Väitteeseen sisältynee se totuus, että useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista toiminnan kannustinta ja jonkinlaista suorituksen esikuvaa voidakseen tehdä parhaansa, mutta se väite, että tuon saa aikaan yksityisomistus ja että sen voi saada aikaan vain yksityisomistus, on aivan toinen asia. Onko esimerkiksi brittiläinen puhelinpalvelus niin tehokas kuin on — sen tehokkuus ei muuten suinkaan ole erinomainen — senvuoksi, että osakkeidenomistajat ja tilaajat esittävät huomautuksiaan? Oleileeko kauppiaan juoksupoika vähemmän kuin hänen veljensä, joka kantaa postitoimiston sähkösanomia? Ja eikö esimerkiksi maidonhankinnassa olisi maidon hyvästä laadusta huolehtiva kriitillinen yleisö paljoa peloittavampi isäntä kuin maitoliikkeen peräsuojissa istuva keinotteleva liikkeenomistaja? Ja jos vihdoin tarkastelemme suuria liikejärjestöjä, joita hoitavat palkatut virkailijat ja joiden omistajia ovat hajallaan asuvat osakkeidenhaltijat, niin vastakohta ilmenee yhteisön hallitsemalle liiketoiminnalle edullisena.
Ei! Ainoat työhyveet, hyveet, joihin tulee luottaa, joita tulee kehittää ja palkita siinä sivistyneessä valtiossa, jota me sosialistit yritämme saada aikaan, ovat palvelemisen henki ja kiihkeä halu tehdä työnsä hyvin, kunniallinen pyrkimys tekemään eikä hyötymään. Kiskovan ja alentavan pakon vallitessa me saamme huonosti tehdyksi sen, minkä voisimme saada hyvin tehdyksi vapautuneen ihmissuvun hyvän tahdon nojalla. Kaikille niille, jotka todella tekevät ja toimivat, voitonhimo on vain vastus, vihollinen. Jokainen taiteilija, jokainen tieteellinen tutkija, jokainen asiain alkuunpanija, jokainen hyvä työmies tietää sen. Jokainen kelpo arkkitehti tietää asian niin olevan ja voi kertoa monestakin sellaisesta tapauksesta, jolloin hän on uhrannut ilmeisen voiton ja suostunut häviöön saadakseen työn tehdyksi niinkuin tahtoi, oikein ja hyvin; jokainen hyvä lääkäri on samoin asettanut liikuttavan ja mielenkiintoisen tapauksen etusijalle syrjäyttäen oman hyötynsä ja korkean palkkionsa noudattaen tiedon ja yleisen menestyksen vaatimuksia; jokainen opettaja, joka ansaitsee ruokasuolansa, voi kertoa alinomaisesta liike-edun ja kunnollisen opetuksen välillä vallitsevasta taistelusta; jokainen kirjailija on joutunut harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, jonka muodostavat toisaalla hänen esteettinen velvoituksensa ja kauneuden etsintä, toisaalta "myyntikelpoisuus". Kaikki tämä pitää paikkansa yhtä hyvin tavallisesta toimiskelusta kuin erikoisesta luovasta työstä puhuttaessa. Kukaan ammttiinsa hyvin perehtynyt levyseppä ei mielellään näe teoksiaan maalattavan, jokainen puuseppä tietää, kuinka ikävää on jättää käsistään viimeistelemätöntä "halpaa" työtä, maksettiinpa siitä kuinka hyvin tahansa; jokainen siedettävä keittäjä häpee epäonnistunutta ruokalajia, eikä suinkaan häpee vähemmän, vaikka sitä valmistettaessa on säästetty aineksia ja siinä suhteessa menetelty taloudellisesti.
Mutta vaikka nämä tosiasiat ovat päivänselvinä jokaisen huomiokykyisen henkilön nähtävinä,me tyydymme elämään taloudellisessa järjestelmässä, jonka vallitessa kuka tahansa kohoo kaikkien muiden luonnetyyppien yläpuolelle, kunhan alistaa sellaisen terveellisen ylpeyden ja sellaiset hyvät taipumukset valppaan ja alinomaisen voitonhimon alle. Tämä seikka se saa aikaan, että valtiossamme kaikki voima ja vaikutusvalta joutuu menestyksellisten voitonhankkijäin käsiin, se alistaa taiteen, johtokyvyn, viisauden ja työn noiden alempiarvoisten, ahdasmielisten miesten alaisiksi, niiden miesten määrättäviksi, jotka ottavat ja pitävät omanaan.
Yksityisomistukseen perustuva sosiaalinen järjestelmämme rohkaisee ja ylistää tätä voitonhimon henkeä ja typistää ja ehkäisee palvelemisen henkeä. Kunhan silmänne avautuvat huomaamaan sen vaikutusta, ette voi milloinkaan enää lakata näkemästä, kuinka omaisuuden tarpeet ja vaatimukset saastuttavat ihmiselämän kunniaa ja arvoa. Juuri siinä, missä elämän tulisi puhjeta vapaimmin kauneimpaan kukkaansa, tuo hyinen, ilkeä riivaaja pahimmin ahdistaa ja tuhoo. Laki, joka tekee hankkimisen ja omistamisen ehdottomaksi välttämättömyydeksi, myrkyttää ja hävittää miesten ja naisten vapautta rakkaudessa, taiteessa ja kaikissa niissä seikoissa, joissa henkisen tai ruumiillisen kauneuden tulisi olla innoittavana ja ratkaisevana tekijänä. Romanttisten luonteiden kaikkien sirojen ammattien takana säilyvät rahallisen välttämättömyyden tosiasiat elämän vallitsijoina. Jokainen nuorukainen, jonka täytyy myydä taiteensa ja kykynsä, jokainen neito, jonka täytyy myydä itsensä rahasta, on uusi yksityisomistuksen Minotaurokselle annettu uhri, ja asia muuttuu toiseksi vasta sitten, kun saapuu sosialismin Theseus.
Sosialismin vastustajat, jotka jättävät kaikki nämä seikat huomioonottamatta ja keksivät niiden sijaan toisia niin kerkeästi kuin vain he osaavat, väittävät yleensä, että me, joiden ensimmäisenä ja viimeisenä ajatuksena on elämän kunniallisuus ja kohentaminen, tahdomme tuhota kaiken kauneuden ja vapauden rakkaudesta, syyttävät meitä siitä, että tahdomme perustaa jonkinlaisen "ihmissiitoslaitoksen". Lukija voi arvostella tuon syytöksen oikeutusta, kun ehdimme seuraavaan lukuun; tässä tahdon vain sanoa, että aivan samoin kuin yksityisomistus vallitessaan kaikkea, mitä ihmiskunta tarvitsee, lukuunottamatta ilmaa, auringonvaloa ja muutamia muita olioita, joita on vaikea omakseen anastaa, halventaa työtä ja kaikkea elämän yleistä palvelusta, samoin se tahraa ja ehkäisee ihmisen tunteitakin ja halventaa lukemattomien ihmisten ruumiillista ja tunteenomaista olemassaoloa.
Kaikesta tuosta aiheutuu valtava elämän köyhtyminen, runsaiden ja hienojen arvojen kauneuden ja erikoisuuden häviäminen. Inhimillinen olemassaolo on meidän aikoinamme pelkkää kiduttavaa vihjailua, millainen se voisi olla. Se on hallanpanema ja typistynyt palatsista vaivaisimpaan hökkeliin asti. Ei ole ainoastaan laita niin, että suurelta osalta väestöämme on riistetty liikkuma-ala, kauneus ja mielihyvä, vaan sellainen maailmasta löytyvä liikkuma-ala, kauneus ja nautinto saa vielä välttämättä jonkinlaisen irstaan sävyn, kuuluu ostettaviin ja myytäväksi valmistettuihin asioihin.
3.
Jos on olemassa ammatti, joka edellyttää antaumusta enemmän kuin toiset, niin se on varmaan lääkärintoimi. Sinä aamuna, jona luonnostelin tätä lukua, satuin lukemaan seuraavan uutisen, joka mielestäni havainnollisesti osoittaa, kuinka nykyinen järjestelmämme halventaa elämää. Se tarjoo soveliaan tekstin, kun käyn lausumaan vielä muutamia sanoja voitonhimon ja palvelemisen välisestä vastakohdasta. Uutinen on hiukan epämääräinen sikäli, että siinä puhutaan mr Tompkinsista, joka asuu Birminghamissa, ja enpä kovin kummastuisi, vaikka siinä melkoisesti liioiteltaisiin todellista tapahtumaa. Se vastaa kuitenkin elämän todellisuutta sikäli, että köyhissä seuduissa asuvat lääkärit vaativat ja että heidän on pakko vaatia ehdottomasti maksu, ennenkuin lähtevät sairaan luo.
"Eräs lääkärien epäinhimillisyyttä kuvaavaa tapaus ilmoitetaan Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli sairastunut vaikeasti varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea, hänen vaimonsa lähti hakemaan lääkäriä. Lähin lääkäri kieltäytyi lähtemästä, ellei saanut palkkiotaan ennakolta, toinen asetti saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Kun ambulanssi oli matkassa, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten tohtorien puheille. Vaimo rukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa lääkäri, joka olisi suostunut tulemaan saamatta palkkiotaan ennakolta, oli vilustunut ja vuoteenomana. Vihdoin suostui eräs apteekkari lähtemään sairaan luo ja määräsi hänet siirrettäväksi sairaalaan."
Sellainen on tarina. Huomaatte, että heti ensimmäisessä rivissä puhutaan "epäinhimillisyydestä", ja myöhemmissä asiaa koskevissa huomautuksissa oli sama sävy. Kaikki ilmeisesti edellyttävät, että lääkärin tulee olla valmis lähtemään kenen luo tahansa minä hyvänsä päivän tai yön hetkenä mitään palkkiota pyytämättä. Useimmat sosialistit taipuvat tunnustamaan sellaisen edellytyksen oikeaksi. Lääkärintointa harjoittavan henkilön tulee käydä elinkautista alinomaista sotaa kipua ja sairautta vastaan samoinkuin sotilas sotaretkellä on aina valpas ja valmis palvelemaan. Olemassaolevat olosuhteet eivät kumminkaan sitä salli. Ne edellyttävät, että lääkäri vaatii palkkionsa, maksoi mitä maksoi; jos lääkäri jatkuvasti työskentelee ilmaseksi, ne rankaisevat häntä saattamalla hänet hoidottomaksi ja puutteen vuoksi työkyvyttömäksi, ne estävät häntä menemästä naimisiin tai tuomitsevat hänen vaimonsa ja lapsensa köyhyyteen ja onnettomuuteen. Lääkärin täytyy ansaita rahaa, tekipä hän muuten mitä tahansa tai oli tekemättä; hänen täytyy ehdottomasti saada palkkionsa. Hän on yksityinen yrittäjä, joka kilpailee työansiosta markkinoilla, missä tarjonta on suuri, ja hänen täytyy pakostakin varata tarmonsa niitä varten, jotka voivat parhaiten hänelle maksaa. On naurettavaa edellyttää hänen menettelevän julkisen virkamiehen tavoin, jonka tulot ja tulevaisuus ovat varmat, tai niinkuin pappi, jonka seurakunta ei milloinkaan salli joutua puutteeseen. Jos kerran asetatte hänet samaan asemaan kuin vihannesten myyjän tai kivihiilikauppiaan, niin teidän tulee edellyttää, että hän toimii liikemiehen tavoin. Minkätähden soimaa sanomalehdistö köyhässä seudussa elävää lääkäriparkaa siitä, että varaton mies jää vaille lääkärinapua, mutta ei ajattelekaan soimata mr J.D. Rockefelleriä, vaikka köyhä mies jää vaille öljyä, tai Devonshiren herttuaa, vaikka joku maankiertäjä on vailla asuntoa Eastbournessa? Lehdissä ei näe milloinkaan tällaista uutista:
"Eräs kauppiaiden epäinhimillisyyttä kuvaava tapaus ilmoitetaan Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli vaikeasti nälissään varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea, hänen vaimonsa lähti hakemaan ruokaa. Lähin ruokatavarainkauppias kieltäytyi antamasta mitään, ellei saanut heti maksua, toinen asetti saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Koska poliisiasema ei ole mikään keittiö, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten ruokatavarainkauppiaiden ja leipurien puheille. Vaimorukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa kauppias, joka olisi suostunut antamaan ruokatavaroita maksutta, oli joutunut vararikkoon, joten hänellä ei ollut mitä antaa. Vihdoin eräs tarkastaja suostui lähtemään miehen luo ja määräsi hänet siirrettäväksi vaivaistaloon."
Olen itse kuullut erään liiaksi rasittuneen, puutteen ahdistaman lääkärin huutavan makuuhuoneensa ikkunasta: "Onko maksu mukana?" ja olen surkutellut ja ymmärtänyt hänen vaikeat vaihtoehtonsa. "Jos alkaisin niin menetellä", selitti hän minulle hiukan puolustelevaan sävyyn, "niin yksikään heistä ei maksaisi — ei yksikään."
Sosialisti ehdottaa tämän kurjan asiaintilan korjaamiseksi selvää ja mutkatonta keinoa. Lääkärintoimi on julkista, kunnioitettavan antaumuksellista palvelusta; sen ei tulisi olla hyödyntavoittelun välineenä enempää kuin ravintoaineiden tuottamisen ja jakamisen, asuntojen hankinnan — tai autuudenasian. Sivistyneen valtion elimistöön tulisi luonnollisesti kuulua julkisen terveyttä huoltavan henkilökunnan, jonka jäseninä toimivia hyväpalkkaisia, korkeastisivistyneitä henkilöitä olisi kaikkialla maassa ja joka olisi kiinteässä yhteydessä julkisen tutkimusdepartementin kanssa, sekä reservinä spesialisteja, jotka olisivat yhtä valmiit ja halukkaat käymään vaaroihin ja uhrautumaan kunnian ja sosiaalisen välttämättömyyden vaatiessa kuin sotilaat tai merimiehet. Uskon, että jokainen neljääkymmentä vuotta nuorempi lääkärinammattia harjoittava kunniallinen mies toivoisi asian olevan sillä kannalla. Siirtyminen yksityisyrityksistä julkiseen järjestöön on itse asiassa jo alkamassa. Ensimmäinen muutokseen viittaava seikka on julkisten terveysviranomaisten olemassaolo, miten huonosti palkattuja, liian työn rasittamia ja voimattomia he nykyjään lienevätkin. Ei voi kestää kauan, ennenkuin nykyisten olosuhteittemme ilmeinen järjettömyys johtaa lääkärintoimen sosialisoimiseen aivan samoin kuin viimeksikuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana kolme neljännestä Ison-Britannian opettajista on muuttunut yksityisyrittäjistä yhteisön palvelijoiksi.
Sellainen on sosialismin tarkoitus pitkin linjaa: muuttaa toinen julkinen toiminta toisensa jälkeen sosiaaliseksi, asettaa nälkäpalkoilla työskentelevien apulaistensa keskellä voittoa ahnehtivien yksityisomistajien sekasortoinen toiminta varmaksi ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi, jossa jokainen työskentelee kunnian, etenemisen, hyvän suorituksen ja yhteisen menestyksen puolesta.
Kirjoitan "varmasti ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi" tarkoittaen ulkonaisen kurin ohella sisäistäkin. Luopukaamme siitä luonnottomasta teoriasta, jonka mukaan ihmisten tulee vastustelematta antautua "omanedunharrastuksen" johdettaviksi. Omanedunharrastus ei ole milloinkaan vienyt ihmistä tai yhteisöä muuhun kuin kadotukseen. Kaikessa palveluksessa vaaditaan kunnian ja uhrautumisen sääntöjä, jotka ihmisen tulee omaksua noudatettavikseen ja joiden alle hänen täytyy alistaa eräitä virikkeitänsä. Täytymistä säestelee sisäinen käsky. Miehet ja naiset tahtovat noudattaa sellaista kunnian lakikirjaa. Niin on sotaväessä, varsinkin upseerien keskuudessa, vallitsemassa rohkeuden, puhtauden ja hyvän käytöksen perintätapa, joka on kaikkea lakia käskevämpi, ja siinä vähäisessä ihmisryhmässä, joka on antanut maailmalle kaiken sen, mitä mainitsemme tieteen nimellä, siinä vapaaehtoisten ja huonosti palkattujen työmiesten pienessä parvessa, joka on saavuttanut tutkimuksen jalot voitot, vallitsee itsensäkieltämisen ja sanomattoman tunnollisen, itsensäunohtavan totuudellisuuden perintätapa. Nämä perintätavat vaikuttavat. Ne lisäävät jossakin määrin jokaisen niitä noudattavan ihmisen arvoa.
Jokainen kirjailija tietää, erittäin hyvin, mikä on voitontavoittelun ja hyvän työnsuorituksen välisenä erotuksena, ja harvoja lienee sellaisia, jotka eivät ole toisinaan tehneet jotakin, kuten sanovat, "omaksi ilokseen". Maalaajien työhuoneissa vallitsee samoin, kaikista boheemin ei-moraalisista protesteista huolimatta, perintätapa, ihailtava perintätapa, joka käskee jättämään huomiotta rahanhimon vaikuttimet, halveksimaan pelkkää silmänlumetta ja plagioimista taloudellisten lakien uhallakin. Tulevan sivistysvaltion julkinen palvelustoimi edellyttää ja kehittää paljon täydellisempää kuria ja kunnian perintätapaa. Kaikkien sellaisten kunniasääntöjen kehittämistä ja säilyttämistä, kaikkea persoonallisen jalouden, uuden ritarillisuuden, vilpittömän taiteellisen toiminnan tavoittelemista vastaan nykyiset individualistiset järjestelmämme julistavat säälimättömän sodan, sanovat: "Olette houkkioita! Katsokaa Rockefelleriä! Katsokaa Pierpont Morgania! Hankkikaa itsellenne rahaa! Kaikki uhrauksenne vain rikastuttavat heitä. Te ette voi palvella ihmiskuntaa, vaikka kuinka yrittäisitte. He työntyvät tiellenne ollen äärettömän kärkkäät ottamaan vastaan kaikki, mitä annatte. Kaikki inhimillisen aikaansaannoksen kasvu koituu heidän hyväkseen, he omistavat sen ennakolta… Hankkikaa itsellenne rahaa! Raha merkitsee tekemisen, vallitsemisen, hallitsemisen vapautta. Välitättekö jotakin vaimostanne ja lapsistanne? Tyydyttekö kasvattamaan palvelijoita ja alamaisia noiden henkilöiden lapsille? Tehkää olonne kauniiksi ja runsaaksi, tehkää elämä loistokkaaksi! Te houkkiot! Jos teette työtä ja uhraudutte ettekä hanki itsellenne, niin he ottavat kaikki haltuunne. Poikanne joutuvat panttilainaajan rengeiksi, tyttärenne miljoonanomistajan palkkapiioiksi. Tai jos ette voi sitä sietää, pysykää lapsetonna ja antakaa elämäntyönne kullata miljoonanomistajien vieläkin riistokykyisempien jälkeläisten palatsia!"
Kukapa voisikaan sellaisten vaihtoehtojen vallitessa jättää halvan rahastakiistelemisen huomioonottamatta?
4.
Tähän liitän pienen huomautuksen tehostaakseni erästä erikoista seikkaa, nimittäin sitä, ettei sosialismi tahdo "hävittää kilpailua", kuten monet hätiköivät ja typerät vastustajat väittävät. Tutustuttuaan edellä esitettyihin asioihin lukija tietää, ettei ole niin laita. Sosialisti luottaa kilpailuun, uskoo kilpailun palvelevan ja parantavan maailmaa. Ja jotta tämä ihmisen ja ihmisen kesken tapahtuva kilpailu saisi vapaasti kehittyä, sosialismi yrittää tuhota erästä erikoista kilpailun muotoa, omaisuuden hankkimiseen ja säilyttämiseen, jopa sen naimiseenkin kohdistuvaa kilpailua, joka halventaa nykyistä maailmaamme. Sen sijaan se tahtoo suoda ihmiselle vapauden pitää kilpailunsa esineenä mainetta, palvelusta, palkkoja, asemaa ja arvovaltaa, joutoaikaa, rakkautta ja kunniaa.
5.
Otan nyt puheeksi eräitä vaikeuksia, joita sosialismin opiskelija kohtaa. Hän kenties seuraa sosialistin väitteenkehittelyä tähän saakka, ja sitten hänen mielikuvituksensa alkaa työskennellä yrittäen esittää maailmaa, jossa puolet väestöstä tai enemmänkin on valtion palveluksessa ja jossa valtio kasvattaa koko väestöä taaten kunnollisen, mieluisan huolenpidon ja turvan varhaisena ja samoin myöhäisenä ikäkautena. Hän alkaa miettiä, kuinka tämä laaja järjestelmä on kokonaisuudessaan johdettavissa, ja niin nousevat esiin ensimmäiset todelliset vaikeudet.
Minä puolestani olen valmis suhtautumaan näihin vaikeuksiin erittäin vakavasti, kuten kirjani jälkipuoli tulee osoittamaan. Myönnänpä senkin, että nykyaikaiset sosialistikiistelijät käsittelevät koko tätä vastaväiteryhmää liian varoen. Nämä vaikeudet ovat vaikeuksia varmalle sosialistille samoinkuin kyselijällekin ja kohottavat esiin ongelmia, jotka täytyy ratkaista, ennenkuin sosialismin varusteet ovat täydelliset. "Kuinka te sosialistit saatte oikeita miehiä oikeihin paikkoihin suorittamaan tehtävänä olevaa työtä? Kuinka järjestätte ylenemisen? Kuinka ratkaisette" (esitän tässä kysymyksen räikeimmässä muodossaan), "kenen tulee ryhtyä suorittamaan historiallisia tutkimuksia Oxfordin yliopistossa, kenen taas lähteä marraskuussa merelle makrillinpyyntiin?" Sellaiset "tutkistelijät" — heillä on tuhansia toisintoja — muodostavat sosialismin elävän vastustuksen, heidän olemassaolonsa selittää, minkätähden ei meidän päivinämme jokainen järkevä henkilö ole innokas sosialisti.
Toivon lukijan voivan tätä kirjaa eteenpäin lukiessaan nähdä tämän moniosaisen ongelman moniosaisen ratkaisun kehittyvän erilaisten näkökantojen, erilaisten vihjausten nojalla. Ottaessani sen nyt puheeksi en suinkaan tahdo sitä siten syrjäyttää, vaan tahdon antaa sille täyden tunnustuksen — ja kehoittaa lukijaa lukemaan edelleen. Kaikissa näissä suhteissa maailma on nykyisin epätäydellinen ja tulee olemaan epätäydellinen sosialismin vallitessakin — joskin sen epätäydellisyys silloin, kuten lujasti uskon, tulee olemaan verrattomasti vähäisempi ja kaikin puolin jalompi.
Tahdon kuitenkin tässä huomauttaa, että vaikka nuo huomautukset ovat kaikille epädogmaattisille mielille erittäin hyödyllisiä sosialistisen suunnitelman arvosteluja, ne eivät kumminkaan missään tapauksessa oikeuta asioiden nykyistä järjestystä. Kaikki ne vaikeudet, jotka tavanomainen sosialismin teoria näyttää jättävän ratkaisematta, ovat ainakin yhtä ratkaisemattomat nykyaikana. Vain harvoin näkyy oikea mies raivaavan itselleen tien sille paikalle, joka hänelle oikeastaan kuuluu. Miehet ja naiset saavuttavat onnenosansa eri tavoin: muutamat luonnonlaadultaan vääjäämättömät ja monipuolisilla lahjoilla varustetut henkilöt työntyvät asemaan, jota tarvitsevat kykyjänsä kehitelläkseen, toiset osaavat erinomaisen helposti hankkia itselleen kunnianosoituksia ja toimintatilaisuuksia, jotka sitten jättävät käyttämättä, toiset, jotka eivät pääse viljelemään erikoislahjojansa, ovat onnen luomuksia tai vaatimattomuuden, tahdittomuuden tai kyvyttömyyden uhreja. Useimmat maailman suurliikkeet ovat nykyisin yksityisomistajien huostassa, ja niitä johtaa joko omistaja itse tai omistajien edustajina toimivat johtajat. Ylentäminen tai kyvyn tunnustaminen vaihtelee suuressa määrin, mutta tapahtuu todennäköisesti yleensä huonommin kuin julkisissa toimissa. On muistettava, ettei täsmällisemmänkään hallintojärjestelmän vallitessa etsitä miehiä, jotka käyttelevät koneistoa parhaimmin, vaan miehiä, jotka voivat käytellä sitä vähimmästä palkasta ja suurinta hyötyä tuottaen. On pelkkää haaveilua, jos otaksutaan tavallisen liikemagnaatin alinomaa etsivän kykyjä henkilökuntansa keskuudesta. Hänen toivomuksenaan on, että he tekevät tehtävänsä eivätkä aiheuta häiriötä.
Pienemmissä liikkeissä, jotka luullakseni yhä vielä muodostavat suuren enemmistön maailman taloudessa, kyky on suunnattomien esteiden alainen. Olin aikoinani harjoittelijana rohdoskauppiaan myymälässä ja kerran kangaskaupassa, kaksi veljeäni ovat olleet puotipalvelijoina, ja niin ollen osaan yhä vielä puhua ymmärrettävästi kirjanpitäjien ja palveluskunnan kanssa ja tiedän, että kaikkialla maailmassa kaikenlaiset vähäpätöisemmät seikat ehkäisevät tehokkaan valinnan aloittamistakin. Jokaisessa myymälässä vallitsee ankara kateudenhenki, "johtajalle kanteleminen" on yleinen rikos, ja naisten yleneminen herättää monilla toimialoilla varsin usein vieläkin alhaisempia epäilyksiä. Ankarasti arvostellun julkisen palveluksen alalla sattuu epäilemättä siinäkin "kantelua" viraston päämiehelle, mutta asiat eivät voi pahimmillaankaan olla läheskään niin huonolla kannalla kuin pienessä yksityisliikkeessä, jota johtaa pikkumainen itsevaltias.
Väitetään, että Amerikan julkisissa toimissa henkilökunnan laatu on huonompi kuin suurissa yksityisissä liikkeissä. Oma vaikutelmani on, että se, mikäli tulevat kysymykseen valtioliiton toimet, ja mikäli otetaan huomioon maksetut palkat, on verrattomasti parempi. Yksityisten valtioitten ja kuntien asioissa Amerikan olot eivät tarjoa mitään tyydyttävää ratkaisuperustetta; amerikkalaiset ovat, eräiden syiden nojalla, joita olen pohtinut toisessa yhteydessä,[9] "valtio-sokeata" väkeä, joka keskittää kaiken tarmonsa yksityiseen hyötymiseen, he ovat laiminlyöneet julkisia asioita, ja julkiset virat on jätetty sille erikoisen karkealle poliitikkotyypiile, jonka heidän epäonnistunut valtiosääntönsä ja heidän individualistiset perintätapansa ovat kehitelleet. Englannissakin saavat julkisissa viroissa toimivat henkilöt järjestelmällisesti liian pienen palkan, joten suurliikkeiden tarvitsee vain maksaa kohtuullisen hyvin voittaakseen palvelukseensa kyvykkäimmät henkilöt. Sitäpaitsi tulee lukijan muistaa, ettei julkisista toimista ilmoiteta niinkuin yksityisliikkeet tekevät. Siitä johtuu, että vaikka sotaväen tai laivaston järjestelyepäkohtia julkisuudessa mitä perinpohjaisimmin pohditaan, yksityisen toiminnan puutosten arvosteleminen melkein täydellisesti estyy. Sanomalehden toimittaja voi julkaista mitä joutavimpia syytöksiä jonkin uuden kenttätykin perän tai Aldershotin sotilasasuntojen johdosta, mutta harkitsee hyvin, ennenkuin julistaa, että säilykehedelmät, joista sanomalehden omistaja saa vuosittain muutamia satoja puntia ilmoitusmaksuja, ovat epäterveellistä balsamoitua mätää. Kaiken kaikkiaan on todennäköistä, että häpeällisen huonosta palkkauksesta ja puoluenäkökohtain aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Britannian laivasto, postilaitos, siviilivirat yleensäkin, kasvatustyö ja monet Lontoon sekä useiden muiden Englannin ja Skotlannin kunnallishallitusten suorittamat liikenne- ja rakennustoimet ovat yhtä hyvin hoidetut kuin mikä yksityisliike tahansa maailmassa.
Toisaalta on myönnettävä, että on olemassa poliittisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka voivat painaa valtion palveluksen laadun yhtä alhaiseen tasoon kuin kehnoimman yksityisyrityksen. Ei ole ihmekään, että kahdeksannentoista vuosisadan tyypillisen monarkian vallitessa, kun tie laivastoon, rykmenttiin ja apostoliseen vallanperimykseen kulki välttämättä kuninkaan rakastajattaren odotushuoneen läpi, ilmeni se ehdoton valtiontarkastuksen hylkääminen, jonka täydellinen julkilausuminen jäi Herbert Spencerin asiaksi, se järjenvastainen, kiihkeä usko, että valtio on aina kykenemätön ja väärässä, olipa muuten oikein mikä tahansa…
Asian ydin lienee se, että milloin on olemassa kunniallisia poliittisia laitoksia, sananvapaus ja yleinen korkea älyn ja kasvatuksen taso, miehiä ja heidän töitään ja kykyjään arvostellaan tehokkaasti, syntyy terve julkisen ylenemisen järjestelmä ja moni oikea mies tulee oikeaan paikkaansa. Toisin sanoen: mitä parempi yhteisön äly, sitä paremmat yhteisön mahdollisuudet. Sosialistisen järjestelmän vallitessa, joka suo kasvatusta ja persoonallisen turvallisuuden tunnetta jokaiselle, tämä kritiikin tarve varmaan tyydytetään mitä vapaimmin, vilpittömimmin ja puolueettomimmin. On kumminkin hyvä muistaa, kuinka sosialismi kokonaisuudessaan on korkeasta älyn, kasvatuksen ja vapauden tasosta riippuvainen. Sosialistiset laitokset, sellaisina kuin minä ne ymmärrän, ovat mahdolliset ainoastaan sivistyneessä valtiossa, valtiossa, jossa koko väestö osaa lukea, kirjoittaa, keskustella, ottaa osaa ja melkoisessa määrässä asioita ymmärtää. Sosialistinen valtio edellyttää välttämättä kasvatusta. Sosialismi, nykyaikainen sosialismi, toisin sanoen se, jota nyt tarkoitan, on eräiden yleisten aatteiden esittämistä ja harjoittamista; se on mahdoton oppimattomassa yhteisössä, halpamaisen itsekkäässä yhteisössä tai sellaisessa yhteisössä, joka ei kykene käyttelemään sivistyksen koneistoa ja välineitä. Parhaimmillaan — ja sen paras on surkean vaivaista — typerä, sivistymätön väestö voi korkeintaan piirtää sosialismin ivakuvan pystyttämällä eräänlaisen virkavaltaisen tyranniuden; barbaariselle kansalle, joka on liian suuri ja kirjava kansanedustusta varten, kelpaa ainoastaan monarkia ja kuninkaan omistus; villiheimolle perintätapa ja voimakkaimpien urosten kirjaanmerkitsemätön tahto. Minä myönnän, että sosialismi edellyttää kehittynyttä älyä ja vaatii ennen kaikkea kouluja, järjestelmällistä tiedettä, kirjallisuutta ja valtiollista vaistoa.
1.
Syistä, jotka käyvät selvemmiksi, kun tutustumme hiukan sosialismin varhaiseen historiaan ja kehitykseen, perhettä koskevat sosialistin väitteet suovat tilaisuutta eräille pahoille väärinkäsityksille. Ihmisille kerrotaan — ja kerrotaan aivan vilpittömästi ja hyvässä uskossa — että sosialismi tahtoo tuhota kodin ja asettaa ihmiselämän lämpimän ja tutun pesän sijaan jonkinlaisen ihmissiitoslaitoksen, tahtoo lapsia kehitettävän jonkinlaisissa hautomakoneissa ja seimissä — sanalla sanoen laitoksissa.
Ennenkuin esitämme, mitä nykyaikainen sosialisti näissä suhteissa tahtoo, lienee hyvä hiukan tarkastella nykyistä asiain todellisuutta, jonka vuoksi kotokansa on kovin huolissaan. Lukijan ei pidä ihannoida. Hänen ei pidä sulkea silmiään tosiasioilta, haaveksia niinkuin lordi Hugh Cecil ja lordi Robert Cecil — nuo huonon asian ihailtavat kannattajat — todennäköisesti haaveksivat, että maailmassa on vain kauniita koteja, siistejä hyveen tyyssijoja, jokainen pieni ihmisyyden linnoitus, jokainen varustettu portilla ja seinää peittävällä muratilla, kirjoilla ja kotiuruilla, koteja, joissa veisataan virsiä sunnuntaiehtoina, koteja, joissa rakas äiti valmistaa oivallisia kakkuja ja joita johtaa voimakas, onnellinen isä — ja sanoa sitten: "Nuo ilkeät sosialistit tahtovat tuhota kaiken tämän?" Todellisuudessa näet on laita ensinnäkin niin, että sellaisia koteja tuhoavat ja tekevät mahdottomiksi nykyjään juuri ne syyt, joita vastaan sosialismi taistelee, ja toiseksi on huomattava, että vain harvat kodit vastaavat nykyaikana tuota ihannekuvaa. Todellisuudessa ahdistaa jokaista köyhää kotia työn epäsäännöllisyys ja sen perustuksia uurtaa epäluotettava vakuutus, sen täytyy pitää tyyssijanaan epäterveellistä asumusta ja lasten täytyy nauttia väärennettyjä ravintoaineita, koska parempaa ei kyetä hankkimaan. Ja tämä on valitettavasti liiankin helppo todistaa vetoamalla jälleen asiakirjaan, jota jo alumpana käytin.
Toisinaan kuulee vielä puhuttavan yksinkertaisesta, hyveenhallitsemasta, leppoisasta, köyhästä skotlantilaisesta kodista, kuulee puhuttavan niin, että mieleen kohoo "Lauantaiehtoo matalassa majassa". "Tuhoutukoot kaikki muut unelmat", huudahdetaan silloin, "kunhan sellainen hyvyys ja yksinkertaisuus säilyvät." Mutta tarkastelkaamme nyt tavallista Skotlannin köyhää kotia ja verratkaamme sitä unelmaamme.
Tässä on todellisuus.
Nämä merkinnät sisältyvät Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön hiljattain julkaisemaan kertomukseen, joka koskee suunnilleen tuhannenneljänsadan koululapsen koteja, toisin sanoen suunnilleen kahdeksaasataa Skotlannin kotia. Huomattakoon, että ne ovattavallisia koteja. Ne ovat, kuten jo huomautin Lontoon ja Yorkin virallisiin tiedonantoihin vedoten — ja kuten jokainen asiaan perehtyvä helposti huomaa — hiukan huonompia ja hiukan parempia kuin enimmät köyhän väestön kodit Skotlannissa ja Englannissa tätä nykyä. Jäljennän nyt tähän — huomattakoon, etten valikoi — sarjan toisiaan seuraavia merkintöjä, jotka valitsen umpimähkään tästä leppymättömästä luettelosta. Aikaisemmin lainasin tapaukset 1, 2, 3 ja niin edespäin; nyt pistän sormeni lehtien väliin ja tapaan numerot 191, 192 ja niin edespäin. Tässä ne ovat, toinen toisensa jälkeen, täsmälleen samanlaisina kuin alkuperäisessä luettelossa:
191. Leski ja lapsi asuvat naimisissaolevan pojan kanssa. Kolme täysikasvuista ja kolme lasta yhdessä huoneessa ja makuukomerossa. Leski viettää epävakaista elämää ja käyttää väkijuomia. Asumus on kaikin puolin kehno ja epäterveellinen. Lapsi on kalpea ja heikonnäköinen, ja siitä pidetään vähän huolta, koska äiti on tavallisesti ulkona työssä. Lapsi leikkii kadulla. Viisi lasta on kuollut. Pojassa on rauhasajettumia ja ihottumia. Todistukset poliisilta, koulusta ja työnantajalta.
192. Kurja koti. Isä kuollut. Äiti ja vanhin poika huolettomat ja välinpitämättömät. Viidestä lapsesta kaksi vanhinta täysikasvanutta. Vanhempi tyttö on työssä, hän on laadultaan parempi ja voisi olla kunnollinenkin paremmissa olosuhteissa; näyttää liiaksi rasittuneelta. Äidin otaksutaan toimivan päiväpalkkalaisena; hän saa kunnanapua, ja eräs lapsista ansaitsee vapaahetkinään. Neljä lasta on kuollut. Koulua käyvät lapset ovat likaiset ja repaleiset. Äiti voisi saada työtä, ellei juopottelisi. Koulua käyvät lapset saavat vapaan päivällisen ja vaatteet, ja kirkonmiehet antavat perheestä suotuisan todistuksen. Toisessa lapsessa on syyhy, niskassa paiseita, ruumis likainen. Kolmannessa rauhasajettumia, samoin likainen ja kirpunpurema. Asuvat: kuusi henkeä kahdessa pienessä huoneessa. Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, opettajalta, lasten työnvälitystoimelta ja koulun tarkastajalta.
193. Leski, näennäisesti kunnianarvoisa ja kunnollinen, mutta käyttää luultavasti väkijuomia. Hänen on joka tapauksessa täytynyt ponnistella ylläpitääkseen perhettään, vaikka onkin saanut paljon apua kunnalta, kirkolta y.m. Hän on työssä kodin ulkopuolella. Koulua käyvät lapset saavat ruoan koulusta, ja perheen täytyy, nauttia melkoista hyväntekeväisyyttä, koska kaksi kirkkokuntaa ovat kiinnittäneet siihen huomiota. Kolme lasta on kuollut. Asuvat: kolme kahdessa aivan pienessä huoneessa. Todistukset kirkolta, kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, kunnan sairaanhoitajattarelta, opettajalta, vakuutuslaitokselta ja liikkeenjohtajalta.
194. Isä juopottelee, samoin äiti jossakin määrin, mutta koti on siisti ja puhdas, ja vuokra maksetaan säännöllisesti. Ei ole tosiaankaan minkäänlaista puutteen merkkiä. Tytär on joutunut ikävyyksiin. Elossa on vain kaksi lasta yhdeksästä. Isä on kotoisin maaseudulta ja näyttää sangen älykkäältä, mutta tuntuu joutuneen rappiolle. He kuuluvat lähetysseuraan, kuten luullaan sieltä saamansa avustuksen vuoksi. Asuvat: neljä kahdessa huoneessa. Todistukset yhdistykseltä, kirkolta, liikkeenjohtajalta ja poliisilta.
195. Perheenisä on hillitön. Äiti on tyynimielinen, mutta hänenkin pelätään juovan. Hän näyttää kadottaneen vaikutusvaltansa pieneen seitsenvuotiaaseen poikaansa nähden. Vanhemmat menivät naimisiin varsin nuorina, ja ensimmäinen lapsi syntyi ennen avioliittoa. Miehellä ei ole säännöllistä työtä, ja hänen olonsa eivät nähtävästi parane. Koti on kuitenkin vielä sangen siedettävä, he maksavat yhdistyksen jäsenmaksun säännöllisesti, ja poliisin lausunto on hyvä. Yksi lapsi on kuollut. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta, opettajatarelta ja liikkeenjohtajalta.
196. Likainen, siivoton koti. Alkeellisimmatkin puhtausvaatimukset näyttävät jäävän huomioonottamatta. Isä ei ansaitse paljoa, ja talo on epäterveellinen, mutta asiat voisivat olla paremmalla kannalla, jos olisi raittiutta ja säästäväisyyttä. Juopottelu ei kumminkaan näytä kehittyneen suureen määrään, ja täytyy olla vaikeata elättää viittä pientä lasta ansaituilla rahoilla. Perheeseen kuuluu kaksi naista. Vanhin lapsi on likainen ja kirpunpurema. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta, opettajattarelta ja tarkastajalta.
197. Vanhemmat ovat aivan juoppouteen vaipuneet ja irstaat. He ovat vaipuneet melkein sosiaalisen rappeutumisen alimmille asteille. Kodissa ei ole minkäänlaista kalustoa, ja viisi lasta ovat laiminlyödyt ja nälän riuduttamat. Eräs pojista ansaitsee hiukan ollessaan koulusta vapaana. Kaikki vanhempien luonnetta koskevat todistukset ovat yksimieliset, vaikka he eivät olekaan vielä joutuneet poliisin huostaan. Toisessa lapsessa on riisitauti, keuhkotorventulehdus, rauhaset hiukan ajettuneet ja sääret väärät. Kaksi lasta on kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja opettajattarelta.
198. Koti on sangen hyvässä kunnossa, ei näy mitään, mikä osoittaisi juopoteltavan, mutta ympäristö vaikuttaa vanhempiin huonosti ja masentavasti. Lapset menevät kouluun erittäin siivottomina ja likaisina ja saavat varmaan liian heikon ravinnon. Isän palkka on erittäin pieni, ja vain yksi pojista on työssä; heitä on kaikkiaan kuusi. Äiti on toisinaan päivätöissä. Kouluakäyville lapsille annetaan ruoka ja vaatteet. Mies kuuluu säästäväisyysyhdistykseen. Vanhin lapsi kirpunpurema, ruumis pesemätön. Toisessa rauhasajettumia; kirpunpurema ja likainen, tylsä ja ikäisekseen kovin pieni. Kaksi on kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, liikkeenjohtajalta, poliisilta ja opettajattarelta.
199. Koti oli varsin kunnollinen, mies näytti olevan älykäs ja nainen uuttera, mutta poliisin lausunto on erittäin epäedullinen; edellinen on todistettu syypääksi erinäisiin rikoksiin. Hän on ollut joutilaana, ja taloudellinen taakka on ollut vaimon kannettavana. Kuusi lasta, joista kaksi on työssä ja ansaitsee hiukan, mutta perhe tulee toimeen koululta, kirkolta ja yksityisiltä saamansa avustuksen nojalla. Lapset rvat kamalasti syöpäläisten vallassa. On luultavaa, että pikkulapsia on perheessä hoidokkainakin. Vanhin lapsi vähäverinen, rauhaset ajettuneet, pää pahoin rupinen, paljon täitä. Toisessa lapsessa lukuisia rauhaspaiseita, pää rupien peitossa, paljon täitä. Neljä lasta on kuollut. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, opettajalta, kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta ja liikkeenhoitajalta.
200. Koti on kurja ja kerrassaan vailla kalustoa. Vanhemmat menivät naimisiin 17 ja 18 vuotiaina. Yksi lapsi kuoli. Elämä on ollut huoletonta, ellei pahempaakin. Nykyisistä toimeentulokeinoista ei voi saada selkoa, sillä mies on työtönnä; hän on kuitenkin hiljattain liittynyt pelastusarmeijaan ja antanut lupauksensa. Kouluakäyvä lapsi saa ruokaa ja vaatteita. Tyttö pahoin syöpäläisten purema; täitä ja kirppuja, hiuksissa saivaria. Asuvat: neljä yhdessä huoneessa. Todistukset kirkolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, osuusliikkeestä, työnantajalta, kunnan sairaanhoitajattarelta, poliisilta ja opettajattarelta.
Lapsia vielä elossa kaikkiaan 39.
Lapsia kuollut kaikkiaan 27.
Tarvitseeko minun jatkaa? Kaikki merkinnöt ovat samanlaisia, kaikki kahdeksansataa.
Jos sitten siirrytte täyteenahdetusta kaupungista terveelliseen, yksinkertaiseen maaseutuun, tapaatte seuraavanlaisen kodin. Uutinen on leikattuDaily News-lehden tammikuun 1 p:n numerosta v. 1907, ja siinä esitettyjä väitteitä ei ole koskaan kumottu. Se ei suinkaan erikoisesti innosta kannattamaan sitä ajatusta, että rappeutuneitten kaupunkilaistemme tulee "palata maalle". Löysin uutisen lukiessani aamulehteä luonnosteltuani tämän luvun.
"Meitä on kehoitettu kiinnittämään huomiota erääseen Herefordshiressa sattuneeseen likaiseen murhenäytelmään, joka on tullut ilmi tutkittaessa Weoblyn vaivaistalossa keuhkotulehdukseen kuolleen vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisen lapsen kohtaloa. Lapsi oli laitokseen tuotaessa niin riutunut, että painoi vain puolet ikäisensä painosta, toinen käsivarsi oli murtunut — siitä ei ollut kenelläkään ollut tietoa — ja lääkärit havaitsivat murtuman jo kolme viikkoa sitten tapahtuneeksi. Äidissä todettiin pitkällekehittynyt keuhkotauti; eräs lapsista oli kuollut seitsemän kuukauden iällä, ja nyt oli seitsemän lasta vielä elossa. Isä, jonka toimena on hoitaa kahdeksankymmentäyhdeksän päätä käsittävää nautakarjaa ja kymmentä sikaa, saa palkkaa yksitoista shillingiä viikossa, päivittäin tuopin kuorittua maitoa sekä asunnon hökkelissä, jonka terveydenhoidon tarkastaja on tuominnut kelpaamattomaksi ja jonka makuusuojassa ei ole ikkunoita. Emme ihmettele, että kuolemansyyn tutkija ennen lausunnon antamista tiedusteli talon välskäriltä, joka antoi todistuksen, voiko hän sanoa 'minkään seikan jouduttaneen kuolemaa' tässä tapauksessa. Ihmettelemme vain, että vastaus oli kieltävä. Asunto on sen vuokraajan huostassa, jonka palveluksessa mies on, mutta korjauksista kuuluu olevan vastuussa tilanomistaja. Tilanomistaja on Englannin kirkon pappi, rauhantuomari, metsänriistan suojelija ja omistaa kolme-neljätuhatta acrea maata."
Tässä taas onTimes-lehden, siis ei suinkaan sösialistisen äänenkannattajan virallisten tutkimusten nojalla tekemä yleistys:
"Rakennuksia, jotka eivät kelpaa ihmisten asumuksiksi, huoneita, joista puuttuu ilma ja ilmanvaihtolaitteet, täyteenahdettuja maalaisasuntoja, saastutettuja kaivoja, kaikenlaisen lian ja jätteiden kasaantumia, viemärien täydellistä puutetta, uskomatonta siivottomuutta maitomyymälöissä ja teurastuslaitoksissa, täydellistä paikallisten asetusten puutetta, usein epäpätevien viranomaisten tehotonta tarkastusta — siinä on suurin piirtein nähtynä se kuva, jonka paikallisten hallintoviranomaisten suorittamien tutkimusten nojalla laaditut kertomukset tarjoavat."
Ja tällaisiakin asumuksia on liian vähän. Vuosina 1891—95 sattui enemmän kuin neljäsosa Lontoon kuolemantapauksista köyhäintaloissa ja muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa.[10] Otaksuttakoon nyt, että nykyaikainen sosialisti tahtoo hävittää kodin, otaksuttakoon, että eräät sosialistit ovat aikoinaan tosiaankin niin ajatelleet, ja muistettakoon, että tuo on se todellisuus, jonka he tahtoisivat hävittää.
Mutta tahtooko nykyaikainen sosialisti hävittää kodin? Minä väitän, että hän pikemmin tahtoo pelastaa sen siitä tuhosta, joka on parhaillaankin tapahtumassa — en tahdo sanoa saattaakseen sitä entiselleen, sillä epäilen kovin, onko maailmassa milloinkaan ollut suurta prosenttimäärää hyviä koteja, vaan kohottaakseen sen tasolle, jossa sen onni ja turvallisuus ovat paremmin taattavissa. Enkä vain minä sano niin, vaan kaikki sosialistitoverini sanovat samoin. Lukekaa esimerkiksi tri Alfred Russel Wallacen teoksestaStudies Scientific and Socialihailtava tutkielma "Economic and Social Justice" ("Taloudellinen ja sosiaalinen oikeus"), niin saatte parhaiten selon siitä, miten edustava nykyaikainen sosialisti tähän kysymykseen suhtautuu.
2.
Lukijan täytyy kerrassaan luopua siitä ajatuksesta, että nykyinen järjestelmä ylläpitää kotia ja sosiaalista puhtautta.
Lontoossa on nykyjään tuhansia prostituoituja, Parisissa, Berlinissä, jokaisessa Euroopan ja Amerikan kaupungissa tuhansittain, koko kristikunnassa näiden sivistyksemme äärimmäisten edustajain lukumäärän täytyy lähennellä miljoonaa. He ovat äärimmäinen loogillinen tulos sivistyksestä, jonka pohjana on käteismaksu. Jokainen näistä naisista edustaa tuhoutunutta kotia ja tuhlattuja kunnian, palveluksen ja rakkauden mahdollisuuksia, jokainen on niinmuodoin ilmeistä tuhlausta. Nauttimastaan ravinnosta, vaatteistaan, asunnostaan he eivät anna mitään korvausta yhteisölle kokonaisuudessaan, ja tilapäisille käyttäjilleen he suovat vain karkeata, häpeällistä tyydytystä. Ei kumminkaan pidä luulla, että he ovat ala-arvoisia naisia, että kelvottomimpia on valittu heidän hedelmättömään ammattiinsa; he ovat varmaan keskimäärää parempia ruumiillisilta voimiltaan, älyltään ja kauneudeltaan. Harvat heistä ovat omaksuneet vapaaehtoisesti tämän maailman luonnottomimman ammatin, harvat heistä saavat elämässään kokea muuta kuin häpeää ja inhoa, ja useimpien heistä täytyy pakostakin huumata itseään väkijuomilla ja myrkkyaineilla. Siveelliset ihmiset näet eivät ota ymmärtääkseen, mitä he kärsivät. Mutta prostituoituna-oleminen kannattaa, äitinä ja kodin perustajana oleminen ei kannata, ja nykyisen yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän ytimenä on, että asian täytyy kannattaa, jos tahtoo säilyä… Niin paljon olkoon sanottu nykyisen "koti"-järjestelmämme eräästä puolesta.
Ajateltakoon sitten suurta toimessa olevien miesten ja naisten joukkoa, kauppa-apulaisia, kirjanpitäjiä ja muita heidänlaisiaan, muotiompelijattaria, konekirjoittajia ja palvelijoita, joilla ei ole mitään toivoa päästä naimisiin ja kokemaan sitä kotoista autuutta, jonka sosialisti muka tahtoo heiltä riistää. He ovat tahtomattaan munkkia ja nunnia, selibaatin alaisia, eivät suinkaan minkään ylhäisen tai uskonnollisen vaikuttimen nojalla, vaan taloudellisen ahdingon vuoksi. Ajateltakoon tukahdutetun, typistetyn tai luonnottomille urille suistuneen vaisto-elämän koko määrää, siihen sisältyvää kerrassaan järjetöntä elämän tuhlausta…
Olemme luoneet silmäyksen perhe-elämän todellisuuteen köyhien keskuudessa; millaista se onkaan rikkaiden keskuudessa? Istuuko ylemmän keskiluokan äveriäs äiti tosiaankin kukoistavan lapsiparvensa keskellä opettaen heitä rakkauden ja kotoisen haltioitumisen ilmakehässä? Itse asiassa hän on erikoisen uhrautuva nainen, jos omistaa lapsilleen tunnin päivässä — muut päivän hetket he saavat viettää hoitajattaren tai opettajattaren seurassa, ja kymmenen tai yhdentoista vuoden iällä heidät lähetetään pois kotoa, valmistavaan kouluun. Joka kerta, kun luen sanomalehdistä jonkin erikoisen loukkaavan sepustuksen, jossa syytetään sosialisteja kodinhävittäjiksi, henkilöiksi, jotka tahtovat riistää itkeviltä äideiltä heidän pienet lapsensa sulkeakseen heidät johonkin tukkuliikettä muistuttavaan laitokseen, tekee mieleni astua ulos puutarhaani, josta näkyy kolme varakkaan luokan pieniä lapsia varten perustettua koulukotia, hieroa silmiäni, katsoa uudestaan ja ihmetellä ihmisten sukua…
Ajateltakoon nyt, nämä seikat mielessä, ensimmäisen sosialistisen pääväittämän todellista tarkoitusta ja verrattakoon sen suuntaa nykyisiin olosuhteisiin. Sosialismi pitää vanhempien tehtävää asianmukaisten takeiden ja hyvien tulevaisuuden toiveiden vallitessa "ei ainoastaan velvollisuutena, vaan myös palveluksena", se tahtoo korvata hyvän sellaisen toiminnan — toisin sanoen turvata kotia. Sosialismi ei tule hävittämään, vaan pelastamaan.
Kuinka tämä turvaaminen on suoritettava? Varsin todennäköisesti tullaan havaitsemaan, että mukavin ja paras keino on avustaa äitiä — joka on tai jonka tulisi olla tärkein tässä yhteydessä kysymykseen tuleva henkilö — hänen lastensa hyväksi, avustaa häntä, ei hyväntekeväisyydestä, vaan koska hänellä on oikeus saada sellaista avustusta lasta odottaessaan, ja jälkeenpäin suoda hänelle kannatusta lasta varten niin kauan kuin lapsi pidetään puhtaana siedettävässä kodissa, terveenä, hyvin opetettuna ja kunnollisesti puettuna. Terveelle äidinvelvollisuuttaan suorittavalle naiselle sanotaan: Ei koneellakirjoittaminen eikä päiväpalkkalaisen työ ole sinun asianasi — vaan näiden lasten hoitaminen. Jos laiminlyöt tai pahoinpitelet heitä, osoittaudut epäpäteväksi, niin äidin-oikeutesi lakkaavat, me otamme lapset sinulta ja teemme heidän hyväkseen, mitä voimme; jos rakastat heitä, palvelet heitä ja siten valtiota, teet itsellesikin parhaan palveluksen. Onko tämä kodin hävittämistä? Eikö se ole pikemmin kodin pelastamista taloudellisesta häviöstä?
Totta on, että näiden menetelmien omaksuminen välttämättä johtaisi eräisiin nykyistä asiaintilaa koskeviin rajoituksiin. On selvää, ettei mikään älykäs valtio tahdo vapaaehtoisesti tukea parantumattomasti sairaiden tai tylsämielisten vanhempien, auttamattomasti rikoksellisten tai sivistykseen kykenemättömien vanhempien koteja. Ilmeistä on vielä, ettei valtio sietäisi satunnaista isyyttä, että se tehostaisi erittäin ponnekkaasti avioliittoa ja kodin puhtautta, paljoa ponnekkaammin kuin nyt. Sellaista tapausta kuin numero 197, kaunista esimerkkiä siitä suloisesta, vanhanaikaisesta, kodikkaasta ja yksinkertaisesta köyhän väen elämästä, jota meidän sosialistien otaksutaan turhaan yrittävän tuhota, epäilemättä käsiteltäisiin tepsivällä ja ratkaisevalla tavalla…
3.
Sikäli sosialismi tarkoittaa perheen uudestiluomista ja kodin tukemista. Mutta älköön asia jääkö eräässä suhteessa epämääräiseksi. On ilmeistä, että se kotia voimistuttaessaan ja tukiessaan samalla pyrkii aivan ratkaisevasti hävittämään sitä, mikä on tähän saakka ollut kaikkein tyypillisin perhemuoto kaikkialla maailmassa, nimittäin perhettä, joka on itse asiassa perheenisän yksityisomaisuutta, patriarkallista perhettä. Meidän tulee muistaa, että sen perhemuodon perintätapa, jossa yhä vielä elämme, on kehittynyt aikaisemmasta vaiheesta, jolloin mies omisti vaimon ja lapsen yhtä täydellisesti kuin hevosensa tai majansa. Hän oli perhéen omistaja, jonka ei tarvinnut vastata kenellekään sen piirissä suorittamistaan teoista. Sosialismi pyrkii tekemään hänet ja hänen vaimonsa yhteisvastuullisiksi. Aivan äskeisiin aikoihin saakka mies sai piestä vaimoansa ja harjoittaa häneen nähden kaikenlaista ruumiillista pakotusta, sai jättää hänet nälkää näkemään tai karkoittaa hänet kotoa; vaimon omaisuus kuului miehelle, vaimon ansio kuului miehelle, hänen lapsensa kuuluivat miehelle. Tunnustettiin yleisesti, että mies voi eräiden olosuhteiden vallitessa surmatakin hänet. Nykyisin me elämme maailmassa, joka on luopunut tuon katsantokannan jyrkistä vaatimuksista, mutta yhä vielä noudattaa sen tunteenomaisia seuraamuksia. Meidän aikanamme vaimo on eräänlaista hemmoiteltua ja suojattua puoliomaisuutta. Jos hän jättää puolisonsa mennäkseen toiselle miehelle, ei asiaa pidetä hänen suorittamanaan julkisena solvauksena, vaan viimeksimainitun tekemänä eräänlaisena lievänä varkautena, joka oikeuttaa edellisen vaatimaan vahingonkorvausta. Poliittisesti hän on olematon; hänen miehensä pitää huolen kaikista sellaisista asioista. Toisaalta mies ei saa pakottaa häntä ruumiillisen väkivallan avulla, vaan yksinomaan epämiellyttävän käytöksen aikaansaaman moraalisen painostuksen nojalla. Miehellä ei myöskään ole lapsiin nähden samaa suurta väkivallanteon oikeutta kuin ennen. Hän saa piestä, mutta rajoitetussa määrässä. Hän saa sanella, miten heitä on kasvatettava, noudattaen omia uskonnollisia outouksiansa ja voi suoda aineellista kannatustaan runsaasti tai niukasti. Hän voi käyttää arvovaltaansa epämääräisenä mahtina kauas heidän nuoruusikäänsä asti, jos on luonteeltaan väkivaltainen. Sittenkin hänelle on jäänyt parhaassakin tapauksessa vain repaleinen komeus. Hän on lakannut olemasta itsevaltias ja on muuttunut perustuslailliseksi hallitsijaksi; valtio, jota tukee maailman lisääntyvä järkevyys, puuttuu yhä enemmän asiaan hänen ja vaimon ja lasten välillä, jotka olivat aikoinaan voimattomat hänen käsissään.
Sosialisti tahtoo kerrassaan lopettaa tuon vanhan lakimääräisen ylivallan. Hän väittää, että naisen tulee olla valtiossa tärkeydeltään ja vastuullisuudeltaan miehen veroinen kansalainen. Hänen täytyy lakata olemasta missään mielessä tai määrässä yksityisomaisuutta. Miehen täytyy lakata harjoittamasta tyranniutta lastenkamarissa ja tehdä omaa työtänsä maailmassa. Mikäli siis perhe merkitsee yksityisomaisuutta ihmisryhmässä, jonka jäsenet jätetään ryhmän erään jäsenen, perheen päämiehen haltuun, sosialismi torjuu sen kerrassaan pitäen sitä vääränä ja barbaarisena; mutta mikäli perhe merkitsee lapsiryhmää vanhempineen, ryhmää, joka muodostuu koko yhteisön kannatukselle ja suostumuksesta, sosialismi puolustaa sitä ja tahtoo tehdä sen siksi, mikä se ei ole koskaan ennen ollut, ainakaan erittäin suuressa osassa väestöämme, mahdolliseksi ja tehokkaaksi.
Tämä kodin sijoittaminen julkiselle perustalle hävittää myös sen autonomian, kuten tämän kirjoittaja on toisessa yhteydessä huomauttanut. Samoinkuin sosialisti ja jokainen, jolle sivistyksen tulevaisuus on sydämenasia, tahtoo asettaa tehottoman, tuhlaavan, vastuuttoman, kelpaamattoman 'yksityisen keinottelukoulun'[11] sijaan, joka on tehnyt Ison-Britannian keskiluokan kasvatukselle sanomatonta vahinkoa kuningatar Viktorian hallituskautena, julkisen, yleisillä varoilla runsaasti kannatetun, vastuuvelvollisen ja tarkastuksenalaisen koulun, samoin sosialisti tahtoo lopettaa yksityisen sattuman varassa olevan, sivistymättömän 'meni-miten-meni'-periaatteen mukaisen perhe-elämän. "Sosialismi on itse asiassa valtio perheenä. Sen tultua täytyy vanhan yksityisyksilön perheen kadota aivan samoin kuin katoavat vanhat yksityisliikkeinä toimineet vesilaitokset tai vanhat kaasuyhtiöt".[12] Ken hyvänsä, joka ei ole tylsämielinen eikä tahdo sokean raivokkaasti syytää sosialismiin kohdistuvia valheita, ymmärtää tuon lauseen täydellisesti. Sosialismi pyrkii avartamaan sitä pohjaa, jolla perhe lepää, ja tekemään aikaisemmin vastuuttomana toimineet vanhemmat vastuuvelvollisiksi valtiolle sen menestyksestä. Sosialismi saa aikaan vanhempien vastuunalaisuuden.
4.
Tässä sopii lausua muutamia sanoja eräistä kysymyksistä, jotka oikeastaan ovat sosialismin alueen ulkopuolella, erikoiskysymyksistä, jotka edellyttävät kaikkein syvällisimpiä eetillisiä ja psykologisia ratkaisuja. Niitä koskevat sosialistien mielipiteet ovat yhtä ristiriitaisia kuin henkilöiden, jotka eivät ole sosialisteja, ja sosialismi kokonaisuudessaan suhtautuu niihin vain avoimin mielin. Ne ovat kysymyksiä, joista voitaisiin keskustella yhtä hyvin individualistista valtiota kuin millaista muuta valtiota tahansa silmälläpitäen. Eräät uskonnolliset järjestöt ovat antaneet selviä ja velvoittavia vastauksia muutamiin tai kaikkiin näihin kysymyksiin, ja lukija, joka on jonkin sellaisen järjestön jäsen, saa olla varma siitä, ettei sosialismilla kokonaisuudessaan ole mitään sanottavaa hänen vakaumuksiaan vastaan enempää kuin niiden puolestakaan. Tämä tulee sosialistien tehdä mahdollisimman selväksi ja toistaa niin usein kuin suinkin mahdollista. Suurin osa heihin kohdistuvista niinsanotuista vastaväitteistä johtuu näitä asioita koskevan oletetun sosialistisen kannan tahallisista väärennyksistä ja väärinkäsityksistä.
Viittaan erikoisesti niihin lukuisiin yksityisen moraalin ja sosiaalisen organisation ongelmiin, joita sukupuolielämä aiheuttaa. Saako mies rakastaa elämänsä aikana vain yhtä ainoata naista vaiko useampia, ja saako nainen rakastaa vain yhtä ainoata miestä? Tuleeko avioliiton olla purkamaton elinkautinen liitto vai eikö? Onko hedelmätön fyysillinen rakkaus mahdollinen, luvallinen, siveellinen, kunnioitettava vai sietämätön? Yksityisillä sosialisteilla on samoinkuin useimmilla muillakin henkilöillä näissä asioissa omat epäilyksensä ja vakaumuksensa, mutta jos luetaan heidän yksityiset lausumansa ja tekonsa koko sosialismin viaksi, menetellään yhtä väärin kuin väitettäessä, että roomalaiskatolinen kirkko suhtautuu vihamielisesti kauneuteen, koska tulevat ja menevät palvojat ovat takoneet nenät pois Veronan San Zeno-kirkon pronssiovien kuvioilta, tai että kristillisyys edellyttää syöpäläisten suojelemista, koska pyhän Tuomas Beckettin jouhipaita oli sellaisessa tilassa kuin oli. Se, joka siten väittää, luopuu samalla synnynnäisestä oikeudestaan vaatia itselleen järjellisen olennon nimeä.[13]
Eräitä vaatimuksia nykyaikainen sosialismi tehostaa: naisia ja lapsia ei saa käsitellä yksityisomaisuutena, naisten tulee olla miesten rinnalla tasavertaisia kansalaisia, lapsia ei saa syntyä kenelle tahansa, vanhempien tulee olla tunnetut ja kelvolliset, toisin sanoen tulee alistaa asia harkinnan alaiseksi, avioliiton tulee olla ehdonalainen. Ja siihen sosialismi pysähtyy.
Sosialismi ei ole edes määritellyt, millaiset ovat valtiollisen avioliiton ehdot, ja olisikin naurettavaa teeskennellä, että niin olisi. Tämä ei ole erityisesti sosialismin vika, vaan se on inhimillisen tiedon puute. Lukemattomissa kohdissa tätä sotkuista kysymystä ovat tosiasiat epäselviä. Sosialismi ei tarjoa minkäänlaista teoriaa avioliiton kestosta, tulisiko sen olla ehdottomasti koko elinajaksi, kuten roomalaiskatolisilla, vai, kuten eri protestanttisilla uskontokunnilla, tähän tai tuohon tapahtumaan asti, vai jopa, kuten Mr. George Meredith ehdotti muutama vuosi sitten, kymmeneksi vuodeksi. Näissä asioissa sosialismi ei päätä, ja on aivan kohtuullista väittää, ettei sosialismin tarvitse päättää. Sosialismi ylläpitää puolueetonta asennetta. Ja puolueettoman asenteen käytännöllinen vaikutus on se, että nämä seikat jäävät sellaisiksi, kuin ne ovat tällä hetkellä. Valtiolle eivät nämä kysymykset ole kovinkaan tärkeitä. Niin kauan kuin avioliittosopimus turvaa sopijapuolten terveyden ja hyvinvoinnin, ja asianmukaisen käytöksen jälkikasvun kyseessä ollen, ja niin kauan kuin heidän lapsensa sitä tarvitsevat, yhteisön vaatimukset lasten huoltajiin nähden ovat tyydytetyt. Tämä olisi todellakin minimiavioliitto, valtioavioliitto, ja minä puolestani en vaatisi mitään muutalaillisesta sopimuksesta. Mutta monet edustavammat sosialistit kuin minä kannattavat laillisesti sitovaa elinikäistä avioliittoa. Jotkut — mutta he tukeutuvat pääosin vanhempiin, epämääräisiin sosiaalidemokraattisiin opetuksiin — kannattavat löysempää sidettä. Ymmärtäkäämme selvästi, että olemme tässä puhumassa vain laillisesta avioliitosta - valtion osuudesta. Emme puhu siitä, mitä ihmiset tulevat tekemään, vaan kuinka paljon heidät pannaan tekemään. Suuri määrä typerää sekaannusta syntyy tämän unohtamisesta. Mitä tarvitaan enemmän kuin mainitsemani minimi, tulee käsittääkseni kyllä tarjotuksi — niin on aina tähän asti tapahtunut, jopa liiaksikin — tavan, uskonnon, sosiaalisen vaikutuksen, yleisen mielipiteen avulla.
Sillä ei liene aivan tarpeetonta huomauttaa lukijalle, kuinka vähän nykyisestä moraalikoodistamme on lain määräämää. Meillä on tosin Englannissa tiettyjä lakeja, jotka määrittävät avioliittosopimuksen ehdot, ankaria rangaistuksia kaksinnaimisesta ja muutamia vähäpätöisiä rajoituksia avioliiton ulkopuolella syntyneille. Mutta kenellekään ei ole lailllista pakkoa mennä naimisiin ja vielä vähemmän laillisia rajoituksia pätemättömille ja huolimattomille vanhemmille, joita asetettaisiin missä tahansa tieteellisesti järjestetyssä sosialismissa. Poistakaamme päästämme sellaiset ajatukset, että yksiavioisuus olisi nykyään lain määräämä. Niin ei ole. Meitä kielletään vain solmimasta tavallista avioliittoa useamman kuin yhden henkilön kanssa. Jos varakas mies valitsee yhtä monta jalkavaimoa kuin kuningas Salomon ja elää heidän kanssaan aivan avoimesti, niin laki (puhun siis Iso-Britanniasta) ei tee mitään estääkseen häntä tästä. Jos hän haluaa toteuttaa jonkinlaiset vihkimismenot, millaiset tahansa, muutamien tai kaikkienkin kanssa, hän voi niin tehdä, kunhan ei tahdo antaa sellaiselle toimitukselle laillisen avioliiton solmimisen leimaa. Ja jokaisella, joka tahtoo välttää laillisen avioliiton sidettä, on käytettävänään niin paljon petoksen ja halpamaisuuden mahdollisuuksia kuin hän suinkin voi toivoa. "Vapaa rakkaus" on nykyjään avoinna jokaiselle, joka sitä haluaa. Todellinen näitä seikkoja sääntelevä mahti on sosiaalinen vaikutus, julkinen mielipide, eräänlainen toisten ihmisten arvostelun taju ja tunto, joka kuuluu ihmisluontoon. Ja samat vaikuttimet ja harkinnat, jotka pitävät ihmisten elämää puhtaana nykyjään, tulevat vaikuttamaan entistä esteettömämmin sosialismin vallitessa, jolloin raha merkitsee paljoa vähemmän ja maine paljoa enemmän kuin nyt. Nykyaikainen sosialismi tarkoittaa elämänjärjestelmän ja inhimillisen aatekehän muuttamista, mutta ei suinkaan pyri tavoittamaan mahdotonta, muuttamaan ihmisluontoa ja hävittämään ihmisen sosiaalista herkkätuntoisuutta.
En tahdo kieltää, että nämä avoimet kysymykset ovat erinomaisen tärkeitä, että on vaativan välttämätöntä saada selville niiden totuus, pitipä ihminen sitä omana tai kaikkien omaksuttavana totuutena. Olen puolestani sitä mieltä, että niitä on pohdittava sosialistisesta teoriasta erotettuina ja etteivät ne missään tapauksessa kuulu sosialistisen politiikan piiriin. On epäilemättä mielenkiintoista keskustella rokotuksesta ja sen pakollisuuden oikeutuksesta ja otollisuudesta, kiistellä siitä, tuleeko syödä lihaa vai onko tyydyttävä kasvisravintoon, pohtia raitiovaunujen sähköjohdon soveliainta järjestelyä, kysymystä, tarvitaanko Thames-virralla talvisaikaan höyryaluksia, metallin tai paperin parempaa sopivaisuutta rahanvalmistukseen — mutta yksikään näistä asioista ei koske mitenkään sosialismin periaatteisiin. Meidän ei myöskään tarvitse ratkaista, onko Whistler, Rafael vai Carpaccio jättänyt meille teoksissaan tyydyttävälti kauneutta, tai kuka on suurin säveltäjä, Wagner, Scarlatti vaiko Beethoven, eikä ole edes välttämätöntä ratkaista puolestamme kysymystä, onko Shakespearen teosten kirjoittaja Bacon, millään määrätyllä tavalla, vaikka omaksummekin sosialismin.
Vakavammista asioista puhuakseni mainitsen vielä, että on olemassa kiihkeitä teologeja, jotka tahtovat tehdä sosialismin ja kristillisyyden toistensa ehdottomiksi vastakohdiksi, tahtovat kahlita sosialismin jonkin erinomaisen ennaltamääräysopin yhteyteen ja väittävät, ettei kristitty voi olla sosialisti eikä sosialisti kristitty. Tässä ovat kuitenkin kysymyksessä eri tasot. Eräässä merkityksessä sosialismi on uskonto; minulle se on uskonto siinä mielessä, että se tarjoo ihmiselle epäitsekkään tehtävän, määrää hänen kantansa tuhansissa epävarmoissa seikoissa, tyydyttää lukuisien ihmisten sielussa elävää hartaan kiintymyksen kaipuuta. En kumminkaan käsitä, minkätähden ei minkä tahansa kristillisen tunnustuksen kannattaja, apostolisesta uskontunnustuksesta alkaen, voisi täydestä sydämestään antautua suorittamaan tätä suurta sosiaalista uudestirakentamistyötä. Ihmisen, joka uskoo todelliseen ja persoonalliseen Taivaaseen, ei suinkaan silti tarvitse kieltää maata, sen murhenäytelmää, sen suruja ja loistavia mahdollisuuksia. Hän vain uskoo hiukan kouraantuntuvammin kuin minä, siinä kaikki. Jumalaa isänään pitävien ihmisten veljeyden tehostaminen näyttää minusta loogillisesti johtavan yksityisomistuksen aiheuttamien vaurioiden torjumiseen — toisin sanoen sosialismiin. Koska kerran rikkaan nuorukaisen käskettiin luopua omaisuudestaan, jos tahtoi seurata Kristusta, koska opetuslasten käskettiin jättää isänsä ja äitinsä, näyttää minusta naurettavalta, jos kristillisyyden väitetään sotivan sosialismin molempia tärkeimpiä yleistyksiä vastaan — sitä, joka koskee olioiden omistamista, ja toista, joka koskee henkilöiden omistamista. Roomalaiskatolinen kirkko tosin on valitettavasti julistanut, että sosialismi (tai ainakinSocialismus) on sen uskolaisilta kielletty; mutta sosialistien ei suinkaan tarvitse suorittaa vastaavaa typerää tekoa. Meidän sosialistien tulee joka tapauksessa pitää älylliset rajamme avoimina. Sama kirkko, joka nyt riitelee sosialismia vastaan, riiteli aikoinaan astronomiaa ja geologiaa vastaan, ja astronomit ja geologit jatkoivat omaa työtänsä. Uskonto ja astronomia ovat kaikesta huolimatta yhä vielä olemassa samassa maailmassa toistensa rinnalla. Ja Vatikaanin observatorio, ohimennen sanoen, nauttii erikoista kunnioitusta oivallisen astronomisen valokuvaustaitonsa vuoksi. Rooman kirkon mainitsemaSocialismusei kenties lopultakaan tarkoita sosialismia sellaisena kuin tuo nimi englanninkielessä ymmärretään; se kenties merkitsee vain Euroopan manteren dogmaattista ja kristillisyyttä vastustavaa sosialismia.
En kehoita suhtautumaan välinpitämättömästi niihin seikkoihin, jotka olen tässä syrjäyttänyt sosialismiin kuulumattomina. Ihmiset ovat kiistelleet ja tulevat toivottavasti edelleenkin kiistelemään kiihkeän innokkaasti mainitunlaisista kysymyksistä, mutta sosialismin ei tarvitse hämmentyä heidän päätöksistään. Me voimme kulkea tietämme kohti sosialismia, voimme saavuttaa sosialismin, sivistyneen valtion, vastattiinpa noihin suuriin tai pieniin kysymyksiin kuinka tahansa.
1.
1.
Selitettyämme edellisessä luvussa melkoisen määrän sosialismin ja kodin suhdetta koskevia väärinkäsityksiä ja väärän tulkinnan mahdollisuuksia, kiinnitämme nyt hiukan enemmän huomiota vallitsevaan omaisuusteoriaan ja sanomme tarkalleen, millä kannalla nykyaikainen sosialismi siinä suhteessa on.
Seikka on ilmeisesti se, ettei sosialisti, tahtoipa tai ei, kykenisi kerrassaan hävittämään persoonallista omaisuutta paremmin kuin ihmisen maksaa. Ihmisen persoonallisuuden avartuminen hänen itsensä ulkopuolelle on yhtä luonnollinen ja vaistonomainen asia kuin syöminen. Mutta vaikka maksa onkin välttämätön elin, ei silti ole syytä laajentaa sitä epämukavan suureksi, ja jos syömisvaisto onkin kukistumaton, ei ylensyöminen kumminkaan ole puolustettavissa. Nykyaikainen sosialisti on sitä mieltä, että vallitsevaa persoonallisen omaisuuden aatetta on suunnattomasti liioiteltu ja asiaankuulumattomasti avarrettu sellaisiin olioihin asti, joiden ei pidä olla yksityisomaisuutta; toisaalta hän mielellään myöntää, että tuo aate on sosiaalisessa suhteessa erinomaisen hyödyllinen ja toivottava, kun se tyytyy omiin rajoihinsa.
Useat niistä vanhemmista kirjailijoista, jotka olivat "sosialisteja ennen sosialismia", esimerkiksi Platon ja Thomas More, epäilemättä poistivat yksityisomaisuuden kerrassaan. He olivat äärimmäisiä kommunisteja, ja samoin oli useiden varhaisempien sosialistien laita. Moren Utopiassa ei ovia käynyt sulkeminen, ne olivat aina avoinna; ihmisillä ei ollut yksityistä huonettakaan. Nämä varhaisemmat kirjailijat tahtoivat tehostaa itsensäkieltämisen välttämättömyyttä ihanteellisessa valtiossa, hämmästyttää ja hämmentää, ja tulivat siten tehostaneeksi liikaa. Varhaisimman ajan kristityt olivat ilmeisesti melkein täydellisiä kommunisteja, ja Amerikassa suoritettu mielenkiintoinen kristillisen sosialismin (tai paremmin sanoen epäortodoksisen kristillisyyden lajin) koe, Oneida-yhteisö, oli menestyksellisesti kommunistinen joka suhteessa useiden vuosien aikana. Mutta nykyaikainen sosialisti ei ole kommunisti, nykyaikainen sosialisti, joka sepittää sosiaalisen uudestirakentamisen ohjelmaa koko maailmaa ja kaikkia luonnetyyppejä varten, tietää sellaiset haaveet kerrassaan mahdottomiksi toteuttaa ja tietää sitäpaitsi, kuinka suurta inhimillisen persoonallisuuden ja erikoisuuden uhraamista sellaiset ihanteet edellyttävät.
On muistettava, että "omaisuus" on hiukan epämääräinen sana. Ehdotonta omaisuutta on tuskin olemassakaan — ehdotonta siinä mielessä, että sen käyttäminen olisi täysin rajoittamaton; melkein kaikki omaisuus on epätäydellistä ja suhteellista. Ihminen ei omista nykyisten lakien vallitessa ehdottomasti omaa henkeänsäkään; häntä kielletään tekemästä itsemurhaa ja rangaistaan, jos yrittää. Hän ei saa esiintyä loukkaavan likaisesti eikä sopimattomasti puettuna; hänen ruumiinsa vapaa käyttö on rajoitettu. Talon, maa-alueen ja tehtaan omistaja on kaikenlaisten rajoitusten alainen, hänen tulee noudattaa esimerkiksi rakennusjärjestystä, ja samoin on hevosen tai koiran omistajan laita. Ei ole myöskään olemassa omaisuutta, joka on vapaa verotuksesta. Nykyaikanakin omaisuus on rajoitettu asia, ja on hyvä pitää tämä mielessään. Se voidaan määritellä "siksi, mitä voi käytellä miten haluaa", vain erinäisin erikoisin rajoituksin, ja valtiolla näyttää niinmuodoin olevan ainakin laillinen oikeus lisätä rajoitusten määrää ja muovata niiden laatua. Äärimmäinenkin yksityisomaisuus on rajoitettu eräillä sen tervettä ja inhimillistä käyttöä koskevilla säädöksillä.
Siinä mielessä on jokaisella täysi-ikäisellä henkilöllä nykyaikana omaisuutenaan oma persoonansa, vaatteensa, kojeensa, esimerkiksi polkupyöränsä ja urheiluvälineensä. Aivan samassa mielessä hänellä olisi omaisuutensa sosialisminkin vallitessa, mikäli ovat puheena mainitunlaiset esineet. Sellaisiin olioihin kohdistuva omistuksentunto on melkein vaistomainen; pienet poikani, toinen viiden, toinen kolmen vuoden ikäinen, tietävät lelujen ja varusteiden ollessa kysymyksessä erinomaisen hyvin, mitä merkitsee "minun" ja (melkein, joskaan ei täysin yhtä selvästi) "sinun". Nykyaikainen sosialismi ei varmaankaan taivu kumoamaan näitä luonnollisia taipumuksia enempää kuin asian koskiessa kotia. Nykyaikainen sosialismi taipuu itse asiassa paljoa pikemmin takaamaan ja turvaamaan tätä luonnollista omistusta. Hän ei myöskään aio siepata rahoja ihmisten taskuista. On kyllä totta, että varhaisemmat ja äärimmäiset sosialistiteoreetikot havaitsivat kommunismissaan rahan tarpeettomaksi, mutta en usko nykyisin olevan ketään edustavaa sosialistia, joka ei myönnä, että valtion täytyy maksaa ja saada rahaa, että raha on inhimilliselle vapaudelle välttämätön. Rahan hahmottomuus, sen rajaton muunnettavuus, suo sitä kuluttaville ihmisille sellaisen valinnan ja itsensä ilmaisemisen mahdollisuuden, joka olisi käsittämätön sen puuttuessa.
Kaikkea sellaista omaisuutta sosialismi tulee vastaansanomatta kannattamaan, samoin kirjojen ja esteettistä tyydytystä tuottavien esineiden, huonekaluston, miehen tai naisen hallussa olevan huoneiston tai asuinrakennuksen ja heidän talousesineittensä yksityisomistusta. Se tulee kannattamaan suurempaa määrää yksityisomaisuutta kuin työväenluokkaan kuuluvalla henkilöllä meidän päivinämme yleensä on. Se ei myöskään estä säästämistä eikä keräämistä, elleivät ihmiset mieluummin kuluta ansaitsemiaan — eikä sen tarvitse kieltää rahanlainaamistakaan. Aivan toinen kysymys on, suostuuko se nykyjään sallittuun koronkiskomiseen. Kun maailman jokapäiväiset tarpeet on tyydytetty tieteellisen julkisen järjestelyn ja yhteisen luonnonomaisuuden nojalla, jää epäilemättä vielä suuri joukko uusia ja epävarmoja kokeita edellyttäviä toimia ja yrityksiä varsinaisen valtiollisen toiminnan rajojen ulkopuolelle. Asiaaharrastavat ja varakkaat henkilöt varmaan sijoittavat osakkeenomistajina liikoja rahojansa sellaisiin yhtiöihin, joissa vastuuvelvollisuus on rajoitettu, saaden hyötyä tai joutuen häviölle aivan moitteettomalla tavalla. Taivun kuitenkin epäilemään, tuleeko olemaan vielä silloinkin obligatioita, hypoteekkejä, prioriteettiosakkeita ja muita sellaisia keinottelua palvelevia erotuksia enempää kuin korkoakaan missään muodossa. Rahanlainaajan tulee varautua kärsimään häviötä samoinkuin saamaan voittoa — siinä on epäilemättä se moraalinen laki, joka kieltää koronkiskomisen; hänen ei sovi sallia iskevän vaikeuksiin joutuneen liikkeen suonta vaatimalla auttamattomia prosenttejansa ja siten saattavan puille paljaille tavallisen osakkeenomistajan, yhtä vähän kuin maanomistajan tulisi sallia saattavan puille paljaille vuokralaisensa, joka ei kykene vuokraa maksamaan. Niin opetti aikoinaan kristillinen kirkko, ja minä en tunne katolisen kirkon henkisen kehityksen vaiheita kyllin tarkoin voidakseni sanoa, milloin se on muuttunut siksi, mikä näyttää nykyjään olevan: korkoavaativan maanomistajan ja koronkiskurin edustajaksi ja sosialismin vastustajaksi. Niin opettaa nykyinen sosialismi. Jos koronkiskontaa tulee ollenkaan esiintymään sosialistisessa valtiossa, jos maksua on armotta vaadittava takaisin eräissä tapauksissa, niin sellainen tehtävä nähdäkseni kuuluu yksin valtiolle. Valtio tulee olemaan kaiken kerätyn omaisuuden ja kaikkien liikeyritysten ainoa pankkiiri ja samoin ainoa maanomistaja ja palo-, tapaturma- ja vanhuudenvakuutusliike. Raha-asioissa, samoinkuin julkisen palveluksen ja hallinnon alalla, se tulee puoltamaan ihmissukua, jokaisen yksilöllisen sattuman ja seikkailun takana piilevää pysyväistä oliota.
Jälkeenjätetty omaisuus, toisin sanoen valta testamentata ja oikeus periä, tulee sekin jäämään lievennetyssä muodossa vallitsevaksi sosialistisessa valtiossa. Ei ole minkäänlaista syytä, joka sitä vastustaisi. Esimerkiksi perintökappaleiden puolesta puhuu voimakas luonnollinen tunne; meidän mielestämme poika voi hyvinkin omistaa — vaikka hänen ei suinkaan mielestämme pitäisi myydä — niitä isälle kuuluneita esineitä, jotka isä tahtoo hänelle jättää. Syntyperästä ylpeileminen on kunniallinen asia, se merkitsee omiin veriheimolaisiin kohdistuvaa kiintymystä, ja minä toivon, että vielä tuhannen vuoden kuluttua joku jälkeläinen säilyttelee aarteenaan meidän päiviltämme polveutuvaa käytännöstä poisjäänyttä vaakunakilpeä tai haalistuneen kudelman kappaletta. Ihminen, joka vihaa perinnäisiä erioikeuksia, voi silti kunnioittaa sukupuuta.
Leskellä, naisella samoinkuin miehelläkin, on ilmeisesti eräänlainen luonnollinen omistusoikeus siihen omaisuuteen, joka on ollut hänen ja vainajan yhteinen, kotiin, puutarhaan, soittovälineisiin, kirjoihin ja muihin kotoisiin olioihin. Nykyisin me yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ajamme lesken tiehensä, hän jää nimellisesti entisen kodin omistajaksi, mutta hänen täytyy se joko vuokrata kalustettuna tai myydä, siirtyä asumaan johonkin täyshoitolaan tai ahtaaseen vuokra-asumukseen.
Jokin määrä kerättyjä rahojakin voi periytyä ystävälle tai sukulaiselle. Se on yleistä hyötyä koskeva kysymys; sosialismi on luopunut kaikista ehdottomista väitteistä sellaisissa seikoissa ja tarkastelee näitä ongelmia nyt yksityiskohtaisina kysymyksinä, jotka vaativat hienojen erojen huomioonottamista. Me tahdomme vapautua pedanttisuudesta. Nykyaikainen sosialisti pyrkii säilyttämään kaikkea sitä omaisuutta, joka on persoonallisuuden laajennusta, ja pyrkii hävittämään sitä liiallista omaisuutta, joka antaa ihmisen valtaan lähimmäisten ravinnon ja tarpeet, maan, teollisuuskoneiston, toisten ihmisten kodit, koronkiskurin vaatimukset ja kaiken tuon perimisen. Terveellisiin määritelmiin taipuvat sosialistit sanovat hyväksyvänsä sellaisen omaisuuden, jota käytetään ja kulutetaan, ja vastustavansa vain "tuotannonvälineiden" yksityisomistusta, mutta minä puolestani en halua turvautua ylen täsmällisiin määritelmiin. Yleinen tarkoitus on riittävän selvä, erikoistapaus vaatii erikoista sovellutusta. Me nykyaikaiset sosialistit vastustamme verrattain pienen kaikkien omaisuutta anastavan yksilöryhmän luonnotonta omaisuutta, koska tahdomme nähdä valinnan ja yksilöllisen ilmaisun tilaisuutta kaikissa näissä omaisuutta koskevissa asioissa.
2.
Minä taivun ajattelemaan — mutta huomautan samalla puhuvani asiasta, joka ei kuulu nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden tekstiin — että sosialismi yksityisomaisuutta poistaessaan tuo korvaavaa ainesta luomalla oikeuksia. Sosialismi tulee epäilemättä kumoamaan maan ja luonnollisten ainesten sekä kasattujen teollisuusvarojen yksityisomistuksen toimien itse kaiken maan omistajana ja kaiken pääoman haltijana, mutta se ei merkitse, että me kaikki tulemme olemaan valtion vuokralaisia, joiden vuokrasopimus voidaan purkaa milloin tahansa. Sosialistinen valtio tulee erittäin todennäköisesti tunnustamaan parannuksia suorittavan hallussapitäjän ja hyödyllisen vuokraajan oikeudet. On ilmeisesti sekä oikeata että yleishyödyllistä, jos henkilöllä, joka ottaa haltuunsa maa-alueen ja tekee sen arvokkaaksi — esimerkiksi muuttamalla sen viinitarhaksi — on oikeus saada pitää sitä turvallisesti huostassaan ja jos se voidaan häneltä ottaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja runsaasta korvauksesta. Jos henkilö maanviljelys- tai puutarhaviljelystilan vuokrattuaan tuntee haluavansa siinä uurastaa ja myöhemmin siinä levätä vaivoistaan, en luule järkevän sosialismin vastustavan tätä viiniköynnökseen ja viikunapuuhun kohdistuvaa kiintymystä. Jos se ehdottomasti vastustaakin vapaata maanomistusta, se ei varmaankaan kiellä vuokrallapitämistä. Ja luulenpa, että valtio voi osoittautua monessa suhteessa jalommaksi ja tunnekykyisemmäksi maanhaltijaksi kuin kukaan yksityinen.
Toisellakin tähän liittyvällä alalla sosialismi voi varsin hyvin suvaita yksityisomaisuutta, laadultaan niin hienoa, että yksityisen maanomistuksen alla huokaileva Britanniamme voi suoda sellaista ainoastaan aivan pienelle vähemmistölle. Tarkoitan sen talon yksityistä omistamista, jossa henkilö asuu… Antautuakseni tässä aivan omavaltaisiin mietteisiin taivun ajattelemaan, että tulevaisuudessa noudatetaan kahta rinnakkaismenetelmää koteja rakennettaessa. Monet henkilöt tulevat aina tarvitsemaan asuntoja, jotka he voivat vuokrata pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi ja joita he eivät mitenkään omista. Nykyjään sellaiset henkilöt asuvat keinottelijain rakentamissa surkean vaateliaissa huvilamaisissa rakennuksissa, kehnoissa maalaishökkeleissä ja vuokrataloissa, jotka meidän aikanamme rumentavat koko Englantia. Sellaisia asumuksia toimittavat sosialistisessa tulevaisuudessa varmaan paikalliset viranomaiset, mutta ne tulevat olemaan hyvien arkkitehtien suunnittelemia kauniita ja kunnollisia taloja, joita on helppo pitää puhtaina ja valoisina, ilmavina ja mukavina, sivistyneiden ihmisten koteja, nähtäviksi kelpaavia jalossa ja järjestetyssä maailmassa. Mutta sitäpaitsi tulee olemaan varakkaita yksityishenkilöitä, jotka sellaiseen asiaan luonnostaan taipuen rakennuttavat itselleen kodin ruveten valtio-maanomistajan vuokralaiseksi. Heilläkin tulee olemaan melkoinen määrä omaisuutta, joka voi avartua oikeudeksikin — ellei testamenttausoikeudeksi, niin ainakin oikeudeksi mainita mahdollisten vuokraaja-seuraajiensa joukosta se, jolle suovat etusijan…