The Project Gutenberg eBook ofUusi suomalainen lukemisto

The Project Gutenberg eBook ofUusi suomalainen lukemistoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uusi suomalainen lukemistoEditor: August AhlqvistRelease date: September 14, 2013 [eBook #43717]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI SUOMALAINEN LUKEMISTO ***

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Uusi suomalainen lukemistoEditor: August AhlqvistRelease date: September 14, 2013 [eBook #43717]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen

Title: Uusi suomalainen lukemisto

Editor: August Ahlqvist

Release date: September 14, 2013 [eBook #43717]Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI SUOMALAINEN LUKEMISTO ***

Toimittanut

Aug. Ahlqvist

G. W. Edlund, Helsinki

1883.

SISÄLLYS:Esipuhe.I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.1. Tarinoita. Kirj.Juteini2. Kultalan kylä viheliäisyydessään.Keckman3. Arvoituksia4. Vuodenajat Lapissa.Oulun W. Sanomista v.18565. Sananlaskuja6. Ruohoista ja kukkasista.Frosterus7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.Keckman8. Arvoituksia9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.Kajaani10. Peurasta (Porosta).Keckman11. Sananlaskuja12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.Krohn13. Hämähäkki.Lönnrot14. Arvoituksia15. Piispa Maunu Tavast.Krohn16. Pääsiäinen Venäjällä.Ahlqvist17. Maan, meren kulkija laiva (Satu)18. Sananlaskuja19. Piplia ja Keisari.Polén20. Majavasta.Keckman21. Wiipurin piiritys v. 1495.Krohn22. Wiipurin Pamaus.Krohn23. Arvoituksia24. Kasanin Tatarilaiset.Ahlqvist25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.Warelius26. Naantalin naisluostari.Krohn27. Rahoista,v. Becker28. Eräästä muistopuheesta.Renvall29. Sopuli.Oulun W. Sanomista v. 185430. Suomalaisen kirjallisuuden alku.Krohn31. Sananlaskuja32. Ijankaikkisuuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä.Kemell33. Elefantti.Lönnrot34. Arvoituksia35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla.Y. Koskinen36. Kuolevaisuuden tunteet.Juteini37. Sananlaskuja38. Klaus Fleming.Y. Koskinen39. Porolla-ajaminen.Andelin40. Sananlaskuja41. Rehellisyydestä Suomessa.Polén42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.Manninen43. Kaksi nappia.Hannikainen44. Maanpetoksesta.Cannelin45. Paavo Korhonen.Lönnrot46. Woguulit.Ahlqvist47. Lapuan tappelu.Blomstedt48. Matka tervaveneessä Oulujoella.K. A. Castrén49. Sananlaskuja50. Silmänkääntäjä.HannikainenLoppu-Toivotus.KilpinenII. RUNOUTTA.1. Lasten virsi2. Nuorukaisen virsi3. Maailman menon turhuudesta.Cajanus4. Davidin 1 psalmi5. Davidin 137 psalmi6. Isänmaan edestä.Suonio7. Maamme.Runeberg — Kiljander, Tuokkoy.m.8. Ruhtinaalle.Franzén — A. Oksanen9. Savolaisen laulu.A. Oksanen10. Suomen valta.A. Oksanen11. Oma maa.Kallio12. Laulu Suomessa.Juteini13. Suksimiesten laulu.Suonio14. Birger Jarlin linna.Tuokko15. Elämän nautinto.Juteini16. Kehtoruno.Lilius17. Kevät.Granlund18. Kukkasen taivas.Poppius19. Kedolla.Gottlund20. Uimalaulu.Warelius21. Koskenlaskijan morsiamet.A. Oksanen22. Soidin.Kallio23. Entisestä ja nykyisestä ajasta.Paavo Korhonen24. Odysseys ja Nausikaa.Lönnrot25. Kesän viimeinen kukka.Moore — Tuokko26. Mainen kosto.Erkko27. Tytön muistikirjaan.Erkko28. Suomalainen sonetti.A. Oksanen29. Ystävälleni.Kallio30. Lohdutus haudalla.KemellIII. LISÄYS.I. Agricolan kieltä.1. Davidin 52:s Psalmi2. Isämeidän-rukousII. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.1. Aunuksen-Karjalan kielellä2. Tverin-Karjalan kielellä3. Watjan kielellä4. Wepsän kielellä5. Wepsän kielellä, toisin6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella7. Wiron kielellä, Tarton murteella8. Liivin kielen itä-murteella9. Liivin kielen länsi-murteellaIII. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleitaViiteselitykset

[Suomalais-ruotsalainen Sanakirja ja Kymmenen runoa Kalevalasta sekä Suomalais-ruotsalainen Sanakirja niihin on tästä e-kirjasta jätetty pois, koska ne ovat täydellisemmin saatavissa muualta.]

Tähän kirjaan on yhdistetty kaksi allekirjoittaneen ulosantamaa eri teosta. Kummallakin on tarkoituksena Suomen kielen ja kirjallisuuden opettaminen maamme ruotsiksi sivistyvälle nuorisolle, ja kumpaakin on, ainakin paikoittain, käytetty rinnan samoissa opistoissa. Tämän tähden näytti niiden yhdistäminen suotavalta asialta, ja kuin molemmat olivat loppumaisillaan kirjakaupasta, suostui allekirjoittanut ne muuttamattomina yhdeksi kirjaksi painattamaan. Ostajalle on tästä yhdistyksestä suurin etu, sillä tämä kirja ei maksa enämpää kuin Lukemisto yksinänsä tähän asti on maksanut.

Ne näihin teoksiin kuuluvata kaksi eri sanakirjaa olisi tosin voitu panna yhteenkin. Mutta Kalevalan sanat olisivat yhteisessäkin sanakirjassa olleet pidätettävät runomurteen asussa (mikäli tämä tulee kysymykseen), samoin kuin Lukemiston sanat arvattavasti yleisen kirjakielen puvussa. Sanastojen yhteensulattamisesta olisi täten sekä syntynyt sekavuutta ja kirjavuutta teoksessa että tullut tekijälle uusi vaiva ja kustantajalle uusi rahanreikä, jota jälkimmäistä kirjan hinnan helppona pitäminen ei suinkaan olisi suvainnut. Näistä syistä ovat Lukemiston ja Kalevalan sanakirjat, paikka paikoin vaan korjailtuina, jätetyt olemaan erillänsä ja painetut kumpikin tekstiensä taakse.

Helsingissä, Lokakuun lopulla v.1883.

A. A.

Mies sanoi toiselle, joka suuresti kehui oppiaan: "Jos minä tietäisin kaikki, mitä et sinä vielä tiedä, niin olisin minä oppinein mies koko maan piirissä."

"Minkä tähden on teillä harmaapäänä vielä musta parta?" kysyi matkalainen ukolta. "Sen tähden", vastasi ukko, "että hiukseni ovat kahtakymmentä vuotta vanhemmat partaani."

Talonpoika löi lapiolla naapurinsa koiran kuolijaksi, jonka tähden hän joutui oikeuteen. "Mitä varten olet sinä naapurisi koiran lapiolla tappanut?" kysyi tuomari. "Se puri minua", vastasi talonpoika. "Miksi et sinä tuota varrella rangaisnut?" sanoi tuomari. "Eipä hänkään minua hännällänsä purrut", oli vastaus.

Asianajaja, joka ihmisten riidellessä oli rikastunut, teki testamentin ja lahjoitti kaiken omaisuutensa hulluille, mainiten: "hulluilta minä sen saanutkin olen."

Kaksi miestä joutui tiellä vastasuin. Yksi sanoi ylpeästi: "pois tieltä; minä en lurjusta pakene." Toinen äänsi: "mutta minä pakenen", ja meni tieltä pois.

Ruhtinas kohtasi muinoin tylyn miehen, jonka hän palkolliseksi luuli, ja kysyi häneltä: "kuka sinun isäntäsi on?" "Itse olen isäntäni," vastasi mies ynseästi, ruhtinasta tuntematta. "Ah, sinulla on huono isäntä" sanoi ruhtinas, ja käänsi hänelle selkänsä.

Kuningas tapasi talvella köyhän miehen, jolla olivat melkoisen kepeät vaatteet pakkaista vastaan. Kuningas alkoi puheen ja valitti viluansa. "Jos te, armollisin Majesteetti, tekisitte niin kuin minäkin, — ei sitten vilu teitä haittaisi", sanoi köyhä. "Kuinkas sinä teet?" kysyi kuningas. "Minä kannan nyt päälläni kaikki vaatteeni", vastasi köyhä.

Eräs arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa. Hän alkoi suurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja, nähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apteekista lääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: "onko haava aivan vaarallinen?" "Ei suinkaan", vastasi lääkäri; "vaan jos ei joutua tehdä, niin se paranee lääkityksettä."

Valtakunnan hovissa aterialle istuttaessa kielsi kuningas, pilalla, panemasta lusikkaa yhdelle herralle, jonka hän tiesi sukkelaksi mieheksi, ja kuin liemiruokaa eteen annettiin, sanoi hän: "se on konna, joka ei lientä syö". Herra ei huolinut lusikkaa vaatia, vaan teki sen itsellensä leivän kuoresta, jonka myös söi, ja sitte sanoi: "se on mies, joka lusikkansa syö".

10.

Ennen, kuin matkustaja antoi ajaa yli huonon sillan, kysyi hän kyytipojalta: "eiköhän tässä liene kukaan veteen hukkunut?" "Ei suinkaan", vastasi kyytipoika. "Menneellä viikolla upposi tähän veljeni; vaan sekin löydettiin jälleen toisena päivänä."

11.

Ratsasmieheltä, joka hevoistansa vaan yhdeltä sivulta ahkerasti kannusti, kysyi toinen: "eikö sinulla ole kannuksia molemmissa kantapäissäs?" "Ei tarvitse", vastasi hän; "kuin minä saan yhden sivun kulkemaan, niin toinenkin mukaan menee."

12.

Akka haasteli ihmeitä toiselle ja sanoi myös nähneensä kalmistossa aaveen, joka päätöinnä irvisti hänelle. "Kuinka se sitte irvisti, kuin ei sillä päätä eikä hampaita ollut?" kysyi toinen. "No, sanoppas sitä ihmettä, kaima kulta!" vastasi akka.

13.

Varkaan yöllä tultua köyhän miehen majaan ja nurkissa etsien jotakin saadaksensa, mainitsi köyhä vuoteelta: "mitäs, veikkonen, siellä pimeässä turhaa etsit, kussa en minä päivälläkään mitään löydä!"

14.

Torppari, joka lähetettiin kantamaan ruohoilla peitetyssä korissa krapuja isäntänsä ystävälle toisessa kylässä, tahtoi tien vieressä korinsa sivulla vähän levähtää; mutta nukkui uneen, ja sillä aikaa menivät kravut korista tiehensä. Surkeilla silmillä katseli hän nyt tyhjää koria, ja lähti kori kädessä kuitenkin kirjettä viemään. Kirjeen saaja luki sen, ja sanoi siinä krapujakin olevan. "Kiitos Jumalan, että ne ovat siellä", huusi torppari; "minä luulin niiden tiellä hävinneen."

15.

Suuri ja lihava herra vaelsi jotenkin myöhään kaupunkia kohdin ja kysyi talonpojalta, joka, palaten samasta kaupungista, tiellä hänen vastaansa tuli: "luuletkos minun vielä kaupungin portista läpitse pääseväni?" "Aivan hyvin, herra", vastasi talonpoika; "pääsin minä siitä aamulla heinäkuormankin kanssa."

16.

Kauan aikaa kotoa pois oltuansa palasi herra vieraasta valtakunnasta jälleen kotomaalle, ja kohtasi tiellä talonpojan, kotoisin samoilta paikoilta. Tältä tiedusteli hän maansa asioita ja kysyi myös: "vieläkö siellä on niin monta narria kuin ennen?" "Ei enää teidän matkaan mentyänne", vastasi talonpoika.

17.

Tyhmä mies tapasi ankeriaan hernemaassansa järven rannalla, ja luuli sen käärmeeksi. Tämän sai hän suljetuksi tuohikonttiin ja vei paatilla upottaaksensa järveen. Ankerias, veteen päästyä, rupesi mutkaellen uimaan, jota katsellen mies sanoi "ähäh, nyt saat siellä kimarrellen kuolla."

18.

Mies valitti lääkärille poikansa kivuloisuutta, josta ei saunakaan ole auttanut, ja kysyi häneltä neuvoa sen parantamiseen. "Vahvista häntä ammeessa vilulla vedellä", sanoi lääkäri. "Eikö veteen mitäkään lisäksi panna?" kysyi mies. "Ei muuta kuin poika", vastasi lääkäri.

Juteini(Judén).

Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät rievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli keittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja ja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona melkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan, taikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa, tahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta luonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin makso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."

Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin: "tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.

Keckman(Kultala).

1. Hakkaa yöt, hakkaa päivät, ei koskaan lastua saa?

2. Huutaa yöt, huutaa päivät, ei koskaan ääni sorru?

3. Iso kukko tervaharja, pyhän pellon pyörtänöllä?

4. Kahdesti syntyy, kerran kuolee?

5. Kataja mäellä kasvaa, ylös tyvin, alas latvoin?

6. Lihainen läävä, luiset lehmät?

7. Matalampi sikaa, korkeampi hevoista?

8. Nauraa, mutta ei haasta?

9. Perhe syöpi, pöytä laulaa?

10. Yksi tynnyri, kahdenlaista olutta täynnä?

Arvoitusten sanat. 1. Seinäkello. 2. Koski. 3. Kirkko, tahi Kellostapuli. 4. Lintu. 5. Hevosen häntä, t. Parta. 6. Suu ja hampaat. 7. Satula. 8. Seinänrako. 9. Porsaat imevät, emä röhkää. 10. Muna.

Kuin Lapinmaa on niin kaukana pohjan puolella, on sen korkeimmilla tuntureilla alinomainen talvi. Kevät, suven alku, alkaa tavallisesti vanhasta Urbanuksen päivästä eli 6:sta päivästä Kesäkuuta ja ylettyy vanhaan Juhannukseen asti eli 6:een päivään Heinäkuuta, Tämä aika vastaa Suomessa Toukokuuta. Sinä kuukautena sulavat jäät järvistä, lumi alhaisista maista, ruohot rupeavat kasvamaan ja lehdet puissa viheriöitsemään. Ehkä aurinko tähän aikaan paistaa yöt ja päivät laskeumatta, on ilma kuitenkin öillä niin talvenmoinen, että vetää veden melkein aina jäänhileesen aamupuolella yötä. Erilainen on kuitenkin tämä aika eri vuosina. Vuosina 1810, 1820 ja 1850 alkoi suven tulo varhain Toukokuussa; mutta kevät eli 6:sta päivästä Kesäkuuta 6:een päivään Heinäkuuta oli kylmä ja yhtä luminen kuin talven aikakin. Vuonna 1856 oli kevät aivan kylmä ja talvikin kesti Urbanukseen asti vanhan luvun jälkeen. Juhannuksen etuviikolla ajettiin vielä pulkalla, mutta oli kuitenkin jo niin lämmin, että syvemmätkin järvet, jotka kauemmin jäässä pysyvät, sulivat. Tenonjoki aukenee aina Toukokuun 10:n päivän ja Kesäkuun 1:sen päivän välillä. Tänä vuonna alkoivat jäät Tenossa liikkua 31:nä päivänä Toukokuuta suurella tulvalla, ja sitä kesti 4 tahi 5 päivää, ennenkuin joki kerkesi jäistä puhdistua. Heinäkuu ja Elokuu ainoastaan ovat suviaikaa. Tällä ajalla kasvavat ja tuleentuvat maan kasvut. Kylminä suvina tapahtuu, että harvat kasvut kerkeävät kypsyä. Jos suvi on lämmin, niin on se aivan ihana ja suloinen. Erinomattain on suven aika niin kauan ihanaa kuin aurinko laskeumatta paistaa. Vanhasta Perttulista alkaa syksy, joka tavallisesti ulottuu kuukauden ajan. Sillä ajalla on luonto jo kadottanut kauneutensa; kaikki kasvut ovat lakastuneet, ja odotetaan ainoastaan talven tuloa. Niinkuin syksyt ovat sateisia Suomessa, niin ovat ne myös Lapissa; mutta ilmat ovat tuntureilla jo niin kylmiä, että siellä aina pyryää lunta, kuin alhaisissa maissa vettä sataa. Useana vuonna tulee talvi jo Mikkelistä; mutta toisina sen tulo viipyy aina Marraskuuhun asti. Niinä vuosina, kuin näin tapahtuu, tulevat järvien ja jokien jäät heikkoja ja niin muodoin vaarallisia kulkea. Ikäväksi tulee myös silloin poroin hoito. Päivät lyhenevät ja pimeydessä on paimenen työläs ja vaivaloinen juoksennella porolauman perässä, joka tuulisina aikoina on erinomattain virkku karkaamaan yhdestä paikasta toiseen. Se useasti sulava ja jällensä jäätyvä lumi tulee monasti paksuksi jääkuoreksi jäkälämaalle, niin että ruuankin puute pakoittaa poron kulkemaan. Ehkä Toukokuu, poroin poikimisen aika, on vaivaloinen poroin hoitajille, niin on pitkällinen talventulo vielä vaikeampi. Talven aika, jonka saa lukea Mikkelistä Kesäkuun alkuun asti, on aivan epätasainen. Alinomainen tuisku ja ankara pakkainen ovat talven omaisuuksia. Aivan harvoin on suojainen ilma. Kuin tunturit menevät pohjaisesta etelää kohden, niin harvoin alhaisissa maissa muita kuin pohja- ja etelätuulia tunnetaan, ehkä tuntureilla myös muitakin tuulia kärsitään. Pohjatuuli on talven aikana aina lämpöisempi kuin etelätuuli; suven aikana on se perin-vastoin. Ilma on aivan puhdasta; sentähden ottaa pakkainen, yhdessä sen alinomaa liikkuvan tuulenviiman kanssa, tuntuvaisemmasti ihoon kuin muissa maamme osissa. Kovaa pakkaista ei erällä kestä enempää kuin kolme päivää. Jos se kestää enemmän aikaa, on suoja odotettava. Alku Tammikuuta ja koko Helmikuu ovat kylmimpiä aikoja vuodessa. Pyry ei hankittele tullessansa, vaan syntyy yht'äkkiä ja taukoaa myös yht'äkkiä. Ei missään talvisena aikana ole ilma niin muutteleva kuin Lapissa; sillä yhtenä päivänä on monenmoinen ilma, jonka pohjaisesta tuleva lämmin ja etelästä tuleva kylmä kaiketi vaikuttaa.

(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1856.)

Aika vanhin, avaruus suurin.

Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.

Ei huuto hädästä päästä, parku päivistä pahoista.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi.

Illan virkku, aamun torkku: se tapa talon hävittää.

Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.

Malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää.

Nuorra vitsa väännettävä.

Orahasta touon tunnen, miehen nuoren nousennasta.

Taitaako joku ajattelevainen ihminen ilman ihmettä, iloa ja nöyrää Jumalan kiitosta katsoa ruohoin ja kukkaisten paljoutta, hyödytystä ja kauneutta! Kaiken maan kansi kasvattaa niitä runsaasti ja niin moninaisia, että he laatuansa eli erinäisten sukuinsakin puolesta ovat monia tuhansia. Kaikkivaltias Herra on määrännyt heille erinäiset asuntosijat, joissa he menestyvät, toiset lämpimihin maihin, toiset kylmempihin, toiset vuorille, toiset laaksoihin, toiset soihin, toiset veden pohjassa kasvamaan, tahi avaran syvän meren päällä suuressa paljoudessa ajelemaan. Kaikki maa on täynnänsä Herran hyvyyttä. Ruohoin paljoudesta luontokappaleet tietävät valita ne, jotka heille ovat otollisimmat elatukseksi; mikä yhdelle on vahingollinen ja jonka hän jättää, sen toinen laatu korjaa ja se on hänelle hyväksi. Ei ole mitään turhaa ja kelvotointa; yksin sienet ja kuivat jäkälät ja puun naavat ovat väkevä ruoka muutamille eläimille. Sammal pidetään halpana, mutta sen juuressa kuitenkin kaikkinainen siemen kuivalla maalla pääsee juurtumaan; muutoin sen itu kuivettuisi.

Ruohot ovat elatukseksi ei ainoastaan kaikkinaisille eläimille maan päällä, vaan myös ihmisille. Ne antavat ruuan terveille, ja lääkityksen sairaille.

Mitä on nisu, mitä ruis, ohra, kaura, herneet muuta kuin ruohot, joiden siemenet ovat ihmisille paras ruoka? Mitä ovat moninaiset marjat ja monta muuta ruohon laatua muuta kuin ruoka ja virvoitus? Jos me kysymme lääkäreiltä, mistä he ottavat ne moninaiset voiteet, niin saamme tiedon, että parahimmat ja soveliaimmat ovat otetut ruohoista ja yrteistä: joska me ne oikein tuntisimme!

Muutamat ruohot ovat tarpeelliset vaatteiksi, niinkuin hamppu, pumpuli, pellava, jotka, koska ne ovat kuluneet, kelpaavat paperiksi, jonka hyödytys on sangen suuri, sillä sen kautta on myös Jumalan sana helpommasti uloslevitetty kaikkeen maailmaan: suuret ovat Herran työt ja sangen hyödylliset.

Niin antaa Jumala maan runsaasti kasvattaa ruohoja kesän pitkään, ja yksi laatu joutuu pikemmin, toinen myöhemmin, että uutista olisi elatukseksi ulottuvaisesti.

Kuta enämmin me tulemme tuntemaan ruohoin ja kukkaisten paljouden, ihmeellisen rakennuksen, hyödytyksen, kauneuden ja kuinka Jumala heidän siemenensä valmistaa, sitä enämmin ihme meidät voittaa, että pienimmätkin ruohot todistavat Jumalan viisautta, voimaa ja hyvyyttä. Salomonin kunnia ja koreus ei ollut näihin verrattava, sametti ja hienoin silkki on karkea teko sitä vastaan kuin Jumala on kukkaset kutonut ja kaunistanut. Niin myös heidän hajunsa on juuri suloinen, että se virvoittaa heikot ja pyörtyväiset, tekee myös koko ilman terveelliseksi ja suloiseksi. Mutta kenen tähden on Jumala heidät niin ihmeellisesti kaunistanut niin moninaisella kaunistuksella? Eipä eläimet kuitenkaan älyä heidän kauneuttansa, eipä he tiedä niistä muuta, kuin että he niitä syövät ja tallaavat. Eikö ne ole siis ihmisten tähden kaunistetut, eikö ne ole niin suloisiksi ja hyvänhajullisiksi luodut, että me ihmiset siitäkin herätetyksi tulisimme tuntemaan meidän luojamme hyvyyttä, joka meitä kaikella tavalla ilahuttaa? Koska me siis näitä näemme, niin on se ikäänkuin kukkaset vetäisivät meidän ajatuksemme puoleensa ja leppeästi sanoisivat meille: "katsokaat meidän päällemme, älkäät meitä ylenkatsoko; teidän Luojanne on meidät näin kaunistanut ilahuttamaan teidän silmiänne, antanut meille hyvän hajun teitä virvoittamaan, tehnyt meidät terveellisiksi, teiltä kipua poisottamaan; ja mikä ei meistä kelpaa teille ruuaksi, ne kelpaavat muille eläville, ja muut ovat teille palvelukseksi". Älkäämme siis olko tunnottomat, vaan iloitkaamme Jumalassa, joka meitä suuresti rakastaa ja ilahuttaa. Ajatelkaamme myös, kuinka Jumala on kaiken tämän maan kannen valmistanut yhdeksi suureksi pöydäksi, jolla hän joka päivä ravitsee lukemattomat sekä ihmiset että eläimet, suuret ja pienet. Kiittäkäämme häntä nöyrästi ja ottakaamme se opetus, jolla Herra Jesus meitä uskoon oikasee sanoen: "Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo, ja huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljon enämmin teidän sitä tee, te vähäuskoiset." Matth. 6.

Frosterus(Hyödyllinen huvitus luomisen töistä).

Kultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain kryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita niin kauas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan komeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet aina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla, sillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä; voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa, oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen. Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta, akkunat ja peilit aivan kirkkaat — lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu kestikievaritalo, jonka — kukapas olisi uskonut? — yksi niistä kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä, mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan, miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat kullantekijäin kyläksi. Mutta tämäliikanimiei ollut mikäänlikanimi.

Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat, heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat, tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle, sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli, ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää, häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu, kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?" — Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti korkialla ja selkeällä äänellä:Me tahdomme.

Keckman(Kultala).

1. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree, vaan ei niele?

2. Halli mäellä haukkuu, luut suusta tippuu?

3. Kahdella jalalla astuu, kahdeksalla kantaa?

4. Laattian levyinen, lehden kevyinen?

5. Metso puussa, suolet maassa?

6. Ori hirnui Helsingissä, täällä valjahat välähti?

7. Rautainen lintu, liinainen häntä?

Arvoitusten sanat. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi jalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat riippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.

Kuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen kristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin oli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157, Suomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen niemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä ynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispaHenrikki, jonka arvellaan häntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli, ja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot tästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas Eerikin vanha elämäkertomus sanoo: "hänen Suomeen samonneen, joka sillä ajalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen kansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät kumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja heidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin miesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet." Suomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa voitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain lounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin Suomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin kaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset uudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä todenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan alle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä jo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla; mutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin istutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että hän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin syytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: "minä olen iloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä murehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi, jotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen uskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan." Sama Kuningas Eerikin elämäkertomus sanoo vielä lisäksi: "Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle jääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin kristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä vahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat", — johonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi kuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oliTurun linna. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän, jota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti kirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, ettäNousiaistenkirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen kristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen nousemaan Suomen kansalle.

Vielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa, jättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan sotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun linnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia uuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahiteeskelty, hänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassaKupittaanlähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin. Näyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin tässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja niinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän sentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä antanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt tulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista kolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon miesLallikotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli tämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla sivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli otti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut kuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä käytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti rakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä uupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli Nousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme nähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin Wenäjälle viedään. — Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt kotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin että päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt kädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään paimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:

"Kusta Lalli lakin saanut,Mies paha hyvän hytyrän,Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat", ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taasSaaristentilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua, erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki pispan ja martyyrin kunniaksi".Ylistaronkylässä, Kokemäen pitäjätä, näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.

Kajaani.

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin se on kesu,poroksielialjuporoksi, mutta villinäpeuraksielipetraksi; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi onvaadintaikkavaaja. Uros- (eli koiras-) poron nimi onhirvassekä myöshärkä. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen:vasaelivasikkaon yhdenvuotinen poro,vuonilokahdenvuotinen vaadin,urakkakahdenvuotinen uros,vuossakolmenvuotinen uros; kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaanvaatimeksi; kuntus-härkäjakuntus-vaadinovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin ahkion eteen;kosotus, maakkana, nimiloppueliaika härkäon viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole poikinut, onstainakka, ja mahovaatimenruuno.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on 2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla, jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat. Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla, kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaansilmän-kaihtimiksi, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan, jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa. Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja talvella metsämaissa; niitä kutsutaantunturiporoiksija ne ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat metsämaissa, kutsutaanmetsäporoiksi, ja ne ovat pienemmät peuroja, mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja, lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä, joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koskanaavikko(eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää oleluppoja(eli jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisenpalkimen.[1]Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdäkotansa(majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas yhteen.

Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. — Joulun aikana ovat porot lihavimmat teurastettaa.

Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia, mutta talvella ne pannaan vetämäänahkiotaelipulkkaa(joka on Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen, ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten taas juoksemaan.

Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä. Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. — Koska semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä. Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.

Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat taitavat elää vielä vanhemmiksi.

Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun aviiseissa on kirjoitettuPoronkorjuusta Paltamon pitäjässä.

"Kiannonkylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan. Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla, kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä. Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu, mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea peurojansa.

"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaanporonpelloksi, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan ne ilman suuretta työttä kiinni.

"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä. Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.

"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.

"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen. Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."

Keckman(Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).

Anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin!

Apu lapsesta: kalan perkkaa, kaksi syöpi!

Ei vara venettä kaada, tuki suovaa tuhoa.

Hullun eväs ensin syödään.

Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.

Lyhyet valheen jäljet.

Nosta koira kaivosta: puistaa vettä päällesi!

Parempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.

Siihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.

Tulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oliTapio, kummun ukko, metsän eli korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimenHippa. Kuippanaoli taas toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsaMielikki(välistä myösMimerkkijaSimanter) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oliNyyrikki, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oliHillervoeliTellervo, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oliTuulikki, mielineiti; kolmas pieniTuometar. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkiaMetsän tytöiksitaiSinipiioiksi; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltiana. Siellä oliHongatar, hyvä emäntä,Katajatar, kaunis neiti,Pihlajatar, piika pieni,Lemmes, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri haltiansa.Käreitäresim. oli kettujen emona.Hongataroli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätämetsän piikaa pikkaraista, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoittiTapio- eliTuomivaaraneliLumimäenetelärinteellä, keskeltä varvikkoa,MetsolaneliTapiolantalo, muilla nimillä myösHavulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksisanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset, päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltiaksiKekrineliKöyrin. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

Krohn.

Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle. Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä, vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla; jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."

Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla; jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään, vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse, ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.

"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa, niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.

"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat, tainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin, paitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole ruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen nähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä Lokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla klasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se kyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla, mutta keväällä eli se kuin ennenkin.

"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin sen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi sään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo ainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä luonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus, jota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan luoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.

"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin toimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs suuri sotaherra, nimeltänsäQvatremère Disjonval, joka sen tuli ensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut, ja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa huvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä hän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja edeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793 Helmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven loppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja lämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3 hämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan ollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään, kunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja talvi kovimmallaan.

"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat ennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä, jolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko Hollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi vankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän ennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain jäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen harvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin olisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo rupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin siitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan Ranskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti kutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi odottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä. Ranskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja jo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä taisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa jälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi, luultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät sitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen uuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi tulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella päivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että Ranskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja vapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi päivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että ranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata tuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei ollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi Disjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen sanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko Hollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin. Tästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä seikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi joutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan ilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti Ranskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja Hollanti jäänyt valloittamatta.

Back to Index Next