Pani pyssyt paukkumahan,Umpiputket ulvomahan,Avokurkut ammomahan.Jalot joutset joikumahan,Alla Wiipurin vihannan,Alla suuren Suomen linnan.Ampui kerran, ampui toisen,Ampui kerran noin alatse,Ampui toisen, niin ylitse.Ampui kolmannen kohalle.Jopa liikkui linnan tornit,Räystähät rämähtelivät,Patsahat pamahtelivat,Kivet linnan kiikahteli,Tornit maahan torkahteli.
Pani pyssyt paukkumahan,Umpiputket ulvomahan,Avokurkut ammomahan.Jalot joutset joikumahan,Alla Wiipurin vihannan,Alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen,Ampui kerran noin alatse,Ampui toisen, niin ylitse.Ampui kolmannen kohalle.Jopa liikkui linnan tornit,Räystähät rämähtelivät,Patsahat pamahtelivat,Kivet linnan kiikahteli,Tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.
Krohn.
Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. — Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.
Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet, ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.
Näin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet torjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä ilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla olivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen Wenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa Wenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin, siinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun jouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te Deum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti toimittivat Turkuun.
Wiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika ajoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa tehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.
Näin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi. Vaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki hävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita tapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät metsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni, lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.
Kansan muistissa on "Wiipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka; kummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun, polvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka kuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä, muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki mieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille nousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet ilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta. Wiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä pystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä kaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon eivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi mitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää hopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan rakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla laukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka kauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.
Krohn.
1. Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei vadilla kanneta, eikä pöydälle panna?
2. Kaksi maan haltiata, hiihtää hivuttelevat aina yksiä latuja?
3. Kaksitoista varista katolla, yksi ammuttiin, montako jäi?
4. Kilkkaa, kalkkaa luisten lukkojen takana?
5. Kirppuna metsään viedään, möykkynä kotia tuodaan?
6. Mies mullassa, tukka tuulessa?
7. Mies tuvassa, tukka tuulessa?
Arvoitusten sanat. Äitinmaito. 2. Aurinko ja kuu. 3. Yksi jäi, se ammuttu, muut lensivät pois. 4. Kieli. 5. Nauriin siemen ja nauris. 6. Nauris kasvaessaan. 7. Valkea ja savu.
Kasan ei ole aivan Wolgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen idänpuoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Wolgan oikea ranta on korkea hietaäyräikkö, vasen (pohjaisen ja idänpuoleinen) ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suomaata, jonka joki tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä, ja keväällä kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina tulvavuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. — Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin mongolilais-tatarilainen maailmanvalta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän ruhtinoistansa tähän Wolgajoen rannalle ja perusti valtakunnan, joka seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten perästä onnistui tällöin Wenäläisille suuriruhtinas Ivan Wasiljevitsin johdolla Kasanin valtaaminen. Hirmuisen verenvuodatuksen pidettyänsä hävitti tämä ruhtinas sen entisen linnan, kukisti kaikki mahometiläisten kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla esikaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän kaupungin entisen tatarilaisen linnan sijalle europalaisen sotataidon mukaan varustetun linnan useammilla torneilla, jotka samoin kuin muuritkin vielä seisovat ja ulkonäöltänsä ovat samanlaiset kuin esim. Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Wenäjältä rahvasta kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi osaksi koko väkiluvusta.
Nämät Tatarilaiset ovat Krimin Tatarilaisten kuin myös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta heimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa. Muista kaupungin asujamista keksii oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta varrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suoranenäisestä sekä kauniista muodostansa. Hänen ihonkarvansa ei ole mustempi kuin muidenkaan Europalaisten, ja monesti näet aivan valkeaverisiäkin Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulkokäytöksensä on tasaista ja hiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Wenäläinen kutsuukin häntä haukkumanimellähavinaksi(herraksi). Luonteensa puolesta on hän puhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä hän valehtelee tahi harjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä näkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja jos sitten venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "minä en ole Wenäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää kohtuutointa hintaa ottamasta". Häpeällä seisot Kristin uskosi kanssa miehen edessä, etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.
Maalla ovat maanviljelys ja karjanhoito Tatarilaisten elatuskeinot, ja kiivaimmatkin Wenäläiset myödyttävät, että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa taitavammat ja ahkerammat maanviljelijät kuin Wenäläinen. Kaupungissa on Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppamies, käsityöläinen tahi rahtimies. Ensimmäisen luokan kauppamieheksi jaksaa harva tästä kansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkamakauppaa, ja missä heitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasanissakin, kuluu harva päivä, ett'ei luonasi käy näitä itämaalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuata, halaattia (makuunuttuja), hyvänhajullisia voiteita ja muuta semmoista kaupalla. Käsitöistä on saippuan ja nahkan valmistaminen heiltä varsinkin sujuvaa. Kasanin saippua on ympäri koko Wenäjän kiitettyä, ja täältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat Tatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsitöihin on tämä kansa hyvin taipuvaa, niin että harva työhuone löytynee Kasanissa, olipa sen isäntä Wenäläinen, Saksalainen tahi muu, jossa ei joku osa työmiehistä olisi Tatarilaisia. Täkäläisen yliopiston kirjapainossa, jossa on noin pariin kymmeneen työmieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä on Saksalainen).
Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin uskoa. Kasanissa ja sen esikaupungeissa on heillä kymmenkuntametschedejä(kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin,mullaa(pappia) ja yksi eli pariaschantia(lukkaria). Harvemmassa löytyyahunia, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat kontrahtirovastia, ja piispaa (mufti) ei ole koko Wenäjän valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä, joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkonpalvelijoilla ei ole määräpalkkaa; he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet vapaehtoisesti tuovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras uskonharjoituksissa. Viisi kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim. auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla tahi muuten ei voi tätä käskyä jolla-kulla ajalla täyttää, hänen täytyy jäljestäpäin sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metschedissä. Tämä on nelisnurkkainen, soikea, kaksinkertainen rakennus puusta tahi kivestä, jonka alakertaa käytetään monenlaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi, kauppapuodeiksi j.n.e. Yläkerta on kirkkona. Sen harjalta nousee korkealle pyöreä kaitainen torni (minaret), jonka nastalla mahometiläisten omituinen merkki puolikuu kullittuna paistaa. Heillä ei ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri kulkevasta rautahäkistä joka haaralle huutaa surullisenkaltaisella nuotilla:Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah! Aamurukoukseen huutaessaan lisää hän tähän:rukous on parempi kuin uni! — Tämän huudon perästä tulee rahvas metschediin. Sen porstuassa eli etuhuoneessa on pitkin seiniä hyllyjä, joille sisäänmenijät jättävät päällyskenkänsä. Itsessä kirkossa ei ole penkkiä; lattia on peitetty joko kirjaompeleilla koristetulla villaisella tahi vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla. Paitse tätä ei siinä metschedissä, jonka minä Kasanissa näin, ollut muuta erinomaista kuin opetusistuimen kaltainen saarnastuoli, kaksi tavallista kynttiläkruunua, muutamia lamppuja seinillä ja Mekkaan päin oleva ikkuna, monivärisistä ruuduista tehty. Matolle istukset seurakunnan jäsenet riveihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä turbaani on päässä, se irtauttaa sen peräliepeen hartioillensa riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä. Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden päävaatteuksesta eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen. Rukoillessa pitää mahomettiläinen kätensä lanteillaan, pyhkäsee vähän väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta karkoittaakseen. Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin paikoin taas panee peukalojensa päät korvanlehdille, toiset sormet hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämät äkkinäistä oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan, nousee mulla saarnastuolille ja lukee siinä luvun alkoranista. Tämän lukemisen toimittaa hän messunlaatuisella nuotilla, joka ei kuulu pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pääasiaksi papinkoulussa. Sen tehtyä laskeksen hän alas, menee ja istuksen seurakunnan etunenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus, yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.
Mahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan katoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan "lahkokunnan Kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa asiasta puhuin, päättää, sanoen: "me uskomme saman näkymättömän kaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon vielä tulevassakin elämässä." Tästä tulevaisuudesta oli hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä, mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden kanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei ole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.
Kunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin vapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä, ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä. Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa papinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä, josta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät ole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten kuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen koululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen rakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen omakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin myös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että Kasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi tuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin tältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä (v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on eräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria luonnonlahjoja.
Ahlqvist
Miesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko, viljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen, sonnan luominen ja hajoitteleminen; "väkipuolukset" (lapsuuttansa taikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat marjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on. Miesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä kotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla, kylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja linnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen, leipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen, kutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät naiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on vähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.
Talvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä "pihtiin", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä yhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti savua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet "lavanalla" kahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan: perimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä kehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen sängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta päällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa jokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin kirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita kaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän alla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja j.m.s.; "parvella" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja "halko-orsilla" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä vartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin vaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli "kangastuolit") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan jotensakin pitää lämpymänsä. — Nyt sopii yksin tein kurkistaa porstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä on monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa haltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä osaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen kuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin pirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun tilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s. (missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja kellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas laattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä parasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta näinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet eli "matot", ja kamarikaluista "piironki" ja "senkit". Rumia kuvia ripustellaan kauneillenkin seinille. — Päivän tullessa lakkaavat miehet puhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa pihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja pirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät taas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat "pirtille", taas käsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin, koska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan. Arkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle päin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat ovat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein rinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan eli "tuukin" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen kanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli "kahvelit" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: "isäntä vieraan väärti"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla, tapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska kerkiävät ja missä sopii. — Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan, hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein, niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.
Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön". Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana; silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä. Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä. Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle; sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle. — Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.
Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot "ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä "vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan. Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat. Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta, siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu; rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle, "riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella (sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi, vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla, ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla, joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi, omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin) ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään; silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta viskuri on juuri nimeksi. — Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva, jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen lämmitys on isännän velvollisuutena. — Myöhemmin syksyllä on pellavain ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen, kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka loppuviikossa.
Warelius.
Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.
Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiineräkkäiksi, jos he itseksensä korvessa elivät, vaanmunkeiksi(miespuolet), janunniksi(naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimelläluostarit. Tämmöisiä luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle. Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi; he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko maalle, missä asuivat.
Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjäänAiloisteneli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.
Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla. Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen anteliaisuuteen.
Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta, jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa, oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.
Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla, Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa, Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaallakin. — Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!
Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.
Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin, hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.
Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä, kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen olleen autiona. Koko luostarin päänä oliabbedissaniminen; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiinyliripittäjäksi(confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea liinarätti neulalla kiinni. — Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.
Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. — Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. — Siksi että nunnilla yhä olisi kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää tulemaan". — Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa eläväJohannes Budde l. Reck, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut, joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin virtaeli oppilaita.
Krohn
Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessärahaon vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.
Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiinpreiliksi, ja niillä lyötyjä rahojamyntiksi. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää,louduiksikutsuttiin.
Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100 luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.
Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon todistukseksi. Vanhimmatmarkan kappaleetesimerkiksi painoivatnaulan, ja olivat siitä nimensä saaneet, ettämarkka(elimark) Ruotsin kielessä merkitseenaulan. Kuudessa markassa vaskirahaa oli siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata, ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa, ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa, jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa: mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista, teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi vähäistä maksoa vastaan.
v. Becker(Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).
Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä. Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan, jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766) seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä (v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774) kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.
Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä. Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa. Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.
Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet, sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni! Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! — Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata, pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.
Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille, täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen. Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte, hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa, kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen, elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä: kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta, ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!
Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810 antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. — Mutta hän vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa, odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi."
Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä, olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka ymmärtää?
Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille, tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo, että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.
Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin, kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia, kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja hän nukkui.
Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita. Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä, lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.
Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.
Renvall.
Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttuafjell-lemmel, niin puhumme tässä nyt mitä tiedämme tästäsopuliksimainittavasta otuksesta. Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa; sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene niitten vieläkin Siperian metsissä olevainsobel[2]nimisten eläinten nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on pienempi näädän[3]nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät. Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v. 1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle. Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun 20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät; mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä (v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät, eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät. Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4]lumikot[5]ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista, joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat ovat välistä täynnä sopulien raatoja.
(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)
Hiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen oli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren avun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia piispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan yliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen kauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukostaan ovatMikael Agricolannimi ja työt yli muiden kuuluisat ja siunatut.
Hän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa sai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen virkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla, jolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia kansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa kuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa piispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä tavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna 1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa, samassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan vähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin hiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä Hämeen pohjais-seudut, tuliPaavali Juusten, toinen Skyten kasvattia, ensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat meidän maassa.
Kauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut painettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painostaAapiskirjan, KatkismuksensekäRukouskirjan, joka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimittiKäsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarinynnä valittuja kappaleitaProphetoistasuomeksi. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.
Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä. Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.
Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.