Siitä on kulunut neljä vuotta.
Jokirannan kylässä on paljo muuttunut.
Ei kukaan oikein varmaan tiennyt miten ja mistä kaikki sai alkunsa. Mutta ennen kuin ruvettiin pysymään oikein jaloillaan, tapahtui monta kuperkeikkaa. Kylän ikivanha myllylahko ensin hajosi riitaisuuden vuoksi ja kosken sai vähin hyvin eräs pienehkö puuliikkeen harjoittaja. Sen jälkeen hajosi turvepehkuosuuskunta, etupäässä sen vuoksi että eräänä kesänä tuli runsaasti olkitavaraa, eivätkä osakkaat muutenkaan tahtoneet sinä vuotena löytää sopivia ja kyllin joutilaita päiviä turpeen nostoa varten. Puimaosuuskunta pysyi pystyssä niin kauan, kunnes sattui niin ikävästi että koneistossa tarvittiin ennakkolaskujen mukaan 200 markan korjaukset, — vaikka viime vuonnakin oli korjattu 59 markan edestä. Silloin katsottiin olevan viisainta, että kukin pui itse. Varsinkin ne, joilla vielä oli hävittämättä vanhat puimavälineet, katsoivat viisaimmaksi palata niihin; koska tämä verotus näin kasvoi. Syyksi selitettiin kyllä koneen huolimaton hoito ja arvelivat puoltajat asiaa voitavan vastaisuudessa korvata paremmalla hoidolla, mutta siihenkään ei ollut luottamista. Tämän jälkeen meni myttyyn Rahkonevan tieasia. Sinne olivat jotkut ruvenneet puuhaamaan tietä, kun Rahkonevan reunoille oli alkanut ilmestyä pieniä uutisviljelyksiä, joista saatiin hyviä satoja. Mutta kun enemmistö ei luullut ikänä tarvitsevansa tietä eikä vähemmistön innostus ollut niin suuri, että olisi jaksettu ajaa asia läpi, raukesi sekin yritys.
Ja siten moni muu.
* * * * *
Mutta viime talvena oli nuorisoseuran talolla luentokurssit. Esitelmiä pidettiin etupäässä suon viljelyksestä, karjanhoidosta, osuustoiminnasta, kesannon muokkauksesta ja nuoren väen kasvatuksesta. Nämä luentokurssit kestivät viikon ja näyttivät lopulta muodostuvan käännekohdaksi Jokirannan kyläkunnan historiassa. Tämän saattoi havaita jo luentokurssien aikana. Kuulijain lukumäärä lisääntyi joka päivä. Kylän yhteishenki aivan ilmeisesti heräsi näinä päivinä ja alkoi hengitellä. Se huokui jo melkein joka miehen sanoista, kun keskusteltiin luentojen johdosta, tai väliaikoina. Miehet olivat aivan kuin suurlakon satuttamia. Heidän ajatustapansa näyttivät tehneen vallankumouksen, ja itsensä tapasivat he aivan kuin unesta heränneinä innottelemasta sellaisten asiain johdosta, joita ennen olivat joko pilkanneet tai ylönkatsoneet.
Ensimäisenä otti tämä innostus hoiviinsa Kyläsuon viemäriajatuksen. Varamäen suurenmoiset suonviljelysyritykset olivat valmistaneet esimerkillään maaperän sille mitä nyt tuli tapahtumaan. Kyläkunnan miehet olivat taistelleet sitkeästi ja urhollisesti omia silmiään ja järkeään vastaan, ennen syrjästä katsellessaan Varamäen saavutuksia. Menestyksellä olivatkin he pitäneet paikkansa, niin lukemattomat kuin olivatkin ne epäilykset, jotka heidän vastustushaluaan vainosivat. Saattoi tapahtua, että oma poika tai renki puhui Varamäen suonviljelyksistä ja ihmetteli, etteivät muut koettaneet samoin, — silloin häätyi isäntä puolustautumaan sillä, että kyllähän hänkin sen ymmärtää, mutta… Mitä "muttan" takana oli, sitä ei useinkaan saatu tietää, vaikka se pelasti nuorten silmissä niin monen isännän ammattitietoisuuden maineen.
Luentokursseilla nämä jo luhislelevat muurit vihdoin näyttivät jaottuvan ja valloittajajoukot tulvahtivat sisään.
Erittäin merkittävä oli eräs päivä, jolloin maanviljelysseuran neuvoja-agronoomi luennoitsi nimenomaan Kyläsuosta ja sen viljelysmahdollisuuksista. Tästä luennosta muutamat asianharrastajat jo edeltäpäin osasivat odottaa jotain erikoista. Sen vuoksi oli edellispäivinä jo ilmoitettu kuulijoille tunti, milloin Kyläsuosta puhutaan, että tietäisivät tulla kaikki, jotka olivat Kyläsuon suhteen uteliaita. Ja niitä oli odottamattoman paljo. Tuli miehiä pitäjältäkin. Kyläkunnan väestö oli nuorisoseuran talolla kynnen kannattamaan. Kaiken ikäistä, kaikista valtiollisista ja uskonnollisista puolueista oli väkeä suunnattomasti liikkeellä.
Jo seurahuoneelle tultaessa tiellä synnytti tämä joukkojen paljous kohottavan, juhlallisen mielialan. Siinä ei havainnut tuota pikkumaista, toisten vikoja vartioivaa, niillä ilkkuvaa sävyä, joka on kaiken lahkolais-joukkoutumisen tunnusmerkkejä. Porvari ja sosialisti tekivät toiselleen hyvänpäivän, ilman että omistusoikeus ja luokkarajat näyttivät juuri sillä hetkellä kiusoittelevan mieliä. Uskonasioissa eri tavalla ajattelevat olivat tavoittaneet hekin iloisen ilmeen silmiinsä; säälittelevää, oman autuuden tunnosta ylvästelevää, toisten syntejä ristinään kantavaa joukkoa ei näkynyt.
Kaikki katsoivat toisiaan kuin pitkältä matkalta tullut ystävä ystävää: tuten, hymyillen ja onnitellen. Näistä katseista hohti yleisesti: — Ka! Oletpa sinäkin… Sepä hauskaa … hauskaa… Mennäänpä kuuntelemaan yhdessä…
Jos jotain joukkomielialaa voisi tähän verrata, löytäisi sen tunnelman entisaikaisista, suurista talonpoikaishäistä siinä hetkessä kun väkeä enin kokoontuu, papinhakija ajaa pihaan ja edeskäyvät seisovat porraskatoksessa paitahihasillaan maljoineen ja leipäkorineen…
Esitelmä sisälsi kaksi puolta. Toinen oli Kyläsuon taloudellisesta, toinen sen yhteiskunnallissiveellisestä merkityksestä.
Taloudellisen puolen suuret ääriviivat merkittiin: 600 hehtaaria parhainta viljelyskelpoista rahkasuota; ensin suuri pääviemäri muutamine tarpeellisine haaroineen kysyisi noin 20-25,000 markkaa. Sarkaojituksesta, kuokkimisesta, lannoituksesta ja tuotannosta voitiin esittää verrattain tarkkoja numeroita, jotka kaikki olivat Varamäen Antin kirjoista poimituita.
… 600 hehtaaria, laskivat isännät itsekseen. Paljonko maata siitä tulisi heidän manttaalilleen? Ja paljonko rahaa se ensin kysyisi?
Samalla he yhä jännittyivät kuuntelemaan agronomia, joka merkillisellä henkevyydellä puhui suosta, joka povessaan kätkee tämän kyläkunnan koko tulevaisuuden. Moni, joka jo oli propsimetsänsäkin myönyt ja sen jälkeen mielikuvineen hiipinyt erämaiksi muutetuilla metsämaillaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa, kiintyi puhujan ajatusjuoksuun kuin tuhlaajapoika, jolle isän kasvot taas kääntyvät päin hymyävinä, armoa ja uutta elämää lupaavina.
Kylän isäntämiesten jännittynyt ajattelu synnytti yleisössä välittömän vaikutuksen. Kaikki tämä sähkötti puhujaa. Hän sai kokea aivan kuin Pyhänhengen vuodatuksen. Sielu pulppusi uusia mielikuvia ja ajatuksia, ääni saavutti satuttavaisuuden ja soinnun, silmä loiston, liikkeet hallitsemiskyvyn ja tenhoavaisuuden, joiden kautta sadat silmät, korvat ja sielut lumottuina ottivat vastaan.
Puhuja oli agronomi Peltomies, keski-ikäinen, tavallisissa oloissa juro. Mutta silmissä oli syvää elämää.
Kun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi yhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo vuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset ihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena virtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys kyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha, varakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä muuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa työväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on köyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se elämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden, epätoivon, katkeramielisyyden…
— Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa, lumotussa linnassa … maassa, Kyläsuossa…
— Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä ja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset varustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin ryöstämään…
Sillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse työstä… Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää…
Me, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi vainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota…
Mutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle toimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta kituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän järkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi kaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja yhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi…
— Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta rahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon työtä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan riistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.
Hän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän jokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen puutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti uudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän hyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie nuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten ennenaikaisen vanhentumisen…
Varamäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti arvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää miehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa silmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän itsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän tätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua; minulta hän on tuonkin kuullut…
Varamäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi levottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa silmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä leuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin vaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitko?
Aivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies, nojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus, tarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut ja punninnut jokaista sanaa.
Tungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari ikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa ilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana, sen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki kädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin silmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa silmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme. Ken sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla tekemättä sitä havaintoa, että tässä "yhtiössä" vaimo aivan ilmeisesti toimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle pantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia hänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän puhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.
Peltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa. Miehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin ehkä ajatuksen: kuuma … hitto kun on kuuma … eikö se jo pian lopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien vahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa nyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän tarvitsisi uudestaan…
Heidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he juttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse. Heillä on niin hauskaa toistensa kanssa.
Kanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen Niilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko huomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen yleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.
Itse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet rinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee puhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa, saattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen: olenkohan minä erehtynyt?
Pikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät tuijottavat puhujaa.
Yleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt mieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä särki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden merkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui noista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat itäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa mukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän, hiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset vapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta niitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan naapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin pariskunta … että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan: jos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin… Tässä on turhaan aikaansa kulutettu… Tähän entiseen oloon on väsynyt…
… Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja rahaa!
Agronomin ehdittyä puheessaan kyläkunnan rappeutumista ennustavaan rippisaarnaansa, havahtuivat useat. Korviaan heristellen he nostivat päitään. Ilme monissa kasvoissa muuttui sekavaksi, kielteiseksi. Mitä se nyt? näyttivät kyselevän. Äläs! Ethän sinä tunne niitä asioita… Tämä kylä on aina ollut rikas ja hyvinvoipa… Lorujapa puhuu … pilaa pian koko asiansa…
Mutta toiset antautuivat heti tässäkin mukaan, aivan kuin olisivat tahtoneet itsetietoisesti sovelluttaa lakia: kaikki, tai ei mitään. Naapurien mielenosoituksiin, jotka tapahtuivat ruumista suoristamalla, istuinsijalla siirrähtämällä, jalkaa tai kättä heittämällä, ryähtämällä tai nenän kautta puhaltamalla, silmänilmettä vaihtamalla, mälliä toiseen poskeen siirtämällä, tai muuten, vastasivat nämä aivan samoin liikkein, antaen niille silmillä, hymyn vivahduksin, rykäsemisin tai katkonaisin sanoin aivan vastakkaisen merkityksen: oikein puhuu … turhaa on koristella.
Tätä sotatuulta kesti pari minuuttia; mutta sitten alkoi taasen rauhoittua. Mikäli rauhoittuminen valtasi alaa, sikäli nousi pohjalta uusi yleisvaikutelma: sieltä joku aivan kuin työnsi ja kiihotti tekemään taloudellisen lopputilin entisyyden unettavasta saamattomuudesta. Tämä kyllä ei enää ollut kaikille uusi ajatus, se oli silloin tällöin ilmestynyt yhden ja toisen mieleen kotonakin, mutta varsinkin kylässä silloin kun näki muiden toteuttavan jotain esimerkillistä. Silloin joku syyllisyydentunne hiiviskeli mielialan takalistoilla, pyrkien etualalle. Sinne se tavallisesti sai painua; mutta viime aikoina oli se alkanut palata useammin ja saada omantunnontuskan tapaisia ominaisuuksia. Aina kun näki, että joku oli toteuttanut sen, mitä itse oli kauan mielessään hautonut, rupesi voimaan hiljakseen pahoin.
… Onkohan se sellainen omantunnontuskaa … vaikka tämä on maallinen asia?
Monella se kasvoi hiljaa, melutta, vastoin kaikkia toivomuksia kuin paise.
Työntävä, yllyttävä voimistui yhä. Se toimi jo aivan kuin synnintunnon herättämä parannuksen halu; tai raittiusvaatimus, joka voimakkaan raittiusesitelmän aikana kypsyy juopossa; tai tupakkalakkoajatus silloin kun tulee tupakka-öljyä varresta suuhun ja mieli tekee yhä tupakkaa.
Peltomieheen puhujana vaikutti tämä kuulijakunnan mieliala sähköisesti. Hän ei pitkään aikaan tässä ollut enää puhunut itsestään. Hänestä tuntui hetkittäin aivan kuin olisi toiminut noista sadoista ponnistelevista aivoista virtaavain ajatusten yhdistäjänä ja lausunut ilmi niissä ilmeneviä yleisajatuksia, jotka taas tässä kaikki hyväksyivät.
Esitelmän loputtua oli vähän aikaa hyvin hiljaista. Koko salintäyteinen ihmisjoukko ikään kuin tuudittelihe eräänlaisen nautintorikkaan tunnelman varassa. Ei edes käsiä huomattu taputtaa. Vihdoin kuitenkin joku äkkäsi sen ja kiiruhti korjaamaan erehdyksen. Taputus valtasi heti koko salin. Vanhatkin miehet taputtivat suu naurussa, ja kurottaen päitään toisten päiden välitse ja ylitse seurasivat silmin puhujaa, joka etsi istuinpaikkaa pyyhkien hikeä kasvoilta ja kaulalta, silmissä uupunut ilme.
Kanteleinen astui puheenjohtajan paikalle.
— Tahdotaanko keskustelua esitelmän johdosta?
— Kyllä! huudettiin monelta taholta.
Ensimäisen puhevuoron sai seppä Rautio. Nousi. Järeä, tuiman näköinen mies. Tapaili sanoja, sillä mies ei ollut koskaan yleisissä kokouksissa puhunut. Sitä hän vain, että jos nämä puhujan laskut ovat tosia, niin me Jokirannan maanviljelijät olemme vasikoita… Siirsi mällin toiseen poskeen ja jatkoi:
— Ja nyt me vasta rupeamme olemaan aika vasikoita, jos emme nytkään ryhdy tähän asiaan.
Istuutui jatkaen kiihtyneenä puoliääneen vierustoverilleen. Muutamat nauroivat. Oma poika Kustaa oli punastunut, hänestä isä oli tehnyt itsensä naurettavaksi.
Mikkonen sai puhevuoron. Alkoi keinottelusta. Mikkonen muuten puhui hyvin usein, melkein aina keinottelusta. Ei tahtonut kieltää esitelmässä lausuttuja arveluita Kyläsuosta, tahtoi vain sanoa, että ne olivat arveluita, mutta huomiota ansaitsevia arveluita. Yhtä puolta elämästä ei puhuja ollut kuitenkaan riittävästi valaissut: keinottelua. Se on keinotteluhimo, kiihko, joka nykyään hallitsee ja hävittää rehellisen työn hedelmiä. Keinottelun suurvalta ulottuu tänne Jokirannallekin. Se näkyy paraiten siinä, että kun täällä jotain yrittää, keinottelija on heti mukana; apuamassa, muka, mutta tosiasiassa kiskomassa yrityksen hedelmää. Aivan kuin sielunvihollinen.
— Ala vain yrittää omin neuvoin päästä synneistäsi, aina on sielunvihollinen notkeana ja valmiina avittamassa. Mutta se kiskoo ja keplottelee itselleen palkakseen sielun!
Miehen mustista silmistä loisti tuo tuttu kiihko. Ajatus oli tulikuumana keskittyneenä tähän yhteen ainoaan polttopisteeseen.
— Sellaista on keinottelu! Minä tunnen tämän paholaisen kuiskaukset omassa veressäni. Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja sielunvihollista vastaan —
Hän pysäytti, loi vaanivan, läpitunkevan katseen ympäri salin ja näytti tavoittelevan häntä katsovain ihmisten silmäteriä.
— Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista vastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea sitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää väärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan, teeskentelemään, valehtelemaan — kaikkeen opettaa, saadakseen vain luvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.
Muutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä, mutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti. Jotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan ilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta lörpötyksenä.
Mutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.
— Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä kaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku minkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.
Mikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti sillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä varten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui siinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen ajatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä äskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.
Antti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon viljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan loukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä varustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.
Mutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä, lähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää. Sanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä, ollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten vaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.
Tämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat ennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua Kyläsuosta, vältti hän sellaista kuin "minä sen tiedän, sillä minä olen sitä kokenut". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa suolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty ja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi kertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu suon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja savut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä monta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa päivätyötä tehnyt.
… Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!
Siellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset aamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli kylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa israeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää, katsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina pitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja mäntyeräkkäitä…
… Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!
Siellä hyllyi, toisin paikoin kesti…
… Pitkä pohjaan … leipään!
Iltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen sinertävissä sumuverhoissa…
Milloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta… Milloin kuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista, savusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä järviulapoita…
Kaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman salaperäisissä esikartanoissa.
… Miksi ei sitä tunnettaisi?
Mutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos tämä on totta, niin… Jumala siunatkoon Kyläsuota!
Varamäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt mieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita, mielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät ajatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta tautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa uudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti tullessaan sen lopetti.
Eräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet mitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten jälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi toljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina, antaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot olivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita huokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: "— yksi on tarpeellinen — — ".
Kanteleinen puheenjohtajana havaitsi nämä mielialan laskeutumisen merkit. Nähtävästi sen huomasi Varamäkikin, sillä hän lopetti lausuntonsa vahvasti hikoillen. Kanteleinen teki nopean ehdotuksen: koska paikalla, hänen havaintonsa mukaan, ovat kaikki kylän isännät ja kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Kyläsuon ojittamiseen on viipymättä ryhdyttävä, hän ehdottaa, että kohta valitaan toimikunta, joka ryhtyy käytännössä toteuttamaan suurta asiaa.
Vasara nousi.
— Vastustaako kukaan? Ellei, on tämä päätös kaikkiin läsnäolijoihin nähden sitova.
Huoneessa on aivan hiljaista.
Vasara putoaa.
Liikahdetaan vapautuneesti, ja useampain miesten kasvoilta loistaa tyytyväisyys. Ainoastaan muutamia arempia katsellessa näkee niiden ilmeessä hajamielisen pelästyksen hätääntymismerkit. Muuten yleinen, kaikki voittava tunnelma tuntuu lujalta ja vakavalta.
… Tämähän on niin yksinkertaista ja selvää! on tunnelma sanovinaan.
Agronomi Peltomies juttelee Mikkosen ja Kanteleisen kera eräässä nurkassa, ja toisia kuuntelee ympärillä. Hän kertoo aikovansa asettua asumaan tänne Jokirannalle … on sitä varten jo talonkaupoissakin ollut. Hänessä ovat vielä jälellä pitkän esitelmän aiheuttaman uupumuksen merkit. Äänen värähdellessä hän hiljaa kertoo, syvissä silmissä onnentuntoinen hymy:
— Minä olen saanut puhua niin paljo henkisesti kuolleille ihmisille… Nämä täällä ovat ilmeisesti tähän minunkin asiaani nähden heräämistilassa… Tässä oli tänä iltana ihmeellinen henki, minä tunsin sen.
— Hm.
— Hm.
— Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen ujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.
… Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.
Mutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja näytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla silmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:
— Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista…
— Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi nauraen.
Muutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun viljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle liikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko viljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä havaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.
Joustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee. Vahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella otteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin, voimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan keveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen, milloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu. Toisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli pienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran kasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut kosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana. Vieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu pikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä ajatella.
Ajattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen seminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on vain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä, nyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän vaikutuksen.
… Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu … miten ajatus herää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata… Kun maata kääntää, on kuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin olisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa luonnonkirjaa…
Maasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä paahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta nauttivan ja hymyilevän.
Yhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan ajatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin maa olisi ajatteleva olento… Työtoveri on suuri, salaperäinen jättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on niin suuri.
… Maa… Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa, hätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria lupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia…
… Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset… Ojurin mielessä tuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän polkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa yhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää häntä laiminlyönnistä.
Koulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on korkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa mäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa. Koulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita omenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä. Taampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia pyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.
Rakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen edellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he pistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä, mutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:
— Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?
Lapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee kipasemaan.
— Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.Voi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas… Heikki, Heikki!
Poikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta tietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin, sai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä läheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka ja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.
— Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.
— Vättä … vättä…
— Västä, sano västä.
— Vättä … vättä…
— Vättä vättä se poika vain sanoo … vättä vättä se sanoo … tuo mukula… Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen rintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.
— Vättä … vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.
Isä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt lähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä, lähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään keikutellen ja houkutellen:
— Tulit … tulit…
— Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän tekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään pehmeässä mullassa.
— Ei se siinä, kuivahkossa mullassa … eihän mullasta tahriinnu?
Ja poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat. Äidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä seuraava pyykki.
— Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat mieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.
— Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi hymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni tehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes pikkujuoksuihin.
Heikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt etäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja jutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä lähiseutuvilla.
Kanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire, jäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän katseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta. Vaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.
— Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen ja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi unohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä onkimadon. Äiti juoksi luokse:
"Hyi, hyi!"
Mato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa kohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin liikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen lapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin pois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin sylistä. —
Isä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.
Kanteleisen ehdittyä juuri päästä parhaaseen työnvauhtiin tulee Mikkosen isäntä polkupyörällä. Heitettyään pyörän tienvieressä seisovaa puuta vasten tulee luokse. Kanteleinen jatkaa ojanluontiaan, Mikkonen istuu pientareella ja juttelee. Vihdoin Kanteleinen alkaa pyyhkiä lapiota lähteäkseen vieraan kera sisään. Huomatessaan tämän virkkaa Mikkonen:
— Tuota, äläkä nyt, ei mulla ole kiirettä. Tuota, mikäs teillä oli urakkana täksi illaksi?
— Urakkanako? Eihän sitä niin määräurakoita, tässä…
— Onpahan! Minä olen kuullut. Teillä ovat vain nämä iltapäivät näitä maatöitä varten, kun päivät pitää opettaa… Olenpa varma, että teillä oli täksikin iltapäiväksi urakka, väitti Mikkonen, tummissa silmissä tuo omituisen herkkä, aina kiihottumaan valmis ilme.
Kanteleinen nauroi.
— Noo … tämän ja tuon ojan tässä ajattelin, mutta eihän tällä vielä niin kiire ole…
— On sillä! Mitä me sitä nyt jättäisimme. Onko teillä toista lapiota?Luodaan urakka ensin täyteen ja sitte vasta lähdetään juttelemaan…Sitte on niin mukava, aivan kuin olis vatsa täynnä, kun on urakkavoitettu.
Mikkosessa paloi jo hänen kiihkeä innostuksensa. Ja Kanteleisen vastusteluista huolimatta meni hän pitkin loikka-askelin koululle saadakseen itselleen lapion. Vähän ajan kuluttua palasi sieltä. Sohvi oli antanut uuden kihvelin. Kanteleinen vielä joutavoitsi.
— Älkää tyhjää! kielsi Mikkonen. Heitti takin päältään ja asettui vastaiselle puolen Kanteleista, toiselle ojanpartaalle reunustamaan.
Niin alettiin kahteen mieheen.
— Minä tulen teille juttelemaan maailman asioista, jatkaa Mikkonen kun jo tekevät työtä, ja keskeytän teidät tärkeästä työstä. Eikö ole silloin parempi, että autan joutessani teitä ensin saamaan loppuun tälle päivälle aikomanne työn ja sitte vasta jutellaan, häh? Enkö minä hyvänä naapurina tee tässä oikeutta teille, vai?
Kanteleinen myönsi.
— Niin se on, uudisti Mikkonen. Katsokaahan! Jos me ihmiset katsoisimme aina rehellisesti myöskin lähimmäisemme parasta, niin tällaiset pikkuasiat huomaisimme aina kohta, ennen kuin oma etu ehtii tukahuttamaan huomiomme ja asettumaan sen eteen. Onko opettaja tätä huomannut?
Oli, kyllä hän oli huomannut.
— Niin, kyllä sen huomaa. Ajatelkaa esimerkiksi tätäkin tapausta tässä: minä tulen tänne omine asioineni ja vien teidät sisään. Työnne jää puolimoihin juuri silloin kun olette päässyt innostumaan … minä vien teidät juttelemaan omistani tai muun maailman asioista. Mutta teidän ajatuksenne jää tänne ojanluontiin, kun se keskeytetään kesken, ettekä te voi innostua minun asiaani… Ja se voi olla sellainen että siihen pitää innostua, jos siitä mieli tulla mitään … Ja jos ette te innostu, turhaan menee silloin minunkin iltani… Eikö ole näin?
Olihan se.
Mutta ojanluonti alkoi häiritä puhelua. Mikkonen havaitsi pian, että vaikka hän oli itse kuuluisa ojuri, sai panna matkaan tavallisen vauhtinsa pysyäkseen opettajan rinnalla.
… Kas, kas, ajatteli hän muistellen mielessään niitä aikoja, jolloin oli, Kanteleisen täällä olon ensivuotena, ollut niitä, jotka pitivät tätä "herraspoikasena", joka laiskuuttaan oli antautunut opettamaan heidän lapsilleen joutavuuksia.
Mikkonen innostuu. Kilpailuhalu alkaa kiihottaa. Kyllä hän tässä vielä poikaset voittaa!
… Lapio ei ole hyvä, se kun on noita kihveleitä. Hän luo parhaiten vanhanaikaisella, puupesäisellä…
Eräässä välissä alkaa Mikkonen jo huomata että Kanteleinen hätii liiaksi, ojanreuna saa mutkia ja siihen jää korjaamisen varaa. Ei opettaja enää ehdi tarkoin tavoittaa joka pistoa.
… Niin, minähän olen mestari tähän, ajattelee Mikkonen sisällisellä tyydytyksellä. Mieli tekee jo muistuttaa Kanteleiselle, mutta jättää sen kuitenkin.
… Vaan mitäs tässä nyt? huomaa hän yht'äkkiä. Hitaammin vain, hitaammin, hiukan hitaammin! Se on hyvä ojurikin tuo opettaja, mutta tottahan minun pitääkin olla parempi! Elämänikäni olen luonut ojia, enkä ole ikänä antanut toisen voittaa… Kerran kyllä, yhden ainoan kerran. Mutta … no, se ei nyt kuulu tähän. Tässä saa tarpeensa tavallinen mies…
Mikkonen hidastuttaa vauhtia. Pian alkaa Kanteleisen lapio tehdä tarkempaa, sievempää työtä, reuna alkaa suoristua. Mutta sittenkin on siinä jotain sellaista pientä, joka vertaillessa Mikkosen valmistamaan ojanpuolikkaaseen jättää tilaa muistutukselle. Kiireinen vauhti on heiltä vähäksi aikaa katkaissut puhelun. Mutta se virkoaa taasen kun työ alkaa sujua pakotonta, iloa tuottavaa kulkuaan.
Sisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset vaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen hieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.
Häntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön maanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo oli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta saakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea kansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon torpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut maanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat asiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan viisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty, puoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä uusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen puskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja varsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.
Omien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt. Kaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet kontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä sittemmin jälkeenpäinkään.
Tarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt sen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa lainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti ja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain kuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.
— Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan pakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille? Jos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti ihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä suunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut, mutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat maamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen … siittämään ja synnyttämään elämää, eikö niin?
— Varmasti!
— Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei suinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen, tahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me voi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen on pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin tuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan hylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman markan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani käyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin tehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus … ja minä häviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä otaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen olisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja rosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita…
— Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta minkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on valmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu ja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille sopii… Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista. Tulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään…
— Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan omistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa häädönalaisille? Eikö niin?
Mikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi pöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.
— Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.
— No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten odottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille ja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun pitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!
Mikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi molemmin käsin:
— Minä järjestän itse!
Nyt oli Kanteleisenkin silmissä alkanut elää.
— Ja pääsette huokeammalla … ja saatte olla riippumaton.
— Niin.
— Mutta kaikki eivät voi ottaa asiaa tältä kannalta, muistuttiKanteleinen.
— Siinähän se on! Täällä on keinottelija, täällä meidän rinnassamme, joka sokaisee silmät. Keinottelija! Mikkonen painoi kädellään sydämen paikkeille ja näytti pää kallellaan tuijottaessaan hieman hassulta.
— Niin se on, todisti Kanteleinen. Se on keinottelijavaisto, jota nyt on niin vahvasti kehitetty ja joka johtaa meitä etsimään hyvinvointia toistemme kustannuksella.
Hän innostui sanoessaan:
— Mutta ihmiset tulee kasvattaa löytämään ja tuntemaanyhteisetujenjättiläisarvot. Vain se voi hävittää keinottelun ja ohjata siihen käytetyn neron palvelemaan ihmiskuntaa.
— Ai-van tot-ta! huudahti Mikkonen.
— Ja sen näkee, jatkoi Kanteleinen, miten herkkiä ihmiset ovat vaikutukselle, kun vain sattuu koskettamaan oikeata jännettä. Nyt on alotettu Kyläsuon viemärityöt, eikä yksikään kylänmiehistä ole enää pyrkinyt jänistämään joukosta sen jälkeen, kun liittyi joukko sellaisia miehiä, jotka sitoutuivat viemään asian läpi, huolimatta siitä, pysyivätkö kaikki mukana vai ei. Saatte nähdä, siitä tulee Jokirannan siunaus.
Mikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon, vaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään kuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina uusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän nytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti pysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:
— Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja torpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain tämä yksi on tarpeellinen.
Kysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus, ja sekin vivahdus soi äänessä.
Kanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti hän pöydälle mustakantisen vihkon.
— Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa — ja suunnitelmia joita voisi ajatella mahdollisiksi…
— Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen, siirrähtäen innostuneena lähemmäksi.
— Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja yksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua… Tässä ei ole mitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.
Mikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten kuultelemaan.
Vihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21 torppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan jonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten Amerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet. Mutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia, jotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään. Samoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat riittäneet.
Kanteleinen oli ottanut hieman selkoa noiden 21 torpparin vuokrasuhteista. Niistä oli jo 9 järjestetty uusilla vuokrasopimuksilla, 4 oli ostettu itsenäisiksi tiloiksi ja 8 oli vielä järjestämättä. Niissä oli 5, joitten maat isännät tahtoivat haltuunsa heti kun vain ikänä saavat, ja 3, joista ei ollut kummallakaan puolen varmaa suunnitelmaa miten ne järjestäisi.
Mäkitupalaisista oli jo 9 sopinut uudesta vuokrasta, 6 oli epävarmana siitä, kuinka paljo vuokraa korotetaan, sekä 3 sellaista, joiden mökit pitää siirtää pois. Näistä 18:sta halusivat useimmat saada omaa maata, mutta sitä olisi pitänyt saada kylästä tahi kylän läheltä. Heistä oli suurin osa keski-ikäistä ja nuorenpuoleista työväkeä, jotka kävivät töissä omassa kylässä ja pitäjällä, joskus etäämpänäkin. Monet olivat käyneet Amerikassa ja palattuaan asettuneet taasen Jokirannan kylään, eivätkä murtuneen terveytensä vuoksi enää ajatelleet ulkomaille, jos vain täällä jotenkuten eläisi.
Näiden ihmisten maantarpeen ratkaisemiseksi oli Kanteleinen johtunut ajattelemaan erästä 10 kilometrin päässä kylästä olevaa kyläkunnan siirtomaata, Kettumaan niitty- ja metsäpalstoja. Itse oli hän käynyt Kettumaalla pari kertaa ja havainnut, että siellä oli joka talolla hyviä maita, jotka, suurin osa vielä luonnontilassa ollen, kasvoivat hyvästi heinää. Kettumaalla asui ennestään muutamia torppareita, jotka tulivat hyvästi toimeen. Parilla talolla oli siellä kannattavia kytöviljelyksiä omine riihineen.
Tänne Kettumaalle ajatteli Kanteleinen nyt mielikuvituksissaan pienviljelijäsiirtolaa. Sellaisen aikaansaamiseksi oli hänen mielestään tarvis saada täytetyksi muutamia ehtoja: 1:si että omistajat suostuvat myymään maansa kohtuushinnasta; 2:si saada rahaa niiden maksamiseksi; 3:ksi saada aikaan hyvä vedenlasku ja 4:ksi kelvollinen tie.
— Vedenjuoksu sieltä on hyvä ja tie on helppo saada, huomauttiMikkonen.
— Niin on. Ja mikäli olen keskustellut isäntien kanssa, ei maitakaan ole mahdoton saada ostetuksi.
— Ei pitäisi … näin kaukaa on niitä melkein mahdoton viljellä.
— Työpalkkojen ja ajan kallistuessa suorastaan mahdoton. Mutta nyt se on vielä muutamille talollisille ainoa varma heinämaa. Kun muualta ei tule, tulee Kettumaalta. Mutta eihän sieltä nyt aluksi tarvitsekaan kaikkien saada maata. Pääasia on, että saadaan syntymään siirtola, aluksi 12-15 pikkutilaa. Sitte sopii jatkaa, kun saadaan koe. Mutta sitten on vielä yksi ehto.
— Mikä?
— Vaikein. Se on kysymys siitä, millä saada heidät oppimaan maanviljelystä niin, että saavat pikkuviljelyksensä kannattavaksi,niin että elävät siitä. Siinä on koko kysymyksen ydin.
Kanteleinen puhui kiihkeästi ja hikoili. Lävistäen nyt vuorostaan tarkoin kuuntelevaa Mikkosta, kertasi hän:
— Miten saada nämä viljelykset kannattaviksi? siinä on koko pienviljelyskysymyksen ydin.
Mikkonen yhä vaikeni ja odotti kysyvänä jatkoa.
— Sivuansioihin, ulkopuolelle kodin jos sieltä lähtee, silloin pitää jättää koti ja lähteä maailmalle.
Hän piti lyhyen väliajan ja tuijotti yhä Mikkoseen.
— Mutta toisen työtä etsivältä maailmankiertäjältä aina variseemaahenki. Pienviljelystila on sellaiselle miehelle risti, varsinkin mitä etäämmällä se on hyvistä työmarkkinoista. Juuri tästä syystä pelkäävät ajattelevat miehet lähteä kaukaisiin siirtoloihin.
Mutta sanokaas nyt te, joka olette ammattimies: voidaanko viljelyksen voimaperäistyttämisen avulla saada meidän maassamme esimerkiksi kolme kertaa suurempi sato maasta, kuin mitä tavallisessa talonpoikaisviljelyksessä nyt saadaan?
Mikkonen epäröitsi.
— Uskotteko siihen? uudisti Kanteleinen.
— Epäilen, epäilen… Täytyy sanoa että minä epäilen. Kaksinkertaiseen nyt juuri voisi pakkolannoituksella päästä, mutta ei enempään.
— Olettehan lukenut Ugglehultin?
— Olen. Mutta se…
Mikkosen näytti olevan hyvin vaikea löytää sanoja selittääkseen sitä, että Ugglehultissa oli mahdottomuuksia, että siinä oli jotain sellaista, jota ei tavallinen ihminen voinut toteuttaa, että siinä oli jotain yliluonnollista…
— Mahdotonta? hymyili ja auttoi Kanteleinen.
— Mahdotonta! Niin.
Mutta Mikkosesta huomasi helposti, ettei hän sentään ollut väitteestään aivan varma.
Kanteleinen etsi sanomalehtileikkelevihkonsa. Siellä oli liimattuna muutamia vertailevia satokertomuksia koti- ja ulkomailta. Satojen tavaton lisääntyminen kaikkialla, missä pienviljelys oli muodostunut erikoisammatiksi, oli aivan ilmeinen, jopa tavaton.
— Mutta Suomessa se ei ole näin. Meidän pienviljelyksemme kulkee vielä yleisesti suurviljelyksen vanavedessä, ja siinä onkin sen kannattamattomuuden syy, selitti Kanteleinen.
— Mutta jos se kerran on mahdollista Ruotsissa…
Mikkonen rupesi taas epäilemään aivan kuin silloinkin kerran, kun hän rupesi kääntymään ja epäilemään omia havaintojaan Kyläsuon suhteen.
— Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi Kanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi kolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.
Kanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi taipua.
— Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen nähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme sijoittaa Kettumaahan, millä saada heidätuskomaan, että kaikki tällainen olisi mahdollista ja totta?
Ja millä vihdoin saada heidätoppimaanne keinot, nämä uudenaikaisen maanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat maa-uskon, täyttävät sen?
Kanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja silmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti kokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan loppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.
Emäntä toi karpalomehua.
— Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin Mikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä innostuksesta kädet nyrkissä.
— Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.
Jännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä ilme.
— Huusinko minä?
— Huusit niin kauheasti! Minä jo arvelin että Mikkosen isäntä sua tukistelee… Eikä miehellä ole mitään hätää, mutta huutaa vain.
Emännän hilpeys tarttuu miehiin ja iloinen leikinlasku saa hetkiseksi oman vapautensa.
— Se on tämä miehinen luonto sellainen huutokurkku, että heti kun kuumenee, niin huutaa, puolusteli Mikkonen.
— Niin, ja se on sellaista, että kun luontoa kokoutuu sinne kurkunpäähän pakotuksille, niin huutaa se, selitti Kanteleinen.
— Johan te…
Mutta Sohvin keskeytti Heikki, joka avonaisesta keittiön ovesta tuli taaputtaen kissan jälessä hiilihanko kädessä ja hoki:
— Tis-tis-tis…
Hiilihanko oli nokisesta päästä nuoren miehen kädessä; tämä havainto lennätti äidin hätään.
Mutta Kanteleisen mielenkiinnon oli niin kokonaan vallannut äskeisen keskustelun alainen asia, että hän painui kohta siihen takaisin.
— Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene … eivät osaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.
— Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain käsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen kohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas kulmiensa alta, kierosti hymyillen:
— Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka syrjästä … syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse koettanut ja minä vakuutan —
Mikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti ja jatkoi:
— Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta keinottelu,keinottelutekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä olen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken tarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on maanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua, ryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.
— Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi, kenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä ammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?
Vähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän puolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:
— Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen pienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen kehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys. Pikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä talonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.
Hän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi kannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun työvoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen oppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy itse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.
— Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa toimintaan?
Edelleen hän selitteli: Sen sijaan, kuin vanhanaikainen viljelijä korjaa satona sen, minkä maa eräänlaisen pinnankääntelyn tuloksena antaa, eikä kykene syventymään maan tuotantoehtojen luonnontieteelliseen luonteeseen, tulee pikkuviljelijällä olla tiedemiehen tutkimataitoa ja harrastusta, voidakseen ratkoa niitä esteitä jotka luonnon tuntemattomuus panee tielle.
Maanviljelijän aika on tuleva. Hänen pitää kasvaa ja valmistua kulttuuri-ihmisenä tekemään uutta aikakautta. Maanviljelyksestä pitää tulla uudestaan suurten, kasvavien kansanjoukkojen elämänlähde, sikäli kuin teollisuuden ja kaupan väliaikaiset mahdollisuudet joukkojen elinkeinoina saavuttavat huippunsa. Sen vuoksi täytyy maan taloudelliset tuotantolähteet saada avautumaan ja maa-kulttuurin kasvaa kilpailemaan tehdas- ja kauppakulttuurin kanssa… Tämä vaatii ihmiset kokonaan antautumaan maalle. Rahanhimoisista, rikastumista tarkoittavista viljelijöistä ei maakulttuuri hyödy, vaan kärsii. Maasta ja maatyöstä pitää etsiä elämää, ruumiin ja sielun elämää, sopusointua, elämäniloa, historiallisia päämääriä.
— Mutta miten nyt saada nämä Jokirannan Kettumaahan muuttajat hiemankin tähän ajatustapaan perehtymään?
Mikkonen ei vastannut.
— Luonnotonta olisi vaatia heiltä maanviljelyselämän ydinkysymysten täydellistä ymmärtämistä. Se olisi aivan samaa kuin vaatia itsekseen oppinutta viuluniekkaa soittamaan nuottien mukaan ilman opetusta, tahi jotain toista puhumaan kieliä, joita hän ei ole koskaan opetellut.
— Se on totta, tunnusti Mikkonen päätä ravistaen.
— Maatalous on nyt jonkullaisessa ylösnousemuksen tilassa. Se tarvitsee kasvattajia. Kaikki muu seuraa itsestään.
Kanteleinen käveli lattialla. Ruskeat silmät hehkuivat innosta ja kähärä tukka kohoili.
Mikkosella oli tapana joskus katsoa peilistä omia silmiään, tutkiakseen minkä vaikutuksen ne tekivät milloinkin, kiihkoisan vai viisaan. Kenties siitä johtuikin tuo omituinen silmäin asettelu, jonka toisinaan huomasi hänen katseessaan. Nyt tämä katse seurasi ihastuneena Kanteleista.
— Saako olla lisää karpalomehua? kysyy emäntä toisen huoneen ovelta.
— Annahan vain!
Heikin ihastunut huhuilu kuului keittiöstä ja samalla äidin pelästynyt huudahdus. Poika oli pannut tomulapion, luudan ja äitinsä kengän vesisaaviin sillä aikaa kun äiti kävi toisessa huoneessa. Sille hän nyt sellaista riemua piti.
— Tässä on myytävä maakappale koulun maan vieressä, alotti Kanteleinen kertoa.
Hän aikoo sen ostaa, saadakseen pienviljelijänä koettaa. Jos ei hän onnistu, eivät onnistu muutkaan, jos onnistuu, onnistuvat muutkin. Hän aivan yksinkertaisesti ajattelee tehdä opintomatkan Ruotsiin ja Tanskaan, viipyä Ugglehultissa ja Rösiöllä jonkun aikaa töissä, jos sopii, voidakseen lähemmin perehtyä niihin.
Tästä oli jo puhuttu agronomi Peltomiehenkin kanssa. Hänelle oli Kanteleinen lausunut arvelunaan että olisi syytä kenties suorittaa kotimaassa ensin yksitalvinen maamieskurssi. Mutta Peltomies ei ollut pitänyt sitä ehdottoman tarpeellisena. Hänestä sen puutteen voi korjata itseopiskeluilla ja retkeilyillä.
Uutisena sai Mikkonen kuulla että agronomi Peltomieskin oli päättänyt mennä asumaan Kettumaahan pienviljelijänä, jos vain siirtokuntaan aluksi tulee edes kymmenen kehityskykyistä miestä.
Talvisin he yhdessä järjestäisivät kansakoulun jatkokurssien tapaan maanviljelysopiskelua. Kesäisin opiskeluja jatkettaisiin retkeilyillä etupäässä Jokirantalaisten omilla mailla, vuorotellen kaikkien mailla. Silloin tehtäisiin havaintoja ja selkoa kunkin viljelyksen onnistumattomuuden tai onnistumisen syistä.
Tällä tavoin päästäisiin maanviljelysopiskelun alkuun.
Oli jo myöhä. Mikkonen nousi lähteäkseen.
— Mutta miten tämä toteuttaa? siinä kysymys, virkkoi Kanteleinen.
— Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi kättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän merkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:
— Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain…
Hän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.