Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken, jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä. Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi, vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken luo, — jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, — sitten hän hellästi tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä myöten.
"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista.
Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut, sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin, että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä luokseen ikäänkuin suojelukseksi.
"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan luota ja sulki portin.
"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti porttiin vapisevin käsin.
Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin kipeästä haavasta.
He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita, hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt minkätähden.
"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset.
"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten.
"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, — sillä onhan parasta että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?"
"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg.
Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni kotiinsa.
Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan nöyränä ja ujona.
Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä mieli voivat toimeen saada.
Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on: hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään taaksepäin ajanut — se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. — Se oli hauska elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua ijäisyyttä varten.
Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta; sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. — Lauri ei nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla, paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä katsellen vihaisesti toisiinsa, — he häpesivät kaunista lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. — Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa.
Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä. jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi.
Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn, ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu, niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä, ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi.
Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi, ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut — siellä ei ollut tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen.
Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin iloista elämää elänyt…?"
Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää, sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus.
Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut; sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei voinut.
Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli ilmaisi itsensä samalla tavalla.
Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää ystävällisyyttä sijaan.
Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin.
Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin suuremmaksi sen jälkeen.
"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he ajattelivat.
Mutta he eivät hänen silmissään näyttäneet veljiltä! Kauan oli jo tunne kiehunut ja kuohunut heidän levottomassa mielessään, se oli, niin sanoaksemme, muodostunut intohimoksi; nyt istui tyttö siinä niin kauniina ja katsoi niin lempeästi heihin; nyt, kun kaikki se, mikä tähän asti oli ollut puhkeamassa, ikäänkuin kerrassaan oli täyteen kukoistukseen puhjennut, nyt he riistivät hänet luokseen, kukin ajatuksessaan, niinkuin he lapsuudessaan olivat riistäneet heille viskattuja vaskirahoja. Mutta he kätkivät tämän ajatuksen ja peittivät sen ujoudella; sillä vaikka luonto hurjana riehuikin, kantoi se kumminkin nuoruuden ensimmäistä toukoa!
Mutta sitä ei kestänyt kauan; sen padan alla oli niin iso tuli, että se kuohui! Luonnotontahan olisi ollutkin ell'eivät he, samaan päämaaliin pyrkien, törmäisi yhteen tiellä, etenkin kun tyttö vähitellen alkoi huomata, mitä he tahtoivat, ja väistyi heidän tieltään. Hän oli tosin rukoillut Jumalalta veljien hyvyyttä ja rakkautta: mutta se ei ollut veljenrakkautta, joka loisti häntä vastaan noista levottomista silmistä, joka leimusi niin äkisti ja piiloitteli arkamaisesti samassa silmänräpäyksessä.
Oli vielä toinenkin, joka tätä huomasi, vaikka hän kulki kuin myyrä heidän joukossaan eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin omaa riitaisaa olemistansa, ja se eli Lauri Karhu. — Jos Lauri olisi ollut kylässä asuva, niin hän kyllä olisi löytänyt yhtä tai toista väärää tavaraa, jota yhteiskunta tarjoo tappion korvaukseksi: sillä Lauri ei ollut milloinkaan itsessään hakenut syvemmältä kuin siihen, mistä mielijohde pulppusi ylös, ja kun työ oli hänelle vastenmielistä, eikä kukaan viihtynyt hänen seurassaan, niin hän kuljeskeli ympäri ja vaivasi itseään; mutta niinkuin nyt asiat oli, sai hän odottamattoman avun siitä kauheasta rajuilmasta, jonka hän näki hitaasti, mutta vakavasti lähenevän taloa.
Lauri melkein kokonaan toipui tästä! Tappelu karhun kanssa esiintyi hänen sisällisten silmäinsä edessä kahta vertaa uljaampana kuin se todella oli; hän nauroi itsekseen, hän nauroi ja joi aika kulauksia siitä oluthaarikasta, joka aina oli täynnä olutta häntä varten; väliin sattui niinkin että Lauri joi poikiensa kanssa, mutta useimmiten joivat kuitenkin erikseen.
"Kaksi poikaa ja yksi tyttö!" nauroi hän silloin ja maiskutti huulillaan. "Se jakaminen ei helppoa ole!… Täytyy koettaa hyvyydellä, pojat, minä koetin hyvyydellä, minä, kun karhua hyväilin! Ha, ha, ha!… Oli siellä useampiakin! Mutta eihän voi syleillä kuin yhtä kerrallaan sentään!"
Veljet katsoivat toisiinsa sivultapäin, kun isä puhui. He eivät olleet kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä.
"Kumpi teistä oli vanhin poika?" kysyi hän ystävällisellä äänellä, koputtaen tuhan piipustansa. Ja kun ei kukaan vastannut, ja Aagot hääri valkean ääressä, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei kuulisi, niin sanoi hän hetken kuluttua, sytyttäessään piippuansa ja katsellessaan siitä nousevia kipinöitä:
"Aamundhan se oli joka ensimmältä ääntä päästi?"
"Ohoh!" kuului mörinä häntä vastaan siltä puolen, jossa Niilo istui.
"Mitä?" kysyi Lauri Karhu ja katsoa tirkisti Niiloon. "Sinä et ollut olemassakaan kuin hän äänen sai… Ei, Aamund saa Lukne-talon, niin sinä saat ottaa sisaresi mukaasi Skjaerehougeniin ja jäädä sinne asumaan."
"Tyttö ei ole hänen sisarensa enemmän kuin minunkaan," sanoi Aamund, ja hän katsoi säkenöivin silmin Niiloon; mutta Niilo ei siihen mitään virkkanut, sillä hän ei kääntänyt silmiään tytöstä, joka hehkuvin poskin seisoi tulen ääressä.
"Ei," vastasi Lauri hiljaisesti, "jos voitte saada puolet kumpikin, niin…"
Samassa Aamund löi nyrkillään pöytään niin että jyrähti ja senjälkeen hän ryntäsi ulos ovesta.
"He, he!" nauroi isä hänen jälkeensä. "Se poika ei saanut turhan päätä, etusijaa… Hän ei ja'a, hän!"
"Hänen täytyy kuitenkin tehdä se!" ärjäsi poika, joka tuvassa oli.
"Tarkoitatko taloa vai tyttöä?" kysyi Lauri hymyillen.
"Minä tarkoitan sitä, jota tarkoitan," vastasi poika.
"No, no, muista toki että pitää kysyä sisarennekin mieltä," lisäsiLauri.
"Aagot ei ole meidän sisaremme," sanoi Niilo, nousi penkiltä ja astui takan luo ja asettui seisomaan tytön rinnalle.
Aagot oli vähällä huutaa, kun poika tuli niin lähelle häntä; mutta hän rohkaisi mieltään ja käänsi kasvonsa häneen. Se, mikä juuri oli lausuttu, oli saattanut häntä sellaiseen tuskaan että kyyneleet olivat silmiin nousseet; mutta poika loi häneen hurjan, levottoman katseen, ja se rukoileva ajatus, joka loisti hänen silmistään poikaa vastaan, sammui kohdatessaan tämän intohimoa. Silloin tyttö peloissaan hiipi pois ja kätki itsensä omaan kamariinsa, ja täältä nousivat hänen rukouksensa Hänen tykönsä, joka sekä kuuli että ymmärsi niitä, jo aikaa ennenkuin ne sanan muodon saivat. Täältä hän seuraavana aamuna astui rohkaistuna ja rauhoitettuna työhönsä. Mutta vaikka hän oli iloisimmassa nuoruudessaan, hän ei kuitenkaan nuoruuden iloa tuntenut, ja kauneus, jonka Jumala oli hänelle suonut, tuli kärsimyksen ristiksi sen sijaan että sen olisi pitänyt olla elämän juhla-ajan koriste.
Hän oli mielessään vallan varma veljien tarkoituksesta. Molemmilla oli sama halu ja sama tahto, ja toisella oli yhtä voimallinen käsi häneen tarttuakseen, kuin toisella. Voisiko hän aina tällä tavoin mennä molempien ohitse, tulematta toista lähemmäksi kuin toista' Hän ei tiennyt miten tästä selkkauksesta päästä. Jos hän olisi toista rakastanut, mutta toista ei, niin hän kyllä olisi tiennyt miten menetellä; mutta hän päin vastoin pelkäsi molempia. Mutta, vaikka ei niin olisi ollutkaan, vaikka hän olisikin toisesta enemmän pitänyt kuin toisesta, niin hänen olisi täytynyt sitä salassa pitää, jotta ei riita syntyisi, joka ei milloinkaan päättyisi.
Silloin tapahtui jotain, joka äkkiä kypsytti tämän kohdan, tai oikeammin epäkohdan. Ei se auttanut että Aagot kärsivällisesti ja sävyisästi kierteli silkkilangan näiden rajujen ynseäin rautaisten tahtojen ympärille, se päivä oli kuitenkin tuleva, jolloin ne tulisimat särkemään Fenrisinkin kahleet.
Lauri oli, niinkuin jo on mainittu, ollut renkinä talossa, ennenkuin hän isännäksi tuli. Hän oli köyhää sukua; mutta hän oli naimisensa jälkeen ikäänkuin poistanut koko lapsuutensa olot mielestään. Ei ollutkaan yhtään hänen omaistaan, joka olisi ollut niin suuressa puutteessa, että olisi hänen puoleensa kääntynyt, ja senkautta tämä sukulaisuuden suhde itsestään ikäänkuin kuoli. Silloin tuli eräänä päivänä nuorukainen taloon, joka toi terveisiä Laurin sisarelta, joka hiljan oli kuollut, ja joka oli elänyt viimeiset päivänsä köyhyydessä. — Laurille tämä sanoma ei ollut oikein mieleen. Jos sisar olisi kuollut niin, ettei kukaan hänen läheisyydessään olisi siitä tietoa saanut, silloin Lauri ei olisi siitä ensinkään välittänyt, vaikka tämä sisar olisi ollut kuinka köyhä tahansa; mutta nyt siitä puhuttiin ja juteltiin hänenkin kuullen, ja silloin hän häpesi niin että hänestä tuli ulkokullattu, — sitä hän ei vielä ollut ollut.
"Äitisi ei siinä oikein tehnyt," sanoi hän lempeästi nuorukaiselle, joka seisoi oven suussa ja näytti köyhältä, vaikka rohkeus loisti hänen silmistään. "Hän olisi voinut minulle sanan toimittaa: minulla on kyllä sen verran, ettei sisaren olisi tarvinnut kuolla sellaisessa kurjuudessa."
Poika arveli "että niinkauan kuin itse toimeen tulee, ei saa muiden vaivaksi ruveta. Hänen äitinsä oli ollut sitä mieltä, että jokaisen tulee ristiänsä kantaa."
Kun se oli sanottu, pyyhki Lauri silmiänsä, ja sysäsi oluthaarikanThorelle, se oli pojan nimi, ja vähän aikaa mietittyänsä, sanoi hänettä Thore saisi jäädä hänen luokseen ja elää asianhaarain mukaanLukne-talossa.
Niin, poika kiitti ja vei takaisin enonsa luo haarukan, ja kaikki oli päätetty ja tuumittu; kun mielenliikutus oli asettunut, lisäsi Lauri pienen selityksen: "Sinä saat ruveta rengiksi, ymmärräthän… Niin sinulla on palkka, ja se on kyllä hyvä se."
Niin, se oli nuorukaisenkin tarkoitus, eikä viipynyt kauan aikaa ennenkuin hän ryhtyi työhön.
Alussa veljet kohtelivat häntä ystävyydellä. Toinen oli alkanut, se oli kylläksi toiselle koettaa olla vielä ystävällisempi. Mutta Thor oli kaunis mustatukkainen nuorukainen; hänellä oli vaaleansiniset, loistavat silmät ja leveä, selkeä otsa. Kun hän kävi paikasta paikkaan ja teki kaikki, sekä mahdolliset että mahdottomat, työt nurkumatta, niin heidän mielessään oli jotain, joka ei mielellään tahtonut myöntää, että hän oli oikeassa, ja joka ei suinkaan ollut hyvillään hänen kauniista kasvoistaan; sillä sen verran he itsestään tiesivät, että kauneutta ei ollut heidän osakseen tullut.
Mutta vaikka nuorukainen olikin hilpeä ja reipas, niin tuli ajan pitkään kumminkin hetkiä, jolloin hän mieluisemmin meni Lukne-poikien tieltä kuin heitä vastaan. Kun työ oli päätetty, istui hän useimmiten yksinäiselle paikalle, tahi lähti hän metsään, jossa hän heittäysi puun alle lepäämään, sen sijaan että hän, kuten ennen, olisi ollut tuvassa muiden kanssa. Se oli kuitenkin veljien mieleen, ja sentähden he antoivat hänen olla omassa vallassaan; mutta kun vähän väliä tapahtui että toinen tai toinen heistä tapasi Aagotin Thoren seurakumppanina tämän yksinäisillä matkoilla, niin he alkoivat toista laulua laulaa!
"Näyttää siltä kuin sisarenne mieltyisi nuorukaiseen," alkoi Lauri eräänä iltana, istuessaan tuvassa olutta juoden tapansa mukaan, ja mulkoillen poikiin viekkailla silmillään.
Aamund ja Niilo istuivat kumpikin piippu suussa pöydän takana. Aagot oli hiljan hiipinyt ulos tuvasta, ja Thor oli tavallisuuden mukaan kohta ruo'an jälkeen mennyt ulos. Kului hetki äänettömyydessä. Pojat olivat kyllä kuulleet vanhuksen sanat, mutta he eivät vastanneet mitään.
"No niin, eihän siihen ole mitään sanomista," lisäsi Lauri vähän ajan kuluttua, "jos mieltyivät toisiinsa, niin ovathan he toistensa vertaisia. — Toisella ei ole mitään, ja toisella ei ole milloinkaan mitään ollut, sehän sopii varsin hyvin yhteen."
"Minä tiedän yhden, joka kyllä tahtoo lausua sanan siinä asiassa," sanoi Aamund ja nousi kiivaasti ylös. Hän näytti melkein uroolta seisoessaan pöydän takana, ja hänen pitkä varjonsa ulottui katolle saakka takassa palavan tulen valossa.
"Minä tiedän yhden, minäkin," lisäsi Niilo siihen, kovasti ja terävästi kuin hän olisi hakannut joka sanan kiveen. Mutta hän istui vallan tyynenä paikallaan.
"Sepä kummallista puhetta," nauroi Lauri piipun ja hampaiden välissä, niin että se tuskin kuului, eikä siihen mitään lisätty.
Hetken kuluttua Aamund lähti ulos, ja kun kotvasen aikaa oli kulunut, nousi Niilo ja meni samaa tietä.
Ulkona porstuassa seisoi Niilo vähän aikaa kynnyksellä ja katseli ympärilleen, hän ei ketään nähnyt; sitten kulki hän hitaasti seinän viertä pitkin ja meni nurkan ohitse. Täällä hän kohtasi Aamundin, joka tuli toiselta puolelta, ja he hiipivät toistensa ohitse kuin kaksi koiraa, kumpikin luu hampaiden välissä. Niilo lähti pellon poikki, ja näytti siltä kuin hän kulkisi vaan ajan vietoksi; ja Aamund meni alas ruoka-aittaa kohden — hänkin kulki vaan kävelläkseen, sillä hän meni oven sivutse; mutta miten oli, sattui niin että Aamund seuraavassa hetkessä hiipi vallan tallin portaiden ohi, jossa Thor seisoi piippu suussa puhellen Aagotin kanssa, joka istui kivenpaadella, ja Niilo tuli samassa vastakkaisen nurkan takaa.
"Kuljetko sinä salaa pojan kanssa, sinä?" sanoi Aamund ilkkuen ja kulki edelleen.
"Ai, ai!" huusi Thor, ja samassa hän kaatua törmähti maahan. Niilo oli pannut ämmänkoukkua hänelle kun hän suuttuneena Aamundin sanoista tahtoi vetäytyä pois tytön luota.
"Kaaduitko?" kysyi Niilo kuivasti ja meni pois.
Hetken kuluttua istui Aagot tuvassa takan ääressä ja kutoi sukkaa; mutta työ ei tahtonut sujua, sillä sitä tehtiin vapisevin käsin ja silmät, joiden tuli puikkoja ohjata, olivat kyynelten vallassa. Tänä iltana häntä oli syytetty jostakin, ja hän kyllä tiesi ettei hän voinut siinä kohden itseään syyttömäksi sanoa. Hän tiesi että tästä hetkestä ei ainoastaan hän saisi kärsiä veljien vihaa, vaan nuorukainenkin; ja mitä hän ei oikein saanut selväksi ajatuksissaan, mutta joka kauhistavaisena aavistuksena tunki hänen sieluunsa, oli se, että veljet olivat tätä kohtausta katselleet saastaisin silmäyksin. Oliko tämä paikka tästä hetkestä sopiva koti hänelle? Äiti oli kyllä kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä palvelemaan isä-puolta ja hoitamaan häntä hänen vanhoilla päivillään; mutta vaikka hän vakaasti lupasi tehdä sen, niin uskalsi hän kuitenkin tällä hetkellä tutkistella tätä lupaustaan ja koetella sitä oman-avun ja edesvastauksensa suhteen Jumalaa kohtaan.
Lauri oli sillä välin mennyt levolle ja nukkui sitkeää unta. Oli syyspuolella; tuuli vinkui ovissa ja ikkunoissa ja tunkeutui pitkänä valitushuutona uuninpiipun läpi. Oli jo myöhäinen; mutta vaikka ei ollut mitään, joka pakotti häntä ylhäällä olemaan, pani hän kumminkin vielä pari männynoksaa tuleen, jotta se leimahti uudelleen ja loi levottoman hohteen tupaan. Hän oli niin tuskallinen ja huolissaan että hän yhtä paljon pelkäsi sulkeutua omaan huoneesensa, missä hän muuten oli yötä, kuin jäädä tupaan, ja niin istui hän epävakaisena ja aika kului.
Silloin joku tarttui oveen varovaisesti. Aagot säpsähti ja katsoi sinnepäin. Se oli Aamund; hän astui melkein kuulumattomin askelin oven suusta ja tuli tyttöä vastaan.
"Hiljaa! jää paikallesi," kuiskasi hän kun tyttö nousi.
"Ei minulla ole mitään täällä tehtävää," sanoi tyttö ja kääntyi lähteäksensä pois, vaikka jalat vapisivat.
"Oliko sinulla enemmän tekemistä tallin oven luona tänä iltana?" kysyi Aamund ja astui hänen eteensä, niin että hän kääntyi takaisin ja jäi seisomaan takan ääreen. Pian Aamund tuli hänen luokseen ja katsoi häntä kasvoihin; mutta vaikka hän tällä hetkellä kovin taisteli itsensä kanssa voidaksensa näyttää rauhalliselta, koska hän tiesi sen olevan ainoan keinon, millä tyttöä voisi taivuttaa, niin raivosi hänen mielessään sellainen myrsky, että se kuvastui hänen katseessaan, ja sen sijaan että se olisi ollut puoltaja, tuli se kavaltajaksi. Siihen oli sekoitettu kaikki, mikä hänessä oli hyvää ja pahaa; sentähden siinä oli vähäinen valonkohta, joka hyvin hoidettuna ja puhdistettuna kyllä olisi voinut valaista kapeaa, tasaista elämäntietä, mutta joka ei tahtonut riittää, kun sen tuli kajastaa intohimon ja itserakkauden, joka oli varsinainen täyte hänen luonnossaan.
Hän katsoi, kuten jo sanottiin, hetken aikaa tytön kasvoihin, ja hän tahtoi kai lukea vähäsen sitä kirjoitusta, jota jokainen kirjoittaa omalla tavallaan ja lukee tavallaan; mutta hän ei sitä ymmärtänyt. Aagot rukoili tällä hetkellä alakuloisesti puolestansa joka liikkeellä kauniissa kasvoissaan; mutta se oli kuitenkin sisar, joka puhui veljen sydämelle, ja kuinkapa Aamund voisi käsittää sitä, joka oli niin kaukana hänen ajatuksistaan?
"Pelkäätkö minua?" kuiskasi hän ja pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille.
"En tiedä mitä olen," vastasi tyttö ja väistyi syrjälle; mutta samassa hän päästi huudon, sillä ikkunan ulkopuolella näkyi Niilon kasvot.
Seuraavassa hetkessä au'aistiin ovi ja Niilo tuli hiljakseen kävellen takan luo, otti lakin päästänsä ja pöyristi kädellään tukkaansa, niin että se lensi otsan ympäri kuin hevosharja, ja pani sitten toisen jalan takansyrjään, virittäen tulta männynpuikolla.
"Mitäs tahdot?" kysyi Aamund.
"Minä tahdon mitä tahdon," vastasi Niilo ja näytti tyyneltä.
"Minulla on jotain kysyttävää tytöltä," lisäsi Aamund ylpeästi.
"Niin minullakin on," sanoi Niilo ja sylki tuleen.
"Aamundilla on ensin sanan vuoro," huusi Lauri käheästi ja uneliaasti sängystä.
"Oh, sanan vuoro on sillä, joka sen ottaa," mutisi Niilo.
"Aamund on vanhin poika, hän tuli ensin maailmaan, hänellä on ensin sanan vuoro," toisti Lauri.
"Sen asian laita on niin ja näin," sanoi Niilo.
"Mitäs te tahdotte täällä keskellä yötä?"
"Minä tahoon Aagotin kanssa haastaa, johan minä sen sanoin," vastasiAamund kiivaasti.
"Minä en tiedä mitä te tahdotte," sanoi tyttö vihdoin rohkeammin. "Jos teillä on jotain puhuttavaa minun kanssani, niin ei suinkaan se ole niin tärkeätä, ett'ette voi huomiseksi odottaa? Minä olen väsynyt, minä menen maata nyt."
"Saat tehdä niin, mene vaan," sanoi Niilo tyynesti ja valmistihe lähtemään samaan aikaan kuin tyttö.
"Sinä annat lupaa vallan kun olisit isäntä talossa, sinä!" tiuskasiAamund ja astui syrjään seuratakseen veljeä.
"No, nyt he käyvät toistensa kimppuun," huusi Lauri ja nauroi, jotta hän oli vähällä tukehtua.
"Voinhan minä yhtä pian tulla isännäksi talossa kuin sinä," sanoi Niilo tyynesti.
"Herra Jumala," huudahti Aagot, "muistakaahan toki että isänne vielä elää.
"Aivan niin! ja hän elää vallan terveenä," kuului sängystä. "Jos olette aikoneet hautajais-olutta minulle panna, niin totta tosiaan juon sitä itse." Ja niin Lauri taas nauroi että ähkyi jälestäpäin.
"Minä en ole sitä ajatellut," vastasi Aamund uhkamielisesti.
"Mitä sinä sitte ajattelet?" kysyi isä ja kääntyi kiivaasti. "Jos tahdot tytön, niin ota hänet. Ei sukulaisuus esteenä ole."
"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa.
"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa.
"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla."
"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin.
"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo kumpaakaan heistä."
"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä."Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainenkoko seudussa… Pelkäätkö häntä, Niilo? — Tartu kiinni vaan, sinäAamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!"
Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät toisistaan.
"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti.
"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua tahtoo."
"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin. Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni… Jumala minua lohduttakoon, minulla ei ole isää eikä äitiä!"
"Oh, pidä sinä suusi kiinni semmoista puhumasta!" sanoi Lauri äkäisesti. "Luulisinpa olleeni hyvä isä sinulle! Sinä olet syntynyt kurjuudessa, muista se, ja minua sinun on kiittäminen siitä, mikä nyt olet. Kun minä sanon että sinun pitää ottaa jompikumpi pojistani … minä tarkoitan Aamundia, sillä hän ensiksi äänen sai, niin sinun vaan tulee kiittää ja suudella kättä, tyttö-rehjana!"
"Minä en ota Aamumdia enkä Niiloa," vastasi tyttö lyhyesti ja päättävästi; sillä nyt hän oli tullut riitaiselle tuulelle, kun Lauri puhui pilkallisesti hänen lapsuutensa oloista. Hän oli käynyt ylpeäksi, ja se teki häntä rohkeaksi.
"Luultavasti tahdot Thorea," sanoi Aamund viekkaasti.
"Sisareni poikaa?" huusi Lauri. "Köyhää rottaa, jolla ei ole enemmän omaisuutta kuin mitä hänellä on yllään. Oletkos hupsu, tyttö?"
"Oh, köyhempää rottaa olen nähnyt kuin hän on," sanoi Aagot ja katseli rohkeasti toisesta toiseen.
"Huomispäivänä hän ajetaan talosta! Menköön sinne mistä tuli," lisäsiLauri, ja ähkyen vihasta hän viskasi ympärilleen vaatteitaan.
"Ei kenenkään huoli minun tähteni talosta lähteä," sanoi tyttö. "En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun."
"No, niin saat ottaa Niilon sitten," mörisi Lauri ja vaipui hengästyneenä takaisin vuoteelleen.
"Minä en hänestä huoli," sanoi tyttö ylpeästi ja samassa hän käänsi kasvonsa Niiloon ja katsoi häneen niin tyynesti ja kylmästi, ettei sitä voinut väärin käsittää. Niilo katsoi taas silmänräpäyksen ajan tyttöön, sitten hän kääntyi pois ja meni ulos; mutta hän ei viitsinyt itseään vaivata oven avaamisella, hän potkaisi sitä niin että se lensi auki ja hän jätti sen selkomen selälleen jälkeensä.
"Kas niin, nyt hän meni," sanoi Lauri hiukan rauhoitettuna. "Nyt sinä voit tytön kanssa haastaa, poikaseni," kääntyi hän Aamundiin. "Sinua hän enemmän suosii, sen minä nä'en hänen näöstään."
"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen.
"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund; ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät tärähtivät.
"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt sinä ajat poikani talosta… He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani…"
Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä, sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut: silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt, sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt, ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun.
"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi käsiään tuskassa.
"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa niin että seinät tärisivät.
Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona, niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden vaippaan.
Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon, näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor.
"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden, mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle… Sinä olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana."
"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot.
"Joka sanan olen kuullut… Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. — Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä, sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä, sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund lähenee kotia."
"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet kovan yön kokenut tämän takia."
Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän.
"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä.
"Kuules," pyysi poika. Aagot pysähtyi ja katsoi levottomasti häneen. "Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta… Se ei ollut totta, Aagot."
"Mitä se oli?" kysyi tyttö.
"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun.'"
"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen."
"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin, mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta … ymmärrätkös mitä tarkoitan?"
"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa."
"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun…' ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit samaa kuin minä…"
"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!" keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin katsomatta poikaan.
Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan. — Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja kauan tämän rajuilman jälkeen.
* * * * *
Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut eikä antanut, — hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut. Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan, sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi. Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa kiitoksella, ja se ei tapahtunut, — niin hän ei sen pitemmälle tullut. Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen että sisällisen eripuraisuuden, — ja niin oli laita täällä.
Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta — mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu nurin!
Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat.
Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi Thoren rukoilevaa katsetta, — mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla.
Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta.
Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni hiljaa hyräillen työhönsä.
Sattui kuitenkin niin, että Aamund ei ollutkaan vielä makuulla ja että hän vähäistä myöhemmin kulki aitan ohitse ja näki oven olevan auki. Hän luuli ensin että tyttö huolimattomuudesta oli sen jättänyt auki ja mietti jo kuinka hän seuraavana päivänä sättisi tyttöä siitä; mutta kun hän tuli ovelle ja näki valonsäteen sisimmästä osasta, arvasi hän kuka se oli, ja kepein askelin ja viekkaasti kuin käärme hiipi hän sisään ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.
Samassa hetkessä tyttö kääntyi ja nosti lyhtyä katsoakseen kuka se oli; mutta Aamund oli jo hänen rinnallaan ja sysäsi lyhdyn syrjään.
"Mitä minusta tahdot?" kysyi Aagot, kalpeana kuin kuolema.
"Mitä minä tahdon'" vastasi Aamund. "Sinä kysyt sitä, niinkuin se olisi kuollut teko. Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua; ja nyt voin sanoa sinulle että Niilolla on toiset tuumat mielessä…"
"Se on yhdentekevä," keskeytti häntä tyttö ja työnsi hänet luotaan, "minä en huoli sinusta enkä Niilosta. Olenhan minä omassa vallassani."
"Tuskinpa," vastasi poika ja meni rohkeasti käsivarret ojennettuina taas tyttöä vastaan.
"Varo puukkoa!" sanoi tyttö kylmästi ja muutti lihapuukon toiseen käteen.
"Sinä olet kopea!" ärjäsi poika ja vetäysi taaksepäin.
"Minä olen mitä olen," vastasi hän, ja sanoja seurasi silmäys, joka oli ollut hänellä jo lapsena tietämättä mihin, mutta joka tänä ja monena muuna vaaran hetkenä tuli suojaksi, jota hän ymmärsi käyttää.
"Sen saat maksaa," sanoi poika, ja hänen hurja leimuava katseensa lupasi enemmän kuin sana. "Minulla on valta, kun vaan tahdon!"
Mutta samassa tyttö juoksi portaille, paiskasi oven kiinni ja pani lukkoon jälkeensä. "Nyt saat pitää huolta hiiristä tänä yönä!" huusi hän pojalle ja juoksi kiviportaita alas asuinhuoneita kohti.
Seuraavana hetkenä istui hän vavisten makuukammarissaan, ja mietti mitä hän oli tehnyt. Tähän saakka oli viha määrännyt hänen tekojaan; nyt kun viha asettui, käsitti hän että tämän jälkeen seuraa kovat päivät, pahemmat kuin ne, mitkä hän jo oli kokenut, ja voisiko hän niitä kestää? Silloin tuli hänen mieleensä ajatus, joka monta kertaa ennen jo oli itseään ilmoittanut, mutta jota pelko ja epätietoisuus aina oli pois ajanut: voisihan hän paeta talosta!
Hän mietti sitä vähän aikaa, ja katseli, niin sanoaksemme, sekä eteen että taaksepäin. Ensin oli kysymys: päästä pois, sitten: mihin. Silloin kuului jyrisevä kolkutus aitanovelle ja tyttö hyppäsi sängynlaidalta, missä hän istui. Tässä silmänräpäyksessä lensi tuo ankara varjo hänen henkensä silmien ohi, ja hän ajoi pelon sieluunsa yhdellä ainoalla silmäyksellä. "Tuliko vaaraa, hän uskaltaisi — tuliko vaivaa ja harmia jälestäpäin, hän kyllä sitä kestäisi! Pappilaan oli kolme penikulmaa, jäätä myöten voi vielä ajaa kun ajoi varovasti ja kiireesti, ja jos hän kertoisi papille kaikki, tämä ei suinkaan neuvoaan ja apuaan kieltäisi. — Hänen äitinsä oli tuonut mukaansa taloon vanhan hevosen, sen hän nyt voi valjastaa re'en eteen, joka virui puuliiterin takana, ja vähät vaatteensa hän pian kokosi. Oi! hän tosin oli luvannut hoitaa isä-puolta, — mutta jonki täytyi särkyä, jotta jokin voisi kestää!"
Se oli Aagotin lyhyt miettiminen, ja hän pani viipymättä päätöksensä toimeen. Mutta hän oli kokenut niin paljon onnettomuutta ja niin paljon oli vielä odotettavissa, että se ei ainoastaan synnyttänyt rohkeutta, vaan se tuotti myöskin sitä itseensäluottamusta, jota nainen aina saapi, kun hän varmaan tietää olevansa vallan yksin! Kun Aagot hetkisen kuluttua vakavin askelin meni talliin, osoitti hänen ryhtinsä niin lujaa ja reipasta mieltä, että sitä olisi voinut sanoa miehen mieleksi — jollei sitä yhtä hyvin voisi naisen mieleksi nimittää.
"Tule tänne ja aukaise ovi!" huusi Aamund aitassa. "Minä kuulen kyllä että häärit siellä."
"Saat odottaa siksi kuin saan hevosen sisään, se on päässyt irti ja käy täällä ympäri," vastasi Aagot valjastaessaan hevosta re'en eteen.
"Aukaise, tyttö, tahi sären oven!" huusi hän taas.
"Sinun täytyy vartoa, minä en nyt voi tulla," vastasi tyttö, tarttui ohjaksiin ja läiskäytti hevosta selkään ajaaksensa sitä jäälle.
Silloin renki astui läävänseinän takaa ja asettui hevosen eteen. "Minä kyllä näen mitä aiot tehdä," kuiskasi hän ja tarttui ohjaksiin pidättääksensä hevosta. "Oletko oikein asiaa miettinyt? Jää on heikko, siinä on avantoja vähän väliä ja hevonen on huono, se ei kauas jaksa."
"Näetkös että minä te'en mitä tahdon," vastasi tyttö lyhyesti. "Laske hevonen irti, minä lähden ennenkuin hän murtaa itsensä ulos aitasta ja herättää Niilon. Minä en pelkää henkeäni, jos Jumala tahtoo sen ottaa, niin ottakoon Jesuksen nimessä. Minä pelkään sitä mitä pahempaa on. Laske nyt, ja pidä sinä huolta Aamundista ettei hän pääse minua takaa ajamaan."
"Minä en voi pitää huolta pahasta luonnosta, mutta minä voin pitää huolta sinusta," vastasi poika rohkeasti, ja samassa hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi kannaksille ja ajaa karautti jäälle.
Nyt ei enää mikään salaisuus ollut mahdollinen. Hevonen korskui, ja tie jytisi joka kavionkapseelta. Silloin kuului kauhea jyske talosta, Aamund oli särkenyt oven ja kiljaisi raivoissansa heidän jälkeensä; sillä hän huomasi mitä oli tapahtunut, ja samassa Niilokin oli hänen rinnallaan.
Tyttö oli paennut — ei heidän luotaan, vaan Thoren kanssa! Niin olivat asiat ensi katsannossa, ja sentähden he tekivät yhteisen päätöksen. Ensi kerta elämässään heillä oli yksi tahto, yksi tarkoitus, jossa olivat samaa mieltä, yksi viha, joka ei koskenut toista. Oli vaan se eroitus että sillä aikaa kuin Aamund raivosi tyhjää ilmaan, meni Niilo talliin, toi hevosen ja valjasti sen re'en eteen. Hän ei virkkanut mitään sitä tehdessään, hymyili vaan itselleen Thorelle, joka oli heittänyt parhaimman hevosen ja parhaimman reen. Mutta vaikka he nyt ajaa ryntäsivät jäälle kukin tarkoituksella temmata tyttö itselleen, niin heissä kyti niin vimmattu viha Thoreen, että se antoi sopua kaikkeen, ja se lupaus, minkä kukin ajatuksissaan itsekseen teki, oli Thorelle yhtä hyvänsuontuinen!
Se oli hurja matka talvi-yön hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lumitunturit kohosivat molemmin puolin ja niiden yläpuolella oli paksuja pilviä, ikäänkuin yön läpitunkemattomana muurina. Ei mikään merkki taivaasta eikä maasta antanut tien viittausta, — jään epaluotettava heijastus voi yhtä hyvin olla kuoleman viittaus kuin elämän. Missä päämaali oli, sitä ei kukaan tietänyt, ei takaa-ajajat, eikä ne, joita takaa ajettiin; eteenpäin vaan mentiin kauhealla vauhdilla, — tahto ja mielenjännitys kiihoittivat, tuskan jännitys edellä, koston jälessä. Päästä pakoon — saavuttaa karkureita, se oli ainoa, — kuolema tai elämä? Se ajatus ei löytynyt sielussa — siinä ei ollut tilaa sille.
"Hiljaa!" huudahti tyttö äkisti ja tarttui ohjaksiin, jotta hevonen pysähtyi. "Kuuletkos?"
"Se on nuoren hevosen astunta," vastasi poika. "Nyt he ajavat meitä takaa! Täytyy ajaa kovemmin että pääsemme ennalle."
"Odota vähän," sanoi tyttö ja veti ohjaksista kääntäessään kalpeat, vakavat kasvonsa nuorukaiseen. "Astu sinä pois tässä. Tuossa alkaa metsä, sinä löydät kyllä piilopaikan yöksi; mutta jos he meitä saavuttavat, niin ei ole varma miten sinun käy. — Minä kyllä rohkenen heitä kohdata; mutta minulla ei ole uskallusta nähdä sinua heidän kynsissään. Jumala kyllä minua auttaa!"
"Ei ole aikaa pitkiin puheisin," vastasi poika ja otti ohjakset käteensä. "Minä en sinun luotasi lähde; jos Jumala auttaa sinua, niin hän minuakin auttaa…"
"Sinulla voi vielä olla paljon hyvää odotettavana," kuiskasi tyttö.
"Se hyvä, mikä minulla on odotettavana, on sinun vallassasi," sanoi poika lempeästi ja kumartui alas tytön luo.
"Älä niin sano," pyysi tyttö.
"Minä sanon sen Jumalan edessä."
"No, hän saa sen sitten päättää," huokasi tyttö ja pani kätensä ristiin, mutta nuorukainen oli nähnyt hänen rakkautensa ensimmäisen katseen.
"Jos meillä on yhteinen kohtalo odotettava, sinulla ja minulla, Aaqot!" huudahti Thor, "niin en välitä mistään; — tulkoon mitä Jumala tahtoo!" Ja hän oikaisi itsensä rohkaistuna, sai ohjakset taas selville ja ajoi korskuvaa hevosta uudelleen eteenpäin, jotta jää-sirpaleet lensivät kipenöinä ja tähtinä heidän ympärillään.
Mutta huonolla hevos-raukalla ei ollut nuorukaisen tulta veressään. Se juoksi hetkisen ja hiljensi taas käyntiin, — se oli jo pannut parhaimmat voimansa alttiiksi! Silloin kuului ripeä kavion-töminä lähenemistään lähenevän, — ja nyt oli vaarallisin matka jälellä, se, missä vuono levenee ja missä jää käy yhä epätasaisemmaksi syystä että sen alla käy virta, joka irroittaa sen rannoilta. Sitä paitsi oli näillä paikoin tunturien välissä monta taloa, joiden asukkaat pitivät avantoja kalastuksen takia monin paikoin. Ja vasta puolen penikulman päässä tie vei maalle sillä puolen missä pappila oli.
Takaa-ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja joka hetki, joka kului, vähensi välin heidän välillään. Thor tirkisti minkä taisi löytääksensä tietä, ja kuta enemmän hän tuijotti, sitä höllemmäksi ohjakset kävivät. Hän ei sitä paitsi enää saanut mielestään sitä ajatusta että tyttö oli hänen omansa, kun kaikki hyvin kävi, ja sentähden täytyi kaikki hyvin käydä! Mutta sen, minkä hän onneen nähden voitti, sen menetti hän rohkeuteen katsoen, sillä edesvastaus siitä, mitä voi tapahtua, huoletti häntä, — ja yhä lähemmäksi tuli jytisevä kavion töminä heidän takanaan. —
Silloin hevonen äkkiä hyppäsi syrjään ja jäi seisomaan, ikäänkuin se olisi jotain säikähtynyt; se nosti korviaan pystyyn ja korskui kovasti, — mutta samassa susi tuli pienestä männiköstä ja kiiti jään yli toiselle rannalle; kauhea ulvonta kuului samassa metsästä. Hevonen vapisi ja työnsi taaksepäin; mutta samassa se nousi kahdelle jalalle, hirnui niin hurjasti kuin kolmen vuoden vanha varsa ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin, jotta jääkappaleita lensi kuin rakeita heidän ympärillään.
Thor menetti sekä näön että kuulon, hän veti ohjaksista niin, että ne haavoittivat hänen käsiään, mutta ei ollut mahdollista eläintä hallita. Eteenpäin rytisevää, epätasaista tietä pitkin hurjaa kyytiä, kilvan kuoleman kanssa — kumpi voitti?
Paksut pilvet riippuivat vielä alhaalla kuni uhkaava rajuilma tunturien yli, ja ainoastaan heikko sarastus idässä ilmoitti että päivä aukaisi silmänsä yön kauhua katsellakseen. Vielä kiiti värisevä hevonen eteenpäin, korskuen, korvat pystyssä ja vaahto suussa; mutta juoksu ei enää ollut oikein tasaista, se oli säännötöntä ja osoitti väsymystä. Hevois-raukka oli juossut vaaraa pakoon, mutta ei vanhuutta.
Vihdoin tultiin niin pitkälle että Thor alkoi taas saada sitä hallituksi jälleen, ja kun vuono alkoi käydä vielä leveämmäksi, piti hän ohjaksia kireillä katsellakseen millä paikoin sopisi ajaa ylös pappilaan, sillä hänen mielestään sinne ei voinut pitkä matka olla.
Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan.
"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin.
Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului se kuitenkin tunturista tunturiin.
"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi nuorukaista.
"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja nykäsi ohjaksia. — Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta juoksemaan, — mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, — ei ollut enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi vuodeksi, — sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää huolta siitä, — ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut. — Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen toivottomasti heihin.
Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa. Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. — Siellä heitä kyllä kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, — poika kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä. Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse, ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo, käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä siihen hiukan.
Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului. Seuraavana päivänä tuli sanoma.
Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään.
Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi.
Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan yöllisen pidon heidän kanssaan.
Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen, ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä? Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä — elämän näkö ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää.
Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin.
Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon pintaan.
Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin sattui, — Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää ruokaa, vai ei — mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä ruo'asta!
Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta kun hän oikein pelkäsi.
Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. —
Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen lähelle. — Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli.
Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan.
"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi.
Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta," huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti.
Mutta silloin Laurille yht'äkkiä kävi selväksi kuinka kurja ja onneton hänen elämänsä todella oli. Hän oli noussut istumaan sänkyyn ja nojasi käsiinsä, ja hän katsoa tuijotti Aagotin jälkeen; mutta kun Aagot tarttui ovenripaan, päästi Lauri huudon — se oli vielä kerta ammutun suden ulvonta, joka ei pakoon päässyt. Hän vaipui raskaasti ja ähkyen vuoteelleen takaisin ja itki. Sitkeä side oli katkennut, missä Lauri Karhu oli pitänyt itseään sidottuna siitä päivästä saakka, jolloin hän oppi eroittamaan omaansa ja muiden omaa toisistaan.
Aagot jäi hänen luokseen. Ovet avattiin, nurkat siivottiin, virvoittavaa ruokaa ja juomaa hankittiin ja ystävälliset kädet tarjosivat sitä Laurille; lempeät silmät katselivat niin kauan hänen suljetuita silmäluomiansa, että ne vihdoin aukenivat ja kiitollinen katse kohtasi katselijain silmäystä. Ja nyt alkoi hiljainen, rauhallinen elämä Lukne-talossa, rakkauden elämä, ei ruumiin hyväksi, vaan sielun virvoitukseksi. Ja Lauri makasi niin hiljaisena vuoteellaan ja kiitti kaikesta. Sellainen päivä oli tuleva Laurille, jolloin hän unohti Karhun-ottelun ja vastaanotti leivän omalta pöydältänsä lahjana. Täytyi tulla niin suuri onnettomuuden päivä hänelle, että hän vaipui polvilleen sen painosta, sillä seisoaltaan hän ei voinut Jumalan tykö tulla — konttaaminen esiin kurjuudessa oli hänen ainoa tiensä.
Vihdoin pitkän talven jälkeen paistoi kevät-aurinko taas, ja sen lämpimät säteet valaisivat Lauri Luknen kuihtuneita kasvoja ja ristissä olevia käsiä — se oli sanaton puhe: vapahduksen anomus kovan taistelun jälkeen lihaa vastaan. Se tulikin kuulluksi. Ennenkuin aurinko uudelleen vaipui kylmiin sumuihin, kuoli Lauri. Hänen viimeinen tahtonsa tähän elämään katsoen oli se, että Thor ja Aagot saisivat periä talon ynnä kaikki mitä hänellä oli; ja kun hän rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, sulkivat rakkaat kädet hänen silmänsä ja siunasivat hänen tomuansa.
Se oli Lukne-talon kolkko juttu.
Myöhemmin, kun vuosi oli kulunut, oli taas kirkas keväinen päivä. Lumivalkoisia pilvenhattaroita väikkyi heleänsinisellä taivaan laella, ja pääskyt kiitivät edes takaisin uuden aitan ympärillä, jonka perustuksena oli neljä vahvasti yhteen liitettyä kivimöhkälettä. Hiukan ylemmällä oli rakennettu uuden asuinhuoneuksen hirsikerta; se oli leveä ja iso ja joka huoneessa oli pitkät auringonsäteet, ja perustus sen ympärillä oli hiljan raivattu. Se oli uusi Lukne-talo, jolle kurkihirsi tänään pantiin. Kuului vilkkaita ääniä, jotka huusivat toinen toisilleen korkeilta paikoilta. Kirveen hakkaamista kuului ja hirren päitä putosi alas ja vieri pitkin maata, naurua kaikui väliin ja koiran haukunta sekaantui yleiseen iloon.
Keskeltä kattoa kohosi pitkä salko ylöspäin; sen ympärillä seisoi kolme miestä ja hääri innokkaasti, ja tärkeää se mahtoi olla, koska kaikki, jotka alhaalla seisoivat, hartaasti sinne katsoivat.
Vähän erillään tästä joukosta seisoi Thore Lukne vaimonsa kanssa. Hän oli voimakkaan ja lujamielisen näköinen, ja katse, joka seurasi tointa tuolla ylhäällä katolla, osoitti että sydän oli muassa. Aagot oli vähän vaalea, mutta yhtä lempeän näköinen ja kaunis kuin ennen. Hänellä oli pieni lapsi sylissä, jonka kultakutrinen pää lepäsi hänen rinnoillaan, ja vilkasluontoinen kolmenvuotias poika piti äidin hameesta kiinni ja katseli, ei ainoastaan loistavilla suurilla silmillään, vaan nenällään ja suullaankin ylöspäin.
Silloin nostettiin vihdoin viimein viheriäinen ristiseppele tangon päähän, ja raikuva hurraa-huuto kuului kaikkein sekä ylhäällä että alhaalla olevien suusta.
Sitten kulki pullo ja lasi kädestä käteen ja maljoja juotiin "uuden talon ja uuden isäntäväen onneksi."
"Ja kiitos hänelle, joka voiman antoi," sanoi Aagotin surumielinen katse, kun hän nyykäytti päätään Thorelle ja sitten lapset sylissään kyynelsilmin katseli vanhaan huoneukseen päin, missä niin paljon onnettomuutta ja syntiä oli asunut, ja missä ei nyt menestynyt mitään muuta kuin sieni, hävityksen kukka, jota ei saatu hävitetyksi, vaan joka vuosi vuodelta yhä lisääntyi ja tarttui.
Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn.