The Project Gutenberg eBook ofVaaliheimolaiset: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vaaliheimolaiset: RomaaniAuthor: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: J. A. HolloRelease date: June 27, 2022 [eBook #68415]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1923Credits: Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAALIHEIMOLAISET: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vaaliheimolaiset: RomaaniAuthor: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: J. A. HolloRelease date: June 27, 2022 [eBook #68415]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1923Credits: Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Vaaliheimolaiset: Romaani
Author: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: J. A. Hollo
Author: Johann Wolfgang von Goethe
Translator: J. A. Hollo
Release date: June 27, 2022 [eBook #68415]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otava, 1923
Credits: Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAALIHEIMOLAISET: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.
Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään kauemmaksi.
Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne. Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko, jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.
Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin nähdä miehet sitä rakentamassa.
Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen käskettävänään tekee työtä ilomielin.
Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua.Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.
Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.
Hän asteli pengermiä alas, tarkasteli ohimennen kasvihuoneita ja taimilavoja, kunnes saapui veden partaalle ja sitten porrasta pitkin siihen kohtaan, missä uusille istutuksille johtava polku jakautui kahteen haaraan. Hän väisti toisen, joka suuntautui poikki kirkkomaan jokseenkin suoraan kohti kallionseinämää, ja lähti kulkemaan toista, joka hieman avarammin kaartein suikersi vasemmalla loivasti ylöspäin halki leppoisan viidakon; molempain yhtymäkohdassa hän istahti hetkiseksi soveliaasti sijoitetulle penkille, lähti sitten astelemaan varsinaista polkua ja saapui vihdoin, toisinaan jyrkemmin toisinaan loivemmin kohoavan tien monenlaisista portaista ja askelmista suoriutuen, sammalmajalle.
Charlotta tervehti miestänsä ovella ja sijoitti hänet istumaan siten, että hän voi yhdellä silmäyksellä havaita ne eri kuvat, jotka näyttivät maiseman ikäänkuin kehystettynä. Eduard oli mielissään ja toivoi kevään piankin luovan kaikkialle vielä runsaampaa vehmautta.
Minulla on yksi ainoa muistutuksen aihe, lisäsi hän: maja tuntuu minusta hieman ahtaalta.
Meille kahdelle siinä sentään on tilaa, vastasi Charlotta.
Epäilemättä, virkkoi Eduard, saattaisipa olla sijaa vielä kolmannellekin.
Miks'ei, sanoi Charlotta, jopa neljännellekin. Suurempia seuroja varten varaamme toiset paikat.
Kun nyt olemme täällä kahden kesken, kenenkään häiritsemättä, virkkoi Eduard, niin tunnustan, että minulla on jo muutamia aikoja ollut sydämelläni jotakin, mikä minun pitäisi ja tekisi mielikin sinulle uskoa, kunhan se vain luonnistuisi.
Olen jotakin sellaista huomannut, vastasi Charlotta.
Ja tunnustanpa, jatkoi Eduard, että olisin kenties vaiennut vieläkin kauemmin, ellei postinkuljettaja minua huomenna varhain ahdistaisi, ellei meidän olisi päästävä jo tänään päätökseen.
Mikä onkaan asiana? kysyi Charlotta ystävällisesti alkuun autellen.
Se koskee ystäväämme kapteenia, vastasi Eduard. Tiedäthän, millaiseen surulliseen asemaan hän, kuten moni muukin, on ilman omaa syytänsä joutunut. Kovin tuskalliselta täytyy niin tietorikkaasta, kyvykkäästä ja osaavasta miehestä toimettomana-olo tuntua, ja — sanonpa nyt siekailematta mitä hänelle toivon: tahtoisin hänen tulevan joksikin aikaa luoksemme.
Asiaa on hyvin harkittava ja tarkasteltava useammalta eri kannalta, virkkoi Charlotta.
Olen valmis ilmaisemaan sinulle mielipiteeni, lausui Eduard. Hänen viime kirjeessänsä huomaa ankaran apeamielisyyden hillittyä sävyä; tosin hän ei ole missään puutteessa, sillä hän osaa rajoittaa tarpeitansa, ja välttämättömimmästä olen minä pitänyt huolen; ei häntä myöskään ahdista se, että on otettava minulta jotakin, sillä me olemme elämämme varrella velkaantuneet toisillemme siinä määrin, ettemme enää kykene laskemaan vastaaviemme ja vastattaviemme välistä suhdetta — hänen varsinaisena kiusanansa on toimettomuus. Monipuolisen sivistyksensä jokapäiväinen ja jokahetkinen käytteleminen toisten hyödyksi on hänen ainoa huvinsa, jopa intohimonsakin. Ja nyt täytyisi hänen tyytyä istumaan ristissä käsin tai ryhtyä edelleen opiskelemaan, hankkimaan itsellensä uusia taitoja, koska ei voi käytellä niitä, jotka täysin määrin omistaa, — sanalla sanoen, lapsukaiseni, asema on kiusallinen, ja hän tuntee yksinäisyydessänsä sen painostuksen kaksin-kolminkertaisena.
Olen luullut, virkkoi Charlotta, että hänelle on tehty tarjouksia useilta tahoilta. Kirjoitin itsekin hänestä monelle toimeliaalle ystävälle ja ystävättärelle, ja mikäli tiedän, saivat kirjeeni jotakin aikaan.
Aivan oikein, vastasi Eduard; mutta nuo eri mahdollisuudet, nuo tarjoukset aiheuttivat nekin hänelle uutta kiusaa, uutta levottomuutta. Tarjoutuneet olosuhteet ovat kaikki sopimattomia. Hän ei saa toimia, vaikuttaa; hänen on uhrauduttava, uhrattava aikansa, periaatteensa, oma olotapansa, ja se on hänelle mahdotonta. Mitä enemmän tätä kaikkea harkitsen, mitä paremmin sen tunnen, sitä hartaammin haluan saada hänet luoksemme.
Menettelet varsin kauniisti ja rakastettavasti ajatellessasi niin myötätuntoisesti ystäväsi tilaa, vastasi Charlotta, mutta sallinet minun kehoittaa sinua muistamaan myöskin itseäsi, meitä.
Olen sen tehnyt, vastasi Eduard. Hänen läheisyydestänsä voimme odottaa koituvan itsellemme pelkkää etua ja mielihyvää. En tahdo puhua mitään kuluistani, jotka joka tapauksessa muodostuvat vähäisiksi, jos hän muuttaa luoksemme, — varsinkin kun samalla otan huomioon, ettei hänen täälläolonsa aiheuta meille mitään hankaluutta. Hän voi asua linnan oikeassa kylkirakennuksessa, ja kaikki muu järjestyy itsestänsä. Mitä se hänelle merkitseekään ja kuinka paljon hauskuutta tarjookaan meille hänen seuransa, hauskuutta, vieläpä hyötyäkin! Olen jo aikoja sitten halunnut mittauttaa tilukseni ja koko tämän tienoon; hän ottaa asian huoleksensa ja ohjaa mittaustyöt. Sinä aiot ryhtyä itse hoitamaan tiluksia, kunhan nykyisten vuokraajien vuodet ovat menneet. Arveluttava yritys! Mutta hän voi varmaan auttaa meitä hankkimaan itsellemme koko joukon esitietoja! Tunnen liiankin selvästi, että minulta puuttuu hänenlaisensa mies. Maalaisilla on asiaankuuluvat tiedot, mutta heidän esityksensä ei ole selvää eikä vilpitöntä. Kaupunkien ja korkeakoulujen oppilaat puhuvat kyllä selvästi ja moitteettomasti, mutta heiltä puuttuu asian välitön oivallus. Ystävältäni voin odottaa kumpaakin, ja lisäksi johtuu asiasta vielä satoja muita mieluisia suhteita, jotka koskevat sinuakin, ja joista arvaan koituvan paljon hyvää. Nyt kiitän sinua siitä, että olet minua hyväntahtoisesti kuunnellut; lausu sinä puolestasi vapaasti ja seikkaperäisesti ajatuksesi, sano, mitä sinulla on sanottavana, minä en keskeytä.
Olkoon menneeksi, virkkoi Charlotta: niinpä esitän aluksi erään yleisen huomautuksen. Miehet ajattelevat lähinnä nykyisyyteen kuuluvia yksityisseikkoja ja tekevät aivan oikein, koska heidän on määrä toimia, vaikuttaa, naiset sitävastoin enemmän kaikkea, mikä elämässä kuuluu yhteen, ja menettelevät yhtä oikein, koska heidän ja heidän perheensä kohtalo liittyy tuohon yhteyteen ja koska heiltä vaaditaan juuri tuota yhteenkuuluvaista. Luokaamme siis silmäys nykyiseen samoinkuin menneeseenkin elämäämme, ja sinä olet myöntävä, ettei kapteenin tänne kutsuminen sovi aivan hyvin meidän tarkoituksiimme, suunnitelmiimme ja järjestelyihimme.
Kuinka mielelläni ajattelenkaan varhaisinta suhdettamme! Me, nuoret ihmiset, rakastimme toisiamme hellästi, meidät erotettiin, sinut minusta, koska isäsi, joka kyltymättä himoitsi varallisuutta, liitti sinut melkoista vanhempaan, rikkaaseen naishenkilöön, minut sinusta, sillä minun täytyi erikoisitta toiveitta ojentaa käteni varakkaalle miehelle, jota en rakastanut, mutta kunnioitin. Me vapauduimme jälleen; sinä aikaisemmin, äitisi jätettyä sinulle perinnöksi suuren omaisuuden, minä myöhemmin, juuri niihin aikoihin, kun palasit matkoiltasi. Niin löysimme toisemme jälleen. Me iloitsimme muistoistamme, rakastimme niitä, saimme elää häiritsemättä yhdessä. Sinä vaadit liittoa; minä en kohta suostunut, sillä kun olemme suunnilleen samanikäiset, olen minä naisena vanhentunut, sinä miehenä et. Vihdoin en kumminkaan tahtonut sinulta evätä sitä, mitä näytit pitävän elämäsi ainoana onnena. Sinä tahdoit toipua rinnallani kaikista hovissa, sotaväessä ja matkoilla kokemistasi levottomuuksista, tahdoit malttaa mielesi, nauttia elämästä, mutta vain minun kerallani. Ainoan tyttäreni minä sijoitin koulukotiin, jossa hän tosin on sivistynyt monipuolisemmin kuin maalla eläen olisi käynyt päinsä, enkä ainoastaan häntä, vaan Ottiliankin, rakkaan veljentyttäreni, jolle kenties olisi ollut parasta saada kasvaa opastukseni alaisena auttajakseni talousaskareissa. Kaikki tämä tapahtui sinun suostumuksellasi, vain siinä tarkoituksessa, että saisimme elää häiritsemättä, jotta voisimme rauhassa nauttia varhain ikävöiden kaipaamaamme, vihdoin myöhään saavuttamaamme onnea. Niin aloitimme maalla-olomme. Minä otin hoitaakseni sisäiset asiat, sinä ulkoiset ja sen, mikä koskee kokonaisuutta. Minä olen järjestäytynyt noudattamaan kaikessa toivomuksiasi, elämään yksin sinua varten; koettakaamme ainakin toistaiseksi, missä määrin voimme tulla toimeen kahden.
Koska yhteenkuuluvainen, kuten sanoit, on teidän varsinainen elementtinne, virkkoi Eduard, ei tosiaankaan pidä kuunnella teitä yhteen menoon, tai täytyy suostua myöntämään, että olette oikeassa; niinpä myönnänkin olleesi oikeassa aina tähän päivään asti. Se perustus, jonka olemme toistaiseksi luoneet elämäämme varten, on laadultansa hyvä, mutta eikö meidän ole mitään enempää sen varaan rakennettava ja eikö siitä pidä sukeutua mitään sen enempää? Teemmekö mitä teemme, minä puutarhassa, sinä puistossa, vain erakkoja varten?
Olet oikeassa, vastasi Charlotta, epäilemättä! On vain varottava tuomasta taloon mitään estävää, vierasta. Ajattelehan, että päätöksemme, myöskin mitä seurusteluun tulee, koskevat tavallansa vain kahdenkeskistä yhdessäoloamme. Sinä aioit aluksi esittää minulle matkapäiväkirjasi oikeassa järjestyksessä, saattaa samalla kuntoon monia siihen kuuluvia papereita ja minun kerallani, minun avullani kerätä noista verrattomista, mutta sekasortoisista vihkosista ja lehdistä meitä ja muita ilahduttavan kokonaisuuden. Minä lupasin, auttaa sinua jäljentämisessä, ja me ajattelimme saavamme mukavasti, somasti, miellyttävästi ja kotoisesti matkailla muistoissa halki sen maailman, jota meidän ei suotu yhdessä nähdä. Niin, olemmehan jo aloittaneetkin. Sitäpaitsi olet iltaisin ottanut jälleen esille huilusi, soittelemme yhdessä, minä klaveeria. Naapurit käyvät meillä vieraissa, samoin me naapureissa. Minä ainakin olen kutonut itselleni kaikesta tästä ensimmäisen kesän, jonka olen eläissäni ajatellut viettää iloiten ja nauttien.
Kunhan ei, virkkoi Eduard otsaansa pyyhkien, kaiken hellästi ja järkevästi kertomasi ohella alinomaa johtuisi mieleeni se ajatus, ettei kapteenin täälläolo mitään tärvelisi, vaan pikemmin toisi kaikkeen vauhtia ja uutta elämää. Hän on suorittanut osittain samat vaellukset kuin minä, hänkin on, omalla tavallansa, havainnut monta seikkaa: me käyttelemme yhteisiä kokemuksiamme ja saamme aikaan sitä ehomman kokonaisuuden.
Salli siis minun avoimesti tunnustaa, vastasi Charlotta hieman kärsimättömästi, että tunteeni puhuu tuota aietta vastaan, että jokin aavistus ennustaa minulle siitä kaikkea muuta kuin hyvää.
Kukapa teitä naisia vastustelemaan: aluksi esiinnytte niin ymmärtäväisinä, ettei voi sanoa mitään vastaan, sitten niin hellinä, että myöntyy mielelläänkin, niin tunteellisina, että varoo teitä loukkaamasta, niin aavistelevaisina, että säikähtää.
Minä en ole taikauskoinen, virkkoi Charlotta, enkä välitä mitään tuollaisista hämäristä vaikutteista, elleivät ne ole mitään muuta, mutta ne ovat enimmäkseen tajuttomia muistoja niistä onnellisista tai onnettomista seurauksista, joita omat tai toisten suorittamat teot ovat kokemuksiksemme aiheuttaneet. Missään olotilassa ei ole mitään niin merkitsevää kuin kolmannen väliintulo. Olen nähnyt ystäviä, sisaruksia, rakastavaisia, aviopuolisoita, joiden välinen suhde kerrassaan muuttui, joiden asema täydellisesti vaihtui jonkun kolmannen henkilön tultua sattumalta tai kutsuttuna heidän olokehäänsä.
Sellaista voinee sattua, vastasi Eduard, ihmisille, joiden elämä on hämärässä haparoimista, ei niille, jotka kokemuksen kirkastamina ovat paremmin tietoiset itsestänsä.
Tietoisuus, rakkaani, virkkoi Charlotta, on riittämätön ase, vieläpä toisinaan vaarallinenkin käyttelijällensä, ja kaikesta tästä selviää ainakin se, ettei meidän pidä hätäillä. Suo minulle vielä muutamia päiviä, älä tee heti päätöstäsi!
Asia on sillä kannalla, vastasi Eduard, että me hätäilemme vielä monenkin päivän kuluttua. Olemme vuorotellen esittäneet syyt asian puolesta ja sitä vastaan; kaikki riippuu ratkaisusta, ja niin ollen olisi tosiaankin parasta uskoa se arvan huomaan.
Minä tiedän, että mielelläsi lyöt vetoa tai heität arpaa epävarmoissa tapauksissa, virkkoi Charlotta, mutta näin vakavassa asiassa pitäisin sitä uhkamielisyytenä.
Mitä sitten kirjoitan kapteenille? huudahti Eduard. Minun näet on heti ryhdyttävä kirjettä sommittelemaan.
Kirjoita rauhallinen, järkevä, lohdullinen kirje, vastasi Charlotta.
Toisin sanoen ei mitään, virkkoi Eduard.
Ja kumminkin, huomautti Charlotta, on useissa tapauksissa välttämätöntä ja ystävällistä mieluummin kirjoittaa jotakin, vaikkapa ei mitään, kuin olla kirjoittamatta.
Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä, hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen, osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin huolestuttavaan olotilaan.
Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa, matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa, mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen, ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin, — sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua vastustelemaan hänen toivomuksiansa!
Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.
Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa: rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi. Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.
Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.
Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa, kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi, kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä, lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän samalla olikin jo vaivaksi.
Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.
Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita, etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.
Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää toisistansa.
Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan, leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua, jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia, koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.
Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin, kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.
Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani. Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa kumota.
Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta, niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin kuulunut hänen elämänsä piiriin.
Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa, jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen, vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!
Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään, jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?
Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen, kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona. Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.
Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.
Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.
Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät, kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko, mutta nopeasti, nopeasti!
Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan, Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me tulemme aivan kohta.
Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja mielikuvitus kernaasti viivähtivät.
Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian. Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu. Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi kyynel.
Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua; minulla on tänään vielä paljon tekemistä.
Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen koristanut.
Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?
On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene omin neuvoin selviytymään.
Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte. Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.
Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja, sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden, sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla. Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen, mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan, antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler [Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.
Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski satuloida hevosensa.
Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea — niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä! Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan, kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne. Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka: palvelijanne!
Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.
Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän ymmällä ja epätietoisina.
Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen, vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen uskottiin hänen asiaksensa.
Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!
Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä. Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan. En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.
Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi pyyhkäistä sen pois.
Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita, kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua kiirettä.
Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti hakea Ottilian pois koulukodista.
Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset eivät aina noudattaisikaan tahtia.
Kapteeni saapui. Hän oli ennen tuloansa lähettänyt erittäin järkevän kirjeen, joka täydellisesti rauhoitti Charlottan mielen. Sellainen viileä itsensä tunteminen, oman ja ystävien olokannan kirkas tajuaminen herätti mitä valoisimpia ja kauneimpia toiveita.
Ensimmäiset tunnit kuluivat, kuten tavallisesti käy ystävien kesken, jotka eivät ole muutamiin aikoihin toisiansa nähneet, vilkkaassa, melkeinpä uuvuttavassakin keskustelussa. Iltapuolella tehtiin Charlottan kehoituksesta kävelyretki uudelle puistoalueelle. Tienoo miellytti kapteenia, ja hän havaitsi kaikki ne kauneudet, jotka vasta uusien teiden valmistuttua olivat tulleet nähtäviin ja nautittaviin. Hänen katseensa oli harjaantunut ja samalla vaatimaton, ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, mikä oli suotavaa, ei hän kumminkaan, kuten usein tapahtuu, aiheuttanut mielenapeutta henkilöille, jotka hänelle näyttelivät omaa maailmaansa, vaatimalla enemmän kuin olosuhteet myönsivät tai muistelemalla jotakin muualla näkemäänsä täydellisempää.
Ehdittyänsä sammalmajalle he näkivät sen mitä hupaisimmin koristettuna, tosin vain tekokukilla ja talvikeilla, mutta niiden joukkoon oli sijoitettu niin kauniita kimppuja oikeata vehnää ja muita pellon ja puutarhan tuotteita, että ne tuottivat kunniaa järjestelijänsä taideaistille.
Vaikka mieheni ei pidäkään siitä, että hänen syntymä- tai nimipäiväänsä vietetään, virkkoi Charlotta, ei hän varmaankaan tänään minua moiti, jos omistan nämä vähäiset seppeleet kolminkertaiselle juhlallemme.
Kolminkertaiselle? huudahti Eduard.
Epäilemättä! virkkoi Charlotta: ystävämme saapumista pidämme täydellä syyllä juhlana, ja lisäksi, mitä tuskin lienette ajatelleet, on tänään teidän molempien nimipäivä. Eikö nimenne ole Otto, toisen samoinkuin toisenkin?
Ystävykset ojensivat toisilleen kätensä yli pienen pöydän. Sinä palautat mieleeni nuoruusaikaisen ystävyysseikan, sanoi Eduard. Lapsuudessa meillä oli kummallakin tuo sievä lakoninen nimi, mutta kun sitten asuimme samassa koulukodissa, luovutin sen vapaaehtoisesti hänelle.
Ylen suurta jalomielisyyttä et siinä asiassa kuitenkaan osoittanut, virkkoi kapteeni. Muistan näet varsin hyvin, että nimi Eduard miellytti sinua enemmän, ja totta onkin, että se kaikuu erikoisen sorealta, kun sen kuulee miellyttäviltä huulilta.
Niinpä he nyt istuivat kolmisin saman pienen pöydän ääressä, jonka vaiheella Charlotta oli innokkaasti vastustanut vieraan tuloa. Tyytyväinen Eduard ei tahtonut palauttaa vaimonsa mieleen noiden hetkien muistoa, mutta ei kumminkaan voinut pidättyä sanomasta: Olisihan tässä varsin hyvin sijaa vielä neljännellekin.
Samassa kajahti linnasta metsätorvien ääni ikäänkuin todeksi myöntäen ja vahvistaen toistensa seurassa viipyvien ystävysten hyväntahtoisuutta ja hyviä toivelmia. Ääneti he sitä kuuntelivat, kukin itseensä keräytyen ja tuntien oman onnensa kahdenkertaisena niin kauniissa liitossa.
Eduard keskeytti ensimmäisenä vaitiolon nousten seisaalleen ja astuen ulos sammalmajan ovesta. Viekäämme ystävä heti korkeimmalle näköpaikalle, sanoi hän Charlottalle, jottei hän luule koko perintötilamme ja olosijamme rajoittuvan tähän ahtaaseen laaksoon; ylhäällä katse liikkuu vapaammin ja rinta avartuu.
Siinä tapauksessa, vastasi Charlotta, täytyy meidän vielä tällä kertaa kiivetä vanhaa, hieman vaivalloista polkua; toivon kumminkin askelmaini ja portaitteni pian johtavan mukavammin aina ylös asti.
Niinpä saavuttiin kallioiden yli, pensaikkojen ja viidakkojen halki kulkien korkeimmalle paikalle, joka tosin ei muodostanut tasannetta, vaan jatkuvia, hedelmällisiä selänteitä. Kylä ja linna olivat painuneet taakse näkymättömiin. Alhaalla näkyi lampien pintoja, toisella puolen metsäisiä kukkuloita, joiden juurta ne huuhtelivat, vihdoin jyrkkiä kallioita, jotka luotisuorana seinämänä jäykästi rajoittivat viimeistä vesikuvastinta heijastellen sen kalvoon mahtavia muotojansa. Syvällä rotkossa, missä kiivas puro syöksyi lampeen, oli puolittain piilossa mylly, joka ympäristöinensä näytti miellyttävältä pieneltä lepopaikalta. Näkyvissä olevassa puoliympyräkehässä vaihtelivat kaikkialla laaksot ja kukkulat, viidakot ja metsät, joiden kevätvihreys lupasi mitä mehevimmän kesäisen näköalan. Yksityiset puuryhmätkin kiinnittivät useissa kohdin katsetta.
Erikoisesti piirtyi katselevien ystävysten silmiin alhaalla, keskilammen rannassa kasvava kaunis poppeli- ja plataaniryhmä. Se seisoi siinä täydessä kasvuvoimassansa, raikkaana, terveenä, korkenemaan ja levenemään pyrkien.
Eduard kiinnitti ystävänsä huomiota erikoisesti tuohon ryhmään. Nuo puut, huudahti hän, olen nuoruudessani itse istuttanut. Ne olivat nuoria hoikkia runkoja, jotka pelastin, kun isäni suurta linnanpuutarhaa laajentaessaan antoi keskikesällä kaivaa ne juuriltansa. Ne osoittavat varmaan tänäkin vuonna kiitollisuuttansa työntämällä uusia vesoja.
Tyytyväisinä ja hilpeinä kuljettiin takaisin. Vieraalle osoitettiin linnan oikeasta kylkirakennuksesta miellyttävä, tilava asunto, jonne hän aivan pian asetteli ja järjesteli kirjansa, paperinsa ja kojeensa jatkaakseen tavanmukaista askarrustansa. Eduard ei kumminkaan ensimmäisinä päivinä jättänyt häntä rauhaan, vaan kuljetti hänet kaikkialle, milloin ratsain, milloin jalkaisin, perehdyttäen hänet seutuun ja tiluksiinsa samalla ilmaisten ne tilan parempaa tuntemista ja edullisempaa viljelyä koskevat toivelmat, joita hän oli jo kauan aikaa mielessänsä hautonut.
Ensimmäinen tehtävä olisi se, että mittaisin seudun magneettineulan avulla, virkkoi kapteeni. Se on helppoa ja hauskaa askaretta, ja jos tulokset eivät olekaan kaikkein tarkimmat, on se kumminkin hyödyllinen ja ensi töiksi ilahduttava toimitus; sitäpaitsi sen voi suorittaa tarvitsematta suurtakaan apua, ja tietää varmaan saavansa tehtävän päätökseen. Jos tuonnempana ajattelet tarkempaa mittausta, voitaneen siihenkin keino keksiä.
Kapteeni oli hyvin perehtynyt mainittuun mittaustapaan. Hän oli tuonut mukanansa tarvittavat kojeet ja aloitti työn heti. Hän neuvoi Eduardia sekä muutamia metsästäjiä ja talonpoikia, joiden tuli olla hänen apunansa. Päivät olivat suotuisat; illat ja varhaisimmat aamuhetket hän käytti piirustamiseen ja varjostamiseen. Pian oli kaikki vesimaalattu ja väritettykin, ja Eduard näki tiluksiensa kasvavan paperista esiin mitä selvimpinä, ikäänkuin uutena luomuksena.
Siinä oli tilaisuutta keskustella seudusta sekä uusista puisto- ja viljelysalueista, jotka voi saada kuntoon paljoa paremmin tuollaisen yleiskatsauksen nojalla kuin tehden umpimähkään, satunnaisten vaikutelmien varassa hajanaisia kokeita.
Se meidän pitää selvittää vaimolleni, sanoi Eduard.
Jätä se tekemättä! virkkoi kapteeni, joka ei mielellään asettanut vakaumuksiansa toisten vakaumusten tielle, koska oli kokemuksesta oppinut ihmisten mielipiteiden olevan niin monenlaisia, ettei niitä saa järkevimminkään huomautuksin yhteen kohtaan kerätyksi. Jätä se tekemättä! huudahti hän: hän joutuu helposti harhaan. Hänelle, kuten yleensäkin henkilöille, jotka vain harrastuksesta askartelevat sellaisissa puuhissa, on tärkeämpää, että hän tekee jotakin, kuin että jotakin tulee tehdyksi. Luontoon käydään käsiksi hapuillen, miellytään erikoisesti toiseen tai toiseen pikku paikkaan, ei uskalleta raivata pois sitä tai tätä, ei ole riittävää uskallusta uhrata jotakin; ei osata ennakolta kuvitella, mitä on saatava aikaan, kokeillaan, se onnistuu, se epäonnistuu, korjataan, korjataan kenties sellaista, mikä olisi jätettävä ennallensa, jätetään ennallensa sellaista, mikä olisi korjattava, ja niin on lopputulos aina parsinnainen; se vaikuttaa miellyttävästi ja virkistävästi, mutta ei tyydytä.
Tunnusta minulle vilpittömästi, virkkoi Eduard, ettet ole tyytyväinen vaimoni sommitelmiin.
Jos suoritus tyhjentäisi ajatuksen, joka on varsin hyvä, ei olisi mitään muistuttamista. Hän on vaivalloisesti kiusautunut ylös halki louhikon ja kiusaa nyt, jos suvaitset, jokaista sinne kuljettamaansa. Ei käy kulkeminen rinnakkain enempää kuin peräkkäinkään siedettävän vapaasti. Askelen tahti häiriytyy alinomaa, ja mitä kaikkea vielä voisikaan huomauttaa!
Eikö sitten olisi ollut helppo suorittaa tehtävää toisin? kysyi Eduard.
Sangen helppo, virkkoi kapteeni: hänen olisi tarvinnut vain murtaa pois kallionkulma, joka muuten onkin mitätön, koska sen muodostavat pienet kappaleet; siten olisi nousuun tullut kaunis kaarre ja samalla olisi jäänyt kiveä käytettäväksi niihin kohtiin, missä tie olisi tullut kapea ja vaivainen. Olkoon tämä kuitenkin sanottu vain meidän kesken: muuten hän käsittää asian väärin ja panee pahaksensa. Se, mikä on tehty, on säilytettävä. Jos tahdotaan käyttää enemmän rahoja ja vaivaa, sopii sammalmajan yläpuolella ja kukkulan laella tehdä sitä ja tätä ja saada aikaan paljonkin miellyttävää.
Jos nykyisyys askarrutti ystävyksiä monella muotoa, ei toisaalta puuttunut menneiden aikojen hilpeitä ja mieluisia muisteloita, joihin Charlotta tapasi ottaa osaa. Sitäpaitsi päätettiin ensi töistä päästyä käydä käsiksi matkapäiväkirjaan ja herätellä silläkin tavoin menneisyyttä eloon.
Eduardilla muuten oli Charlottalle vähemmän sanottavaa, varsinkin sen jälkeen kuin hänellä oli sydämellänsä uusiin puistorakennelmiin kohdistuva moite, joka hänestä tuntui aivan oikeutetulta. Hän piti kauan omana tietonansa, mitä kapteeni oli hänelle uskonut, mutta nähdessään vihdoin vaimonsa suunnittelevan sammalmajalta kukkulalle johtavia pikku askelmia ja poluntapaisia hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan hetken kierreltyänsä kaarreltuansa lausui julki uuden oivalluksensa.
Charlotta seisoi hämmästyneenä. Hän oli kyllin älykäs kohta tajutaksensa, että toiset olivat oikeassa; mutta se, mitä oli tehty, kiisteli vastaan ja oli kerta kaikkiaan sellaisenaan olemassa; hän oli pitänyt sitä oikeana ja toivottavana, sekin, mitä moitittiin, oli yksityisiä osiansa myöten hänelle rakas; hän ei tahtonut ottaa vakaasti uskoaksensa, puolusteli pientä aikaansaannostansa, sätti miehiä, jotka heti tavoittelevat suurta ja avaraa, tahtovat leikinlaskusta, jutelmasta heti tehdä kokonaisen teoksen ajattelematta laajennetusta suunnitelmasta johtuvia kustannuksia. Hän kiihtyi, loukkaantui, kävi nyreäksi; hän ei voinut luopua vanhasta eikä kerrassaan torjua uutta, mutta keskeytti päättäväiseen tapaansa heti työt asiaa miettiäksensä ja mielessään kypsytelläksensä.
Koska tämä toimelias ajanvietekin nyt jäi pois, miesten yhä viihtyisämmin askarrellessa omissa toimissansa, erikoisen ahkerasti taiteellisissa puutarhatöissä ja kasvihuoneitten rakentamisessa, silti kokonaan laiminlyömättä tavallisia ritarillisia harjoituksiansa, kuten metsästystä, hevosten ostoa, vaihtoa, ratsuksi ja ajojuhdaksi totuttamista, tunsi Charlotta itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän harjoitti, osalta kapteenin vuoksi, entistä vilkkaampaa kirjevaihtoa, mutta siitä huolimatta sattui monta yksinäistä hetkeä. Sitä mieluisammat ja hupaisemmat olivat hänelle koulukodista saapuvat tiedonannot. Johtajattaren laveaan kirjeeseen, jossa tavallisuuden mukaan seikkaperäisesti ja mielihyvin selostettiin tyttären edistymistä, liittyi lyhyt jälkikirjoitus sekä laitoksen erään miespuolisen apulaisen kirjoittama liite, jotka molemmat tässä esitämme.
Johtajattaren jälkikirjoitus.
Mitä tulee Ottiliaan, armollinen rouva, voin oikeastaan vain toistaa, mitä edellisiin tiedonantoihini sisältyy. En tiedä, mistä häntä moittisin, ja kumminkaan en voi olla häneen tyytyväinen. Hän on edelleenkin vaatimaton ja hyväntahtoinen toisille, mutta tämä ujous ja palvelevaisuus ei minua oikein miellytä. Teidän armonne lähetti taanoin rahaa ja erinäisiä vaatteita. Edellisiä hän ei ole vielä ollenkaan käytellyt, ja jälkimmäisetkin lepäävät yhä koskemattomina. Hän pitää kylläkin vaatteensa erittäin puhtaina ja hyvässä kunnossa ja näyttää vaihtavan niitä ainoastaan tätä seikkaa silmällä pitäen. Hänen ankara kohtuullisuutensa ruoan ja juoman nauttimisessa ei sekään minua miellytä. Pöydässämme tosin ei vallitse yltäkylläisyys, mutta mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin nähdä lasten syövän kylliksensä maukkaita ja terveellisiä ruokia. Se, mikä harkiten ja vakaumuksella pöytään tuodaan ja nautittavaksi tarjotaan, on tosiaankin nautittava. Siihen en saa Ottiliaa mitenkään taivutetuksi. Keksiipä hän itsellensä jotakin tekemistä, suorittaa jotakin palvelijattarien laiminlyömää vain siinä tarkoituksessa, että saisi jättää jonkin lajin tai jälkiruoan nauttimatta. Kaiken tämän ohella on kumminkin otettava huomioon, että hän toisinansa potee vasemmanpuolista päänsärkyä, joka tosin aina hellittää, mutta voi sittenkin olla tuskallista ja merkittävää. Sen verran tästä muuten kauniista ja herttaisesta tytöstä.
Apulaisen liite.
Oivallinen johtajattaremme tavallisesti sallii minun lukea ne kirjeet, joissa hän ilmoittaa kasvatteja koskevia huomioitansa vanhemmille ja esimiehille. Teidän armollenne osoitetut tiedonannot minä aina luen erikoisen tarkkaavasti ja erikoisen mielelläni, sillä jos meidän on teitä onniteltava tyttärestänne, jossa yhtyvät kaikki seuraelämässä menestystä luovat ominaisuudet, täytyy toisaalta ainakin minun ylistää teitä yhtä onnelliseksi sen johdosta, että teille on suotu kasvattityttärenne, lapsi, joka on syntynyt toisten hyödyksi ja iloksi ja epäilemättä myöskin omaa onneansa varten. Ottilia on melkeinpä ainoa kasvattimme, johon nähden en voi olla samaa mieltä kuin kunnioitettu johtajattaremme. En tahdo suinkaan moittia tätä toimeliasta naista siitä, että hän haluaa nähdä huolenpitonsa hedelmät ulkonaisina ja ilmeisinä, mutta on olemassa suljettujakin hedelmiä, kaikkein ytimekkäimpiä, jotka kehittyvät varhemmin tai myöhemmin kauniiseen elämään. Niiden joukkoon kuuluu epäilemättä teidän kasvattityttärenne. Koko ajan, minkä olen häntä opettanut, näen hänen tasaisesti hitaanhitaasti edistyvän, en milloinkaan taantuvan. Jos lasta kasvatettaessa on tarpeen alkaa alusta, niin sääntö soveltuu varmaan häneen. Sitä, mikä ei seuraa edellisestä, hän ei käsitä. Hän suhtautuu avuttomasti, jopa haluttomastikin helposti tajuttavaan asiaan, jolle hän ei keksi mitään kiinnekohtaa. Mutta jos voi löytää ja hänelle selvittää välijäsenet, niin hän käsittää kaikkein vaikeimmatkin asiat. Siten hitaasti edistyen hän jää jälkeen kumppaneistansa, jotka aivan toisenlaisten kykyjen varassa rientävät yhä eteenpäin, helposti tajuten, helposti muistaen ja vaivattomasti jälleen käytellen kaikkea, hajanaistakin. Kiireellisestä opetuksesta hän niinmuodoin ei opi yhtään mitään, ei tiedä mitä tehdä; niin on laita eräillä tunneilla, jotka ovat oivallisten, mutta ravakkain ja kärsimättömien opettajien hoidettavina. On moitittu hänen käsialaansa, hänen kykenemättömyyttänsä tajuamaan kieliopin sääntöjä. Olen lähemmin tutkinut näitä valituksia, ja tosiaankin hän kirjoittaa hitaasti ja kankeasti, jos niin tahdotaan sanoa, mutta ei suinkaan arastellen eikä muodottomasti. Sen, mitä hänelle vähin erin opetin ranskankielestä, joka tosin ei ole minun aineeni, hän käsitti helposti. Ihmeellistä kylläkin: hän tietää paljon ja varsin hyvin, kysyttäessä vain näyttää siltä, kuin hän ei tietäisi mitään.
Jos minun on lopuksi esitettävä yleinen huomautus, niin tahtoisinpa sanoa; hän ei opi niinkuin kasvatettava, vaan niinkuin se, joka tahtoo kasvattaa, ei niinkuin oppilas, vaan niinkuin tuleva opettajatar. Kenties tuntuu teidän armostanne kummalliselta, etten itse kasvattajana ja opettajana luule voivani kiittää toista paremmin kuin selittämällä hänet itseni kaltaiseksi. Teidän armonne parempi oivallus, syvempi ihmisten- ja maailmantuntemus varmaan keksii vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistani sen, mikä niissä on parasta. Te tulette vakuutetuksi siitä, että tästäkin lapsesta sopii toivoa paljon iloa. Sulkeudun teidän armonne suosioon ja pyydän saada jälleen kirjoittaa, kunhan otaksun kirjeeni sisältävän jotakin merkittävää ja miellyttävää.
Nuo sivut ilahduttivat Charlottaa. Niiden sisällys yhtyi aivan kiinteästi hänen omiin Ottiliaa koskeviin käsityksiinsä; samalla hänen täytyi pakostakin hymyillä, koska opettajan osanotto näytti sydämellisemmältä kuin kasvatettavan hyveiden oivaltamisen tavallisesti herättämä myötätunto. Rauhalliseen, ennakkoluulottomaan ajattelutapaan tottuneena hän jätti tuonkin suhteen, kuten monet muut, elämään omaa elämäänsä; järkevän miehen osanottoa hän piti arvokkaana, koska oli elämänsä varrella oppinut riittävässä määrin oivaltamaan, kuinka kalliiksi on arvattava aito kiintymys maailmassa, missä välinpitämättömyys ja vastenmielisyys asustavat kuin kotonansa.
Se topografinen kartta, joka esitti tilaa ympäristöinensä verrattain suuressa mittakaavassa selvin ja helposti käsitettävin piirtein ja värein ja jonka kapteeni osasi muutamien trigonometristen mittausten avulla varmasti perustella, valmistui pian; tämä toimelias mies näet nukkui harvinaisen vähän ja omisti päivänsä aina lähimpiin tehtäviin, joten joka ilta oli jotakin suoritettu.
Nyt, sanoi hän ystävällensä, ryhdymme muihin toimiin, tilan kuvailemiseen, jota varten täytyy olla olemassa riittävästi esitöitä ja josta sitten voidaan kehitellä vuokra-arvioita ja muuta sentapaista. Mutta eräs asia meidän tulee päättää ja järjestää: sinun on erotettava kaikki se, mikä on varsinaista liiketoimintaa, elämästä. Liiketoiminta vaatii vakavuutta ja lujuutta, elämä mielivaltaa, liiketoiminta aivan ehdotonta johdonmukaisuutta, elämä sitävastoin kaipaa usein epäjohdonmukaisuutta, joka vaikuttaa siinä kerrassaan rakastettavalta ja ilahduttavaltakin. Jos olet toisessa varma, voit toisessa olla sitä vapaampi, sensijaan että niiden toisiinsa sekaantuessa vapaus tempaa varmuuden pois ja hävittää sen.
Eduard tunsi noihin ehdotuksiin sisältyvän lievää moitetta. Vaikka hän ei ollutkaan luonnostansa huolimaton, ei hän kumminkaan voinut saada itseänsä järjestelemään papereitansa eri lokeroihin. Se, mikä hänen oli ratkaistava toisten mieltä kuullen, ja se, mikä riippui ainoastaan hänestä itsestänsä, ei ollut erotettuna eikä hän myöskään vetänyt riittävän selvää rajaa liiketointen ja askarrusten, seurustelun ja huvittelun välille. Nyt se kävi hänelle helpoksi, kun ystävä otti asian huoleksensa, toinen minä teki mahdolliseksi sen jakautumisen, joka yhdelle minälle ei ole aina mahdollinen.
He järjestivät siihen kylkirakennukseen, jossa kapteeni asui, säilytyshuoneen nykyisiä ja arkiston menneitä asioita varten, hakivat kaikki asiakirjat, paperit ja tiedonannot eri säiliöistä, kammioista, lipastoista ja kirstuista, ja kohta oli tuo sekava joukkio saatettu ilahduttavaan järjestykseen ja sijaitsi nyt otsakkeilla varustettuna määrätyissä lokeroissa. Se, mitä haluttiin, löytyi täydellisemmin kuin oli osattu toivoa. Tällöin oli heille suureksi avuksi eräs vanha kirjuri, joka pitkin päivää, vieläpä osan yötäkin pysytteli kirjoituspulpettinsa ääressä ja johon Eduard tätä ennen oli aina ollut tyytymätön.
Minä en häntä enää tunne, sanoi Eduard ystävällensä, niin toimeliaaksi ja käyttökelpoiseksi on mies muuttunut.
Se johtuu siitä, virkkoi kapteeni, ettemme anna hänen tehtäväksensä mitään uutta, ennenkuin hän on ehtinyt kaikessa rauhassa suorittaa vanhemmat tehtävänsä, niinmuodoin hän, kuten näet, saa aikaan sangen paljon; jos hänen toimiansa häiritään, ei hän kykene mihinkään.
Vietettyänsä tähän tapaan päivänsä ystävykset kävivät iltaisin säännöllisesti Charlottan luona. Ellei ollut saapunut vieraita lähiseudulta ja naapurikartanoista, mikä kyllä oli sangen tavallista, niin keskustelu ja lukeminen koskivat enimmäkseen sellaisia asioita, jotka kartuttavat porvarillisen yhteiskunnan hyvinvointia, etuisuuksia ja miellyttävyyttä.
Charlotta, joka oli yleensäkin tottunut käyttelemään nykyisyyttä hyväksensä, tunsi miehensä tyytyväisyyden havaiten henkilökohtaisestikin hyötyvänsä. Erinäiset kotoiset suunnitelmat, joita hän oli jo kauan mielessänsä hautonut voimatta niitä kunnolla aloittaa, toteutuivat nyt, kapteenin asiaan puuttuessa. Kotirohtola, jossa oli tätä ennen ollut vain muutamia aineita, täydennettiin, ja Charlotta oppi sekä helppotajuisten kirjojen että keskustelujen nojalla entistä paremmin harjoittamaan uutteraa ja avuliasta toimintaansa.
Ajateltaessa tavallisia ja siitä huolimatta liiankin usein yllättäviä tapaturmia hankittiin kaikki hukkuvien pelastamiseen tarvittavat välineet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun monet lähitienoolla sijaitsevat lammet, vesistöt ja vesilaitokset useasti aiheuttivat sellaisia onnettomuuksia. Tämän tehtävän kapteeni suoritti erittäin huolellisesti, ja Eduard mainitsi kuin epähuomiossa, että sellainen tapaus oli mitä ihmeellisimmin muodostanut käänteen hänen ystävänsä elämässä. Mutta kun viimeksimainittu vaikeni näyttäen väistävän murheellista muistoa, ei Eduardkaan sanonut sen enempää, ja Charlotta, joka tiesi asiasta yleispiirteittäin yhtä paljon, ei hänkään puuttunut tuohon huomautukseen.
Kaikki nämä huolenpitotoimet ovat kieltämättä kiitettävät, virkkoi kapteeni eräänä iltana, mutta nyt meiltä vielä puuttuu välttämättömintä, nimittäin kelpo miestä, joka osaa kaikkia näitä välineitä käytellä. Minä voin suositella siihen virkaan erästä tuttavaani haavuria, joka on nykyjään säällisillä ehdoilla saatavissa, ammatissansa etevää miestä, joka on ankaroissa sisäisissäkin sairastumistapauksissa useasti saanut aikaan enemmän kuin joku kuuluisa lääkäri, ja pikaista apuahan maaseudulla eniten kaivataankin.
Hänetkin kutsuttiin heti kartanoon, ja aviopuolisot iloitsivat saadessaan tilaisuutta sijoittaa kaikkein välttämättömimpiin menoihin useita summia, jotka heille jäivät mielin määrin kulutettaviksi.
Niin käytteli Charlotta kapteenin tietoja ja toimeliaisuutta omankin mielensä mukaan ja alkoi olla täysin tyytyväinen hänen läsnäoloonsa pelkäämättä enää mitään ikävyyksiä. Hän valmistautui tavallisesti kyselemään monenlaisia asioita, ja koska elämä oli hänelle mieluinen, koki hän poistaa kaikkea vahingollista, kaikkea kuolettavaa. Savenvaluteosten lyijysilaus ja keittoastioiden vaskenruoste oli häntä jo monesti huolestuttanut. Hän kysyi neuvoa, ja tällöin oli luonnollisesti kosketeltava fysiikan ja kemian peruskäsitteitä.
Satunnaista, mutta aina tervetullutta aihetta sellaisiin keskusteluihin antoi Eduard, joka mielellään luki ääneen toisten kuultavaksi. Hänellä oli syvä ja erittäin sointuisa ääni, ja runollisten sekä puhetaidollisten teosten eloisa, tuntehikas esittäminen oli aikaisemmin tuottanut hänelle suosiota ja mainetta. Nyt askarruttivat häntä toiset asiat, hän luki toisia teoksia, jo joitakin aikoja erittäinkin fysikaalisia, kemiallisia ja teknillisiä esityksiä.
Eräs hänen erikoisia ominaisuuksiansa, joka kenties ei kumminkaan ole kovin harvinainen, oli se, että hänestä tuntui sietämättömältä, jos joku hänen lukiessaan katsoi kirjaan. Entisinä aikoina, hänen lukiessaan runoja, näytelmiä, kertomuksia, se johtui luonnollisesti kaunolukijassa samoinkuin runoilijassa, näyttelijässä ja kertojassa asuvasta halusta yllättää, hetkiseksi vaieta, herättää odotusta, koska tämä tarkoitus tosiaankin joutuu pahoin kärsimään, jos toinen henkilö lukijan tieten silmäilee luettavaa jo ennakolta. Senvuoksi hänellä olikin tapana istuutua siten, ettei ollut ketään hänen takanansa. Nyt, kolmisin oltaessa, tuo varovaisuus oli turha, ja koska hän ei tällä kertaa pyrkinyt kiihdyttämään tunnetta eikä yllättämään mielikuvitusta, ei hän ajatellutkaan olla erityisemmin varuillansa.
Vain eräänä iltana hän havaitsi, huolettomasti istuuduttuansa, että Charlotta katsoi hänen kirjaansa. Hänen vanha kärsimättömyytensä heräsi, ja hän huomautti asiasta, melkeinpä äreästi. Sellaisista pahoista tavoista, kuten monista muista seuraelämässä kiusallisista tottumuksista, olisi kerta kaikkiansa luovuttava, sanoi hän. Kun luen jollekin henkilölle ääneen, eikö se merkitse samaa kuin jos suullisesti hänelle jotakin esittäisin? Kirjoitettu, painettu sana astuu minun oman mieleni, oman sydämeni sijaan, ja vaivautuisinko puhumaan, jos otsaani tai rintaani olisi rakennettu ikkuna, niin että se, jolle tahdon esittää ajatukseni ja tunteeni vähin erin, tietäisi aina jo hyvän aikaa ennakolta, mihin olen pyrkimässä? Kun joku katsoo kirjaani, tuntuu minusta aina siltä, kuin minut repäistäisiin kahtia.
Charlotta, jonka käytöksen notkeus ilmeni suuremmissa ja pienemmissä seuroissa varsinkin siinä, että hän osasi ehkäistä jokaisen epämiellyttävän, kiivaan, jopa vain ylen innokkaankin mielenilmauksen, katkaista venyvän keskustelun ja kohentaa sammuilevaa, tiesi nytkin käyttää lahjojansa hyväksensä. Sinä suot varmaan virheeni anteeksi, virkkoi hän, kunhan tunnustan, miten minun tänä hetkenä kävi. Minä kuulin sinun lukevan heimolaisuudesta ja ajattelin samassa omia sukulaisiani, paria serkkua, jotka juuri nyt mieltäni askarruttavat. Tarkkaavaisuuteni kiintyy jälleen lukemaasi, minä kuulen, että puheenalaisina ovat pelkät elottomat esineet, ja kurkistan kirjaan päästäkseni jälleen oikealle tolalle.
Sinua harhautti ja hämmensi eräs vertauksellinen lausuma, sanoi Eduard. Tässä tosin on puhe vain maalajeista ja kivennäisistä, mutta ihminen on oikea Narkissos: hän kuvastelee mielellään itseänsä joka paikassa, hän paneutuu alustinaksi koko maailman kuvastimeen.
Epäilemättä! jatkoi kapteeni: niin hän käsittelee kaikkea ulkopuoleltansa keksimää; viisautensa samoinkuin mielettömyytensäkin, tahtonsa samoinkuin mielivaltansakin hän suo eläimille, kasveille, elementeille ja jumalille.
Kunpa selittäisitte minulle aivan lyhyesti, koska en tahdo eksyttää teitä kovin kauas hetken harrastuksesta, mitä heimolaisuus tässä yhteydessä oikeastaan merkitsee, sanoi Charlotta.
Sen teen mielelläni, vastasi kapteeni, jonka puoleen Charlotta oli kääntynyt; tosin vain niin hyvin kuin osaan, sen nojalla, mitä olen suunnilleen kymmenen vuotta sitten oppinut, mitä olen asiasta lukenut. En tiedä sanoa, ajatellaanko tieteellisessä maailmassa vieläkin samoin, sopiiko se uusiin oppeihin.
On varsin valitettavaa, huudahti Eduard, ettei nykyjään käy enää oppiminen mitään koko elämää varten. Esivanhempamme pitivät kiinni niistä tiedoista, mitä olivat nuoruudessaan saaneet, mutta meidän on joka viides vuosi opittava kaikki uudestaan, ellemme halua joutua kerrassaan pois muodista.
Me naiset, virkkoi Charlotta, emme pidä niin tarkkaa lukua, ja tunnustanpa vilpittömästi, että minulle on tärkeätä ainoastaan sanojen ymmärtäminen, sillä mikään ei tee seurassa naurettavammaksi kuin vieraan oppisanan väärä käyttäminen. Senvuoksi tahtoisin vain tietää, missä merkityksessä tuota sanaa käytetään nimenomaan tässä yhteydessä. Asian tieteellistä puolta käsitelkööt oppineet, jotka muuten, mikäli olen huomannut, tuskin pääsevät milloinkaan yksimielisyyteen.
Miten aloitammekaan tullaksemme nopeimmin asiaan? kysyi Eduard vähäisen vaitiolon jälkeen kapteenilta, joka hieman epäröiden kohta vastasi:
Jos minun sallitaan aloittaa näennäisesti hyvin kaukaa, niin olemme pian perillä.
Voitte olla varma siitä, että kuuntelen mitä tarkkaavimmin, virkkoiCharlotta laskien työn kädestänsä.
Niinpä aloitti kapteeni: Kaikissa havaitsemissamme luonnonolioissa huomaamme ensinnäkin suhteistumisen omaan itseensä. Kuulostaa tosin kummalliselta, kun lausuu jotakin sellaista, mikä on itsestänsäkin selvää, mutta ainoastaan täysin sopimalla tunnetusta voi lähteä yhdessä etenemään kohti tuntematonta.
Luulisinpa tekevämme asian hänelle ja itsellemme helpoksi, jos käytämme esimerkkiä, puuttui Eduard puheeseen. Jos ajattelet vettä, öljyä, elohopeata, niin havaitset niiden aineosien kesken vallitsevan sovun, yhteenkuuluvaisuuden. Tästä yhteydestänsä ne eivät luovu muuten kuin väkivallan tai jonkin muun määrätyn voiman vaikutuksesta. Jos vaikutus lakkaa, ne heti jälleen yhtyvät.
Epäilemättä, virkkoi Charlotta myöntäen. Sadepisarat yhtyvät nopeasti virroiksi. Ja jo lapsina me leikimme ihmeissämme elohopealla jakaen sitä pallosiksi ja antaen niiden jälleen yhtyä toisiinsa.
Niinpä saanen tässä aivan ohimennen mainita erään tärkeän seikan, lisäsi kapteeni, nimittäin sen, että tämä täysin puhdas, nesteen varassa mahdollinen suhteistuminen aina ja ehdottomasti ilmenee pallomaisessa muodossa. Putoava sadepisara on pyöreä, elohopeapallosista puhuitte itse; saapuupa putoava, sula lyijykin, kun sillä on riittävästi aikaa jähmettyä, alas pallonmuotoisena.
Sallikaahan minun rientää edelle, virkkoi Charlotta, jotta näen, arvaanko, mihin tähtäätte. Kuten jokainen olio suhteistuu omaan itseensä, samoin täytyy sen olla suhteessa toisiinkin olioihin.
Ja viimeksimainittu suhde on olioiden erilaisuudesta riippuen erilainen, jatkoi Eduard kiireesti. Toisinaan ne kohtaavat toisensa kuin ystävät ja vanhat tuttavat, jotka nopeasti yhtyvät, mitenkään toisiansa muuttamatta, niinkuin viini sekoittuu veteen. Toiset sitävastoin pysyvät vieraina vierekkäin eivätkä liity toisiinsa mekaanisen sekoittamisen ja hieromisenkaan avulla: öljy ja vesi eroavat pudistelun jälkeen heti toisistansa.
Eipä puutu paljoa, virkkoi Charlotta, ettei näe näissä yksinkertaisissa olioissa tuntemiansa ihmisiä, mutta varsinkin muistuvat niiden johdosta mieleen ne yhteisöt, joissa on elänyt. Kaikkein eniten muistuttavat noita sieluttomia olioita kuitenkin ihmisten suuret joukot, jotka asettuvat maailmassa toisiansa vastaan: säätyluokat ja ammatit, aateli ja kolmas sääty, sotilas ja siviilihenkilö.
Samoinkuin noita joukkoja sentään voidaan liittää toisiinsa tapojen ja lakien avulla, virkkoi Eduard, on kemiallisessakin maailmassamme välijäseniä, jotka kykenevät liittämään yhteen toisiansa karttelevia aineksia.
Niinpä, puuttui kapteeni puheeseen, saamme öljyn yhtymään veteen käyttämällä apunamme lipeäsuolaa.
Kunhan vain ette esitä asioita liian nopeasti, jotta voin osoittaa kykeneväni pysymään mukana, virkkoi Charlotta. Emmekö ole jo ehtineet heimolaisiin asti?
Epäilemättä, vastasi kapteeni, ja kohta opimme ne tuntemaan täydessä voimassansa ja täsmällisyydessänsä. Niitä olioita, jotka kohdatessansa nopeasti toisiinsa tarttuvat ja vastavuoroisesti toisiansa määräävät, nimitämme heimolaisiksi. Emäksissä ja hapoissa, jotka, vaikka ovatkin vastakkaiset ja kenties juuri sen vuoksi, että ovat toistensa vastakohtia, ehdottomimmin toisiansa etsivät ja toisiinsa yhtyvät, muuntavat toisiansa ja muodostavat yhdessä uuden kokonaisuuden, tämä heimolaisuus on kylläkin ilmeinen. Ajatelkaamme vain kalkkia, joka osoittaa suurta, kaikkiin happoihin kohdistuvaa taipumusta, ilmeistä yhtymishalua. Kunhan saapuvat kemialliset välineemme, esitämme erinäisiä kokeita, jotka ovat varsin hauskoja ja antavat paremman käsityksen kuin sanat, nimet opilliset lauseparret.
Sallikaa minun tunnustaa, lausui Charlotta, että kun nimitätte noita omituisia olioita toistensa heimolaisiksi, niin minä puolestani en käsitä niitä niinkään veriheimolaisiksi kuin henki- tai sieluheimolaisiksi. Aivan samalla tavalla voi ihmisten kesken syntyä todella merkittäviä ystävyysliittoja, sillä vastakkaiset ominaisuudet tekevät mahdolliseksi kiinteämmän yhtymisen. Jään siis odottamaan, mitä minulle näytätte näistä salaperäisistä vaikutuksista. Nyt en enää häiritse sinua — sanoi hän Eduardin puoleen kääntyen — ja seuraan asiaan paremmin perehtyneenä tarkkaavaisesti esitystäsi.
Koska kerran olet meitä asiaan yllyttänyt, et pääsekään siitä niin vähällä, sillä oikeastaan ovat monimutkaiset tapaukset kaikkein mielenkiintoisimmat. Vasta niistä oppii tuntemaan heimousasteet, lähemmät ja voimakkaammat, etäisemmät ja heikommat suhteet; heimoussuhteet käyvät mielenkiintoisiksi vasta kun saavat aikaan eroamisia.
Esiintyykö luonnonopissakin tuo surullinen sana, jonka nykyjään, ikävä kyllä, kuulee kovin usein ihmisten keskuudessa? huudahti Charlotta.
Esiintyy kyllä, vastasi Eduard. Erottajataiturin nimi oli aikoinansa kemisteille annettu kuvaava kunnianimi.
Sellaisen taituruuden aika siis on ohi, virkkoi Charlotta, ja hyvä niin. Yhdistäminen on suurempi taito, suurempi ansio. Yhdistäjätaituri olisi tervetullut joka ainoalla alalla koko maailmassa. — Mainitkaapa nyt minulle, kun kerran olette päässeet vauhtiin, pari sellaista tapausta.
Niinpä palaamme kohta siihen, mitä äsken jo mainitsimme ja käsittelimme. Esimerkiksi se, mitä nimitämme kalkkikiveksi, on puhdasta tai epäpuhdasta kalkkimaata, kiinteästi yhtyneenä erääseen herkkään happoon, jonka olemme oppineet tuntemaan ilmamaisessa muodossa. Jos kappale sellaista kiveä viedään miedonnettuun rikkihappoon, niin tämä yhtyy kalkkiin ja esiintyy sen keralla kipsinä; herkkä, ilmamainen happo sitävastoin haihtuu pois. Siinä on tapahtunut eroaminen ja uusi yhtyminen, ja niinmuodoin uskotaan, että on oikeus puhua vaaliheimolaisuudestakin, koska tosiaankin näyttää siltä, kuin toiselle suhteelle annettaisiin etusija toiseen verraten, toinen valittaisiin mieluummin kuin toinen.
Suokaa minulle anteeksi, virkkoi Charlotta, niinkuin minä suon anteeksi luonnontutkijalle; mutta minä en missään tapauksessa pitäisi tuota vaalina, vaan pikemmin luonnonvälttämättömyytenä ja tuskin sinäkään, sillä loppujen lopuksi se kenties onkin vain sopivan tilaisuuden, sattuman asia. Tilaisuus tekee suhteita samoinkuin varkaitakin, ja kun ovat puheena teidän luonnonolionne, näyttää minusta vaali riippuvan yksinomaan kemististä, joka vie nuo oliot toistensa luo. Mutta jos ne kerran ovat toistensa seurassa, silloin varjelkoon Jumala! Mainitussa tapauksessa minua säälittää vain ilmahappo parka, jonka täytyy jälleen liidellä äärettömyydessä.
Riippuu vain siitä itsestänsä, virkkoi kapteeni, tahtooko se yhtyä veteen ja virkistää terveitä samoinkuin sairaitakin kivennäislähteen antimena.
Kipsin kelpaa puhua, sanoi Charlotta, se on nyt valmis, se on kappale, siltä ei puutu mitään, kun sitävastoin tuolla karkoitetulla olennolla voi olla vielä montakin hätää, ennenkuin se jälleen keksii itsellensä turvapaikan.
Erehtyisinpä pahasti, virkkoi Eduard hymyillen, ellei sinun sanojesi takana piile pientä viekkautta! Tunnusta vain kujeesi! Taidanpa olla minä mielestäsi se kalkki, jonka tavoittaa kapteeni, rikkihappo, vie pois sinun miellyttävästä seurastasi ja muuttaa tulenkestäväksi kipsiksi.
Jos omatuntosi kehoittaa sinua tuollaisiin katselmuksiin, vastasi Charlotta, niin voin olla huoletta. Tällaiset vertauksenomaiset puheet ovat somia ja hauskoja, ja kukapa ei mielellään leikittelisi samankaltaisuuksilla? Mutta ihminen on sentään monen monta askelmaa ylempänä kuin nuo elementit, ja jos hän on ollut tässä hieman antelias käytellessään kauniita sanoja vaali ja vaaliheimolaisuus, niin on hänen hyvä keräytyä jälleen itseensä ja asian johdosta tarkoin punnita sellaisten lausetapojen merkitystä. Minä, ikävä kyllä, tunnen riittävästi tapauksia, joissa kahden olennon kiinteä, erottamattomalta näyttävä yhteys on jonkun kolmannen olennon satunnaisen luoksetulon vaikutuksesta särkynyt ja toinen alkujansa kauniisti toisiinsa yhtyneistä on ajautunut irrallisena avaraan maailmaan.