Kokonainen sarja omistustuntoja liittyy vielä virallisiin velvollisuuksiin ja vastuunalaisuuteen. Henkilöitä, jotka ovat toimineet kunnollisesti jollakin alalla, ei voida helposti temmata siitä irti. Terveydenhoitoa valvovaa lääkäri-virkamiestä, opettajaa, joka on kaupungissa jakanut oppia miespolven ajan, miestä, joka on saanut aikaan julkisen puutarhan, liittää moraalisen oikeutuksen side heidän työhönsä koko elämän ajan. Nykyisissä oloissa ei ole niin laita. Tiedän, kuinka helppo on sanoa, että tämä kaikki on hallinnollinen ja yksityisseikkaa koskeva kysymys.
Epäilemättä. Mutta sittenkin on tärkeätä esittää se tässä selvästi, tehdä ilmeiseksi, ettei sosialismin tulo tuhoa sellaista ihmisen ja hänen suorittamansa työn samastumista, joka on aivan luonnollinen ja suotava, vaan että tätä elävää ja oikeudenmukaista omistuksentuntoa, jos mitään, tullaan sosialismin vallitessa rohkaisemaan ja sen vaatimuksia tukemaan. Nykyisenä aikana tämä erikoisen eloisa omistuksentunto jätetään usein kerrassaan huomioonottamatta. Joka päivä kuulee kerrottavan miehistä, jotka ovat työllään perustaneet liikkeisiin kokonaisia uusia osastoja, miehistä, jotka ovat hankkineet työnantajilleen suuria aineellisia arvoja, miehistä, jotka ovat uhranneet elämänsä teollisuuskoneistolle ja jotka on sitten viskattu syrjään, joko siitä syystä, että heidän tuottamansa hyöty on vähentynyt olemattomiin, persoonallisen loukkaantumisen vuoksi, tai jotta saataisiin sijaa suosikeille, työnantajan pojalle, serkulle tai kenelle tahansa, minkäänlaisesta vetoamisesta välittämättä ja antamatta mitään korvausta. Yksityisomistus on itsevaltiutta; parhaimmillaankin se on piilevää vääryyttä kaikissa sellaisissa seikoissa.
Ajateltakoon vielä taiteilijaa ja keksijää, joiden nykyaikana täytyy ylen usein myydä alkuasteillaan olevat keksintönsä välittömän toimeentulonsa vuoksi. Keinottelijat ottavat haltuunsa nämä aloitetut työt ja havaitsevat ne toisinaan arvottomiksi, toisinaan taas löytävät niistä suunnattomien rikkauksien lähteitä. Arvon määrittely ei ole missään muussa asiassa vaikeampi kuin luovan työn ollessa kysymyksessä; vain harvat nerot ovat saaneet heti tunnustusta, ja taiteen, kirjallisuuden ja keksintöjen historia on täynnä Chattertoneja ja Savageja, jotka ovat tuhoutuneet ennenkuin tunnustus tuli, ja Dickensejä, jotka ovat epäviisaasti myyneet itsensä. Ajateltakoon, millainen suunnaton sosiaalinen hyöty asiasta koituisi, jos luovan työn tekijällä olisi jo nyt ehdoton oikeus saada osansa hänen työnsä ansaitsemasta tunnustuksesta. Sosialismin vallitessa se olisi koko elämän ajan hänellä — ja maailmalla, ja hän voisi sitä valvoa. Hänellä olisi vapaus lisätä, muovata, uudistaa.
Kaikilla näillä aloilla nykyaikainen sosialismi pyrkii luomaan ja vahvistamaan omistusta ja oikeuksia, käyttäjäin omistusta ja luovan työn suorittajan oikeuksia. Se tahtoo poistaa aivan toisenlaista omistusta: luotonantajan, panttilainaajan, maanomistajan ja koronkiskurin, ostelijan, pelikeinottelijan, yksinoikeudenanastajan ja muilla mailla oleskelevan maan- tai kiinteistönomistajan yksityisomistusta ja vaatimuksia… Sosialismi ei itse asiassa hävittäisi mitään varsinaista omaisuutta, vaan yksinomaan sen näennäisomaisuuden, joka jonkinlaisena noidanluomana harhakuvana ryöstää meitä kaikkia.
3.
Kun tässä pohdimme sosialistista omaisuuteen suhtautumista, lienee syytä tarkastella erästä pientä vastaväiteryhmää, joka usein esitetään sosialismia vastustavalta taholta. Viittaan erikoisesti erääseen vaikeaan seikkaan, vähäisen kelpo miehen säästöjä koskevaan.
Jos lukija on vähänkään perehtynyt tähän kiistakirjallisuuden haaraan, hän luultavasti tietää, kuinka tämä ikävä asia esitetään. Meille kuvaillaan uskomattoman uuttera, hyvä ja kunnollinen köyhä mies; hän on tehnyt työtä, on säästänyt, ja hänellä on vihdoin vanhojen päiviensä varalle muutamia yhtiön osakkeita, "kappale maata" tai kenties huoneisto jossakin asuntoyhtiössä. Tahdommeko — sosialismin vastustaja on tukehtua mielenliikutukseen — muuttaa maailmaa niin, että riistämme häneltä sen?… Sosialismin vastustaja hillitsee itsensä ankarasti ponnistaen ja siirtyy sitäkin liikuttavampaan asiaan… leskeen![14]
Otaksun edelliseen kappaleeseen sisältyvän varmoja vakuutuksia, jotka antavat lukijalle parempaa tietoa tästä asiasta. Tämä säästäväiseen vähäiseen mieheen, leskeen ja orpolapsiin kohdistuva huolekkuus näyttää minusta kaikkein vilpillisimpiin sosialismia vastustaviin väitteisiin kuuluvalta. Mies, "joka on säästänyt muutamia puntia", köyhä leski ja hänen lapsensa, jotka pitävät kiinni jonkin maakappäleen yksityisomistuksesta, on työnnetty esiin turvaamaan tilanomistajan ja rahamiehen apajoita. Tarkastamme tässä tosiasioita nähdäksemme, kuinka nykyinen talousjärjestelmämme todellisuudessa käsittelee köyhän miehen "sijoituksia".
Se ei ensinnäkään takaa pienelle sijoittajalle hänen säästöjensä varmaa säilymistä. Hän tulee sijoitusmaailmaan vähätietoisena, herkkäuskoisena ja ymmärtämättömästi epäilevänä, ja hänen luokkansa joutuu alinomaa ja järjestelmällisesti menettämään vähät varansa. Jokainen asioitatunteva henkilö voi todistaa, että toinen suuri rahaliike toisensa jälkeen nielee pienet sijoitukset. Moni valtavan suuri, kunnianarvoiselta näyttävä yritys käyttää liikepääomanaan satojatuhansia puntia, jotka on jaettu muutamaan tuhanteen tavalliseen osakkeeseen, määrättyyn lukuun prioriteettiosakkeita ja obligatioita. Se aloittaa toimintansa kukoistavana, tavallisista osakkeista saadaan muutamina vuosina seitsemän, kahdeksan, kymmenen prosenttia. Vähäinen kelpo mies tahtoo pitää huolta leskensä tulevaisuudesta ja omista vanhuudenpäivistään hankkimalla näitä arvossapidettyjä arvopapereita. Osakkeiden hinta nousee yli nimellisarvon ja siirtyy sitten hitaasti ja varmasti ensimmäisten keinottelevain omistajain käsistä säästörahojaan sijoittavan yleisön huostaan. Sitten alkaa hidas, tyyni aleneminen, ylimääräiset osingot loppuvat, osakkeiden hinta kutistuu nopeasti. Ajateltakoon sellaista tapausta kuin suuren British Electric Traction Companyn, jonka osakkeet maksoivat aluksi kymmenen, kohosivat sitten suunnilleen yhteenkolmatta (21 1/8) ja joiden arvoksi nyt (lokakuussa 1907) merkitään suunnilleen kaksi puntaa. Sen kuusiprosenttiset prioriteettiosakkeet ovat liikkuneet neljäntoista ja viidentoista ja puolen välillä. Sen tavalliset osakkeet edustavat kaikkiaan 1,333,010 ja prioriteettiosakkeet 1,614,370 punnan pääomaa, joten jo tässä yhdessä ainoassa liikkeessä näemme ilmaantuvan ja taas häviävän enempää kuin kahta miljoonaa puntaa vastaavan näennäisarvon ja todella häviävän suunnilleen puolet siitä määrästä. Ei tarvitse kovinkaan tarkoin tuntea maailmaa tietääkseen, että suurimman osan tuosta summasta olivat yritykseen sijoittaneet keskisuuruisten ja pienten omaisuuksien haltijat, joilla ei ole tietoa rahamaailman todellisista olosuhteista.
Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja vastaan. Täytyy ihmetellä, minkätähden.
Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään selostuksen New YorkinJournal of Commercesta, joka, kuten lukija hyvin arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin eduksi. Se esittää asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin keskusradat")-yhtiön johtajan mr Harrimanin Inter-State Commerce Commissionille ("Valtioidenväliselle kauppakomissiolle") maaliskuussa antaman todistuksen nojalla näin:
"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 % voitto-osingon heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he ostivat obligatiot 65 dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een tai korkeampaan hintaan, erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr Harriman oli jonkinlaisissa suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota tai liikamäärää, mistä osinkoa olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat väärennettiin siirtämällä eräs korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin erä pääomatilille jonkinlaiseksi kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa menettelyssä.
"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi', ja pääoma, joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi, paisutettiin 123,000,000 dollariksi, jotta korjauksista koituneet todelliset menot, 22,500,000 dollaria, tulivat peitetyiksi. Niin tehden lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin arvosta 'vettä' neljän miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa Union Pacificille, jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä siirrettiin Rock Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon hän siten meneteltäessä ansaitsi.
"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja millaiset vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä henkilöissä, joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen ja alkeellinen periaate on se, että arvoja luovat pääoman tuottava toiminta, työ ja erilaisten teollisuusyritysten tehoisuus. Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se on aina tuotettava ja jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti, häviää tai jää saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä keinottelutoimissa, joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt käyttelevät niiden luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien suurelta enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita verotetaan liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet nauttivat etuoikeuksia, tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta vähemmän. Ne ovat toisin sanoen ryöstösaaliita."
Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen ei-sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä! Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan rahaa toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet — sanoaksemme asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He käyttävät hyväkseen suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän käytettäväkseen ollen siten uuden, kasatun rikkauden alinomaisena lähteenä. Minä tunnen erään kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen vuoden ikäisen erittäin uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt ja sijoittanut rahoja liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina ja rehellisinä; hän on kieltänyt itseltään elämännautintoja, typistänyt elämäänsä voidakseen sijoittaa joka vuosi suunnilleen kolmanneksen palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden iältä asti, ja nyt hänen ainoana turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta vastaan on jäsenyys eräässä Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään olevan yhtä epäiltävän kuin kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se ei suinkaan merkitse hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.
Voidaan huomauttaa, että vähäisen miehen tulee menetellä huolellisemmin rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen taattu ja tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen erikoistehtävä ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla miehellä ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan sanoa, että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se on joutavaa jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen yleisön säästöt ovat suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen valtionobligatioiden sadin — ne tuottavat nykyisessä hinnassaan vähemmän kuin kolme prosenttia. Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin, houkuteltiin ja autettiin siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen — silloinkin, kun hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt (marraskuussa 1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.
Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan nykyaikaisia suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä, kaasulaitoksia ja leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset omistajat, suuret kapitalistit, tuon tahallisen marttyyrin, säästäväisen vähäisen miehen tahattoman altruismin nojalla.
Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien ja kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja nauttia verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu "yksityisyritysten" toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin vallitessa hän voisi tehdä niin nauttien täyttä varmuutta valtion vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen vanhuudenvakuutus hänelle riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt käsiteltävänämme olevaan asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta omaisuudesta, jonka sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän hyötyä tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle. Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja rikastuvat itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti tempaamalla säästöt omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten rahallisten menetelmien tuiman leikkisä laatu.
Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi älykäs ja myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian käyttelyn tai tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten säästöjen häviämistä. Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni vähittäiskauppa ovat tavallaan sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla maassamme ne muuttavat toivorikkaita, yritteliäitä, huonosti asiaan perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan punnan omistajia hitaasti ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi olennoiksi. Heitä katsellessani näen taloudellisen taistelumme säälimättömimmältä puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon ikkunastani avautuu näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen osan myymälöistä olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen johtavia kanavia; ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia. Toisinaan avaa pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän, toisinaan perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias. Tämä vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut karttelemaan muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin ajattelemattomuuteni päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut uhrit ilmaantuvat alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät kohteliailta ja toivorikkailta. Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin hyvin perustamalla pieniä vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille kaupan aloille. He järjestävät myymälän, varustavat sen tavaroilla, ottavat vähittäisliikkeen perustajalta hänen kaksi- tai kolmesataa puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai viidenkymmenen punnan luoton. Tarinan loppupuoli, mitä vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista taistelua koron maksamiseksi ja velan lisääntymisen estämiseksi. Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin vallittavissa. Minä menen salaa tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita, mielessä heikko toivo, että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta ei tunnu ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin, että sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien menevän pari kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on kysymyksessä nuori pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä silkkihattu. Mutta sitten alkaa ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua määrältään ja laadultaan, ja silloin tiedän luoton alkaneen kiristyä. Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella, ja hänen alkuperäinen valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee tummuneen ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin oikein, että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"… Sitten hän on yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen koruton murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja tietysti samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin aivan hyvin, mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään työtä ensimmäisestä suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan säästäväisyyden laista hyvettä.
Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon viimeistä tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä seikasta visusti vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa, jopa tuhatkin puntaa saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla vuokralaistensa tai täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän käsityksensä varmasta rahojen sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken aikaa, kuinka asia menestyy. Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin. Se, jossa asia herättää mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet käymällä etsimässä huoneita esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta; kulkiessaan paikasta toiseen hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan noista ihmisistä ansaitse rahaa, ettei kukaan heistä milloinkaan saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että he ovat onnelliset, jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta vararikkoa. Ihmiset ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä, ovat tottuneet pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa määrätynlaisen myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten monestakin lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat ja pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että vararikkoisten yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on sittenkin laita. Heillä ei ole mitään hyötyä pienistä säästöistään, sijoitukset ja aloitetut liikkeet osoittautuvat yhtä tuhoisiksi; kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti ja auttamattomasti.
On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin nämä pienet omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He eivät asiaa oikein ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena asiana kuin nälkää ja janoa, se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee heikot yrittäjät tuhoutumaan, on heidän älynsä tavoittamattomissa, mutta veronkantaja, joka vaatii yhä uudelleen rahoja "toisten ihmisten lasten kasvatusta", "köyhien ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten, edustaa heidän mielestään sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat äänestävät kalpean vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä valmistaen sitäkin suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka murskaavat heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille selittäen. Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi — se on ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka toteaa nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden, mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt alinomaa joutuvat anastetuiksi.
Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä säästöjä vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.
4.
Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien riveissä vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen nähden. Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden muodot, jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja perityn liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on luopunut alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut inhimilliseksi ja järkeväksi.
Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja väärämielisesti. "Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina 90-luvulle saakka sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen henkeä. Yksityisomistajalta tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa pois hänen omaisuutensa, ja hän sai kiittää onneaan, ellei joutunut kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa inhoittavana konnana. Fabian Societyn ensimmäiset perusteet, jotka määriteltiin vasta vuonna 1884, näyttävät hylkäävän "korvauksen", yksityisomistajilta otettavan omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin sen käytännöllisissä ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn mahdollisuus. Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä: "korvauksetta, joskaan ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan henkilön osaksi tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi." Tämä sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien oppien yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".
Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin ja sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla, jotka ovat yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja yksityisomistajien suuri enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi omalla kannallaan ja noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me elämme nykyjään avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella sellainen yksityisomaisuus tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen kieltäminen ja hävittäminen — kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista vakaumustani noudattaen — olisi kamalin onnettomuus, jota inhimillinen yhteiskunta voisi joutua kokemaan. Millainen väliaikainen hallitus meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?
Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja poliittisen uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella seurata selittävän kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla ei ole mitään syytä olla toivomatta ja edistämättä sen tuloa. Nykyaikainen sosialismi on valmis antamaan hänelle korvausta, kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa järjellisen, hänen luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja vapauttaakseen hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen liiallisesta tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo hänelle nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun käyttöoikeuden. Se ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka ovat hänelle kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan, vaan tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista. Se tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen vihollinen ei ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri, nylkyri, jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä huonoja puolia. Se hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja omaisuudettomien kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.
Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen sosialismi vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden suvaitsemista ja uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä yksityisille. Kaikkien suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen, rakennustoiminnan ja maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen valtiotaidon, hallituksen vähin erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa sitä, että yhteisö ottaa alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja viivyttelyä, huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja kaikki ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään elämänkatsomukseen.
1.
Liitän tähän muutamia huomautuksia kysymyksestä, johon edelläoleva asianpohdinta luonnostaan johtaa, nimittäin siitä, kuinka tulee käymään sen sekalaisista aineksista kokoonpannun yhteiskunnanosan, jota mainitaan keskiluokan nimellä.
Keskiluokan olemattomiin jauhaminen on jatkunut jo sata vuotta tai kauemminkin. Minun mieltäni se alkoi kiinnittää — jopa aivan liiaksikin — jo poikaiällä. Isäni oli eräs niitä pienten myymäläin omistajia, jotka ovat joutuneet toisaalta suurliikkeiden, toisaalta kasvavien verojen ahdistamiksi, ja minä oivalsin jo polvihousukaudellani, mikä vaara meitä uhkasi. "Tämä ei lyö leiville", sanottiin. "Tämä myymälä, johon olemme rahamme sijoittaneet, ei milloinkaan maksa niitä takaisin. Kukaan ei näytä ymmärtävän, mitä tapahtuu, eikä ole ketään, joka meitä neuvoisi tai auttaisi. Mitä teemmekään?"
Lukuunottamatta sitä seikkaa, että ihmiset nyt alkavat hiukan ymmärtää, mitä se kaikki merkitsee, sama kysymys on satojen pienten kauppiaiden, mutta myöskin kaikenlaisten pienten ammatinharjoittajien, lääkärien, asianajajien, pienten sijoitusten varassa elävien henkilöiden, kirjanpitäjien, jotka huomaavat vanhenneensa ja joutuvansa syrjäänsyöstyiksi uuden, paremmin opetetun sukupolven saapuessa kilpatanterelle, yksityisopettajien, täysihoitolain pitäjien, huoneidenvuokraajien ja muiden samanlaisten vastattavana. He kaikki huomaavat epämääräisesti jotakin enempää kuin vain henkilökohtaista epäonnistumista, liikettä joka suuntautuu heitä ja kaikkia heidänlaisiaan vastaan, tuntevat tarvetta "tehdä jotakin" itsensä ja lastensa hyväksi, jotakin muutakin kuin myymälässään tai "paikassaan" pysyttelemistä — eivätkä tiedä, mitä tehdä! Mitä heidän tulee tehdä?
Ennenkuin tuohon kysymykseen vastaamme, tarkastamme, mikä oikeastaan sillä tavoin jauhaa keskiluokkaa olemattomiin. Onko se tapahtuma, jonka voimme pysähdyttää? Voimmeko järjestellä myllynkivien liikettä? Jos voimme, tuleeko meidän niin menetellä? Ja ellemme voi tai jos päätämme, ettei maksa toistaiseksi vaivaa, mitä voimme tehdä lievittääksemme tätä säälimätöntä, hidasta köyhdytys- ja tuhoamisprosessia, jonka esineenä oleva ihmisluokka oli aikoinaan yhteiskunnan selkäranka? Tämä ei ole pelkkä humaanisuuden vaatimus, se on kysymys, joka koskee valtiota kokonaisuudessaan. Sen seikan, että keskiluokan miehen täytyy elää yhä kasvavan taloudellisen huolen ja ahdistuksen alaisena, ärtyneenä ja masentuneena, täytyy vaikuttaa erinomaisen vahingollisesti kansakunnan yleiseen henkeen ja haitata sen tulevaisuutta. Eräs vaikutus on ilmeinen Britannian nykyisessä politiikassa. Uudet vaalit koskevat yhä nimenomaisemmin kulutusta, ja verojen alentamista koskevat lupaukset työntävät yhä selvemmin syrjään kaikki muut näkökohdat. Mitä merkitsee valtakunta tai kasvatus henkilöille, jotka huomaavat vajoavansa auttamattomasti velkaan? Mitä edellytyksiä on millään rakentavalla suunnitelmalla sellaisen valitsijaväen keskuudessa, joka on hitaasti uppoamassa taloudelliseen suohon?
Se prosessi, joka on johtanut keskiluokan näihin vaikeuksiin, on monisyinen, mutta oleellisimmalta seikalta näyttää se, että useimmissa inhimillisissä asioissa on tapahtumassa mittakaavan vaihdos, että melkein joka alalla astuvat suuret järjestöt erillisten yksilöllisten ponnistusten sijaan. Suunnilleen sataviisikymmentä vuotta sitten olivat yhteisön ainoat rikkaat jäsenet muutamat suuret maanomistajat ja jotkut pankkiirit; muita liiketoimia hoitivat vähäiset varakkaat ja riippumattomat miehet. Työväki oli usein erittäin köyhää ja kurjaa, huonostipuettua, vailla jalkineita, asui kehnoissa suojissa niukalla ruoalla, mutta kaikesta huolimatta oli olemassa keskiluokan keskuudessa melkoista elämänmukavuutta ja vaurauttakin. Maaseudulla oli kukoistavia maatiloja toinen toisensa vieressä, jokainen provinssikaupunki oli oma pieni maailmansa, jossa asui uutteroita liikemiehiä ja ammatinharjoittajia; teollisuudesta huolehtivat vielä etupäässä vähävaraiset henkilöt, joilla oli käytettävänään vain muutamia työmiehiä, mestari, kisälli ja oppipojat tekivät työtä yhdessä; jokaisessa kaupungissa oli jokin yksityinen oppilaitos, itsenäinen lääkäri ja muita sellaisia henkilöitä, jotka viettivät mukavaa, keskinkertaisen hyvinvoipaa elämää. Koko välitysliike oli vähäisten itsenäisten ajuriliikkeen harjoittajien huolena; laivaliike oli satojen pienten laivanvarustajien hallussa. Lontookin oli vain toisia suurempi provinssikaupunki. Se oli itse asiassa aristokraattien vallitsema keskiluokanmaailma; myllynkivet olivat tuskin alkaneet pyöriä.
Sitten aljettiin käyttää koneita ja höyryvoimaa, ja niin tuli alulleen se suuri mittakaavan vaihdos, joka jatkuu vielä meidän päivinämmekin erottaen yhä kauemmaksi toisistaan herran ja palvelijan ja avartaen yhä enemmän järjestysmuotoja ja sosiaalisten menetelmien aluetta. Asian silmiinpistävimpänä ilmauksena oli aluksi puolittain kotoisen käsiteollisuuden väistyminen tehdasmaisesti järjestetyn teollisuuden tieltä, eräiden kauppiaiden ja tehtaanomistajien omaisuuden kasvaminen suurten maanomistajien omaisuuden tasalle ja muiden heidän luokkaansa kuuluvien vajoaminen palkkalaisen asemaan. Yhtiötoiminnan kehittyminen yhtä rintaa tämän kanssa loi uudenlaisen yhteenliittymisen muodon, joka kykeni ryhtymään paljoa suurempiin yrityksiin kuin kukaan varakas yksityishenkilö — varallisuus vanhan mittakaavan mukaan määriteltynä. Sitten seurasi suuri liikenne-elämän kehittyminen saavuttaen toistaiseksi huippukohtansa rautateiden ja höyrylaivojen nojalla, jotka tekivät lopun vanhojen kaupunkien erillisyydestä ja toivat kaukaisimpienkin seutujen henkilöt ottamaan osaa kilpailevaan liike-elämään. Suuria uusimallisia kaupunkeja, joissa oli puoli miljoonaa asukasta ja enemmänkin, kasvoi nopeasti kaikkialle Eurooppaan ja Amerikkaan. Euroopan suuret kaupungit näet eivät ole vanhempia kuin New York, ja Lontoon East End ja eteläosa on tuskin Chicagoa vanhempi. Kauppa samoinkuin tehdasteollisuuskin alkoi keskittyä suuriin laitoksiin, ja suurten tukkuliikkeiden toiminta alkoi korvata entistä yksilöiden kesken tapahtunutta ostoa ja myyntiä. Julkisen opetuksen tarpeen käydessä näiden muuttuneiden olosuhteiden vuoksi pakottavaksi alkoivat yksityisten koulumestarien toimintaa korvata jättiläisjärjestot, (Britanniassa) vanha National School Society ja British School Society ja vihdoin valtion kasvatustoimi. Niin hävisivät entiset vauraat keskiluokan ammatit uuden kehityksen pakon alla.
Asian kehitys jatkuu yhä, ja sen lopullinen tulos on jokseenkin selvä. Vanhat pienet tehtailijat ovat joko hävinneet tai joutuneet työskentelemään nälkäpalkoilla ja painumaan kehnoimpiin kortteleihin; vanha ajurinliikettä harjoittava majatalonpitäjä ja tavallinen ajomies ovat köyhtynet ja työntyneet kerrassaan syrjään rautateiden ja suurten kuljetusliikkeiden tieltä; aikoinaan kukoistavaa liikettä harjoittanut pikkukauppias elää nykyisin vain niistä murusista, joita suuret jakeluliikkeet tai suurliikkeiden haaraliikkeet ovat hänelle jättäneet. Teekomppaniat, ruokatavara- ja tupakkayhtiöt tekevät vanhan yksityismyymälän olemassaolon epävarmaksi ja uuden yrittäjän mahdollisuudet olemattomiksi. Rautatiet ja raitiotiet siirtävät kaupan pienten kangas- ja rautakauppain ovilta keskuksissa sijaitseviin hyvinvarustettuihin liikkeisiin; puhelin- ja sähkölennätin edistävät yhä enemmän kaupantekoa keskuspaikoissa. Pieni "keskiluokan" koulumestari huomaa joutuvansa häviölle kilpailussa uusien hyvin varustettujen koulujen ja julkisten laitosten kanssa; pieni lääkäri ja hammaslääkäri havaitsevat Harley Streetin siirtyvän yhä lähemmäksi, ja moottorivaunuissaan suurista keskuksista saapuvat virkaveljat hävittävät heidän asiakaspiiriänsä. Pienten miesten siten joutuessa yhä ankarampaan ahdinkoon suuren kaupan, tuotannon tai julkista kannatusta nauttivan tieteenharjoituksen alalla toimivat järjestöt yhä kasvavat ja liittyvät toisiinsa, kunnes vihdoin muuttuvat kansallisiksi tai maailman trusteiksi tai yleisiksi monopoleiksi. Amerikassa ovat teurastusliike ja lihakauppa liittyneet trustiksi, teräs ja rauta ovat trustiutuneet, kivennäisöljy on keräytynyt muutamien harvojen haltuun. Kaikkialla kaupan, ammatillisen toiminnan ja tieteitten alalla ja kaikkialla maailmassa suuri syö pienen, uusi avartunut mittakaava syrjäyttää vanhan.
Tämä pitää yhtä hyvin paikkansa, vaikka asia aljetaan vasta nyt oivaltaa, kun ovat kysymyksessä ne vakuudet, joista on riippuvainen keskiluokan toinen ryhmä, se ryhmä, joka elää sijoitettujen rahojen varassa. Silläkin alalla suuri syö pienen. Siinäkin on pieni mies yhä suuremmassa määrässä ja yhä ilmeisemmin suuren järjestön armoilla. Kuningatar Viktorian hallituskautena vallitsi vielä se hupainen harhaluulo, että henkilö voi "sijoittaa jonnekin" sata tai tuhat puntaansa rikkaan miehen kymmenien tuhansien keralla ja saada varmat ja tyydyttävät osinkonsa. Mr Lawsonin teoksenFrenzied Finance("Hullaantunut rahaliike") tai mr Hooleyn vararikkoasiakirjojen älykäs lukija käsittää, ettei tuo idylli voine vastata todellisuutta. Sijoitusten merillä ja matalikoilla sattuu ankaroita vuorovetten vaihteluita, joista suuret varallisuudet purjehtivat turvallisina satamaan pienten säästöjen alusten kaatuessa ja upotessa. Muuttuu yhä todemmaksi se väite, että vähävarainen mies säästää rahojansa rikkaan miehen taskuun. Ainoastaan valtion tepsivän asiaanpuuttumisen nojalla on vakuutustoimi muuttunut jossakin määrin luotettavaksi, mutta Amerikassa sattui vielä aivan äskettäin, että rikkaat rahamiehet käyttelivät ihmisten vakuutusrahoja kuin oman kassalaatikkonsa sisällystä.
Kun keskiluokan mies sitten epätoivoissaan kääntyy pois nähdessään edessään suuren kilpailijansa, joka nielee hänet niinkuin iso turska pienemmän veljensä, ja kääntyy valtion puoleen, niin hänen edessään on veroseteli; valtio näkyy hänelle välittömimmin veronkantajan ja leppymättömien vaatimusten hahmossa. Verotaakka rasittaa epäilemättä erikoisesti juuri häntä, koska hänen luokkansa on heikoin kaikista taksoitettavista. Hänen alapuolellaan olevat luokat ovat joko liian köyhät verotettaviksi tai poliitisesti liian tehokkaat sitä sietääkseen. Hänen yläpuolellaan oleva luokka omistaa suurimman osan maailman omaisuutta, mutta omistaa myöskin sanoma- ja aikakauslehdet, jotka ovat välttämättömät sosiaalisen oikeuden pohtimista varten, ja hän huomaa käyvän huokeammaksi, jos maksaa vaaliaikana vapaaehtoista veroa vaaliplakaattejansa varten vuokraamastaan lauta-aidan pinnasta kuin jos ottaisi kantaakseen pienen miehen taakan. Viimeksimainittu häilyy näiden kahden puolueen välillä, ensin toisen sitten toisen vastakohtana ja kerrassaan avuttomana ja tehottomana. Niin myllynkivet jauhavat, ja niin ollen näyttää siltä kuin ne jauhaisivat, kunnes niiden välissä ei ole mitään, kunnes on toisaalla muutamien harvojen käsiin kerääntynyt organisoitu omaisuus ja toisaalla köyhälistö. Niin ainakin opetti Karl Marx Pääoma-teoksessaan.
Mutta kun sanomme keskiluokan häviävän, tarkoitamme, että se tulee häviämään luokkana. Siihen kuuluvat yksilöt ja lapset jäävät eloon, ja koko tapahtuma ei ole läheskään niin kohtalonomainen kuin marxilaiset tahtovat meille uskotella. Ne uudet suuret järjestöt, jotka astuvat entisten pienten yritysten sijaan, eivät ole kaikki yksityisomaisuutta. Suuria liikkeitä voidaan hoitaa eri tavoin. Keskiluokan jäsenen tulee välttämättä kiinnittää huomiotaan näihin vaihtoehtoihin, jos hän tahtoo mitenkään vallita omaa tulevaisuuttaan. Ajateltakoon esimerkiksi teurastajan asemaa. Kohtalon kirjaan on ilmeisesti kirjoitettu, että pieni yksityinen teurastushuone, pieni itsenäinen teurastajan myymälä, joka harjoittaa paikallista ostoa ja myyntiä, tulee välttämättä häviämään. Teurastus tulee tapahtumaan yksinomaan jossakin suuressa, hyvinjärjestetyssä keskuksessa, ja sieltä liha jaetaan myymälöihin, jotka ilmeisesti tulevat toimimaan vain välittävinä liikkeinä. Sellaisen suuren teurastus- ja lihanjakoliikkeen voi omistaa joko ryhmä yksityisiä liikkeenharjoittajia, jotka toimivat omaksi hyödykseen — siinä tapauksessa on valtion välttämättä pidettävä yllä kannattamatonta tarkastaja-armeijaa, jonka toimena on valvoa, että liike pysyy soveliaan puhtaana ja rehellisenä tai sitä voi johtaa julkinen arvovalta. Edellisessä tapauksessa nykyinen teurastaja tai hänen poikansa tulee olemaan teurastajana tai kauppiaana yksityisomistajien palveluksessa, jälkimmäisessä tapauksessa hän toimii julkisen arvovallan palveluksessa. Tämä koskee yhtä hyvin maidonmyyjää, pienen tehtaan omistajaa, rakentajaa ja satoja muita ammatteja. Heidän kaikkien täytyy tulla liitetyiksi suurempaan järjestöön, heidän täytyy muuttua palkatuiksi miehiksi oltuaan aikaisemmin itsenäisiä liikkeenharjoittajia, ja tätä asiainkehitystä vastaan ei auta taistella. On tosiaankin epäiltävää, kannattaisiko keskiluokan jäsenen menestystään silmälläpitäen yrittää taistella sitä vastaan. Mutta useilla julkisen palveluksen aloilla — lihan, maidon, leivän hankinnassa, liikenteen, asunto-olojen ja maanomistuksen, kasvatuksen ja tutkimuksen ja yleisen terveydenhoidon piirissä — on vielä avoin kysymys, tuleeko suuren organisation olla yhteiskunnan omistama, yhteiskunnan tarkastuksen alainen ja alinomaa yleisen silmälläpidon ja arvostelun korjaama, vai tuleeko sen olla yksityisten huostassa, tuleeko erittäin rikkaiden omistajien muodostaman pienen ryhmän sitä johtaa yksinomaan omaksi hyödykseen. Vaihtoehdot ovat plutokratia ja sosialismi, joiden välille keskiluokan mies jää epäröiden ja toimettomana paljoa kummastakaan välittämättä ja senvuoksi saaden vain vähän huomiota osakseen kummaltakin taholta. Hän jää siihen tilaan, koska ei ole tajunnut oman ongelmansa todellista laatua, koska vielä kohtalon välittömästi uhatessa uskoo, että muutoksen pyörät voidaan jollakin tavoin pysähdyttää ja hänen nykyinen elämänkantansa säilyttää.
Ajattelen, että jos hän voisi vapautua tuosta mahdottomasta vanhoillisuudestaan, hän samalla käsittäisi etujensa olevan valistuneen työväenluokan-miehen etujen kanssa samassa linjassa — toisin sanoen pikemmin sosialismin kuin kapitalistisen kilpailun suunnassa, että hän voi parhaiten käytellä hänelle vielä jääneitä kasvatuksellisia ja sosiaalisia etuja rupeamalla sosialistisen liikkeen vapaaehtoiseksi johtajaksi sen sijaan, että esiintyisi sen pelontuimana vastustajana. Minun mielipiteeni mukaan on hänen asiansa edistää sen valtiollisen ja kunnallisen koneiston kehkeytymistä, johon sosialisti ennakolta viittaa, ja taata itselleen, pojilleen ja tyttärilleen asianmukainen asema ja vaikutusvalta hallinnossa. Hänen ei pitäisi pyrkiä vähentämään sitä yhteisten kulunkien taakkaa, jonka nojalla pidetään huolta kasvatustoimesta ja asunto-olojen parantamisesta, kuljetetaan ja suojataan häntä ja hänen lapsiansa, vaan tulisi päinvastoin pyrkiä iloisesti sitä lisäämään samalla toimien tarmokkaasti siirtääkseen sen painoa niiden erittäin rikkaiden henkilöiden leveille hartioille, jotka ovat toistaiseksi väistäneet heille kuuluvaa osaa. Toinen mahdollisuus on se, että hän jatkaa yhteiskunnallisen omaisuuden ja julkisten palvelusten itsepintaista vastustamista. Siinä tapauksessa nämä asiat välttämättä muodostuvat siksi monopolisoidun omaisuuden pohjaksi, jolle tuleva plutokratia rakentuu. Keskiluokan jäsen joutuu kaikesta huolimatta verojen ja kilpailun vuoksi menettämään itsenäisyytensä ja muuttuu siinäkin tapauksessa palkkalaiseksi, mutta toisenlaisen käskijän ja toisenlaisten sosiaalisten olosuhteiden vallitessa.
Kumpi on parempi käskijä — demokraattinen valtio vai miljoonainomistajien "yhtymä?" Kumpi suo lapsille paremman sosiaalisen ilmakehän — plutokratia vai sosialismi? Niin pitäisi keskiluokan miehen itseltään kysyä.
Plutokratia ilmenee epäilmättä useille varsin kiehtovana. Thomas Love Peacockin ja vielä selvemmin W.H. Mallockin teoksissa näette sen katsantokannan sievästi esitettynä. Kansan suuri enemmistö asuu uutterana ja tuottavana joukkiona jossakin, ja varakas, joutilas ja hienostunut vähemmistö elelee avaroissa kodeissaan, käytellen, milloin haluaa, erinomaisia museoita, kirjastoja ja kaikkia sivistyksen tarjoamia välineitä, siirtyy kaupunkiin, keskittyy Parisiin, Lontooseen ja Roomaan ja matkustelee maailmalla. Idealisti taipuu luonnostaan näiden ulkonaisessa katsannossa suuripiirteisten, ylellisten, voimakkaiden eläjien puoleen. Heidän voimavaununsa, lentokoneensa ja huvijahtinsa herättävät pelkoa ja kunnioitusta kaikissa maailman kolkissa. Sanomalehdet ovat täynnä heidän jalojen tekojensa ylistystä. He suosivat taiteita ja kirjallisuutta samalla väljähdyttäen niitä poistamalla sen liian ankaran nykyisten tosiasioiden tehostamisen, joka tekee monet olemassaolevat tuotteet karuiksi ja epämiellyttäviksi. Keskiluokan perintätapaa tulee jatkamaan taloudenhoitajien, vuokraajien, liikkeenjohtajien ja päällysmiesten, sihteerien ja muiden sellaisten muodostama kunnioitettu ja kunnianarvoinen ihmisluokka. Kirjailija ja taiteilija tulevat viettämään elämäänsä mukavan riippuvaisuuden tilassa, kahden luokan välisenä renkaana, rikkaan miehen halvimpina vieraina ja hänen ylimpinä palvelijoinansa. Ihmisten suurta joukkoa ruokkivat huolettoman voimallisesti ja melkoisen säästävästi Chicagon teurastuslaitokset, maantuotteita vallitsevat trustit, suuret panimot, vesijohtoyhtiöt ja muut; heidät järjestetään elämään teollisuuden vaatimusten mukaisesti ja huolellisen silmälläpidon alaisina. Heidän henkisistä tarpeistaan pitävät huolta rikkaiden kannatusta nauttivat kirkot, heidän ruumiillisia vaivojaan vaimentaa hyväntekeväisen avun toivo, heidän elämäänsä luovat iloa ja seikkailua rikkaan miehen pöydältä putoavat muruset. He kerääntyvät joukoittain katselemaan automobiilien ja lentokoneiden kilpailua. Sellaisessa maailmassa on runsaasti vastakohtia eikä siitä myöskään puutu puhtaan seikkailun hohdetta. Jokainen älykäs nuori mies voi toivoa herättävänsä jonkun mahtavan henkilön huomiota, kohoavansa johonkin korkeaan luottamustoimeen, jopa pääsevänsä vihdoin osakkaaksi, palvelevaksi apulaisplutokraatiksi. Voi käydä niinkin, että hän saavuttaa sangen mieluisan aseman kirjallisten tai taiteellisten ansioittensa nojalla. Kauniilla tytöllä, kyvykkäällä keskiluokan naisella, voisi olla vieläkin loistavampia ja romanttisempia mahdollisuuksia.
Plutokratian tarjoamaa värikkyyttä ja tapahtumain runoutta ei käy kieltäminen, ja vaikka ne seikat eivät minua kiehdo, voin hyvin ymmärtää, kuinka ne vaikuttavat mr Mallockin taipuisampaan ja vastaanottavampaan mieleen. On kuitenkin olemassa vastakkaisiakin näkökohtia. Plutokratia, kuten on huomautettu, taipuu joko muuttumaan edistymättömäksi, yritteliäisyyttä vierovaksi ja jähmeän autokraattiseksi tahi kehittelemään pakonalaisuutta ja tyytymättömyyttä ajautuen siten kohti caesarismia. Jälkimmäinen vaihtoehto oli Rooman tasavallan kohtalona ja voi kenties tulla myöskin Amerikan nuoren plutokratian osaksi. Britannian kehittyvä plutokratia sitävastoin tulee olemaan rodultaan suuressa määrin semiittinen, samoinkuin Kartagon, ja voi Kartagon plutokratian tavoin vastustaa sellaisia insurgenttitaipumuksia.
Se plutokraattisesta mahdollisuudesta. Jos tämä kehitysura on jostakin syystä keskiluokan miehelle epämieluinen, niin hän voi kääntyä toisaalle ja kohdata kauniita lupauksia, mutta paljoa enemmän epävarmuutta kuin plutokratian tiellä. Plutokratiaa maailma on nähnyt ennenkin; nykyaikaisen sosialismin periaatteiden mukainen kansanvaltainen kulttuuri olisi uusi aloite maailman historiassa. Se on asia, joka ei tule itsestään, sen täytyy ilmaantua ihmisten yhteisen kestävän siveellisen ja älyllisen ponnistuksen tuloksena. Ellei sellaista ponnistusta tapahdu, jos asiat jatkuvat samoinkuin tähän saakka, niin plutokratian tuloa ei voida välttää. Uskon varmaan, ettei alaluokan mies voi yksinään suorittaa menestyksellisesti tätä ponnistusta; jos hän jää vaille avustusta ja opastusta, voidaan häneltä odottaa ainoastaan kouristuksentapaisia sosiaalisen nousun yrityksiä, jotka onnistuessaan (kuten Ranskan vallankumouksessa) tai epäonnistuessaan (kuten Rooman tasavallan kapinaliikkeet) johtavat lopulta Napoleoniin tai Caesariin. Nykyaikainen sivistyksemme eroaa kuitenkin kaikesta aikaisemmasta sikäli, että nyt koko väestö osaa lukea ja että äly ja vapaa asioiden pohtiminen on yleinen ihmisten suuressa joukossa. Vain aika voi osoittaa, millaisia ymmärryksen, johtajakyvyn ja poliittisen toiminnan mahdollisuuksia paremmin kasvatetussa keskiluokassamme piilee. Käykö se kohta määrittelemään menettelynsä suuntaviivoja? Jääkö se järjestymättömäksi ja passiiviseksi vai muuttuuko se älykkääksi ja päättäväiseksi järjestyneen yksityisomaisuuden ja järjestyvän valtion myllynkivien, plutokratian ja sosialismin välissä, joiden vastakohta on tärkein sosiaalinen ja poliittinen tosiasia nykyisessä maailmassa?
2.
Lienee hyödyllistä liittää tähän selostus eräästä nykyaikaisen sosialismin mahdollisuuksia koskevasta näkökannasta, joka liittyy läheisesti edellisessä kappaleessa esitettyihin asioihin, mutta johtuu toisesta näkökulmasta ja vetoo toiseen keskiluokan ryhmään. Lainaan tähän kappaleenMagazine of Commercensyyskuun numerossa 1907 julkaistusta kirjoituksesta, joka sai tämän kirjoittajan laatimaan selittävän vastauksen.
"Se seikka, että mr Grayson, sosialisti, on jälleen valittu parlamentin jäseneksi Colne Valleystä, on saattanut sosialismia koskevan kysymyksen yleisen mielenkiinnon esineeksi. Mr Pete Curranin menestys Jarrowissa suunnilleen kuukausi sitten ja useiden Labour Partyn jäsenten palautuminen viimeksi pidetyissä yleisissä vaaleissa aiheutti enemmän tai vähemmän asiaankuulumatonta keskustelua sosialismista mahdollisena käytännöllisen politiikan tekijänä etäisessä tulevaisuudessa, mutta mr Grayson voi epäilemättä lukea ansiokseen, että hänen menestyksensä Colne Välkyssä on saattanut sosialismia koskevan kysymyksen yhdellä iskulla ihan etualalle. Nyt on vaikeata jättää sosialismi huomioonottamatta, hylätä se muutamien hurjapäiden oikkuna ja päähänpistona. Colne Valleyn tulos voi edustaa samanlaista tulosta monissa muissa valitsijakunnissa, joissa niinsanotun työväenluokan valitsijat ovat lukumäärältään voitolliset. Ottaessamme huomioon, että ruumiillisen työn tekijät ovat maan valitsijakunnassa enemmistönä, sellainen mahdollisuus ei näytä kovin kaukaiselta, edellyttäen, että sosialismin johtajat kykenevät järjestämään mahdollisuutensa ja saavat työväestön liittymään laajan ja huolellisesti valmistetun ohjelman kannattajiksi. Siinä suhteessa voi Colne Valleyn tulos varsin hyvin suoda heille sen opastuksen ja yllytyksen, jota he ovat kaivanneet. On muistettava, että Labour Partyn johtava ryhmä on myötätunnoiltaan nimenomaan sosialistinen, joten voidaan sanoa tapahtuneen aloitteen hallituskoneiston saattamiseksi sosialistisen liikkeen johtoon.
"Kuinka tulee sosialismi vaikuttamaan liikemaailmaan? Siinä kysymys, joka monien ajattelevien liikemiesten on täytynyt jo itselleen asettaa. Jos tahdomme saada kysymykseen vastauksen, meidän tulee kääntyä sosialismin johtajien puoleen pyytäen heitä selittämään, millainen heidän politiikkansa nykyjään on. Se yleinen vaikutelma, että sosialismi merkitsee selvää takavarikoimista, on niin pintapuolinen, ettei sitä käy vakavasti käyttäminen sosialismia vastaan. Sosialistisen liikkeen johtajien joukossa on eräitä nykyisen ajan taitavimpia miehiä — miehiä, joiden politiikalla on järkevämpi pohja kuin mutkaton Pekan ja Paavon ryöstäminen. Se väite, että sosialismi merkitsee pakollista 'omaisuuden jakamista', voidaan hyvinkin jättää huomioonottamatta pelkkänä peloitteluna. Kaikkein kiihkeimmänkin sosialismin vastustajan täytyy myöntää, että hänen kumottavanaan on paljoa tärkeämpi vaatimus kuin se, joka sisältyy papukaijamaiseen 'ryöstöstä' puhumiseen. Sosialismi on joka tapauksessa edistynyt niin pitkälle, että sen kanssa väiteltäessä voidaan noudattaa tavanomaista kohteliaisuutta. Me voimme vastustaa sitä kynsin ja hampain, mutta meidän tulee vastata väitteeseen vastaväitteellä eikä solvauksella.
"Huolimatta monista oivallisista teoksista, joita lukevat laajat ivistyneiden henkilöiden piirit, yleisön keskuudessa tunnetaan varsin vähän niitä periaatteita, jotka nykyaikaiset brittiläiset sosialistit ovat omaksuneet johtoaatteikseen. Vain harvat liikemiehet huolivat asiaan syventyä. Olemme senvuoksi osoittanet kirjeen sosialistisen liikkeen tärkeimmille johtomiehille tahtoen saada selville, kuinka sosialismi tulisi vaikuttamaan kaupallisiin tottumuksiimme. Tarkoituksemme oli ottaa selkoa siitä, missä määrin sosialismi voi häiritä tai edistää liike-elämää, tulisiko se kerrassaan kumoamaan nykyiset menetelmät vai voitaisiinko se toteuttaa näitä menetelmiä loukkaamatta. Esittääksemme kysymyksen niin selvästi kuin suinkin mahdollista tahdoimme saada tietää, voisimmeko johtaa liikkeitämme suunnilleen samoin kuin nykyjään, suomalla tilaisuutta yksilölliselle yritteliäisyydelle ja yksityisomaisuuden keräämiselle."
Mr Wellsin vastaus kuuluu näin:
"Kunnioitettu herra!
"Vastaisin mielelläni riittävän laajasti ihailtavan hyvin esittämäänne kysymykseen. Sanomalehtien alinomaiset solvaukset ja melkein tylsämieliset vääristelyt ovat epäilemättä luoneet monien toimivien miesten mieleen todellisuutta vastaamattoman kuvan sosialistisesta liikkeestä täyttäen heidät aiheettomalla yhteiskunnallisen epävarmuuden pelolla. Jos asiaa voisi auttaa lyhyt ja ytimekäs ohjelmamme esittäminen, 'sosialismi pähkinänkuoressa', niin sanoakseni, niin tekisin parastani. Mutta nykyisen valtion taloudellinen ja kaupallinen järjestelmä ei ole ainoastaan laaja ja monisyinen järjestöjen sekamelska, vaan on nykyjään vielä kartoittamatonkin sekasorron alue, joten niiden menetelmien, joita käytetään siirryttäessä nykyisten olojemme rajoitetusta individualismista tieteellisesti organisoituun valtioon, joka on sosialistin ihanteena, täytyy pakostakin olla asteittaisia, kokeilevia ja erilaatuisia.
"Sosiaalisen ja taloudellisen tieteen kehitteleminen, kokeneen hallinnosta huoltapitävän luokan kasvattaminen, paikallisten hallintoalueiden uudelleenjärjestäminen, 'valtiollisen vaiston' kehittäminen koko yhteiskunnassa kuuluvat välttämättä sosialistiseen ohjelmaan. Teidän tulee yrittää ymmärtää ja saada lukijanne ymmärtämään, että sosialismin saadessa sellaisia kannattajia kuin sir Oliver Lodge ja professori Karl Pearson, William Morris (joka sai aikaan kumouksen huoneidensisustusteollisuuden alalla), Granville Barker (joka parhaillaan perinpohjin uudistaa Lontoon näyttämöä), mr George Cadbury ja mr Fels (joiden nimet eivät ole tuntemattomat ilmoittavassa maailmassa), mr Allan (Allan-linjan johtaja), mr George Bernard Shaw ja mrs Shaw, mr ja mrs Sidney Webb ja sir Sidney Oliver (nykyinen Jamaican kuvernööri) — kaikki varsin hyvinvoipaa ja riippumatonta väkeä, jotka ovat käytännössä perehtyneet sijoitustoimintaan ja liiketoimintaan yleensä sekä varsin hyvin tajuavat yksityisomaisuuden ja sivistyneen elämän välillä vallitsevat suhteet — se väite, että se merkitsee tietämättömien 'tyhjätaskujen' hyökkäystä viisaiden ja hyvien 'omistavien' omaisuutta vastaan, ei voi olla erikoisen älykäs eikä kelpaa erikoisen älykkäille henkilöille esitettäväksi. Sosialismi on olemukseltaan tieteellisesti organisoitu valtio kahdeksannentoista vuosisadan satunnaisen, tuhlaavaisen, lapsia nälkäpalkoilla työssä käyttelevän valtion vastakohtana. Se on nykyisen suuntautumisen järjestelmälliseksi muovaamista. Sen siirtymämenetelmät muodostuvat välttämättä edistysmielisesti tieteellisiksi ja humaanisiksi.
"Mitä erikoiskysymyksiinne tulee, en puolestani pidä mahdollisena, että tulisi tapahtumaan mitään 'pakollista voitonjakoa', jos sosialistinen hallitus tulisi voimaan. Nykyaikana on olemassa pakollista voitonjakoa tuloveron muodossa, mutta tämä vero ei näytä sosialistista erikoisen tieteellisluonteiselta. Nimenomaisesti sosialistisen hallituksen valtaanpääsy ei merkitsisi mitään välittömiä kumouksellisia muutoksia. Epäilemättä silloin pyrittäisiin voimakkaasti edistämään kasvatustyötä seuraavan sukupolven kansalaisten taloudellisen arvon ja tuottavuuden lisäämiseksi ja 'minimipalkan' periaatteeseen nojautuvaa lainsäädäntöä, jotta estyisi hävittävän käytön aiheuttama kansallisten varojemme tuhlaus. Aloitettaisiin myös yriteliäisyyttä rasittavan verotaakan järjestelmällinen siirtäminen koronnauttijoiden kannettavaksi. Mutta mitään kouristuksenluontoista muutosta ei tapahtuisi.
"Maan kauttakulku- ja liikennevälineet (sekä ulkoiset että sisäiset) ja erittäinkin rautatiet ja kanavat, jotka ovat nyt nopeasti muuttumassa kelvottomiksi, koska niiden pääoma on aikoinaan tuhlattu liiallisiin voitto-osinkoihin, siirrettäisiin luultavasti kilpailevien yksityisten hallusta järjestetyn julkisen valvonnan alaisiksi; ja sellainen siirto epäilemättä edistäisi valtavasti liike-elämää yleensä. Ei tapahtuisi minkäänlaista 'ryöstöä' — aikaisemmat osakkeenomistajat saisivat vastaavat osuudet tai vuotuisen kuoletusrahan. Ei myöskään syntyisi mitään rahaolojen järkytystä sellaiseen luovutukseen tarvittavien 'suunnattomien summien' vuoksi. Valtio antaisi yksinkertaisesti velkasitoumuksia ja ottaisi samalla haltuunsa jälkeenjäänyttä omaisuutta uusien sitoumuksien vakauttamiseksi.
"Sosialistinen hallitus epäilemättä ottaisi huostaansa myöskin kivihiilikaivokset ja kivihiilikaupan vapauttaen teollisuuden niistä hankaluuksista, jotka johtuvat siitä, että tämä erittäin tärkeä tekijä on kaupallisen keinottelun esineenä. Sen toimesta lisääntyisi jo nykyaikana ilmeinen taipumus ottaa maitoliike, väkijuomaliike, teurastus-, paikallinen liikenne, valaistus ja voimanhankinta yhteisön käsiin. Mikään mainituista seikoista ei kumminkaan merkitse omaisuuden hävittämistä, vaan yksinomaan sen organisoimista ja säännöstelemistä. Olen sitä mieltä, että sellainen julkisten toimintojen valtiollinen organisoiminen antaisi sosialistiselle hallitukselle kyllin tekemistä useiksi vuosiksi ja hyödyttäisi sekä sosiaalista edistystä että myöskin sosiaalista tasapainoa.
"Joutuuko rehellinen ja kyvykäs liikemies häviämään vai voittamaan sellaisen sosialistisen hallituksen alaisena? Olen sitä mieltä, että hän kaiken kaikkiaan tulee voittamaan. Mainitsen tässä hänen mahdollisuuksiensa oleellisimmat kohdat sellaisina kuin ne käsitän.
"Sellaisen sosialistisen hallituksen aikana, joka on nykyjäänEnglannissa täysin mahdollinen:
"Hänet estetään käyttämästä yhteiskunnalle turmiollisia tuotanto- jamyyntimenetelmiä.
"Hän maksaa korkeampia palkkoja.
"Hän maksaa suuremman erän verojansa valtiolle ja kunnalle ja vähemmän maanomistajalle. Lopulta hän maksaa kaikki valtiolle tai kunnalle ja on äänioikeutettuna osaltaan määräämässä varojen käyttöä, ja maanomistaja muuttuu valtion osakkeenomistajaksi. Hän saa korkonsa takaisin julkisten palvelusten muodossa.
"Hän alkaa aivan pian saada paremmin kasvatettuja, paremmin ruokittuja ja paremmin harjoitettuja työmiehiä, joten hänen maksamansa korkeammat palkat tulevat korvatuiksi.
"Hän saa työvoimia ja -aineksia säännöllisesti, varmasti ja huokeaanhintaan. Tuotteiden kuljettaminen omassa maassa ja ulkomaillemuodostuu huokeammaksi.
"Hän kuuluu tieteellisten periaatteiden mukaisesti organisoituun valtioon, joka luonnollisesti noudattaa voimakasta järjestelmällistä kollektiivista politiikkaa maan kaupan tukemiseksi.
"Hän ei ole siinä määrin seikkailija kuin ennen, vaan on suuremmassa määrässä valtion kansalainen…"
Niin kirjoitinMagazine of Commercelle, ja sellaiset ovat kunnollista ja sosiaalisessa katsannossa hyödyllistä liiketoimintaa harjoittavan tarmokkaan miehen mahdollisuudet. Sosialismi ei merkitse sekasorron ja kumoamisen voittoa, se merkitsee järjestyksen ja oikeuden valtaanpääsemistä. Sosialisti pyrkii korvaamaan sekaannusta, sattumaa ja tuhlausta suunnitelmalla ja kollektiivisella taloudellisella toiminnalla. Samaa päämäärää tavoittelee jokainen kunnollinen liikemies, joka ei ole pelkkä ilmoitteleva keinottelija tai rahamies-seikkailija. Sosialismi vetoo tervejärkiseen liikemieheen aivan samoin kuin tiedemieheen, insinööriin ja taiteilijaan, koska hänessä itsessään vaikuttaa sama todellisuus, sama suuripiirteinen rakentava tarkoitus.
3.
Lopuksi lainaan tähän erään kaikkein yritteliäimpiin ja valistuneimpiin nykyaikaisiin järjestöihin kuuluvan liikkeen johtajan lausunnon, josta näkyy, etten kehuskele turhia väittäessäni kelvollisen liikemiehen olevan syytä kannattaa sosialismia. Sir John Brunner luultavasti ei nimitä itseään sosialistiksi, mutta se johtuu varsin luultavasti siitä, että hän perehtyy sosialismiin sen kiihkeiden vastustajien väärien selostusten nojalla. SeuraavaManchester Guardianistalainaamani kohta on puhdasta sosialismia.
Brunner, Mond and Co:n vuosikokouksessa Liverpoolissa (1907) puhuessaan johtokunnan esimies sir John Brunner, parlamentinjäsen, esitti kanavain yhteisomistusta koskevan huomattavan lausunnon. Hän sanoi:
"Minä olen käynyt kuninkaallisen kommission jäsenenä Pohjois-Ranskassa, Belgiassa ja Pohjois-Saksassa tarkastamassa, mitä näissä kolmessa maassa on tehty kanavien ja vesireittien parantamiseksi. Näkemämme vaikutti meihin erittäin syvästi, ja minä voin sanoa teille nyt, puhuen liikemiehenä liikemiehelle, että mainituissa maissa suoritetut yleiset ponnistukset — toisin sanoen se seikka, että valtio toimii kokonaisuudessaan, käyttäen kaikkia rahojansa ja kaikkea luottoansa kansallisen kaupan hyväksi — on tuottanut näille kolmelle maalle valtavaa, melkein arvaamatonta hyötyä, ja minä otaksun, että jokainen älykäs mies, tutkittuaan asiaa niinkuin minä olen sitä tutkinut monien vuosien kuluessa, johtuu samaan nimenomaiseen ja selvään päätelmään: että meidän useiden miespolvien aikana noudattamamme politiikka, joka jättää kaikki yleiset työt yksityisten liikkeenharjoittajain suoritettaviksi — vanha niinsanottu laissez faire-politiikka — on täydellisesti voitettu kanta, ja minä olen aivan vakavasti sitä mieltä, että jos aiomme pitää puolemme kaupan alalla, meidän täytyy oppia noudattamaan esimerkkiä, jota meille tarjoavat Ranskan, Belgian ja Saksan ohella Yhdysvallat ja kaikki omat siirtomaamme. Kaikkialla näette yhteisöjen valtion nojalla auttavan kauppaa, ja minä olen erittäin iloinen, jos kuulijani ottavat asian harkitakseen ja ratkaisevat osaltaan, tuleeko meidän liikekansana — maailman ensimmäisenä — kannattaa vanhaa politiikkaa jättämällä edelleenkin kaikki yksityisyritysten varaan vai tuleeko meidän toimia yhdessä yhteiseksi hyväksi tässä maamme kauppaa koskevassa tärkeässä asiassa."
1.
Edellisissä kahdeksassa luvussa olen yrittänyt selostaa niin hyvin kuin suinkin osaan sosialismin suuria yleistyksiä, selvittää tarkoin, mihin nämä yleistykset johtavat ja kuinka pitkälle toiseen ja toiseen suuntaan. Ennenkuin ryhdyn historiallisesti ja ennakoiden lyhyesti tekemään selkoa nykyisestä sosialistisesta liikkeestä, lienee syytä tarkastella niitä tärkeimpiä vastaväitteitä, joita jokapäiväisissä kiistoissa sosialismiin kohdistetaan.
Erittäin suuri osa niistä johtuu ihmisluonnon yleisimmästä virheestä, sen taipumuksesta nähdä kaikki ehdottoman myönnön tai ehdottoman kiellon merkeissä, joko "mustana" tai "valkoisena"; sen kärsimättömyydestä, sen kykenemättömyydestä erottamaan hienoja välivivahduksia.[16] Vanha erikummallinen logiikka on vielä huomattavasti vallalla nykyisessä maailmassamme. Näette esimerkiksi mr Mallockin järjestelevän syllogismejänsä, johtelevan vastustajansa "ristiriitaisuuksia" ja hämmästyttävässä määrässä itseensä tyytyväisenä tuomitsevan sosialismia kelvottomaksi kaikissa viikkolehdissä. Hän suoriutuu tehtävästään aivan samassa mielessä kuin keskiaikainen nuori teini, joka osasi kotiin palattuaan kiistämättömästi todistaa, että "kissallani on kymmenen häntää" ja ettei juokseva mies saavuta kilpikonnaa, joka saa askelen verran etumatkaa. Oleellinen virhe on siinä, että aina väitetään asian olevan joko A tahi ei-A: olio joko on viheriä tai ei ole viheriä, se joko on painava tai ei ole painava. Ajattelemattomat ihmiset ja muutamat sellaiset, joiden pitäisi olla asiasta paremmin selvillä, menevät siihen satimeen. He eivät ota huomioon, että melkein jokaisessa maailman oliossa on viheriää vivahdusta ja ettei ole olemassakaan puhdasta viheriää muualla kuin korkeintaan jossakin spektrumin pitkässä värisarjassa; he unohtavat, että kevyimmilläkin esineillä on painonsa ja että painavimmatkin esineet voidaan nostaa. Ajatustapahtuma on muuten aivan yksinkertainen eikä millään tavoin vastaa elämän todellisuutta. Sellaiset henkilöt ovat omaksuneet jonkin karkean ja aivan mahdottoman sosialismin määritelmän, sallivat edustajansa johdella siitä mielettömyyksiä, niinkuin taikuri päästää kaniineja hatustaan, ja eroavat siinä lujassa uskossa, että on kaiken kaikkiaan hyvä, kun tuo häiritsevä juttu on lopullisesti ratkaistu.
Sosialismin vastustaja väittää esimerkiksi, että sosialismi "hävittää omaisuuden". Hän uskottelee, että on olemassa jähmeä, ehdoton olio nimeltä "omaisuus", jonka täytyy joko olla olemassa tai ei olla olemassa, joka on nyt olemassa ja jota sosialismin vallitessa ei ole. Jokaiselle filosofisesti sivistyneelle henkilölle tuo on naurettava henkinen prosessi, mutta harjaantumattomalle mielelle se esiintyy täysin järjellisenä — ja sosialismin vastustaja kuuluu tavallisesti viimeksimainittuun ryhmään. Aloitettuaan harkintansa tähän typerään tapaan hän sitten kysyy katkeran moittivasti, eikö hänellä ole oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jos havaitsee makuulle mennessään jonkin hiilenkantajan jo vallanneen vuoteen. Tätä menettelyä noudattaa mr G.R. Sims, hupainen kirjailija, joka tyhjentävien väärinkäsitystensä korkeudesta kertoo työmiehelle, ettei viimeksimainitulla sosialismin vallitessa tule olemaan — olen unohtanut hänen väitteensä sanamuodon, mutta se on jonkinlainen loppukerto — omaa rahaa, ei omaa kotia, ei omaa vaimoa, ei yhtään omaa karvaa! Se on tavallaan tehokasta mielettömyyttä — mutta joka tapauksessa mielettömyyttä. Toivon edellisissä luvuissa selvittäneeni, että "omaisuus" meidän päivinämmekin on erittäin rajoitettu ja epävarma asia, epämääräinen luonnollinen vietti, joka voi kääntyä nurinkuriseksi, sairaalloisesti kasvaa ja vaatia valvontaa, ja että sosialismi vain pyrkii muovaamaan sitä selväpiirteisempään, oikeampaan ja järkevästi rajoitettuun muotoon pitäen silmällä sen suhdetta yhteiseen menestykseen.
Toisella kertaa vastustaja väittää sosialismin "hävittävän perheen" ja sen keralla tietenkin "kaikki pyhät ja hellät kiintymykset" j.n.e., j.n.e. Sitä asiaa olen niinikään käsitellyt erikoisessa luvussa.
En otaksu monenkaan sosialismin vastustajan esiintyvän epärehellisesti näissä asioissa. Ne tahallisen vääristelyn ja valheen juonet, jotka halventavat muutamia vanhoillisia kandidaatteja ja puhujia Pohjois-Englannissa ja likaavat parin lontoolaisen lehden mainetta, johtuvat aivan erikoisesta halpamaisuudesta muuten yleensä vilpittömän sosialismiin kohdistuvan vastustuksen keskuudessa. Sosialismin vastustaminen ei ole mikään vaihtoehto sosialismin ohella, se on sielullista vastarintaa, ei mikään sielullinen voima. Enimmälti joutuu tekemisiin suoranaisen älyllisen kyvyttömyyden kanssa, henkilöiden kanssa, jotka saattavat olla sekapäisiä, mutta ovat siitä huolimatta aivan hyvää tarkoittavia, joskin aivan kykenemättömiä käsittämään asioiden kvantitatiivista puolta. He ajattelevat aivan yksinkertaisesti, että jos esimerkiksi lääkäri sanoo kiniinin olevan avuksi jossakin tapauksessa, hän niinmuodoin tahtoo syöttää potilaallaan mahdollisimman paljon kiniiniä, kerätä häneen kaiken maailmasta löytyvän kiniinin, tai että nainen sanoessaan mielellään tanssivansa selittää tahtovansa tanssia, kunnes siihen kupsahtaa. He ovat kömpelöitä kelpo sieluja, jotka pitävät siitä, mikä on "suoraa", kuten sanovat — "kaikki tai ei mitään". He pitävät kaikkia rajoituksia ja kaikkea kvantitatiivista käsittelyä "sanoilla leikkimisenä", arvelevat, että sellaista pitää äänekkäästi soimata, huutamalla vaientaa ja jättää enempää huomiota vaille.
Kiistan aikana joutuu kiivas ja rohkea, voittoa himoitseva luonnonlaatu erinomaisen helposti arvioimaan väärin ja liioittelemaan vastustajain mielipiteitä, ja järkevän sosialistin täytyy siihen suostua, ellei tahdo nähdä keskustelun käyvän sietämättömäksi. Edellisiin lukuihin tutustuneen henkilön luulisi hyvin tietävän, kuinka sosialismi suhtautuu perhesuhteisiin, asioihin, joita se vaatii toteutettaviksi, asioihin, joita se katselee puolueettomasti tai kärsivällisen suvaitsevasti, ja asioihin, jotka se jättää sikseen. Edellisessä luvussa on suoritettu vain yhteenveto kirjallisuudesta, joka on ollut jo vuosikausia saatavissa. On kuitenkin merkillistä, kuinka harvat sosialismin vastustajat näyttävät voivan lähestyäkään näitä kysymyksiä järkevään tapaan. Esitin kerran eräässä kiistakirjoituksessa aivan samoja mielipiteitä kuin tämän kirjan kolmannessa luvussa, ja eräs erinomaisen tyypillinen arvostelija havaitsi nimityksen "hevossiitoslaitos" kovin mieluisaksi. Hän tarttui käyttämääni nimitykseen "valtion perhe" ja kääntyi aivan riidattomaksi. Hän selitti, että tarkoitukseni mukaan naisten ei pitänyt enää olla aviopuolisoita, vaan toimia mainituissa siitoslaitoksissa valtion palveluksessa. Mikään ei olisi voinut saada häntä uskomaan, että se oli huutavaa totuuden sortamista. Hänen mielensä oli oleellisesti hevosmainen, "inhimillinen tammakartano" oli toinen hänen käyttämänsä nimitys.[17] Häneen ei koskenut leikin teko enempää kuin selvät perusteetkaan; uskonpa, että hän olisi noussut polttoroviolle todistaakseen oikeaksi sen uskonsa, että sosialistit tahtovat sulkea naiset sellaisiin hallituksen ylläpitämiin laitoksiin. Hänen kovapäisyytensä vaikutti tosiaankin melkein sankarilliselta.
Esiintyi sitten eräs St. Lousissa asustava isä Phelan, joka epäilemättä yhtä vilpittömän kuin mitään tajuamattomankin sielullisen kohonnan tilassa kertoi maailmalle erään amerikkalaisen aikakausjulkaisun lehdillä, että minä aioin temmata imeväisen äitinsä rinnoilta ja sijoittaa sen johonkin "laitokseen". Sanoipa hän vielä pahempaakin — mutta minä syrjäytän sen, koska katson sen saarnastuolikaunopuheisuuden aiheuttamaksi. Muutamat lukijat epäilemättä olivat paremmin asiasta selvillä ja nauroivat jutulle, mutta monet loukkaantuivat aivan vilpittömästi ja päättivät siitä lähtien kääntää lopullisesti sosialismille selkänsä.Honni soit qui mal y pense; heitä loukkaavat inhoittavat ajatukset eivät olleet minun ajatuksiani, vaan johtuivat jostakin pahojen ajatusten kuumasta kuilusta, joka vuosikausia kestäneestä siveydestä ja lihankidutuksesta huolimatta näyttää jääneen avoimeksi isä Phelanin sieluun.
Kaikissa näissä tapauksissa on virheenä liioittelu, sekavan älyllisen kiihtymyksen valtaan joutuminen ja se, että henkilö, jonkin arvostelijan havaittua ikkunassanne olevat uutimet liian sinisiksi, senvuoksi, ja tavallisesti kiihtyen, selittää tahtovansa saada koko maailman, taivaan ja meren ja kaikki tyynni heleän keltaiseksi. Sosialistisiin kysymyksiin perehtyvä henkilö huomaa tuon melkein auttamattomaksi viaksi kaikissa näissä ristiriidoissa. Se tulee eteen kerran toisensa jälkeen. Jos henkilö sattuu tuon ikkunaverhoja koskevan pienen huomautuksen johdosta sanomaan, että arvelee kirkkaankeltaisen taivaankannen näyttävän epäilyttävältä, niin häntä syytetään siitä, ettei hän "pysy asiassa".
Ystäväni G.K. Chesterton ja Max Beerbohm, aikakautemme loistavat kaunisteet, lankeavat sattumalta sosialismista kirjoittaessaan tuohon yleiseen virheeseen — joskin heidän erehdyksensä on sekä laadultaan että määrältään hyvin erilainen. Heitä tosin ei huolestuta tuo pesemätön hiilenkantaja, joka nykyjään kummittelee sosialismin vastustajien vuodesijoilla, he eivät myöskään näe sitä kauheata näkyä, että yhteiskunnan isät hyväksyy isiksi kunnanvaltuuston valiokunta (isiksi pyrkivät varmaan saapuvat saamaan lupaa hevosiksi puettuina ja tallirenkien taluttamina) niinkuin se "hevossiitoslaitoksen" herra — olen unohtanut hänen nimensä — joka tuon näyn myllerrettyä hänen hevosmaista mieltään hyökkäsi kimppuuniPall Mall Gazettessa; ei, heidän sielunsa leiskahtavat kiihkeään vastustukseen, kun he ajattelevat niitä kuriin ja järjestykseen viittaavia seikkoja, joita sosialismin edistyminen ilmaisee. G.K. Chesterton ivailee epäilemättä sangen urhoollisesti ja kiihkeästi erästä mielikuvaansa, joka osoittaa hänet sellaisena, miksi hän otaksuu muuttuvansa joutuessaan sosialistisen yhteiskunnan jäseneksi: hiukset lyhyiksi leikatut, ateriat ankarasti terveyden vaatimuksia vastaavat ja säännöllisesti nautittavat, sakko nauramisesta — eipä sillä, että hän tahtoisi nauraa — ja ankaroita harjoituksia stoalaisissa hyveissä joka päivä. Max Beerbohmin käsitys muistuttaa lähinnä jotakin painajaisunta. Hän pakenee toivottomana, kamalan jäätävän pelon vallassa Sidney Webbiä ja minua, jotka tosin olemme molemmat pieniä miehiä, vailla kaikkea eleganssia, mutta siitä huolimatta kamalan päättäväisiä, väsymättömiä, alinomaa häntä tavoittamassa kiskoaksemme hänet kerallamme johonkin mekaaniseen Utopiaan, missä otamme jäljennöksen hänen peukalostaan, merkitsemme luetteloon hänen nimensä, numeroimme hänet lähtemättömällä musteella, puemme huonosti sopivaan univormuun ja päästämme hänet irralleen valvonnan alaisena maailmaan, jossa nähdään sieviä pyöreitä, sinistä kalkkivettä sisältäviä järviä ja terveellisiä valkoisia tiilirakennuksia…
Kaikissa näissä tapauksissa ilmenee samanlainen päättelytapa, niissä edellytetään, että sosialisti tahtoo kaikkea toivottavaksi merkitsemäänsä ihan rajattomasti, otaksutaan, että jokainen kiistan esineeksi valittu ehdotus on välttämättä kehiteltävä monomaaniseen tapaan kaikkiin äärimmäisyyksiinsä, jotta siitä tulee sosialistisen haaveen kuva. Tämä kuva esitetään yksinkertaiselle epäilyksen vallassa olevalle henkilölle sanoen: "Tällainen on sosialismi. Te ette suinkaan tahdo tätä, ette suinkaan!"
Voi tosiaankin sattua, että nuo kuvitellut kauhut säikyttävät yksinkertaisen henkilön. Hän kääntyy takaisin surkeaan todellisuuteen, tuntemaansa rumaan vanhaan maailmaan kiittäen hartaasti Jumalaa, ettei joudu milloinkaan näkemään sitä pahaa päivää, jolloin teollisuuskaupungeissamme ei enää kuole joka neljäs lapsi, jolloin alhaiset huolet lakkaavat rasittamasta elämää maan päällä ja jolloin "huumorintaju" ja Mark Tapleyn palvonta, jotka erinomaisesti viihtyvät tässä ympäristössä, joutuvat vaaraan kerrassaan hävitä, kun kukaan ei niitä enää viljele…
Mutta lukija tietää jo, mitä sosialismi on, tuntee sen tyynen, suurenmoisen rakentavan suunnitelman, jolle hänen toivotaan pyhittävän elämänsä. Se on työläs, valtava suunnitelma, jonka tarkoituksena on tehdä maailmasta sosiaalisen oikeuden, suotuisain mahdollisuuksien ja elämän täyteläisyyden maailma, poistaa tuhlaus, poistaa nykyisen sosiaalisen järjestelmämme harkitsematon julmuus. Älkää salliko vastustajan pilan tai nurinkurisuuden tai malttamattoman asianajajan usein paljoa tuhoisammin vaikuttavan kiihkon ja liioittelun, älkää salliko tämän tai tuon asiaa puolustavan henkilön persoonallisten puutosten harhauttaa itseänne pois sosialismin elävästä ytimestä, sen laajasuuntaisesta ja jalosta suunnitelmasta, vaan vastatkaa sen voimakkaasti hyvään tahtoonne vedotessa siihen liittymällä ja ottamalla osaa sen ohjaamiseen.
2.
Tahtoen pitää huolta kyselijän kannalla olevan lukijan mukavuudesta olin suunnitellut tähän kohtaan kappaleen, jonka piti sisältää luettelo tärkeimmistä sosialismiin kohdistetuista vastaväitteistä — vääristelyjä lukuunottamatta — jotka ovat nykyjään yleisessä käytännössä. Olin aluksi aikonut vastata jokaiseen täydellisesti ja vakavasti, kumota ne kaikki tyhjentävästi ja lopullisesti, ennenkuin lähden etenemään. Nyt, niitä paperiin merkitessäni, huomaan kuitenkin, että suurin osa niistä on ollut jo puheena edellisissä luvuissa, joten mainitsen ne tässä aivan lyhyin huomautuksin.
On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä sosialistiseen oppiin, se väite, ettäsosialismi riitelee kristillisyyttä vastaan. Väitän puolestani, että siten käännetään totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi. Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassaSocialism and the Teaching of Christ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimelläChristian Socialism("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaanChristianity and Social Order("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys"). Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa, Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa, kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja, vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa, vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford,Clarioninjulkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole. Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H. Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa. Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin (kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut, etten niiden yhdistämistä hyväksy.