Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet. Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä kreivi että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden henkilöiden joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen keski-iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin ensi kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi. Heidän vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja näennäinen luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun pysytellessä ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen pakon silti tuntumatta.
Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka tulivat suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin heidän vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa, muodostivat tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti intohimoisen tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui vanhojen muistojen ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä ja vilkkaan keskustelun nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.
Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä. Naiset vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä, toisillensa erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja kuoseja, riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien ajoneuvojen ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti kauppa- ja vaihtopuuhiin.
Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä oli yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.
Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki, olematonkin. Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi keskustelua seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi korkeiden ja keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen kohtaan keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli soveliasta. Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli hieman oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian purkautumaan.
On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin epävarmoille elämänpoluille.
Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen yllätyksen uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella maalliset asiat ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi, ja mitä viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät, joita alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka eivät vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään naimisiinmeno useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena äärimmäisenä päämääränä, ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan, laskeutuu esirippu, ja hetkellinen tyydytys jää soimaan mielessämme. Elämässä on toisin laita: siinä näytellään yhä edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei tahdota mielellään enää mitään nähdä eikä kuulla.
Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.
Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin, että aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina solmittava viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis, pariton, pyhä luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa tuntemaan, saada aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein parasta: tehdä jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa: Kuinka onnellisesti sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari kolme vuotta kuluisi sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi toisesta asianosaisesta tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin, ja hyväntahtoisuus lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa saavuttaisiin. Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen mielen sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu unohtuisi, niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin mieluisa olisi yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin, että se on jo kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.
Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää syvää moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan Ottilian vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin, ettei mikään ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka käsittelee rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa yleisenä, tavallisena, jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään kuuluu epäilemättä kaikki, mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän yritti neuvokkaalla tavallansa suunnata keskustelua toisaalle. Kun se ei onnistunut, pahoitteli hän itseksensä, että Ottilian hyvä tarjoilujärjestys teki hänelle mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä. Levollinen ja tarkkaavainen neito osasi katsein ja viittauksin antaa määräyksiä hovimestarille, joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka liveripukuisten joukossa oli pari uutta, tottumatonta palvelijaa.
Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä, esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi rasittavana sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen hänelle itsellensä aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko avioliittoa kohtaan, johon hän kuitenkin paronittaren kanssa innokkaasti pyrki.
Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen on kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena. Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet. On siis molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä naineita että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.
Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi Eduard, sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme naimisissa, kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin puutoksiammekaan.
Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut kaksi askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.
Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä tekevät vain vastahakoisesti.
Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin katsein.
Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla. He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen korvaukseksi kaikkinaista hyvää.
Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.
Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta epätoivoon, ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi toivottuun tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret harvoin, ja jos he pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.
Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi: Entä sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua nauttimaan hyvää vain kappaleittain ja osittain.
Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä niin loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden esineinä.
Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta, niin voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.
Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi, moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset vanhempansa olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen varhaisen vuoden voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen asia.
Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen. Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin helposti pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan, vieraantumaan Charlottasta.
Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen puolustavista sanoistansa.
Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat osoittanut vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin, kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.
Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme vain, ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli syytä pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin kauniina piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä johonkin mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen eronkaan sitä häiritä tai hävittää.
Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi, vastasi paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen huomannut, ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin nainen, jolle olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen nähnyt, että olette sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja toimittanut asioita, joihin kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi kyennyt teitä innostamaan.
Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta mitä tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä sietää, koska hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin, todellakin toisillensa määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut, kerran toisiinsa liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä odotella toista tai kolmatta liittoa.
Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.
Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi. Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti, olivat oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana — jotakin kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se johtuu kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota ainakin toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja ansionansa. Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain sitä varten, jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.
Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot ja kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin, ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus ja loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava väriloisto.
Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä. Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo mies miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja yhtenäiset. Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja johdonmukaiselta. Se, mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon jossakin korkeammassa vaikutuspiirissä.
Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi harrasta iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun todeksi rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun kreivi jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä tiedän paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.
Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut mitään, sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään, säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa. Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan: Jos olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut kirjeen mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.
Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet, ja nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan antautuen kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon valtoihin, jonka mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin ei ollut vähintäkään aavistusta.
Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien rannoille. Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä, huomasi pian, keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin ylisteli Ottiliaa, ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä siinä määrin, ettei lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut kysymyksessä kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.
Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut, ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi, varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa harkita.
Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.
Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille, joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.
Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta, kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista, vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä, koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta. Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle, mitättömälle vasta-alkajalle.
Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa, jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa. Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.
Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten saavuttaa tarkoituksensa.
Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista, ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard, viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa, miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä päättyneeltä.
Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti: Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön. Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.
Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä. He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat toisiansa.
Muistatko, jatkoi kreivi, millaisessa seikkailussa sinua varsin ystävällisesti ja epäitsekkäästi avustin, kun korkein herrasväkemme kävi vieraissa setänsä luona ja kohtasi toisensa avarassa linnassa? Päivä oli kulunut juhlallisuuksissa ja juhlavaatteissa, ainakin osa yöstä piti vietettämän vapaasti ja sydämellisesti keskustellen.
Te olitte hyvin selvillä siitä, miten hovinaisten huoneet löytyivät, sanoi Eduard. Me saavuimme onnellisesti rakastettuni luo.
Joka oli ajatellut enemmän sopivaisuutta kuin minun tyytyväisyyttäni ja oli pidättänyt luonansa ylen ruman kunnianvartijattaren, virkkoi kreivi, joten minun osakseni lankesi erinomaisen iloton arpa teidän sitävastoin varsin hyvin huvittaessanne toisianne katsein ja puhein.
Vielä eilen, kun ilmoititte tulostanne, sanoi Eduard, muistelimme, vaimoni ja minä, tuota tapausta, varsinkin palausretkeämme. Me eksyimme ja jouduimme kaartien eteishuoneeseen. Koska sieltä lähtien tunsimme tien sangen hyvin, luulimme pääsevämme arvelematta läpi ja näiden samoinkuin muidenkin vahtipaikkojen ohi. Mutta kuinka hämmästyimmekään avatessamme oven! Tien sulkuna oli patjoja, joilla makasi monessa rivissä kookkaita miehiä uneen vaipuneina. Ainoa valvova silmäili meitä ihmeissään, mutta me nuorekkaan uskaliaina ja vallattomina astelimme tyynesti yli sojottavien saappaiden yhdenkään kuorsaavan jättiläisen heräämättä.
Minun teki kovin mieleni kompastua, jotta syntyisi meteliä, sanoi kreivi, sillä minkä ihmeellisen ylösnousemuksen olisimmekaan nähneet!
Samassa silmänräpäyksessä linnankello löi kaksitoista.
On korkea keskiyö, virkkoi kreivi hymyillen, ja aivan otollinen aika. Minun täytyy pyytää teiltä, parahin paroni, palvelusta: saatelkaa te minua niinkuin minä silloin teitä saattelin; minä olen luvannut paronittarelle käyväni vielä häntä tervehtimässä. Me emme ole koko päivänä jutelleet kahden kesken, emme ole pitkiin aikoihin toisiamme tavanneet, joten aivan luonnollisesti halajamme tuttavallista hetkeä. Opastakaa minut perille, paluutien minä kyllä löydän, ja missään tapauksessa ei minun tarvitse kompuroida saapasrivin yli.
Teen sen varsin mielelläni, vastasi Eduard, mutta naiset ovat kolmisin samalla puolella. Kukapa tietää, emmekö löydä heitä vielä toistensa seurasta tai aiheuta jotakin muuta mellakkaa, joka saattaa näyttää omituiselta.
Eipä hätää! virkkoi kreivi. Paronitar odottaa minua. Hän on varmaan jo huoneessansa ja yksin.
Asia on muuten helppo, sanoi Eduard ottaen kynttilän ja valaisten kreiville salaportaita, jotka johtivat pitkään käytävään. Sen päähän ehdittyä Eduard avasi pienen oven. He nousivat kiertoportaita; ylhäällä, ahtaalla tasanteella, Eduard osoitti kreiville, jolle jätti kynttilän, oikealla olevaa tapettiovea, joka aukeni ensi yrityksellä, laski kreivin sisään ja jätti Eduardin pimeyteen.
Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko Ottilia jo makuulla?
Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.
Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.
Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.
Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin. Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä, kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua! Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii, kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.
Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka siellä?
Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.
Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.
Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!
Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.
Mutta nyt, sanoi hän vihdoin, minun sentään täytyy tunnustaa, minkätähden oikeastaan tulen. Olen luvannut vielä tänä iltana suutelevani sinun jalkinettasi.
Se ei ole pitkiin aikoihin johtunut mieleesi, sanoi Charlotta.
Sen pahempi, vastasi Eduard, ja sen parempi!
Charlotta oli istuutunut nojatuoliin salatakseen kevyttä yövaatetustansa Eduardin katseilta. Eduard heittäytyi hänen eteensä; Charlottan ehtimättä estää hän suuteli jalkinetta, ja kun se jäi hänen käteensä, hän tarttui jalkaan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten.
Charlotta kuului niiden naisten joukkoon, jotka luonnostaan kohtuullisina käyttäytyvät vielä avioliitossakin aikomattansa ja ilman ponnistusta rakastajatarten tavalla. Hän ei milloinkaan kiihoittanut miestänsä, tuskinpa vastasikaan hänen haluunsa, mutta muistutti yhä, olematta kylmä tai tympäisevän ankara, hellää morsianta, jossa sallittukin vielä herättää syvää arkuutta. Sellaisena hänet löysi Eduard erittäinkin tänä iltana. Kuinka hartaasti hän toivoikaan puolisonsa pois, koska ystävän ilmahaamu näytti häntä soimaavana. Mutta se, minkä olisi pitänyt karkoittaa Eduard, veti häntä vain sitäkin enemmän puoleensa. Charlottassa ilmeni jonkinlaista liikutusta. Hän oli itkenyt, ja jos pehmeät henkilöt sen vuoksi useimmiten menettävät suloansa, voittavat sensijaan sanomattomasti ne, jotka yleensä tunnemme voimakkaina ja tyynimielisinä. Eduard oli kovin herttainen, ystävällinen, kiihkeä; hän pyysi saada jäädä hänen luoksensa, ei vaatinut, vaan yritti taivutella, milloin vakavin, milloin leikillisin kääntein, ei ajatellutkaan, että hänellä oli oikeuksia, ja sammutti vihdoin vallattomana kynttilän.
Yölampun himmeässä valossa mielikuvitus kohta puolsi voitokkaasti oikeuksiansa todellisuutta vastaan. Eduard syleili nyt Ottiliaa, Charlottan mielessä häilyi läheisempänä tai etäisempänä kapteeni, ja niin kietoutuivat, ihmeellisesti kyllä, poissaolevaiset ja läsnäolevaiset asiat viehättävästi, hurmaavasti toisiinsa.
Nykyisyys ei kuitenkaan salli suunnatonta oikeuttansa riistettävän pois. He viettivät osan yötä kaikenlaisessa keskustelussa ja pilailussa, joka oli sitäkin vapaampaa, kun sydän, ikävä kyllä, ei ottanut siihen mitenkään osaa. Mutta kun Eduard seuraavana aamuna heräsi vaimonsa povella, näytti päivä silmäilevän aavistuksellisesti sisään, ja aurinko tuntui valaisevan rikostyötä. Eduard hiipi äänettömästi vaimonsa viereltä, ja Charlotta havaitsi herätessään ihmeeksensä olevansa yksin.
Kun seurue jälleen aamiaisen aikaan kokoontui, olisi tarkkaavainen havaitsija voinut eri henkilöiden käytöksestä nähdä heidän mielialojensa ja tuntojensa erilaisuuden. Kreivi ja paronitar suhtautuivat toisiinsa hilpeän miellyttävästi, kuten kaksi rakastavaista, jotka eron kärsimysten jälkeen taasen ovat varmat molemminpuolisesta kiintymyksestä; Charlotta ja Eduard sitävastoin astuivat kapteenin ja Ottilian näkyviin ikäänkuin häpeissään ja katuen. Sellainen näet on rakkauden olemus, että se yksin luulee olevansa oikeassa ja kaikki muut oikeudet sen rinnalla häviävät. Ottilia oli lapsellisen hilpeä, voipa sanoa häntä tavallansa avomieliseksikin. Kapteeni oli vakavan näköinen; hän oli kreivin kanssa keskustellessaan, viimeksimainitun kuohuttaessa hänen mielessänsä kaikkea sitä, mikä oli jonkin aikaa levännyt ja uinunut, liiankin hyvin oivaltanut, ettei hän täällä oikeastaan täyttänyt tarkoitustansa, vaan maleksi puolen päivää joutilaana. Tuskin olivat molemmat vieraat ehtineet lähteä, kun jo taas saapui uusia, tervetulleita Charlottalle, joka halusi unohtaa omat ajatuksensa, viihdyttää itseänsä, vähemmän tervetulleita Eduardille, joka tunsi kaksinkertaista halua saada seurustella Ottilian kanssa; samoin Ottilialle, joka ei ollut vielä saanut valmiiksi seuraavana päivänä varhain aamulla välttämättä tarvittavaa jäljennöstä. Niinpä hän kiiruhtikin vieraiden poistuttua heti huoneeseensa.
Oli tullut ilta. Eduard, Charlotta ja kapteeni, jotka olivat vähän matkaa jalkaisin saatelleet vieraitansa, ennenkuin he istuutuivat ajoneuvoihinsa, päättivät vielä tehdä kävelyretken lammille. Oli saapunut venhe, jonka Eduard oli melkoisin kustannuksin kaukaa tilannut. Tahdottiin koettaa, kävikö sitä helposti soutaminen ja ohjaaminen.
Se oli sidottuna keskimmäisen lammen rantaan lähelle muutamia vanhoja tammia, jotka oli otettu huomioon uusia puistosuunnitteluja laadittaessa. Tänne ajateltiin rakentaa venhevalkama, kohottaa puitten suojaan rakennustaiteellinen lepopaikka, jota kohti järven yli soutajat voisivat ohjata.
Mutta mihin kohtaan sijoitamme valkaman tuolla puolella? kysyi Eduard.Luultavasti plataanieni luo.
Ne ovat hieman liian kaukana oikealla, sanoi kapteeni. Jos rantaanlasku tapahtuu alempana, niin päästään lähemmäksi linnaa; mutta asiaa on harkittava.
Kapteeni seisoi jo venheen perässä ja oli tarttunut airoon. Charlotta astui hänkin venheeseen, samoin Eduard, joka otti hoidettavaksensa toisen airon; mutta aikoessaan parhaillaan työntää venhettä rannasta hän muisti Ottilian, muisti, että tämä vesimatka veisi liian paljon aikaa, siirtäisi paluun ihan epämääräiseksi. Hän teki nopean päätöksen, hyppäsi jälleen maihin, ojensi aironsa kapteenille ja kiiruhti kotiin lausuen lyhyen anteeksipyynnön.
Perille tultuansa hän sai kuulla, että Ottilia oli sulkeutunut huoneeseensa ja kirjoitti. Tuntien mielihyvää sen johdosta, että Ottilia teki työtä hänelle, hän samalla kovin harmitteli, ettei saanut häntä tavata. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi alinomaa. Hän käyskeli suuressa salissa edestakaisin, yritti kaikin tavoin itseänsä askarruttaa, mutta mikään ei kyennyt kiinnittämään hänen tarkkaavaisuuttansa. Hän halusi nähdä Ottilian, nähdä hänet yksinään, ennenkuin Charlotta ja kapteeni ehtisivät palata. Tuli yö; kynttilät sytytettiin.
Vihdoin astui odotettu saliin, viehättävänä, säteilevänä. Se tunne, että hän oli tehnyt jotakin ystävän hyväksi, oli kohottanut hänet oman itsensä yläpuolelle. Hän laski alkuperäisen asiakirjan ja jäljennöksen Eduardin eteen pöydälle.
Tarkastammeko sen? kysyi hän hymyillen.
Eduard ei tietänyt mitä vastata. Hän silmäili Ottiliaan, katsahti jäljennökseen. Ensimmäiset sivut oli kirjoitettu mitä huolellisimmin, arastelevalla naisen käsialalla, sitten näyttivät piirteet muuttuvan, käyvän keveämmiksi ja vapaammiksi; mutta kuinka hämmästyikään Eduard luodessaan silmäyksen viimeisiin sivuihin!
Jumalan nimessä! huudahti hän. Mitä tämä merkitsee? Tämähän on minun käsialaani.
Hän katsahti Ottiliaan ja jälleen papereihin: varsinkin loppupuoli oli ihan kuin hänen itsensä kirjoittamaa. Ottilia oli vaiti, mutta katseli mitä tyytyväisimpänä Eduardia silmiin. Eduard ojensi kätensä.
Sinä rakastat minua! huudahti hän. Ottilia, sinä rakastat minua!
He syleilivät toisiansa. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kumpi oli ensin toista koskettanut.
Tästä hetkestä lähtien näkyi maailma Eduardille toisenlaisena kuin ennen; hän ei ollut enää entisensä, ja maailma oli sekin muuttunut. He seisoivat vastakkain, Eduard piteli Ottilian käsiä, he katsoivat toisiansa silmiin, jälleen syleilemäisillänsä.
Charlotta ja kapteeni astuivat sisään. Heidän pyydellessään anteeksi viipymistänsä Eduard hymyili salaa. Kunpa olisitte vielä kauankin viipyneet! mietti hän mielessänsä.
He istuutuivat illalliselle. Tämänpäiväisiä vieraita arvosteltiin. Eduard, joka oli hellän kiihtymyksen vallassa, puhui hyvää kaikista, aina säästellen, usein hyväksyen. Charlotta, joka ei täysin yhtynyt hänen mielipiteeseensä, huomasi tuon mielialan ja laski leikkiä siitä, että henkilö, joka muuten mitä ankarimmin arvosteli lähteviä vieraita, nyt oli kovin leppoinen ja lempeä.
Eduard huudahti tulisesti ja sydämellisin vakaumuksin: Kunhan vain rakastaayhtäolentoa oikein hartaasti, niin kaikki muutkin näyttävät rakastettavilta!
Ottilia loi katseensa alas, ja Charlotta tuijotti eteensä.
Kapteeni puuttui puheeseen ja sanoi: Kunnioituksen tunteiden laita on jossakin määrin samoin. Sen, mikä maailmassa on arvokasta, oppii tuntemaan vasta sitten, kun saa tilaisuutta osoittaa sellaista mielialaayhdelleainoalle olennolle.
Charlotta pyrki pian makuuhuoneeseensa voidakseen antautua muistelemaan, mitä hänen ja kapteenin kesken oli tänä iltana tapahtunut.
Kun Eduard oli maihin hypäten työntänyt venheen rannasta ja uskonut puolisonsa ja ystävänsä häilyvän elementin varaan, näki Charlotta sen miehen, jonka vuoksi hän oli kaikessa hiljaisuudessa jo paljon kärsinyt, istuvan hämärissä edessänsä ja kuljettavan venhettä mihin suuntaan tahtoi kahden airon avulla. Charlottan valtasi syvä, outo alakuloisuus. Venheen kääntymät, airojen loiske, vedenkalvoon viriä luova tuulenhenkäys, kaislan suhahtelu, lintujen viimeiset kaarteet, ensimmäisten tähtien vilkahdus nyt ja kohta uudestaan, kaikki tuo vaikutti tavallaan aavemaiselta yleisessä hiljaisuudessa. Hänestä tuntui siltä, kuin ystävä kuljettaisi hänet kauas pois laskeakseen hänet maihin ja jättääkseen ypöyksin. Hänen mielensä liikahteli ihmeellisesti, ja hän ei voinut itkeä.
Kapteeni sill’aikaa kuvaili, kuinka puisto hänen mielestänsä oli järjestettävä. Hän kiitteli venheen hyviä ominaisuuksia, että sitä saattoi helposti liikuttaa ja ohjata airoparillayksihenkilö. Charlottan piti hänenkin oppia se taito, koska tuntui miellyttävältä päästä toisinaan yksin vettä liukumaan, omana soutu- ja perämiehenänsä.
Nuo sanat saivat uhkaavan eron ajatuksen palaamaan tuskallisena ystävättären mieleen. Sanoiko hän tuon tahallansa? mietti hän itsekseen. Tietääkö hän sen jo? Aavistaako hän sen? Vai sanooko hän sen sattumalta, tietämättänsä ennustaen minun kohtaloni? Charlottan valtasi ankara apeamielisyys, kärsimättömyys; hän pyysi kapteenia soutamaan mahdollisimman pian maihin ja palaamaan hänen kerallansa linnaan.
Kapteeni souteli lammilla ensi kertaa, ja vaikka hän olikin mittaillut niiden keskimääräisen syvyyden, olivat yksityiset kohdat hänelle tuntemattomat. Alkoi olla pimeä; hän suuntasi venheen sinnepäin, mistä otaksui löytävän mukavan maihinnousupaikan ja missä tiesi linnaan johtavan polun olevan lähellä. Tästäkin suunnasta hän kuitenkin hieman suistui, kun Charlotta tavallaan huolestuneena uudelleen huomautti haluavansa päästä pian maihin. Kapteeni souti jälleen rivakammin lähestyen rantaa, mutta vähän matkan päässä hänen oli pysähdyttävä: venhe oli tarttunut pohjaan, eikä hänen onnistunut saada sitä irroitetuksi. Mitäpä tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin astua matalaan veteen ja kantaa ystävätär maihin. Onnellisena hän kantoi rakkaan taakkansa rannalle. Vaikka hän olikin kyllin voimakas tehdäkseen sen horjahtelematta ja kannettavallensa minkäänlaista pelkoa aiheuttamatta, oli Charlotta sentään arkana kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Kapteeni piti häntä kiinteästi sylissään ja puristi häntä itseänsä vasten. Vasta nurmipengermälle ehdittyänsä hän laski hänet sylistänsä, mieli liikutuksen ja hämmingin vallassa. Charlotta nojasi vielä häneen, kapteeni sulki hänet jälleen syliinsä ja painoi kiihkeän suudelman hänen huulillensa, samassa silmänräpäyksessä jo polvillaan hänen edessänsä, painaen suunsa hänen kättänsä vasten ja huudahtaen: Charlotta, suotteko minulle anteeksi?
Suutelo, jonka ystävä oli uskaltanut ja johon hän itse oli ollut vähällä vastata, sai Charlottan toipumaan. Hän puristi anteeksipyytäjän kättä, mutta ei nostanut häntä ylös. Kumartuen kuitenkin hänen puoleensa ja laskien toisen kätensä hänen olkapäällensä hän huudahti: Tämä hetki muodostaa käänteen meidän elämässämme, auttamattomasti, mutta meistä jää riippumaan, onko se meidän arvoisemme. Teidän täytyy poistua, rakas ystävä, ja te poistutte. Kreivi on ryhtynyt toimenpiteisiin teidän kohtalonne parantamiseksi; se ilahduttaa minua ja samalla surettaa. Tahdoin olla siitä puhumatta, kunnes asia on varma, mutta tämä tuokio pakottaa minut ilmaisemaan salaisuuteni. Ainoastaan siinä tapauksessa voin antaa anteeksi teille ja itselleni, jos meillä on rohkeutta muuttaa olosuhteitamme, koska ei ole vallassamme muuttaa mielenlaatuamme.
Hän nosti hänet ylös ja tarttui hänen käsivarteensa siihen nojautuakseen, ja niin he saapuivat ääneti linnaan.
Mutta nyt Charlotta seisoi makuuhuoneessansa, missä hänen täytyi tuntea ja tunnustaa itsensä Eduardin puolisoksi. Näissä ristiriidoissa tuli hänen avuksensa oivallinen ja kautta elämän monella muotoa harjoitettu luonne. Koska hän oli aina tottunut olemaan tietoinen itsestänsä, hallitsemaan itseänsä, ei hänen nytkään ollut vaikea vakaiden mietteiden nojalla päästä lähelle toivomaansa tasapainotilaa; täytyipä hänen hymyilläkin itsellensä muistellessaan kummallista yöllistä vierailua. Mutta pian hänet valtasi outo aavistus, iloisen pelokas vavahtelu, joka purkautui hurskaiksi toivelmiksi. Hän polvistui liikutetuin mielin ja toisti sen valan, jonka oli vannonut Eduardille alttarin edessä. Ystävyys, kiintymys ja kieltäymys liukuivat heleinä kuvina hänen ohitsensa. Hän tunsi olevansa sisäisesti entisellänsä. Kohta valtaa hänet suloinen väsymys, ja hän nukahtaa rauhallisesti.
Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua. Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä. Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!
Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä. Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen varhaisimmat usvat.
Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä; sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä. Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa. Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä, murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.
Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu, ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta, kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan hätäillen, ei menoerä riitä kauan.
Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan, lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen aikeisiinsa.
Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois talosta.
Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin, kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata, väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.
Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja tehnyt välttämättömäksi.
Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi. Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti: Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.
Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti, että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa. Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa, ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan, leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.
Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata, uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt, lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi. Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä. Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi kirjelipun hänen käteensä.
Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän; olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.
Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä, joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa. Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä; se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin tavanomainen miellyttävyys.
Kaikkia näitä koettelemuksia kestämään auttoi Charlottaa hänen sisäinen tuntonsa. Hän oli tietoinen vakaasta aikomuksestansa: hän tahtoi ehkäistä kauniin, jalon taipumuksensa.
Kuinka hän haluaakaan auttaa noita toisiakin! Hän arvasi, ettei sellaisen vamman parantamiseen riitä yksin etäisyys. Hän päättää puhua asiasta kelpo tytölle, mutta ei kykenekään sitä tekemään: esteenä on oman horjahtelun muisto. Hän yrittää kuvailla asiaa yleisin kääntein, mutta yleinen kuvaus sopii hänen omaankin tilaansa, jonka ilmaisemista hän karttelee. Jokainen vihjaus, jonka hän tahtoo antaa Ottilialle, viittaa takaisin hänen omaan sydämeensä. Hän tahtoo varoittaa ja tuntee voivansa itsekin vielä olla varoituksen tarpeessa.
Niinpä hän vaikenee ja pitää rakastavia yhä erillänsä asian siitä paranematta. Vähäiset vihjailut, joita hän toisinaan tulee lausuneeksi, eivät Ottiliaan tehoa, sillä Eduard oli saanut viimeksimainitun vakuutetuksi siitä, että Charlotta oli kiintynyt kapteeniin ja että Charlotta itse nyt toivoi avioeroa, jonka koetti saada soveliaalla tavalla toteutumaan.
Ottilia, viattomuutensa tunnon tukemana, toivottua onnea kohti kulkien, elää vain Eduardille. Rakkaus voimistuttaa hänessä kaikkia hyviä taipumuksia, hän on rakastettunsa vuoksi iloisempi askareissaan, avomielisempi toisille, löytää taivaanvaltakunnan maan päältä.
Niin jatkavat kaikki yhdessä, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää, harkiten ja harkitsematta; kaikki näyttää kulkevan tavallista kulkuansa, niinkuin valtavimmissakin tapauksissa, joissa on kaikki vaaranalaisena, yhä eletään ikäänkuin ei olisi mitään hätää.
Kreiviltä oli sillävälin saapunut kapteenille kirje, vieläpä kaksi: toinen, joka oli tarkoitettu näytettäväksi, esitti erittäin kauniita tulevaisia mahdollisuuksia, toinen, joka sisälsi nimenomaisen välittömän tarjouksen luvaten huomattavan hovi- ja virka-aseman, majurin arvonimen, melkoisen palkan sekä muita etuja, oli erinäisten syrjäseikkojen vuoksi pidettävä vielä salassa. Niinpä kapteeni ilmoittikin ystävillensä ainoastaan nuo toiveet salaten sen, mikä oli aivan pian tapahtuva.
Siitä huolimatta hän jatkoi ripeästi nykyistä toimintaansa järjestellen kaikessa hiljaisuudessa asioita niin, että ne hänen lähdettyänsä voisivat esteettömästi edistyä. Nyt on hänelle itsellensä tärkeätä, että merkitään määräaikoja, että Ottilian syntymäpäivä jouduttaa tehtäviä. Ystävykset toimivat nyt, joskin ilman nimenomaista sopimusta, mielellänsä yhdessä. Eduard on varsin mielissään, että rahastoa on vahvistettu nostamalla rahoja ennakolta; koko yritys edistyy nyt mitä ripeimmin.
Kolmen lammen järveksi muuttamisen kapteeni olisi mieluimmin kehoittanut jättämään siksensä. Alapatoa oli lujitettava, keskipadot poistettava, ja koko asia tuntui monella muotoa tärkeältä ja arveluttavalta. Mutta molemmat työt, mikäli ne olivat toisiinsa yhdistettävissä, oli jo aloitettu, ja nyt saapui erittäin tervetulleena eräs nuori arkkitehti, kapteenin entinen oppilas, joka osittain kelpo työnjohtajia palvelukseen hankkimalla, osittain työtä mahdollisuuden mukaan urakalle antamalla asiaa edisti ja takasi työn tulevan hyvää ja kestävää. Kapteeni iloitsi itsekseen, ettei hänen poissaolonsa tulisi olemaan tuntuvaksi haitaksi; hän näet piti sitä periaatetta, ettei suoritettavaksi otetusta tehtävästä pitänyt erota, ennenkuin oli saanut paikkansa kunnolla täytetyksi. Hän suorastaan halveksi niitä, jotka aiheuttavat hämminkiä toimintapiirissänsä tehdäkseen lähtönsä sitäkin kipeämmin tuntuvaksi, tahtoen siten sivistymättömässä itsekkyydessänsä tuhota sen, missä eivät enää voi olla osallisina.
Niin tehtiin yhä uutterasti työtä Ottilian syntymäpäivän juhlallista viettämistä varten, joskaan tarkoitusta ei ilmaistu eikä itsellekään avoimesti tunnustettu. Olematta kateellinen Charlotta ei kumminkaan voinut ajatella varsinaista juhlaa syntyvän. Ottilian nuoruus, hänen onnenosansa, suhteensa perheeseen eivät oikeuttaneet häntä esiintymään päivän kuningattarena. Eduard puolestaan ei halunnut asiasta puhuttavan, koska kaiken piti tulla ikäänkuin itsestänsä, yllättää ja luonnollisesti ilahduttaa.
Kaikki puhuivat niin ollen, ikäänkuin sanattoman sopimuksen mukaan, ainoastaan kysymyksessä olevana päivänä tapahtuvista uuden huvirakennuksen harjannostajaisista, ja sen johdosta voitiin kansalle sekä ystäville juhla ilmoittaa.
Eduardin kiintymys oli rajaton. Jos hän kiihkeästi halusi saada Ottilian omakseen, oli toisaalta hänen antaumuksensa, anteliaisuutensa, alttiutensa vailla määrää. Eräitä lahjoja varten, jotka hän tahtoi tuona päivänä Ottilialle antaa, oli Charlotta tehnyt liian mitättömiä ehdotuksia. Eduard puhui asiasta kamaripalvelijallensa, joka piti huolta hänen puvustostansa ollen alinomaisessa yhteydessä kauppiaitten ja muotiliikkeiden kanssa; hän tunsi sekä miellyttävimmät lahjat että parhaat lahjojen tarjoamistavat ja tilasi kohta kaupungista erittäin soman, punaisella sahviaanilla päällystetyn ja teräsnauloin kiskotetun lippaan täynnä lahjoja, jotka olivat sellaisen säiliön veroiset.
Eduard esitti vielä toisenkin ehdotuksen. Oli olemassa pienet ilotulituslaitteet, joita ei ollut vielä tultu käyttäneeksi. Ne olivat helposti täydennettävissä. Ajatus oli Eduardin, toinen lupasi sen toteuttaa. Asian piti jäädä salaisuudeksi.
Kapteeni oli sillävälin, päivän yhä lähetessä, ryhtynyt järjestystoimenpiteisiin, jotka hän katsoi välttämättömiksi, milloin suuri ihmisjoukko kutsutaan tai houkutellaan koolle. Olipa hän ottanut huomioon kerjäämisen ja muut epämieluisat asiat, jotka saattavat häiritä juhlan suloa.
Eduard ja hänen uskottunsa sitävastoin askartelivat enimmäkseen ilotulituspuuhissa. Sen piti tapahtua keskimmäisen lammen rannalla, suurten tammien alla; katsojain piti pysytellä toisella puolella, plataanien alla, nähdäkseen vaaratta ja mukavasti koko näytelmän, vedenkalvon heijastumat ja ne tulituslaitteet, jotka oli suunniteltu vedessä uiskentelemaan.
Jonkin tekosyyn nojalla Eduard antoi perata plataanien alta pensaat, ruohon ja sammalen, ja vasta nyt, puhdistetulla maaperällä, esiintyivät rehevät puut sekä korkeudeltansa että leveydeltänsä koko komeudessansa. Eduardia se kovin ilahdutti. — Minä istutin ne suunnilleen tähän vuodenaikaan. Montako vuotta siitä lieneekään? mietti hän itsekseen. — Kotiin palattuansa hän kohta avasi vanhat päiväkirjat, joita hänen isänsä oli hoitanut erittäin huolellisesti, varsinkin maalla oltaessa. Istutus tosin ei voinut olla niissä mainittuna, mutta erään toisen taloudellisesti tärkeän, samana päivänä sattuneen tapauksen, jonka Eduard vielä sangen hyvin muisti, täytyi välttämättä niistä löytyä. Hän selailee muutamia nidoksia, ja etsitty seikka löytyy. Mutta kuinka hämmästyykään, kuinka ilahtuukaan Eduard havaitessaan mitä ihmeellisimmän yhteensattuman: noiden puiden istuttamispäivä ja -vuosi on samalla Ottilian syntymäpäivä ja -vuosi.
Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas, ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä toisesta juhlasta.
Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat. He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.
Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä. Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.
Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän. Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa valmiit kukkaskirjaimet pois.
Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.
Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa, jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen toisella puolella.
Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita. Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle järvelle.
Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa, kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä taaksepäin.
Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään, sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä. Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina, päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt. Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa, ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi, ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa; kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan, joka kuitenkin näytti jo kuolleen.
Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki ovat pelastetut.
Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini, tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.
Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti: Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.
Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä, että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista, ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää tapahtua!
Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä, miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen koskematta.
Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin, jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon, että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä. Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua, koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui rajattomalta.
Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet, käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä: poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.
Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.
Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä, millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä mitään parempaa lahjaa.
Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti, silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia, soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen omaansa.