiesten pöydän luota).
Tohtori Harrista seurasi professori Powell (Washingtonista), joka pääasiassa oli samaa mieltä kuin edellinenkin puhuja. Hän huomautti kuitenkin, että jokapäiväisetkin lehdet ovat arvoltaan hyvin erilaisia sekä että yleisön välttämättä pitäisi vaatia sanomalehdiltä puhtaampaa siveellistä kantaa. Ja lisäsi vielä, että ärryttävä, epäterveellinen luku on yhtä vaarallista pojalle kuin tytöllekkin (innokasta käsientaputusta); se erotus, joka tässä asiassa sukupuolten välillä tehdään, on juuri ensi ilmaus kahtalaisen siveellisyyden kannattamisesta.
2:nen kysymys koski pääasiassa koulukuria sen eri muodoissa. Kaksi asiaa luullaksemme erittäin miellyttää eurooppalaistahyvissäameriikkalaisissa kouluissa: äidinkielen oivallinen opetus sekä oppilaan ja opettajien välillä huomattava kunnioittava suhde. Ameriikassa vallitsevat ihailtavat mielipiteet tästä kysymyksestä näkyivät selvästi keskustelun ajalla ja erittäinkin Kansasista olevan mr Duncan Brownin puheessa. Matthew Arnold sanoo kirjassaan Ameriikasta, että sukkeluuksien lausumishalu turmelee keskustelutavan Ameriikassa, ja saman arvostelun voisi lausua mainitsemastani puheestakin. Se oli kuitenkin muodon puolesta muuten niin hyvä ja siitä huokui niin lämmin rakkaus oppilaisiin, samalla kuin siitä loisti puhujan selvä käsitys koulun kasvattavasta vaikutuksesta, että kuulija antoi anteeksi tarpeettomat sukkeluudet. Puhuja vaati oikeudenmukaista, järkähtämätöntä kurinpitoa, joka vaatii oppilaalta ehdotonta tottelevaisuutta, mutta samalla ei siekaile hyvitystä antaessaan, jos oppilas on kärsinyt ansaitsemattoman rangaistuksen. Hän varotti kasvattamasta lapsia ilman kuria tai käyttämästä vaan näennäistä kurinpitoa. "Tasavallassa, jossa jokainen poika on tuleva kuningas ja joka tyttö tuleva kuningatar"... Tässä hän taukosi, vaikeni vähän aikaa ja oikasi sitten huvittavan arvokkaasti: — "pyydän anteeksi, unohdin, että tämä nykyään on ainoastaan meidän, raittiuspuoluelaisten[36]mielipide (naurua ja mieltymyksenosotuksia) — sellaisessa tasavallassa, sanon, täytyy sekä tytön että pojan enemmän kuin muualla tottua itsensähallitsemiseenja se päämaali saavutetaan ainoastaan kurinpidolla".
Neljättä kysymystä keskusteltaessa vastusti professori Cook Illinoisin normaalikoulusta arvokkaalla, suoralla tavalla ja perinpohjaisesti sitä syytöstä, että yleiset koulut eivät opeta siveellisyyttä, eivätkä kehitä lapsen uskonnollista tunnetta. "Jos pidämme luultavana", — sanoi hän muun muassa, — "että suurin osa Ameriikan kodeista on hyviä, tai pyrkivät ainakin hyviksi — ja emmeköhän me jokainen toivo, että niin on laitakin? — miksi sitten lausumme sellaisia epäluuloja kouluistamme? Meidän kodeistahan meidän opettajat lähtevät, niistä me saamme koulujemme johtajat ja tarkastajat. Useimmat heistä koettavat voimainsa mukaan tehdä parastaan oppilaittensa ja koulun hyväksi. Opettaja koulun hengen määrää ja katkerimmankin vastustajamme täytynee myöntää, että meidän opettajisto edustaa Ameriikan parhainta, siveellisintä ja valistuneinta väestöä."
Seuraava puhuja, professori Meldon Massachusettsista lausui suoraan, että uskottomuuden ja epäsiveellisyyden syytös lähti katolisista (myrskyäviä myöntymyksen-osotuksia). "Kun sanotaan koulujen olevan epäsiveellisiä, tarkotetaan sillä, että ne eivät ole katolisia."
Moni puhuja kosketteli oppilasten valmistusta jokapäiväiseen elämään, tunnustaen, että koulu siinä kohden on laiminlyönyt tehtävänsä. Eräs puhuja mainitsi muun muassa, että häntä haluttaisi kulkea Yhdysvallat ristiin rastiin, hakeakseen ameriikkalaista poikaa, sillä hän ei tiennyt mihin poika on joutunut. Joka paikassa verstaissa, toimistoissa, virastoissa tapaa saksalaisia, kanadalaisia, irlantilaisia, skandinaaveja, mutta ei ameriikkalaista nuorukaista, jonka toverina koulussa on ollut. Muutamat puhujat huomauttivat, että syy tähän epäkohtaan oli siinä suuressa vallassa, joka ammattiyhdistyksillä on yksilöiden toimintaan. Ehtimiseen sattuu, että tämä syy estää kirjapainojen, laivaveistämöjen ja verstaiden omistajia lähettämästä poikiansa omiin kirjapainoihinsa j.n.e. oppiin.
Viidettä kysymystä (valtion velvollisuudesta hankkia koululle opetusvälikappaleet) keskusteltaessa syntyi Ohion ja Massachusettsin valtioiden välillä oikein virkistävä sanasota. Jälkimäisessä valtiossa kustantaa, näet, valtio oppilaille koulutarpeet. Ohion valtio ei sitä tee. Ohion sukkelasuinen edustaja selitti, että tällainen järjestelmä kasvattaa Massachusettsin asukkaat lainaamaan muilta kaikkia, mitä heillä itsellä ei ole ja lainaamaan muille kaikki, mitä heillä on. Valtio kustantaa nykyään koulukirjat. Pian tulevat vanhemmat vaatimaan, että se hankkii lapsille vaatteet, senjälkeen pikkusiskoille ja lopuksi heille itselleenkin. Vaatteiden jälkeen tulee pian ruoankin vuoro ja Massachusetts kelpaa vastaisuudessa esimerkiksi äidillisestä valtiosta, joka elättää ja ravitsee alammaisiansa, aivan kuin lintumuori suu auki ammottavia poikiansa. Kaikki puhujat vastustivat tätä järjestelmää, jota he pitivät vapaalle yhteiskunnalle vaarallisena ja sopimattomana, se kun muka lähtee vanhentuneesta perus-aatteesta, jonka ytimenä on kaikesta huolenpitävä hallitus ja kuuliaiset, mutta haluttomat alammaiset. Yhdysvaltojen opettajat eivät kuitenkaan ole kaikki samaa mieltä tässä asiassa. Moni arvelee, että koulu on vaan nimeksi maksuton, jos ei se samalla anna lapsille koulutarpeitakin. Koulukirjat, joista useimmat maksavat yhden tai kaksi dollaria tai enemmänkin, vaativat pääomaa, jonka varaton töin tuskin saa kokoon. Useimmissa valtioissa väitellään nykyään tästä riitakysymyksestä. Jos valtion tulee kustantaa oppikirjat, täytyy sillä olla oikeus niiden valitsemiseenkin. Tuleeko valtion sitten tehdä sopimuksensa kirjankustantajien ja kirjakauppiasten kanssa? Tai itsekkö ruveta kustantajaksi? Onko kirjojen tekijöille julistettava yleinen kilpailu? Puhujat kokouksessa näyttivät pelkäävän, että enin asiaa ymmärtävät henkilöt, s.o. eri aineiden opettajat, kaikista vähimmin saisivat sananvaltaa. Muistettava on, että Yhdysvalloissa ei koulujen ylitarkastajien, eikä kouluneuvostojen ja johtokuntien jäsenten tarvitse olla kasvatus-opillisella alalla toimineita miehiä, ei edes sitä vaadita, että he harrastaisivat tai käsittäisivät kasvatus-opillisia asioita. Niinkuin muutkin yhteiskunnalliset virkamiehet, valitsee heidätkin suorastaan yhteinen kansa. Oivallisten kasvattajien rinnalla tapaakin koulujen neuvostoissa ja muissa johtavissa viroissa sen vuoksi joukottain miehiä, jotka paremmin kykenevät arvostelemaan kauppa-asioita, hevosia ja karjaa kuin nykyaikaisen koulujärjestelmän avuja ja puutteita. Kouluneuvostojen vaaleilla on valtiollinen merkitys ja nuoret kunnianhimoiset miehet käyttävät usein näitä paikkoja porras-asteinaan, kiivetessään korkeampiin virkoihin ja laveammille vaikutus-aloille. Siis on tällä järjestelmällä, niinkuin kaikilla muillakin, varjopuolensa, ja kokenut kasvattaja pelkää syystä kyllä koulukirjojen valitsemisen jättämistä moisen valiokunnan haltuun. Näillä kouluneuvostoilla on nimittäin kullakin valtiossaan hyvinkin rajaton valta ja Washingtonissa oleva "kasvatus-asiain ylipäällikkö" on tilastollisia tietoja varten asetettu virkamies; hänen tehtävänään ei ole maan koulujen tarkasteleminen.
Viimeinen ilta alettiin esitelmällä "Ruumiillisesta kasvatuksesta Delsarten tavan mukaan". Tässä ei ole tilaa mainitun järjestelmän selittämiseen. Sen tarkotus on voimistelun ohessa kehittää oppilaissa liikkeiden suloutta ja kasvoissa näkyvää mielen-ilmaustapaa. Seitsemän nuorta, kreikkalaisiin pukuihin puettua tyttöä, — olikohan se pelkkä sattuma, että he kaikki olivat hurmaavia Hebe-ilmiöitä? — valasi lyhyttä esitelmää, suorittamalla sarjan kauniita liikkeitä satumaisesti valaistulla näyttämöllä, suloisen soiton kaikuessa. Kun katseli kaikkia niitä naisellisia suloja, jotka oli asetettu 3,000-henkisen yleisön nähtäviksi, tuli enemmän ajatelleeksi lihan- ja silmäinpyyntöä, kuin sitä sielutieteellis-ruumiillis-suloliikkeistä perus-aatetta, jota varten nämä immet olivat näyttämöllä. Näytös kuului tanssin alalle, se oli hienoa, mieltä hivelevää tanssia, sen myönnämme, mutta muuta se ei ollutkaan. Pohjoismaalaisesta näyttää meidän rehellinen, reipas ruotsalainen voimistelu olevan vankempi pohja kuin Delsarte.
Illan pääaineena oli "ameriikkalainen käsitys työstä", sekä sen vaikutus kouluun. Perus-ajatus kaikkien puhujien lausunnoista oli: kasvata poika etupäässä mieheksi, joka miehevästi ja itsekunnioituksella tekee työtänsä, oli se mitä laatua tahansa. — Tyttöä tuskin mainittiin. Hänestä suoriuttiin, niinkuin tavallista on, parilla kolmella korupuheella kodista ja äidinrakkaudesta. Muutamissa asioissa asuu naiskysymys Ameriikan miehillä vaan nahassa, lihaan ja vereen ei se vielä ole päässyt. —
Jos eri osastojen keskusteluja tarkasteli, niin huomasi että lastentarha- ja yliopisto-osastoilla oli parhaat puhujat ja vilkkain osanotto. Sitä seikkaa voinee pitää nykyiselle Ameriikalle ominaisena tunnusmerkkinä. Ainakin tuntui meistä siellä siltä, että lasten alku-, kollegeopetusta seurattiin ja harrastettiin paljoa suuremmalla innolla kuin niiden välillä olevia kouluja. Fröbelin kasvatustavan vastustajankin täytynee myöntää, että Ameriikan lastentarhat ovat oivallisella kannalla. Tosin eivät kaikki niistä ole maksuttomasti yleisön käytettävinä, mutta innokkaat yhdistykset perustavat sitkeästi uusia lastentarhoja, ja hyvinkin pian ne luultavasti kaikki muuttuvat valtion kouluiksi. Yhdistyksen etupäässä on taitavia, järjestelmää tutkineita miehiä ja naisia ja he pitävät tarkasti silmällä opettajia. Kunnian-asiana he valvovat, että opettajat kehittävät koulunsa niin korkealle kannalle kuin suinkin on mahdollista.
Mitä kollegeihin ja yliopistoihin tulee, tapaa tietysti tasavallassa, jossa tieto on valtaa, näissä oppilaitoksissa maan etevimmät miehet ja huolellisen opetuksen. Huomattava seikka oli, että yhteiskoulukysymystä ei näkynyt kokouksen ohjelmassa. Opettajistopiireissä kauvemmin liikkuessa selvisi kummastelijalle syy tähän seikkaan: yhteiskoulukysymys on perus-aatteen kannalta jo selväksi pohdittu. Tosin on vielä olemassa suuri puolue, joka vaatii eri kouluja kummallekkin sukupuolelle. Mutta ketkä kuuluvat siihen puolueeseen? Ylimysmieliset ihmiset. Samoin kuin katoliset syyttävät yleisiä kouluja epäsiveellisyydestä, samoin lähtevät syytökset yhteiskouluja vastaan Ameriikan ylimyksistä, jotka ovat ainakin yhtä jäykkiä sukuylpeydessään kuin vanhan maailman aateliset, vaikka heillä ei olekkaan sukuvaakunoita. Missä komea seuraelämä ja luokkaerotukset kukoistavat, siellä tapaa sukupuolilla eri koulutkin. Niin on Kaliforniassakin, jossa juopa rikkaan ja köyhän välillä on suurin, kaikista pienin luku yhteiskouluja, vaikka niiden tosin nykyään kehutaan olevan lisääntymässä. Niin on laita idän suurissa kaupungeissakin. Jos asiaa tutkii, huomaa hyvinkin helposti, missä vika piilee. Yhteiskasvatus jatkaa luonnon tervettä lakia, joka antaa samassa perheessä syntyä sekä poikia että tyttöjä. Yhteiskoulujen perustus on yksinkertainen, turmeltumaton ja raitis. Ylimystö, sääty-ylpeys ja suurten kaupunkien ulkokiiltoinen elämä ovat tekoelämää. Tekoelämä ja luonnollisuus eivät koskaan sovi yhteen. Inhottavalta näyttää meistä paperikukka raittiin, kastehelmisen ruusun rinnalla ja maalilla punatut kasvot lapsen rusoposkien vieressä.
Niissä kaupungeissa, joiden väkiluku on 80-100,000 pienempi, on yhteiskoulukysymys ratkaistu hyvin tyynesti, eikä siitä enää kuulu melua pidettävän.
Koulujen näyttelyt ovat tavallisesti koulukokousten ominatuntoina. Näyttely useinkin paljastaa viat, jotka keskusteluissa peitellään. San Fransiskon näyttely oli hyvä, mutta ei erinomainen eikä kovin runsaskaan. Idän valtioista oli vaan harva lähettänyt näyttelyesineitä. Etevimmät olivat S:t Louisin ja Kalifornian, — oikeimmin San Fransiskon — lastentarha-osastot somine, järjestelmän mukaan tehtyine savi- ja pahviteoksineen. Erittäinkin olivat saviteokset hämmästyttävän hyvät. Toivottava asia vaan on, että Ameriikassa ei tehdä sellaisia lastentarhasyntejä kuin Englannissa, jossa näimme n.s. lastentarhoissa 2-3 vuotisia lapsia luku- ja kirjoituspuuhissa. Oivallisia olivat myös nais-opettajien tekemät taulut, joista lapsi liikutettavien ja irtonaisten esineiden avulla sai tutustua eri käsityöläisten teollisuustuotteisiin; kenkäteollisuutta esittävä sarja alkoi esim. harjalla, vuohella ja lampaalla ja päättyi pienen pikkaraisella kenkäparilla. Tämä osasto oli sekä soma että tarkka.
Lastentarhanäyttelyjen jälkeen oli paras Massachusettsin (Bostonin) normaalitaidekoulun näyttely, jonka valmistava-, perus- ja antiikkiosastot olivat lähettäneet mainioita esineitä. Koulua johtavat Ranskan Ihanien taidetten koulun (L'école des beaux arts) läpi käyneet miehet ja koulujärjestelmästä sen huomaa. Se on Yhdysvalloissa muuten yleisesti vallitsevaa taidekäsitystä paljo korkeammalla. Erittäin oivallisia olivat kaavapiirustukset seinä- ja lasimaalauksia varten. Muoto-opilliseen kuvioon oli oppilas niissä liittänyt luonnon-esineitä, esim. köynnöksiä, eläinten päitä, marja- ja hedelmäterttuja. New-Yorkin naisten taideteollisuuskoulun kaavasovitelmat olivat myös erittäin kauniita. Pohjakoulujen kartat, kasviopilliset ja kivennäiskokoelmat sekä muoto-oppi-vihkot olivat huomattavat. Erittäinkin kohopintaiset, profiili- j.n.s. tuotekartat, jotka olivat sekä somat että omituiset. Oppilas piirtää ensin esim. Yhdysvaltojen kartan valtioineen ja alueineen ja peittää sitten jokaisen eri seudun pinnan sillä tuotteella, jota sieltä kulmalta pääasiallisesti saadaan. Maissi, metsäntuotteet, rauta, pumpuli, karja y.m. olivat kekseliäästi edustetut maissijyvillä, päretikuilla, pikkuruisilla rautanauloilla y.m., jotka olivat liimatut kartan kankaasen. Sanottiin tällaisen karttapiirustuksen hyvin huvittavan oppilaita. Kalifornian koulut olivat panneet näytteille täydellisiä kokoelmia täysmuotoisina säilytettyjä vesikasvia sekä hyviä kivennäiskokoelmia. Muoto-oppivihkot olivat melkein kaikki hyviä, vieläpä erinomaisiakin, ja todistivat silminnähtävästi, miten suuri arvo tällä oppiaineella on Ameriikan kouluissa. Oppilasten pahvista tekemät muoto-opilliset luonnokset olivat samoin kiitettävät, mutta käsikirjotusnäytteet olivat huononpuoleisia ja ne pari kolme koulua, jotka olivat lähettäneet käsitöitä näytteille, olisivat poissa pysymällä tehneet viisaammin. Työt olivat, lievimmin sanoen, surkean näköisiä. Mutta käsityöt ja veisto ovat suuren tasavallan kouluissa syrjään työnnettyjä lapsipuolia. Vasta viime aikoina on alettu keskustella siitä, olisiko jokapäiväisellä koululla niistä hyötyä. Erityisillä teollisuus- ja veistokouluilla sitä vastaan oli oivallinen näyttelyosasto, erittäin oli S:t Louisin veistokoulu poikia varten huomattava. Siellä näki hyviä ja arvokkaita esineitä, yksinkertaisesti veistettyjä viivottimia, taiteellisesti sorvattuja pöydänjalkoja, konepiirustuksia ja rautateoksia j.n.e.
Kokonaisuudessaan tuntui näyttely hyvin pieneltä Yhdysvaltojen, sellaisen jättiläismaan näyttelyksi. Mutta matkat ovat siellä niin pitkät, ettei ole kummasteleminen, jos Mainen ja Floridan koulut, kahden viikon matkaa kammoen, eivät ole lähettäneet mitään näytteille.
Näyttelyn tekemä vaikutus oli, niinkuin jo mainitsimme, hyvä mutta ei mahtava. Ameriikan koulut ovat, luullaksemme, oikealla perustuksella, mutta ne tarvitsevat vielä kasvaa ja kehittyä. Ameriikan suurin vaara kasvatuksen alalla, niinkuin muissakin kysymyksissä, lähtee sen erinäisestä asemasta. Sillä ei ole vertaustilaisuutta ja itsetyytyväisyyden kiusaus on siten aina uhkaamassa. Toivottava on, että sen tietoja ja vapautta rakastava, ponteva kansa yhä jatkaa sivistystyötään, eikä seisahdu ihailemaan tähänastisia tekojansa. Kun ajattelee, kuinka nuori maa on ja kuinka paljo vanhalla Euroopalla kuitenkin on siellä opittavaa, niin täytyy myöntää, että Ameriikka ei tosin syyttä ihailisi itseään.
Ensikerran sen näimme varhaisen aamuauringon valossa, päivänpaisteessa, joka punasi San Diegon vaalean punertavat vuoret vielä punaisemmiksi ja antoi jokaiselle vaahtopäälle rantahyrskylle hohtavan hopeaseppeleen. Hymyilevänä lepäsi jättiläismeri jalkaimme juuressa ja samalla niin sinervänä kuin ainoastaan Kaliforniassa meri ja taivas voivat olla. Ei väräystäkään, ei pienintä vakoakaan näkynyt silkkisileällä pinnalla; kallioiden ympärillä vaan kuohui valtameren ainainen hyrsky.
San Diegon luona oleva Coronadolahti tungeksen syvälle Sierra Nevadan[37]helmaan, joka puolustuksekseen on työntänyt mereen ruskean kalliorivin ja niin hankkinut itselleen luonnollisen aallon halkasijan. Lahden pohjaan on rakennettu loistavan komea kalifornialainen hotelli, jota tuuheat palmut ja ruusujen tuoksu ympäröi. Rannan keltaista hiekkaa vastaan läikkyy lakkaamatta Tyynen meren mahtava jättiläis-aalto, joka huokauksen tavalla kohottaa meren povea, vaikka sen pinta olisi peilityyni. Nuo suuret lasimaisesti kirkkaat aallot vyöryvät kumeasti ärjyen, vaahtopäisinä rannan hiekkaan, imein sitä janoisin huulin. Joka aalto jättää jälkeensä näkinkenkiä ja meriheinää, rantatähtiä, äyriäisiä ja helmiä.
San Diegon kaupunki on korkealla vuoristossa, joka täällä, niinkuin melkein joka paikassa Kaliforniassa, on huippuihinsa asti viljelyksille kelvollinen. Kaupunki on ihan uusi, ainoastaan muutaman vuoden vanha; tomua on kaduilla polveen asti, mutta raitiotiet risteilevät verkon tavalla joka paikassa, uusia rakennuksia ja oranssilehtoja kohoo lakkaamatta aivan kuin loihtimalla. San Diego on vanhan Meksikon rajalla; mutta muuta meksikolaista siellä ei tapaa kuin nimen; kaikkialla vallitsee amerikkalainen toimeliaisuus ja kiire.
Vajaan englannin penikulman päässä kaupungista on San Diego, espanjalaisten munkkien ja lähetyssaarnaajien San Diego, köyhäksi kyläksi kutistuneena. Siellä tapaat pelkkää muinaisuutta, muistoja vaan. Hiljaisuutta, paahtavaa päivänpaistetta, autioita, rapistuneita savitaloja ja kuihtuneita ruusupensaita sortuneitten maurilaistalojen keskellä. Vanha, savesta kyhätty kirkko, ensimmäisten hartaitten lähetyssaarnaajien rakentama, on paikattu ja muutettu Yhdysvaltojen tullihuoneeksi. Ainoastaan pieni taloryhmä on asuttu. Siellä istuu granaattipuiden alla kauniita meksikolaisia naisia velttoina ja työttöminä. Pihalla on kissoja, meluuneja, kanoja, likaa ja höyheniä, siellä täällä loistaa kasa granaattikukkien varisseita lehtiä.
Jos täältä astut sitä kiemurtelevaa vuoripolkua pitkin, joka lukemattomia polvia tehden mutkittelee the Sierrasta alas, niin tulet hedelmällisyydestä kuuluisaan San Diegon laaksoon, eli the Mission Valleyhin.[38]Pettävän kirkkaassa vuori-ilmassa sen näkee jo hyvin kaukaa. Täällä tapaat vanhimmat ja parhaiten säilyneet muistomerkit munkkien ajoilta. Seitsemän penikulmaa kaupungista on San Diegon lähetystalo, joka nyt on pelkkinä raunioina, mutta munkkien puutarhasta ja heidän suurenmoisesta, penikulmien aloille ulettuvasta vesijohdostaan näkee vielä hyvin säilyneitä jäännöksiä. Raunioiden alapuolella kasvoi suuria istutettuja taatelipalmuja, joiden latvoissa riippui öljyltä kiiltäviä, ruskeita hedelmänippuja. Niiden takaa näkyi öljypuulehdon siniharmaa lehtiseinä. Rinteen alapuolella oli kaktus-aita, jonka munkit muinoin ovat istuttaneet kasvitarhansa suojaksi; nykyään se on villiytynyt syltä korkeammaksi läpipääsemättömäksi metsäksi. Sen päärynämäiset paksut lehdet olivat niin suuria, että pienin, jonka ahkerasti haettuamme löysimme, oli kolmea tuumaa pitkä, — pieni viallinen raukka, — kaikki muut olivat käsivarren pituisia. Lehdissä törötteli teräviä naskalimaisia, usean tuuman pituisia okaita, mutta niistä riippui kukkiakin, komeita ruskeankeltaisia, syväteräisiä kukkia. Puutarhasta ei ollut paljon säilynyt. Kaktusseinän lävitse näimme muutamia kirjavia kurjenpolvia.
Piispa, paljaskiireinen, kohtelias, pitkään kauhtanaan puettu espanjalainen, kutsui meidät asuntoonsa. Hän asui lähellä raunioita vähäpätöisessä, suuren banaanipalmun suojassa olevassa talossa. Katoliset papit, laakson entiset kaikkivaltiaat hallitsijat, ovat muuttuneet Yhdysvaltain hallituksen kuuliaisiksi alammaisiksi.
Piispan seurassa kävimme raunioita katselemassa. Siellä näimme jätteitä suuresta, ulkopuolelta keltaiseksi sivellystä savirakennuksesta, jonka itäistä puolta pilaririvi kannatti. Meille näytettiin kappelin, munkkien kokoushuoneen, makuusuojien ja sairashuoneiden paikat; sairashuoneissa oli ennen hoidettu köyhiä meksikolaisia ja indiaaneja. Umpeenmuuratun kaivon vielä näki pihassa, jonka itäisessä seinässä näkyi merkkiä siihen muuratusta ristiinnaulitun kuvasta. Tämä talo rakennettiin muinoin suuren uskon-innostuksen aikana. Vasta kristityiksi tulleet indiaanit kantoivat kirkossa tarvittavat hirret olkapäillään monta penikulmaa kaukana olevasta aarniometsästä. Sen seinien sisällä oli lakkaamatta kaikunut messuja ja kiitosvirsiä Pyhän Neitseen kunniaksi, pakanoita oli juhlallisesti kastettu ja tulisia rukouksia oli kohonnut taivaaseen manaten turmiota noille samoille ameriikkalaisille, jotka nyt olivat sekä kirkon että sen ympäristön herroja... —
Nyt ovat seinät tuhritut matkailijain mitättömillä nimikirjoituksilla ja päätyä koristava risti yksin enään puhui rakennuksen alkuperäisestä tarkotuksesta. Ei näkynyt enään merkkiäkään hedelmällisistä maissipelloista tai keltaisia jättimeluuneja kasvavista kentistä, joita indiaanit yhden munkin johdolla viljelivät. Entisyydestä ei ole muuta jäljellä kun öljypuulehto ja palmut.
Kun Kalifornia Meksikon sodan jälkeen joutui Yhdysvaltojen omaksi, vähennettiin sen katolisten pappien lukua, ja monta luostaria sekä n.s. lähetystaloa tyhjennettiin. Me emme tiedä, ovatko kaikki meksikolaisten nykyiset syytökset Yhdysvaltojen hallitusta vastaan oikeutettuja. Se vaan lienee varmana pidettävä asia, että se epäluulo, jolla ameriikkalaiset kohtelevat katolisia, on ollut syynä moneen munkeille tehtyyn vääryyteen. Ja munkkeja saa Kalifornia kuitenkin kiittää monesta asiasta. He toivat maahan öljypuut, palmut ja rypäleet, ja panivat käytäntöön yksinkertaisen, vaikka nykyaikana kelpaamattoman vesijohto-järjestelmän. He käänsivät kristinuskoon kokonaisia indiaaniheimoja, opettivat heitä maissia viljelemään, lukemaan ja kirjoittamaan, he hoitivat sairaita ja köyhiä ja olivat välittäjinä kansan ja etäisen Espanjan hallituksen asioissa.
Jyrkältä tuntui erotus, kun illalla jätimme lähetyslaakson hiljaiset surumieliset muistot ja palasimme San Diegoon Kohteliaat kaupunkilaiset veivät meidät huvimatkalle merelle. Laivalla oli soittoa mukana, nykyaikaisia komeita pukuja vaan näki ja nykyaikaista puhetta kuuli rauhallisesti huokuvalla Tyynellä merellä.
San Diego on pelkkää nykyaikaa. Vähä väliä tuntuvat maanjäristykset synnyttivät näillä seuduilla pari, kolme vuotta takaperin suurta kauhua ja ihmiset myivät polkuhintaan talojaan ja tiluksiaan. Pelko kuitenkin pian haihtui ja elämä kaupungissa alkoi taas kuumeen tavalla edistyä. Meille näytettiin San Diegossa kahdessa vuodessa kasvaneita pitkiä katuja kivitaloineen, puoteineen, asianajaja- ja liikekonttooreineen. Täällä vallitsee toimeliaisuus, joka syrjäisestä näyttää käsittämättömältä. Nämät laihankaleat, päivänpaahtamat kalifornialaiset tyynine, lujatahtoisine sinisilmineen, jäntevine käsineen ja arkipuuhissa nuhjaantuneine vaatteineen ehtivät jos jotain. Elämä on heille kilpajuoksua. Korvissasi surisee dollareja ja centtejä, maatiluksia, hopeakaivoksia, kultamalmia ja malakiittia, oranssipuutarhoja, rotuhevosia ja viinimäkiä. Kouluja ja kirkkoja kasvaa yhtä satumaisesti, kuin erämaankaltaisesta maanalasta loihditaan ilmoille oransseja. Kaikkialla vallitsee ystävällinen ja suurenmoinen vieraanvaraisuus, vähän kerskailevaa laatua se tosin toisinaan on, mutta aina sen pääpontena on teeskentelemätön hyväntahtoisuus. Tässä ihanassa ilman-alassa, jossa Tyynen meren raittiit tuulet viilentävät päivänpaahteen jossa luonto näyttää kykenevän luomaan mitä tahansa, näyttää ihminen elävän aivan kuin huoleton lapsi äitinsä ravitsevilla rinnoilla. Harva voi vastustaa sitä hurmausta, joka tästä lähtee. Kaikki näyttää niin erittäin mainiolta, ett'ei maailma tunnukkaan murheen laaksolta, vaan hyvinkin oltavalta paikalta, kun vaan osaa parastaan valvoa. Mennyt huoleton päivä jättää sammuessaan perinnöksi toisen yhtä huolettoman.
Tämän johdosta olisi helppo luulla, että kalifornialaiset elävät ainoastaan nykyhetkeä muistellen ja tykkänään unohtavat tulevan elämän. Mutta niin ei ole laita. He ovat tuoneet mukanaan rotunsa sitkeät uskonnolliset harrastukset ja rakkauden ajatuksenvapauteen. Pienimmissäkin ja uusimmissa kaupungeissa on tiheässä eri uskontunnustuksien kirkkoja, kappeleita ja kokoushuoneita. Joka seurakunnassa vallitsee täällä yhtä virkeä elämä kuin pohjoisvaltioissakin. Sitä kohtaloon luottavaa, alistuvaa uskonnollista mukaantumista, joka esim. Suomen kansassa vallitsee, et täällä kuitenkaan näe merkiksikään. Kalifornialainen näyttää arvelevan, että Jumala on pannut hänet elämään näihin näennäisesti hedelmättömiin seutuihin, antaakseen hänelle tilaisuuden keksimiskykynsä käyttämiseen. Ja hän tottelee viittausta, puuhaa väsymättä, kylvää, kastelee ja tekee kauppoja, on onnellinen ja tyytyväinen eikä voi kyllikseen kiittää Herraamme, joka on luonut sellaisen armaan paratiisin kuin Kalifornia on. Mukaantumista ja toimettomuutta hän kerrassaan ei ymmärrä. Siksi hän niin syvästi halveksiikin meksikolaisia, joiden omana tämä ihana maa on ollut niin monta sataa vuotta, eivätkä ne ihmisraukat kuitenkaan koko aikanaan ole saaneet sen arvoa nostetuksi edes neljänteen-osaan siitä, minkä se hänen käsissään on muutamassa vuodessa voittanut. Meksikolaiset taas, joissa sodanmuistot sen lisäksi polttavat kuin katkenneet nuolenkärjet haavassa, maksavat halveksimisen kaksin kerroin takaisin. Etelämaisessa velttoudessaan ja espanjalaisen ylpeydellä pitävät he noita "americanos'ia" työtä kitkuttavina rahajuuttaina.
Vieraalle tuo hiljainen taistelu kahden, ulkonaisesti yhteen liitetyn rodun välillä on yksi Kalifornian omituisimmista omituisuuksista. Kaiho muuten valtaa mielen, nähdessään miten nopeasti vuosisatoja kestänyt espanjalainen vaikutus häviää. Sekin on yksi historian murhenäytelmistä. Nykyään sitä sitkeä vastustus vielä pitää elossa. Tapahtuu toisinaan, että meksikolaisten vanhempain lapset jäykästi kieltäytyvät puhumasta muuta kieltä kuin espanjaa kouluissa, joiden opetuskieleksi määrättiin englannin kieli, kun maa liitettiin Yhdysvaltoihin. — — Jahka Kalifornia on muuttunut ihan anglosaksiseksi, on se samalla menettänyt sen omituisen, surumielisen värityksen, jonka kuolemaisillaan oleva kansallisuus nyt sille antaa.
Vielä kerran näimme vanhan lähetyslaakson San Diegon vuorilta, päivän laskiessa. Se oli täynnä vaaleata ja rusottavaa auerta. Harsomaiset, punervat sumupilvet leijailivat sinne tänne ja niiden lävitse näkyivät harmaat öljypuut ja palmujen suuret, kankeamuotoiset ryhmät. Kaikista kummallisimmilta näyttivät ympärillä olevat vuoret, joiden rinteet paikottain olivat tummansiniset, paikottain sinipunervat, melkein mustat. Kaukana ilmanrannassa välkkyi merestä kapea maidonvalkea vyöhyt.
Seuraavana iltana tulimme Las Angelos nimiseen, vanhaan, nykyään kuitenkin jo ihan uudenaikaiseen kaupunkiin. Sitä sanotaan "puutarhakaupungiksi" ja sen ympäristö on todellakin pelkkänä hedelmäpuutarhana. Tällaiset rautatiematkat pitkin Tyynenmeren rantoja kuuluvat, nekin, Kalifornian omituisuuksiin. Siellä voit matkustaa viikon päivät, kenties enemmänkin, vuoron aarniometsissä, taivasta tavottelevien sypressien ja seeteripuiden keskellä, pienten kuohuvien vuoripurojen yli, kuilujen partailla, — vuoron päivänmatkoja sellaisten seutujen halki, joilla viikuna-, aprikka-, oranssi-, sitroona-, öljy- ja persikkapuita yhtenä jonona vilahtelee vaunun akkunoiden ohi. Siellä et näe muuta kuin hedelmiä ja ilma on täynnä imelää, lämmintä hyvää hajua. Näillä seuduilla viljellään myös suuria, keltaisia, meheviä mangoshedelmiä. Eurooppalaisen täytyy kuitenkin tottua niiden makuun, ennenkun voi niihin mieltyä. Pumppuja (vesimeluuneja) ja meluuneja viljellään tavattoman runsaasti. Sierra Nevadan rinteillä niitä toisin paikoin kasvaa niin korkealla, että kestää pari tuntia ajaa ennenkun päästään pelloille. Hauska on katsella tuollaisen pellon sadonkorjuuta. Isot hedelmät pyörivät rinteitä alas aivan kuin kultakerät. Alhaalla seisoo miehiä, säkit varalla, niitä kokoomassa. Eräs sananlasku siellä kuuluu: — Kaliforniassa ei mies paljon maksa, vesimeluuna hänet voi kuoliaaksi lyödä. — Kalifornian joka vuosi pidettävässä maanviljelysnäyttelyssä näimme 130 naulaa painavan pumpun. Se oli vaunujen pyörän kokoinen ja ruskeankeltainen väriltään. Tomaatteja myös paljo viljellään, ja melkein joka ateria niitä nautitaan, sillä kalifornialainen arvelee vatsansa pysyvän kunnossa niiden avulla. Tomaatit ovat täällä tulipunaisia ja paljo mehevämpiä kuin muualla; usein ne painavat monta naulaa kappale.
Las Angelossa olivat kukkatarhat mainiot. Kahta syltä korkeita, punaisia ja valkeita oleanterikasvia, valkeita köynnösruusuja, jotka toisin paikoin peittivät yksinkertaisen rakennuksen katonkin, jättimäisiä aloeita, joiden miekkamaiset lehdet huoneen korkuisina, sädetten tavalla sojottivat joka haaralle ja niiden keskellä hohteli väkevästi tuoksuva valkea kukkaterttu.
Las Angelos on sisämaakaupunki, mutta lähellä sitä on Santa Monica, kauniista ympäristöstään kuulu kylpypaikka, joka on saanut kirkko-isä Augustinuksen äidin, Monican, mukaan nimensä. Sillä on laaja, sininen ja päivänpaisteinen lahdelma; tummanruskeain kallioiden juurelle vyöryi jättiläis-aalto tyynenä ja lempeänä, harsomainen, valkea vaahto harjallansa. Kirjavana helmivyönä loistelivat päiväsessä lapsilaumat, jotka rannalla leikkivät tai juoksentelivat veteen uidakseen.
Muutaman tunnin matkan päässä Santa Monicasta oleva Santa Cruz on kuuluisa meren uurtelemasta rannastaan. Valtameri karkaa täällä niin raivoisasti kallioiden haurasta punervaa kiviseinää vastaan, että se on uurtanut siihen rivittäin luonnollisia kaariholvia, joiden lävitse veden laskuaikana näkee sinisen meren ja sen valkeat, vaahtopäät hyrskyt. Kylpypaikka on kaupungin toisenpuolisella laidalla. Se on useita peninkulmia pitkä, aukea ranta. Siellä kylpyvieraat ratsastavat, ajavat keveissä pienissä vaunuissa ponihevosilla pitkin kosteata hiekkaa, katselevat merta kuutamolla ja pakenevat leikkiä lyöden ja naureskellen aaltojen alta pois. Joka paikassa Ameriikassa uivat naiset ja miehet yhdessä. Tyynen meren rannoilla emme kuitenkaan huomanneet missään vastenmielistä lemmenkeikailemista, emmekä myöskään naisilla veikistelemishalua osottavia pukuja. Useimmilla oli yllään sininen villapusuri, polvihousut ja sukat ja päässä pieni keltainen, vahavaatteesta tehty lakki. Joka paikassa vallitsi teeskentelemätön ilo ja luontevuus. Sitä vastoin kuuluu Newportiin, New-Yorkin lähellä olevaan, Atlantinpuoleiseen kylpypaikkaan jo tunkeutuneen sitä turmeltunutta seurustelu-ilmaa, joka esim. Ranskan kylpypaikoissa vallitsee.
Santa Cruzin kaupunki on vähäpätöinen, mutta tunnettu hedelmärikkaudestaan. Eräs vieraanvarainen rouva vei meidät puutarhaansa ja siellä saimme omin silmin ja suin kokea, että kaupunki on maineensa arvoinen. Itse saimme puista poimia mitä mehevimpiä untuvapintaisia persikoita, samettihienoja, keltaisia aprikoita ja aika sormustimen kokoisia mustia vattuja, joita kasvoi syltä korkeissa pensaissa. Ystävällinen emäntämme kehotteli kehottelemistaan meitä syömään kalifornialaisten lempilauseella; "se on sydämmestä teille suotu". — Hän oli reipas, ahavoittunut rouva, joka itse ohjasi parihevosiaan ja kasvatti lapsiparveansa, neljää tyttöä ja kahta poikaa. Kauluksessaan hänellä oli nyrkinkokoinen kultainen rintaneula. Siinä nähtiin kuvattuna Rebekka kaivolla, muutamien kummallisten esineiden keskellä. Myöhemmin saimme tietää, että se oli "Rebekka-sisarusten", erään naisten kesken perustetun vapaamuurari-yhdistyksen tunnusmerkki.
Kuuluisin ja hienoin kylpypaikka Tyynen meren rannalla on Monterey, jota sanotaan "Lännen Newportiksi". Siellä on komea hotelli monine satoine huoneineen; siellä saa yli koko Ameriikan kehuttuja päivällisiä; puutarha on ranskalaiseen malliin sievistetty; tekojärviä, miehenkorkuisia ruusupensaita, mahtavia palmuja saat siellä ihailla. San Fransiskon rikkaan maailman kermakerros täällä liikkuu pariisilaispuvuissa ja elämä on satumaisen kallista. Meidän tullessamme vilisi joka paikassa puutarhan ja puiston punaisilla hiekkakäytävillä väkeä. Kirjavakaapuiset kiinalaiset kastelivat suihkuilla ruohokenttiä, hännystakkeihin puetut passarit liehuivat edes takaisin, poni- ja ratsuhevosia ja aaseja talutettiin pihaan tai pois sieltä.
Tuntui kummalliselta, kun tämän nykyaikaisen, ylellisen elämän keskeltä joutui muutaman kivenheiton matkan päässä olevaan vanhaan El Carmelo nimiseen lähetystaloon ja sen pienelle metsistyneelle hautausmaalle. Hiljainen, mustapukuinen pappi siellä rukoili kappelin alttarin edessä.
Siellä, Montereyn kehutulla, 17 engl. peninkulmaa pitkällä rannikkotiellä saimme katsella Tyyntä merta myrskyävänä. Aallot ulvoivat alapuolellamme näyttäen hämärässä raivoavilta, valkeilta pedoilta, mutta nopeat mustangimme (meksikolaiset hevoset) juoksivat vilkasta laukkaa pitkin vuoritietä, joka ylös alas mutkitellen tuon tuostakin teki mitä kummallisimpia polvia. Hylkeitä ja merileijonia loikoeli kallionkielillä. Takanamme kohosi eräs Sierra Nevadan seeteriä kasvava rinne. Joka puun oli kesäisin, talvisin myllertävä valtameren tuuli taivuttanut niin, että joka mahtava oksa maata myöten ojenteli samalle suunnalle, aivan kuin olisivat puut pyrkineet merta pakoon. Rannoilla oli yltäkyllin komeita, suuria albalonasimpukoita koreine kuorineen, jonka sisus on kauniin sininen tai punainen. Likaisiin paitoihin ja päivänvarjo-hattuihin puettuja kiinalaisia seisoi joka paikassa tien varrella tarjoellen koralleja, meriheinää ja helmiä ohikulkeville. He elävät tällaisesta kaupasta ja asuvat kesät talvet telteissä, joiden sisäinen siivo on hirvittävä, samalla kuin mätänevät ainekset niiden ympärillä myrkyttävät ilmaa lemullaan. "Johnnyn" tärkeinnä ravintona on, näet, albalonasimpukat, jotka hän kiskoo ulos niiden kuoresta ja ripustaa päivänpaisteeseen kuivamaan. Kuorista maksetaan välistä kaksikin dollaria, jos ovat hyvin tahkottuja ja kauniita.
Oleskeltuamme melkein kaksi viikkoa Tyynen meren rannalla, jätimme sen tässä, suunnaten matkaamme sisämaahan, hedelmällisyydestään kehuttuun Santa Claran laaksoon ja näimme valtameren taas vasta San Fransiskoon palatessamme.
Salapoliisi Bethell seisoi tesmälleen kello kahdeksan odottamassa, saattaakseen meitä San Fransiskon Ghettoon, kiinalais-kaupunginosaan. Häntä pidettiin parhaimpana oppaana tällä Ameriikan aasialaisella alueella. Mahtavan näköinen herrasmies hän oli, jaloissa välkkyi tarkasti kiillotetut saappaat ja hänen pyöreistä, punakoista kasvoistaan vilkueli älykäs silmäpari. Vieraan ei ole menemistä yksin mainittuun kaupungin-osaan, erittäin on sielläolo vaarallinen iltasin ja juuri siihen aikaan kannattaa "kiinalaiskaupunki" parhaiten katselemista. Kiinalaiset matelevat ulos lonkeroistaan ja käyvät yön tullessa toimeliaiksi aivan kuin muutamat syöpäläiset ja itikat.
Kello löi kahdeksan Kearney Streetin vanhassa raatihuoneessa. Ilta oli pimeä ja sumuinen, tuima merituuli temmelsi kaduilla. Salapoliisi oli puettu arvokkaaksi porvariksi. Meillä naisilla oli tummat vaatteet.
— Ladies,[39]— sanoi Bethell ja naputti nenäänsä paksulla etusormellaan, — ladies, voitte pelkäämättä seurata minua. Teille ei ole tapahtuva mitään vahinkoa. Mitä hyvänsä tulettekin näkemään, — luottakaa vaan minuun. Minun turvissani teillä ei ole hätää.
Ei kukaan meistä peljännyt rahtuakaan, eikä kukaan ollut edes puhunut pelosta mitään, mutta saattajamme näytti virkistävän itseään tällä synkällä alkajaispuheella.
Saimme astua viisi minuuttia, ennenkuin ehdimme Sacramentokadulle, jolla Kiina alkaa. Salaisen tulvan tavalla on kiinalaisvirta hiipinyt muuten valppaitten ameriikkalaisten niskaan. Se valloitti vähitellen talo talolta, kortteli korttelilta alaa, riisti ammatin toisensa perästä vaikeilta, kunnes kaupunki hämmästyneenä yht'äkkiä huomasi helmassaan 40-50,000 kiinalaista. Nyt syntyi kongressianomuksia, kongressiriitoja, itä ja länsi olivat eri mieltä, väittelivät ja kirjoittivat pitkiä palstoja kiinalaiskysymyksestä. Mutta sill'aikaa jatkoi John Chinaman tai Johnny, joiksi kiinalaisia tavallisesti nimitellään, — tulvaansa Kaliforniaan yhä suuremmissa joukoissa. Hän pesi, silitti, leipoi, teurasti, oppi taitavaksi keittäjäksi, piiaksi, lapsenhoitajaksi, puutarhuriksi, rautatien-työmieheksi, kunnes ansaitsi miljoonia, jotka vähin erin lähetettiin Kiinaan. Hän voi ommella koneella 16 tuntia, nukkua makuuvaatteitta pöydällä tai lattialla, elää teestä ja kuivatuista kalanpäistä, olla melkein vaatteitta, kestää kovaa valittamatta ja tehdä joka työtä, mihin vaan pannaan, oli se hienoa nappiläpiompelusta tai ratakiskojen kiinnitystä. Hän voi asua likaisessa teltissä tulikuumalla hiekkakummulla, keskellä löyhkääviä lika- ja tunkiokasoja. Hän voi pyytää simpukoita seisoen tuntimääriä vedessä, elää simpukan lihasta myytyään sen kuoren. Ilma, ravinto, vaatteet, uni näyttävät olevan hänelle sivuseikkoja. Onko sitten kummakaan, että valkea työmies ja erittäinkin naispuoliset työntekijät ovat epätoivoissaan kilpaillessaan hänen kanssaan.
Ensimmäiseksi kävimme katsomassa molemmin puolin pimeätä, ahdasta katua olevia ruokapuoteja. Mitä näissä oli? Pelkkiä Kiinasta tuotuja tavaroita, ei mitään Euroopan tai Ameriikan ravintoaineita. Öljyssä keitettyjä ja sen jälkeen kuivatuita ankkoja, litteiksi puristettuina, aivan kuin kilpikonnan kuoria; suolatuita simpukoita, ankkojen sisälmyksiä ja sianmaksaa, silavaa ja suolatuita kananpojan reisiä. Kauppiaan nimi oli kiinankielellä kirjoitettu oven yläpuolelle. Myyjänä oli ikeniään irvistelevä kiinalainen, pitkät, ohuet palmikot pään ympäri kiedottuina ja kirjoituspensselillä sekä laskukuulilla varustettuna. Johnny ei luovu niistä ruoka-aineista, joihin on pienestä tottunut, vaan tuottaa tarvittavansa Kiinasta. Hän tekee työtä valkeille ja ottaa heiltä rahoja, mutta ei ryhdy kauppa-asioihin heidän kanssaan, eikä jätä rahojaan maahan. Ameriikka ei ole hänelle vähääkään rakas; hän ei huoli eikä halua sitä isänmaakseen. Se on hänelle vaan kultakaivos, ei muuta.
Ruokakaupoista menimme parturien tupihin, joissa halullisten tukkia ajellaan ja korvia raaputetaan puhtaiksi 15 centistä. Korvien puhdistus, näet, kuuluu kiinalaisten parturien toimeen. Kumpikin temppu tehdään ilman saipuaa, haalealla vedellä ja kiinalaisten kapeilla, terävillä partaveitsillä ja muilla koneilla.
— Tässä — sanoi saattajamme, kadulle taas tullessamme, — on satojen dollarien mies.
Tirkistimme akkunattomaan, pimeään, kosteaan, tavallisen ruokakaapin kokoiseen loukkoon. Siellä istui kiinalainen, ryppyinen ja kuiva kuin vanha nauriinkuori, keskellä kenkiä ja saappaita, joita rivittäin riippui seinillä. Katosta killui lamppu, ja sen yläpuolella olevasta aukosta näkyivät ne likaiset rääsyt, jotka öisin, aukon yli tikapuille levitettyinä, olivat ukon makuuvaatteina.
Teaatteri oli siinä lähellä. Bethell naputti käskevästi pääsylippujen myyntiluukulle ja huusi: — Charlie! Pääsyliput rouville. Pian!
Käsi pistettiin ulos luukusta ja me saimme lippumme, punaisia paperinlappuja, salaperäiset koukerot kulmissa. Salapoliisi viittasi eräälle tavallisessa herrasmiehen puvussa olevalle valkealle miehelle, joka poistui. Meidät johdettiin portaita myöten kellarikertaan, jossa taas tapasimme äskeisen miehen. Hän oli lähetetty tietä raivaamaan.
— Täällä asuvat näyttelijät ja heidän ... hm! ... vaimonsa, — sanoi Bethell.
Sokkeloittain kapeita, maan alle vieviä portaita, kapeita käytäviä, vaatekomeroiden kokoisia huoneita! Akkunoita ei näkynyt, ilmaa ei tuntunut, jotain opiumihöyryillä täytettyä löyhkää tunkeusi sen sijaan keuhkoihin. Jokaisessa majassa oli pieni, opiumin-polttotarpeilla varustettu lava sekä nurkassa epäjumalankuva, kultapaperia ja uhrisavua. Muutamat suojat olivat suljetut; asuja oli niissä jo kotiutunut. Kapea, noin 9 tuumaa korkea ja 2 tuumaa leveä rakonen seinässä oli koko tämän ihmispesän ainoa ilmanvaihtolaitos.
Eräässä majassa istui nuori nainen lapsineen; toisessa viisi nuorta tyttöä tirskuen ja laverrellen, samalla kuin heidän keltaiset, sirot sormensa pyörittelivät paperosseja kokoon. Heidän vaatteuksensa oli koruton, mutta siisti, kiinalaisnaisten tavallinen arkipuku: tummansininen pusuri ja vaaleammat housut. Sen sijaan oli heillä yltäkyllin rannerenkaita, sormuksia ja kaulahelyjä. Useassa huoneessa näkyi eri huumaus-asteelle ehtineitä opiuminpolttajia, mutta joka paikassa vallitsi hiljaisuus. Syynä siihen oli osaksi ystävämme, salapoliisin läsnäolo, mutta iltakin oli vasta alulla ja useimmat näyttelijöistä olivat vielä toimessaan.
Nousimme taas maanpinnalle ja menimme teaatteriin. Likaisessa eteisessä myytiin pääsylippuja, keitettiin teetä, näyttelijät siellä maalasivat itseään, ovissa tunkeili kuokkavieraita. Rokon-arpinen kiinalainen, teaatterin johtaja otti meidät komean kohteliaasti vastaan ja näytteli meille 10,000 dollarin arvoisen puku- ja asevarastonsa. Katselijoita oli monta sataa. Kaikki istuivat äänettöminä pitkähkössä, savuisessa salissa, miehet alhaalla partterilla, naiset lehtereillä. Näyttämöllä, jolta puuttui sekä sivuseinämät että muut näyttämökoristukset, lauloi parast'aikaa kaksi naista ja yksi mies. Naiset — kaksi naispukuista nuorukaista — keikailivat alaspäin katsellen ja käärmemmäisesti ruumistaan luikerrellen; arvattavasti piti naisellisen kainouden ja sulon siten heissä näkyä. Pukunaan heillä oli koreasti kirjaellut siniset ja viheriäiset silkkipusurit sekä laajat, taivaankaaren väriset silkkihousut. Sileäksi kammatussa tukassa, jonka selänpuoleinen laitos oli mielestämme enin majavanhännän näköinen, kiilteli helmiä ja jalokiviä. Kumpaisenkin korvan juuressa törötti punainen tai sininen kukkakimppu.
Heidän herrallaan ja hallitsijallaan oli päässään Hermeen sivekkään kypärin näköinen, jalokivistä säihkyvä lakki. Hänen yönutun näköiseen, kirjavakuvalliseen silkkipukuunsa oli ommeltu sadottain pieniä ympyriäisiä peilinsirpaleita. Jokaisen kasvot olivat mainiosti maalatut, vaikka ei ihan eurooppalaiseen tapaan, silmälaudat ja sieramet olivat, näet, tulipunaisiksi sivellyt. Soittokunta istui laulajien takana seuraten mukasoitolla vuoron heidän puheitaan, vuoron heidän laulujaan. Sitä laulua ja soittoa ei ole helppo selittää. Oli siinä tahti ja oli sävelkin, mutta ei sointua, ei väritystä eikä kaikua. Soittokoneita oli: viuluntapainen, jonka pohjaksi oli kiristetty kalkkalokäärmeen nahka, rumpuja ja huiluja monta eri lajia. Laulajien päävoimana tuntui olevan kurkkuäänien käyttäminen ja räikeät nenä-äänet. Mutta eri sävel-osien erottamistapa oli hyvä ja paasiäänen soitonmukainen puhelu oli toisinaan ihan mainio.
Teaatterin johtaja seisoi koko ajan näyttelijöiden takana. Hänen vieressään oli tarjotin kuppineen ja suuri teekannu, josta soittajat ja laulajat tuon tuostakin ammensivat virkistystä. Vähän ajan kuluttua menivät näyttelijät ulos ja johtaja pani tuota hätää näyttämömuutoksen toimeen tai oikeimmin hän kyhäsi seinämäkoristuksen tapaista. Kolme tuolia asetettiin riviin, niiden yli ripustettiin verho ja koko laitos oli olevinaan vuode. Pöydälle pystytettiin puupalikka, muka lampuksi. Näyttelijät, jotka väliajalla olivat eteisessä virkistäneet itseään teellä, tulivat sisään ja uusi näytös alkoi.
Näitä kiinalaisia näytelmiä saa halullinen nähdä joka ilta kello 8-10 ja samaa kappaletta näytellään tavallisesti vuoden aika tai enemmänkin.
Me lähdimme teaatterista ja kuljimme maan-alaista käytävää pitkin suureen ompelulaitokseen, jossa eräällä vanhalla kiinalaisella oli monta sataa kiinalaisnuorukaista liinavaatteiden teossa. Sieltä jouduimme kultaseppien ja posliinikauppiasten myymälöihin, joissa kulta-, hopea-, pronssi-, ambra- ja santelipuuteokset sekä kalliit posliiniastiat houkuttelivat kauppaa hieromaan. Ostimme muutamia pikkuesineitä ja kohtelias kauppias tarjosi meille teetä. Sillä oli väkevä, suloinen tuoksu ja kermatta ja sokeritta sitä juotiin pienistä, tuskin lasten lelukuppeja suuremmista maljoista.
Kadun toisella puolella oli hieno ravintola. Me kuljimme sen avaran keittiön ja ruokienjako-huoneen halki; siellä valmistettiin vieraille vietäviksi kasviksia, kanoja, riisiä, silavaleivoksia ja riisiviiniä. Ruokasalissa loisteli pöydällä hienoja posliiniastioita ja sormustimen kokoisia viinilaseja; veisten ja kahvelien sijalla oli pari puikkoa. Joka huoneen seinillä riippui kalliita hopealla ja kullalla kirjaeltuja verhoja; kauniilla leikkauksilla koristetut ja kullatut varjostimet erottivat huoneista opiumilavat. Rakennuksen sisustus oli maksanut 60,000 dollaria.
Kello oli 11. Me poistuimme kiinalaisen kaupunginosan siistimmiltä kaduilta ja jouduimme kapeille, pahalta löyhkääville, pimeille kujille.
— Tulkaapas tänne hetkiseksi, — sanoi saattajamme lyhyesti, työnsi auki pienen, mustan oven ja astui sisään.
Se oli panttilaitos. Eteisessä loikoi opiumia polttavia kiinalaisia. Sisällä puodissa oli esineitä kaikenlaisia ja niiden vartijana omistaja, viattoman näköinen, mustahampainen mies. Bethell liikkui huoneessa paikkoja tutkien aivan kuin omassa puodissaan. Hän sormieli pusureja ja saappaita, pisti keppinsä hyllyjen alle ja näytti vilkasemalla keksivän joka sopen salaisuuden.
— Katsokaas tätä! — sanoi hän tarttuen erääseen jylseän puumiekan näköiseen esineeseen, joita lojui koko joukko eräällä hyllyllä. Se oli tuppena kahdelle terävälle ja leveälle veitselle tai lyhyelle miekalle, jotka olivat niin raskaat, että tuskin jaksoimme niitä nostaa.
— Annappas tänne se toinen leikkikalu! — sanoi salapoliisi miehelle. Tämä naurahti vähä hämillään ja ojensi meille hitaasti kiinni painetun, tummasta pronssimetallista somasti sorvatun viuhkan. Turhaan koetimme saada sitä leveelleen. Bethell painoi erästä kohtaa kädensijassa, joka aukeni ja pisti esille terävän, jalkaa pitkän kapean veitsen varren.
Salapoliisi ojensi miekkoja ja veistä kiinalaista päin ja pudisti päätään.
— Niin, mukavastihan tämmöisen viattoman puumiekan saa kulkemaan laajan pusurin poimuissa ja tällaista somaa viuhkaa kantaa keveästi kädessään! Aseettomia ollaan, tietysti, mutta jos pimeänä yönä sattuisi kadunkulmassa tapaamaan jonkun, niin ovat tarvittavat aseetkin saatavissa. Ooh, John Kiinalainen, kyllä minä sinun temppusi tunnen. Viattomalta sinä näytät, mutta piru puikkii kintereilläsi.
Menimme kadun yli erääseen suureen, pimeänä ammottavaan talosokkeloon.
— Täällä ovat suurimmat opiumikapakat, — sanoi Bethell.
— Pojat eivät vielä ole kaikki koossa, te siis ette saa pahinta elämää nähdä. Seuratkaa minua!
Noin 8-10 neliöjalan kokoisessa huoneessa makasi nuori kiinalainen matalalla lavalla sytyttäen bamburuokopiippuansa. Hän nyökkäsi tyynesti salapoliisille, pisti mustaa, tahmeata nestettä puikon päässä liekkiin pehmenemään ja antoi sen valua piipunpesään, joksi ruokoon muodostunut, pahkamainen kasvannainen oli sorvaeltu. Sitten hän veteli muutamia savuja, sulki silmänsä ja laski päänsä tyynylle. Kolme, neljä eri huumaustilaan ehtinyttä polttajaa loikoi huoneessa, jonka seinillä oli leveitä hyllyjä ja lavoja; muutamissa yhtä suurissa huoneissa oli 18 henkeä yht'aikaa. Taas tuntui mielestämme ilma olevan kateissa ympäriltämme, se oli aivan kuin väistynyt pois opiumihöyryjen tieltä. Tämän talon koko kellarikerros oli opiuminpolttajien hallussa, niitä näkyikin lukuisasti puoli-avonaisista ovista. Ihan vieressä oli opiumikauppa, josta tuon intohimon uhrit ostivat itselleen kerraksi 8-10 centin hinnalla mustaa, tahmeata huumaus-ainettaan.
— Tässä, — sanoi Bethell, astuessamme mutkikasta, pimeätä, väestä vilisevää kujaa, — tässä on Murhaajainkuja. Täällä on poliisilla enemmän työtä kuin koko muussa kaupungissa. Kymmenen viikkoa takaperin murhattiin täällä yhtenä yönä 3 kiinalaista. Tämä on "the Highbinderien" lempiloukko. The Highbinderit, mitäkö ne ovat? Ne ovat varas- ja murhaajaseurue. Katsokaa nyt ympärillenne, arvoisat rouvat. Huomaatteko, kuinka he jokainen pitävät minua silmällä, ihan jokainen tällä kadulla kulkija? He tuntevat minut, se on tietty. Mutta huomatkaa samalla, kuinka viattomilta he näyttävät. Voimme olla varmat siitä, että joka miehellä, jonka täällä tapaamme, on rikos omallatunnollaan. Mutta näyttävätkö ne siltä? Ei, Johnny on viattoman näköinen viime hetkeensä asti.
Huomautus oli aivan oikea eikä suinkaan liioiteltukaan. Noista liikkumattoman tyynistä, virnistelevistä naamoista loisti vaan rauhallinen elämäntyytyväisyys, ei muuta. Keskellä rikoksellisten vilinää kulki pieni kiinalainen palvelustyttö, 6 vuotias lapsi, kantaen seljässään hihnalla häneen sidottua kapalolasta. Molemmin käsin hän varovasti kantoi peitettyä maljaa ja laahusti väsyneesti pieniä, vaivaantuneita jalkojaan eteenpäin. Kyyneleet tunkeusivat silmiimme, katsellessamme kurjaa lapsiraukkaa. Tarjouduimme saattamaan häntä kotiin, mutta hän vaan pudisteli päätään eikä ymmärtänyt kysymyksiämme. Meistä erottuaan näimme hänen astuvan alas erääseen kellarikertaan; kapalolapsi hänen seljässään käänteli valitellen päätään, saadakseen kaulassaan riippuvan kumipullon suuhunsa.
Olimme tulleet the Highbinderien klubbin luo.
— Oho, pojat eivät ole pistäneet oveansa säppiin, — huudahti Bethell kummastellen. — Heillä ei mahda nykyään olla mitään erinomaista tekeillä. Täällä, ladies, täällä suunnitellaan kiinalaiskorttelin kamalimmat ilkityöt. Joss-huoneensa (kirkkonsa) heillä on yläkerrassa, mutta ei heillä siitä haittaa ole. He pistäyvät sinne Konfusiuksen kuvan eteen uhrisavua polttamaan ennenkun lähtevät "työhönsä".
Suuressa, himmeäksi valaistussa salissa oli tusina kiinalaisia koolla. Muutamat heistä polttivat opiumia, muutamat keskustelivat matalalla äänellä. Kaikki näyttivät siisteiltä ja rauhallisilta.
— No, Joe, — sanoi Bethell, taputtaen erästä nuorta poikaa olalle. — Kuinka voit? Ei siitä ole pitkiä aikoja kulunut, kun me viimeksi tavattiin toisemme. Kauvanko olet ollut vapaana?
— Viikon, sir, — vastasi nuorukainen nauraa virnistellen.
Astelimme jyrkkiä portaita myöten kirkkoon, jona oli pitkä, kapea, alttarilla kahtia jaettu huone. Perällä näkyi Konfusiuksen pronssista valettu kuva, ja sen ympärillä törötteli muita, paksusorkkaisia, sarvipäitä, hännillä, kynsillä ja lohikäärmeen päillä kaunistettuja suuruuksia. Alttarilla kohosi hienoista vahalangoista uhrisavua; kulta- ja hopea-astioita siellä kiilteli. Katossa riippui kirjavia lamppuja luoden huoneeseen salaperäistä valoa. Alttarin takana loikoi muutamia kiinalaisia opiumia poltellen.
Kadulle päästyämme menimme Murhaajainkujalta eräälle toiselle kujalle, jossa poliisin luvalla murhataan siveyttä. Muutamaa jalkaa leveän, likaisen kadun kummallakin puolen oli tiheässä talo toisensa vieressä, pääty kadulle päin. Joka talossa oli iso ristikolla varustettu akkuna, jonka sisäpuolella istui maalattu ja koreaksi pyntätty nainen. Kadulla vilisi miehiä, valkeitakin, laumottain niitä tungeskeli akkunoiden ulkopuolella. Eräässä talossa näytteli meille paikkoja muuan nuori, koreasti kirjaeltuun, vaaleansiniseen silkkitakkiin ja vaaleanviheriöihin, leveisiin silkkihousuihin puettu tyttö, jonka tukassa rasva ja helmet kilvan kiiltelivät. Huolettomasti hymyillen kuljetti hän meitä muutamissa ahdasmaisissa, mutta siisteissä huoneissa; yksi oli sisustettu eurooppalaiseen tapaan. Meidän läsnäollessammekin hän vastaeli ulkopuolella seisovien pilapuheisiin. Kun salapoliisi hyväntahtoisesti, mutta johdonmukaisuuden puutettaan huomaamatta, moittien sanoi hänelle, että hänen tulisi viettää parempaa elämää ja mennä naimisiin, näytti hän iloisesti virnistellen koko valkean hammasrivinsä.
— Ah Lo ei naimisiin. Ei kukaan huolia Ah Lota.
Hänen huoleton naurunsa vihloi korvia, — oikeudenmukaista ammattiahan hän harjoitti.
Ainoastaan rikkaimmat kiinalaiset kauppiaat tuovat vaimonsa mukanaan. Muut kaupungin neljästäkymmenestä tuhannesta kiinalaisesta myyvät ja ostavat vaimoja aivan kuin muutakin kauppatavaraa. Kristillinen Ameriikka katselee tätä jokavuotista lastentuontia[40]aivan yhtä tyynesti kuin Eurooppa suvaitsee kahtalaista siveyttä ja laillista pahetta. Salapoliisi Bethell vastasi meille aivan samoilla sanoilla, joilla mainitsemamme järjestelmän puoltajat Euroopassa torjuvat syytöksiä: — jos emme suvaitsisi tätä, eivät meidän valkeat naiset saisi kulkea rauhassa kaduilla.
Kello oli 12 tulemassa. Elämä täällä pimeyden valtakunnassa alkoi käydä yhä vilkkaammaksi, mutta me olimme jo tarpeeksemme katselleet tätä Ameriikan kehityksen mätähaavaa.
Seuraavana päivänä kävimme eräässä kiinalaislähetyksen tyttökoulussa. Se näytti antavan kiinalaiselle vanhalle Aatamille vaan ulkopuolista silitystä. Tyttöjä ei kasvatettu varmoja ammatteja osaaviksi, vaan "kotia varten", niinkuin sanat kuuluivat. Sillä tarkotettiin, että he saivat jotenkin niukalti tietoja, pääasiallisesti heille opetettiin käsitöitä (virkkausta ja tavallista ompelusta) sekä raamatunlauseita ja virsiä. Heti kuudentoista, korkeintaan kahdeksantoista vuoden vanhoina heidät naitettiin ja mieheksi määrättiin kuka kiinalainen tahansa, joka vaan ensimmäiseksi ilmotti vaimoa haluavansa.
— Meidän tyttöjä naidaan kilvassa, — selitti laitoksen nais-opettaja tyytyväisenä.
— Mutta sanoittehan, että tytöt tavallisesti antavat kastaa itsensä täysikasvuisina. Kuinka ne sitten menevät miehille, jotka palvelevat epäjumalia ja myyvät ja ostavat vaimoja, milloin tahtovat?
— Niin, onhan heillä hyvinkin vaikeat oltavat, ja moni on karannut tänne takaisin, kun mies on myynyt hänet, — vastasi opettaja kylmästi, — mutta tietysti heidän tulee mennä naimisiin. He uskovat vaan siten saavansa sielun ja tulevansa autuaiksi. Eihän niillä tyttöraukoilla ole muuta keinona. Kuka huolisi kiinalaistyttöä palvelukseensa? Onhan hän aivan turvaton. Eihän häntä uskaltaisi päästää ovesta ulos, sillä ensimmäiseksi vastaantuleva kiinalainen — ja valkoiset miehet ovat, Herra paratkoon, ihan yhtäläisiä — voi viedä hänet luokseen ja pitää häntä siellä niin kauvan kuin itse tahtoo, eikä rangaistuksesta ole edes pelkoakaan. Täällä laitoksessa on tapahtunut, että 8-9 vuotiaita tyttöjä on ryövätty pois keskellä päivää, kun ovat olleet portaita siivoamassa. Eikä parempaa voi toivoakkaan, kun kaupungissa on 40,000 kiinalaista miestä. Jos poliisilaitos olisi moisissa asioissa ankara, eivät kaupungin köyhät, valkeat naiset voisi päiväsydännäkään kulkea rauhassa kaduilla.
Nuo salapoliisin ja lähetystalon johtajan sanat tuntuivat siis olevan meidän "kristillisten" yhteiskuntien perusajatuksena. Joka paikassa uhrataan köyhä, raaka, tietämätön nainen parempiosaisten sisartensa suojelemiseksi. Tuskin missään ovat tämän mielipiteen seuraukset niin sydäntäsärkevässä muodossa huomattavina, kuin San Fransiskossa.
— Ette saa lähteä Kaliforniasta Joaquin Hilleriä tapaamatta, — sanoi "The San Fransisco Chronicle"-nimisen sanomalehden tiedustelija lähtökumarruksia noikkaellessaan. — Bret Harte on Lontoossa, häntä ette saa nähdä, mutta Sierra Nevadan runoilija, "kallioinen, lahdelmainen, syvyyksellinen runoilija" Joaquin Miller on kotona.
Muutamia päiviä myöhemmin saimme ystävien toimesta tavata mainitun omituisen runoilijan, joka lienee jotenkin tuntematon Euroopassa, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on painettu Englannissa. Hän on syntynyt Kentuckyssä, josta Ameriikassa puhutaan pienellä pilalla aivan kuin meillä Suomessa Sysmästä; — mutta tuli jo 15-vuotiaana Kaliforniaan, samaan aikaan kun kullanhakijat, meksikolaiset ja indiaanit siitä kiistelivät. Hän luki ensin lakitiedettä, oli lyhyen aikaa Oregonissa tuomarina, mutta ei viihtynyt virassaan. Ympärillä vallitseva kirjava seikkailurikas elämä näyttää liian viehättävästi houkutelleen hänen runoilijaluonnettaan. Hän jätti lakimiehen toimen, rupesi kullankaivajaksi, taisteli Yhdysvaltain ja Meksikon välisessä sodassa indiaanien ja sellaisten valkeiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet villiä paljoakaan korkeammalla kannalla. Monta kertaa hän haavoittui, eli, lievimmin sanoen, kirjavaa elämää vuoristossa metsästäjien ja indiaanien kanssa, matkusti sitten Eurooppaan, oleskeli 9 vuotta Englannissa, Itaaliassa, Saksanmaalla, Norjassa, Venäjällä ja joutui lopuksi Pyhälle maalle, jossa oleskeli pitkät ajat Natsareetissa, Jerusalemissa ja muutamissa muissa kaupungeissa. Koko ajan oli hän ahkerasti käyttänyt kynäänsä ja lahjoittanut kirjallisuudelle noin kuusitoista teosta, sekä runomittaisia että suorasanaisia, joissa kuvasi kotimaansa ihanaa, lumoavaa luontoa. Mutta hän ei ole koskaan ollut kansalaistensa lempikirjailijana. Siksi hän on liian hurja, liian intohimoinen, liian satumainen runoilussaan. Sen lisäksi tuli vielä, että muodollisuutta vihaavan runoilijan yksityis-elämä oli melkein säännötön. Vuoron hän oli naimisissa, vuoron naimaton. Välistä oli hänellä mukanaan ihmeen ihana, sekaverinen tytöntynkkä, jota hän sanoi tyttärekseen, välistä hän taas eli ypö yksinään eikä asuinpaikastakaan ollut kellään varmaa tietoa.
Mutta aika kului ja Joaquin Millerin miehuuden-ikä alkoi lähestyä vanhuuden rajoja. Eräs hänen tyttäristään meni miehelään vasten hänen tahtoansa ja murti melkein isänsä sydämmen. Kirjailija muutti silloin rakkaille vuorilleen, osti siellä maatilan, istutti hedelmäpuita, katseli merta ja runoili tähtien tuikkeessa.
Meitä oli neuvottu kirjoittamaan pyytääksemme lupaa luonakäymiseen. Vastaukseksi tapasimme eräänä päivänä maaseudulta palatessamme seuraavat, tavallisen käyntikortin takapuolelle kesyttömällä, jykevällä, epäselvällä käsialalla kirjoitetut sanat, joista melkein joka toisen alle oli vedetty viiva: — "Kävin teitä hakemassa, viedäkseni teidätpieneen kotiinivuoristoon. Olinhyvinpahoillani, kun en saanut teitä tavata. Jos teillä ei olemitään parempaaohjelmassanne, niin tulkaahuomenna— luo, sinne saavun teitä tapaamaan."
Tapasimme toisemme määrättynä päivänä Oaklandissa, eräässä pienessä San Fransiskon lähellä olevassa kaupungissa, kahden oivallisen sisaren luona, jotka siellä pitivät kasvatuslaitosta tytöille. Talon joka soppi oli täynnä heleätä päivänpaistetta ja lasten iloista äänensurinaa; luokkahuoneista kuului ahkera hyminä.
Vierashuoneessa istuva Joaquin Miller näytti tämän jokapäiväisen kodikkaisuuden jyrkältä vastakohdalta. Ryhditön, kömpelö, ruma, huolettomassa puvussa, huoleton, välinpitämätön käytökseltään. Hän nousi seisoalleen, tähyellen meihin kummallisilla sinisillä silmillään, katse oli tulinen, mutta samalla sumea. Puristi hitaasti kättämme, kääntyi puoleksi hämillään, puoleksi hajamielisenä poispäin ja istahti tuolillensa kädet polvien väliin likistettyinä. Silmäin ansioksi on luettava, ettei hän tehnyt kerrassaan vastenmielistä vaikutusta. Kasvoistaan hän oli samaa näköä kuin Stuart Mill, joka, vaikka olikin suuri ajattelija, ei loistanut ruumiillisella kauneudellaan. Iho oli punakka, otsa kalju ja niskassa riippui vaalea, kankea hiustupsu. Mutta silmät olivat imeneet itseensä kaikki merkit, joista voi arvata miehessä asuvan runoilijaluonteen ja sen aina riehuvat intohimot, levottomuuden, kaipauksen ja surumielisyyden. Ne silmät olisivat toisissa kasvoissa olleet kauniit. Nyt ne olivat ainoastaan omituiset.
Ottamatta aluksi keskusteluun vähääkään osaa, katsahti hän äkkiä meihin ja kysyi vakavasti: — voitteko oikein hyvin? — Tämän kummallisen kysymyksen lausuttuaan, alkoi hän puhua katkonaisesti, mutta hyvin omituisesti. Hänen liikkeensä olivat kulmikkaat ja tottumattomat, aivan kuin iäkkään vanhanpojan, joka ei ole tottunut olemaan naisten seurassa tai yleensä ihmisten joukossa. Harvoin hän katsahti puhelutoveriinsa, mutta ajatukset näyttivät vähitellen sulavan hänessä ja tulvasivat sitten omituisina, lyhyinä, sattuvina lauseina ilmoille.
— Minä asun korkealla Sierra Nevadan harjalla, — sanoi hän. — Niin korkealla, että kuulen kuinka tähdet raapivat maata, sen kiertyessä akselinsa ympäri. Plato sanoi, että me, yksinäisyyden rakastajat, olemme joko jumalia tai villipetoja. Minä olen peto. Minä olen villi — peto, — kertoi hän hitaasti, katseli käsiään ja väänteli niitä hermostuneen tavalla. — Minulla ei ole siellä muuta kuin meri, kuu, tähdet, vuoret ... ja viisituhatta hedelmäpuutani.
Hänen rumat kasvonsa kirkastuivat.
— Viisituhatta hedelmäpuutani! Voitteko aavistaakkaan, kuinka paljon työtä ne vaativat? Ja minä olen itse työssä aamusta iltaan joka päivä. Katsokaa minun käsiäni! Näettekö, että niissä on kovan työn puremia merkkejä, kovia känsiä, arpia, merkkejä.
Hyväillen hän siveli suurta, mutta siromuotoista kättään, joka oli runsaskarvainen, niinkuin kaikkien ameriikkalaisten kädet ovat.
— Minulla on kaikenlaisia hedelmäpuita. Minulla on öljypuitakin. Tiedättekö, että öljypuulla vedenpaisumuksen ajoista asti on kyyhkysen harmaat, silkkihienot untuvat lehtiensä alapuolella? Pidättekö öljypuusta? Se on pyhä puu. Minä olen itse niitä istuttanut... Te tulette pohjasesta! Teillä ei ole öljypuita...
Tiedättekö, että Jumalalla on siniset silmät? Sen olen keksinyt. Pohjan kansat ovat voimakkaimmat maan päällä. Ne kestävät lunta, vilua, pimeyttä. Kaikilla niillä on siniset silmät. Jumala on voima ja hyvyys. Jumalalla täytyy olla siniset silmät.
Hän näytti riemuitsevalta, kohotti sitten etusormensa vasemmalle ohimolleen ja huokasi syvään.
— Tämän arven sain Meksikon sodassa. Tiedättekö että me täällä Kaliforniassa edistymme kuolevien kansojen ruumiilla? Matkustelkaa Kaliforniassa ja Meksikossa, niin tapaatte joka askeleella kuolevia kansoja — indiaaneja ja meksikolaisia. — Indiaaneja ja meksikolaisia, — lausui hän taas uudestaan. Sitten kumartui hän eteenpäin ja sanoi puoli kuiskaamalla, salaperäisellä äänellä: — tiesittekö, että ne ovat kuolevia kansoja? — Kaliforniaa minä rakastan, — jatkoi hän yksitoikkoisesti, mutta se rakentaa kehityksensä kuolevan korven povelle. Minä rakastan sitä. Rakastan vuoriamme, rypäleitämme, mertamme. Rakastatteko te merta? Merikipeäkö? Olette merikipeä? Minä annan teille ehdottomasti parantavan apukeinon. Se on amuletti, pieni Pyhän Annan kuva, ja se suojelee meritaudista. Saatte sen minulta ja sitten keinutte aivan kuin enkelien siivillä kannettuna takaisin kotimaahanne.
Hänen puheessaan oli harvinaisella tavalla sekotettuna satumaisia mielikuvitteluja, omituisuutta, arkuutta ja itsetietoisuutta.
Päivälliskello keskeytti keskustelumme ja tyttöjä tulvi sisään. Miller vaikeni heti ja näytti etanan tavalla vetäytyvän kuoren alle piiloon, mutta muuttui vähä arveltuaan taas entiselleen. Nuorten verevät kasvot tuntuivat elähyttävän häntä. Eräälle vaaleanveriselle, kultatukkaiselle tytölle hän sanoi hyvin vakavasti: Miss E., teidän täytyy kammata päivänpaiste pois tukastanne. Teillä on liian paljon päivää hiuksissanne.
Koko päivällis-ajan saneli hän herkeämättä omituisia huomautuksiaan. Pysyen järkähtämättömän vakavana, ei hän kertaakaan edes hymyillyt, vaikka muut pöydässä olevat tuon tuostakin purskahtivat nauramaan. Hänen silmänsä eivät näyttäneet tietävän suun sanelemista sukkeluuksista mitään. Ne pysyivät koko ajan surumielisen, aran ja haaveksivan näköisinä.
Jälkeen puolisen ehdotti hän, että lähtisimme ajelemaan.
— Minä vien teidät erään ystäväni luo, — sanoi hän — erään ystäväni luo, joka asuu paratiisissa. Hänellä on suloinen, nuori vaimo ja te saatte syödä mitä mehevimpiä päärynöitä.
Hevonen oli laiha, koleajäseninen villipeto, sekin. Ajoimme kevytlehväisten pippuripuiden alatse ja siniviheriöitä eukalyptuskujia myöten. Siellä täällä näkyi puiden välistä vilaus merestä tai Sierra Nevadan punervista kalliohuipuista.
Miller oli parhaalla tuulellaan. Koko hänen runoilijaluonteensa oli kiintynyt ja rakastunut Kalifornian omituiseen kauneuteen ja hän ylisti sitä sointuvin, hehkuvin sanoin. Kalifornialaisten rahan-ahneus tuntui katkerasti harmittavan häntä.
— Ovathan ne kelpo ihmisiä, mutta halpaa lajia, hyvin halpaa. Dollarit ja centit vaan mielessä. Hän kiristi ohjaksia ja pysäytti hevosensa. Ilosta loistavin kasvoin hän näytti erään sumuisen vuorijonon korkeimmalla huipulla pilkottavaa, vaaleata täplää ja sanoi: — tuolla on minun kotini. Se on pieni ja mitätön, mutta minä saan sen työlläni vielä kerran suureksi.
Hän alotti pitkän haaveksivan luonnon-ylistyspuheen, vastauksia odottamatta. Kaikki, mikä ei suoraan luonnosta voimaansa ime, sortuu. Kalifornia, Ameriikka, tulee vielä kerran katkerasti katumaan rahanhimoansa, joka on houkutellut sen halveksimaan luontoa ja kohtelemaan sitä aivan kuin palvelijaa. Useimmat Ameriikan runoilijat on se vika turmellut ja viimeksi on Bret Harte astunut samoja jälkiä. "Gabriel Conroy" on mahtava, mutta Bret Harten viimeiset teokset todistavat, että kirjailijan taas pitäisi päästä lähemmäksi maa-emoa. Eikä Ameriikka ole yksin tämän kiusauksen uhrina. Euroopassakin se turmelee runoilijoita. Jos Tennyson olisi levännyt lähempänä luonnon puhdasta, äidillistä helmaa, ei hänen vaimoansa nyt sanottaisiladyTennysoniksi.