"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään, niin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja toimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä tavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi itse olen tottunut."
Lönnrot(Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1853).
1. Hepo juoksi, ohjat seisoi, kaikki valjahat vapisi?
2. Isä ilman syntymättä, pojat kyydillä ajavat?
3. Kaksi kultaista käkeä, yli orren tappelevat?
4. Lehtoon ei mahdu suureenkaan, peltoon mahtuu pieneenkin?
5. Mies metsään menee, sata seivästä seljässä?
6. Niemi, niemi, saari, saari, saaressa sata pesää, muna kussakin pesässä?
7. Paita alla, iho päällä, paidan päästä päivä paistaa?
Arvoitusten sanat. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja korret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa, t. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.
Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä saari, nimeltäKuusisto. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka muinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiostaKuusiston linnasta, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten tai julmain Juuttein hävitellessä maata. — Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse kivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.
Silloin oli Turun hiipan kantajanaMaunu Olavinpoika Tavast, kaikista Suomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen historioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti nimeltään, vaan myös teoiltaan. — Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan lopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi päättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia, rikkaimpia.
Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka rupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle pappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän kuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään. Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi hän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän jonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon hän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän arkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen, vaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispaBero Balk, ja hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu Tavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta saamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten Tanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella kunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.
Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden kirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä, vallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten etuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan hospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. — Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan pyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. — Papistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä tehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä niitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten, taikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä Hirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille matkaajoille.
Kuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä jumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa luvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaapaastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti leipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, joksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia tarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä vastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli, näet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten Isämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien lomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. — Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli, itse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä enemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena työnä.
Tässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty, niin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän vaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä kerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus sitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen maasta.
Krohn.
"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!" kajahti ääni sunnuntaiaamuna 28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla portinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies. "Totisesti on Kristus ylösnousnut!" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä suun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa julistamaan.
Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja itsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet. Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla, epäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.
Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja etenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun ulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen nautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän hirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen hautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja kaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt kotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee vaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana useampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja vapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman vapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten viinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim. Kasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa pääsiäis-viikolla on.
Ahlqvist.
Oli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. — No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.
No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: "auta, hyvä mies, minut tästä!" — No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; "en minä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on paljo, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: "minnepä menet, mies?" — "Laivaa menen laatimahan," vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." — "Vai niin," sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä: no otapa minut päiväläiseksi." — Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin;" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte päiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi! Tuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin tulit?" — "Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän se maalla kulje," virkkoi työstään tulija; "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!"
Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa apulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan. — Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa, ajatellen mielessänsä: "annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "annapa mie lähden koettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee; astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoelee apua, sanoen: "auta minut, hyvä mies, tästä!" — "Ka, auttaa pitää," sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä päästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanovi: "otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" — "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: "minnepä menet sie?" — "Menen laivaa laatimaan," sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." — "No, ota minut päiväläiseksi!" virkkaa siihen ukko. — "Tule vaan, vanha mies," vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.
Kotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa tulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanovi "keitähän sie rokka valmiiksi tässä, mie lähden metsästä kokkapuita katsomahan," ja menikin metsähän samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. — "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. — "Ka, johan," vastasi ukko; "tässä sen näet." — "No, sepähän työ sinulta välehen joutui," sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." — Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: "emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan Tuhkimolle: "mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosihin."
No, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimahan. — Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin tulee vastahan mies, kysyvi: "minnepä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo. — "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. — "Kukas sie olet?" kysyi Tuhkimo. — "Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija," virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." — "Tule vaan, kuin mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja saatiin laivassa purjehtimaan edelleen. — Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," sanoi Tuhkimo; "kukapas sie olet?" — "Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja," vastasi tämä, "ota, mies matkaasi." — "Tule, kuin tulet," sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa," otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: "minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa; "kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?" — "Mie olen Kylmänlöyhyttäjä," virkkoi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." — "Ka, kuin mielesi laatii, niin tule," sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. — Eipäs kovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki keralla hänkin. — Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin toisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimahan edelleen aina.
No, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen, kunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä työvaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: "täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina; joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" — "Eihän kiirettä ole semmoista," vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme sataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "vasta annan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet." — Mitenkäs; täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan eihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.
Huomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei naimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen; vaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne, tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Ompas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. — Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi: "äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä linnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." — "No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?" sanoi Tuhkimo; muisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.
Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat jo syöneensä. — "Äsken sen saat," sanoi kuningas, "kuin sie viinat, oluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy." — "No, juonmahan," virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." — Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia imeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi aikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä, ja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: "jo nyt annan tyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämähän sitte." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?
Miehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät huurtehesen kävivät. — Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä toisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli löylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa toverineen kuninkaan eteen ja sanoi: "nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimahan!" — Kuningas ei usko puhetta; vaan niin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut." — Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle, ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa oli. — Sen pituinen se.
Aikaisin kirkkoon, myöhän keräjään.
Ei koira koiran hännälle polje.
Ei siihen puuhun väärää ole, jossa orava on.
Hullu omaansa laittaa, toinen hullu kiittää.
Illasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä, partasuuna poikaasi.
Kaikki köyhän halmeessa itää.
Lupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.
Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Olkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.
En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden, jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista, niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään. Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?" kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan kuullen: "Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun Jumalani, johonka minä uskallan." — "Ah, jospa Teidän Majesteettinne tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.
Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin 91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi. "Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi, lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni kuulemiseksi."
Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan, sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten Wenäjänmaan vihollisen vallasta.
Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.
Polén.
Niitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen maailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja vähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa maissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän pitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu. Etuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat. Sillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja karvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on koukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi eroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on uimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on leveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten hännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja. Suomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa mustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa maissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta meidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.
Majava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja metsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa huoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja asuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta autiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa ja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat Kesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä asuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on lehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee sisälle metsään.
Ett'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin sulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa huoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita poikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten; niiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on niin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä kyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti kokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.
Saatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta kaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he ottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita, niinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat ihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun haavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä tehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä vastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos lastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa puuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta. Saatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se olisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi palasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on paksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun rakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää sen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen edessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla lailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan liikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee rakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen yhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen ympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä tahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee tien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota, majavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.
Majavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä, harvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä monta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu yhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin paria, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen huone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15 kyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on ensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on huiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä, mullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu, että siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan olevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten, joissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät kerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee tahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän ruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen huonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on niin syvällä, että se talvella on jään alla.
Tämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko majavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja veistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset latovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa, kiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että niillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat; mutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava kesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen mainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa erämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona, olletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi vähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä kokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi, aukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. — Nämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.
Majava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu enimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa, takajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin hidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti, että häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa, olkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä, mutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa takajaloilla ja häntä on melana.
Levätessänsä makaa majava taikka seljällään tahi mahallaan.
Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.
Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä, mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä ruuan suuhunsa.
Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin, sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa. Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan näe, missä hän kulkee ja asuu.
Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. — Majavan pojat eivät tule kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne, jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. — Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaanmajavan haustaksija jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. — Majavan nahasta, jota pidetään hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja, ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat. Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat, tehdään hattuja, joita kutsutaankastorihatuiksi, sillä majavan latinainen nimi oncastor.
Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli vedenpaisumukset matkaan.
Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla, että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen, että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla, joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös ketunsangoilla.
(Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)
Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestelemään.
Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. — Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.
Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa. Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet, rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7 virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota Wiipurin linnan sivuitse.
Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.
Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan