Kemistit ovat sentään paljoa kohteliaampia, sanoi Eduard: he tuovat seuraan neljännen, jottei kukaan jäisi ilman.
Niinpä kyllä! virkkoi kapteeni. Merkittävimmät ja merkillisimmät ovat epäilemättä nämä tapaukset, joissa puoleensavetämistä, heimoutta, ikäänkuin ristiin tapahtuvaa hylkäämistä ja yhtymistä käy tosiaankin esittäminen, joissa neljä, tätä ennen kaksittain yhteenliittynyttä oliota kosketukseen saatettuina luopuu entisestä liitostansa solmiaksensa uuden. Tässä jättämisessä ja ottamisessa, tässä pakenemisessa ja etsimisessä on tosiaankin näkevinänsä korkeampaa tarkoitusta; sellaisten olioiden uskoo kykenevän tavallansa tahtomaan ja valitsemaan, ja oppisana vaaliheimolaiset tuntuu täysin oikeutetulta.
Kuvailkaa minulle sellainen tapaus! sanoi Charlotta.
Sellaista tehtävää ei pitäisi suorittaa pelkkien sanojen avulla, vastasi kapteeni. Kuten jo sanoin: kunhan voin teille esittää itse kokeet, käy kaikki havainnollisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Nyt minun täytyisi koettaa tyydyttää teitä kamalilla oppisanoilla, joista ei kumminkaan koituisi teille mitään selvää käsitystä. Nuo kuolleilta näyttävät ja kuitenkin aina sisäisesti toimintaan valmiit oliot tulee nähdä vaikuttamassa silmiensä edessä, tulee myötätuntoisesti katsella, kuinka ne toisiansa etsivät, vetävät puoleensa, valtaavat, hävittävät, ahmaisevat, riuduttavat ja kirpoavat jälleen esiin kaikkein kiinteimmästä yhteydestä uudistuneessa, uudessa, odottamattomassa hahmossa: vasta silloin uskoo niiden elävän ikuisesti, uskoopa niissä olevan mieltä ja järkeäkin, koska havaitsemme omat aistimme tuskin riittäviksi niitä kunnollisesti havaitsemaan ja järkemme tuskin päteväksi niitä käsittämään.
En tahdo kieltää, sanoi Eduard, että omituiset oppisanat pakostakin ilmenevät hankalina, jopa naurettavinakin sille, joka ei ole niihin perehtynyt aistillisen havainnon ja käsitteiden nojalla. Kuitenkin voisimme toistaiseksi helposti ilmaista kirjainten avulla, mistä tässä on ollut puhe.
Ellette ajattele menettelyn tuntuvan rikkiviisaalta saivarrukselta, virkkoi kapteeni, niin voin asian lausua lyhyesti merkkikielellä. Ajatelkaa A, joka on yhtynyt B:hen niin kiinteästi, ettei moni keino ja monenlainen väkivalta kykene sitä siitä erottamaan, ajatelkaa C, joka on samassa suhteessa D:hen, ja viekää sitten molemmat parit keskinäiseen kosketukseen: A yhtyy D:hen, C yhtyy B:hen, emmekä tiedä sanoa, mikä niistä on toisen ensinnä hylännyt, mikä ensinnä toiseen yhtynyt.
No niin, puuttui Eduard puheeseen, kunnes näemme tuon kaiken omin silmin, pidämme tätä merkintää vertauksellisena puheena, josta otamme opin välitöntä käytäntöä varten. Sinä, Charlotta, olet A, minä sinun yhteyteesi kuuluva B, sillä oikeastaanhan minä vain riipun sinussa ja seuraan sinua niinkuin B seuraa A:ta. C on ilmeisesti kapteeni, joka tällä kertaa jossakin määrin riistää minua pois sinulta. Niinmuodoin on oikeus ja kohtuus, että sinulle on epämääräisyyteen häipymisen välttämiseksi hankittava D, ja se on epäilemättä rakastettava neitonen Ottilia, jonka lähentymistä et saa enää vastustella.
Olkoon menneeksi! virkkoi Charlotta. Vaikka esimerkki nähdäkseni ei sovellukaan täysin meidän tapaukseemme, pidän kuitenkin onnena, että tänään kohtaamme toisemme täydellisesti ja että nämä luontais- ja vaaliheimouden suhteet jouduttavat tutunomaisen ajatustenvaihdon syntymistä välillemme. Tunnustan siis, että jo tänään iltapuolella päätin kutsua Ottilian luoksemme; emännöitsijämme näet eroaa palveluksesta mennäkseen naimisiin. Tämä minun kannaltani ja minun tähteni; mikä minua kehoittaa Ottilian itsensä vuoksi niin menettelemään, sen voit meille lukea. Minä en kurkista kirjeeseen, mutta sen sisällys, ikävä kyllä, on minulle jo tuttu. Mutta luehan, lue! Samassa Charlotta veti esiin kirjeen ja ojensi sen Eduardille.
Johtajattaren kirje.
Teidän Armonne suonee anteeksi, että tällä kertaa kirjoitan aivan lyhyesti, sillä minun on nyt, julkisen tutkinnon osoitettua, mitä olemme kasvateissamme saaneet aikaan, ilmoitettava tulokset vanhemmille ja esimiehille; sitäpaitsi saanen lausua asiani lyhyesti, koska voin vähällä sanoa paljon. Teidän tyttärenne on osoittautunut joka suhteessa kaikkia muita etevämmäksi. Myötäliitetyt todistukset sekä hänen oma kirjeensä, joka sisältää hänen saamiensa palkintojen kuvauksen ja samalla ilmaisee hänen ilonsa sellaisen onnistumisen johdosta, varmaan rauhoittavat, jopa ilahduttavatkin Teitä. Minun iloani vähentää se aavistus, ettei meillä ole enää kovinkaan kauan syytä pidättää niin edistynyttä nuorta neitoa luonamme. Sulkeudun Teidän Armonne suosioon ja olen piakkoin rohkeneva esittää ajatuksiani siitä, mitä pidän hänelle edullisimpana. Ottiliasta kirjoittaa ystävällinen apulaiseni.
Apulaisen kirje.
Ottiliasta antaa kunnianarvoisa johtajattaremme minun kirjoittaa, osalta sen vuoksi, että hänelle olisi ajatustapansa vuoksi kiusallista ilmoittaa, mitä on ilmoitettava, osalta taas sen vuoksi, että hänen itsensä on esitettävä anteeksipyyntö, jonka hän mieluummin jättää minun tehtäväkseni. Kun tiedän liiankin hyvin, kuinka vaikeata kelpo Ottilian on ilmaista tietojansa ja taitojansa, peloitti julkinen tutkinto minua melkoisesti, varsinkin kun ei minkäänlainen valmistautuminen käy päinsä ja koska Ottilia, jos se olisikin yleisesti käytettyyn tapaan mahdollinen, kieltäytyisi valmistautumasta pelkkää silmänlumetta varten. Tutkinnon tulos on osoittanut huoleni liiankin oikeutetuiksi: hän ei saanut yhtäkään palkintoa, joutuipa vielä niiden joukkoon, joille ei annettu todistusta. Mitäpä sanoisinkaan? Mitä kirjoittamiseen tulee, olivat toisten kirjaimet tuskin yhtä kaunismuotoiset, mutta heidän käsialansa oli piirteiltänsä vapaampaa; laskennossa olivat kaikki häntä nopeammat, ja vaikeampia tehtäviä, joita hän ratkaisee helpommin, tutkinnossa ei esitetty. Ranskaa juttelivat ja käänsivät monet paremmin kuin hän, historiassa hän ei heti löytänyt vaadittuja nimiä ja vuosilukuja, maantiedossa kaivattiin valtiolliseen jakoon kohdistuvaa huomiota. Hänen muutamien vaatimattomien sävelmiensä esittämiseen ei ollut aikaa eikä rauhaa. Piirustuksessa hän olisi varmaan saanut palkinnon: ääriviivat olivat puhtaat ja suoritus sekä huolellista että henkevää. Hän oli pahaksi onneksi suunnitellut liian suurta, joten ei saanut tehtäväänsä valmiiksi. Kun oppilaat olivat poistuneet ja tutkijat neuvottelivat lausuen meille opettajille ainakin jonkin sanan, huomasin pian, ettei Ottiliasta puhuttu mitään, tai jos puhuttiin, niin kylmäkiskoisesti, joskaan ei suoraan paheksuen. Minä toivoin voivani voittaa hänelle suosiota avoimesti kuvailemalla hänen olemuksensa laatua ja uskalsin siihen ryhtyä sitäkin innokkaammin, kun en ainoastaan voinut puhua vakaumukseni mukaisesti, vaan olin itse nuorella iällä ollut samassa surullisessa tilassa. Minua kuunneltiin tarkkaavasti, mutta kun olin lopettanut, sanoi minulle tutkijain esimies, tosin ystävällisesti, mutta lakonisesti: Kykyjä edellytetään olevan; niiden tulee muuttua taidoiksi. Siinä on kaiken kasvatuksen päämäärä, siinä vanhempien ja esimiesten julkilausuma selvä tarkoitus ja lasten itsensä salainen, vain puolittain tajuttu pyrkimys. Siinä myöskin tutkinnon esine, jonka nojalla arvostellaan opettajia samoinkuin oppilaitakin. Sen nojalla, mitä teiltä kuulemme, toivomme lapsesta hyvää, ja teitä on joka tapauksessa kiitettävä siitä, että pidätte tarkoin silmällä kasvattien kykyjä. Jos saatte ne vuoden varrella muuttumaan taidoiksi, niin te ja suosimanne oppilas saatte varmaan osaksenne kiitosta.
Siihen, mitä seurasi, olin jo mukautunut, mutta en ollut pelännyt erästä vieläkin pahempaa asiaa, joka sattui pian sen jälkeen. Hyvä johtajattaremme, joka hyvänä paimenena ei tahtoisi yhtäkään karitsaansa kadottaa, tai, kuten tässä tapauksessa oli laita, nähdä koristamattomana, ei voinut salata mielipahaansa, vaan virkkoi Ottilialle, joka toisten palkinnoistansa iloitessa seisoi ikkunan pielessä: Mutta sanokaahan taivaan nimessä, kuinka voitte näyttää niin tuhmalta, kun ette tuhma ole? Ottilia vastasi aivan tyynesti: Suokaa anteeksi, rakas äiti, minun päätäni särki taasen tänään, vieläpä sangen ankarasti. Sitä ei kukaan voi tietää! virkkoi muuten kovin myötätuntoinen johtajatar ja kääntyi harmistuneena toisaanne.
Kieltämättä on totta, ettei kukaan voi sitä tietää, sillä Ottilia ei muuta ilmettänsä, ja minä en edes nähnyt hänen kertaakaan vievän kättänsä ohimolle.
Siinä ei vielä kaikki. Teidän tyttärenne, armollinen rouva, muutenkin vilkas ja ujostelematon, oli voitonriemunsa vallassa hillitön ja ylimielinen. Hän juoksi palkintoinensa ja todistuksinensa ympäri huoneita ja heilutteli niitä Ottiliankin kasvojen edessä. Sinä onnistuit tänään huonosti! huudahti hän. Ottilia vastasi ihan levollisesti: Viimeinen tutkintopäivä ei ole vielä tullut. Sittenkin sinä pysyt aina viimeisenä! huudahti tyttärenne juosten pois.
Ottilia näytti tyyneltä kaikkien muiden mielestä, mutta ei minun. Hänessä tapahtuvaa voimakasta, epämieluista liikutusta ilmaisee kasvojen epätasainen väri. Vasen poski punastuu hetkiseksi oikean samalla kalvetessa. Minä näin tuon merkin, ja osanottoni ei ollut hillittävissä. Vein johtajattaren syrjään ja puhuin hänelle asiasta vakavasti. Kelpo nainen havaitsi menetelleensä väärin. Me neuvottelimme, keskustelimme kauan, ja tahtomatta ryhtyä seikkaperäisemmin asiaa selostamaan esitän Teidän Armollenne päätöksemme ja pyyntömme: ottakaa Ottilia joksikin aikaa luoksenne! Syyt oivallatte itse parhaiten. Jos päätätte sen tehdä, niin sanon enemmän tämän hyvän lapsen kohtelemisesta. Ja jos tyttärenne, kuten sopii otaksua, piankin meidät jättää, olemme iloiset nähdessämme Ottilian palaavan.
Vielä eräs seikka, jonka kenties voisin myöhemmin unohtaa: en ole milloinkaan huomannut Ottilian jotakin vaatineen tai edes hartaasti pyytäneen. Sitävastoin sattuu, joskin harvoin, että hän yrittää kieltää jotakin, mitä häneltä vaaditaan. Hän käyttää silloin elettä, joka on vastustamaton sille, joka on sen tarkoituksen tajunnut. Hän painaa kohottamansa kämmenet yhteen ja kuljettaa ne kohti poveansa samalla taivuttaen ruumistansa hieman eteenpäin ja luoden kiinteästi pyytävään sellaisen katseen, että hän mielellään luopuu kaikista vaatimuksistansa tai toiveistansa. Jos Te, armollinen rouva, tuon eleen joskus näette, mikä Teidän käsittelytapanne vallitessa ei ole todennäköistä, niin ajatelkaa minua ja säästäkää Ottiliaa. —
* * * * *
Eduard oli lukenut kirjeen, toisinaan hymyillen ja päätänsä pudistaen. Henkilöitä ja tilannetta koskevia huomautuksia sattui niitäkin välttämättä.
Riittää! huudahti Eduard vihdoin. Hän tulee, asia on päätetty! Silloin on pidetty huolta sinusta, rakkaani, ja mekin uskallamme ilmaista ehdotuksemme. On erittäin tarpeellista, että minä muutan kapteenin luo oikeanpuoliseen kylkirakennukseen. Sekä iltaisin että aamuisin on kaikkein paras aika tehdä yhdessä työtä. Sinä saat sensijaan omalta puoleltasi yltäkyllin tilaa itseäsi ja Ottiliaa varten.
Charlotta suostui asiaan, ja Eduard kuvaili heidän tulevaa elämäntapaansa. Hän huudahti muun muassa: Sukulaiseni on erittäin kohtelias pitäessään kipua vasemmalla puolella päätänsä; minun kivistää usein oikeata puolta. Jos satumme joskus istumaan vastakkain, minä oikeaan, hän vasempaan kyynärpäähän nojautuen, ja päät eri puolille kallistettuina, niin siitä koituu soma kuvapari.
Kapteeni tahtoi pitää tilannetta vaarallisena, mutta Eduard huudahti: Varokaa te, rakas ystävä, D:tä! Mitä tekisikään B, jos häneltä riistettäisiin C?
Minun mielestäni, virkkoi Charlotta, asia olisi itsestään selvä.
Epäilemättä, hän palaisi A:nsa luo, A:nsa ja O:nsa luo! huudahti Eduard hypähtäen seisoalleen ja painaen Charlottaa kiinteästi rintaansa vasten.
Vaunut, jotka toivat Ottilian, olivat saapuneet. Charlotta meni häntä vastaanottamaan. Herttainen tyttö kiiruhti hänen luoksensa, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja halaili hänen polviansa.
Miksi tämä nöyryytys! virkkoi Charlotta hieman hämillään ja tahtoen nostaa hänet ylös.
Tarkoitukseni ei ole niinkään nöyryyttää itseäni, vastasi Ottilia jääden samaan asentoon. Muistelen vain kovin mielelläni niitä aikoja, jolloin olin vain polvenne korkuinen ja tiesin jo varmaan, että minua rakastitte.
Hän nousi, ja Charlotta syleili häntä sydämellisesti. Hänet esiteltiin miehille, jotka heti kohtelivat uutta vierasta erikoisen kunnioittavasti. Kauneus on kaikkialla hyvin tervetullut vieras. Hän näytti tarkkaavasti kuuntelevan keskustelua, mutta ei ottanut siihen osaa.
Seuraavana aamuna Eduard sanoi Charlottalle: Hän on miellyttävä ja hauska tyttö.
Hauska? kysyi Charlotta hymyillen: eihän hän ole suutansa avannut.
Eikö? virkkoi Eduard ikäänkuin muistutellen: sepä olisi ihmeellistä!
Charlotta vain hieman vihjaili uudelle tulokkaalle, kuinka taloudenhoidossa oli meneteltävä. Ottilia oli koko järjestyksen pian oivaltanut, vieläpä paremminkin: hänellä oli siitä välitön tunto. Hän käsitti helposti, mitä hänen piti toimittaa kaikille ja kullekin erikoisesti. Kaikki tapahtui täsmällisesti. Hän osasi jakaa määräyksiä kuitenkaan nimenomaisesti käskemättä, ja milloin joku vitkasteli, suoritti hän tehtävän itse.
Niin pian kuin hän huomasi, kuinka paljon hänelle jäi vapaata aikaa, hän pyysi Charlottalta lupaa saada jakaa tuntinsa, ja jakoa noudatettiin siitä lähtien tarkasti. Hän opiskeli opittavaansa apulaisen Charlottalle kuvailemalla tavalla. Hänen sallittiin menetellä mielensä mukaisesti. Vain joskus Charlotta yritti häntä innostaa. Niinpä hän toisinaan asetti hänen käytettäväksensä kuluneita kyniä totuttaakseen häntä vapaampaan käsialaan, mutta kynät olivat pian teräviksi vuollut.
Naiset olivat päättäneet puhua kahden kesken ollessansa ranskaa, ja Charlotta pysyi päätöksessä sitäkin kiinteämmin, kun Ottilia oli puheliaampi käyttäessään vierasta kieltä, jonka harjoittaminen oli tehty hänen velvollisuudeksensa. Tällöin hän useasti sanoi enemmän kuin näytti tahtovan sanoa. Erikoisesti huvitti Charlottaa satunnainen, tosin tarkka, mutta silti lämmin koko koulukotilaitoksen kuvaus. Ottilia oli hänelle mieluisa seuralainen, ja hän toivoi tuonnempana saavansa hänestä luotettavan ystävättären.
Charlotta otti kuitenkin jälleen esille vanhemmat Ottiliaa koskevat paperit palauttaakseen mieleensä, miten johtajatar ja apulainen olivat hyvää lasta arvostelleet ja vertaillakseen lausuntoja henkilöön itseensä. Charlotta näet oli sitä mieltä, ettei voi kyllin nopeasti perehtyä niiden ihmisten luonteeseen, joiden seurassa on elettävä, tietääksensä mitä heiltä sopii odottaa, miten heitä muovailla, tai mitä heissä on kerta kaikkiansa suvaittava ja annettava anteeksi.
Tutkimukset tosin eivät osoittaneet hänelle mitään uutta, mutta moni vanha asia esiintyi merkitsevämpänä ja silmiinpistävämpänä. Niinpä esim. saattoi Ottilian kohtuullisuus syönnissä ja juonnissa aiheuttaa hänelle todellista huolta.
Lähin asia, joka naisia askarrutti, oli vaatetus. Charlotta vaati Ottiliaa käyttämään upeampia ja valikoidumpia vaatteita. Toimelias tyttö leikkasi kohta jo aikaisemmin saamansa kankaat ja osasi saada ne, toisten vähän auttaessa, nopeasti ja erittäin somasti sopimaan. Uudet muodinmukaiset vaatteet olivat hänelle eduksi: kun näet henkilön miellyttävyys ulottuu hänen ruumiinsa verhoihin saakka, niin luulee näkevänsä hänet alinomaa uutena ja entistä miellyttävämpänä hänen ominaisuuksiensa ilmetessä uudessa ympäristössä. Siten hän muuttui yhä enemmän — sanokaamme se peittelemättä — miesten silmäinherkuksi. Jos näet smaragdi ihanalla värillänsä hivelee silmää, vieläpä tavallansa lääkitseekin tässä jalossa merkityksessä, niin inhimillinen kauneus vaikuttaa vielä paljoa väkevämmin ulkoiseen ja sisäiseen aistiin. Sille, joka sen näkee, ei mikään paha mahda mitään; hän tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.
Niinpä oli seurapiiri hyötynyt monella tavalla Ottilian tulosta. Ystävykset noudattivat säännöllisemmin määrättyjä kokoontumistunteja, jopa -minuuttejakin. Aterialle, teelle tai kävelylle lähdettäessä he eivät odotuttaneet itseänsä kohtuuttoman kauan. He eivät rientäneet, varsinkaan iltaisin, niin kiireesti pois pöydästä. Charlotta huomasi tuon hyvin ja tarkkasi heitä kumpaakin. Hän koki saada selville, antoiko jompikumpi asiaan aihetta enemmän kuin toinen, mutta ei voinut havaita mitään eroa. Molemmat esiintyivät ylipäänsä seurallisempina. Keskustellessaan he näyttivät pitävän silmällä, mikä oli omansa herättämään Ottiliassa osanottoa ja mikä oli hänen tietojensa ja oivalluksensa rajoissa. Lukiessaan ja kertoessaan he vaikenivat, kunnes Ottilia palasi. He muuttuivat sävyisämmiksi ja ylipäänsä avomielisemmiksi. Samassa määrin lisääntyi Ottilian avuliaisuus päivä päivältä. Mitä paremmin hän oppi tuntemaan talon, ihmiset ja olosuhteet, sitä vilkkaammin hän kävi asioihin käsiksi, sitä nopeammin hän käsitti jokaisen katseen, jokaisen liikkeen, puolen sanaa, äänteen. Hänen tarkkaavaisuutensa säilyi aina yhtä rauhallisena, hänen vireytensä yhtä tyynenä. Niin oli hänen istuutumisensa, nousemisensa, tulemisensa, tuomisensa, uudelleen istuutumisensa lakkaamatonta miellyttävää liikettä, ilman levottomuuden häivääkään. Sitäpaitsi ei koskaan kuullut hänen kävelyänsä, niin kepeät olivat hänen askelensa.
Ottilian säädyllinen avuliaisuus ilahdutti Charlottaa. Yksi ainoa seikka ei hänestä tuntunut aivan soveliaalta, ja hän huomautti siitä Ottilialle. On kiitettävää huomaavaisuutta, sanoi hän eräänä päivänä, että kumarrumme kiireesti, kun joku pudottaa jotakin kädestänsä, ja yritämme sen nopeasti nostaa. Siten tunnustamme olevamme ikäänkuin velvolliset palvelemaan tuota henkilöä. Suuressa maailmassa on vain otettava huomioon, kenelle sellaista auliutta osoittaa. Mitä naisiin tulee, en tahdo säätää sinulle mitään lakeja. Sinä olet nuori. Ylhäisempiä ja vanhempia kohtaan se on velvollisuus, vertaisiisi nähden kohteliaisuus, nuoremmillensa ja alhaisemmillensa osoittautuu siten inhimilliseksi ja hyväksi, mutta ei ole naishenkilölle oikein soveliasta osoittaa siten auliuttansa ja palvelevaisuuttansa miehille.
Minä koetan siitä vieroittua, vastasi Ottilia. Suonette kuitenkin taitamattomuuteni anteeksi, kun sanon teille, mistä se johtuu. Meille on opetettu historiaa; minä en ole siitä painanut mieleeni niin paljon kuin olisi pitänyt, sillä en tietänyt, mihin sitä tarvitsisin. Ainoastaan muutamat tapahtumat ovat syöpyneet mieleeni, muiden muassa seuraava:
Kun Englannin kuningas Kaarle ensimmäinen seisoi niin sanottujen tuomariensa edessä, putosi hänen kädessänsä olevasta kepistä kultainen nuppi lattiaan. Koska hän oli tottunut siihen, että sellaisissa tapauksissa kaikki yrittivät vaivautua, näytti hän katselevan ympärillensä ja odottavan, että joku tälläkin kertaa tekisi hänelle tuon pienen palveluksen. Kukaan ei hievahtanutkaan; hän kumartui itse nuppia nostamaan. Minuun tuo vaikutti — syystäkö vai suottako, en tiedä — niin tuskallisesti, että siitä lähtien aina kumarrun nähdessäni jonkun henkilön pudottavan jotakin käsistänsä. Mutta koska se tosiaankaan ei liene aina soveliasta ja koska — jatkoi hän hymyillen, — en aina voi kertoa tarinaani, niin tahdon tulevaisuudessa käyttäytyä pidättyvämmin.
Sill'aikaa edistyivät lakkaamatta ne hyvät suunnitelmat, joita suorittamaan ystävykset, Eduard ja kapteeni, tunsivat itsensä kutsutuiksi. Keksivätpä he joka päivä yhä uuttakin aihetta harkintoihin ja hankkeisiin.
Kulkiessaan eräänä päivänä kylän läpi he havaitsivat mielipahaksensa, kuinka kovin se oli järjestykseen ja puhtauteen nähden takapajulla niistä kylistä, joiden asukkaita tilan kalleus pakottaa kumpaankin.
Muistathan, virkkoi kapteeni, kuinka Sveitsin läpi matkatessamme toivoelimme saavamme kunnollisesti kaunistaa niin sanottua puistoaluetta järjestelemällä sen käytännölliseen sveitsiläiseen järjestykseen ja siisteyteen, joskaan ei sveitsiläisen rakennustavan mukaan.
Täällä esimerkiksi, virkkoi Eduard, se kaiketi kävisi päinsä. Linnavuori muodostaa esiinpistävän kulman, kylä on rakennettu jokseenkin säännöllisesti puoliympyrään sitä vastapäätä; välissä virtaa puro, jonka tulvimista joku yrittää torjua kivien, toinen paalujen, kolmas hirsien ja neljäs naapuri lankkujen avulla, mutta kukaan ei ole toiselle hyödyksi, vaan tuottaa pikemmin vahinkoa sekä itsellensä että toisille. Samoin kulkee tiekin kömpelöin kaartein milloin ylös, milloin alaspäin, milloin veden poikki, milloin yli kivien ja kantojen. Jos asukkaat tahtoisivat ottaa tehtävään osaa, ei tarvittaisi kovinkaan suurta rahaerää, jos tahtoisi rakentaa puoliympyränmuotoisen kivisen rantavallin, kohottaa tien kulkemaan rakennusten korkeudella, hankkia tilaa aivan riittävästi, antaa aihetta siisteyden noudattamiseen ja suuripiirteisen toimenpiteen avulla tehdä yhdellä kertaa kaikki pieni ja riittämätön huolehtiminen tarpeettomaksi.
Meidän sopii sitä yrittää, sanoi kapteeni silmäillen asiain tilaa ja harkiten nopeasti.
Minä en tahdo olla porvarien ja talonpoikien kanssa missään tekemisissä, ellen voi heitä suorastaan käskeä, virkkoi Eduard.
Oikeastaan et olekaan väärässä, myönsi kapteeni, minullekin näet ovat sellaiset puuhat eläessäni jo tuottaneet paljon harmia. Kuinka vaikeata onkaan ihmisen oikein punnita, mitä on uhrattava sitä vastaan, mikä on voitettava! Kuinka vaikeata tahtoa jotakin ja olla halveksimatta välineitä! Monet suorastaan sekoittavat toisiinsa välineet ja tavoittelemansa tarkoitusperän, iloitsevat edellisistä ja jättävät jälkimmäisen silmälläpitämättä. Kaikkea pahaa yritetään parantaa siinä, missä se ilmestyy näkyviin, eikä välitetä siitä kohdasta, missä sen alkulähde on, mistä käsin se vaikuttaa. Senvuoksi onkin niin vaikea pitää neuvoa, varsinkin suurten joukkojen kanssa, jotka ovat jokapäiväisessä toiminnassaan varsin järkeviä, mutta näkevät harvoin huomista kauemmaksi. Jos vielä sattuu, että toinen tulee yhteisessä puuhassa voittamaan, toinen häviämään, niin sovinnolla ei saa mitään aikaan. Kaikki varsinaisessa merkityksessä yhteinen hyvä on suoritettava rajoittamattoman majesteettivallan nojalla.
Heidän siinä seisoessaan ja jutellessaan aneli heiltä almua eräs henkilö, joka näytti pikemmin julkealta kuin puutteenalaiselta. Eduard, jota häiriytyminen harmitti, sätti häntä, sitä ennen muutamia kertoja tyynesti hänet torjuttuansa, mutta kun mies lähti hitaasti loittonemaan muristen ja vastaansättien sekä uhmaillen vedoten kerjäläisen oikeuksiin, jotka tosin eivät ehdottomasti vaadi hänen aneluunsa suostumaan, mutta kieltävät häntä loukkaamasta, koska hän, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, on Jumalan ja esivallan suojeluksen alainen, niin Eduard joutui kerrassaan suunniltansa.
Kapteeni, häntä lepyttääksensä, virkkoi siihen: Olkoon tämä tapaus meille kehoituksena ulottamaan maalaispoliisivallan toiminta näihinkin asioihin. Almuja täytyy antaa, mutta on parempi, ellei anna niitä itse, varsinkaan kotona. Kotona tulee olla kohtuullinen ja tasainen kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin. Ylen runsaalla lahjalla et kerjäläisistä suinkaan vapaudu, vaan houkuttelet niitä luoksesi; matkalla sitävastoin, ohi kiitäessään, voi tien vieressä seisovalle köyhälle ilmestyä satumaisen onnen hahmossa ja heittää hänelle yllättävän lahjan. Meille tekee kylän ja linnan asema sellaisen asiainjärjestelyn sangen helpoksi; olen jo aikaisemmin sitä harkinnut. Kylän toisessa päässä sijaitsee majatalo, toisessa asuu kelpo vanhuspari. Sinun tulee sijoittaa kumpaankin paikkaan pieni rahasumma. Kylään saapuva kerjäläinen ei saa mitään, ainoastaan kylästä poistuva, ja koska molemmat talot samalla sijaitsevat linnaan johtavien teiden varsilla, osoitetaan kaikki nekin, jotka aikovat kääntyä sinne ylös, palaamaan mainittuihin paikkoihin.
Tulehan, sanoi Eduard, järjestetään asia heti; yksityiskohdista sopii pitää huolta myöhemminkin.
He menivät isännän ja vanhan pariskunnan luo, ja asia oli päätetty.
Minä tiedän varsin hyvin, sanoi Eduard, kun he jälleen yhdessä nousivat linnavuoren rinnettä, että kaikki maailmassa riippuu järkevästä mieleenjohtumasta ja lujasta päätöksestä. Niinpä arvostelit aivan oikein vaimoni puistorakennelmia ja viittailit minulle, miten asia olisi korjattavissa, minkä minä — tunnustan sen avoimesti — kohta kerroin hänelle.
Saatoin sen arvata, virkkoi kapteeni, mutta en sitä hyväksy. Sinä olet häirinnyt hänen varmuutensa; hän jättää kaikki siksensä ja uhmailee meitä tässä ainoassa asiassa: hän näet karttelee sen mainitsemista eikä ole enää kutsunut meitä sammalmajaansa, vaikka käykin siellä Ottilian keralla välihetkinä.
Sen emme saa antaa peloittaa itseämme, virkkoi Eduard. Kun olen vakuutettu jostakin hyvästä, joka voisi ja jonka pitäisi tapahtua, en saa lepoa, ennenkuin näen sen suoritettuna. Osaammehan me muutenkin asioita viisaasti aloitella. Ottakaamme iltakeskusteluja varten esille kuparipiirroksilla varustetut englantilaiset puistokuvaukset ja myöhemmin sinun suunnittelemasi tilusten kartta. Asiaa täytyy aluksi käsitellä problemaattisena ja ikäänkuin huvin vuoksi; todenkin aika tulee, kun ehtii.
Tämän sopimuksen mukaisesti avattiin kirjat, joissa aina nähtiin ensinnä seudun pohjapiirros ja sen maisemat muokkaamattomassa luonnontilassa ja seuraavilla lehdillä ne muutokset, joita taide oli saanut siinä aikaan kaikkea olemassaolevaa hyvää hyödyttäen ja korostaen. Siitä oli sitten varsin helppo siirtyä puhumaan omista tiluksista, omasta ympäristöstä ja mitä siinä voisi saada aikaan.
Nyt oli mieluisa tehtävä ottaa kapteenin sommittelema kartta suunnittelujen pohjaksi. Oli vain mahdotonta kerrassaan hylätä se alkuperäinen kaava, jonka mukaan Charlotta oli työn aloittanut. Löydettiin sentään helpompi pääsy kukkulan laelle; ylärinteelle, soman metsikön kupeeseen, päätettiin rakentaa huvimaja pitäen silmällä linnaa: sen piti näkyä linnan ikkunoihin, ja sieltä käsin piti katseen voida hipoa linnaa ja puutarhoja.
Kapteeni oli kaikki tarkoin mitannut ja harkinnut ja otti jälleen puheeksi kylätien, rantavallin ja tasoitustyöt. Rakentaessani mukavan tien kukkulan laelle, sanoi hän, saan juuri niin paljon kiveä kuin tuon rantavallin rakentamiseen tarvitsen. Kun molemmat työt suoritetaan yht'aikaa, niin ne tulevat halvemmiksi ja valmistuvat nopeammin.
Mutta nyt, virkkoi Charlotta, tulee minun huoleni. Välttämättä on laadittava varma arviolasku, ja kun tiedämme, kuinka paljon sellaiseen työhön tarvitaan, ja'amme summan, ellei joka viikon, niin ainakin joka kuukauden osalle. Rahavarat ovat minun hallussani, minä maksan laskut ja pidän itse kirjaa.
Etpä näytä erikoisemmin meihin luottavan, huomautti Eduard.
Mielivaltaisissa asioissa en, vastasi Charlotta Mielivaltaa osaamme me hallita ja hillitä paremmin kuin te.
Valmistukset oli suoritettu, työt pantu nopeasti käyntiin, kapteeni oli alinomaa läsnä, ja Charlotta sai nyt melkein joka päivä olla hänen vakaan ja varman mielenlaatunsa todistajana. Kapteeni puolestaan oppi paremmin tuntemaan hänet, ja kummallekin kävi helpoksi toimia yhdessä ja saada yhdessä jotakin aikaan.
Toiminnan laita on kuin tanssin: henkilöt, jotka noudattavat samaa tahtia, käyvät pakostakin toisillensa tuiki tarpeellisiksi, ja siitä johtuu välttämättä keskinäistä hyväntahtoisuutta. Varmana todistuksena siitä, että Charlotta, kapteeniin lähemmin tutustuttuansa, tosiaankin suhtautui häneen suopeasti, oli se, että hän ihan rauhallisesti, ilman pienintäkään epämieluista tunnetta, salli hävittää erään kauniin lepopaikan, jonka hän oli erikoisesti valikoinut ja koristellut, mutta joka ei sopinut kapteenin suunnitelmiin.
Kun Charlotta ja kapteeni siten löysivät yhteisen askarruksen, oli seurauksena, että Eduard liittyi kiinteämmin Ottilian seuraan, jota kohtaan hänen sydämessään oli jo joitakin aikoja itänyt hiljainen, ystävällinen tunne. Neito kohteli kaikkia avuliaasti ja suopeasti, ja Eduard itserakkaudessaan otaksui tuon kaiken tulevan erikoisessa määrässä hänen osaksensa. Epäilemättä olikin Ottilia jo ottanut tarkoin huomioon, mistä ja miten valmistetuista ruokalajeista hän piti, eikä häneltä myöskään jäänyt havaitsematta, kuinka paljon sokeria hän tavallisesti käytti teehensä, enempää kuin muutkaan sellaiset asiat. Erikoisen huolellisesti hän piti silmällä, ettei huoneissa ollut vetoa, jota kohtaan Eduard osoitti suurta arkuutta, joutuen usein ristiriitaan vaimonsa kanssa, jonka mielestä huoneet eivät voineet milloinkaan olla kyllin ilmaisat. Samoin tiesi Ottilia, mitä puu- ja kukkatarhassa oli kulloinkin tehtävä. Mitä Eduard toivoi, sitä hän koki edistää, mikä saattoi herättää hänessä kärsimättömyyttä, sitä hän pyrki ehkäisemään, joten neito piankin oli Eduardille välttämätön kuin ystävällinen suojelushenki ja hänen poissaolonsa jo alkoi tuntua kiusalliselta. Sitäpaitsi Ottilia näytti olevan puheliaampi ja avomielisempi, kun he kohtasivat toisensa kahden kesken. Eduardissa oli iän lisääntyessä yhä säilynyt jotakin lapsellista, mikä erikoisesti miellytti nuorta Ottiliaa. He muistelivat mielellänsä kuluneita aikoja, jolloin olivat toisensa nähneet; nämä muistot ulottuivat aina siihen kauteen asti, jolloin Eduard oli ensi kerran tuntenut Charlottaan kohdistuvaa mieltymystä. Ottilia väitti muistavansa heidät kaikkein kauneimpana hoviparina, ja kun Eduard arveli niin varhaiset muistot mahdottomiksi, väitti hän mielessänsä täysin selvästi säilyneen varsinkin erään tapauksen: hän oli Eduardin saapuessa piilottunut Charlottan helmaan, ei pelosta, vaan lapsellisesta hämmästyksestä. Hän olisi voinut lisätä: koska Eduard oli vaikuttanut häneen voimakkaasti, oli kovin häntä miellyttänyt.
Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta, että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello oli.
Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.
Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon, kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.
Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.
Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki, mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.
Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.
Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen, ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.
Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä, mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento. Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä: hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.
Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän hieman empien puhua.
Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi, vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta. Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys, kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan — voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin vaaralliselta.
Ottilia, joka oli Eduardin puhuessa tuijotellut eteensä, vaikeni. Kiirehtimättä ja epäröimättä, luoden katseensa pikemmin kohti taivasta kuin Eduardiin, hän sitten irroitti vitjat, otti kuvan, painoi sitä otsaansa vasten ja ojensi sen ystävällensä sanoen: Tallettakaa se, kunnes tulemme kotiin. En osaa teille paremmin ilmaista, kuinka hyvin tiedän pitää arvossa teidän ystävällistä huolehtimistanne.
Ystävä ei uskaltanut painaa kuvaa huulillensa, mutta tarttui toisen käteen painaen sitä silmiänsä vasten. Kaksi niin kaunista kättä ei liene milloinkaan toisiinsa liittynyt. Eduardista tuntui siltä, kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltänsä, kuin jokin Ottiliaa ja häntä erottava seinä olisi luhistunut.
Myllärin opastamina Charlotta ja kapteeni saapuivat mukavampaa polkua kulkien. Lausuttiin tervehdyksiä, iloittiin ja virkistäydyttiin. He eivät tahtoneet palata samaa tietä, ja Eduard ehdotti puron toisella puolella olevaa vuoripolkua, jota hieman vaivalloisesti kuljettaessa lammet jälleen tulivat näkyviin. Nyt he matkasivat halki vaihtelevien metsikköjen ja havaitsivat allansa kaikenlaisia kyliä, kauppaloita ja vuokratiloja viheriöine ja hedelmällisine ympäristöinensä, lähinnä erään ulkotilan, joka sijaitsi varsin miellyttävästi korkealla rinteellä, puiden keskellä. Kauneimpana esiintyi seudun vehmaus ja rikkaus, kun sitä katseli loivanousuiselta vuorenlaelta, josta sitten edettiin somaan metsikköön ja sen läpi kuljettua oltiin linnaa vastapäätä sijaitsevalla kalliolla.
Retkeilijät olivat kovin iloissaan saavuttuansa sinne tavallaan arvaamattansa. He olivat kiertäneet kokonaisen pienen maailman, he seisoivat sillä paikalla, johon uusi rakennus oli suunniteltu sijaitsemaan, ja näkivät jälleen huoneittensa ikkunat. Laskeuduttiin sammalmajaan ja istuttiin siinä ensi kerran neljin. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin se, että lausuttiin yksimielinen toivomus saada kuljettu tie, jolla liikkuminen oli nyt ollut hidasta ja hankalaakin, niin suunnatuksi ja rakennetuksi, että sitä voi astella viihtyisästi, hitaasti ja mukavasti. Jokainen esitti ehdotelmiansa, ja matka, johon heiltä oli kulunut useita tunteja, laskettiin uuden järjestyksen vallitessa voitavan suorittaa yhdessä tunnissa aina linnaan asti. Suunniteltiin jo myllyn alapuolelle, siihen kohtaan, missä puro laskee lampeen, tietä lyhentävä ja maisemaa koristava silta, kun Charlotta hieman hillitsi keksivää mielikuvitusvoimaa, huomauttamalla niistä kustannuksista, joita sellaiset yritykset vaatisivat.
Siihenkin on keino keksittävissä, virkkoi Eduard. Tuo ulkotila, joka näyttää varsin somalta metsikössään ja tuottaa ylen vähän, meidän on välttämättä myytävä ja siitä saadut varat käytettävä näihin suunnitelmiin. Siten voimme verrattomalla kävelyretkellä miellyttävästi nauttia korkoja hyvin sijoitetusta pääomasta, josta nyt saamme vuoden lopussa mieliharmiksemme mitättömät tulot.
Charlotta itse ei voinut hyvänä taloudenhoitajana paljoakaan väittää vastaan. Asia oli ollut jo aikaisemmin puheenalaisena. Nyt tahtoi kapteeni suunnitella tilusten jakamista talonpojille, mutta Eduard halusi meneteltävän nopeammin ja mukavammin. Nykyisen vuokraajan, joka oli jo tehnyt ehdotuksia, piti se saada, maksaa se määräaikaisissa erissä, ja samoin määräajoittain oli tierakennus suoritettava, kappale toisensa jälkeen.
Niin järkevään ja maltilliseen järjestykseen täytyi myöntyä, ja koko seurue kuvitteli jo uusia, kiemurtelevia teitä, joiden varrelta vielä toivottiin löytyvän mitä miellyttävimpiä lepo- ja näköalapaikkoja.
Jotta kaikesta tuosta saataisiin havainnollisempi kuva, otettiin kotiin palattua illalla uusi kartta tutkittavaksi. Tarkastettiin kuljettua tietä ja ajateltiin, kuinka se olisi muutamin paikoin kenties vieläkin edullisemmin suunnattavissa. Kaikki edelliset suunnitelmat pohdittiin vielä kerran ja yhdistettiin kaikkein uusimpiin aikeisiin, se päätös, jonka mukaan uusi rakennus oli sijoitettava linnaa vastapäätä, hyväksyttiin vielä kerran ja teiden kiertokulku suunniteltiin aina sinne saakka.
Ottilia ei ollut virkkanut mitään koko asiaan, mutta vihdoin Eduard käänsi Charlottan edessä lepäävän kartan hänen nähtäviinsä samalla kehoittaen häntä lausumaan ajatuksensa, ja kun Ottilia empi, rohkaisi häntä lempeästi sentään jotakin sanomaan: olihan kaikki vielä yhdentekevää, kaikki päätökset vielä kehittymisasteellansa.
Minä sijoittaisin rakennuksen tuohon, virkkoi Ottilia osoittaen sormellansa kukkulan tasaista lakea. Linna tosin ei olisi näkyvissä, sillä se peittyisi metsän taakse; sensijaan oltaisiin siellä kuin toisessa ja uudessa maailmassa: sekä kylä että kaikki asumukset olisivat piilossa. Näköala lammille, päin myllyä ja rinteitä, päin vuoristoa ja tasankoa on erinomaisen kaunis, sanoi hän, olen sen ohimennen huomannut.
Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan laelle.
Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän. Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten, sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä miellyttävimpiä hetkiä.
Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen omansa.
Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi. Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.
Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.
Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.
Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon, johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla. Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään. Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten, että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.
He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän. Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.
Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki, joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana, jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan. Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.
Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät sädehtivät iloa.
Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan teostansa niin hellästi vääristettävän.
Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä, kykenevämmät itseänsä hillitsemään.
Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.
Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken, joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.
Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.
Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.
Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita. Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa. Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.
Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie, eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.
Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa esittää.
Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään muualla.
Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.
Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan, jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen, on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa, te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina. Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät saavuttamattomissa, ne täytetään.
Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa, jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin, jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä tässäkin ottamaan työhön osaa.
Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa, mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.
Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti, ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle? Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty, tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.
Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin jälkipolville.
Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut, kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista. Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin kiinni.
Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.
Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi, ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen! Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi olkoon tämä malja juotu!
Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään tapahtunut.
Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin korkeat kuin asia vaati.
Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa valmistettuja laseja.
Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on suurta ja toivottavaa.
Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.
Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse istuttanut.
Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.
Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä kehdossanne.
Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja juhlapäivinä.
Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä. Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen saliin. Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu kirje ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.
Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää tulematta, hän saapuu huomenna.
Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.
Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna taholtansa.He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä eteenpäin.
Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia! sanoiCharlotta.
Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.
Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.
Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka hän tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa, kumpikin jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa. Kahta avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä; ajateltiin avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän täytyi näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi, ja jos he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin he korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki olivat likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli yhä säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä. Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden, olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän, puhtaan lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.
He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää, sanoi Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis; toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja vanha kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty ilman muuta.
Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.
Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.
Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja siinä on paljon työtä, sanoi Eduard.
Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita käsissään.
Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä odotettuja vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä, virkkoi Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin? Kapteeni kuvaili tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis sittenkin on, sanoi Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet paremmin kuin minä, sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi näkemääni kokonaisuuteen. Se on Mittler. Mutta mistä johtuukaan, että hän ratsastaa hitaasti ja noin hitaasti?
Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi ette tullut eilen? huusi hänelle Eduard.
Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt minä tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni syntymäpäivän jälkijuhlaa.
Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi Eduard leikillänsä.
Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää erästä eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää eräässä talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin täällä vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla, jotka olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus sellaisten ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat? Sanottu ja tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.
Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain pienen, sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat hekin jo teitä askarruttaneet.
Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois ärtyisän vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion tähti väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla armelias itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei olisi pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa pelkkää onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka tartunta yhä laajenee.
Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin kanssani, ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin alku ja huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja sivistyneimmälläkään ei ole mitään parempaa tilaisuutta osoittaa sävyisyyttänsä. Sen tulee olla purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon onnea, ettei kaikki yksityinen onnettomuus siihen verrattuna merkitse mitään. Ja miksi tahdotaankaan puhua onnettomuudesta? Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka silloin suvaitsee havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion vierähtää ohi, niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan säilynyt liitto on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää syytä. Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja iloon, ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin kykenee sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa useinkin olla, sen minä kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä ole aviopuolisonamme myöskin omatunto, josta usein haluaisimme päästä eroon, koska se on epämukavampi kumppani kuin mies tai vaimo konsanaan?
Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut, elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat kuin sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa. Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.