The Project Gutenberg eBook ofUussi raumlaissi jaarituksiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uussi raumlaissi jaarituksiAuthor: Hjalmar NortamoRelease date: December 7, 2016 [eBook #53693]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSSI RAUMLAISSI JAARITUKSI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Uussi raumlaissi jaarituksiAuthor: Hjalmar NortamoRelease date: December 7, 2016 [eBook #53693]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Uussi raumlaissi jaarituksi
Author: Hjalmar Nortamo
Author: Hjalmar Nortamo
Release date: December 7, 2016 [eBook #53693]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSSI RAUMLAISSI JAARITUKSI ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä, E. W. Ponkala, 1912.
Kon Dasala Vilkk kadoksis olHakkri Iiro otta sotamiähem bestiKon Dasala Vilkk vedo voittMaistri raakpuuTasala Vilkk osta uude silkkhatuVälmlän Gyäri heosengaupaTasala Vilku valehammasKon Dasala Vilkk sulkku saerastPitsreunane nestuukkKanniston Gyäri automobiilreisPreciosa MaijTasala Vilku naimisreisErinomase hyvä lindkoerKolm valtta riidasKuip pali prässi siit ol, ennengo Raumall merikoul saatti"Esmeralda" jungi joulaattKalljongylä sepp ja rauttiän gondukteerHerashöödingi muuttorpaattRöyskä isänd todista Myllkoske ja Leppkorve jutus
Kon Dasala Vilkk kadoksis ol
Se Hakkri Iiro ol sitt vähä merkiline miäs siit ett vaikk se mitä ettes olis ottann, ni ai siin joku piän glumm kans pakkas joukkon dleema. Kerrangi — siit o ny jo koko joukk neljättkymmend aastaikka takasi — se pan koko meijän gaupungi liikkell ja niin durhast asjast, ettei kukka muu ko Hakkri Iiro niin durham bäälls saisikka semmost rymyli toime.
Se ol siinp perunaistuttamise aikans saman vuank, ko se suur mettpalo ol Pitkäjärven galljoill. Mnää olin dull haminast kottis siink kahde aigoin ehtopuall ja istuskli meijäm beräkamaris paithioillan ja poldim biippuan ja naureskli itteksellen gaikki niit hullutuksi, ko mnää oll saannk kuuli edelisen ehton. Asi ol näättäk semne, ett mnää oll ollk kalaasis. Stenjukse "Maij" ol tullk kotti ensmäisest reisustas ja ko reis ol lykistynn oikke hyvi ja ko muutongi siihe aikka mailma pruukattim bittäp piän galaas, ko asti kottit tul ja eritottengin, go se ensmäisest reisust kottit tul, ni Stenjukse äij ol käskenn viärait buurihi. Ja koko joukk meit siäll oliki. Provast ol ja pormestar ja tohtor oliva ja vanh Redarstaatt ol ja Gusta Knobbe ja Janne Roode ja Patola herr ja Sipin Gaapo ja Priian Gruna ja apteekar ja — — nii em mnää ny enä heit kaikki muistakka —. Mutt summ se vaa ol, ett pali meit siäll ol, Maijan gajuutt vallan däynn ja mnää ja Dasala Vilkk oll ja — ja Hakkri Iiro kans; niin guingastetei hän olis ollk, ko hän ol seilannk konstin Maijas juur sills samall reisull. Ja lysti meill ol oikke hyvim bäevi. Tohtor ja pormestar pitivä ai joukkom biänem buhe, niingo hes semmost toimitust nimitivä. Se on gans olevannas jotta, semne uudeaikkane maneer ja kyll mar se kans vaa juhlalist ongin, gon gesken gaike istuta niingo spinnhuusi ehtokirkos ja yks nouse ylös saarnama — nii händ, em mnää stää tahd lainkkan giälttä, ett semne laudeeraminengi o joskus paikallas, vaikken mnää ols sengaldassehen dottunn. Ja o se siit kummingi hyvä, ett semse saarna jälkke saada ai hurrat ja se hurramine ongin gaikkjam baras paikk semsis puheis se verran go mnää heit ymmärä. Ilma stää hurramist ei ainakka nep pormestri ja tohtringam buhe olis mittä oli. Ja mnää takka, ett me hurrasi. Sillaill oikke. Ja sittengöst heill lysti tul, ko mnää pani syydvästim bäähän, istadi Steniukse äijä merimiäskistum bääll ja veisasin gymmengunna värssy siit vanhast merimiäheveisust, ko on golmattsatta värssy pitk, jos se oikkem bääst päähä oteta. — Nii händ, lysti meill ol oikke hyvim bäevi, mutt tul ai siin lystis vähä nautittuakkin, gyll mnuu sen däyty tunnusta, jos mnää oikke mene ja tode sano. Tul händ, nautittu oikke siint tul ja kukatiäs hiuka liiemäksikki. Kon gell ol siink kahden gorvill yäll ja enimä meist jo oliva lähtennk kotti, ni mnää huamasi ettei Tasala Vilkun gipaka enä tahtonn lainkkan dräkkiäs pittä ja ko Hakkri Iiro niingon gonsti velvolisus om buuris, kuahas siin ettit takasi ja toi ai uutt ainett lissän, go selkkemän dupatti, ni hän dek semssi everhaalningeit, ko semne asti, ko o liia heikos baarlastis. Sillaill oikke ja häppi stää sanno o, ett he nii oliva, mutt nii se vaa ol eng mnää tahd lainkka stääkä salat, ettän ittekin daisi oll oikke aika pomrillis, niingon dähä aikka mailma sanota.
Mutt mnuull ongi ai olls semmost järkki, etten mnää menekkä ihmste nähtväks semsis olois ja sendähde mnää jäingi Maijan gajuuttihi maat ja käski Vilkun dehd sama ja Iiro mennk koijihis. Mnää sanosi heill, ettei se pass lainkka, ett hes siin reedas menevät tänttröittemäm bisin ganaalin diät, kosk jo ruppe olema iso päev ulkon ja varvi miähe ruppevat tleema haminaha. Mutt luulettak, ett nep poja mnuu neovoijan guulustliiva. Ei kuulevin gorvihi niit otett, muttko lähdettin gaupunkki kohde ja veisatti mennes.
Kaikki näit asjoit mnää muistiin, go mnää siin istuskli meijäm beräkamaris ja poldim biippuan. Ja oikke hyvä mnuu ol ollaksen. Auring paist nii sanomattoma ihanast ja kärväses surisiva mnuu ymbrillän ja meijän gatt istus pöydäll mnuu edesän ja kehräs niim bali, kon gerkes ja kattel ihmeisäs, kuis sau nous mnuum biipustan gatto kohde.
No, ko mnää sitt siin nii istu, ni mnää nään gamari ovest, ko ol jäänn raolles, kuik Kalljola Fretta tlee tuppaha vähä kamalan gohinan gans, läähöttä niingo ajokoer, ei san hyvä päevä eikä mittän, go ruppe koht hollama meijä äitellk, ko askroitt kaffepannuines taka edes: "Ohhoh, ko hengästysi; jeskandeerakast sendä, ny vast kamali kuulu! Vaikk kyll mar kaiketakkin des se jo kuuli olett. — — Jaa, jaa, semne sitt hänengi loppus ol!"
— Kui mitä snää puhele — sanos meijä äite; kukast nys sitt jällk kuall o?
— Vai ett mar tes stää viäl kuull oi! — Hae ittellen istumbaikangi ensi — Ohho sendä, jaa, jaa, niin dääld mennä. — Ja Kalljola Fretta istus tuvam bengillp, pist priisi nokkahas ja sitt itkemä roinama niingon gett keväsi.
Mnää tunnen Galljola Fretta ja takka, ett ei mar se vaa isso aikka olis andannk kuuli uutissias, mutt nyk käveki nii hullust, ett juur ko hän siin roinas, niin dlee Puandi-Elkk tuppaha viäl kovemall hädällk ko Fretta ja ruppe kans hoihkima ja voihkima ja sano viime: "Olettak uussi kuull?"
— Niin, gon Dasala Vilkk o hukkunnk kanaalihi, kiirutt sillo Fretta vähä nässist sanoma, ettei Elkk kumminga olis häne edelles kerjenn.
— Kui hukkunn! kysysi mnää ja kimmati vähä äkkim bystö. — Mitäst te ämmä ny jällp prohtatt?
— Ittes prohta, sanos Fretta, — mutt josas uskot taikk ei, ni Vilkk om budonnk kanaalihi ja hukkunn. — Jaa, jaa, se o vaaraline baikk se kanaal, ei Vilkk ol, jumal parakko, ensmäinen, go siihe o molkattann, vaikk het tähä saakk ovas siäld hengis pääss ylös jäll. Mutt Vilkk ol tiämäs siin reedas, ettei hän taitann oikke henges edes taistell ja sinn hän sitt jäiki; hukus niingon gatimboik. — Jaa, jaa, ei stää yhtän diäd, kosk met tääld pois käsketä, lopett Fretta, pan priisiks ja tarjos Elkullekki.
Ja Elkk löi nokkas nuusku täytte ja huakkal niingo hänell olis ollp pajambalkkes sisikunnasas.
Ymmärtä se, ett mnää olim beljästynn, peljästy stää vähemästäkki, ja ko mnää tiäsi vanhakselttas, ettei niitte ämmättem buheihi ai ol luattamist, ni mnää heiti jakkun yllen ja läksin Dasalaha. Mutt kon Dasala muar ei ollukkan goton, ni mnää painsi Hakkrill Iirot hakema. Siäll ol Tasala muariki. Muar itk kollott ja ko hän näk mnuu, ni hän sanos: "Ol mar oikke hyvä, ett snää osasit tull, mnää olen däsä vähdän itten oikkem bualkualjaks tua Iiron gans eng vaa saas stää herell. Koitast nys snääki voorostas. Se o sendän gamala, ko ihmne noi raskast nukku."
— Älkkä yhtä hualikk, muar, kyll mnää se herells saa, mutt kuulkkast, ongost siinp perä, kon gaupungis jahdata, ett Vilkk o hukkunn?
— En mittän diäd, Kalkke park, mutt kyll kamalald näyttä, kodei hän olk kottit tull eik händ mistä löydetä. Iirom bareis hän viimetteks näht o ja jos mnää vaa saisi se uutskoti herell, nin daedetais saad häneld jongungaldast tiätto.
— No, kyll se pian gäy, sanosi mnää, kumarsi itten sängy laeda yli ja huusi Iiron gorvaha: "Ylös reivama!"
— Well, kapteen, reivama on gäsk, sanos Iiro ja kimmatt ylös niingo feder.
Näättäk, asi o semne, näin gesken gaikem buhutt, ett ko merimiäst herätetä, ni ei siin händ nyhji ja venutellt tarvitt, muttko sano vaa: "Ylös reivama", ni se ongi sitt nii luja sana, ett hän vissi herä, jos ei hän vaa nuk semmost und, ett saada menns sanomkelloj tilama hänell.
Sillaill oikke. Kyll Iiro siit vähitelle virkkoma rupes, hän haukottel ja tahkos silmiäs ja ko hän viime ymmärs, misä hän ol, ni hän suutus ja sanos: "Mitäst mnää nys sitt reivan dämses rytiskäs?"
— Huals snää nys siit, sanosi mnää, — mutt selitäst meill, mihi snää ole Vilku jättänn?
— Vilku jättänn! — Mnuungost täsä Vilkku kaittimam bidäis. Mnää tykkä, ett hän o siihe ikkäm bääss, ett häm bitä ittestäs murhe.
— Eks snää vissi lainkkan diäs, misä Vilkk o?
— En, en yhtikäm behu, sanos Iiro ja löi ittes taas laapalles sänkkyhy.
Kon Dasala muar näk se, ni hän läks pois, itk mennesäs ja sanos, ett hän mene pormestrill ja pane trumbu liikkell.
Mutt mnää jäi Iiron dyä eng andannukka häne nukku uudestas, niingo häne miäles tek, muttko seliti hänellk, kui asi makas ja ett kaupungis pauhata, ett Vilkk o hukkunnk kanaalihi.
— Se o nys sendä vähä aika vale, sanos Iiro. — Annast, ko mnää oikke ruppe muistuttleeman, gui me Maijast kottit tlii. Nääks, niingos kukatiäs muista, ni me oll hiuka fiiris.
— Eik nii hiukanga. Mnää en ymmär lainkkan, guit tek kävele yritittäkkän gottit tleema.
— Em mek kävelen dullukka.
— No, mutt mistäst teh heose sitt saitt?
— Heose, mist me heose saann olsi?
— Kuingast mnää tämä sitt ymmärä, lenttäing tet tliitt?
— En, gon garate. — Annast ny mnuun goot ajatuksen. Nääks, se ol sillaill, ett ko mes siin hissuksis tänttröittin gaupunkki kohde, niim bäev rupes valknema ai enemä ja enemä ja ko mep pääsi Valkosillan gohdall, niin gell ol kerjennt tleema viis, kosk mek kuulin, gon glima sois kaupungis ja varvi miähi rupes tleema niingon göytt vaa. Sillo Vilkk sanos mnuullk: "Kuulestis Iiro", sanos hän, "ny o semne räkning, ett mnää menen dakasi Maijaha maat, me olen diädäks siin reedas, ett kaikk ihmse naurava meit ja mnää en dahdt tuli juapnun girjoihin goko gaupungi edes."
— Ol vai, sanosi mnää, — ennengo snää olep pääss haminahan dakasi om bäev kukatiäs pualill ja kaikk ovak kerjenns snuu näkemä, mutt tiädäks, mnää olen guull, ett ko ihmsell o niim bali pääs, ettei kondi oikken dahdt tehd virkkatas, ni sillo ei ole väärttikä yrittäk käveli, muttkon garama sillo lähtit täyty ja se kuulukin gäyväs oikke nasevast semsis olois.
— Käynek vissi, sanos Vilkk, riisus jakkus ja pist sen gainlohos ja meinas ett stää konsti meijä nys sitt täytykin goitta. Ja mnää riisusi ja jakkun ja sitt mnää panin gäten Vilkun gaulaha ja Vilkk pan gätes mnuun gaulahan ja kas näi mes sitt läksin garama suttaman gaupunkki kohde. Oi turkanen go mek karasi, es snää usk, kummost faartti met tei ja oitis, oitis niingo snööri pisi vaa. Ja tiädäks, mnää ole siin luulos, ettei kukkan, go meit vastan dul, ymmärtänn, ett meis mittä vikka ol. Mahdollisest sendä nek, ko rookkasiva nähd meijän, go met tein gäänökse jossan gadungulmas. Se manööver ei tahtonn, nääks, oikke luanistak, ko meijän däydys topat faartti ja ko faartt lopus, ni met tei semssi everhaalningej, ett meijän däydys nurkki haparoit. Ja semsis paikois mep puhalsingi ai yhde eine ja sitt me läksi jällk karama. Nii ett ylipäätäs mnuun däyty sanno, ett se karamisen gonst semsis olois om barhamppi konstej mitä mailmas o. Pans se miäles, Kalkke! — Nii händ ja sillaill mes sitt pääsin Dasalaha ja mnää pisti Vilkun gööki ovest sisäll. En uskaldann itt menns sisällk, ko se Tasala muar o, niingos tiädä, vähä semnen giivaluandone ihmne. Ja sitt mnää tlii yksnäs karaten gotti. — Nii, ett niingos täst ymmärä, ni Vilkum bidäis oleman Dasalan göökis.
— Mutt siäll ei se ol ja niingo mnää sanosi, nin gaupungis hoilata oikke vahvast, ett se o hukkunnk kanaalihi, ko hän o siällppäi näht viimetteks.
— Vai jahdata semssi, sanos Iiro, nous istuma sängy laedall ja rupes fundeerama. Ja ko hän ol siin hetke aikka fundeerann, ni hän sanos: "Suutta kyll sendä nii ollakkin, Galkke, ett hän o yrittänn uuden gerran dakasi haminahan, go hän gerra ol saannp päähäs, ett hän mene takasi Maijaha makkama. Niingos tiädä, ni Vilkk ol semne, ett mitä häm bäähäs sai, ni siälls se pysys. Ja jos hän gerra sen dyän dehn o, ni suutta kyll nii oll, ett hän o molkattannk kanaalihi, siäll o moni muuki liotell ittiäs, mutt stää em mnää sendän dahdois usko, ett Vilkk, ko o nii mond kertta klaarann Itämere ja Pohimere ja Aklandi, hukuis semsse rapakkohon, gon dua meijän ganaal o. Mutt suutta kyll sendä niingi oll — nii händ, pali mahdolist kylläkki. — Ja ei sunkkan däsä sitt muu aut ko lähti hakema händ, nii ett saada hän edes siunattu multtaha. — Ohhoh sendä, semneng hänengi loppus sitt ol."
Iiro rupes sitt vaatettama ittiäs ja mnää läksin Dasalaha muari lohduttama. Mutt ei hän vaa leppyn, vaikk mnää siink, ko mek mek kahde istusin Dasalan guistillk, koiti selittä hänellk, kuip pali paremas korjus Vilkk nys sendä ol, ko hän ol pääss täst murhe laksost rauha haminaha. Ja pali muutakki oikken gaunist ja ylösrakendavaist mnää siink koitim buhhu, mutt mitä enemä mnää puheli stää harttami muar itk. Eng mnää stää sendä ihmetellykkä, sillett vähä surkkjois olois Vilkk ol päeväs päättänn mnuungi miälestän.
No, ko mes siins sitt istu ja praakkaskle, niin dlee Pyyrman siihen drumbuines, sano hyvä päevä ens, juttle hiuka aikka yht ja toist semmost, ko semsis olois pruukata ja sano viime: "Mnää tlii, muar, tänn, ennengo mnää virkam bualest lähden drumppuam baukuttaman, go asi o näättäk semne, etten mnää oikke ymmär, kui mnää tämä julista. Mnää toimitan dätä virkkatan ny jo toistkymmend aastaikka ja ole joutunnk kaahistamam budotetuj rahakukkroj ja karkkum bäässyj heossi ja kadoksihi mennyj koirambenikoj ja katimboikki ja eksynnyit ihmiste mukuliakki, mutt tähäm bäevä saakk em mnää viäl ol joutunnt trumbuttaman däyskasvut ihmist ja kapteen miäst viäl päälsem bäätteks. Mnää ole fundeerannp pään ymbärs, mutt kui mnää fundeerangi, ni mnuu miälestän se julistus ai vaan guulu vähän glookungaldaseld. — Kuulkkast ny ittekki ens."
Ja Pyyrman ott napplas, hakkas hetke aikka trumppuas: taramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, rara, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam. "Tänäpä aamust jälkke viiden gatos kaupungi ja hamina välillt Tasalan gapteen, Tasala Vilkk, kon dek kaikk tunnett. Ja sendähde ei mnuun darvittekka minkkängaldassi tunnusmerkej hänest anttat teill. Ja viimitteks hän o näht Hakkri Iiron gans ja sitt ei händ ol enä näht. Ja se kunjaline ihmnen, go o häne se jälkke nähnt taikk taita jongungaldast tiätto hänest antta, tulis ilmottama ittes kunjalist hyvityst vastan Dasalaha. Ja hän luulla hukkunnun ganaalihi. Ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam."
Mutt em mek kerjenn viäl suutan avama sannoaksen, mitä met täst kuulduksest tykkäsin, gon Dasalam borstokontturi ovi avata ja — Vilkk astu kuistillp paljambäite ja paithioillas ja hööhmis, nii ett hän ol juur niingo huanost kynitt kana ja huuta: "Vikakost ny on, gon dep Pyyrman tleett tännt tämmöst meno pitämä, ett herätätt mnuu makkjast unestan." — — —
Siunakkon go mnää peljästysi! Ja Tasala muar luul vissi aaveit näkeväs. Mutt pia hän sendä virkos, lens Vilkun gaulaha ja sanos: "Snää eläs sendä viäl, snää eläs sendä viäl. — Ja oi voi ko snää ole hööhmis, mutt ong se ihme, ko mnää tyhjensin bolstrin donnk kontturihi; mutt mitä sill o väli, ko snää sendä elä viäl."
— Elän gaiketakki mnää, pahusikost mnuu sitt tappann olis, vastasVilkk ja ol kiukkuse näköne.
Mutt se, ko ol viäl kiukkuseve, ol Pyyrman. Hän rupes käymä rauarin gimppuhu siit, ett muar ol pannk kaupungi virkmiähem bilka alaseks — ja äkseeras niingom bualviti. "Mutt sama se o — lopett hän viimem buhes — mnuu haudam bääll ei saakk kukkan dulls sanoma, etten mnää ol lailles virkkatan doimittann ja mnuu ei tuls siihe mittä, jos snää, Vilkk, ole eläv taikk kuall, jos snää ole hukas taikk löydett, mnää ole saannp pormestrild oortelin drumbuttama snuu ja mnää trumbuta, joka ikittes kadu nurkas mnää trumbuta sen, go mnää olen gäskett. Semne o virkmiähe laki."
— Kui mitä snää trumbuta? kysys Vilkk, ko rupes aavistama, mist puhe ol.
— Mitä mnää trumbuta! Trumbuta ihmissi kokko hakeman Dasala Vilkku, ko on gadoksis ja luulla hukkunnu Rauman ganaalihi!
— Koitast snää, Pyyrman, vaan dehds se tyä, sanos Vilkk sillo, nytkäs trumppnapplap Pyyrmanin gädest ja heitt net tuvan gadom bääll, — koitast tehds se vaa, niis saa juur saman giärun go nuas snuum balikkaski; snää ja snuun drumppus ja snuun guuldukses ja värkkis.
No, ymmärtä se, mimne upra siit tul. Muarill ja mnuull ol täys tyä, ennengo mes saim Byyrmanni ja Vilku sopima jäll, mutt vihdo se sendä onnistus ja viäl nii hyvingi, ett Vilkk käsk mnuu ja Pyyrmanni sisällt tekemäm biänen glasi. Ja miälelläs mnää kaiken dämäm bäällk klasi olsin dehnykki, mutt sillo mnuu muistus miälen, ett Iiro ol luvann lähti Vilkku hakeman ganaalist ja mnää kiirudi itten sendähde Hakkrill estämä händ nii hullust toimest.
Ko mnää pääsi Hakkrim bihall, ni mnää näin, gui Iiro lendä niingo hull ymbärs piha ja aja takka heijä valkost kukotas, nii ett vähä henkki miähes ol.
— Ol mar hyvä, ettäs tlii appu, huus hän jo kaukka, — koden mnää saat tota riivattu kii!
— No, mitäst paha kuko snuull on dehns sitt?
— Ol vai ol, hull! Eks snää tiäd, ett ko vesiruumist haida, ni ei tarvitt muut, ko ottak kukom baattihi ja ko sitt soudeta sem baika ylitte, misä ruumis makka, niin guko kiljatta. — Es snää kans mittän diäd, sanos Iiro ja men niingon gulo kuko hännäs.
— Vai nii, sanosi mnää, — mutt turha tyät snää nys sendän dee.Vilkk o löydett jo.
Siilo Iiro seisatt niingo naulaha, istatt perunmaasänkkehem, buhals hetke ja kysys viimen dotise näkösen: "Ong häm bali muuttunn?"
— Ei ol, vastasi mnää, — ei ole muuttunnk, kon giukuttle ja pärmänttä juur niingo ennengi.
— Kuik kiukuttle? No hän ongi sitt hengis viäl? — Hengis oikke hän o ja arvast mist hän löydetti?
— Kuingast mnää se arvaisi.
— Tasalam borstokonturis se poik o nukkunnt tähä saakk. — Ymmäräks snää, kui hän sinn o joutunn? kysysi mnää viime ja katosi Iirot silmihi.
Ja Iiro katos mnuu silmihi ja sitt mep pyrskäti yhtäkki molema naurama. Muttko Iiro ol saann naurus hillitty se verra, ett hän jällen dais puhell, ni hän sanos: "Nii oikke, sillaill oikke se käynn o, ett mnää pisti hänem borstokontturihin, go mnuu hänem bit köökkihim bistämä, mutt se Tasalam borsto on gans niim bimi ja pahustak heijän darvitte pann niit ovej nii liki toinen doistas."
Nii sillaill oikke se juttu ol, ko Vilkk kadoksis ol, mutt ettäkköst tekkin dykk, ett se Iiro ol merkiline miäs saaman glummej toime.
Hakkri Iiro otta sotamiähem besti
Jaa, ett misä Hakkri Iiro toisem beuklos mistann on, dek kysytt. — Nii händ, ilma vaseman gädem beuklot oikke se poik häärä ja rymsteera ja jos tahdott, nin gyll mnää juttlen deillk, kuis se käve, ko se sorm helkkrihi men, sill ett föleis mnää oll sillongi. Kuingasteten olis oll.
Näättäk se ol siihe aikkan gon Durki ja Ryssän geisri välill ol tulls semne riit, ettei siit pääst vähemällk ko sodall ja oikke aika sota siit tliiki. Se ymmärrätt siitäkki, ett Ryssän geisar pan hakema miähi Suamestakki, vaikk hänell o sotapoikki siäll omas maasas niingo mannakryynej vaa. Mutt ei nep piisann häne miälestäs sittengä ja nii hän lähett niingo sanott semssi värvrej haukuttleema Suamem boikki kans sottaha. Ja yks semnen dul tänn Rauman gulmillekki. Ja se miäs mar osas jutell. Jos hänem buhesses vaa luattas saann olis, ni oikke ijangaikkissi klaakkreit me olen, goten me jokane järjestäs sotamiäheks ruvenn ol. Mutt met tiäsingin, guip pali perä hänem buheisas ol ja käski häne mennt tyhmemätte miästen dyyijö jutuines eng ottann häneld pesti, vaikk hän olis kuis sedeleitäs meijä nokkan edes vilkutell. Ja ko muu nuare miähe ottiva meist esimerkki, ni liki käve, ett värvär olis joutunnt tyhjin doimin gasarmihis lähtemä. — Mutt kaikeks onnettomudeks tliivas sillo ne Leila Aakusti hää ja Iiro ol käskett niihi ja värvär tul sinnk kans. Ja ko mes sitt sinä hääpäevä ehton, Vilkk ja mnää, istusin Dasalan duvas seilej neulomas, nin dlee Iiro siihe aika fiiris ja portviin-pott kummassakki jakum blakkris ja sano ett ny juadangi harjalissi.
— Mitä harjalissi? mek kysysi, vaikk mek kumbakin goht ymmärsi mitä tapattunn ol.
— Mitä harjalissi — vastas Iiro ja kräväs korkki ulos portviinpotu suust — ettäk tep pöhköse ymmär, ett mnää sotamiähem besti ole ottann. Näättäk asja lait o semne, ettei merellp pääs sen gorkkjamallk kon gapteeniks, vaikkas kui rehkeisisi, mutt sotamiäs se poik nouse kraadeis nii, ettei sill ol mittä määrä, pääse majuuriks ja everstiks ja kopraaliks ja kenraaliks ja keisriksikki niingo se Napuljoon Punapart esimerkiks.
— Kyll snää oles se Napuljoon, ett — sanos Vilkk siihen, go Iiro tek piänem byssäykse ja katos talisills silmilläs, ett ming vaikutukse hänem buhes meihin dek. Ja sitt hän jatko.
— Napuljoon, mnää en ol mikkä Napuljoon, ko Iiro mnää ole, Hakkri Iiro, ja snää olet Tasala Vilkk, mutt tiäds se, ett ko snää solkka jossa mädändynys astjahaaskas Rauma ja Saksa väli ja komenak korkkendas 13 miäst, ni sillon dämä poik hallittekim bataljooni ja siljä mnää tee, jumalist, kuis siljä mnää tee. Kaikk kaupungi mnää hävitä, nii ettei niis pidk kivi kivem bääll olema, kaikk muup paitt Rauma, se mnää säästä — niin guingasteten säästäis ja sinn mnää siirän gaikk kirko ja linna muist kaupungeist ja Raum tlee suureks ja kunnjaha ja ko mnää kuale, nii Naulamäell rustatan gomjas muistpatsas ja siihen girjoteta suurillk kulttasillp pookstaaveill ett: "Täsä lepä — Hakkri — (hikk) Hakkri — Ii — ii — Iiro —"
Ja siihe Iiro nukus eik heränn, vaikk häm butos toolild laattjaha.
— Nii ai lepäki, sanos Vilkk, nous ylös ja läks ulos tuvast ja mnää menim beräs. Ja nii harmeisan me oll etten mes sanakan doisillen sanonnk, ko nyäkkäsim bäätän vaa yhde einen, go me erosi ja läksi huilama.
Mutt kyll mes se sija seoravan aamuns siit asjast juttli. Nii händ, juttli oikke ja olin giukkussi. Vilkk kävel ettittakasin Dasala sali laattjallk kädes seljän dakan, sylk ja kirol, mnää istusi akkna edes toolill ja trumbutim Borilaiste marssi klasiruuttuhu ja sali nurkas istus Iiro, pitel päätäs ja koitt pittä ittiäs ylhäll vaikk kaikest kuulus, ett hän gadus kauppatas. Mutt vast aik sitt hiire haukotellk, kom bää on gati suus. Kaikkjast enimäm bit sendän Dasala muar vähti. Hän dul joukko salihi ja haukkus Iiro oikkem bahambäeväseks ja joukko häm bist ittes taas peräkamarihi, vet ulos piirongiloodas, koperoitt ja hak vanhoj säästöijäs ja ko hän ol saanns sem bestirahan däytte, ni häm ban liinam bäähäs, tul salihi, anno viäl yhde oikke aika ripitykse Iiroll niingo vissemäks vahvudeks ja sitt hän läks ulos ovest ja sanos, ett hän repi silmäp pois pääst sild värvrild, jos ei se ot takasi stää Iirom besti.
Mutt ei se ottann. Hetkem bääst muar tul takasi rahoines ja ko mek kysysi, mitä värvär ol sanonn, ni muar sanos: "Kyll mar sen diätä mitä semne hunsvott sano." Nauro hirvittel se vaa ja ko mnää kiukustusi ja seliti hänell, mikä hän oikke o, nin dämä pahus kehta sanno: "Kas tualuandossi ihmissi keisar tarvitteki voidakses antta mahomettlaisillf fliiteihi" ja rupes tarjoma mnuulls sotamiähem besti. Semne raat ja hirvhammas! Vai sottaha mnää ny viäl viädäis, vanh ihmne ja hyvä kristitt kans miälestän. Mutt kyll mnää sill uutskotill annongi semse ulossedeli, ett hän vissin diätä karahtääris.
No, mitäst täst, ko mes sittkaiki neljä oll siin hetke itteksen fundeerann näit asjoit, niim byssä Vilkk Iiro ette ja sano: "Niingos kuule, Iiro, ni asi o auttamaton, snää joudu nys sottaha ja taita se reis snuull opiks ollakki, josas siäld hengis pala, mutt kuit tahanas, ni Raumam bojist ei pid armeijall häppjä tleema ja sendähde mnää ole ajatell, ett snää es lähds sinn vallan diätmättömäns sotamiähen gomenoist, muttko snää ruppe nyk koht ittiäs niit varte valmistama, opeta ittes äkseerama ja ambuma ja päälsem bäätteks nälkkä kärsimä ja selkkäs saama — nii, nii älä yhtä siin möris, kyll net taedo vaan gaikk sodas tarvita. Kaikeks onneks meill on däälls se uus tullvahtmestar, se opetta snuull äkseeramisen daedo, ambuma mnää opeta snuu itt ja mitä niihim muihi opetuksihin dlee, niim bidä mek kahde mnää ja Anundilan Galkke — muar kolmanden — niist huale."
Kyll Iiro vastan goit pulitta, muttko Vilkk pit asjas pääll ja selitt ja selitt hänellt tarkotukses, nii hän rupes vihdo viime ymmärtämä, ett hyätty hänell niist Vilku meiningeist ol ja ko hänell ol vaa viikk aikka siihen go hänem bit lähtemä Helsinkkihi ja siäld Turki maall, ni me rupesin goht toimeihi.
Se uus tullvahtmestar ol vanha aliupseer Suamen gaardist, nii ett ol oikke jumala lykk, ett meill ol semne miäs pyydettävän. Ja hän ol koht valmis semssen doimehe ja sanos, ett hän on gymni vuassi nahkpojist kelvolist kanuunaruakka tehn. Mutt hän sanos, ett yht miäst ei taed millän davalls sotamiäheks opetta, sillett ei se sillo saa mittän gäsityst plutuunast ja komppaniiast ja ketjust eik edes rindmastakka, nii ett kyll vähindäs kolm miäst tarvita, ennengo semsest opetuksest mittän dlee. — No, mikäst muuka siins sitt autt, muttko mnuu ja Vilkun täydys ruvet Iirollk kumppniks. Ja sano mnää se, ett vaikk siällt Tasalan duvas yht ja toist toimitust pidett o, ni nii luja vähti ei siäll ol enne eik jälkke ollk, ko se viikkon, go me Iiron gans sotamiähiks ittiän harjottli. Se tullvahtmestar ol koko peto asjas päällp pitämä eik se lainkka stää toindas leikim bääll ottann. Ei muttko haukus meit niingo mikäkin, gon ei kaikk "napletsoo" ja "nakraulli" ja "rusevolno" menn oikke häne miäles jälkke. Hiki tukas mes sai vähdät ja kovas kuris mep pidetti, nii ett me oikke sydämem bohjast huusi "rauttase ratta" joka kert, kon dullvahtmestar tykkäs ett men hyvi ja sanos: "harassoo." "Rauttase ratta" merkitte ryssän giäles niim bali ko, ett ahkerus o meijä ilon. Kaikk käve näättäk ryssängiäli. Ja se tullvahtmestar osas stää niingo me engelskat. Sild tul ryssä vaikk kuip pali ja ko mep pistim "begomiks" plutuunas ja tullvahtmestar hyppäs tool jalkkattes välis meijä edellän, ja ol olevannas upseer ja heose seljäs, ni sillo sild pojald pääs niim bali ryssä, ennengo me liikkell läksi, etten mnää olis koska uskonn, ett stää kiäld saada semne räms yhdellk kertta sanotuks. Ja sillongost tuva laatti tömis ja tomu lens ja kon Dasala muar juur sillon gerra osas tull meit kattoma, ni häm byärys niingon ganamboik, ko se meno näytt nin gauhjam beljättäväld.
Sillaill oikke ja edistymist met tei oikken giitettävällt tavalls sotamiähen daedois ja toimis. Tullvahtmestar ol oikken dytyväine ja sanos, ett ol vahing, etten mek kaikk menns sottaha.
— Em mar menekkä, sanos Vilkk siihe, se o vaaralist leikki, siäll ei pidet kuulem väli vaikk toist suuhu ammutais.
— Ei pidetäkkän, gyll asi tosi o, sanos tullvahtmestar ja sitt hän ilmott meill, ett ny me ole niim bitkällp pääss, ett huameaamust mennä ambumharjotuksehe.
— Jaaha, ny alkaki sitt mnuu opetuksen, sanos Vilkk sillo. Hän go näättäk semnem byssmiäs ai oll o.
Mutt tullvahtmestar selitt hänellk, kuit tärkki asi se o ett osata amppuk komeno jälkke ja ett ambumises vast häne ohjaustas tarvitangi. Ja sitt hän opett meillk koht ne ambumisen gomendsana, ko Vilkk ens ole toimittank kamaris seinäst pyssyngrapa jokatte meijän gätten. "Serenga rotoju", "serenga plii" mnää viäl niist komendsanoist muista ja sem "blii" sanam bääll pit paukattama.
Ko mes se oli ovenn, ni Vilkk tykkäs, ett me oli ansannt todiklasi ja käsk meijän Dasala salihi istuma. Ja ko mes siäll istu ja toda, ni hän dua peräkamaristas yhde vanhan givääri, anda se Iiroll ja sano: "Kosk snää ny oles sotta menos ja sotamiähen daedois hyvi edistynn, ni snuulls suada se kunni, ettäs saa ampput tällk kiväärill. Se o sodas oll ja mnää käytä stää vaan geväsi vesilinnun guvill ollesan, mutt, niingo sanott, snää saas sill ny amppu. Mutt pitelk kaunist stää, sill ett siin o nii hyvä piipp ettei semmost ol toist mailmas, se ei ole nääks rautta mutt kom buhdast teräst. — Ja itt mnää tahdo se ladat."
Ko Vilkk o tämäm buhes pitänn, ni hän dul mnuun dyän ja sanos: "Ja kyll mnää sen dakka, ett siihe luja lading tlee." Sitt hän vei sen giväärim beräkamarihi jäll ja sanos, ett kyll hän se sitt huame fölisäs tua, kom Buamkalljon gedoll mennä ambumharjotust pitämä. Me oll näättäk sopinns siit, ett se Buamkalljon geto paras paikk semssen doimituksehe on, go siäll ennengi sotaväki o ammuskell. Mnää oll oikke ilone, ett Vilkk viivys peräkamaris niin gaua, ettän gerkesin dullvahtmestrillp puhuma, mitä Vilkk mnuull ol sanonns sen givääri ladamisest. Mnuun dul näättäk surk Iirot ko mnää ajattli, ett se Vilkk vissim bistä nii luja ladingi siihen giväärihi, ett Iiro lendä seljälles ko hän se laukase. "Kyll se asi korjatuks saada" vastas tullvahtmestar mnuum buhessen ja sitt me rupesi muist asjoist puhelema. Mutt ko Vilkk ol tullp peräkamarist salihi ja rupes tullvahtmestrill linnustuksestas jahtama ni mnää pisti ittem beräkamarihi, oti sen giväri seinäst ja koiti, ett olik se ladingis vai ei. Ei ollk kosk heng käve läpitt, ko mnää piipum bää suuhum bani ja puhalsi. Sillo mnää nappasi seinäst Vilkun gruuttsarven, gaasim bualem biolist kruutti pyssyhy ja löim brannstaka varrell aika tukom baperi topningiks. Mnuun däydys prannstakka käyttä, kon en löytänn laastikku mistä. Sitt mnää meni salihi jäll istuma ja oll miälisän, ettän oll saannp pyssy ladinkkihi ennengo Vilkk siihen gerkes Porvo mitallk kruutti ajama Iiron durmlukses. Ja sitt me istusi jäll ja todasi ja jaarittli. Kyll mnää se näi, ett tullvahtmestariki ittes välillp pist peräkamariin, ja ajattli, ett hän o ny vissin gattomas, ett oling mnää ladanns sem byssy. Ja oikke mnää luuli arvannunikkin, gosk tullvahtmestar nauro niin meinavaisest, ko mnää hänells silmätän vilkutin, go hän dul peräkamarist.
Seoravan aamun mes sitt läksim byssyinem Buamkalljon gedoll ja Vilkk anno Iirolls se suuren givääri. "Snää tiädäk kaiketakki, ett se o ladingis?" sanosi mnää sillo Vilkullk, kom belkäsi, ett pia hän mene ja tahto ottas se mnuu ladingin ulos ja pann omas sijaha. "Tiädän gaiketakki mnää se", räyhäs Vilkk vastaukseks ja sitt mentti.
Ko mep pääsim baikall, niin dullvahtmestar pan meijä siihen metäreunall rivihi seisoma, Iiron geskell ja Vilkun doisell ja mnuu hänen doisellp pualelles. Sitt hän asett laudambääm bystöhöm biäne matkam bäähä meist, komens ens "smirnaa" ja sitt "palba serengoju", "serenga plii" ja sillo met täräyti. Mutt harvo mnää ole semmost jymäyst kuullk, ko se Iiron givär anno. Mnuu olivak korvan valla lukus ja pään sekasi ja tyhmä näköseld se Vilkkuki näytt, ko hän gatos mnuu ja sitt me rupesi Iirot siit meijä välistän hakema, mutt siin ol tyhi paikk vaa eik Iirot missä näkynn.
— Näiks snää mihi Iiro joudus? kysys Vilkk viime.
— En, vastasi mnää ja sitt mek kattli siin jällt toissian niingo sonn uutt veräjä.
Mutt sillon dul tullvahtmestar siihe ja sanos, ett samas ko Iiro laukas, ni hän dek vissi seitmändoist kuperkeikka ja men sinn metäm buskihi, ett yks tuaksaus vaa ol. — Se ol vähä kamal tössäys, lopett tullvahtmestar puhes.
Mutt em mes siink kaua stää asja kerjennf fundeeraman, go läksi Iirot puskist hakema ja ko me oll mennk kymmengund askel, ni me näi häne istuvas mättäll ja ko hän huamatt meijä, ni hän näytt molemppi kässiäs ja sanos: "Kattokka ny." Ja silmä ymbyrjäisinp pääs mek kattlingi, vaikk Iiron gäsis ol pali vähemän gattomist ko enne. Oikkjas kädes ol piän tröntt vaam byssyndukist ja vasemast kädest ol peukal tiäsäs.
— Mihi snää ole hukann mnuu hyväm byssymbiippun, sai Vilkk viime sanotuks.
— Snuu hyväm byssymbiippus — vastas Iiro ja ol kiukkuse näköne — snuu hyvä pyssymbiippus läks reissuhu mnuum beuklon gans. Lähdk karamam beräs, niis taidas sem bari sautta viäl. Pahustaks tees semssi ladingej.
— Ei se oll lainkka liia iso lading, sill o ammutt kaks vertta vahvemppi.
— Nii, mutt mistäs snää sen diädä, kodes stää itt ladann — sanosi mnää siihe.
— Kukast se olis ladanns sitt?
— Mnää.
— Es mar, ko mnää se ladasi, sanos sillon dullvahtmestar.
Ny rupes asi käymä nii synkkjäks, etten me hetke aikka ymmärtänn mittä, mutt viime Vilkk sai järkes selkkemä se verra ett hän sanos: "No mutt jos mnää ole se ladann ja snää ja tullvahtmestar olett se ladann, ni siin ol kolm ladinkki päälisi. Olik se sitt ihme, jos ei piipp kestänn. Ja se ol sendä nii hyvä pyssymbiipp, ettei toist semmost saakka."
— Em mnää vaa ol toist ladinkki toisem bäällp pannk kosk siin heng käve, ennengo mnää se ladasi, sanosi mnää.
— Sama ol asja lait, ko mnää ladasi, vakutt tullvahtmestar.
— Tep pöhköse! sanos Vilkk, — käve kaiketakki siin heng, ko siin ol pualvälis piippu piän reppem, mutt muuto se ol ehi ja nii hyvä pyssymbiipp, ettei semmost saat toist mistä. Pahus sendän gon de menett toisen galuj pitelemä ja turmlett ne.
Niin, gyll me ny ymmärsi, ett me Iirot säästäksen oll lyännk kolm ladinkki hänen giväärihis ja saanns se säpäleiks ja Iirom beuklo viäl kaupam bäälseks. Vaikk se hyät siit ol, ettei Iiro kelvanns sotamiäheks, kodei hänell peuklot oll enä. Mutt jos luulett, ett Iiro ymmärtä oll meillk kiitoline siit, nin gyll tes sitt erhetytt. Mitä viäl kom buhele ain go hän ilosellt tuulell on, gui hän gerra olis kenraaliks pääss, mutt kattese ystvä veivä hänem beuklos.
Kon Dasala Vilkk vedo voitt
Mnää oli ollp pari kolmp päevä Kodisjoells sukuloittemas eng olls sendähde oikken giink kaikis asjois, ko sillaikka ol Raumallt tapattunn. Ehtost hilja mnää pääsi reisustan gotti ja ko mnää sitt seoravan aamuns siink kuude aikka läksin Dasalaha, nin dlee Pajala Frankke, yks niit kaikkjam barhamppi velikultti, kon däsä mailmas saappa androit kuluttava, mnuu vasta. Mnää terveti händ tiätystengi ja sanosi: "No, Frankke, mildäst tämä mailm ny oikke snuu silmisäs näyttä?"
— Ky-ky—ky-ky-ky-kyll se ny-ny-jä—jä-jäll — — —
— Ol verka ja rupp ny jo jättämä nuas snuun goeranguris! — Koskas pane juur jämt niingo Änkk-Sampp — sanosi mnää — ja jäti Frankke seisoma siihe suu auk ja silmäs seljälles. — Nii oikke, em mnää viittinn häne änkkämistäs kuulustellk kon diäsi, ettei hän ennengä ollp puhettas takka ajann ja ajattli, ett se ol ny olevannas häne miälestäs jotta hyvingi lystelist pilkandekko, ko hän noim buhendapas muuttann ol. Siihe oikke mnää häne jäti ja painsin Dasalat kohde. Mutt ko mnää pääse sinn, nin dlee muar mnuu kuistill vasta ja ruppe koht mnuu klummima.
— Eks saap pyssyk kotons sengi Anundlam bahandekki, ettes tännt tul Vilkku viäkottleema yhdest pahudest toissehe. — Kyll teist jo ennengin darppeks harmi o, ettei teijä ain darvitt uussi koerangurej fundeerat — sengi uutskott!
Mnää rupesin goettamam bistä vähä vastaukseks muarill, mutt ei hän mnuu kuulustellk, ko men glohjas kiul kädes navetto kohde, nii ett puukengäk klapsusiva ja haukus mnuum bahambäeväseks mennesäs. — No, kyll se ymmärrätt, ett mnuu harmitt tämnem buhe, vaikkan oll hyvingin dottunns saama muarild oikke aika pyhkes sillon dällö. Mutt sen däydys kärssi ja sen gärseski valla miälelläs, kon diäs sydämesäs, ett muarill ol syytäkki ollk kiukkune. Mutt ny mnää oll miälestän juur viaton, mnää oll niingo sanott, ollp pois koko kaupungist eng muistann vähäld aikka tehnen mittä semmost, ett mnuu sendähde olis tarvinns saad niim bahambäeväsest fliiteihin go mnuullt tällk kertta annetti. Antteks se, ett muar haukus mnuu Anundilam bahandekkjäks, se nime mnää oll häneld mond kertta ennengi saann eng valla ilma syytäkkä, mutt se mnuu harmitt, ett muar ol sanonn mnuull: "Sengi uutskott." Sill ett, niingon diädätt, ni se o niit kaikkjam bahimppi nimej ko meijän gaupungis pruukata ja mnää sano se vaa, ett jos joku raumlaine sano teille: "Sengi uutskott", nin gyll tes sitt saatt täödells syyll ruvet kysymän gunnjam berä. — Sillaill oikke se asja lait o eik stää sitt ol ihmettlemist, ett mnää oll niin giukkune, ettän vallan gihisin, go menin Dasala salihi. En muistann enä hyvä huamendakka Vilkulls sannok, ko rupesin goht jahtama, ett "tämä o nys sendä vähä kamala, Vilkk, tiäds se, ett se o viiminen gert, ko mnää astu dämän gynnykse yli."
— Soo-o, meinaks sitt jäädä ainaseks tähä huanesse? sanos Vilkk eik tiättos pistännk, muttko makas seljälläs salim beräpengillk, kädep pää ali ja polvep pystös.
— Älä siin viisastels, sengi julmett, kon goit ruvet parandama elämätäs. Tiädäks, ei tämä kaupp kannat enä; snää suututak koko kaupungi ja täsä saava viäl syyttömäkkin gärssis snuun dähtes.
— Kärsväise näköseks ai snää olet tullukki. — Kuule, Kalkke, älä viit snää kans ruvet saarnama niingon gaikk ämmä ja ämmämäise miähe. — Pahus soikko, mnää suutun däsä viimitteks ja mnää sano snuull, niingo olen gaikill muillekki sanonn, ett syytön mnää ole. — Mitä hänen darvitt tuli mnuun gansan vetto lyämä.
— Kuis snää sanosi, vetto lyämä? Mitä snää meina?
— Mitästis snää sitt meina?
— Mitä mnää meina? Meina stää, ett ko mnää ole ollp pari kolmp päevä pois kaupungist ja tleen gotti, ni ovak kaikk tääll juur niingo olsivas Seilist karann. Ens tlee tua hultten, Pajala Fretu, eik viit enä puhellakka lailes, muttko änkkä ja aja puhettas takka niingo Änkk-Sampp ja ko mnää pääsen dänn, ni snuu äitis ruppe mnuu läksyttämä, sano, ett mnää viäkottle snuu pahuttehe ja haukku mnuu niin gamalast, etten oikken geht sannokka.
— No, mutt, Kalkke park, es snää kuulemas sitt tiädäkkä näist asjoist mittä, sanos Vilkk ja nous istuma. Eks snää olk kuuli mittä mnuu vedostan?
— Snuu vedostas? Aim bahustak snuu vetos mnuullk kuuluva?
— Kyll nek kuuluvas sendä. Tiäds se, ett juur se vedolyämne meijä äitti suututta ja sendähde snuull laki luetti.
— No, kaikki pitä kuulema. Mitä muar siit kiukuttle? Kyll mar häne sen diätämäm bidäis, ettei niit vedoj maksap pruukat. Ja es sunkka snääkä niim böhkö ol, ett snää maksa meina, mitäs hävenn ole.
— Em mnää hävenn ol. Kuingast semnen gysymyksehen dliis, ett mnää häveisi. Em maare, voittann mnää ole, ja se juur pahin ongi. Se niit vaevassi suututta. Ja sendähde se Fretukim buhettas takka aja. Älä enä usk, ett se poik pahuttas änkkä, muttko sendähde, ett hän häves vedo. Kyll hänell vaan dosi käsis o, hänell jos mnuulakki. — Em mnää muut san.
— Tiädäks, Vilkk, ny em mnää ol hullu harmamb, jos es snää selit lailles näit asjoit.
— Eks snää sitt oikken dott ol mittän guulls siit mnuu vedostan, kysys Vilkk jäll ja ko hän ol vähä aikka katell mnuu, ni hän dul mnuun dyyijön, ott mnuun graivärkeihin gii ja sanos: "Katost mnuu oikkem bäi silmi ja sant, tiädäks snää mittän, daikk eks snää olt tiätvännäs."
Ja ko mnää sitt oll hengen ja verem bannp pantiks, etten mnää tiätänn yhtikäm behu häne vedolyämsestäs, ni hän sanos: "Jaahah, sitt mnää selitängi snuullk koko jutun, go saa ens piippum balama." — Eik siink kaua viivytt ennengo häne nysäs ryähäs niingon gorsteen ja sitt hän algo: "Niingos tiädä ol endispäevä Alexandrimbäev ja Moso Ale ol jo aikka sitt käskenn mnuu Alexandrin-gousill. Mnää kiiti ja lupasin dull. No, endispäevä ehtopualls sitt mnää näe jäll Moso Ale ja hän sano: 'Muist nys sitt vaan dull ehtost mnuun dyän — tiädäks snää, mistän saisi se Hesu Jankken gässihin. Mnää olem bruukann muista händ ain dänä päevän eik yks klasi taikk pari hänellekkä sunkkam baha tekis?'"
— Kyll mar Hesu Jankke löydetä. Josei se olk koton, nin gyll mar siällt tiädetä misä se o. Jos snuu on giiru, niin gyll mnää pidä murhe siit, ett hän sana saa.
— Eikä mnuull ny olis aikka händ kaahistell ja kyll se sitt vaa hyvä o, jos snää otas se asjan doimittakses.
— Ota maare ja kylläs saa luattas siihe, ett se lailles toimitettun dlee, vastasi mnää ja sitt me erosi.
— Kodei mnuull muutakkan dyät oli, ni mnää läksingi oitis hakema Jankket. Mutt ei hän ollk koton ja ko mnää kysysi, misä hän ol, ni sanotti, ett hän ol mennk kirkkmaall hautta kaevama. Mnää läksi sitt sinn ja siäll oikke Jankke ol. Hän ol juur saann hauda valmiks, ko mnää sinnp pääsi ja seisoskel ny lappemes nojas haudam barttall ja ol tytyväise näköne.
— Hyvä ehtopualpäevä, Jankke, mnää sanosi. — Snää oles saannt tyäs valmiks.
— Nii händ, valmiks oikke. Virkkatan däyty mnuungin doimitta, vaikkan hyvin diädä, ett se kon guappa toisellk kaeva, hän lange viime itt siihe.
— Nii händ, sanosi mnää, — semne o mailma meno, mutt es snää, Jankke, kroopeijas paham bäällt tee. — Nii ett jät nys synkkjä ajatukses ja tul ehtost Mosoll Alexandrin gousill.
— Kiitoksi vaa. Mutt sitt em mnää kerkkekkä enän gandamam blanguj tämän guapam beitoks, ko mnuu viäl täyty vaattenikki muutta. — Vaikk sama se on, gyll se kerjetä huamengin dekemä.
— Kerkke maare snää huamengin dekemä eik siit paha ilmaka nyt tulk kosk tuul ol lännen gulmall.
Nii mep pääti, Jankke vet tikapuus ylös haudast ja sitt me läksi yhdes kaupunkkihi.
Ehtost meit ol sitt oikke iso troikk koos siäll Mosoll ja ko siin yht ja toist juteltti, nin dul puhe rohkeudestakki ja Pajala Fretu kerskal kom bahus, kui rohki hän o. Mnää nauro itteksen, go muista, niingo snääki se vissi muistak, kui hän makas kiven dakank, ko met toise mukulak karasin Garin gedollk kanuunan guuli kii ottama stää myäden go engelsman niit meill ammuskel. Se ol hauska peli, niingos muista. Tuskin guul ol kerjenn oikkem byssämängä, ennengo me jo olin gaevanns se ylös, pistänns sen gainlohon ja kas näi, myymä stää Vesandrill. Mutt Pajala Fretut ei näht niis toimeis, se poik makas kiven dakan ja pelkäs. — Nii händ ja ko mnää sengi muisti, ni mnuu harmitt hänen gerskamises rohkeudestas. Mutt ko hän yht päät stää siin vaa hollas, ni mnää sanosi viime: "Kyllkaiketakki jokanen däsä puheli ja kehut taita, kui rohki hän o, mutt mnää lyä, Fretu, vetto, ettäs pelkkä enemmän go mnää, jos mek kahden gell kakstoist tänä yän lähden girkkmaall."
— Em mar pelkkäkkä, sanos Fretu ja oijens kätes mnuull. Ja nii siins sitt lyätti vetto.
— Mutt kuingast se todistetan, guka teist enemäm belkkä, kysysivä net toise. Mnuull olivat mnuun duuman ja mnää vastasi: "Kyll mnää todistuksist murhem bidä."
Ja sitt me pääti, ett istuta Mosolls siks, ett sydänyäaik tlee ja sitt lähdetä. Net toise lupasivat tuli meit saattaman Dekkalan gulmaha astikk.
Kyll Fretu muutus vähitelle hyvin dotiseks pojaks, mutt ei hän sittengä andannp perän, go vahtas ai joukko ulos akknast ja sanos: "Om mar siäll ny vaam bimi siäll ulkon, oikke sopev yä ny ongi."
Ja kyll Fretu oikkjas ol. Pimi yä se ol.
Kon gell sitt ol tosa pualkahdendoist paikoill, ni me läksin gaiki. Tekkalan gulmas sanosivat toise meill hyväst ja mnää ja Fretu läksim bainama Nummet kohde. Mek koperoittim bimjäs trapuj pisi yli kirkkmaa aeda ja sitt kuljetti rinnasim bitki stää isso pääkäytvä. Fretu hamppa helisiväs suus ja hän valitt viluas, mutt mnää meinasi ett kävellä lujemi, niin gyll lämmi tlee. Kyll mnää se vaan diäsi, mikä vilutus se ol, ko händ vaevas ja ajattli itteksen: "Älästis hualp poik, kylläs viäl tunnustakki, ettäs pelkkä." Ko sitt ol mennt vähä matka, ni mnää pisti itten edell ja ko mep pääsi se haudan gohdallk, ko Hesu Jankke juur ol saann valmiks, ni mnää sanosi: "Katost pahust, täsä o vesirapakk, hypp nyp, poik, oikke aika kruipaus oikkjallk kädell." Fretu hyppäs mnuu neovon jälkke ja putos kropsatt hauttaha, ni ettei ai eik oi kerjenns sanoma, muuttko sinn men ja siäll ol.
— Jokos pelkkä? mnää kysysi, mutt kodei hän mittä vastann, vaikk mnää kapple aikka siin odoti ja vaikk mnää kuuli, ett hän garas ettit takasi siällk kuapam bohjall, ni mnää läksim bois harmeisan, gon en saann händ tunnustama, ett häm belkäs, vaikkan sen gyll tiäsi, ett se poik ol pelgo hallus ja oikke aika tavalls sittekki.
Mutt seoravanp päevän vast upra ol gaupungis. Koht aamusten go mnää heräsi unestan duallp peräkamaris, ni mnää näi ove raost, ett täälls salis istusivap Priia muar ja Teuko Lutt ja Kalljola Fretta. Ja kyll ämmill jo puhelemist ol. Meijä muar ol pistänn ittes ulos johonkki askreillas ja heill ol hyvä friiheett pann umme ja pimjäk kokko. Ja kyll hep pauhasivakki ja haukusiva mnuu ja siunasiva ja kläppäsivä.
— Nii, sanos Klupula Lutt, — mnää ole stää ai sanonn, ettei se Vilkk saann mukulan olles tarppeks kinduihis. Semmost siit tlee, ko ihmse andava lapses elä ja oll niingo he itt tahtova eik lainkka rangas heit.
— Semmost oikke siit tlee, sanos Kalljola Fretta, löi nuusku nokkas täytte ja tarjos muillekki, — semmost siit tlee. Jeskandeerakast sendän go ajattle, ett kunnjalisist vanhemist syndy semne vekar. — Mutt niingos sanosi, Lutt, se o huan gasvatus, ko sen deke.
— Niin oikken dekeki, meinas Priia muar, — liiaks oikken dämä Tasala äit o Vilkku lellitell, mutt kyll mailm kuritta sitt se sija. Saadast nähd vaa, ni Vilkk joutu linnahan däst tyästäs ja saa kaakkpuus selkkähäs sen go häneld mukulan jäi saamatt ja hiukan gaupam bäällist lisseks. — Jaa-a ko stää ajattle, ni se o oikken gamala.
— Älkkä muut sanokk, Priia muar, se on gamala.
Semmost prohti oikke ne ämmäs siinp pitivä ja mnuu harmitt, nii ettän meinasi noust ylös ja lyyryttä heijän gaikk ulos aukost.
— No stää ny viäl olis tarvitt Tiädäks mnuu miälestän ämmä oliva juur oikkjas.
Mutt sillo Vilkk nousiki ylös ja vaikk mnää kyll vastam buliti, niim bää kolmandenk konttin mnää sillon Dasalan drapuist alas tlii ja löysi ittem bihald pikemin go oll aavistannukka. — Sill o niin gamalan duline luand, sill Vilkull.
Maistri raakpuu
Huhtkuum bäev ol jo likitellem bualillk, ko Rauma realkoulu arvos pidett opettaja, Campus, heräs unestas. Makkjald ol uni maistunnukki eik oll ihmekän, go se eiline ehto ol oll hiuka väsyttäväine. Väsyttäväine oikke se ol oll, mutt turkase hauskaki samas. Lavilan gartnos ol myytt puutavara aupsioongaupall ja inspehtor ol pannt toime oikken gomjap pidos se aupsjooni yhteyttehe. Ens ol syätt pualpäev, oikke fiin pualväev, sitt ol jatkett aupsiooni ja ehtost — — nii ehtost, mitäst sillon dehtingä. Maister oijendel jäseniäs, reedas peittoas, ko ol osald valunn laattjall, tahkos ottatas ja rupes koittama muistutell oikke alust alkkaten, guis se eilinem bäev oikke ol kulutett. Hän muist valla hyvi, ett hän ja tullar oliva lähtenn yhdes Lavilaha Savila Jussi heosell, hän muist, kui he oliva naurannk, ko Juss ol puhell heillk klookuijas koko menomatka, hän muist, mitä Lavilam bihallk kokkondunnut talomboja olivas sanonnk kaupungilaiste heosist ja ajopeleist, muist viäl sengi, mihi hinttaham buutavara oliva noss aupsiooni alus, mitä herkuj ol ollp pualpäevpöydäs ja ett hän ol pitännp piänem buhengi. — Nii händ, kaiken dämä hän muist, mutt sitt — mitä sitt tehti ja kuis sitt oltti, stää ei hän muistann oikke. Hänell ol jongulaine aavistus siit, ett aupsiooni jatketti viäl pualpäevä jälkkengi ja ett hän hiljemppä ehtoste ol pelannk kruuvi; hän ol muistavannas, ett Lavilas ol syätt viäl ehtotakki ja ett sitt ol tarjott kaffet ja konjakki. Mut kamala riipi raapin gaikk nämät tapaukse oliva häne muistosas ja — mikä enimä maistri harmitt — hän ei tiätänn yhtikäm behu, kui hän gottit tuli ol. Hän yritt kerra ja toisengi muistuttleema stää kottit tulo, mutt se ol niingom bois pyhjett häne siälus silmätte edest ja kui hän siin yrittliki, ni ei hän stää vaa muistann, ei stää ko merkk.
Mitä enemä maister tätä asja ajattel stää pahemallp pääll hän dul. Ja niingo mond kertta ennengi händ enimä harmitt se häne luandos ominaisus, ett hän gadott muistos, ko hän vaa hiukangi liiemäks ol nauttinn. Ymmärrettävästengi ei semne ussen dapattunn, mutt joskus ko ol hyvä aikka ja hyvä seora ni maisteriki unhott kohtulisude. — Ei nek koulmaistrikka mittän daeva englej ol, jumal nähkö.
No nii, dapattunnu ei saat tapattumattomaks muutettu — lohduttel maister ittiäs vihdo viime — heitt peito yldäs, nous äkki ylös ja rupes vaatettama ittiäs. Muttko saappatte voor tul ja hän juur ol tarttumaisillas soitingellon gahvakan gäsketäkses Mari, häne vanha huushollerskas, tuama ne, ni hän joudusiki vallan gamalatte ajatuste valttaha. — Mitäst sitt, jos Mari tiätä, ett hän ol hiuka liikutett eilä. — Sillo ei ol hyvi asja. — Ja kyll mar se se vissin diätäki. — O hän nys sendä oikke harmin gappal, koden mnää lainkka muist, kui mnää kottit tlii ja kosk mnää tlii — — Mutt omb täsä huanes kaikk lailses reedas — — ei se taedakka sendän diättä mittä. — Lailses reedas! Niingo ei täsä kaikk olis ennengi oll lailses reedas, ko mnää ole vähä hutikas kottit tuli. Kyll se Mari vaa järjestyksest murhem bitä. — Turkane sendä!
Maistrill nous hiki ottaha. Hän joi klasi vett, men sukillas akknan dyä ja vet rulgardiini ylös. — Siäll ulkon ol oikken gaunis keväpäev. Taevas ol selkki ja auring paist nii lämmjäst, ett kaikk rästäp päeväm buallk kattu tiukusiva, hakomolkoset tirskusiva ja naapurtalo ränni all ol kyhkyspari tullp pesemä ittiäs. Ilo sild näyttiväk kaikk ihmsekkin, go siutten gulkiva ja Kiviniämen gulmald kuulus posetiivi soitto. Kaiken dämä nähdesäs ja kuulesas maister unhott hetkeks kaikk murhes ja päätt ett ulos hängi mene keväilma nauttima. — Mutt nes siunatus saappa! — Ei hän sukillas mennt taed ulos. — Oi nyp paha polv sendän, gonei se Mari men johonkki askreillas ulos köökist, ett sais pistä ittes sinnk, kopat saappak kättes ja sitt lykät liässuhun daanes kattomat. Mutt ei se vaa men. Siälls se pysy niingo noidutt ja vähtä padottes ja pannuttes kans, ni ett kolin guulu porstom boikin dänns saakk. — — Mutt händäst jos jokku vanhas saappa olsiva unhottunnt tähä huanehe! Maister laske ittes polvilles laattjall, koperoitte sängy alusta ja kodei hän löyds siäld mittä, ni hän nouse ylös, ava vaatekaapi ja kähjä se läpitte. Mutt se on gaikk turha. Ei Mari ol nii ruakoton, ett se unhotais vanhoj saappait häne huanehes. Harmeisas maister istatta sängylaidalls, sytyttä paperossi ja puhaldle saurenkkait. Mutt kesken gaike hän hyppä pystö, hän on dehn lujam bäätökse. Hän graappa soitingellon gättehes ja ott rypyis, niingo hänell olis joku syntti tehn koulpoik edesäs hän soitta oikken giukkusest.
Tuski o minuuttiakkan gulunn, ni Mari tleeki sisäll, kaffevehket toises kädes ja toises kädes maistri saappa. Mutt koht ko maister näke häne, ni hän huamatte, ett ny ova asja hullust. Mari suupiäle ova vedetyp pahast alaspäi ja — mikä paheve — klasisilmä ova luiskattann alas juur nokam bäähä. Ja se o sitt nii viss merkk, ett ny o Mari huanollt tuulell. Maistri juhlaline opettajan gatand katto niingom byhjett ja hän tervettä nii ystvälisest ko hän suingin daita: "Hyvä huamend Mari!" — Mutt Mari ei vast mittä.
Nii semne se o. Jos se olisiki niingo muu vaimihmse, ett se tiuskeis ja moiteis, ni se ei olis mittä. Sillo suutuis ittekki ja annais sill joka sanast kaks takasi. Mutt ko se noi vaa mykkän askroitte ja sillon dällön gattle luinauttle toist nii jumalattoma harmittavaisest, nii siint tunde ittes nii yksingertaseks ett oikken dekis miäl vajot omi saappaihis piiloho. — Semssi maister ajattle ja kävele ettit takasi laattjall. Mutt yhtäkki hänem bistä päähäs, ettei hänen dervetykses kukatiäs oll oikkem baikallas, kosk se auringoki jo näky olevas niin gorkkjall. Hän otta plakkarkellos yäpöydäld. Se osotta viis minuutti yli kolm. Maister hätkättä, mutt seoravas silmäräpäykses häm baina kellon gorvatas vasta, naura ja sano ittekselles: "No, stää mnääki; se o jäänn vetämät." Hän o oikke ilonen, go hän viäl saa eläs siint toevos, ett hän o herännt tavalise aikasi, mutt samas ruppe vanha seinkell ruaksalis surisema, niingo se ain deke, ennengo se ilmotta sanottavas ja ko se o aikas suriss, ni se hakka ykstoist lyäntti yhte humuhu.
Ääh! ärättä maister suutuksisas ja tunde luisas, ett Mari kattle luinauttle händ juur niingo se tämsis olois pruukka katell händ.
Maister istatta pöydä viäre ja vajo ajatuksihis. — Mimmost olis, jos annais tua Mari menns sem bitkän diä, ettei se tosa kiukuttel. Mutt hän hylkkä samas semse ajatuksek, ko hän ajattle Mari hyvi puali ja muista, ett Mari o händ lapsest astikk hoitann. Ei stää tiäd, mimse saa, mutt sen diätä — — —
Tähän gatke maistri ajatuste juaks, ko ovi aukke ja sisäll astu Rauman dullar. Mari pistä ittes koht pois huanest suuttunnu näkösen; hän ei saak kärsityks tullri.
— Hyvä huamend — sano tullar kähjäll äänelläs — kuingast snää jaksa niitte eilistem bidotte jälkke?
— Mikäst mnuu o jaksaisan. Haest istumbaikk ittelles ja pant tupakiks.
— Se on goko hausk otus se inspehtor ja erinomase hyvä kiiskisemätti se tarjos, muist herkuist puhumatakka.
— Hyvä oikke se ol ja hyväp pido ne olivak kaikim buali, mutt olis hän sendä joutann avat muutmam botu samppanjakin, go hän gerra semsen galaasi rustann ol ja kosk tavaraki nous — mitä mnää ymmärä — yli käyphinnatte.
— Se o viss asi, ett tavar siäll hyvi nous. Äijä huusivak ko hullu ja takka mnää sengi vaa, ettes snääkä niit raakpuitas ilma mittä saann, vaikk net tuadangin gaupunkkihi samall hinnall. — Ja huame nes sitt tleevakki.
— Mitä snää puhele! Raakpuit — oleng mnää ostann raakpuit!
— Niingodes snää stää muistais. — Meit toissi oikke naurutt, ko se ensmäine raakpuu myytti ja äijä huusivas stää kilppa; nostiva hiljaksis hintta välist viidellkkolmatt ja välist viidellkymnellp pennill. Ja juur ko vasar ol puttomaisillas kolmanen gerra Moson gapteeni huuttoho, ni snää tlii lengeihi, huusi: "Viis markka pääll" ja siins seisosivas sitt äijäs silmäs seljälläs ja suu aukk. Vasar paukatt kolmanen gerra ja raakpuu ol snuu. Ja sillaills snää teik kuus kertta peräsi. — Snää meina vissi ruvet laeva rakendama. — Onneks olkko vaa!
— Älä ny hulluijas — ett mnää huusi heit koko pualen dusina, snää sano?
— Sillaill oikke niit ol lukkuas. — Kuule, es sunkka snää vaa niit kureillas taikk erhetyksest huutann.
— Mitäst maare mnää semsis asjois kurelema ruppeisi — vastas maister ja koitt oll levolise näköne. Mutt sydämesäs hän giros stää hetki, ko hän ol lähtenns sinn Lavila aupsioonihi. Händ harmitt, ettei hän lainkkan diätänn, mitä lai puit semse raakpuu oikke oliva. Tullar olis kyll taitanns se selittäs, se hän gyll tiäs, mutt hän diäs sen gans, ett jos hän olis ruvenns stää sild kysymä, ni se olis koht ymmärtänn, ett hän ol sittengi huutann ne vaston dahtoas ja kyll hän sitt olis joutunn nauru ja pilka alaseks koko kaupungis. Ei, toisild häne net tiädot täydys hankki. Maister istus niingon guumillk kivill ja odott, ett tullar menis menoijas. Viime se sitt läksiki ja nauro mennesäs, nii ett maister rupes eppälemä, ett se vissin diäs, kuis se raakpuitten gaupan gans oikke lait ol.
Koht ko maister näk akknastas, ett tullar ol käändynn ensmäittellp poikkiskadull, ni hän heitt pälsy ylles ja läks ulos kaupunkkihi hyvä ystväs, pangijohtajam Bensaston dyä. Hän ol maistermiäs hängi ja stää paitt laevaredar, niin ett kyll se poik puutavarat tuns. Ja hyväluandone hän gans ol ja valmis neuvoj andama, kon darvitti. Ol kyll tosi, ettei Pensast andann neovoijas ilma nuhteit, ko hän sen darppeliseks näk ja tällk kertta maister aavist, ett hänell ol piän ripitys tiädos niitte raakpuitten dähde. — Mutt ripittäkkö sitt, jos hän o stää miäld, ett koulmaistrim bidäis tundeman gaikk kauppmiäste mutkasep polgu — tuumal maister, ko hän ol astumaisillas pangi ovest sisäll. Ja juur ko hän ove avo, ni hän dek viäl sengim bäätökse, ett hän aluks koitta oli, niingo hän olis ehdon dahdo ne raakpuu ostann ja pääse sillaillk kukatiäs koko ripityksest.
Siin miäles oikke hän ol, ko hän giipust sisällp pangihuanehe. Siäll istus Pensast tavalisellp paikallas ja ol räknöittemisen doimes, nii ettei kerjennk kattomangan, guka sisällt tul. Mutt hetkem bääst hän sai tyäs valmiks, lask pännäs pois, tul Kandolan dyyijö ja hiäros kässiäs, niingo hänen dapas ai ol, ko hän hyvällp pääll ol.
— No, hyvä päevä, Kandola, mitäst snuullk kuulu? Tleestis istuman dännp peräkamarihi, ni saadam buhell hiuka mailma menost, pauhas Pensast ja talutt Kandolan peräkamarim böydä viäre istuma. Siins sitt puheltti hetke aikkan duulist ja ilmoist ja kevä joutumisest, mutt viimen Gandola rupes käymä siihe asjahas kii ja sanos Pensastoll: "Veli ei oll lainkka Lavila aupsioonis eilä."
— En, en oll; ei ol aikka semssi viftreisuihi.
— Viftreisuhi! Kui veli nii sano; kukast sinns sendä viftamist varte lähtenn olis?
— "Viälä hän kyssyy!" — Kuule, Kandola, snää olik kuull mnää, siäll. No, niin, dahdoks ny esimerkiks juur snää sanno, ettäs läksis sinnk kaupoj varte.
— Kuingast muuto sitt, kaupoj varte oikke mnää sinn läksi.
Pensast ei tahtonn oikken gorvias usko. Hän gattel Kandolast iso aikkan glasisilmättes yli ja ol valla hämmästynn. Mutt viime hän virkos siit ja sanos: "Saisikost luvan gyssy, mitä kaupoj varte snää sinn läksi?"
— Saa kyll vaa. Mnää osti siäll ittellen muutma raakpuu.
Pensast oll niingo nuijallp päähä lyätt Hän gimmatt ylös tooliltas, rupes kävemä ettit takasim bisi laattjat, muttko hän hetke aikka siin ol paseeraskell, ni häm byrskätt naurama. Hän nauro, nii ett vedes silmin dliiva ja ettei hän henkkiäs takkan dahtonns saad.
— Vai raakpuit snää ole ostann, muutma raakpuu snää sanosi. Kuule, veli hyvä, eks sanois mnuull viäl, kui mond snää niit osti?
— Miks en sanois. Kuus mnää heit aluks ostin; gyll niit lissä ai saada.
— Vai nii, vai kuus ja siunatuks aluks. Snää meinas sitt jatkas stää afääri, vai kui?
— Sillaill oikke, jatka oikke mnää stää meina. Niingost tiädä, ni mnää anna rakentta ittellen semse huvilan dapasem Betäjäksehe ja semsist puist tlee hyvä laattjaniska. — Maister pysäs kesken gaike. Hän ol näihi saakk koittannp puhell, niingo hän olis koko elämä ikäs oll raakpuitten gans tekemisis, mutt ny muutus Pensast se näköseks, ett maister rupes eppälemä, ettei hänell ol oikke lailist käsityst raakpuist. Hän lopett, niingo sanott, puhes keske ja katsel Pensasto hyvi nolo näkösen. Pensast paseeraskel vaa yhtmitta pisi laattja, mutt ny ei hän naurann enä. Kaikist näys, ett hän ol suuttunn. Viime häm bysäs Campukse ette ja sanos: "Älä, veli hyvä, puhel noim behmossi. Tiädäks snää, mimssi puit raakpuu ova?"
Siin oltti, ny mnää ole sitt vihdo viimengin gii — tuumal maister ja tul niim bunaseks, ett korvlehdekki oikke hehkusiva. Ja kom Bensast vaa vaades vastaust, ni hänen däydys viinien duskin guuluvall äänells sanno: "En."
— No nii, stää mnääki, ettes snää tiäd raakpuist juur yhtikä mittä.Mutt mnää tiädä. Nääks, raakpuu ei olekka mittän davalist puutavara.Ne ova vähindäs kymmne sylttä pitki ja ladvast vähindäs 8 tuumapaksuj. Ymmärräks snää, Campus, ett niis on gokko.
— Jumal siunakko, mutt sitt ne maksavakkin goko jouko.
— Ja vissi, ei niit piänill rahoill ostet. Huanoma maksava noi sadaviidengymmne markam baikoill, mutt semssi ei Lavila metist myyd lainkka, nii ett mnää ajattle, ett nes snuu raakpuus maksava siink kahdesadan markan gorvillk kappal.
— Mitä snää sanokka! Kuus semmost maksais sitt tuhannengakssata.
— Oikke räknöitt, Kandola! — Niist tlee vähä tyyrimbualissi laattjaniskoj, vai mitä snää meina.
Campus ei vastann mittän, go istus hissuksis ja odott, ett Pensast lepyis. Viime se lakasikin gävelemäst ettit takasi laattjall, istatt keinustoolihi ja höpis ittekselläs: "Raakpuit laattjaniskoiks, herra hallikko."
Campus odott siks, ett se lakas stääki jahnamast ja sitt hän gysys hyvi argall äänell: "Ei sunkka veli, ko o redar, ostais niit mnuu raakpuitan?"
— En, kiitoksi pali vaa! Mnuull o raakpuit Jumalan gyll ja vähä päällekki. Mutt Moson gapteen osta, ko vaa hinnoist sovita. — Vaikk snää es taedt tiättä, mitäs niist ittekkä maksann ole.
— Nii, niin gyll se nii ongi, etten mnää yhtikä hiukka muist, kuik korkkjall mnää ne huusi.
— Vai nii, vai es muist — sanos Pensast ja vihels. — No, mutt mitas snää kaiketakki sendä muista.
— Mikk mita?
— Mikk mita! Herra hallikko! Ymmärräk kaiketakki snää se, ett snuun däyty tiättä, kuip pitkä ne ova ja kuip paksu, jos snää ne myydt tahdo. — Mutt snuu surkkjast naamastas mnää nää, ettes snää tiäds stääkä. — Kuule, Kandola, snää oll hiuka noi eilä, ekkäs nii hiukanga. — Ja Pensast pyärittel etusormias ottas edes.
— No nii, mitä sitt, em mnää stää tahdk kiälttäkkä, ettän oll hiuka fiiris, eng valla hiukanga. — Mutt san ny mnuull vanha ystvyde vuaks, kui mnää pääse niist riivatuist raakpuistan. — Mitä mnää pyydä niist Moson gapteenild?
— Jaa, ett mitä snää niist pyydäisi. No nii, mnää sano snuulls sitt, ett snää ole itt maksann niist 175 mkka kappleld. Tullar käve nääks tääll ja juttel, mihi hinttaha snää ne huusi. Mutt josas saa Moson gapteenild 150, niin giit jumala. Sillaills snää häve 25 mkka jokattest ja tuamsem balka viäl pääll.
— Oohoh, poik, stopp nys sendä hiuka. Tullar sanos, ett net tuada Raumalls samall hinnall ja huame niittem bidäis tleemangi. O se kummingi yks siunatt asi.
— On gyll vaa. Mutt olekkostis snää kattonnp paika niills sitt. Mihi snää net tapuloitte?
— Pihallt tiätystengi. Kyll maar talo isänd se oikkeude mnuull anda.
— Anda maare. Mutt ei siit tul mittä sittengä.
— Nii händ; eikän daedt tullakka. Em mnää muistannukka stää Mari täsä hädisän. — Jaa-a, mitä sanoiska Mari, ko hän näkis ne mnuu raakpuun.
— Mitä hän sanois! Ei mittä, ei niim bali ko yht sana hän sanois, muttkon gävelis mykkän niingo Eegyptim bapi muina ja kattlis luinauttlis snuu näi, niingo häm bruukka. — Ja Pensast mulauttel silmiäs, nii ett kylmä värek käveväp pisin Kandola selkruatto. — Sillaill oikke hän dekis ja se snää joudaisik kärssiäkki. Mutt täsä asjas on doine ja viäl paheve kniks ja se o se, ett snuum borttis kohdall on gatu nii soukk, ettei kymmne syldänem buu mahdk käändymä siin. Sanallas sanott, niit raakpuit ei saada snuum bihalles, ei vaikk taitutais.
— Turkane sendä! Mihi jumal siunakko mnää nes sitt pane? — Ann ny, velikuld, mnuull joku neov.
— No, annan gaiketakki mnää snuull neuvoj. Snää lähde nyk koht myymä ne raakpuus ja josas saa niist ero, ni on gaikk hyvi, mutt jos ei se luanist, ni snää mene ja hyyrä ittelles jongu semsen dalon biha, mihi nes saadan guljetetuks.
— Sillaillk kaiketakkin däsä nyt tehdt täyty. Tul mar mnuullp prässi siit Lavila reisust. Ohhoh sendä! — Mutt kiitoksi pali, veli hyvä, neovoistas. Mnää menengi nyk koht Moson gapteenin dyä.
Ny algo maistrill raskas vaelus. Moson gapteen osas onneks ollk koton, muttko maister ol esittänn asjas, nin gapteen sanos, ettei hän darvitt raakpuit lainkka. Kureillas hän sanos niit huutannu Lavilas ja ol hyvi ilone, ett maister, "ko o oppenn miäs ja tiättvästengin dunde puutavarattengi hinna" ol pelastann häne saamast nämä raakpuu. "Ne ova", sanos hän, "nii vahvoj puit, ett semssi tarvita raumlaisis laevois hyvi harvo." — Ja siihe se kaupp lopus. Yht huan onn maistrill ol Keijosen gapteenin dykön. Ei hängän darvinn raakpuit, muttko sanos, ett hänell on gaks oikke hyvä raakpuut myydäkki, jos maister tahdois niingo lisät tapulias. Jokela handelsmann ol kyll haluline ostama, jos maister suastuis odottama makso kuus kuukautt ja jos ei niis maistrim buis ol mittä vikka. "Niingo maister tiätä", sanos hän, "ni semsep puuk kaadeta mond kertta nii ruakottomast, ett ne meneväp poreillk, ko ne maahan dömättävä." Ja todistukseks hän gäsk maistrin gattoma yht raakpuut, ko ol maksann iso joukon doistsatta markka eik kelvann muuks kom boldinpuiks, ko siin ol pore, vaikk ei hän stää ostais huamann. "Sinn menivä mnuu rahan, niingo Monna suaho", lopett handelsmann, levitt kässiäs ja ol niin gärsväise näkönen, gon gaikk mailma murhe olsivap painann häne harttemias.
Surulisell miälell maister läks Jokela handelsmannin dykkö. Händ rupes jo väsyttämän goko jutt. Mutt sillo hän muist, ett häne naapris, Bajala handelsman gukatiäs tarvitte raakpuit. "Ole mnää oikken gahko" sanos hän ittekselles, "koden goht stää huamann. Jos joku raakpuit osta, ni se om Bajala handelsmann." Ja nii se oliki. Pajala handelsmann ol koht valmis kaupoihi; hän diäs puitte mitakkin, go hän ol kans meinannt tuli niit huutama, vaikk häne sitt ol täytynns sairastumisen dähde lahotta reisus. Häm buhel ensmäisest hetkest alkatte siit kaupast, niingo se olis ollp päätett asi ja maistri miälest eläm rupes jällt tunduma oikke suloseld. Häm bauhas raakpuist kaikkette niitten diädotte nojallk, ko hän ol saannt tähä astikk retkelläs, niingo hän olis oll vanh puutavaran gauppmiäs, puhel kui oksattomi ja suari ne oliva ja vakutt viimeseks, ett ne oliva varovaisest kaadetu, nii ettei niis olp piänindäkkäim borett
— Se mnää kyll usko, sanos Pajala handelsmann, — ei siit talost huano tavara ennengä olt tuli. Sendähde mnää ostangi ne, niingo sanott, ko vaa hinnoist sovita ja kyll mar me niist sovi. — Niin, guip palist ne maksava?
Maister meinas juur sanno, ett hän on dytyväinen, go hän saa mitä hän ittekki o maksann, mutt sillo häne lykkäsiki miälehes ett soveis mar täsä piäne voitongin gorjat ittelles kaikist vaevoist ja näyttäs samas sillp Pensastoll, ett hängin daita gaupoj tehd. Ja sill voitoll häm bidäis sitt piänep pidos seorhuanes, oikke hauska, ilosep pido. Maister hymätt, ko hän ajattel, kui hyvin dämä raakpuujutt nys sendä näky päättyväski ja hetke viäl tuumalttuas hän vastas Pajala handelsmannill: "Nii, veli hyvä, asja lait o semne, etten mnää tiäd viäl ittekkä valla nuuga, kuip pali mnää niist maksann ole, mutt mnää ajattle, ett mnää tlee hyvi omillen, jos mnää saa niist 190 markka kappleld."