Alussa olivat pojat ehdottaneet, ettei Kanteleinen itse ryhtyisi töihin, pitäisi vain huolen johdosta. Siihen hän ensin oli taipunutkin, varsinkin kun oli niin paljon ohjattavaa sekä juoksi yhtä myötään katsomaväkeä, joka tarvitsi selittäjää, puhetoverin tai järjestyksenpitäjää. Mutta pian hän kyllästyi tähän. Sellainen tuntui liian paljon johtajan, poliisimiehen tai tyhjäntoimittajan osalta. Jo muutaman illan kokeiltuaan hän oli havaitsevinaan, että se uhkasi rikkoa toverisuhteita. Moni, joka täällä teki työtä, oli arka ja epäluuloinen. Vielä enempi oli siihen taipumusta monella katsomassa kävijällä. Kanteleinen tiesi vanhasta kokemuksesta kotikylältä, että toverisuhde pysyy aina lujana niin kauan kuin tehdään samallaista työtä, mutta pyrkii heti jäähtymään ja joutumaan kieroon, kun toinen alkaa töikseen lukea ja asua huoneessa, toisen liikkuessa ruumiillisissa askareissa ulkona. Suhteeseen ilmestyy ikään kuin joku hämäräksi tekevä valonhimmentäjä, toverielämä käy harvasanaisemmaksi, ajatukset alkavat kulkea eri teitä.
Ja jos ne, nämä pojat, täälläkin alkavat tehdä ajatuksilleen sellaisia omia, uusia polkuja, joille ne eivät ota minua mukaansa, niin minä jään yksin "perään katsomaan" kun ne pillastuvat ja jättävät…
Siihen ei hän suostu!
Kanteleinen toimitti koululta seurahuoneelle höyläpenkin ruvetakseen tekemään puheenjohtajakoroketta ja pulpettia.
Apulaisekseen keksi hän Peltosen rengin, Juhon. Tämä oli 30:ssä oleva nuorimies, jolla oli hyvän työmiehen maine, mutta joka viime vuosina oli ruvennut ryypiskelemään, usein muutamien isäntämiesten joukossa. Juhokin oli tullut eräänä iltana katsomaan. Kanteleinen tunsi miehen kykyjä siitä, kun oli nähnyt hänet Peltosella korjaavan rikkoutunutta reenketaraa.
Kun Kanteleinen rupesi houkuttelemaan Juhoa kanssaan töihin, tapahtui se aluksi tuttavallisen leikin varjossa. Juho vastusteli sillä, ettei hän osaa ja että pitää hoitaa hevosia kotona. Kanteleinen havaitsi pian, ettei vastustus ollut aivan ehdottoman jyrkkää. Jostain syystä teki hänen mielensä saada Juho mukaan. Kävikin jo kysymässä itseltään isännältä, sallisiko tämä rengin tulla seurahuoneelle iltapuhdetöihin. On hieman vaikea sanoa, mitä kansakoulujohtokunnan esimies tästä ajatteli, mutta suostumuksensa hän antoi ja lupasi, että hevoset hän kyllä hoitaa itse niinä parina iltana viikossa, mitkä Juho höyläilee seurahuoneella.
Näin tuli Juho mukaan. Kanteleinen huomasi heti saaneensa erikoisen työtoverin.
Nuoren opettajan lempiaineita seminaarissa olivat olleet puutyöt. Päästötodistukseensakin oli niistä saanut 10. Sama innostus eli yhä. Hän oli laittanut oikein komean pulpettipiirustuksen. Kun hän näytti sitä Juholle, epäili tämä että se olisi liian suuritöinen, ja lausui sen aivan kuin urakkamies, epäilemättäkään ettei sitä saataisi kuntoon, jos vain olisi aikaa. Kanteleinen lohdutti sillä, että jos Juhon aika kävisi täpäräksi, hän voisi jatkaa yksin. Siihen Juho taas sanoi, että jos sitä kerran ruvetaan tekemään, niin valmiiksi asti se tehdään yhdessä; hän ei ole orja, vaikka on renki; jos isäntä niin vähällä väsyy hevosten hoitelemiseen ja alkaa ikävöidä häntä iltasin pitkin penkkiä lojumaan, niin odottakoon. Mies tuntui alkavan lämmitä.
— Miksi eivät isännät laita kelvollisia työkaluja, että sais edes puun valkoiseksi!
Juho katseli tätä sanoessaan Kanteleisen pitkäähöylää, jonka tämä oli tehnyt kesätöikseen. Höyläpenkillä oli muitakin uusia työkaluja. Rengin silmissä alkoi jotain elää, aivan kuin kauan uinuneet vaistot olisivat ruvenneet toimimaan, herättäen miehen sielussa uusia tahi harvinaisia ilonväreitä. Tuo katse siirtyi työkaluista lautavarastoon, jota Kanteleinen asioikseen hitaasti, valikoiden liikutteli.
Milloin lie takkikin jo lentänyt Juhon päältä. Kanteleinen havaitsi sen vasta kun mies jo käsitteli lautoja, rivakoin, itsetietoisin ottein. Oli todella soma katsoa. Jokainen silmänisku, äännähdys, ruumiinliike, ote — kaikki kuvastivat toimimaan ruvennutta rajua työnhalua, joka etsi tyydytystään. Äskeinen, hieman hidasteleva, venyttelevä, kaksimielinen "ollako vai ei" oli miehen jättänyt.
Siinä oli 30-vuotias talonpojanrenki, jolla kylässäkin kyllä oli kuuluisan työmiehen maine. Hän oli nuorempana ollut taloissa, joissa olivat jonkullaiset puusepän työkalutkin, ja oppinut niitä luontaisten lahjojensa avulla käyttelemään. Mutta nyt jo moniaina vuosina oli hän palvellut renkinä sellaisissa taloissa, joissa ei ollut edes höyläpenkkiä. Silloin ei ollut illoiksi muutakaan tehtävää. Pitkät puhteet venyttiin pitkin raheja tai istuskeltiin naapureissa juttuamassa. Halu katosi siihenkin mitä olisi mahdollisesti voinut tehdä vaillinaisilla työkaluilla. Kun sitte alkoi kylässä liikkua viinankauppaajia ja Juhokin sattui silloin tällöin ryyppyseuroihin, korvasi tästä johtuva toimeliaisuus uusine huveineen pitkien syys- ja talvipuhteiden työttömyydestä johtuvat ikävyydet.
Niin olivat Juhossa parin, kolmen vuoden kuluessa kasityöhalut uinahtaneet. Hän ei enää usein niitä edes muistellut. Mutta nyt, jouduttuaan kosketuksiin "tuon miehen", opettajan kanssa, hän oli joutunut omituiseen innostuksen tilaan. Tässä verrattomia työkaluja, hänen käytettävikseen! Työ, arvokkaampi kuin ne, joita hän oli ennen yritellyt, Samalla kuin innostus nousemistaan nousi, tuntui kuin nuorempana joskus elävästi tunnettu mielihalu, jota oli niin hartaasti aikoinaan nuoruuden utukuvista selvitellyt, olisi nyt odottamatta tipahtanut selviönä kuin taivaasta, siihen käsin kosketeltavaksi…
Mutta tämän ihmeellisen ilontunnon pohjalla pysyi vaikutusvaltaisena eräs ikävä muisto, joka kalvoi mieltä. Hän oli kerran, kun Kanteleinen oli pitänyt puhetta, päissään viheltänyt ja rähissyt tuolla toisessa huoneessa, aivan tarkoituksella tehdäkseen kiusaa. Sinne oli tultu suhdittamaan, mutta hän kiihtyi vain. Ja siinä ympärillä oli ollut parvi nuoria poikasia, jotka häntä yllyttivät. Vihdoin oli tullut Kanteleinen ja pyytämällä pyytänyt olemaan hiljaa. Silloin hän tunsi kiusanteosta niin suurta iloa, että heti kun opettaja sulki oven alkoi hän uudestaan Peltosen pikkuoriin tavalla hurjasti kiljua. Pojat pitivät häntä mestarinaan ja nauroivat katketakseen. Hän oli niihin aikoihin kuullut uudesta opettajasta niin paljon kaikellaista, että hänen mielestään kuului asiaan, että kylän paras renki näyttää sille, mikä on kylän yleinen mielipide, ja ettei hän omasta puolestaankaan aijo kaikellaisia herraspoikasia totella eikä lakitella.
Ja nyt se sama mies seisoo tuossa, aivan lähellä. He rupeavat tekemään yhdessä työtä, samaa työtä, yhteisillä työkaluilla. Yht'äkkiä kuohahtaa aivan kuin joku sielun pohjasakkakerros. Hän elää silloisessa mielentilassa muutaman silmänräpäyksen. On jo melkein ääneen pääsemäisillään: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?" Silloin katsoo hän kulmiensa alta Kanteleista sivulta päin. —
Kanteleinen oli seurannut työtoverinsa alkuvalmisiuksia. Havaittuaan millä mielenkiinnolla tämä kävi kiinni, vavahti Kanteleisen nuori opettajasydän. Jo ennen oli hän pitänyt tästä miehestä, huolimatta siitä, että se oli päissään ilkeä. Nyt hänen havaintonsa varmistuivat. Seuratessaan miten Juho ensin tarkasteli höyliä, sitten tempasi lautakasaa, sitten … oli hän huomaavinaan, tahi ainakin kuvitteli sitä, miten sisäinen, kauan uinaillut luonteentarmo yht'äkkiä tuossa miehessä heräsi ja alkoi toimia. Se paniheittelemäänkaikkea mikä käsiin sattui, höyliä ja lautoja. Juho nousi Kanteleisen silmissä aivan huomaamatta. Hän löysi itsensä yht'äkkiä ajattelemasta uutta työnjakoa, aivan tasa-arvoista, jossa kumpainenkaan ei ole mestari. Samalla vallitsi joku salainen tunne siitä, että tuo mies on nopeampi, rajumpi, aikaansaavampi, joskin hän itse taas mahtanee osata hieman enemmän ja hienommin. —
Kanteleisen silmä sattuu Juhon silmäterään juuri silloin kun tämä kulmiensa alta katsoen tutkii: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?"
Kanteleisen totinen katse saa hymyä. Hän ei lue Juhon silmäniskun sisältöä, vaan äskeisen oman ajatuksensa jatkona kysäsee:
— Osaatko kiillottaa?
— En minä…
Se tuli epämääräisesti. Kanteleinen jäi siihen käsitykseen, ettei Juho ole aivan vieras sillekään taidolle.
Yht'äkkiä kohotti Juho katseensa lautaläjästä, mihin se äsken oli arkana paennut, astui askeleen Kanteleista kohti ja kysyi:
— Kuinka opettaja arvelee…
Kysymys koski jotain osaa työstä. Äänessä oli jo luottava, vilpitön kaiku.
— Sano Väinöksi vaan, Juhoksihan minäkin sinua…
Juhon suu meni nauruun ja silmäkulmassa vilahti taas jonkinlainen epäilyksen piirre. Mutta se haihtui sieltä, kun Kanteleinen ryhtyi selitellen antamaan vastausta työtoverinsa äskeiseen kysymykseen.
Puhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän isäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin. Ensikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään. Mutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään huviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy. Vihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein vasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän "klopikoille", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti penkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän ehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän kauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä, sahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita aivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta tai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä tarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja kansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään. Sellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla vauhdilla.
Seurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti valmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen herätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät, keittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä varten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet voimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään rahaa.
Sinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran jäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden ilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri ja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli sanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai muuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa valmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle ihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei koko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa työtään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet, oksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan kuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin vikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.
Sitä oli oikein hupa nähdä, kuinka sydämensä pohjasta he kaikesta tästä iloitsivat.
Talo oli nyt todellakin asutun näköinen. Ei yksikään paikka enää ollut rempallaan. Jos sellainen olisi onnistuttu keksimään jostain piilosta, olisivat kaikki hyökänneet sen kimppuun. Kotiinpäin olevaa väkeä oli yltäkyllin. Ei edes niitä vanhoja likaisia ja repaleisia tauluja ollut enää seinillä. Oli osteltu uusia tauluja, jotka esittivät historiallisia ja kansallisia aiheita. Niihin oli lyöty leveitä, uljaita, yksinkertaisia raameja, jotka seinällä näyttivät oikein komeilta.
Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, mutta poislähtöä ei kukaan näyttänyt ajattelevankaan. Se johtui siitä, että pojat tiesivät odottaa tyttöjä, joiden piti tuoda koko talon kaikkiin ikkunoihin uudet, itse kutomansa ikkunaverhot ja pöytäliinat. Kangaspuut olivat olleet sitä varten vireissä pitkin talvea Juurikkalan muorin kamarissa. Elli oli saanut aikaan, että hänen äitinsä äiti salli kangaspuitten olla kamarissaan, jossa valiojoukko kutomataitoisia kylän tyttöjä vuoropäivin kävi kutomassa. Elli itse oli kuuluisa kankuri. Moni tyttö oli kyllä hieman arkaillen suostunut kutomaan kartiinivaatetta, mutta Elli oli mennyt heille persoonalliseen takuuseen, ettei kangas sotkeudu, hän kun oli aina saatavilla ja valmis avustamaan jos sattui vahinko. Niin pääsi kutominen vauhtiin. Tytöt pyrkivät kilpaa vuorolleen. Juurikkalan muori iloitsi koko sydämestään, kun sai nuorta, rattoisaa seuraa. Pari kertaa päivässä hän "päivämiehensä" kahvitti ohrakahvillaan, joskus pisti voileivänkin.
Oli helmikuu. Ulkona hallitsi pakkanen, mutta seurahuoneella oli valoisaa ja lämmintä. Pojat alkoivat jo odottaa tyttöjä ikkuna- ja pöytäverhoineen.
Silloin astui sisään kylän maalari. Hän oli pieni, keski-ikäinen mies, tihrusilmä, suupielessä karipaltti, jonka pesä oli puoliksi palanut. Mies oli aina ollut nuorisoseuralle vihamielinen. Tuskin lie ennen koko talossa käynyt. Toisinaan oli haukkunut seuraa Jumalan sanan valossa, toisinaan hän kiukutteli opettajan raittiuspuheitten johdosta, joista kylällä miesten kesken juttuja kävi. Hän tuli ja mitään puhumatta katseli ympärilleen. Pojat vaikenivat, silmissä utelias odotus.
— Tuota, virkkoi maalari vihdoin, saako näitä maalata?
Katsoi syrjittäin tihrusilmillään valkeita esineitä ja vuoroin yhtä ja toista noista pojista. Katse pysähtyi vihdoin Kanteleiseen.
Siihen ei kukaan vastannut. Maalari nähtävästi tajusi mistä oli kysymys ja jatkoi:
— Se vain tuo Piilomäen porvari käski tulla kysymään, että jos niitä saa maalata. Se lupasi itse maksaa maalit ja palkan.
Sylki.
— Huh, hoh!
Ilonhuudahdus kävi läpi joukon.
— Tottahan sellaisilla ehdoilla!
Siihen tapaan huudettiin monesta suusta.
Sitte ruvettiin imehtimään Palomäen porvaria. Mieliala kohosi yhä tämän uuden lahjan johdosta. Sehän oli uusi tunnustus heidän työllensä. Maalarinkin silmät tuntuivat, mikäli niitä saattoi ymmärtää, leppyisämmiltä. Taikka taisi se vaikutelma lähteä siitä, että ennestään tuttu äänen piinaava pinnistys oli laskenut viritystään.
Kyllä maalari saisi tulla milloin vain haluaa. Piti muuten heti valita Piilomäen porvarille kiittäjät. Toiset kuitenkin arvelivat että sen sopii jättää siksi kun työ on valmis ja että seuran kokouksessa ne tulee valita.
Mutta nyt kolisivat ulkona seinustaa vasten tyttöjen sukset, kuului jalkain töminää, ja naurua, iloisia ääniä ja supatusta.
Sepän Kustaa oli juuri äskeisen ilon päälle puhaltamaisillaan jumalanluomallaan tonava-valssia, mutta hänkin hiljeni vaikenevaan, huulten välistä hiljaa huokailevaan odotukseen.
Koko tämän illan oli Kanteleinen iloisena riehunut. Tavallisissa oloissa hiljainen ja hillitty ääni oli nyt kohoillut ja mieli pysynyt korkeassa jännityksessä.
Kun tyttöparven kuhina alkoi eteisestä kuulua, järjesti opettaja pojat salissa kunniatervehdykseen kahden puolen ovea. Sen auetessa kajahti laulu:
"Terve ystävä sä, tänne suojahamme,Terve liittohon nyt nuorien!Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,Sekä rakkaus pohjana sen."
Tytöt pysähtyivät hämillään ovelle. Astuivat kuitenkin opettajan rohkaisevia viittauksia noudattaen saliin. Heitä oli 5. Kukoistavilla kasvoilla pakkasen purema helakkuus punersi raikkaana kuin keväinen aamu. Poikain äänet yhä kohosivat ja silmiin ilmestyi hehkua, joka ikään kuin heijasti takaisin tyttöjen jo nauravista silmistä.
Laulu jatkui:
"Palvellaksemme Suomea, kansaa senJa sen toiveitakin ilolla,Oomme yhtynnä liittohon nuoruuden;Lippu liehukoon korkealla!"
Maalari oli seisahtunut tulipesän eteen, tuijotellen ihmeissään nuorten parvea ja kuunnellen sytyttävää laulua. Miehen suupieleen ilmestyi kummasteleva, myhäilyä muistuttava vivahdus. Sepän Kustaan kirkas tenori sai maalarin huomion vihdoin kokonaan kiintymään aivan kuin hän olisi muistellut jotain hämärää tahi kuunnellut jotain hyvin kaukaista. Silmä tuijotti Kustaan silmiin. Piipunperien kaivu jäi puolitiehen, maalari ainoastaan näytti kuuntelevan ja muistelevan. Otsallekin jo nousee elämää … ja poskipäihin. Silmissä ei enää vilahtele paatuneen häjynkurisuuden leima, niistä pyrkii esiin yhä kirkastuva hymy. —
Tytöt ovat laskeneet vaatekantamuksensa pöydälle. Vilkas juttelu on alkanut juosta. Siinä oli Juurikkalan Elli, Varamäen Sohvi, Palomäen Lempi, Sepän Maiju ja Koivusen Liisa. Tyttöjen töitä pojat kilvan levittelevät ja kehuvat. Tytöt taas maksavat tutkimalla ja kehumalla poikain töitä. Rupatus käy vilkkaana porinana. Mutta kun asia nyt oli saanut sen käänteen, että talolla ruvettiin maalaamaan, katsottiin yksimielisesti viisaammaksi viedä vaatteet pois talolta siksi kun maalaus olisi toimitettu.
Tytöt olivat hieman ottaneet vaatetta päältään, kun salissa oli lämmin. Kanteleisen katse kulki, hänen sitä itse huomaamattaan, Sohvin mukana. Tytön valtaava, keltaisenruskea tukka roikkui kahtena palmikkona pitkin selkää. Kummallista, ajatteli Kanteleinen, miten kaksi tuollaista palmikkoa voi pukea tytön vartaloa! Onpa, onpa!…
Tyttö ei tietänyt ollenkaan olevansa tarkastelun alaisena. Hänen kasvonsa joutuivat kääntymään niin, että Kanteleinen hieman vavahti…
Opettaja jo pelästyy, että kun ei vain kukaan huomaisi… Mutta juuri silloin käy Sohvi yli lattian. Kas, miten hänen pieksujalkansa nousee kuin pontimen työntämänä! Tyttö kohoo varpailleen joka askelella, astunta ja vartalon notkahdus muistuttavat tanssia. —
— Minä tässä, yrittää maalari saada ääntään kuuluviin.
— Mitä, maalari? kysyy pari, kolme yht'aikaa.
— Olen vain yrittänyt muistella yhtä laulua, jota me tapasimme laulaa siihen aikaan ja jonka laulamisesta meitä kerran sakotettiinkin, mutta en minä vain muista miten se alkoi.
Maalari näytti todella ponnistelevan muistiaan. Parvi kokoutui maalarin ympärille.
— Koettakaa nyt muistella.
— Se oli se Akselin ja Hildan laulu … eikö teistä kukaan?
— Akselin ja Hildan, muistelevat jotkut. Mutta kukaan ei ole kuullut.
Maalari on käynyt puheliaammaksi.
— Niin kaunista laulua on harvoin, virkkoi hän. Ja se vallesmanni kehtas meitä sakottaa siitä, kun kerran Mikkeli-yönä oikein sydämestämme sitä vedimme.
— Eikö maalari muista yhtään?
— Paikka paikoin. Siinä oli, niinkin, että:
"Akseli sekä Hilda,Hänen morsiamensa,Kauniina kesäyönäHe rakkaudestansaPuhuivat, muistutellenMuinoista onnea."
Maalari tavoittelee kauan vaiennutta ja ruostunutta säveltä. Nuoret ympärillä vaikenevat jännittyen odotukseen.
Maalari jatkaa:
"Ikävä, vaan myös hauskaSe yö oli Hildalle,Hän armastansa lempi,Nojas sen rinnalle,Hän surussansa lauloiJa huoliin huokaili:Hyvästi kauniit lehdot,Hyvästi rakkaani."
Vanhan miehen äänessä värähti toisinaan ikään kuin kaukainen kaiku Mikkeli-yön laulusta 40 vuotta sitten. Kuuli aivan hyvin, että hän oli ollut aikansa laulumies. Nuorten uteliaisuus kasvoi.
— Sen Hildan isä lähti Kaliforniaan eikä tahtonut antaa tytärtäänAkselille, joka oli köyhä. Ja se Hilda lauloi sitte, että:
"Pois täältä PohjolastaIsäni tahtoopi,Hän KaliforniahanHuomenna lähteepi.Hän viepi minut muassaanJa meidät erottaa,Sä hänen mielestänsäOot halpa arvokas."
— En muista enää. Maalari ravisti päätään.
— Ja siitäkö sakotettiin? kysyi Kanteleinen.
— Niin. Se oli siihen aikaan se huuto-sakko. Jos lauloi vaikka mitä yöllä klo 9 jälkeen illalla tai ennen klo 4 aamulla, niin sakottivat ne. Vaikka tämäkin oli painettu viisu, istuin minäkin siitä neljä vuorokautta vesikopiss'. Ja meitä oli 9 näitä Jokirannan poikia. Eikä me sillä kertaa oltu edes yhtään ryypätty, ei sen merkkiäkään! Mutta se vallesmanni ja ne toiset hyvät, jotka sen joukoss' olivat, ne olivat juovuksiss', ja…
— Ja te saitte huuto-sakon?
— No nekös!
* * * * *
Kanteleinen hiihtelee kotiinsa yksin. Ajatukset elävät voimakkaasti illan muistoissa ja mielikuvissa. Siellä oli ollut hauskaa. Illan mittaan oli mielialassa tuntunut niin omituinen nousuliike. Maailmassa näytti sittekin olevan jotain, joka pani asioita ainakin joskus kulkemaan mielen mukaan.
Hänen ympärillään hyöri hyviä ihmisiä. Mistä johtui tämä vaihdos? Muutamia kuukausia takaperin tuossa samassa salissa oli aivan toisenlainen mielialan viritys. Mikä sen näin oli vaihettanut?
Hän kummasteli. Ajatellessaan havaitsi, että koko kylä oli muuttunut. Arkana vilahti mielessä: oliko hän siihen vaikuttanut? Mutta ei vastannut siihen ehdottoman myöntävästi. Olihan hän yrittänyt, mutta vähä oli tullut tehtyä, eivätkä ne hänen puheensakaan…
Ehkä se tämä höyläileminen? Mutta miten sekään? Olisiko siinä ehkä se vanha jokirantalaisten puutyö-harrastus herännyt uuteen eloon?
Siinä kiersi ja kaarsi kaiken ympärillä tietoisuus siitä, että jos ei hän tänne sattunut, samoin ne vielä nukkuisivat kuin viime vuonnakin. Niille maille tultua täyttää sydämen kuohahtava ilo. Tukeva sääri ponnahtaa voimakkaammin, pakkasen huurre syleilee tutummin ja elämäntaivaan ranta punertaa.
Kanteleinen saapuu kotiinsa. Muori tulee avaamaan ovea ja murisee itsekseen. Nuori opettaja ei ole kuulevinaan, vaan hiipii kantapäitään hilliten huoneeseensa.
Sytyttää tulen.
Siinä pöydällä ovat oppilaitten kirjoitusvihot korjausta varten. Hän siirtää ne konemaisesti eteensä. Avaa yhden, tekee muutamia korjauksia.
Unohtaa kuitenkin kohta itsensä ja jää tuijottamaan lampunruuviin, omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy huulten ympärillä. Silmät tirkistävät, aivan kuin todellakin tarkastaen lampunruuvia, mutta vähitellen niiden ilme muuttuu.
Armastava, hellä kaiho ja edelleen sisäänpäin kääntynyt hymy…
— Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.
Muori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa. Hieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän lasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja ryhtyy työhön.
Usein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä muisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se elämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se sen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan odotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään siitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin elämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina aamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui urkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden tunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina tapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui eräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka isäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän koko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti liinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka huokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen kertako?
Häneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli haistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla, viisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja vapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut surullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.
Umpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta. Hänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään, kuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun jalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi samaa kuin liinukka: minä jään.
Ja tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta tultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi muistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten varpaitten kiipeilyistä, — kivikin tuntui sanovan: minä jään.
Kaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti aivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.
Mutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään elinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa, olivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä, varsinkin kun omakin halu veti.
Oli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten torpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari ja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt päivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt: tulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!
Asia oli näin sovittu.
Mutta täällä koululla se tuli uudelleen mieleen, nyt joka aamu.
Jos virsi meni hyvin, kun lapset lauloivat sydämestään, haihtui kaiho jo virrenlaulun aikana. Heidän laulussaan soi silloin kuin pellon ääni: tulitpa, tulitpa!
Siinä oli vastaanottavaa odotusta. Muokkaajan sielu alkoi elää pellon kera, ottaa vastaan sen vaikutelmia.
Kun lapset lauloivat kirkkaasti, tuntui paistavan kirkas päivä ja ympärillä oli suloisen lämmintä, vaikka ulkona porotti pakkanen nurkkia paukutellen. Kanteleinen hymyili jo rukousta lukiessaan ja hänen sydämessään paloi elämän tuli.
Mutta jos lapset olivat huolimattomia, eivät laulaneet vaan vehkeilivät, silloin peitti raskas pilvi opettajan sielun. Vähitellen tuli hän sen suhteen varovaiseksi ja koetti opetella pilven tuloa vastustamaan. Mutta sellainen tottumus edistyi hitaasti.
Joululoman mentyä alkoi kokemus jo vähitellen avustaa. Opettaja oppi tuntemaan oppilaansa ja heidän tapansa. Siinä olivat hänelle erinomaisena apuna viime syksynä tekemänsä kiertomatkat kodeissa sekä parhaillaan jatkuvat työillat nuorisoseuratalolla. Jokaisen lapsen perhesuhteet tuntiessaan voi hän helpommin tutustua lapsiin.
Eivätkä ne yleensä olleet pahoja lapsia, heissä vain elivät kotien vallitsevat katsantotavat ja harrastukset. Kotien lamautunut, haluton, elämään kyllästynyt henki esiintyi lapsissa yleisenä välinpitämättömyytenä kotiluvuista ja opettajan kunnioituksen puutteena. Erikoistapauksissa ilmeni muutamissa pojissa röyhkeyttä, toisissa villiä vallattomuutta.
Mutta opettaja tuli pian huomaamaan, että näissä lapsissa oli paljo hyvin lahjakkaita. Yleisesti vallitsevassa kotikasvatuksen puutteessa tätä luhjakkaisuutta tuntui olevan vaikea saada ohjatuksi hyödylliseen toimintaan.
Jo seminaarissa oli Kanteleinen innostunut vastustamaan ruumiillista koulukuritusta. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että sillä useimmissa tapauksissa vain vahingoitetaan kasvatin ja kasvattajan välistä suhdetta. Kuritus voi saavuttaa hyviä tuloksia vasta sitten, kun kurittajan ja kuritettavan välillä vallitsee hyvä persoonallinen suhde. Mutta useimmiten on oppilaan ja opettajan välinen elämä tähän liian vieras ja virallinen, jolloin ruumiillinen kuritus voi toiselta puolen olla vain hermostuneen kiukunpurkaus ja toiselta puolen vaikuttaa paatumusta ja vihaa nostattavasti.
Kasvattaja alkoi Kanteleisessa yhä enemmän toimia, tottumattomuuden ensi vaikeudet kiihottivat siihen. Tehtävä alkoi innostaa. Hän keksi, teki ja kokeili joka päivä jotain erikoista. Erittäin oli hänestä kuri, järjestys tärkeätä siksi, että se vaikuttaa syvimmin koko elämään. Saada heidät tottumaan järjestykseen, täsmällisyyteen, siinä koko heidän elämänsä menestyksen, tulevan yhteiskunnallisen uudistuksen ja yhteistoiminnan onnistumisen avain! hän väitti. Mutta mikä keino siinä paraiten auttaa? siinä kysymys joka nuorelle opettajalle oli toistaiseksi selvittämätön.
* * * * *
Koululla oli päivän mittaan sattunut kaikellaista pientä harmia. Oppilas, jonka nimi oli Elias, oli vihdoin saanut kärsimyksen maljan kukkuroilleen. Kun opettaja kirjoitti taululle jotain, oli Elias lähtenyt käytävälle kävelemään opettajaa matkien. Kääntyessään näki opettaja pojan toimessa. Toiset sillä aikaa tirskuivat, toiset osoittivat pelkoa havaitessaan opettajaa katsovan Eliasta, joka tietämättä, että opettaja jo oli kääntynyt, yhä jatkoi. Kun Elias vihdoin huomasi, että opettaja katsoi, havahtui hän matkima-asennostaan, mutta suu vääntyi kurilliseen nauruun, ja pitkin harppauksin astui hän paikalleen. Samaa oppilasta oli eilenkin nurkassa seisottamalla rangaistu. Opettajan veri kiehui. Hänen luontonsa käski hyökkäämään, se aivan kuin ajoi pojan kimppuun. Elias istui paikoillaan, leuka rintaa vasten ja luimisteli milloin sivuilleen, milloin opettajaan, kasvoilla edelleen pilkkahymy. Opettaja oli kalpea kasvoiltaan, niistä oli veri paennut. Hän tuijotti Eliakseen katsein, joista voi ilmiselvästi lukea hyökkäysajatuksen. Hänen nyrkkinsä puristuivat. Luokalla vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kukaan enää tirskunut, moni ei kuuluvasti hengittänytkään. Eliaksen katse oli lopullisesti pysähtynyt tuijottamaan erääseen lyijykynällä vintilöityyn loveen pulpetin kannessa.
Koulusalissa vallitsi jännittävä pelko.
Hyökkään … hyökkään … hyökkään! uhkasi opettajan koko olemus.
Muuan pieni ensi luokan tyttö pillahti itkemään. Silloin havahtui opettaja.
Tavaton suuttumus oli hänet vähäksi aikaa jähmetyttänyt niin, ettei hän voinut huomata minkäänlaista ajatuksen toimintaa itsessään. Pikkutytön itku herätti ajatuksen. Ensimäinen tunne oli silloin syvä sääli lasta kohtaan, joka nähtävästi pelkäsi häntä ilman mitään aihetta. Opettaja joutui hämilleen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tehnyt näitä viattomia lapsia kohtaan suuren vääryyden ja samalla paljastanut heille heikkoutensa. Astuen itkevän pikku tytön luo, tarttui hän tämän alas painuneeseen otsaan, kohotti hellästi päätä ja hoki:
— Älä itke … älä viitsi itkeä Maiju … no johan nyt…
Kun pikku tyttö lakkasi itkemästä, oli opettajakin saavuttanut itsehillintänsä ja asettui luokan eteen.
Eliakselle ei hän sanonut sanaakaan, ei muutenkaan puhunut kohtauksesta mitään. Tuntia jatkettiin siitä, mihin äsken oli pysähdytty.
Mutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja kaikkein kuullen:
— Elias jää tänne minun luokseni.
Elias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma: tehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos se sanoo isälle!
Isä oli kiivas mies.
Jos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?
Pelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.
Mutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä päivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja tulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin miten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä Eliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu koulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui samaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista, sisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä levottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän kaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi aavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan itku.
Mutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa olevalle kotimökille.
Meille se tulee, meille … meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa koko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä lähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui nyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan syyttäessä tempaa hänet tukasta … ja panee tuomaan vitsat, ja…
Opettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.
— Nyt minä voinkin palata, sanoi, ojentaen oikein kätensä. Hyvästi,Elias!
Poika tarttui siihen vantuskädellä hämillään ja epäröiden. Muisti samalla että eräissä tapauksissa on lakkikin otettava päästä; koetti tehdä senkin ja vielä katsoa opettajaa silmiin.
Jätettyään Eliaksen palasi opettaja sivukierroksia hiihdellen kotiinpäin, kaiken aikaa ajatellen Eliasta ja aprikoiden: voiko hänet tällä tavoin voittaa?
Alakuloisuuden jätteet haihtuivat mielestä nopeasti. Kun raikas talvinen ilma virtasi keuhkoihin puhdistaen ja keventäen, samalla kohosi mieliala voittavana ja varmana. Ulkonaiset seikat saivat peittyä talvi-illan hämärään, sisäisten näköalojen laajetessa ja Eliaksen jäähyväiskatseen yhä kirkkaampana säteillessä.
Kun nuorisoseuran talo saatiin uuteen kuntoon, odotettiin tapahtuvan ihmeitä. Mitä ihmeitä, ei kukaan osannut sanoa, mutta kaikki, jotka nuorisoseuraelämässä olivat mukana, odottivat jotain. Puhdetyö-innostus oli ollut niin yllättävä ja yllyttävä. Saattoi odottaa mitä tahansa.
Kun ruvettiin pitämään kokouksia ja iltamia, havaitsi moni, joka ihmeitä tapahtuvaksi oli odottanut, pettyneensä. Miten pettyneensä, oli vaikea selittää. Yleensä oli vain odotettu erinomaista innostusta, ja kun ei niin tapahtunutkaan, alkoivat monet kohta lamautua.
Kanteleinen pani parastaan. Teki itse suunnattomasti työtä, piti puheita, johti harjoituksia, oli mukana, jakoi tehtäviä. Mutta vain harvat täyttivät henkiset tehtävänsä ilolla. Jotenkuten ne useimmat suorittivat, mutta kaikessa esiintymisessä oli aina niin valtaavana merkillinen, ylivoimainen lamaus, painostava väsymys. Into oli poissa.
Urheilijat ja voimistelijat sitä paitsi vetivät omaa köyttään. Ne eivät usein, eräitä poikkeuksia lukematta, tulleet nuorisoseuran kokouksiin, mutta järjestivät omia harjoituksiaan ja iltamiaan. Alkoi olla ainaista kinaa vuoroista. Urheilijat eivät tahtoneet tuloistaan antaa nuorisoseuralle mitään. Urheiluseura vetikin useimpia puoleensa. Vaikka Kanteleinen oli urheilija, täytyi hänen, jakaessaan oikeutta nuorisoseuran ja urheilijain kesken, usein asettua riidoissa nuorisoseuran puolelle. Siten menetti hän erään joukon luottamuksen. Se kolmas ryhmä, jonka yhteisharrastukset ja juoksut sattuivat tavallisesti yölliseen aikaan, alkoi taas julkisemmin juopotella, oltuaan muutamia kuukausia ihmisten lailla. Ensin juopoteltiin salaa. Mutta mikäli riitaisuudet nuorisoseuran ja urheilijain kesken kävivät julkisemmiksi, sikäli hekin esiintyivät julkeammin. Heilläkin oli oikeutensa, muka.
Urheilijat väittivät, etteivät nuorisoseurat anna mitään arvoa ruumiin kehitykselle ja sanoivat, että aina on terveessä ruumiissa ollut terve sielu. Kuka ei tätä tunnusta, on vanhoillinen, taantumuksellinen ja elämää ymmärtämätön. Kanteleinen sen ymmärtää, mutta itsekkäisyys ja kunnianhimo estää häntä tunnustamasta tätä, varsinkin kun on ottanut nuorisoseuran urakalla hengissä pitääkseen. Tätä ajatusta edusti johtavimmin Kuhilasmäen Mikko, josta nyt oli tullut urheilijain johtomies.
Koivusen Vihtori taisteli lujimpana miehenä nuorisoseuran henkisten harrastusten puolesta. Hän puhui paljo henkisestä voimistelusta, johon ruumiillisen työn tekijöillä ei ole tilaisuutta muualla kuin nuorisoseurassa. Ruumiillista voimistelua taas he saavat työssä joka päivä. Kun ruumiillisen työn raatajat eivät viljele ajatuskykyänsä kuin sen verran, että kiinnijoutumatta pääsee kulkemaan ja oppii tekemään työtä niin kuin ennenkin maailmassa on tehty, siten tulee heistä kyllä maailman voimakoneita, joita viisaammat veivaavat. Mutta heistä ei tule koskaan ihmisiä, jotka kilpailevat taidossa, ajattelussa ja johdossa.
Niin he kiistelivät. Kanteleinen piti yhtä myötään esitelmiä, koettaen saada keskinäistä ymmärrystä aikaan. Mutta yleensä näyttivät ponnistukset turhilta.
Kyläkunnan isäntäväki suhtautui asiaan aivan levollisesti. He eivät olleet nuorisoseuralta oppineet koskaan mitään odottamaan. Jos heidän mielenkiintonsa jollain puolella oli, kannatti se urheilijoita. Niinpä kokoonnuttiin monasti miehissä katsomaan painimista ja innostuttiin.
Tämän ohessa tutustui Kanteleinen yhä enemmän Jokirannan kyläkunnan sieluelämään ja havaitsi että siinä vallitsi mitä mieltäkiinnittävin murroskausi. Kylässä oli ennen hallinnut voimakas yhteishenki vanhanaikaisella, patriarkaalisella pohjalla. Sen elämänsisältönä oli ollut usko Jokirannan kyläkunnan rikkauteen ja etevyyteen. Tämä usko oli tehnyt onnelliseksi kyläkunnan vaivaiset ja kerjäläisetkin. Nekin tunsivat omistavansa osan kyläkunnan hyvyyden iloista.
Tällainen usko antoi erittäinkin jokaiselle talolliselle silloin selvän elämäntehtävän: koettaa rikastua hieman, saada lapsensa naitetuksi hyvin ja päästä sen toimitettuaan eläkkeelle. Sellaisissa harrastuksissa eli miespolvi toisensa jälkeen, iloitsi jos voitti, suri jos joutui tappiolle. Mutta kukaan ei langennut koskaan epätoivoon, sillä kyläkunta oli kuin suuri perhe, josta ei kenenkään tarvinnut leivän nälässä hautaan mennä. Vaikka oli köyhäkin, oli hyvä olla, kun oli Jokirannasta.
Mutta viime aikoina oli kaikki muuttunut. Kyläkunnan rikkaus oli ikäänkuin hajonnut pieniin murto-osiin. Osakkaat olivat näiden jako-osuuksien haltijoina käyneet levottomiksi, itsekkäiksi, omaan läjäänsä yrittäviksi, takanapäin vehkeileviksi. Se hajoitti yhteishengen. Ensin oli innostuttu, mutta pian kaikki lamautui ja tuntui luonnottomalta. Ei mikään enää tahtonut oikein onnistua. Kukin koetti ajatella ja ajatella, mutta väsyi ja hermostui pian, aivan kuin lintu, jolla on liian pienet siivet. Moni kokeili keinottelijana, mutta useimmat epäonnistuivat ja väsyivät, kun toiset taitavammat aina heitä puijasivat.
Kerran talvella tuli Kanteleinen nuoren Varamäen kera Piilomäen puodista. Talot olivat siinä kahden puolen tietä. Mihin vei tie vielä vanhanaikaisen porttirakennuksen läpi pihaan, missä taas oli porttirakennus hävitetty ja kartanon muokkaus uuteen järjestykseen alotettu. Kaikkialla näkyi vanhan varallisuuden pohjaleima, mutta sen rinnalla vallitsevan rappeutumisen ja elämänpysähdyksen lahjomattomat merkit.
— Kuule, virkkoi Kanteleinen, mikä tätä kylää oikein vaivaa?
Varamäki seisahtui vastapäätä ja katsoi silmiin.
— Minä sanon sulle, kuule, mikä tätä kylää vaivaa, mutta älä sinä sano heille sitä kellekään. Ne vain suuttuvat, eivätkä usko. Tätä kylää vaivaa köyhyys. Toiset ovat jo köyhiä ja toiset pelkäävät köyhtyvänsä, se niitä vain vaivaa.
Kotiin mennessään ajatteli Kanteleinen asiaa koko matkan. Sittemmin oli nuori Varamäki vielä puhunut Kyläsuosta, joka alkaa aivan kylän laidasta, ja sanonut että siellä se on Jokirannan uuden elämän ja rikkauden aarnihauta. Mutta ne eivät vielä tunne sen taikasanaa. Eikä hänkään tiedä koska ne heräävät ja tulevat tuntemaan sen.
Tuota samaa oli joskus Varamäen ukko sanonut. Mutta ihmiset pitivät hänen uskoaan höpinänä.
Kanieleinen ajatteli nuorta Varamäkeä. Mahtoiko hänellä olla jotain vakavampaa siinä uskonsa alla? Mies oli hieman erikoinen, teräväsanainen ja toimeenpaneva. Mutta hän tahtoi toisinaan kurottaa liian näkyvästi toisten päiden yli ja katsoa sieltä.
Kanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien kera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt laajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee omituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää saada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä kahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin pieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.
Taivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri loistaa kuin sinertävän autereen takaa.
Hän laskee suksilla alas vainiolle.
— Tämäpä vasta!
Kanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot laajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä ilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.
Pakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.
Hiihtäjä suuntaa latunsa yli joen, nousee toisella puolen Varamäen pihaan. Nuori emäntä tulee navetasta ja tapaa tulijan.
— Ka! Tuleeko opettaja meille … meidän tupaan, vai isänkö tupaan?
Hän sanoo isäksi miehensä isää.
— Iltaa, emäntä! En minä nyt teille tule, kiitos vain. Käyn katsomassa vaaria, sanoo Kanteleinen ja hyppää suksilta kättä tarjoten.
Emännän hymy sanoo: Vaariapa sinä katsotkin! Mutta ääneen hän virkkaa:
— Iltaa! Älä nyt, mun ovat käteni lapasiss' ja ne ovat likomärät.
— Ei sillä ole väliä.
— Eikö? Kastelee kätensä, niin kylmettyy kun on näin pakkanen.
— Ei kylmety, veri on vielä nuorta ja kuumaa.
— Johan se on kuumaa.
Emännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee korvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän sävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:
— Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se…
Vallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:
— Minä menen sinne!
Navetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään nurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.
* * * * *
Ukko tulee portaissa emäntää vastaan.
— Kuka se oli, jonka kanssa sinä?
— Puhuinko?
— Puhuit, niin?
— Opettaja.
Ukko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä, tahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.
— Menikö se meidän tupaan?
— Na-avettaan se… Emäntä tuntuu nauravan.
Ukko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas sana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään, ehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.
Vähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä ja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta saakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat tuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin tyttären.
Verratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne muistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin Kanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut … ja hän ei ole ikinä nähnyt tehtävän suksia… Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi … ja sehän on pääasia.
Ukkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu katsahtamaan vielä… Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!
Vanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet suksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.
— Liikaakin!
Hän oleilee vielä pihassa ja alkaa muistella miksi hän oli äsken pahalla tuulella. Muistaa yht'äkkiä.
— Lempoako se siellä navetass'? Navettakartanolta kuuluu ääniä:
— En minä, kuule, jaksa sua seurata … mun sukseni ovat niin kankeat ja raskaat…
— A-haa! Ukko kihisee itsekseen.
— Saat mun sukseni, lupaa Kanteleinen.
— Mun … mun … vai sun, jumal'auta! Vai ka-kankeat…
Ukko painaa oman suksensa kärkeä jäätikköön. Helähtäen menee se poikki.Vanhus säpsähtää.
— Ka-ah! Perhana…
Hän tempaa katkenneet palaset ja pakenee niine hyvineen tupaan, sillä navetasta kuulutaan tultavan.
Aivan pian tuleekin Sohvi. Korjaa maidon, ilmoittaa että hän aikoo vähän hiihtelemään. Isä laskee mumisevan, äreän äänen.
— Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.
Taas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä, vaikka pistää niin vihaksi.
— On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää innostuttaa.
Ukko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:
— Ne sukset ovat niin huonot.
— Kyllä minä niillä…
Silloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei ilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on sellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?
Mutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan ristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa askartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet aijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli noitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo puuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta, vuoteentasoitusta…
… Ja tulee vain kuin konna ja … toinen menee kuin noiduttu perään, tphyi!
Hän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä suuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan ilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän…
Ukko hyrskähtää voimakkaasti ja kyyneleet tulevat silmiin. Rakkaus tyttäreen on suurempi kuin miksi hän vähemmän vaaran hetkellä oli sitä ajatellutkaan.
Porstuasta kuuluu kopinaa. Tupaan astuu Kuhilasmäen Mikko.
— Iltaa, sanoo.
— Iltaa, vastaa vaari, mutta ei käske istumaan.
— Joko Sohvi on mennyt?
— Mihinkä?
— Piti vain harjoituksiin, selittää Mikko. —
— Mennyt se on.
— Siell' on nyt kylmä.
— Paleleeko?
— Korvia vähän.
— Ei sellainen mies mihinkään kelpaa.
— Kyllä ne jokaisen korvat, kun on kylmä.
— Kahdenkymmenen vanhana korvat palelee! puhuu ukko pilkallisimmalla äänellään. Ja napukka korvilla! Olette te, jumaliste, miehenalkuja, olette jo, tpho!
Mikko sytyttelee paperossia.
— Paperossiako poltat?
— Paperossia. Mikon äänessä alkaa jo olla uhmaa.
— Tpho, tpho! syleksii ukko.
— Pitää mennä, ilmoittaa Mikko.
— Tpho, sylkee ukko. Mieli tekee sanoa: no mene nyt, mutta ei sano.
— Hyvästi, jättelee Mikko.
Sovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:
— Hyvästi.
Tuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja virkkaa hymähtäen katkerasti:
— On se sekin tyttären pyydystäjä!
Perään mumisee jotain.
Mutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen katkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen puristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.
* * * * *
He hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli kuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman särki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja sompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset pensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen vähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka hiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä eläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen, mitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä, ohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti jotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi voittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon talvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet seisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.
Hiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta ollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee vain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli käynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire. Kanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi hiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.
He ovat jo kääntyneet takaisin. Kylän talojen ikkunoista vilkkuvat valot. Täältä huurteiselta suolta katsoen tuntuu kuin katse ulottaisi elämästä toiseen. Täällä kaikki niin pyhäistä, salaperäistä, tunnelmallista, siellä kylässä arki, jokapäiväisyys, pikkumaisuus…
Hiljaisuus ei ole enää rikkomaton. Kuuluu reen kitinää, hevostenjalkain kapsetta ja kulkusten helinää läheiseltä tieltä. Kylässä vinkuu kaivonvintti. Etäällä hiihtää muuan hiihtäjä samanne päin kuin hekin, suksen kihnaus ja somman kitinä kuuluvat, kun pysähtyy kuuntelemaan. Kaikki tämä rikkoo talvisen suolakeuden tunnelmaa ja antaa sille hieman salaperäistä eloa. Hentonen lempi puikkelehtii arkana taistellen karkoittavia arkivaikutuksia vastaan.
Yhtäkkiä näyttää se hiihtäjä, jonka somman kitinää äsken vaieten kuunneltiin, pyrkivän kohti. Kuin sopimuksesta syntyy kiihkeä into paeta. Nyt havaitsee Kanteleinen taas, kenen sukset hänellä ovat, Sohvi tekee saman havainnon. Jälkimmäinen kysyy, että miten niillä pääsee, toinen vakuuttaa: hyvin!
Jo on hiihdetty suolta vainiolle, tasaiselle, kovalle tielle. OistetaanErkkilän pihan läpi vesipolun viereistä latua jokeen. Muttajokirinteessä Sohvi kaatui. Siinä saavuttaa takaa-ajajakin, KuhilasmäenMikko.
— Ka Mikko? virkkaa Kanteleinen, äänessä hieno häminvivahdus.
Mikko puolittain pysähtyy, näyttäen olevan kahden vaiheilla, mennäkö ohi vai ei.
Sohvi oli jo selviytynyt ilman vahinkoa. Mikko lipuu hiljoilleen edelleen.
— Mennään yhdessä, kun on sama matka! kehottaa Kanteleinen.
Sohvi huudahtaa hieman säikähtyneenä:
— Vo-ii! Nyt piti olla näytelmäharjoitus… Olitko sinä, Mikko?
— Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama henkäys jälemmin: — Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut mitään.
Hämillään voihkaa Sohvi:
— Voi kun minä unohdin!
Sillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän välimatkan.
Kanteleinen kuiski:
— Oliko se minun syyni?
Tyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi anteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät hyvästelemään.
* * * * *
Kun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut puurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua porisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla istuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei vaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan mielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:
— Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!
Sohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:
— Tphy!
Sohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi puhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin silloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki…
— Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.
— Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!
Sohvi säpsähti itsekin riemuaan.
Vaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi laskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta herättävä ajatus teki pahaa…
Ryhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä ähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin täytyi kysyä:
— Mikä teidän on, isä?
Vaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.
— Mitäs sinä siitä…
Meni ulos.
Äänessä oli katkeruuden ja samalla sovittavan alistumisen surullinen vivahdus.
Tytär alkoi ymmärtää. Hänen rinnassaan nousi hellä, lämmin tunnelma, joka hyökkäsi sitä äskeistä iloa vastaan. Siitä syntyi kumma taistelu…
Kun vaari palasi ulkoa, tapasi hän tyttärensä ääneen itkemästä.
Vanhuksen mieli meni hyväksi, mutta hän ei sanonut sitä.
Saatuaan suhteensa Sohvin kanssa selväksi, tuntui Kanteleisesta kauan aikaa siltä, kuin millään muulla asialla ei olisikaan niin suurta väliä. Hän ajatteli enimmäkseen Sohvia ja itseään, rakkauttaan, tulevaa kodin järjestelyä ja muita siihen kuuluvia asioita. Joskus itseltään kysyi: onko tämä luonnollista? Ja joku aivan viivyttelemättä aina vastasi, että se on luonnollista. Kylä näytti käyvän myöskin yhä itsepintaisemmaksi ja ihmiset itsekkäämmiksi. Hänelle asetettiin kaikellaisia velvollisuuksia, mutta kukaan ei ajatellutkaan edes suurkiitosta.
Eikä hän siitäkään … mutta täytyi ruveta aikaansa käyttämään oikein.
Oikein! ajatteli hän. Se on oikea sana. Hänelle tulee nyt perhe. Pitää ruveta ajattelemaan ja tekemään työtä sen hyväksi. Pitää lakata tuhlaamasta aikaa, pitää ruveta käyttämään sitä oikein, s.o. omaksi hyödykseen.
Tästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti sellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana yhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin ne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä sieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään. Kaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin kansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella elämänkäsityksellään pääsevänsä.
Mutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille elämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi omantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain todistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin kohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison piirissä.
Olihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta juuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä näytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.
Nuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat alkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että sillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä kunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla ei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka tuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät toisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista vihaksi.
Hän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi loukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska käsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se oli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli kouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit siellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan säätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen alkua.
Mutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus pyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava luonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon entisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen pitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä: jos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään, entisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä muiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja oikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia epäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi… Ylemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja jonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän pelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan, mutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään hänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen arvoasemaan…
Tätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka rupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain tuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on heikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa, koulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin tämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin, on sillä hyvin arvokas sisältö… Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan pääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota, kaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.
Kanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään kuin kipeä.
Samalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi ristiriita joka käänteessä.
— Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena itseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni kiusaan!
Hän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen ristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän, viikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu, että ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille, jolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt jälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:
— Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa poissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa toimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät puheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan, ylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin jossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin puhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta varsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen läsnäollessaan puhuttaisi…
Tämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se oli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin puhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää mielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia poissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua aiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten ohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin kehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko laajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän tarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi oletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla kiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä huomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään tullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla puheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus kiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan lähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja kasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.
Mikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen yleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen parjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko nautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä ihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?
Mutta miksi "minä" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain arvostelijan asemassa?
… Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen, johtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti kiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä, vain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän nykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan väärin?… Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri tästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus… Siinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä aineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä, taistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa ikinä sattuisi kosketuksiin… Mutta jo silloin ihminen minässään tuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä, pakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: "Minun" on tästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva ihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo parhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani taasen häipyy hämärän verhoon…
Tätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili kirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli äskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota itsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle, hävetti häntä.
… Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen hävyntunnossa.
— On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin. Hänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi joskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha, kädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi syvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous…
Ja aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto ja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan ihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan elämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita matkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää, ilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa…
Taas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista elää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää … kuin vain siellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus vilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä…
— Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme päämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat vievät ikävöintimme sieltä pois!