Hevonen seisahtui pienen talon eteen, jonka viheriäiset akkunaluukut olivat tiviisti suljetut, niinkuin kaikki Kalifornian talot kuuman vuoden aikana. Sen ympärillä kasvoi taatelipalmuja ja reheviä hedelmäpuita, joiden oksat notkuivat tuleentuneine hedelmineen. Japanilainen palvelija vei meidät talon emännän, pienen, mustatukkaisen kaunottaren luo, joka tarjosi meille teetä ja Millerin lupaamia, meheviä päärynöitä.
Miller oli äänetön, mutta katseli nuorta rouvaa suopein silmin. Koko Ameriikassa tiedetään, kuinka usein kauniit kasvot ovat häntä hurmanneet ja kuinka paljo onnettomuutta se taipumus on tuottanut hänelle itselleen ja muille.
Mutta nyt istui hän tyytyväisenä nojatuolissaan, maisteli teetänsä ja nautti. Kerran hän sanoi: — oletko oikein onnellinen, Daissy? Oikein onnellinen, — vakuutti rouva hymyillen.
Miller huokasi leikillisen hartaasti ja sanoi: — hän on onnellinen. Hänellä on mies, oikea mies puolisona.
Kerran hän näytti pientä valkeata kukkaa nappilävessään ja sanoi: — tiedättekö, minkätähden tätä kannan? Sentähden, että se kasvaa teiden varsilla. Me olemme molemmat olleet pölyssä — päätään nyökäten — pölyssä.
Vieraissaolomme päättyi hyvin äkkiä, sillä Billy näytti tulevan pelottavan kärsimättömäksi. Paluumatkalla ryhtyi Miller uudestaan äskeiseen puhelutapaansa ja jatkoi äänekkäitä ajatuksiaan hämmäilemättä ja kuitenkin arostelevalla tavalla.
— Minä en paljon lue. Elämä opettaa paremmin kuin kirjat. Minulla ei nykyään ole juuri ollenkaan kirjoja. Vaan raamattu. Ihmisistä minä enin opin. Katsokaa ympärillenne! Ihmiset ovat hyviä. Ei ole ainoatakaan, joka ei ole hyvä tai koeta olla hyvä. Kun olin Pyhällä maalla ... tiedättekö, että olen ollut Natsareetissa? Niin olen. Ja nyt minä parast'aikaa kirjoitan Vapahtajan historiaa niiden suusanallisten kertomusten mukaan, joita siellä kokosin.
Niin hän jatkoi puhettaan siirtyen aineesta aineeseen, kunnes tulimme rautatien asemalle. Eräästä rautakaupasta lähetetty mies toi Millerille käärön laskuja ja vaikka äsken olikin puhunut halveksien dollareista ja centeistä, näytti Miller nyt olevan ankarasti huolissaan niiden takia. Me erosimme kiiruumman kaupassa toisistamme ja ennenkun juna oli vielä liikkeelle lähtenyt, näimme hänen jo astuvan rautakauppaan. Hyvästi jättäessään oli hän äkkiä tullut vakavaksi ja sanonut: — onko siellä teidän maassa hyvin kylmä? Tietysti siellä on. Kuinka kummallista!
Jos on vaan vähänkin aikaa Joaquin Millerin seurassa, huomaa heti hänen oikullisen, omituisen luonnonlaatunsa ja kirjailijalahjansa. Ei ole kummakaan, että kolme vaimoa on pitänyt yhdys-elämää hänen kanssaan mahdottomana. Toisen vaimonsa, lahjakkaan ja yleisesti arvossa pidetyn naisen, hän jätti, selittäen, ettei pystynyt kirjoittamaan, kun vaimo ja lapset pyörivät ympärillä. Kun hänen vanhin tyttärensä tuli täysikasvuiseksi, määräsi isä hänen joko menemään luostariin tai rupeamaan näyttelijäksi, "sillä hän ei voinut tytärtään elättää."
Voisi täyttää kirjoja niillä, sekä tosilla että tehdyillä jutuilla, joita hänestä on liikkeellä. Epäilemättä on hänen yksityis-elämänsä vaikuttanut vahingollisesti yleisön mielipiteeseen hänen kirjoistaan. Millerin teoksilla on kuitenkin suuri kaunotaiteellinen arvonsa. Hän on paremmin kuin moni muu käsittänyt Kalifornian ja Lännen luonnon. Hän on tunkeutunut noiden mahtavien vuorten sydämmeen, joiden rinteillä kasvaa hehkuvia rypäleitä ja terävillä huipuilla ikuinen lumi kimaltelee. Hänen kielensä on värikästä, mehevää, pontevaa, ja runollisen vienoa. Kauneimmat ovat kenties "Lauluja Sierra Nevadalta"-nimiset runokokoelmat, joita hän itse surumielisesti sanoo "kesäiseksi Toukokuukseen". Ne ilmestyivät, näet, kun runoilija jo oli jättänyt nuoruuden iän taakseen. Hän kertoo runoissaan samaa, kuin Bret Harte suora sanaisesti, ja paljo on näillä kirjailijoilla yhteistä, vaikka ei suinkaan voi sanoa toisen toistaan matkivan. Kumpikin heistä tahtoo välttämättä pitää naista salaperäisenä, selittämättömänä "vaistiyhdistelmänä", välistä he kuvaavat häntä polvillaan hartaan jumaloimisen esineenä, välistä katkerasti ivaten. Ameriikka odottaa suurta runoilijaansa. Sillävälin se luo huvikseen edelläkävijöitä, enimmäkseen sen omaa lujaa luonnetta vastaavaa, omituista lajia.
Suomi on kaikkialla suuressa maailmassa niin tuntematon, että tavallisesti saa panna kaiken keksimiskykynsä liikkeelle, jos mieli ulkomailla vähänkin hankkia tietoja kansalaisistaan.
Vaikka tiesimme niitä kyllä olevan San Fransiskossa ja vaikka hyvinkin ahkerasti tutkimme osotekalenteria, emme kuitenkaan voineet löytää jälkeäkään heistä. "Frisko'ssa" — kaupungin nimen ameriikkalainen lyhennys — on 250,000 asukasta, melkein kaikista maailman kansallisuuksista. Se on merikaupunki, jonka satamissa alinomaa kihisee merimiesjoukkoja; se on yksi pääpysäkeistä noilla yhä yleisemmiksi käyneillä reiteillä Austraalia—New-York ja Kiina—New-York. Täällä vilisee kaikenmoisia ihmisiä, eikä niiden joukosta juuri helposti saa meidän Mattia käsiinsä. Vihdoin meitä neuvottiin "the Mariners Church'iin", pieneen, kaukana lastauspaikoilla päin olevaan merimieskirkkoon, siellä sanottiin suomalaisten pitävän jumalanpalvelustaan. Kello kahdeksan eräänä torstai-iltana lähdimme sinne. Kirkko, pieni kurjannäköinen rakennus oli Sacramentokadun päässä, keskellä merimiespuoteja, panttilaitoksia, pikku kapakoita ja ravintoloita. Ulkona oli jo pilkkosen pimeä ja me kopeloimme sisälle hämärään eteiseen. Itse kirkkoa korjattiin, josta syystä jumalanpalvelusta pidettiin n.s. rukoushuoneessa. Me astuimme sinne sisälle. Suuressa, alastomassa ja niukasti valaistussa salissa oli koolla noin 30 miestä, enimmäkseen nuoria ja keski-ikäisiä; ei ainoatakaan naista. Pitkiä penkkiä seisoi rivissä toinen toisensa takana; perällä oli pöytä avonaisella paikalla. Pöydän takana seisoi pappi, nähtävästi rahvaan mies.
Meidän astuessamme sisään syntyi vähän liikettä seurakunnassa ja yksi miehistä, joka näytti toimittavan kirkonvartijan ja lukkarin virkaa, näytti meille paikat, kysyi epäröiden suomeksi, olimmeko suomalaisia, ja antoi meille laulukirjat. Papin meille lausuttua tervetuloa ja meitä siunattua, alkoi jumalanpalvelus. Laulettiin muutamia Sankeyn lauluja ja sitte seurasi saarna. Se oli samaa maata kuin hihhulien saarnat, mutta oli saanut lisiä Ameriikan metodismista, ehkäpä myöskin pelastusarmeijasta. Totutulla, kaavanmukaisella kaunopuheisuudella, ristissä käsin ja kyynelsilmin kehotti saarnaaja kuulijoitansa iloitsemaan Herrassa ja heittämään pois kaiken syntikuorman. He olivat vapahdetut ja puhtaiksi pestyt synnistä, he olivat valitut taivaallisen autuuden perijöiksi. Maailman lapset surkoot, mutta Jumalan lasten on iloittava. Yhtä päätä kehotettiin nyt heti kääntymään Herran luo, sekä nousemaan ja todistamaan Hänestä, kun Hän sitä käskee. Sillävälin sateli tuli- ja tulikivituomioita muille lahkoille ja kirkoille, niiden joukossa mainittiin mormoonitkin. Hyvin vähä tehtiin selkoa siitä, mitä kääntyminen oikeastaan on ja että uskon pitää tehdä työt hedelmiä tuottaviksi.
Saarnan aikana, joka kesti puolitoista tuntia, säesti seurakunta huokauksilla ja huudahtuksilla saarnaajan sanoja.
"Totisesti!" "Oi Herra Jumala!" "Totisesti, totisesti amen!" "Tule, Herra Kriste!"
Useoita henkilöitä oli saapunut lisäksi saarnan aikana, niiden joukossa muutamia naisia; useimmat olivat koreilevasti puettuina. Miehillä oli ylipäänsä rehelliset, synkkämieliset kasvot; he näyttivät olevan ruumiillisen työn tekijöitä ja olivat puetut tummiin, siistiin vaatteisiin.
Heti saarnan loputtua rupesi pappi istumaan ja kehotti seurakuntaa nousemaan seisalleen ja todistamaan Herrasta, jos Hän heitä siihen käskee. Heti nousikin se miehistä, joka oli toimittanut lukkarin ja kirkonpalvelijan virkaa, ja selitti monen huokauksen ohella, että hän oli Jesuksen oma ja että hän oli niin iloinen, "oikein sydämmellisesti iloinen". Hän kiitti myöskin useita ystäviä, joiden nimet hän mainitsi ja jotka olivat olleet hänelle apuna hänen muinaisessa hengellisessä hädässään. Niiden joukossa oli myöskin "veli T." — pappi. Toinen toisensa perään seurasivat läsnäolevat hänen esimerkkiänsä ja todistivat, useimmat kuvasivat oikeastaan suurta iloansa Herrassa. (Minä olen niin iloinen, niin sieluni pohjasta iloinen, — tämä lausetapa on suora käännös Ameriikan metodisteilta, jotka sitä yhtämittaa käyttävät.)
Myöskin yksi naisista todisti erinomaisen vilkaskielisesti suurta iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että oli tullut pelastetuksi. Hän oli nuori tyttö, erittäin ajattelevan ja miellyttävän näköinen, päällänsä hänellä oli siisti musta olkihattu ja päällystakki. Muutamat todistajista eivät nousseet seisaalleen, mutta rukoilivat ääneen; toiset ehdottivat uuden laulun toisensa perään, jotka laulettiinkin. Jokaisen todistuksen aikana säesti puhujaa muiden osanottavaiset huudahdukset: "Totisesti!" "Niin, niin!" "Amen Jesuksen nimessä!" "Auta meitä, Herra!"
Pari kertaa tapahtui, että pappi keskeytti puhujan varottavasti kohottaen etusormeansa. Puhuja istui silloin heti, sanoen nöyrästi "anteeksi" tai "anteeksi Jumalan nimessä". Mielestämme tapahtui tämä silloin, kun todistajat jollakin tavalla puhuivat lahkon oppia vastaan tai menivät mieskohtaisuuksiin. Mieskohtaisuuksien koskettelemista huomasi kuitenkin koko jumalanpalveluksen ajan. Läsnäolevien, nimitettyjen henkilöiden puolesta rukoiltiin ääneen. Saarnassaan mainitsi pappi nimeltä useita kapakan-isäntiä, kapakoita ynnä muita huonoja paikkoja, joista hän varotti kuulijoitansa. Sen lisäksi lausui hän yksityisten seurakunnan jäsenten oloista viittauksia, joita ei sivullinen luonnollisesti voinut käsittää. Hänen puhetapansa ei mitenkään erinnyt muiden puhetavasta; päinvastoin olivat kaikki omistaneet itselleen samat lausetavat ja huudahdukset, samoin kuin he kaikki puhuivat samalla, liukkaasti vuotavalla kaunopuheisuudella, joka enimmästi tuntui vaan tyhjältä sanatulvalta ilman minkäänlaista ajatusta. Kaikissa näytti vallitsevan rehellinen uskonhartaus, mutta siihen sekosi tuntuvasti ajatusta kaipaavaa uskonlörpötystä.
Kun jumalanpalvelus lopetettiin, oli kello yli kymmenen. Kaikki kokoontuivat ystävällisinä ympärillemme, pudistivat kättämme ja sanoivat olevansa pahoillaan, kun eivät ennemmin saaneet meitä nähdä. Meille annettiin kukkasia ja kysymyksiä sateli — huomattavasti kyllä — ei Suomesta, vaan siitä "kuinka Ameriikka meitä miellytti". Sitte tarjottiin meille hyötymansikoita ja maitoa läheisessä ravintolassa.
Kaikki naiset olivat lähteneet pois, paitsi ylempänä mainittu nuori tyttö, joka todisti kirkossa. Hän kertoi jo monta vuotta olleensa San Fransiskossa, oikeastaan oli hän kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, sekä tulleensa tänne lankonsa ja sisarensa luo ja oli nyt menossa naimisiin erään suomalaisen merimiehen kanssa. Hän oli omannut itselleen paljon ameriikkalaisnaisten itsenäisestä ja sievästä käytöksestä. Sitä vastoin olivat miehet, yhtä lukuun ottamatta, joka sanoi itseään erään suomalais-ameriikkalaisen lehden "reportteriksi", oikeita suomalaisia työmiehiä. Jos ei tullut vaatteita katselleeksi, olisi luullut heidän vasta tulleen Suomesta. Useimmat eivät puhuneet sanaakaan englanninkieltä tai solkkasivat he sitä hyvin huonosti ja f- ja d-kirjainten ääntämisessä kuului perin suomalainen kankeus. Kaikissa huomasi saman uskollisen, toisinaan hiukan juron tyyneyden, joka on meille suomalaisille omituinen.
Papilla oli kaikki uskon-innostelijan tunnusmerkit. Sen huomasi vielä selvemmin keskustelussa, kuin itse saarnasta. Hänessä huomasi hengellistä pöyhkeyttä ja kiivautta toisin ajattelevia kohtaan, ja hänen tavattoman suuren sivistyksenpuutteensa ohella vaikutti se vastenmielisesti. Hän oli kotoisin Itä-Suomesta, oli monta vuotta takaperin tullut Ameriikkaan ja käännyttyään suorittanut pienen oppimäärän jossakin skandinaavilaisessa uskon-opillisessa kollegessa. Koko hänen käytöksensä todisti kuitenkin hyvin alhaista sivistyskantaa.
Kun puhe johtui Suomeen ja Suomen oloihin, hämmästytti meitä se tyly ja välinpitämätön henki, joka näissä kansalaisissamme vallitsi kotimaataan kohtaan. Varsinkin lausui pappi moittivat mielipiteensä kotimaan oloista suoraan, paljastaen melkein intohimoisen tyytymättömyytensä ja sekottaen olevat ja olemattomat asiat toisiinsa tavalla, joka lienee omituinen hänen luonteisillensa henkilöille.
— Herrat vastustavat siirtolaisliikettä, sillä he pelkäävät, että heidän vielä itse lopuksi täytyy ruveta työtä tekemään, jos työmiehet lähtevät pois. — Siksi ovat he sanomalehdissä ruvenneet saarnaamaan, että se, joka lähtee maasta, tekee rikoksen isänmaataan vastaan. Isänmaata? Mikä on meidän isänmaamme? Me olemme Suomen ameriikkalaisia ja Ameriikka on meidän isänmaamme, ei synnyn nojalla, mutta sielunheimolaisuuden nojalla. Se on ottanut meidät vastaan, se auttaa meitä. Siellä kotona jää niihin oloihin, joissa on syntynyt, siellä on herroja ja huonompia ihmisiä. Ja huonommat ihmiset pysyvät elin-ikänsä huonompina ihmisinä. Täällä ovat kaikki yhtä hyviä ja kestä tahansa voi tulla piispa tahi presidentti. Jos miehessä vaan on vähänkin kuntoa, työnnäksen hän pian paraimmille sijoille. Mutta Suomi, mitä meillä on enään Suomen kanssa tekemistä? Parasta olisi, jos kaikki lähtisivät pois maasta, niin ei tarvitsisi enään kenenkään siellä pelloilla hikoilla, paitsi jos herroja haluttaa siihen ryhtyä. Miksi me suotta kansoittaisimme maata, jossa ei mitään kasva. Heidän pitäisi tulla tänne, jossa mies voi tulla rikkaaksi muutamassa vuodessa, tarvitsematta tehdä kymmenettä osaakaan siitä työstä, minkä hän kotona tekee. Ei, täällä meidän on hyvä olla, täällä me pysymme. Mutta vaikka me tunnemmekin ystävyyttä vanhaa Suomea kohtaan, niin olemme Suomesta lähteneitä ameriikkalaisia. Me tahdomme hankkia täällä itsellemme oman sivistyksen, oman kirkon ja omat koulumme. Mutta Suomi ei auta meitä. Meidän pitäisi saada oma haaraosasto kansanvalistusseurasta, kirjoituksia ja kirjoja, — mutta — me emme saa. Suomi halveksii meitä ja on meidät unohtanut. Herrat uskottelevat kansalle, että me olemme maanpetturia. Me tahdomme sentähden tulla omin neuvoin aikoin ja tulemmekin Jumalan avulla. Emme me tarvitse teidän valtiokirkkoanne, joka vainoo toisin-uskovia, emmekä teidän pappejanne,[41]jotka ovat pöyhkeitä, vaan me perustamme oman vapaan kirkkomme täällä Uudessa maailmassa. Emme myöskään kaipaa herroja, vaan täällä olemme kaikki yhdenarvoisia j.n.e.
Hän höysti runsaasti sanojansa siunauksilla, uskonnollisilla huudahduksilla ja raamatunlauseilla ja sai sanojensa toistajaksi usein "reportterin", varsinkin kun tultiin maininneeksi tuo heidän lapsellisen yksinkertaisesti käsittämänsä "yhdenvertaisuus". Molemmat näyttivät unohtavan, että täällä, enemmän kuin missään muualla, riippuu miehen omasta kelvollisuudesta, innosta ja työkyvystä, voiko hän kestää sen taistelun leivästä, joka Ameriikassakin jo on alkanut, huolimatta maan suurista tuotantovoimista. Muut istuivat enimmäkseen äänettöminä tai lausuivat ajatuksensa varovaisemmin. Heidänkin lausuntonsa todistivat joko välinpitämättömyyttä tai tyytymättömyyttä, heti kun puhe kääntyi Suomeen.
Lopetettuamme keskustelumme yksimielisillä edistyksen toivomuksilla sekä "vanhalle Suomelle" että Ameriikan suomalaisille, erosimme sydämmellisesti pudistaen toistemme käsiä, Vaikka yllämainitut mielenpurkaukset tuskin lienevät yleisiä meidän siirtolaistemme kesken, — eivät ne ainakaan ilmaantune niin jyrkässä muodossa, — sanovat ne kuitenkin meille täällä Suomessa oleville "pitäkää varanne". Irtolaiskysymys on lähimmässä yhteydessä siirtolaiskysymyksen kanssa. Siitä ei voi meitä tarpeeksi usein huomauttaa. Ennenkuin se on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, on ihan tarpeetonta tuumia syitä siirtolaiskiihkoon. Siirtolaisuus on merkki siitä, että kansamme on alkanut herätä, että se pyrkii todelliseen riippumattomuuteen ja ett'ei se enää tahdottomana alistu kurjuuteen, jostavoidaanpäästä, tai jota ainakin voidaan huojentaa. Sen pitäisi siis olla meille kehotuksena, jotta tutkisimme olojamme ja katsoisimme, eikö niitä voida parantaa. Jos siirtolaiskysymys auttaa meitä siinä asiassa hereille, niin ei kokemus, jonka se meille antaa, ole vielä tullut liika kalliiksi, kun vaan herääminen tapahtuu pian. Muuten tulevat maat, joissa vallitsee suurempi vapaus ja joilla on viljavampi maanlaatu, vähitellen ryöstämään meiltä kansamme sisimmän ytimen: ruumiillisen työn tekijät.
San Fransiskon suomalaiset elävät ihan erillään muista suomalaisista uutis-asukkaista ja ovat mitättömän vähä yhteydessä emämaan kanssa. Heidän lukumääränsä vaihtelee vuodenaikojen mukaan, sillä suuri osa heistä on merimiehiä. Meidän käyntimme aikaan (Elokuussa 1888) arveltiin heitä olevan lähemmä 1,000, mutta talvis-aikaan on heitä toisinaan kaksi sen vertaa. Vakinaisemmat asukkaat ovat enimmäkseen työmiehinä laivaveistämöissä, kaikenlaisia ammattia harjoittelevia käsityöläisiä, pikkukapakoitsijoita ja ravintolan-isäntiä. Sen lisäksi on kaupungissa aina merimiehiä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, sellaisia merimiehiä, jotka purjehtivat Tyynellä merellä ja käyvät harvoin tai ei koskaan kotimaataan tervehtimässä. Viime aikoina ovat suomalaiset siirtolaiset yhä lukuisammin tunkeutuneet muihinkin osiin Kaliforniata. Mendocinon kreivikunnassa oli siihen aikaan, kun me oleskelimme San Fransiskossa, noin 1,000 siirtolaista.
Ylipäänsä arvostelivat ameriikkalaiset ystävällisesti San Fransiskon suomalaisia. Kuulimme sitä useammaltakin taholta. Heitä pidettiin kuitenkin hyvin sivistymättöminä ja ainoastaan joihinkuihin karkeammanlaatuisiin töihin ja käsityöläis-ammatteihin kelpaavina. Heillä ei ole tarpeeksi työkykyä, eikä intoa kohotakseen korkeammalle. Sen lisäksi valitettiin yleensä, että he tekevät itse menestyksensä vaikeaksi, kun eivät opettele maan kieltä — se valitus koskee muuten kaikkia Ameriikan suomalaisia. Siihen yhtyivät muiden muassa myös "Merimieskirkon" ameriikkalainen pappi ja lähetyssaarnaaja. He valittivat suomalaisten, etenkin papin, englanninkielen taitamattomuutta, joka on ylipääsemättömänä muurina kansalaistemme ja heidän amerikkalaisten uskonveljiensä välillä. He kiittivät papin uutteruutta ja uskonnollista intoa, jonka avulla hän, niinkuin he sanoivat, "vaikuttaa yhtämittaa kääntymisiä seurakunnassaan", joka ei kuitenkaan ollut suuri. He näyttivät kuitenkin epäilevän hänen kokemustansa ja pelkäävän, että hänellä ei ollut riittävää kykyä kootakseen ympärilleen ja pysyttääkseen seurakuntana niitä monia erinlaisia aineksia, joista San Fransiskon ja Kalifornian suomalaiset siirtolaiskunnat ovat kokoon liitetyt. He näyttivät pitävän sekä toivottavana että välttämättömänäkin, että pian ryhdyttäisiin toimenpiteisiin sielunhoidon parantamiseksi siellä, varsinkin niiden lukuisien merimiesten tähden, joita San Fransiskossa oleskelee.
"Alinomaa heitä tapaamme", sanoivat he, "ja he ovat ainoat, joiden kanssa emme voi puhua, sillä ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia varten on meillä erityinen skandinaavilainen apulainen. Noille venäjän-suomalais (russian Finns) raukoille emme voi ojentaa auttavaa kättä. Viekää terveisiä maamiehillenne ja sanokaa, että heidän pitää lähettää tänne joku meitä auttamaan."
Astoriassa, Oregonissa, on myös jotenkin paljo suomalaisia. Ensi kerran saapuessamme New-Yorkiin, saimme eräältä tohtori Kinneyltä Astoriasta kirjeen, jossa hän pyysi saada tietoa, mistä suomalaista raittiuskirjallisuutta on saatavissa. Tämän kirjeen mukaan on Astoriassa noin 1,000 suomalaista. Hän kehui heitä hyvin kiittävällä tavalla, uskonnolliseksi ja työteliääksi kansaksi, joilla on oma raittiuslehtensäkkin (se lienee nykyään lakannut ilmestymästä), mutta joka muuten on suuresti sivistyksen tarpeessa. He eivät osaa maan kieltä, eivätkä siis voi käyttää hyväkseen niitä sivistyskeinoja, joita on heidän saatavissaan. Ei heillä myöskään ollut pappia. Kuitenkin kuuluvat he sittemmin järjestetyn oikeaksi seurakunnaksi.
Yleensä vallitsee Tyynen meren rannalla asuvien suomalaisten kesken hyvin vähän yksimielisyyttä, vähä heillä on tietoja kotimaastaan ja vähä rakkautta siihen. Joka taholla ympäröi heitä erinlaiset uskontunnustukset ja vaikuttavat heihin hämmentävästi, heillä kun ei ole tarpeeksi taitoa kielessä, jolla kuulevat saarnattavan, eikä tietoja uskonnollisista kysymyksistä yleensä, voidakseen niistä muodostaa omaa varmaa mielipidettä. He näkevät vapautta ympärillänsä, — vapautta uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mutta eivät ole kasvatetut täällä kotona sellaiseen vapauteen. Siksi jääkin se heille yleensä vaan epäselväksi puheeksi ja useinkin ovat he siitä käsittäneet ainoastaan sen irvikuvan, itsevaltaisuuden.
— Tässä, — sanoi ajurimme, — on Innostuskukkula ja nyt voimme nähdä Yosemite-laakson. Nyt olemme Sierra Nevadan sydämmessä, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, ladyt ja gentlemannit. Vuoret ympärillämme ovat noin 4,000 jalkaa korkeita. Sanotaan Jumalan mestarityöksi. Maailman ihanin paikka. Alpit lasten leluja Yosemiten rinnalla.
Väsyneet hevoset seisahtuivat kuullessaan hänen pitkäveteisen, yksitoikkoisen opas-äänensä, joka kertoi samaa liioitteluansa 365 kertaa vuodessa. Hän työnsi niskaansa leveän, kirjaillun meksikolaisen hattunsa, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja jatkoi: — oikealla on El Capitan 7,000 jalkaa, Katsokaa honkaa tuolla vuoren-onkalossa! Se on 120 jalkaa pitkä ja näyttää pieneltä pensaalta... No sanokaas, eikö Kalifornia ole ihmemaa?
Hän näytti niin ylpeältä, kun olisi mainittu maa vast'ikään lähtenyt valmiina hänen omista käsistään. Kukin meistä koetti katsella, minkä vaan ehti, eikä kukaan vastannut. Yosemitelaakso, jokaisen kalifornialaisen ylpeyden esine, aukeni eteemme, loistellen päivänpaisteessa voitonhymyllä vastaten katseeseemme. Puolen toista päivää olimme istuneet omnibusvaunuissa yhteen ahdattuina kuin pönttöön pakatut sillit. Säälimättömät vuoritiet olivat ruhjoneet jok'ainoan luun ruumiissa, kasvot olivat maalatut hienolla pölyllä, poskia ja silmiä poltti kuin tulessa. Jokainen pikainen pelastuksen toivo olisi ollut vankeudessamme tervetullut. Mutta tällaista maallista paratiisia emme tienneet odottaakkaan. Tämä voitti vaateliaimmankin odotukset ja hurmaava todellisuus korvasi kärsimyksemme.
Yläpuolellamme kaarteli Kalifornian kirkkaansininen taivas, jolla Heinäkuussa et näe pilviä etkä sumua. Alapuolellamme hymyili laakso sypressi- ja kuusipuineen, joiden siniviheriälle värille jättiläishonkien tuiman tumma vihannuus ja pahkuraiset, punaisenruskeat rungot olivat arvokkaana vastakohtana. Mercedjoki luikerteli vuoren rinteitä alas helmeillen, loristen ja lörpötellen, päivän säteiden tanssiessa sen iloisilla aaltoloilla. Aurinko paistoi tulisena päidemme päällä, sillä oli juuri sydänpäivä, mutta se loi samalla vuorten kukkuloille hurmaavan pehmeitä siniharmaita varjojaan. Oikealla kutoi Morsiushunnun vedenputous keveitä utu- ja vaahtoharsojaan graniittipaasiloille. Vasemmalla, 1,500 jalkaa laakson pinnan yläpuolella kohisi Yosemiteputous.
— Tämä mahtaa olla maailman ihanin paikka, — huudahti ihastuksesta huoaten eräs matkakumppaneista, muuan Kansasista tullut viaton nais-opettaja, joka tähän asti ei ollut nähnyt mainitun valtion maissipeltoja kauniimpia näköaloja.
Ajuri hymyili tyytyväisenä, hevoset saivat kehotusmassahduksen ja äskeinen, ihana unikuva katosi silmistämme. Mutta se tuli uudestaan näkyviin. Laakson toisessa päässä olevaan hotelliin ajettaessa saa matkustaja nähdä yhä uusia näköaloja, joista toinen aina tuntuu toistaan ihanammalta. Luulee tulevansa niin lähelle vuoria, että niiden läheisyys alkaa ahdistaa, mutta kirkas ilma pettää ja matka onkin kolme kertaa pitempi kuin se näyttää olevan. Laakso on 10 englannin penikulmaa pitkä ja pian saimme kokea, että monta, monta väsynyttä askelta oli tarpeen, ennenkun ehdimme noille vuorille, joita nyt luulimme ulottuvamme käsillä koskettamaan.
Jo kaksi tuntia tulomme jälkeen hajosi seurueemme, huvimatkoja tekemään, kuin akanat tuuleen. Tyynen meren rannalla olevien kylpypaikkojen jälkeen on Yosemite Kalifornian matkailijoiden suosituin päämaali. Nytkin olivat majatalot täysi ja joka paikassa näkyi ratsain tai jalkasin kulkevia matkailijoita. Kaikki olivat ahavoittuneita, iloisia ja kaikkia peitti oikea kalifornialainen pöly, jota ei voi sanoin kuvata, sen voi vaan tuntea nenässään, kielellään, ruumiillaan.
Koetimme saada itseämme niin puhtaiksi, kuin ulosmeno-innossamme ehdimme, ja lähdimme sitten liikkeelle, — kolme amatsoonia matkahatut päässä ja sauvat käsissä. Laaksossa lepäeli vieno sinervä auer, mutta korkeimmat tunturien huiput kimaltelivat hohtavan valkeina iltapäiväauringon paisteessa. Suuntasimme tiemme Puoli-Kirkko-nimisen vuoren itäistä rinnettä pitkin Vernalin ja Nevadan putouksille. Yosemite (lue: Josemiti) on indiaanilainen sana ja merkitsee "iso harmaa karhu". Tämä syrjäinen laakso jylhine, metsäisine vuoren-onkaloineen oli kauvan aikaa karhujen ja indiaanien lempipaikka. Jokaisen järven, joen ja vuorenhuipun nimi on alkuaan ollut indiaanien antama ja joka askeleella tapasimme täällä vanhoja muistoja ja taruja, mutta ne hukkuvat surkean nopeasti paikkaa vallitsevan nykyajan arkihyörinään.
Kansan suussa kulkevista taruista mainittakoon seuraavat: Morsiushunnun vedenputouksen vieressä poimi indiaanityttö kukkia. Veden henki rakastui häneen, astui ulos vaahtovaltakunnastaan ja heitti immen yli helmistä välkkyvän vesivaippansa, valiten hänet siten morsiamekseen. Impi hukkui, ja lohduttomana huokailee henki suruaan, kutoen lemmittynsä morsiushuntua. — Toinen on tämänlainen: — Laakson Jumalatar-nimiselle vuorelle astui eräänä päivänä enkeli taivaasta. Yosemiten hengen valtasi niin tulinen rakkaus, että hän laiminlöi valtakuntansa hallitsemisen. Mutta taivaallinen vieras kieltäytyi rupeamasta hänen omakseen ja katosi. Silloin luopui Yosemiten henki hallitsijaoikeudestaan, särki valtikkansa ja lähti ulos maailmaan, sen melskeessä unohtaakseen armaansa. Mutta jokaisen Yosemitea kaunistavan kukkasen, joka hopea-aaltosen, jokaisen humisevan puun hän loi, niillä soristaakseen laaksonsa taivaan tytärtä luokseen houkuttelemaan.
Monesta nimestäkin huomaa vielä, että indiaanit ne alkuaan ovat keksineet: "laakson päällikkö", "indiaanilapsen kehdon varjostin", "ilkeän tuulen henki", y.m.s.
Me kiipesimme muulien jaloilla käytäväksi kelpaavaa vuoripolkua ylöspäin. Rinteillä kasvoi runsaasti villiä karviaismarjoja, joita pensasten pitkät oksat suojelivat meidän ahnaudeltamme. Tammet, sypressit ja pähkynäpehkot soivat meille paikka paikoin varjoa. Villiä kirsikoita, seljapuunmarjoja, mustia vattuja sekä vaaraimia tapasimme joka askeleella. Eukalyptus ja minttu levittivät väkevää, huumaavaa tuoksuaan ympärilleen. Täällä tuli vastaamme sievillä, nyökkypäisillä aaseilla ratsastavia, hymyileviä naisia. Tuolla livahti sisilisko kivistössä; tuolla raksutteli orava pähkynäpehkossa. Tuonnempana meitä tervehti kohteliaasti pitkällä pyssyllä ja sääryksillä varustettu metsästäjä.
Ah!... Vernalinputous! 300 jalkaa korkean, ruosteenkarvaisen kallioseinän yli riippuva hopeaharso.
Putouksesta levisi taaja vihmasade, sen alla me kapusimme eteenpäin, jättäen aasien tien ja painuen ihmisiä varten raivatulle polulle. Se oli niin kapea, että toisinaan saimme kulkea vuorenhalkeamaa pitkin. Ylöspäin äkkijyrkkä, alapuolellamme ammotti huimaava kuilu. Tuskin uskalsimme puhua, jotta kieli ei kallistuisi kuilun puolelle ja riistäisi meiltä tasapainoa. Jopa pääsimme lepopaikalle: syvään vuorenvinkaloon, niin likelle putousta, että sen kuohut näyttivät syöksyvän päällitsemme. Luonnon muodostaman holvikaaren aukossa näimme aivan kuin puitteissa vaahtoiset, helmeilevät vesijoukot ja samalla neljä eri taivaankaarta niiden yläpuolella. Tikapuita myöten pääsimme noin 50 astinta kiipeämällä putouksen niskan tasalle ja sieltä näimme tuonnempana "Nevadan" syöksyvän raivoten niitä kallioita alaspäin, jotka olivat "Pilvien leposija"-nimisen jättiläisvuoren juurena. Tunnin kävelyllä pääsimme sen partaalle. Saimme seurata Mercedjokea, joka tässä kirkkaina, kimaltelevina aaltoina ja pieninä koskina juoksee kovan graniittikentän yli. "Nevada" on sisartaan, "Vernalia", kahta kertaa korkeampi ja molemmat kilpailevat keskenään kauneudellaan. Kesäiseen aikaan ei kummassakaan ole ylen runsaasti vettä, mutta siksi paljon on molemmissa, että ihastuksella niitä katselee. Yksinäinen majatalo on ihan putouksen juurella. Mahtava Glacierpoint katselee toisella puolella vedenhenkien vihaista temmellystä; toisella puolen kohoovat "Vapaudenlakin" ja "mr. Broderick'in" jyrkkäpiirteiset huiput taivasta kohden.
Paluumatkalla, asteltuamme sekä ihmisten että aasien kuljettavaksi määrättyä polkua, liittyi meihin kaksi pitkäsääristä ja ilosilmäistä meksikolaista nuorta herraa. He jättivät hevosensa oppaan, punakan, käheä-äänisen, kankeilla viiksillä koristetun ukon haltuun ja auttivat meitä alas kiipeämään. Yosemitessa arvelevat kaikki matkailijat olevansa samaa perhettä ja satunnaisesti toisiaan tapaavat ihmiset ryhtyvät heti vilkkaaseen, avomieliseen keskusteluun, neuvoja saadaan ja annetaan hevosista, oppaista, majataloista ja katsottavista paikoista, kerrotaan seikkailuja ja matkakaskuja. Niissä on tavallisesti "the honest John" (rehellinen John) päähenkilönä. John on pieni, takkuinen, tekopyhästi silmäilevä aasi, laajalle kuulu siitä kavalasta tavasta, jolla se heittää seljästään ratsastajansa.
Neljä tuntia kuljeskeltuamme, tulimme takaisin majataloon; liika väsymys ei estänyt meitä huomispäivää varten uusia matkasuunnitteluja luomasta. Olimme käyneet 8 englannin penikulmaa ja nousseet noin 1,500 jalkaa ylöspäin. Kaksi meistä, Missourista kotoisin olevia tasamaan tyttöjä kumpikin, olivat mielestään tehneet jättiläistöitä; majatalon isännän hymyilevät onnittelut he ottivat iloisina ja tyytyväisinä vastaan.
Toisena aamuna olimme jo varhain matkalla "the Glacierpointille", Yosemiten kuuluisimmalle kohdalle. Taivas oli pilvetön ja niin olivat meidän kevytmieliset matkailijasydämmemmekin. Ainoa huolenhattara oli niissä pelko eväs-ateriamme kohtalosta. Muutamat ratsain kulkevat naiset olivat ottaneet sen mukaansa ja luvanneet jättää sen Glacierpointille, mutta sieluissamme asui synkkä epäluulo sekä heidän rehellisyyttään että muistoansa vastaan. Ja ruoka on, niinkuin tiedetään, tärkeä asia matkailijan elämässä. Oli miten oli, matka oli kuitenkin hurmaava. Aamuauringon säteet tanssielivat laaksossa; ympärillämme kohoeli, goottilaisten kirkontornien näköisinä, siroina, hentopiirteisinä, keveinä vuoret Vartija, Kirkonhuippu ja Kolme veljestä. Tyyninä, muita mahtavampina seisoivat El Capitan laakson suulla ja Vartijakirkko etelässä. Joka askeleella aukesi eteemme uusia näköaloja, uutta, armasta ihanuutta ja kiitollinen ihastus kohotti rintaa kevyessä, väräjävässä aamuilmassa. Kirkkokallio oli niin hämmästyttävästi kirkon näköinen lukemattomine tornineen, että seisahtui kummastelemaan, oliko se yksin luonnon tekoa.
Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa, leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua. Paikottain näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma, että olisi voinut paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun vieressä kasvoi vaan punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui olkapäidemme tasalle. Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on kuulu, kasvoi kyllä rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme niistä varjoa saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin levähdystä ja jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä vanhasta sardiinilaatikosta — Yosemiten yleisimmästä juoma-astiasta. Kerran heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä, menehtymäisillämme kun olimme, mutta läheisimmästä käänteestä kuuluva melu meidät kiskasi taas jalkeille. Hämmästynyt aasiparka siellä tuijotteli meihin, kauhu lempeissä kasvoissaan; ojennetuin kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä yli meitä.
Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon, Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen, surumielinen ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista erämaista, keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä Kalifornialla vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat Yosemitessa. Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia matkailijoita, yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten ruokien, telefoonin ja sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä tuulahdus siitä ajasta, jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja hengitystään pidättäen, äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin vihollistansa vaanimaan; jolloin harmaa karhu möristen haki suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli lorisevien purojen ainoana kalastajana...
Todellisuus tempasi meidät kovakouraisesti uinailujen maasta. Eväästämme ei ollut säilynyt muuta kuin kaksi pölyistä voileipää ja särkynyt muna. Nälkäisin silmin katselimme ravintolaa, joka nukkitalon näköisenä pilkotti syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa.
Alasmeno kävi nopeasti kuin tanssi ja ravintolaan tulimme niin nälkäisinä, että saimme syödä koko ruokalistan ruoat lävitse tullaksemme ravituiksi.
Kolme päivää Yosemitessa oleskeltuamme, lähdimme ikävöiden tästä paratiisista. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa "Jättipuiden lehto"-nimistä metsänpalstaa, johon aarniometsä on jättänyt noin 600 edustajaansa, mahtavia, läpimitaten noin 28-33 jalkaa paksuja havupuita (n.s. kuusiseetereitä). Useimmilla niistä on oma nimensä: Lincoln, Grant, Andy Johnson, Uskollinen aviopari, Harmaa jättiläinen, Kolme sisarusta y.m. "Wawona" on isoimman nimi; sen läpi kulkee omnibus aivan kuin mahtavasta portista. Vaikka aukko varta vasten on puuhun hakattu, elää puu yhtä virkeänä kuin muutkin. Meidän siellä ollessamme — kaikkiaan meitä oli noin 40 iloista matkailijaa — rakensi eräs nuori pari tuota hätää rauhantuomarin edessä avioliiton. Matkailijoista olivat eräs neiti ja herra todistajina. Morsian näytti 25 vuotiaalta, mutta oli ollut (tällä tapaa) naituna jo neljä kertaa. Koko temppu tapahtui tyynesti ilman melua ja menoja jättiläispuiden varjossa.
Semmoinen on Kalifornia. Aarniometsää ja uusimman uutukaista tekokehitystä tapaat siellä toisiinsa liitettyinä joka paikassa.
Suuri Suolajärvi Utahissa lepäsi valkeana ja uinailevana kuutamossa Elokuun yönä, jolloin sitä lähestyimme. Korkeiden, mykkien, käsikädessä seisovien jättiläisten näköisinä vartioivat Kalliovuoret jalkainsa juuressa nukkuvaa kaupunkia.
"The Saltlake City" (Suolajärven kaupunki), Utah-nimisen Mormoonivaltion pääkaupunki, on avarassa laaksossa, joka ennen oli erämaana, mutta jonka "pyhät" — niinkuin mormoonit itseään nimittävät — toimeliaisuudellaan ovat muuttaneet hedelmälliseksi viljelyskentäksi. Siellä näet yllinkyllin juoksevaa vettä, laitumella käyvät lehmät seisovat polviaan myöten kylvetyssä ruohossa ja hedelmäpuiden oksat notkuvat satonsa painosta.
Kaupunki on tämän rehevän kasvillisuuden jatkona. Tuntuu siltä, kun olisi sitä kaavaeltaessa suotu joka talolle runsas saumanvara vihantaa alaa. Kadut ovat roskaiset ja pölyävät, mutta näköalat niiltä kauvaksi auerverhoisille aavikoille ovat hurmaavan kauniita; ilman rantaan näyttää jättiläis-aaltoja jähmettyneen kesken tulisinta myllerrystä. Jokainen katu on puistokäytävä; suorien pyramiidipoppelien, pähkinäpuiden ja lehmuksien joukossa kasvoi hedelmäpuitakin kypsine hedelmineen. Täällä, niinkuin muuallakin Ameriikassa, eivät katupojat ryöstä hedelmiä. Vapaus kasvattaa velvollisuudentuntoa ja harvoissa maissa saanevat yleiset kävelypaikat olla niin rauhassa kuin Ameriikassa.
Seuraavana aamuna menimme kaupunkia katselemaan. Oppaamme oli sievä, herrasmiehen näköinen nuorukainen ja itseksemme me ihmettelimme, kuinkahan monta vaimoa hänellä mahtoi olla. Se kamala ajatus valahtaa ehdottomasti vieraan mieleen, nähdessään miehisen Utahin asukkaan.
Kaupunki 20,000 asukkaineen ei ollut ulkonäöltä tavallista kummallisempi. Talot olivat yhtäläisiä kuin muuallakin Lännessä, punaisia kivitaloja tai vaaleanharmaita ja valkeita puurakennuksia vihreine listeluukkuineen; pieniä ne olivat, mutta siistiä puutarhojensa keskellä. Toisinaan oli samalla talon-alalla kaksi, kolme tai useampiakin asuinrakennuksia. Ne ovat niiltä ajoilta, jolloin monivaimoisuus oli vielä sallittu; varakkaat mormoonit rakensivat silloin eri vaimoilleen eri asumukset. Sen jälkeen, kun laki monivaimoisuutta vastaan hyväksyttiin (Tammikuussa 1882) voivat mormoonit vaan salaa pitää useampia vaimoja. Lähellä Prospect Hillin vuoritasankoa, jolta kaupungin ja Suolajärven näkee ihanimpina, ovat Brigham Youngin ja kolmen hänen vaimonsa haudat; merkkinä niillä on vaan sileät kivet yksinkertaisine kirjoituksineen. "Leijonakartanossa", eräässä kellahtavasta kivilajista rakennetussa talossa, ovat sekä hän että Joseph Smith, mormoonilahkon perustaja, asuneet mormoonivaltion ensi aikoina. Siinä talossa on vietetty lukemattomia niistä "uskonnollisista", mellastusten kaltaisista menoista, joilla pyhien, ja erittäinkin profeettain häitä oli tapana viettää. Erään kaupungin etevimmän kadun varrella oli soma huvila puutarhan keskellä. Sen rakennutti Young lempipuolisolleen Amelia Folsomille, joka vieläkin siinä asuu. Kaupungin ulkopuolella on Joseph Smithin istuttama "vapauden puisto". Siellä oli profeetan tapana käydä aamukävelyllään ja juoda sen lähteestä rikkirikasta, jääkylmää vettä.
Oli sunnuntaipäivä ja me menimme tabernaakkeliin, suureen sirkuksen muotoiseen rakennukseen, johon mahtuu 10,000 henkeä. Äänenkaiku on tässä jättiläistemppelissä niin mainio, että — jos ei satu olemaan jumalanpalveluksen aika, — opas ei koskaan laiminlyö heittää nuppineulaa lattialle alttarin eteen, samalla pyytäen matkailijaa vastapäiseltä parvelta kuuntelemaan putoamista. Temppu kuuluu tavallisesti onnistuvan.
Kun astuimme sisään temppeliin, oli siellä seurakunta koossa. Alipuolella mahtavia, kultatorvisia, ruskeasta puusta rakennettuja urkuja istuivat köörit. Heti näiden alipuolella istui punaisella sametilla peitetyillä penkeillä kolme "profeettaa", jotka nykyään johtavat mormoonilaista kirkkoa. Profeettojen alipuolella istui valkoisella vaatteella peitetyn pöydän ympärillä 9 piispaa, joiden toimena oli ehtoollisleivän murtaminen. Jumalanpalveluksen aikana kantoivat marsalkit, mustiin puetut nuoret miehet, sitä seurakunnalle. Samat jakoivat pienistä lasikannuista myös "viiniä" s.o. vettä. Meistä "pakanoista" — joiksi mormoonit nimittävät eri lailla ajattelevia — näyttivät nuo nuoret herrat hoitavan tointansa jotenkin kevytmielisesti, sillä heillä näytti olevan kyllin aikaa pieniin, hauskoihin veikistelemisiin nuorempien ja kauniimpien, toiseen sukupuoleen kuuluvien ehtoollisvieraiden kanssa.
Jumalanpalvelukseen kuului hyvää köörilaulua sekä kaksi saarnaa. Toisen piti eräs profeetta, toisen yksi piispoista. Ensimmäinen oli sisällykseltään unitaaripappien saarnojen kaltainen: ei siinä ollut paljon uskon-oppia tavallisessa merkityksessä, vaan tervettä ja ihmisystävällistä siveys-oppia. Jälkimmäinen — jonka nuori, mustanhiveinen, lujannäköinen mies piti jotenkin haaveellisella kaunopuheliaisuudella — henki enemmän puhdasta mormoonilaisuutta. Tällä ei tarkoteta moniavioisuutta. Se on nimittäin ainoastaan yksi haara mormoonilaisuudesta, ja sittenkun asetus moniavioisuutta vastaan säädettiin, ei siitä luonnollisesti voi saarnatakkaan julkisesti. Niissä lentokirjoissa, jotka sisältävät pääseikat mormoonien opinkappaleista, ei ole esim. ensinkään mainittu moniavioisuutta. Moni, joka vastustaa mormoonilaisuutta, pitääkin yllämainittua asetusta erehdyksenä. Nyt on usea etevimmistä mormooneista ollut vankeudessa "uskonsa tähden" (s.o. he ovat pitäneet useampia vaimoja). Tämä on kiihottanut heidän uskoansa ja synnyttänyt salaisen, innokkaan opinlevityksen. He pitävät itseänsä marttyyreinä ja saavat tietämättömiä helposti puolellensa kertomalla kärsimisistänsä. Niin esim. on mormoonilaisuus aivan uskomattomasti levinnyt ympärikierteleviin indiaaniheimoihin, ja tunnettu on, että se on myöskin voittanut paljon alaa Skandinaavian rahvaassa. Ameriikassa arvellaan yleensä, ett'ei Utah olisikaan niin vähässä ajassa voinut muuttua kukoistavaksi territooriumiksi, jollei suurin osa sen asujamista ennen olisi kuulunut työtätekevään luokkaan sellaisissa maissa, joissa on totuttu tekemään kovaa työtä karussa maassa.
Tutustuimme siellä erääseen, mormoonien historiaan ja oppiin hyvin perehtyneeseen naiseen, joka kauvan on asunut Suolajärven kaupungissa. Yhteydessä sen kanssa, mitä olemme harkinneet ameriikkalaisista lähteistä,[42]tuovat hänen kertomuksensa ilmi sekä salaperäisiä että kauheita seikkoja.
Pääkohdat alkuperäisessä mormoonilaisuudessa olivat lyhyesti sanottuina seuraavat: On olemassa monta jumalaa kumpaakin sukupuolta ja me tämän maapallon päällä tottelemme yhtä heistä. Hän on ijäinen ja kaikkivaltias ja me olemme hänen poikiansa ja tyttäriänsä. Meidän henkemme ovat syntyneet hänestä taivaallisessa valtakunnassa ja hän on meissä. Hän on henkistä ainetta. Hengen ja aineen välillä ei ole muuta eroa kuin laadun-erotus. Henki on jalostunutta ainetta. Jumala on kaikkivaltias, mutta hän ei ole persoonallisesti läsnä meidän luonamme. Hän asuu luomisen keskustassa, likellä Kolob-planeettia. Se pyörähtää kerran tuhannessa vuodessa akselinsa ympäri ja se aika on kaikkivaltiaan vuorokausi. Jesus Kristus on Jumalan Poika; hänessä oli Jumalan henki ihmisruumiissa. Taivaaseen astuttuansa sai hän samanlaisen ruumiin kuin autuaina kuolleista nousseet ihmiset saavat. Ainoastaan iässä ja arvossa hän eroo isästä. Isä on vanhin ja edustaa heitä kumpaakin. Hän on meidän luonamme Pyhän Hengen kautta, joka on sähkön kaltaista ainetta ja tekee kaikki ihmetyöt. Ihmetyöt ovat ainoastaan korkeammanlaatuisten, meille nykyään tuntemattomien, luonnonlakien seurauksia. Käsien päällepanemisella jakavat profeetat ja vanhimmat meille Pyhän Hengen. Papistolla on yksin se lahja.
Kolme on taivasta: alimpaan, tähtien edustamaan, joutuvat ylösnousemisen jälkeen kaikki ne, jotka eivät ole hyljänneet eivätkä vastaan-ottaneet evankeliumia. Keskimmäisessä, maallisessa, kuun edustamassa taivaassa asuvat ne, jotka ovat vastaan-ottaneet, mutta kuitenkin pysyneet välinpitämättöminä. Ylimmäinen taivas, jota aurinko kuvaa, on määrätty niille, jotka ovat kastetut Jesuksessa Kristuksessa jonkun hänen lähettämänsä (= Joseph Smithin) kautta ja ovat eläneet pyhää elämää. Maa on aineesta luotu niin, kuin mekin. Se huokuu niinkuin mekin, mutta ainoastaan pyhät sen tuntevat.[43]Kerran se on tuleva jalostuneeksi aineeksi niinkuin mekin.
Kristuksen tullessa on tämä uusi maa oleva niiden asuntona, jotka pääsevät ylimpään taivaaseen. Jerusalemi on taas kohoova häviöstä ja Siioni eli Uusi Jerusalemi perustetaan Jacksonin kreivikuntaan Missourissa, josta pyhät (mormoonit) karkoitettiin v. 1833. Ne, jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, s.o. jotka ovat Hengen vastaan otettuansa langenneet, tuomitaan ikuiseen rangaistukseen perkeleen ja hänen enkeleittensä luona. Evankeliumi, jota ihmisten täytyy uskoa tullakseen autuaiksi, vaatii, että sen tunnustaja:
1) Uskoo Jesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan ja hänen lähettämänsä profeettoihin Joseph Smithiin ja Brigham Youngiin. 2) Katuu syntejänsä. 3) Kasteen kautta pois pesee sekä omat että uskottomina kuolleiden esivanhempainsa synnit. 4) Uskoo, että muutamia syntejä ei voi sovittaa muulla kuin verellä, joka pappien vuodattamana nousee kuin hyvänhajuinen suitsutus Jumalan luo ja sovittaa ihmisten synnit. 5) Uskoo, että Jumala antaa sille, joka on luja uskossa, yhtä monta vaimoa ja orjatarta kuin Taavetille ja Salomonille. 6) Uskoo, että, jos mies kuolee, hänen veljensä ottaa hänen vaimonsa ja herättää hänelle siemenen.[44]
Oppi moniavioisuudesta on erityiskohdissaan jotenkin seuraava:
"Jumala on jälleen rakentanut papillisen valtakuntansa maan päällä Joseph Smithin, profeettansa kautta, joka johtaa ihmisiä välittömien Jumalan ilmotusten kautta. Uudessa Siionissa on monta maailmaa ja jokaista niistä on hallitseva yksi Jumala. Joseph Smith ja muut pyhät (s.o. mormoonit) tulevat kukin saamaan maailman hallittavaksensa ja heidän jälkeläisensä tulevat kansoittamaan sen. Heidän vaimonsa tulevat jumalattariksi ja hallitsevat miehen ylijumaluuden alaisina kukin jälkeläisiänsä. Jos vaimo rakastaa miestänsä, täytyy hänen toivoa saada nähdä miehensä jumalana jossakin uuden Siionin maailmassa. Mies ei voi tulla siksi, jos hän ei saa kyllin jälkeläisiä kansoittamaan uutta maailmaa. Jos nainen itsekkäästä rakkaudesta tai ilkeydestä ei suo miehellensä useampia vaimoja, estää hän miehen saavuttamasta autuuden täyttä määrää ylimaailmallisessa kuningaskunnassa (the celestial Kingdom), — joksi mormoonit nimittävät uutta Siionia. Naimaton ei voi saavuttaa mitään kunniaa ijankaikkisuudessa. Ne, jotka eivät mene naimisiin täällä, eivät voi tulla naiduiksi jäljestäpäin, sen tähden rakennetaan kaikki avioliitot ijäisyyttä varten."
Vaikka miehellä jo on useita "ijankaikkisia" vaimoja, voi hänellä olla monta semmoista, jotka hän on nainut "ajaksi". Näitä sanotaan valtuutetuiksi eli edustajavaimoiksi ("proxywives"). Ne ovat usein joko leskiä tai kihloissa olleita. He ovat "ijäksi" naimisissa kuolleiden miestensä tahi sulhasiensa kanssa, mutta tässä elämässä yhdistetyt jonkun toisen miehen kanssa "ajaksi". Täällä maanpäällä ovat he ja heidän lapsensa ajallisten puolisoiden omat, mutta ylimaailmallisessa kuningaskunnassa joutuvat sekä he että lapset niille, joiden kanssa he ovat naimisissa "ijäksi". Brigham Youngilla oli 4 sellaista proxyvaimoa, jotka kaikki olivat olleet Smithin, ja joiden jälkeläisinensä piti joutuman tälle Uudessa Siionissa.
Erittäinkin tämä kohta mormoonien moniavioisuusaatteessa synnyttää hirveätä siveettömyyttä heidän joukossansa. On, nimittäin, sangen tavallista, että sellaisillakin naisilla, joiden miehet elävät, on toinen, eri luokkaan kuuluva aviomies. Siten on vaimo yht'aikaa kahden oma. Hän on naimisissa toisen kanssa ajaksi ja yhdistetty toiseen iäksi. Jos hän alkaa rakastaa jotakuta toista miestä enemmän kuin omaansa, ja tuo toinen vastaa hänen tunteisiinsa voi hän tulla yhdistetyksi hänen kanssansa avioliittoon, samalla kun hän yhä elää yhteydessä ensimmäisen miehensä kanssa. Sen lisäksi voi hän, jos on kiihkoileva, mennä namusiin ajaksi, vaikka jo on vihitty ijäisyyttä varten siten muka voidaksensa synnyttää lapsia jollekulle rakkaalle kuolleelle sukulaiselle ja sillä tavalla lisätäkseen hänen kunniaansa ijankaikkisuudessa.
Kuinka paljon rettelöitä ja kurjuutta tuollaiset opit synnyttävät on helppo arvata. Proxyvaimot viettävät tavallisesti kurjaa elämää. Ijankaikkiset vaimot kohtelevat heitä ylenkatseella, voivatpa rangaista ja pidellä pahoin heidän lapsiansakkin. Proxyvaimot saavat suorittaa talon raskaimmat askareet; heidän ravintonsa on huono, vaatteensa kurjat, ja asunnokseen itselleen ja lapsilleen saavat he ahtaan kamarin. Jos he valittavat miehelle, muistuttaa tämä heille, että he ovat ainoastaan hänen ajallisia vaimojaan eivätkä siis voi vaatia itselleen samoja oikeuksia kuin ijankaikkiset vaimot; sekä lohduttaa heitä sillä kunnialla ja autuudella, jota he saavat nauttia ijankaikkisuudessa ijankaikkisten puolisojensa kanssa. Kun joku mies kuolee, määräävät tavallisesti vanhimmat, kenen kanssa lesken on meneminen ajallisiin naimisiin voidakseen synnyttää lapsia kuolleelle.
Kaikista sen varjopuolista huolimatta on hurskas usko moniavioisuuteen sangen voimakas. Usein kehottaa vaimo miestään, joka on elänyt yksi-avioisuudessa, ottamaan useampia vaimoja, osottaakseen siten miehelleen rakkauttaan. Jos puolisot rakastavat toisiansa, tuottaa se seikka, että miehen täytyy elää moniavioisuudessa, suurta surua molemmille. Kauvan murehdittuaan ja epäiltyään, valitsevat he yhdessä toisen vaimon ja seuraus on tavallisesti se, että hän työntää syrjään ensimmäisen vaimon, tai myöskin, että tämä ja mies yhdessä sortavat ja kiusaavat äskentullutta raukkaa ja hänen lapsiansa.
Ei rauha eikä sovinto, ei onni tavallisessa merkityksessä vallitse mormoonihaaremeissa, vaikka pyhät itse koettavat luulotella sitä muille. Ne, jotka jonkun aikaa ovat oleskelleet heidän parissaan, kertovat julmia seikkoja siitä. Ja sellaisetkin henkilöt, jotka muuten suosivat mormoonilaisuutta, tunnustavat, että ijankaikkisienkin vaimojen kesken vallitsee alituinen riita ja katkeruus. Emmeline Free oli kauvan aikaa Youngin lempivaimo. Muut vaimot olivat sentähden niin raivostuneet ja mustasukkaiset, että Youngin täytyi rakennuttaa katettu käytävä hänen talonsa ja omien yksityishuoneidensa välille, voidakseen muiden näkemättä käydä hänen luonaan. Aina kun mies ottaa uuden vaimon tai joku vaimoista synnyttää hänelle lapsen, vallitsee taudin tapainen suru hänen haaremissansa. Naiset kiroovat mormoonilaisuutta, vannovat palaavansa "pakanuuteen" ja ilmottavansa kaikki mormoonilaisuuden salaisuudet; he itkevät, saavat puistutuksia, piiskaavat lapsiansa ja uhkaavat tappaa miehen. Silloin pysyy tämä poissa, ja niskottelevien puolisojen luo lähetetään vanhoja kokeneita naisia, jotka jo ovat jättäneet takansa kaikki, paitsi kiihkoilevan uskon mormoonilaisuuteen. Nämät saarnaavat pahansisuisille vaimoille, kuvailevat heille taivaan autuutta ja heidän puolisonsa hyvyyttä ja rakkautta, sekä muistuttavat heille ijankaikkista kadotusta, joka odottaa langenneita. Vähitellen viihtyy haaremimyrsky, — siksi kunnes mies ostaa uudelle vaimolle teaatteripiletin tai uuden puvun, jolloin se taasen puhkee.
Elämä ensimmäisissä mormoonihaaremeissa oli jotenkin samallaista kuin "hyyrykodeissa" eli "pensiooneissa". Jokaisella vaimolla oli omat eli oma erikoishuoneensa, sen mukaan, kuinka paljon tai vähän mies suosi häntä. Tässä asunnossa hän oleskeli lapsinensa, joita hän oli itse velvollinen hoitamaan. Joku vaimoista hoiti miehen määräyksen mukaan vuoron perään taloutta. Hänellä oli silloin avaimet, ja toisten täytyi totella häntä. Pöydässä istui lempivaimo lähinnä miestä; sen jälkeen muut siinä järjestyksessä, kuinka lukuisasti heillä oli lapsia; lapsettomat istuivat äärimmäisinä. Nämät viettävät ylipäänsä mormoonien seassa surkuteltavaa elämää. He eivät ole millään tavalla lisänneet miehensä ijankaikkista kunniaa, eikä heillä ole mitään merkitystä. Teaatterissa (mormoonien lempihuvi on nimittäin teaatteri) istui mies lempivaimonsa kanssa loosissa; muut istuivat huonommilla paikoilla, jonne mies tavallisesti pari kertaa illan kuluessa meni heitä katsomaan. Puutarha oli yhteinen, mutta jokaisella vaimolla oli eri kukkalava eli osuutensa. Tavallisesti palkkasi mies yhden tai useampia opettajia, jotka opettivat kaikkia lapsia. Kun vaimot jakoivat keskenänsä talon askareet, ei palvelijoita ollut melkein ollenkaan ja siten voivat varattomatkin miehet pitää useampia vaimoja. Eräällä ravintolan isännällä oli neljä toveria elämänsä tiellä: yksi hoiti lapsia, toinen kirjanpitoa, kolmas keitti, neljäs ompeli.
Sittenkun moniavioisuus kiellettiin, harjotetaan vielä salaisuudessa samaa tapaa ja ylipäänsä on todellisuudessa hyvin vähän muutosta tapahtunut haaremielämässä. Miehellä on, — niin sanotaan, — vaimo, käly, kotiopettaja ja palvelija talossansa. Salaisuudessa ovat kaikki nämä naiset hänen vaimojansa, mutta kun naiset itse uskonsa tähden hyväksyvät petoksen ja naapurit myös ovat mormooneja, voidaan viran-omaisten epäluulo helposti välttää. Jos kovin lukuisa lapsijoukko herättää huomiota, lähetetään vanhimmat lapset sinne, tänne, taikka hankitaan pienokaiset pitemmittä mutkitta pois päiviltä, heti maailmaan tultuaan. Pääasia on, että lapset ovat olleet olemassa, eikä että ne elävät kauvan. Heidän suurin merkityksensä tulee vasta uudessa Siionissa.
Näiden hornan-oppien kaikkia yksityiskohtia ei koskaan saarnata julkisesti "pakanoiden pahuuden tähden". Lammas keritään tavallisesti vasta sitten, kun se on tarhassa, ja vasta sitten sille ilmotetaan nämät salaopit, kun ollaan ihan vakuutetut siitä, että sen usko ja pelko tehdä syntiä pyhää Henkeä vastaan ovat kyllin vahvat.
Kun mormoonit alussa heltymättömällä ankaruudella vainosivat kaikkia ja surmasivat kaikki, jotka epätoivossaan pakenivat Utahista, voivat he kauvan pitää salassa oppiensa julman ja siveettömän puolen. Sen lisäksi ovat ne pääkohdat, joita mormooniapostolit saarnaavat, sellaisia, että ainoastaan ne, joilla on taipumusta salaperäisyyteen tahi kiihkoilemiseen, voivat antaa kääntää itsensä. Ja semmoisia henkilöitä on aina helppo pitää vaikka missä uskossa, kun se vaan tarjoo kyllin ravintoa heidän mielikuvituksellensa. Että salaperäisyyteen taipumisella on tärkeä osa mormoonilaisuudessa, sitä todistaa sekin seikka, että ne, jotka ovat luopuneet siitä, tavallisesti rupeevat spiritisteiksi. Tämä on yleisesti tunnettu ja molempien puolueiden tunnustama asia.
Sen hurmauksen perusteella ainoastaan, jonka mystillisyys vaikuttaa muutamiin luonteisiin, voidaan selittää, minkätähden niin lukuisa joukko hienosti sivistyneitä ihmisiä, etenkin naisia on liittynyt mormooneihin. Niin esim. jätti eräs bostonilainen nainen, mrs Augusta Cobb, sivistyneen ja rakastettavan puolison sekä lapsensa, ruvetakseen hänkin yhdeksi Youngin monista vaimoista. Saman miehen muutkin vaimot olivat sivistyneitä hienoja naisia, jotka vapaaehtoisesti antautuivat vaivojen ja sen raskaan työn alaisiksi, joka heitä mormoonivaimoina odotti, silloin melkein autiossa Utahissa.
Kiihkoilevina, hehkuen itsekidutuksen halusta, olivat he myös heti valmiit kehottamaan miestä moniavioisuuteen. Tapahtui niin, että äskennaidut vaimot neuvottelivat keskenänsä siitä seuraavalla tavalla:
— "Onko teillä jo joku uusi? — Ei, onko teillä? — Ei vielä, mutta minä olen sanonut miehelleni, että pian täytynee ottaa joku. — Onko teillä joku ehdolla? — On, me olemme aikoneet ottaa Elizan. Hän on ollut kauvan meillä, tuntee meidän tapamme ja on hyväluontoinen. Mieheni vastustaa, mutta (syvä huokaus) minä olen sanonut hänelle, ettei asia siitä parane. Minkä pitää tapahtuman, se tapahtuu".[45]
Moniavioisuus on kuitenkin ollut syynä usean luopumiseen lahkosta ja tuntuviin eripuraisuuksiin mormoonien keskuudessa. Moni heistä on sitä vastustanut, väittäen että alkuperäisen mormoonilaisuuden perustaja Joseph Smith ei ole maininnut sitä Jumalan hänelle ilmaisemien opinkappaletten joukossa. Se tuntuu kuitenkin kummalliselta, tiedetäänhän että ensimmäiset mormoonit suosivat monivaimoisuutta sekä että Smithillä itsellään oli monta vaimoa.
Tämä mies, joka arvattavasti oli puoliksi petturi ja puoliksi kiihkoilija, syntyi 1805 Vermontissa. 15 ja 17 vuoden iällä oli hänellä ensimmäiset ilmestyksensä, jolloin Jumala ja Jesus Kristus astuivat alas hänen luokseen, antoivat hänelle kaikki synnit anteeksi ja valitsivat hänen uudestaan rakentamaan heidän valtakuntansa maan päällä. Samalla hän sai käskyn hakea kahta kultalautasta, joille Ameriikan vanhin historia oli muka piirretty. Hän löysi ne New-Yorkin valtiossa, Palmyra-nimisen kaupungin lähellä olevassa vuoren-onkalossa kivikirstun sisästä, mutta perkele esti hänen niitä saamasta, vaikka ne jo olivat hänen kädessään j.n.e.
Puhuteltuaan ilmestyksissä vielä monta kertaa enkeleitä, Moosesta, Eliasta ja Jumalaakin, alkoi hän saarnata, sai opillensa tunnustajoita ja perusti v. 1830 mormoonikirkon, jonka nimitti "Jesuksen Kristuksen kirkko pyhille". Se oli pappishallitus, jota profeetat rautakädellä ohjasivat. Alussa piti jokaisen luovuttaa kymmenys kaikista maallisista varoistaan, naisetkin saivat suorittaa kymmenyksen kananpojista, munista, kukista ja kasviksista. Myöhemmin Youngin ajalla tehtiin omaisuus tavallansa yhteiseksi, siten että kirkko oikeimmin omisti pankit, kauppapuodit, asiakonttoorit, maatilat j.n.e. ja maksoi vaan palkan niiden hoitajille. Kaikki vastatulleet pakotettiin ankaraan työhön ja kurinpito oli uskomattoman tarkka.
Sitten, kun heidät oli karkoitettu Missourista, muuttivat mormoonit Utahiin, kestivät kovia aikoja indiaanien ja harmaiden karhujen keskellä kuivassa, kuumassa korvessa, mutta muuttivat ahkeran työn voimalla erämaansa piankin yrttitarhaksi. He rakensivat mahtavia vesijohtoja, joilla tekivät kentät hedelmällisiksi, istuttivat hedelmäpuita, rakensivat rautateitä, perustivat pankkeja ja kauppaliikkeitä. 1850 ilmestyi heidän ensimmäinen sanomalehtensä "Erämaan uutinen", toimittaja W. Richards, "profeetta, ennustaja ja kättenpäällepanija". 1851 rakennettiin tabernaakkeli ja kaksi vuotta myöhemmin temppeli. 1849 lähettivät mormoonit anomuksen kongressiin pyytäen, että Utah territooriona liitettäisiin Yhdysvaltoihin. Siihen suostuttiin ja Young nimitettiin Utahiin kuvernööriksi sekä hallituksen edusmieheksi sikäläisille indiaaniheimoille.
Tämä herätti yleistä suuttumusta koko maassa ja kun mormoonit pian sen jälkeen taas olivat ilmikapinassa, lähetti hallitus 3,000 miestä Utahiin Syyskuussa 1857. Seuraavana vuonna ne siellä kuitenkin perinpohjin voitettiin ja tämä, muulle Ameriikalle nolo sota päättyi mormoonien hyväksi siten, että määrättiin sovinto-oikeus rettelöitä ratkasemaan. Hallitus pääsi määräävälle kannalle vasta kuudennen kymmenluvun päättyessä. Kun Garfield virkaanastumispuheessaan sanoi aikovansa raivata pois moniavioisuuden, kerrotaan mormoonijohtajien sanoneen: — niin, jos emme me sinua sitä ennen raivaa pois. — Myöhemmin saatiin ilmi, että Guiteaulla, Garfieldin murhaajalla, oli monta vaimoa Utahissa ja Ameriikan sanomalehdistö koetti aikoinaan hyvin innokkaasti tutkia, miten paljo "pyhien" johtajat olivat syylliset tähän murhaan.
Nykyään on erimielisyys heikontanut mormoonit. Ensimmäinen luopuri oli ollut eräs Gladden Bishop niminen mies, joka jo 1853 oli uskaltanut vastustaa Smithin Jumalalta saatuja oppeja. Hänen puoluelaisiansa sanottiin gladdenilaisiksi ja muut mormoonit vainosivat heitä mitä julmimmalla tavalla. 1860 syntyi taas uusi vastusliike, johtaja oli Joseph Morris, joka sanoi, että Jumala oli hänet lähettänyt puhdistamaan Youngin väärentämää mormoonien pyhää oppia. "Kirkon salainen veljeskunta", jonka tehtävänä on valvoa järjestystä, rankasi ja vainosi verisesti sekä gladdenilaisia että Morriksen lahkolaisia.
Brigham Youngin kuoltua ei ollut toista yhtä voimakasta miestä kirkon johtajaksi rupeamaan, eri lahkot saavatkin sen vuoksi nykyään olla paremmin rauhassa. Kuitenkin tapahtunee Utahissa vielä nytkin asioita, joiden vertaisia saisimme hakea inkvisitsioonin ajoilta, jos ne vaan tulisivat yleisön tiedoksi. Youngin mieluisimman kerskumislauseen sanotaan olleen: — minä irroitan bowieveitseni ja työnnän sen luotani ummessa silmin. Kun minua sitten syytetään murhasta, kysyn minä: voitko sanoaminuntehneeni sen?
Mormoonit ovat tehneet kelpotavalla työtä Utahissa. Se muistuu ehdottomasti mieleen, kun katselee ympärilleen jumalanpalveluksen aikana tabernaakkelissa. "Pyhien" muodossa huomaa enin karkeuden, kovuuden ja lujuuden painamat vivahdukset. Rumia, usein eläimellisen raakoja, tylynnäköisiä kasvoja, ruskeita, känsäisiä käsiä, tanakoita vartaloita. Sangen vähän huomaa heissä sitä hienoutta, terävyyttä ja jäntevyyttä, joka muuten on omituista ameriikkalaisissa. Lyhyen, kaksipäiväisen siellä-olomme aikana muistui usein mieleemme Suomen hihhulit. Molemmilla näyttää olevan sama vilpitön usko ja sama ylpeä suvaitsemattomuus toisin ajattelevia kohtaan.
Kirkosta ulos mennessämme kuulimme joka askeleella ympärillämme Tanskan ja Ruotsin kieltä, emme sentään Suomen ruotsia. Eräs nainen katsoi meihin tiukasti ja sanoi ääneen naapurilleen: — kas, kuinka ne tuijottavat meihin! Niin kun emme me, mormoonit, olisi aivan samannäköisiä kuin muutkin ihmiset. — — —
Lopun päivää olimme Garfield Beachissa, eräässä suositussa kylpypaikassa Suolajärven rannalla. Paikallisjunat toivat, minkä ehtivät, kaupungista väkeä, lapsia ja täysikasvuisia, jotka meluten ja riemuiten riensivät järveen, siniset ja punaiset uimapuvut päällään.
Uiminen Suolajärvessä on, näet, niin naurattavaa, että synkkämielisimmänkin täytyy hymyillä sitä katsellessaan. Vesi järvessä lienee maailman raskainta vettä, siinä on 20 prosenttia erinlaisia suoloja. Uiminen siinä on mahdotonta, sillä ihminen kelluu pinnalla aivan kuin korkki pesumaljassa. Koetat miten kiivaasti tahansa, veden sisään vaan et pääse. Katselijain hartaasti nauraessa yrittelee aina joku hypätä tai sukeltaa syvyyteen — turhaan. Raskaat, tummat aallot vyöryvät yrittelijää vastaan ja kohottavat hänet keveästi kuin tomunhiukkasen harjalleen, siellä saat keinutella niiden pehmeillä, joustavilla patjoilla ja katsella kirjavaa vilinää ympärilläsi, katsella kauvaksi, kauvaksi yli tuon merimäisen järvenpinnan. Sananlasku siellä sanoo: "lähetä elämäänsä kyllästynyt Suolajärvelle". Ei olekkaan mitään sen hauskempaa katseltavaa kuin kylpevä seurue siellä.
Mekin liityimme muihin, huomattuamme, että kylpevät mormoonit näyttivät niin hauskoilta ja rauhallisilta ihmisiltä, kuin suinkin vaatia voi. Kuitenkin ojensimme vähän kammoten kätemme eräälle miehiselle "pyhälle", joka pyysi saada auttaa meitä veteen. Vähää ennen olimme nähneet — tai luulleet näkevämme — kuinka hän levottoman kohteliaasti autteli kolmea rouvaa ja jotenkin lukuisaa tenavaliutaa ja tietysti me heti arvelimme, että siinä se hänen haareminsa oli sunnuntaihuvittelulla.
Kylvyn jälkeen on jokainen vedestä tulija näöltään aivan kuin Lothin vaimo, sillä järven suola on kuivunut ihoon ja tukkaan. Sen vuoksi onkin joka uimahuoneessa suihkulaitos, jossa uija ennen pukeutumista huuhdellaan suolattomalla vedellä puhtaaksi.
Suolajärvi tyynenä on auringonlaskussa ja kuutamolla ihmeen ihana. Silloin loistaa järven äänetön, synkkä pinta aivan kuin sula metalli, ja laajalla aavikolla sen ympärillä kimaltelevat lukemattomat pienet suolalähteet ja purot suolahärmeineen, aivan kuin jalokivet vaalean viheriässä kehystässä.
Päivän matkan päässä Utahista, kun tullaan Koloradoon, muuttuvat Kalliovuoret villin, aution näköisiksi. Kaksi runsasta vuorokautta kestää matkustaa paljasta, uhkamieliseltä näyttävää, jylhänkaunista seutua. Rio Grandjoki pujottelee hopearihman näköisenä syvällä, vuoria erottavien kuilujen pohjissa. Tällaisilla jokien uomilla eli soukilla laaksoilla on nimenä "canyons" (johdettu espanjalaisesta sanasta canon) ja Koloradossa, Arizonassa ja Kaliforniassa niitä on runsaasti. Junalla on polkunsa virran oikealla rannalla ja nopean hyönteisen tavalla se mennä livahuttaa vuorijättien varpailla.
Pimeys, kosteus ja kylmyys vallitsevat näissä vinkaloissa, joita vuoret kesät, talvet, yöt päivät, varjostavat. Mutta kummallisia, satumaisia näköaloja saa matkustaja joka silmänräpäys ihailla. Hengitystään pidättäen, yhtämittaisen ihanuuden katselemisesta väsyneenä, tuijottaa hän eteensä. Luonto on raivoomisvimmassaan riistänyt itseltään kaiken kasvillisuuden. Kiveä, paljasta kiveä vaan. Kivi-erämaassa nyt olemme. Monta tuhatta jalkaa korkeat kallioseinät meitä piirittävät synkkinä ja pystysuorina; niiden satumaisiksi veistetyillä huipuilla tanssielee huolettomia, päivänpaisteisia hattaroita. Ilmanrannan rajottavat joka kulmalla kalliot, täällä mustina, kolkosti kiiltävinä ja kosteina. Tuolla loistaa tulipunaisella seinällä ruusunvärisiä ja vaaleita pilkkuja, hallava sammal kajastelee halkeamista. Täällä ovat kalliot tornien, vanhojen kirkkojen näköisiä, luulee näkevänsä niissä muurauslusikan ja moukarin jälkiä.
Kuuluisin paikka tällä tiellä on "the Black Canyon", jossa vuoret, puut, joki näyttävät mustalla maalilla sivellyiltä, niin synkkä ja jylhä oli siellä hämärä. "The Royal Gorgeksi" sanotaan erästä kohtaa, jossa juna näyttää syöksyvän kahden kallion sisään, niin kapea on niiden välinen aukko. Castle Gaten (Linnan portin) luona on aukon molemmilla puolilla omituisen näköisiä vuoria, joiden muodot jäljentelevät tarkasti vanhan ritarilinnan portin-osia.
Kivikuormasta päästyään, luo luonto helmastaan mahtavia metsiä. Marshallin solan, erään insinööritieteen ihmetyön luona, saa matkustaja katsella metsän jättiläisten latvoja. Rata kulkee siellä lukemattomia mutkia ja käänteitä tehden kekomaisen vuoren kylkeä ylöspäin hämmästyttävän korkealle.
Koko tie tästä Colorado Springsiin asti on yhtämittaista ihmekulkua. Matkustaja melkein säikähtää Manitouhun tullessaan, sillä siellä hänen taas tarvitsee koota kaikki ihailemisvoimansa. Manitou, jota sanotaan Lännen Saratogaksi, on terveysveden juontipaikka Pikes Peakin alapuolella Kalliovuorilla. Viheriät, pilviä tavottelevat, lumihuippuiset kukkulat katselevat hymyillen majataloja, joita vuosien vieriessä on ilmestynyt yhä korkeammalle niiden rinteille. Rikki- ja rautalähteitä, pieniä ojanteita ja vuoripuroja kimaltelee joka paikassa. Ilma on sinervä, riemuisan kevyt ja kirkas, luonto hymyilee mahtavan onnellista hymyä. Eräällä rinteellä lepää Helen Hunt, "Ramonan" lämminsydäminen ja omituisen luontoinen kirjoittaja.
Lähellä Manitouta on "the Garden of the Gods" (Jumalien puutarha), joka hyvinkin voitaisiin lukea maailman ihmeiden joukkoon. Mehevästä, vaaleanviheriästä ruohokentästä kohoo mitä satumaisimpia, kaiken värisiä kallioita, toiset ovat lumivalkeita tai ruusunpunervia, toiset hiekan värisiä, tummanruskeita, oranssin tai harmaan vivahtavia j.n.e. Muutamat ovat pyramiidien näköisiä, muutamat taas erilaisten pilarien, kellotapulien, linnoitusten muotoisia. Major Domo on puoli kalteva, useita satoja jalkoja korkea, kapea kallio, joka näyttää pitävän painolakia pilkkanaan. Monen tällaisen kiviryhmän pinnassa näkyy erivärisiä, ikään kuin jättiläiskäden piirtämiä kuvioita. Peuran-, lehmän- ja ihmisenpäitä, lastenkäsiä, hevosenjalkoja ja kameeleja erottaa etäämpää hämmästyttävän selvästi. Keskellä laaksoa seisoo vaalea, siromuotoinen, yksinäinen kallio, joka kuutamossa näyttää hunnutetulta naiselta ja jota sanotaan "puutarhan jumalattareksi."