Elias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan. Säpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta saharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen siinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä Eliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut poikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin ääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja puuvajassa kajahteli:
"Ihminen minne, minnekkä hän,Ihminen minne, minnekkä hän,Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?"
— Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun eräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa nojaten selkiään suuriin koivuihin. — Eivät ne sillä mitään erittäin pahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita pahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.
Hän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät tummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat nytkyivät.
Kustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä luonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä hyvätuloinen virka ja … oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa! Ei tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää hänestä… Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta…
Kustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut häntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli alkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin puhelemaan siitä.
Kustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta kutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut valmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä oli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella. Kun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus enimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa. Nuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin paimeneksi.
Kustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon ja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti kiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden ihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus, että hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen, jota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin joita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset lahjansa menevät hukkaan.
Sepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin kuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia. Lukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset näytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena hänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman todistuksiakin.
Mutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä pitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa omaa kutsumustaan!
Usein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman keralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri taiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman mestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin Prometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma isä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan tajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän pojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan raatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle. Loppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan, joka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta. Hän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli ajateltu hyvin suureksi.
Tämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä, sisäisesti nautintorikasta hetkeä. —
Tässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä kiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä vastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo silloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.
— Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin etsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi Kustaa tiukasti.
Kanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.
— Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät tekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.
— Sitä en minä ole ajatellutkaan…
— Oletpa!
Kustaa säpsähti ja katsahti satutettuna Kanteleisen silmiin.
Kanteleinen pureksi hampaissaan heinänkortta, silmäkulmat olivat arvostelevissa kurtuissa. Alkoi sanoa:
— Tulla jäseneksi kiertäviin teatteriseurueisiin ei ole minusta — muttavain minusta, huomaa se — mikään kadehdittava elämänura. En sano, ettei niissä voisi olla kelpo ihmisiä, jopa nerojakin. Mutta kun tyhjäntoimittajia on enimmin, tekee heidän seuransa kelpo ihmisistä ja neroistakin usein kaltaisiaan.
Kustaa näytti painavasti harkitsevan. Virkkoi vähän ajan kuluttua:
— Mutta … tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että kiertäminen, varsinkin maaseudulla, kasvattaa teatteriseurueissa tyhjäntoimittajia. Sitä vastoin suurissa, seisovissa kaupunkiteattereissa nämä vaarat voitaisiin välttää. Kuitenkin olet itse monta kertaa sanonut, että kaupunkilaisteattereissa, nimenomaan suurissa teattereissa, ei taide voi lähestyä kansaa, varsinkaan maalaiskansaa… Että taide niissä pääkaupunkilaistuu, ulkomaalaistuu, lakkaa kansaa ymmärtämästä, elää vain rahamaailmaa ja porvarielämän mielitekoja varten…
— Niin! Mutta millä tavoin esimerkiksi sinä nyt korjaisit tätä asiaa? Sinä lähdet peltoa, äestä, lantakuormaa, isää, äitiä ja siskojasi pakoon, saadaksesinäytellä. Mitä sinä näyttelet? Itseäsi, veljeni! Neroasi, josta olet tehnyt itsellesi salaisen epäjumalan, jota ainoata sinä palvelet. Saadaksesi oikein mielinmäärin palvella tätä epäjumalaasi, lähdet pakoon maalta, siskoryhmäsi keskuudesta, isäsi kodista…
Sanoppa nyt: mitä sinä tällaisena, niin sanoakseni elämänpakolaisena tulet meille täällä kotikylässä ja ihmiskunnalle siellä maailmalla opettamaan?
Kustaan suu meni hymyyn. Oli vaikea tietää, oliko kasvoille asettunut ilme pilkallinen vaiko nolostunut. Hän ei vielä vastannut, kun Kanteleinen jo jatkoi:
— Niin kauan kuin pysyt kotonasi, tärkeässä työssäsi, kotonasi, jossa olemiseen on tilaisuutta, jopa pakottavia syitä, ja näyttelet kotikylän seurahuoneella, tuotat sinä lahjoillasi koko kyläkunnalle taiteellista nautintoa ja iloa. Me tyydymme sinun taiteeseesi! Mutta me emme katsele sinun esityksiäsi näyttelijän esityksinä, vaan lahjakkaan, hyvän ystävämme, Sepän Kustaan, joka seurahuoneemme näyttämöllä esittää elämänsä suurta ikävää…
Mutta kun sinä tulet takaisinkiertävänä näyttelijänä, silloin me katselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka tavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa, ostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.
Kanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta hymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti suuttumuksesta, kun hän sanoi:
— Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka, hyvät tulot, ja… Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa meikäläisen asemaa, ei parhaatkaan… Ja siksi sitä voi puhua noinkin.
— Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää omaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.
— No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan lähdit seminaariin?
— Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta taiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas elämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki. Mutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että meitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon. Minua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle tarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän kaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota sinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt. Siihen vetää minua veri!
Kanteleisen silmät iskivät tulta:
— Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin… Saat nähdä.
Vähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:
— Minä vihaan maatyötä ja … maata.
Kanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti Kustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän alakuloisella äänellä:
— Mutta mistä se johtuu?
Kustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:
— Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.
— Maatyön orja…
—Maatyön orja!Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua maatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä häntä rikastuttaisi?
He katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.
Kanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren Varamäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä tapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan elämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu ainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa ymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä, elämää hedelmöittäviä ajatuksia…
Hyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:
— No, sinä taidat lähteä?
— En tiedä.
— Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme silti.
— Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.
Kesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole varsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä oli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta puutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e. Sittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä laulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen saada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli ponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin uuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää syksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.
Tämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin seuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia heikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä Kanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään korvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä Kanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön ja vakaa.
… Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.
Sameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä poika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta, joista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä, läpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.
— Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle hyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut silmiin kun vastasi:
— Niitä on aina syitä.
Haastattelija ei udellut. Sameli lähti selittämättä sen enempää.
Mutta Kanteleiselle jäi tästä kohtauksesta omituinen vastenmielisyyden tunne. Vanhain toverusten suhteeseen oli jäänyt himmeä kohta, umpikuljuinen paikka, jonka läpi ei nähnyt. Samelin syyt eivät saattaneet olla aivan selvät. Hänen lähdössään täytyi olla jotain järjetöntä tahi kivuliasta.
Kun oli kulunut muutama päivä lähdöstä, kävi Kanteleinen Erkkilässä haastattamassa vanhempia, jotka luuli tapaavansa surun murtamina ja pojan tekoa ankarasti tuomitsevina.
Isäntä oli vilkasluontoisempi kuin poika, joka oli tullut enempi äitiinsä, perinyt osan tämän salamyhkäisyydestä. Erkkilä oli hyvin mielissään, kun opettaja tuli. Rupesi juttelemaan hyvin avomielisesti pojan lähdöstä, kun tiesi hänen ja opettajan olleen läheisiä ystäviä.
Riitaa ei heillä ollut Samelin kanssa ollut koskaan. Hänen mielestään heidän talossaan olisi ollut ruokaa ja työtä, kun olisi vain viitsinyt tehdä.
— Mutia se laiskaantui siellä nuorisoseurass', selitti isäntä, suu touhuavassa hymyssä ja aivan kuin ei olisi siitä niin suuria välittänytkään. — Sehän on luonnollista, näytti mies ajattelevan, kun ne sivistyvät, silloin nämä arkityönhalut niiltä menevät…
— Se ei ajatellut enää muuta kuin painimista, sen jälkeen kun voitti nekin isot väkevät siellä pitäjällä ja pääsi koko pitäjän mestariksi.
Isäntä ja opettaja istuivat kamarissa vastakkaisissa pöydänpäissä. Siellä pauhasi kärpäsmiljoona aivan kuin mylvivä härkä ja haisi pitkiä vuosikausia nurkissa lahonnut lika.
Kertoja hymyili:
— Sitä se ajatteli ja harjoitti… Ja siellähän ne Amerikass' ansaitsevat ne väkevät painijat oikein jumalattomasti…
— Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, — kun se meinas, jotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen … kuinka sitte lie?
Kanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä selitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle yleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin kohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään. Päinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen, kasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä liasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.
— Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui edelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti katsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.
— Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen, opettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.
— Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen työhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen miehensä ajatusta.
Isä paransi edelleen:
— Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita muutama tuhat talonlunastusta varten, niin…
Kanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui siltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär avutonna ja vapautusta rukoillen.
Kerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen vieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla kuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän keskuksesta.
Mikkonen ajoi polkupyörällä. Onneksi sattui tapaamaan opettajan kotoa. Näytti olevan aluksi hieman hämillään, kun ei tietänyt oikein kuinka asiansa alottaisi. Pääsi vihdoin sopivasti puheen alkuun. Kehui tulleensa puhumaan Niilosta, pojastaan, se kun aikoi teollisuuskouluun ja sitä tietä rakennusmestariksi. Hän ei tahtoisi mitenkään estää muuten, mutta kun heillä olis niin hyvä talo, josta kyllä sais elinkeinonsa, kun vain olis riittävästi työvoimaa. Tähän saakka on hän pannut voimansa etupäässä karjatalouteen, emäntä samoin. Ja kaikki on mennyt hyvin. Nyt oli hän suunnitellut uutisviljelyksiä, osittain laajanpuoleisiakin. Oli pitänyt silmällä siinä pojankin miehistymistä. Mutta silloin tuleekin tämä poika ja sanoo, että hän aikoo rakennusmestarikouluun. Se särkee hänen suunnitelmansa, koko hänen elämänsä. Ja häntä suututtaa niin että…
Heillä on kyllä nuorempia poikia, mutta kestää vielä monta vuotta ennen kuin niistä tulee apua. Pahin on kuitenkin se, jos joutuu niistäkin turhaan odottamaan … jos tulee niillekin sama mieli kuin tällekin, niin mitäs turvaa isä voi niihin panna? Eihän niiden tulevaisuudesta mitään tiedä eikä osaa niitä varten mitään maan asumisia suunnitella. Tämä tekee hänet niin toivottomaksi. Juuri kun hän nyt on alkanut päästä asumisessaan hieman alkuun, tulee tämä vanhin poika ja lyö maahan kaikki. Jos saisikin kelvollista palkkatyöväkeä, voisi vielä onnensa nojaan koettaa, mutta sitä ei saa. Kaikkihan ne nyt lähtevät ja menevät, mikä minnekin, mutta pois vain Jokirannalta … onneansa koettamaan, muka!…
Sitte tulevat takaisin ne, joille maailmanrannantie nousee pystöön…Tulevat rampoina ja rujoina, elätä sitte vain, kotimaa ja kotikylä…Silloin on siivet laukussa ja Jokirannan leipä hyvää purra…
Mikkosen puhe sai kiihtyessään katkeruuden sävyn, jota ei siinä alussa sellaisenaan huomannut. Saattoi havaita, että kauan hautuneet ajatukset vuosivat, kun niille kerran vapaus suotiin, vuosivat vuolaampina kuin kenties asianomainen oli ajatellutkaan.
Hän oli pitkä ja hoikka mies, joitakuita vuosia päälle neljänkymmenen. Tukka ja parta olivat hoitamattomat, joten mies näytti huomattavasti villiltä. Huuliparran ja korvahiukset oli auringonpaahde valaissut miltei lumivalkeiksi. Kasvot tummanruskeat, ahavoittuneet, työn leimaamat. Mustat silmät, jotka rauhan aikana tekivät uneksivan, haaveilevan vaikutuksen, paloivat sisäisen sodan aikana rauhattomasti. Yhteenpuristuneet huulet ja väkevä leuka vaikuttivat uhkaavasti.
Miehellä oli ilmeisesti sydänsuru.
Hän heilutti jalkaa toisen polven päällä, nojasi poskea kämmenpäähän ja tuijotteli.
Kanteleinen oli kaiken aikaa kuunnellut. Ei vieläkään hän ollut täysin selvillä siitä, mihin Mikkonen tahtoi tulla.
Yht'äkkiä virkkoi mies taas:
— Siellä se poika sen sai päähänsä, kun niitä seurahuoneen penkkejä tehtiin.
Äänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä tuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.
Kanteleinen hieman säpsähti.
— Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin häntä syyttää.
— Niin, siellä se sen sai päähänsä!
Mikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen vivahdukset.
Kanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku väärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli tarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman käsityöopetusta samalla kun … ja eihän sen pitäisi olla maanviljelijälle vahingoksi?
— Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien sotaiset silmänsä opettajaan. — Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi kaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä… Siitä ei ehdi mihinkään … eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut hommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen liikkuma-ala!
Kanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä, että poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi asiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä hänelle.
Syytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä kohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan suunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui asia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli suunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat epätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään itsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja maanviljelykseen … sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa! Melkein joka esitelmässään puhui hän siitä.
Mutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin usein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin hävyttömyyteen asti oman edun katsojana, — muisteli Kanteleinen.
Vaikea oli löytää sanoja, tässä kun oli niin suuri väärinkäsitys. Sen vuoksi joutuikin Kanteleinen sanomaan hyvin tavallista ja jokapäiväistä. Käsityöopetusta on Niilolle annettu hyvässä tarkoituksessa ja Niilolla on käsitöihin taipumusta. Maamiehelle on se taito toisen käden arvoinen. Hän pitää valitettavana jos Niilo puuhaa pois kotoa, mutta häntä, Kanteleista, ei siitä saa syyttää. Hän tahtoisi koko sydämestään kiinnittää nuorison mieltä maahan ja aikoo itsekin, kun tässä vain ehtii. Hänhän rakastaa maata ja maanviljelystä. Mikkosen suu oli ilvehymyssä.
— Se on sitä herrain maahenkeä, sanoi.
Jo pyrki nostattamaan Kanteleisen luontoa. Mies ensin häntä syyttää ja loukkaa törkeästi ja sitten pilkkaa! Hiusmarto alkoi punoittaa ja päässä kiehua. Silmä tuijottaa tuolilla istuvaa miestä aivan kuin aikeessa iskeä kiinni.
Silloin alottaa Mikkonen uudessa, rauhallisessa äänilajissa, aivan kuin uuden luvun:
— Minä tulin sitä varten, että eikö opettaja voisi puhua sille Niilolle ja estää häntä menemästä? Se poika uskoo opettajaa enempi kuin muita, ja…
Äänensävy oli sovintoa etsivä ja pyytävä.
Kanteleinen huomasi heti muutoksen. Ja vaikka hän siitä ilostui, ei mielenkuohunsa vuoksi voinut estää tulemasta:
— Mitäs minä… Tehän syytätte juuri minua poikanne harhaan johtamisesta?
Mikkonen vastasi varmalla äänellä:
— Ja pyydän nyt teitä johtamaan poikaa jälleen takaisin isänsä helmaan.
Loppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt katsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan häneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli kulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa merkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka hän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet huulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun avannut itseni sinulle… Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan, jos…
Niilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan, omituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä suuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui siihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo puhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti Joenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne vierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar; muuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.
Kanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven katseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan kuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia, tiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan lämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, — mutta tyttö yritteli jo hakkailla häntä, Kanteleista.
Yhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi kutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska hänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti mennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin taipumaan.
Matkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä jutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin maanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava kutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies, ettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista vuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman omaa, itsenäisiä tehtävää… Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan niin kuin lasten kirjoissa.
Hymyillen hämillään, sydän kurkussa:
— Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin tulemaan otettua.
Nauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.
He polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon silmiin ja kysymään suu naurussa:
— Sulla taitaa jo olla katsottuna?
— Ei-ei! kielsi Niilo.
— Näytti vain, niin kuin olisit ollut tuon neiti Joenpolven lähellä.
— Ei-ei!
Kiusaaja nauroi:
— Mutta kyllä sinä hänestä tykkäät.
Niilo punastui:
— Noo…
Ja hymyili onnesta.
* * * * *
Myöhemmin matkan varrella rupesivat he puhumaan maanviljelyksestä.Kanteleinen sanoi asiaa viime aikoina paljonpuoleisesti ajatelleensa.
— Se on niin omituista, sanoi hän eräässä välissä, että me, nykyaikainen nouseva polvi, niin minä kuin muutkin, tunnemme niin herkästi sen käteisen rahan vetovoiman. Kun maamies ei saa rahaa ennen kuin hänen työnsä hedelmä kypsyy maasta kauppaan laskettavaksi, sen tähden vierotaan maamiehen suuriarvoista ammattia.
— Niin se on, sekin. Ja sitte siinä talonpoikaiselämässä on tähän aikaan jotain niin masentavaa.
Kanteleinen rupesi kuvaamaan maanviljelysammatin merkitystä. Maanviljelijä on Luojan oikea käsi. Hänen kätensä kautta antaa luonto hedelmän, josta kaikki elävät, pukee viljellyn maan ihaniksi puutarhoiksi, koettaa kiinnittää luonnosta pakoon karannutta ihmistä takaisin luontoon…
Mutta häntä itseä alkoi tympäistä tämä tuhansia kertoja matkittu juttu. Se tuntui tässä aivan kuin salonkikohteliaisuudella, joka käy tottumattomalle pian perin tympäiseväksi, mutta salonkisankarille, jonka huulten läpi kaiken päivää virtaa koreutta, jota ei kukaan ajattelekaan muuksi kuin tyhjänpäiväiseksi ajankuluksi, sellaiselle se voi muuttua suosiontavoittelu- ja leipäpuheeksi. Tässähän oli rinnalla nuori mies, jota olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan. Hän oli luvannut Mikkoselle koettaa parastaan. Mutta mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä syvemmin tunsi, että tässä tarvitaan jotain muuta kuin korupuheita. Sillä poika oli itsenäinen, voimakas luonne, joka aikoi menestyä elämässä.
He sivuuttivat erään suutarin asunnon. Mökki oli muutaman kapanalan maapalstalla ja ympärillä kaunis puisto. Kumpaisessakin heräsi yht'aikaa halu pistäytyä tuvassa, sillä suutari, vaikka olikin jo vanhemmalla puolen ikäänsä, kävi usein nuorisoseuran kokouksissa ja oli heidän tuttavansa.
Suutari Heino loikoi puutarhassaan. Hän ihastui vieraiden tulosta, sillä oli ollut eilisestä saakka kovin katkeralla mielellä ja toivoi nyt saavansa hieman lohdutusta. Aiheena kärsimykseen oli ollut se, että isäntä, jonka maasta mökintila oli ollut vuokrattuna, oli eilen taasen karsinut suuria oksia hänen puistaan, kun oksat ulottuivat hieman talon maan päälle ja kalvehtivat sitä. Suutari sanoi, ettei hän olisi tapauksesta niin suuria välittänytkään, ellei tämän puiston raastaminen olisi muodostunut jo yhtämittaiseksi, pari kertaa vuodessa tapahtuvaksi hävitysretkeksi. Mutta siitä asti kuin nykyinen isäntä on tätä maata omistanut — hän oli ostanut tilan kolmisen vuotta takaperin — on hän joka kevät ja nyt jo kesälläkin käynyt karsimassa hänen rajallaan olevia puita, milloinkaan ennakolta puhumatta puiden omistajalle sanaakaan. Seuraus onkin ollut, että nyt on jo kaksi pihlajaa melkein kuivunut, ja suutari luuletteli, että niille on tehty muutakin vahinkoa kuivaamisen tarkoituksessa. Hän myönsi, että isännällä on muistuttamisen syytä, kun oksat ulottuvat hänen maalleen. Hän olisi valmis mielellään korvaamaan vahingon, jos häneltä sitä vaadittaisiin. Mutta kun maanomistaja on ottanut tavakseen raastaa oksia hänen rakkaista kotipuistaan melkein joka kerta kun ohi käy, tuntuu kuin seisoisi tässä ryövärien keskellä jotka uhkaavat hävityksellä ja masennuksella. Hän on tällä paikalla asunut pienestä pojasta ja itse istuttanut useimmat puut. Hän rakastaa tätä kontua niin ettei sanoa osaa. Kun näitä puita revitään, tuntuu se hänen ruumiissaan ja sielussaan. Hänet valtaa sellainen nöyryyttävä, masentava orpoudentunne, että…
Liikutus keskeytti hänen puheensa.
Nyt vasta oli hän oikein joutunut ajattelemaan, mille mahtaakaan tuntua vanhasta torpparista, joka on nuoruudessaan raatanut sulalle maansa kylmään korpeen ja viljellyt niitä parhaan ikänsä, kun hänet sitte vanhana työnnetään konnultaan mierontielle…
Suutarin kuvaus oli niin elävää ja sydämellistä, että yhteen aikaan kimalsi kyynel jokaisen silmissä. Hän kertoi jo ajatelleensa tarjota myötäväksi mökkinsä voidakseen etsiä jonkun sellaisen paikan, jonka jaksaisi pikku varoillaan lunastaa omakseen. Mutta … tämä paikka on käynyt hänelle niin rakkaaksi, että eroaminen siitä tuntuu aivan kuin lähtisi mieroon, josta ei enää koskaan löydä kotoiselle tuoksahtavaa levähdyspaikkaa…
Niilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo pitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa torppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista varsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen torppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän isän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen puheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen kätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää, mitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.
Torpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa pikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet. Niilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon poikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat olivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia tapaamassa.
Niilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan sitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?
Mielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa talvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa; siellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja muorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen tunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne ajetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin vaivaishoito… Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle sellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi hyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin muuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt, nurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita, kuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan vinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte: — On se rikasten Jumalakin … kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä elättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'…
Vanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin varkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin pois… Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu onnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja kallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri. Katsoo, tuijottaa.
— Joko se nyt? mutisee.
Mutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja vetää oven perässään kiinni.
Sillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä kaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että mielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä valitti:
— Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle… Voi Jumala sitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle… Voi, voi, voi…
Sitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.
Kylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja Kanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi seurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.
… Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja leikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin rehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja rikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon? Meillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina… Kaikin ne elinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja siskoille … ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin vihatut pahantekijät.
… Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen neiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas tunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena pariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti tuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa köyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton suu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän pui nyrkkiä taloon päin.
… Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä … ei ikänä! Hän etsisi paikkansa vaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja… Neiti Joenpolvi seurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus tuntui hieman vapauttavan.
Toiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli rakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään heidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä kohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika oli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman puolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku urakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja julistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin surullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten merkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.
Kotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon koulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti minkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta samalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut sellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.
Äskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä pohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka murtaa vuoria.
… Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto tämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.
Tässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta sanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa oli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli kotoisin neiti Joenpolvesta.
Kanteleisen oli hieman vaikea pidätellä hymyään, näissä ajatuksissa kun oli hänen mielestään niin harkitsematonta lapsellisuutta ja kiihkeätä älyttömyyttä. Keskustellessaan hän havaitsi ilokseen, että isän halu pidättää poika kotona oli tehnyt Niiloon hyvän vaikutuksen. Ne vain eivät näy voineen keskenään jutella ja selvitellä asioita. Niilon herkkämielisyys antoi hyviä toiveita siitä, että isän halu tulisi täytetyksi.
Lähestyttäessä Mikkosen taloa hyppäsi Kanteleinen pyörältään. Niilo teki samoin.
— Sinä saat heittää pois sen teollisuuskouluhaaveen, sanoi Kanteleinen ja katsoi hymähtäen toveriinsa.
Näki että Niilon oli vaikea vastata niin tai näin.
— Kun se isä oliskin vähän toisellainen, pääsi häneltä.
— Sinuako kohtaan vai miten?
— Sitäkin … taitaisi se aina mennä muuten, mutta jos se alkaa häätää niitä torppareita, niin…
Pojalta pääsi itku.
— Täällä ei ilkee sitte enää silmitellä.
Hän kiinnitti aran, tunteellisen katseensa Kanteleiseen, ikään kuin apua anoen.
Ei, siilien oli keksittävä esteitä! Mikkosen isäntää pitää ottaa lujille siitä. Olisipa sekin, jos nyt juuri hän, yksi kylän etevimpiä talousmiehiä, alkaisi häätää maallaan asuvia. Hän, Kanteleinen, sanoo kyllä suorat sanat.
Niilo epäili, ettei se hyödytä mitään. Mutta Kanteleinen oli saanut kiinni innostuksestaan eikä häntä voinut mikään estää yrittämästä.
— Mennään juttelemaan isäsi kanssa!
Niilo katsoi kysyen, aivan kuin päässään aprikoiden, mahtaisiko se käydä laatuun.
— Mennään vain, äänsi vihdoin kaksimielisenä.
— Minä olen saanut isältäsi tehtävän tuoda sinut hänen helmaansa. Nyt vien sinut. Pannaan ehdot.
— Mennään! Niilo huudahti, aivan kuin asia nyt vasta olisi selvinnyt.
* * * * *
Sinä iltana sai Mikkonen poikansa ja Mikkosen maalla asujat uudet kontrahtinsa.
Kolmen viikon kuluttua meni neiti Joenpolvi kihloihin erään kirkonkylän kauppa-apulaisen kanssa.
Polvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa. Se antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin vanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta ja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen reunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä. Mutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin polttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa jälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti sopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista palamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti suosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen antautunutta tulista elementtiä.
Aikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta viemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi ja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina kesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen sataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen kultaista aamusarastusta.
Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein virallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi osaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten huomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen porvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena asumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa eräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi kuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella tottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet Kyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi, pantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä tämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan lapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien ikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein kruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin samaan hulluuteen!
Tosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden uusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei vakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt koskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun eivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä joutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman näkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran viljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari saatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi osaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä pojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.
Mutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut maanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä eräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan ihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.
Siltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen tartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen oma isänsä.
Sillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon vaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi vesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.
— Enkö minä ole sitä sanonut! — Kas sitä! No en minä sentään sillä lailla panisi, tuota, mutta … se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat huomanneet…
Näin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa kertomuksen kestäessä.
Tässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään elämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo vuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä varsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli toimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja häipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa uudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto vaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja voimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain samallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee elinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun lopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä tutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi iloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa toteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota liikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen kertaan uudisti vaari: — Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on tilaa!
— Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että väkevä leuka kosketti melkein rintaa.
Ojista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori isäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita retkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan ratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman polttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä vastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.
Siitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset Kyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli siellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut lukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen kokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän yhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli jo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.
Mutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa. Salaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun tällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen laskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista työtä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen täytyy tuottaa puhdasta tappiota.
Varamäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.Kokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vainaikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman kokoKyläsuon viljelykseen laittamisesta.
Piilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut sitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi suunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään varsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli elettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä suhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä. Toistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut kyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän sitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!
Kolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli karjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja isäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli hyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei itsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen maidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä. Siellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus innosti.
* * * * *
Näiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina omituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista taloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu maanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin asiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä aikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran, minkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan saattoi antaa.
Moni talollinen uneksi ja odotti, itsekään tietämättä mitä, tai ketä. Odottaja ei näihin luonnon asioihin pyrkinyt itsetietoisena viljelijänä sekaantumaan. Hän suoritti maamiestehtävänsä kuin papin "taksvärkkäri": teki nurkuen päivätyönsä, suunnitteli aina päässään karkutuumia ja vaivasi mieltään ainoalla mielenkiintoisella kysymyksellä: Mistähän sais rahaa?
Tuli taas syksy. Koulu alotti työnsä verrattain pienellä oppilasmäärällä. Opettaja kummasteli, eikä arvannut syytä tähän. Kyseltyään asiaa vanhemmilta tuli siihen käsitykseen, että ilmiön vaikutti kyläkuntahengen yleislamaus. Mikä selitti tarkemmin syyksi sen, että lapsia tarvittiin kotitöihin, kun ei aijottu ottaa talveksi palvelijoita. Kuka oli mielestänsä saanut niin heikon vuoden, ettei jaksanut maksaa lasten koulumenoja. Mäkitupalaiset pelkäsivät työnpuutetta. Joidenkuiden mukulat eivät olleet tahtoneet itse tulla kouluun, eikä viitsitty pakottaa … omahan heidän on asiansa. Eräät sanoivat, että oli meinattu kyllä, mutta niinpä se jäi, kun ei tullut ajalliseksi. Lopuksi oli niitä, jotka eivät esittäneet mitään syitä, sekä sellaisia, jotka suu naurussa, jonkunlaisella itsetietoisella tyydytyksen tunteella selittivät, ettei uskota koulusta olevan mitään hyötyä talonpoikaisten ja mäkitupalaisväen lapsille. Tämän perässä seurasi se vanha juttu: kyllähän ne työtä oppivat ja osaavat tehdä ilman kouluakin ja … "mikä lie syynä, pikemmin niinkuin parempia työntekijöitä tahtoo tulla niistä, jotka eivät ole kansakoulua käyneet". Tähän innostuttavaan väitteeseen filosofoitiin lisiä. Ne tulevat jo kansakoulussakin melkein liian viisaiksi, niin viisaiksi, ettei se suuri järki ja taito enää mahdu eikä asetu askaroimaan näissä mullantonkimis-asioissa. Lueteltiin esimerkkejä omalta kylältä ja pitäjäältä, miten monikin, joka oli ollut etevä kansakoulussa, sekä monet, jotka olivat käyneet vielä kansanopiston, olivat tulleet vastahakoisiksi näihin talonpoikaisiin töihin. He nyt olivat tuumineet, että jos koettaisi osan mukuloistaan jättää vähän vähemmälle koulunkäynnille. Saahan myöhemmin nähdä, tarttuuko niihinkin se sama liikkuma ja herrastelutauti kuin toisiinkin. Mutta ei luulisi — arvailtiin — kun eivät osaa muuta kuin tätä oikoista rongottamista, että niillä on niinkään vientiä. Kun niiden järki pysyy kohtuuden rajoissa eivätkä osaa niin näppärästi kaikkia viisauksia, niin eivät kelpaa maailmalle…
Se oli heistäkin tietysti eri asia, jos aikoi lapsiansa jollekin muulle alalle kuin näihin kotoisiin maanviljelyshommiin… Mutta kun heillä ei aijottu, niin jääköön nyt kokeeksi koulusta pois.
Kanteleinen joutui näitä väitteitä punnitsemaan nyt aivan uudessa, oman kokemuksen valossa. Häneen ei ollut vielä päässyt juurtumaan niin vakaantunut usko koulun ehdottomasti oikeaan vaikutukseen, että hän olisi voinut edes useimmille näille arvostelijoille välinpitämättömästi nauraa. Päin vastoin kansan arvostelu voimakkaasti painoi häntä.
Tutustuttuaan näinä vuosina jokseenkin perinpohjin Jokirannan kyläkuntasielun elämänilmiöihin, tunsi hän nyt kuin näillä arvosteluilla olisi ollut jonkunverran asiallista pohjaa. Esimerkiksi nuorisoseuran pojista oli moni lähtenyt etsimään toisenlaisia töitä kuin maatyöt, ja monihan niistä oli kylän lahjakkaimpia.
Mutta missä on tämän perussyy? Onko se siinä, että oppi luonnostaan vieroittaa maatöistä, vai siinäkö, ettei maanviljelystyö nykyhetkellä ja varsinkaan tässä kyläkunnassa kykene tyydyttämään kyllin hyvin sivistyneessä nuorisossa sitä, jota voisi nimittää työsieluksi?
… Onko maanviljelystyöllä nykyhetkellä ehkä liian alhaiset vaatimukset, niin ettei se voi enää herättää nuorissa sitä palkinnon toivoa, elämänilon-uskovaista odotusta, minkä tämä työ teki ennen? Työiloa?
… Ehkä tämän rinnalla vaikuttaa toisena tekijänä herännyt vapaudentunne? Kotikylään sitovat siteet on kehitys katkonut. Ennen ei nuorilla ollut kotikylän ulkopuolella mitään mahdollisuuksia saada toisellaisia ansiotöitä, eipä juuri ollenkaan töitä. Oltiin koko lailla kotipaikkaan sidotuita. Kotikunnan ulkopuolella uhkasi nälkä. Joskin maa tuotti usein katovuosia, oli kuitenkin turvallisinta pysyä kotona tahi renkinä niillä ehdoilla mitkä tarjottiin.
… Silloin oli ulkomaailma suljettu tällaisilta pojilta. Nyt niille ovat tiet avoimina kaikkialle. Nuoret juoksevat intomielin maailmanrannalla uteliaisuuden yllyttäminä, elämänuran ja sopivan työn etsiminen asiana. Sydämet ovat täynnä levotonta odotusta, uusien olojen synnyttämää innostusta … aivan kuin 2-vuotias, joka päästyään pihaveräjästä lähtee lujan uskon ja itseluottamuksen varustuksissa raaputtamaan tavoittaakseen taivaslaella kiiluvaa tähteä.
… Mutta mitä tuovat nämä vapaudet meille? Mitä ne vaikuttavat Jokirannan kyläkuntaelämään? Juokseeko kaikki kansakoulun käynyt nuoriso käsistä? Jääkö tänne vain tietämätöntä nuorisoa, niitä, jotka eivät uskalla lähteä, joilta isät sulkevat väkivalloin kehityksen tien? Niihinkö pitää perustaa tämän laajan maanviljelys-kyläkunnan tulevaisuuden turva?
Niihin, jotka eivät saa edes kansakoulua?…
Hän oli juuri tulossa Pikku-Passista. Siellä oli teräväkielinen isäntä. Hieman jo tuskastuneena tämän arveluihin, oli Kanteleinen sanonut, että jos koulun työstä sillä tavalla ajatellaan, niin hänen työnsä tuottaa tälle kyläkunnalle suurta vahinkoa.
— Minähän tässä juuri olen se mies, joka opettajana availen lapsille uusia näköaloja, herätän heissä ikävän sellaisiin olojen uudistuksiin, joille ei kotikylässä nykyään ole tyydytysmahdollisuuksia?
Pikku-Passi oli imenyt piippuaan ja kysynyt, vastaamatta opettajan purkaukseen:
— Kyllä koulukin hyvä on, älkää nyt, mutta… Pitääkö sen nyt ehdottomasti tehdä tämä maatyö vastenmieliseksi? Ajattelen vain että eikö voisi opettaa niinkin että se tulisi mieluisaksi? Minä en häntä ymmärrä.
Kanteleinen oli juuri ajatellut:
Maanviljelyksen etu ja menestys siis vaatisi koulujen hävittämistä!
Mutta tuota ajatusta ei hän aluksikaan ottanut vakavasti. Pikku-Passin kysymys vei hänet uudestaan asialliselle pohjalle.
— Niin … siinähän se on koko kysymyksen ydin: millä tavalla opettaa, mitä opettaa?
— Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta … kun vain tietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja lauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.
Viime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahtiKanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.
… Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin kumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken juuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se tuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti jo verhon oikean ajatuksen yli.
… Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä tehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.
… Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi Erkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen. Mieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia. Kun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut ennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana. Menneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty unelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan tapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että kuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti kysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä kun Paratiisista lähdettiin?
Mutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen sielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin kurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin näyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän elämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne vanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä tiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä kuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten, saaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät helposti ja saivat huvitellakin.
… Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se yhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin… Sinne saattaa tuijotella silmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi… Siellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi merellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin lapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen päämäärään… Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy yhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä vieraammaksi…
… Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla. Suuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää aivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin Amerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan päämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen maallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla, jotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista elävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti aivan kuin sumussa.
… Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä, jota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän seuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.
… Ja luonto heidän ympärillään nukkuu. He omistavat maan ja antavat sen uinua viljelemätönnä aivan kuin saituri, joka säilyttää rahojaan kirstunpohjalla, uskaltamatta niitä lainata elämää synnyttävään liikkeeseen…
—Tällaiseenelämään tyytyväistä nuorisoa olisi koulun mahdoton kasvattaakaan, — se olisi rikos! huudahti Kanteleinen, ja tunnolta vyöryi raskas paino.
Ajattelu jatkui.
… Mutta eikö koulu voisi luoda maanviljelijälle maallista ihannetta, jonka voima ja keskus olisi maan hedelmöittämisessä? Liikemiehellä on kiihottimena yritteliäisyytensä ja rikastumismahdollisuus, sosialidemokratisella työmiehellä mahtava luokka-yhteistuntonsa ja virkamiehellä ylennystoiveensa, mutta vanhoillisella maamiehellä ei ole mitään ponnistavaa kiihotinta.
… Ja kuitenkin, mitä elämää ja elämän edellytyksiä lupaakaan maa tulevaisuuden viljelijälle!…
Kanteleisen ajatus pysähtyi nuoreen Varamäkeen ja hieno valoviiru alkoi pilkistää hänen mielikuviinsa.
… Siinähän on esimerkin mies! Hänellä on maallinen ihanne: Kyläsuo. Ja vielä peritty ihanne. He molemmat ajattelevat Kyläsuota kuin tiedemies tutkimusaihettaan, — ja uskovat siihen.
—Uskovat!
… Se onkin pääasia.
Mikkosen navetta tuli tähän täydennykseksi. Siihen taloon tuotti karja todellakin elämäniloa…
… He tuntevat että heillä on maailmassa tehtävä, jota voi edistää.
—Edistää!… Tuntea voivansa edistyä, siinähän elämäntaian salaisuus…
Kanteleinen johtui miettimään miten yleinen joukkomielipide kehittyy, ottaa uusia, yllättäviä suuntia, innostuu ja valloittaa. Muisteli suurlakon aikoja. Silloin meni suuret määrät vanhentuneita joukkokäsitteitä nurin, eivätkä ole sittemmin nousseet.
… Uudet uskonnolliset suunnat valloittavat joskus aivan lyhyessä hetkessä kokonaisia kyläkuntia. Se on kyllä tunnetta vain. Mutta sittenkin saa älykin osansa vaikutelmista.
— Osuustoiminta on kokonaan älyn kysymys, mutta mihin se tulee ilman suurta joukkotunnetta?
Hän ajatteli muita yhtymiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia. Tunsi sonniyhdistyksiä, maamiesseuroja, puima- ja turvepehkuosuuskuntia, osuuskassoja, meijeriosuuskuntia, osuuskauppoja. Vaikeastihan ne monet toimivat, mutta toiset hyvin… Siinä oli kuitenkin jotain siitä, mikä tulevaisuudessa tulee hallitsemaan, johtamaan, innostamaan ihmisjoukkoja, antamaan heidän tuntea edistyvänsä joukolla. Kymmenen vuotta aikaisemmin olivat nämä suureksi osaksi tulevaisuudenunelmia, nämäkin.
Jokirannalla oltiin vain hieman jälellä.
— Mutta kuka on velvollinen? kysyi hän itseltään ajatellen Jokirannan mukaanjoudattamista.
Joku sisässä kuiskasi taasen:
— Sinä!
Hän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu, säälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus elämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn suuriarvoinen hedelmä.
Mielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa asemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta hedelmää. — Osaanko minä sitä saada nuorisosta?
… Kuinka minä heitä moitin?
Ahdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä painostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen pakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät olot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä kuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina hetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä kiertävän pakolaisuuden.
— Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?
Ahdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa lattialle.
Kun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman epämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää ajatellut.
Hän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun tiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta oli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä tunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle muistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti häntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.
— Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!
Tänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden puolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan aikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta ollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää. Aurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan kotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.
… Tämä nyt on hänen maatansa…
— Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan toisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä sianvillaa keritsi.
Kanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää häitä muutamain viikkojen kuluttua.
Mies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten keskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat ja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli kaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan nyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea selvisi aivan kuin sumusta:
— Olen mies!
Tämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta nainut mies… Kesken tietä hän pysähtyi.
— Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin pakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä, kuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin käyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.
Nyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi suunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat voimamäärät pyrkivät.
Eivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa nyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen arvoista, persoonallista.
Eikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas poismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää, Jokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon tekemätöntä työtä…