Juuri samassa kulkevat vangit ohi. Silloin kuuluu ikäänkuin maan alta kiljahdus niin repivä, niin läpitunkeva, että kuningaskin herää ja katselee ympärilleen. — Mitä se oli? Joku ihminen elämöi kellarissa? Vielä kiljahdus, mutta nyt tuntui se poikivan nartun ulvonnalta, pitkältä hellittämättömältä laululta, joka säesti torvien ja patarumpujen juhlasoittoa. Kuningas nousee ja polkee marmorilattiaa ikäänkuin hän kävelisi kuumalla uuninarinalla. Hovi on säikähdyksissään, lähetetään hakemaan hovimarsalkkia, joka etujoukkoineen on jo saapunut linnan pihalle. Ulvonta loppuu ja kuningas tahtoo poistua, mutta joku asia häntä pidättää.
Vihdoin tulee hovimarsalkki.
"Sinun vaimosi on epäkohtelias", sanoo kuningas.
"Eikö hän ole täällä?"
Hovimarsalkki syöksyy rouvansa kamariin ja huomaa tyhjät lippaat ja laatikot. Hän palaa heti.
"Ei hän ole sielläkään!" sanoo hän sydän kurkussa.
"Hän on paennut!" sanoo kuningas.
"Eikä Menelaus ollut mukana kulkueessa", lisää siihen marsalkki.
"Siis paennut hänen kanssaan! Hyvä maku! Kaunis sikiö!" sanoo kuningas katkerasti.
"Sikiökö?" vastaanväitti marsalkki. — "Vaimoniko?"
"Ei, vaan narri!"
Hovimarsalkki unohtaa velvollisuutensa ja asianhaarojen sitova voima pakottaa hänet tekemään uhkaavan, liian halveksivan liikkeen niin, ettei hän kauvemmin saa kaulallaan kantaa Jesusvapahtajan ritaritähdistöä ja käsissään pitää marsalkin sauvaa.
"Matkusta kotiin ja viljele kaalinpäitäsi!" sanoo kuningas. "Mutta matkusta pian!"
Sen sanottuaan läksi hän hovinsa saattamana valtaistuinsaliin kuulemaan uutta puhetta sodan kauhuista ja rauhan siunauksista sekä toisekseen sodan välttämättömyydestä rauhan suojelemiseksi j.n.e.
Mutta virralla, Danviken'in myllyjen ulkopuolella purjehtii pieni kalastajavene yhdellä ainoalla raakapurjeella suunnaten päin Blockhuset'ia. Ruoria hoitaa Menelaus, veneen pohjalla hänen edessään istuu hänen — vaimonsa, koska hän niin häntä nimittää, ja keulassa istuu marsalkitar; kaikki ovat puetut kalastajiksi.
"Oi rakasta siskoraukkaa, jota en voinut mukaani saada", sanoo marsalkitar.
"Mitä nyt sanotaan meistä, teistä, marsalkitar, kun karkasitte narrin kanssa?", sanoo narri, joka on iloisella tuulella.
"Eihän toki koskaan voitane sanoa minun karanneeni narrin kanssa?", tuumii marsalkitar.
"Eihän toki niin pitkälle voida mennä", arvelee narri ja puristaa vaimonsa kättä. "Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä, ja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat 'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei ole enään pitkä matka Köpenhaminaan — jossa saamme nähdä uuden voittokulkueen — sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!"
Tynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin ravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä oluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän eräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin tyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti paloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan nurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat kodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät niin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja kurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen nähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta. Ravintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle piirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai hauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.
Silloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti, niinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.
"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on", sanoi tynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt sitä, mikä muistutti kuolemasta.
"Hautajaiset taas", vastasi isäntä. "Eihän nykyään muusta kuule."
"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään kuolemansa jälkeen", sanoi parturimestari. — "Kaada, tynnyrintekijä!"
"Jopa kaadoin", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle esivaatteelleen.
Alhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki ruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla liimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi. Kannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele. Neljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä tuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia paaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi tytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa kirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville kätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien läsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.
"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan", sanoi ravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä kirkkotarhalle.
"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle", sanoi tynnyrintekijä."Kirjurit ovat kurjia ihmisiä."
"Minä tunsin sen raukan", sanoi parturihaavuri. "Eli kuin kirkonrotta ja kuoli nälästä."
"Ja hiukan ylpeydestä myös", sanoi ravintolanpitäjä.
"Eikä niin vähästäkään", sanoi tynnyrintekijä.
"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä muka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman päivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin parempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille jaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla."
"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?", sanoi parturihaavuri. "Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän päänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri juoksee, kun ihminen on hengenhädässä!"
"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden ajassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja kuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa vuodessa tuhertamaan muistiinpanoja."
"Ja mitäs se avittaa", sanoi ravintolanpitäjä. "Taidanko minä tuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan laskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle ja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja minä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa sakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä sitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin siinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon kukin on juonut."
"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi sitä lukea", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.
"Siinäpä se juuri niksi onkin", vastasi ravintoloitsija, "jos joku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä kirjoitustaitoinen kuin joku muukin."
Tynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.
"Minä tunsin vainajan isän", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen. "Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta liituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas olisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä pojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan äidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen ruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi, että yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka se poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he elivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä. Ja kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun hän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei ollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte piti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi päällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas, kuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää puurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin väsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän tuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään, niin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar oli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin minkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut, ettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja raastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan minun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli hän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa. Mutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle sisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon kujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin, tietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi ollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja kuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin olisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!"
Kaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.
"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka tyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että rakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?"
"Pihkoja kans!" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua puheeseen. "Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen, että se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät äiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon järjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin, tiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?' Ja poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi, ettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä ennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään naimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä muori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä osannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui neuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin meni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi! niitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä ja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona tämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla morsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja hänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran eräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle pistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen, sillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt Brunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin yli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian tahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta ja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui sillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki eteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia! Hän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja sitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen verkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen oli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas sellaista riiviötä!"
"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta", sanoi nuori mies.
"Ajattelemattomuutta!" huusi nyt tynnyrintekijä."Ajattelemattomuutta!"
Mutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut muistutukseen ja jatkoi.
"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli luokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin surkean sairas. — 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä. — Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui tuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. — 'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. — 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu on täynnä…!' sanoi hän. — 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä. 'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri näin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte hän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili, kuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut kotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin lempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen tekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun hän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika jouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin paljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja eläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten meni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas nyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse. Morsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet ja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin iloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen, tietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan, mutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä oli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi tyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan vaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä jättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona, ja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne tullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana olla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän sentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi vaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha äitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa murheellinen tullessaan hänen luoksensa… ja niin, niinpä niin! edes ja takaisin — kuten tiedätte!"
Tynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti asian.
"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala palalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt, mutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää sitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen sieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa syntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se piankin pois pyhitty."
Sen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä, ja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän oli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti mustepulloon pistetyltä kynältä.
"Katsokaas, katsokaas", sanoi parturi katsottuaan akkunasta salatakseen punaisia silmiään. "Tuollahan tyttö on!"
Kirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut surevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa peittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu läpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee ääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan, haudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet hujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen. Suorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että hän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä katseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt häneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten kostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet pehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte vaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja syleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat sitte kulkien rinnatusten.
Ravintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan; parturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit nahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori mies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen tukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen allansa vapisevat.
Ravintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.
"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi tervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä."
"Mistä te sen tiedätte?", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui lattialle.
"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä auttamassa — hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja taidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut hänestä!"
"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!" sanoi nuori mies. "Hän ottaa tytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka köyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!"
Ja sitte hän meni isännän ja tämän vieraiden hämmästykseksi.
"Peijakas, se oli tinanvalaja itse", sanoi parturi.
"Näin hyvin ei aina käy", sanoi tynnyrintekijä.
"Kävikö kirjurin lopulta hyvin?" väitti parturi.
"Ei hänen, mutta muiden kävi hyvin, ymmärrättekö! Heillähän olikin enemmän oikeutta elämään kuin pojalla, sillä he olivat ensin tulleet maailmaan ja joka ensimmäisenä myllylle saapuu, saa ensimmäisenä jauhaa."
"Poika oli tyhmä! Siinä koko juttu", sanoi parturi.
"Niin, niin", lopetti ravintolanpitäjä. "Tyhmäähän tämä tosin oli, mutta kaunista se joka tapauksessa oli!"
Ja siinä oltiin yhtä mieltä.
Oli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. — Minä menin torille kuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta kevättakkiani.
Soitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin tuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä minä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin huutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.
Soitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni. Katsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan, harmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine kasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn pitkään takkiin — verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin ollut kuuden ja puolen jalan pitkä.
Hänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen tuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän haaveksi johtavansa soittoa.
Kun soitto taukosi, kuului yksinäinen "hyvä!" Ihmiset kääntyivät ympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka aina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan vanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta hillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni viilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten pahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni yllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän tähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa, säälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani ja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen läpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä kävelyä.
"Herra on soitannollinen?" sanoi hän.
"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon."
"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme?Mitä herra soittaa?"
"Pianoa."
"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä. Katsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut viisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja minulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin syömme päivällistä?"
"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'."
Me kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen päivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.
"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä syön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä leipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin, sitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin häiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni. Eivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos meistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan puhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta…"
"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä vaakamestari L. elelee."
Me suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan taloon.
Siellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua huonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi jotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja kuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin ja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.
Jo ensi yrityksestä — soitimme duetin pianolle ja huilulle — huomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.
Hän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi kaikkein hienointa — korvaa ja tahti-aistia.
Näyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin huvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin omituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain kaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta kieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän sitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa köyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa maailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.
Mutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä voidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta soitannollisesta yhdyselämästämme.
L. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n eläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita romaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä mikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta, jolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate, mikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää höylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi kuin pari höylättyä lautaa.
L. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria taipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi hänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa, minkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan palvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa. L. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko ruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä hyllyllä katon rajassa.
"Ei ole", vastaa hän isäntää huomaamatta.
"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä", toisti palvelustyttö.
"Ei myydä", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun isäntä astuu esille — tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.
Tässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana muonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti perinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt. Hän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta toimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta, arveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista "niin ei se maksanut mitään." Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja kaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen tanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi tulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin ja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.
Tämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä asiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.
Vaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi vaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin minä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta viransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot, ja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.
Kenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa pyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin hän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin, jossa ukolla oli obligaattihuilun osa.
Häntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä. Tapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen Lampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen teatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa onnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai koko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko syytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut "ambichyä." Kun ilta läheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan tapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias huomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä iltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan, ei syömään eikä ryypiskelemään.
Sen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut muuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta hän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen lempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka olivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä kukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai "ambichyänsä", oli hän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon sahvranileivoksille.
"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat", sanoi ukko tavallisesti.
Vanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö. Häntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja alemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä pelannut loppuun 11,000 taaleria — viulullaan.
Hän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa duetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti katkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L. hankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki joka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.
Kului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että hän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että viulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin alla.
"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää virkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee vielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa halkovajaan ja kirstulle, herra!" Tällä tavalla L. tavallisesti kehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut pelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia niinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista sen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä palasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä soittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.
Vihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi maisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka kykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.
"Mutta enhän minä osaa tehdä — runoja", väitti Nyberg, joka mieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.
"Mutta minä osaan, nähkääs herra", vastasi Lampa. "Täällä sisällä on jotakin", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta herättävää otsaansa. "Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja."
Ja nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä. Ukko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja. Mutta pian väsyi kumpikin — Lampakin, sillä tämä muistutti hänen mielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän toivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin mennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä ja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.
Täytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi. Rahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen tarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.
Hän oli nuoruudessaan sovittanut "polakan" ja oli toimittanut sen painettavaksi, se oli sovitettu pianolle "mutta soveltui erityisesti huilulle" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä ostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä oli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg kymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen tuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei tahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota sävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen niitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää — Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään onnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että L. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.
Kärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän minun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja tavalleen uskollisena huusi hän:
"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa."
"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa", oli Nyberg kyllin rohkea vastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.
L. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta rohkeudesta.
"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta — hyväntahtoinen raukka —, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä rekryytiksi joksikin aikaa — hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä luonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni."
Ja nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli nuotteja kaikkia soittokoneita varten.
Kolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän ei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä ei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin yhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei soitotta.
Tutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen luottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin Tukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä, etten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin huonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.
Jokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan hänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä kuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa ja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja lääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita lämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän pitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.
Kaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin jotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei halusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä kautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa. Jos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan niitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut kalliista "Böhm-huilusta." Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin minä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin saattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on "ambichyä." Ja ukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin vasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.
Niinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta, rikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko naisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli kuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa ijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii polakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin niin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa vanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle, missä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän alkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon ja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen kuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää ulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan. Kauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen isä oli kuollut saman päivän aamuna.
"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin kosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri kun ukko oli kuollut."
Sen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni ja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen, vaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan lähetessään.
Hän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin.Vain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.
Eräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt nuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki mahdoton — ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi tavantakaa.
Notario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa, kiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin huudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:
"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa sen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan kosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä tahdista!"
L. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko kulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti hän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut huomannut.
Nyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt murtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja syöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion niskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat. Sanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:
"Häpeä, lurjus!"
Notario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja hänen soitostaan.
"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle", sanoi L.Nybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.
"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin trion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.
Tultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes L. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi, tahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse sikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.
Ulkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: "L. raukka, ei hän elä kauvan."
Tiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.
Seuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet vuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja oli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin mentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella ja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen kasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea. Sängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja vesipullo.
"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi — pian tästä lähdetään!" tervehti minua ukko.
Minä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.
"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä vilposeksi", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita oli.
"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se riittää", jatkoi hän.
Minä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo pesävalkea.
"Avaa nyt kaapin kansi — kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä — tuo se tänne?"
Ja nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun heittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti siihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän muuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle tuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun lävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta länninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.
"Kuules Kustaa", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, "uskotko sinä elämään tämän jälkeen?"
"Kyllä minä uskon, setä!"
"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen elämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain erehdys… Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten pilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän sen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt en minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa… Mutta kuka antoi minulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä jokin tarkoitus? — Anna minulle huiluni. — — Heitä se tuleen!"
En voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.
"Tuleen se roisto!" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille käsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.
"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka läpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin… Kas, siinä on läppä C. Kuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke sinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi."
Ukko vaipui vuoteelleen ja itki.
Silläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän käsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä voinnista.
Huomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti epätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.
"Eikö viulu ole mukana?", kysyi L.
Nyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.
"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!"
Ja Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän soitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia kekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en minä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen koko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja rauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin, sillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja pyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli kielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen into ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja viimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi hellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa. — Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus, mikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa kuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta kuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho oli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä, vaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin. Jokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille muuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja huokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä epätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja ihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut kuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.
"Tulkaa tänne, pojat", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; "hyvää yötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet minulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!"
Nyberg laskeutui lattialle vuoteen viereen ja piti ukon kättä kädessään. Hän katseli häntä niin surullisesti. Ukko olikin koko maan päällä ainoa ihminen, joka oli häntä suosinut.
Minä menin sängyn luo. Hetken kuluttua oli L. kuollut, ja Nyberg nukkui.
Hän näytti niin onnelliselta, että minua säälitti herättää häntä.
Herättyään ja huomattuaan L:n kuolleeksi, lankesi hän polvilleen ja suuteli ukon kättä sanaa sanomatta, kyyneltä pudottamatta.
Jätettyämme avaimet siivoojattarelle, menimme me. Minä pyysinNybergin illallisilleRauhaan. Istuttuamme jonkun ajan pöydänääressä, tuli muuan herra huoneeseen ja näytti hyvin tyytyväiseltä."Uutisia, L. on mennyt Manan majoille."
"Mitä herra sanoo?"
"Niin, tuo hupsu soitonharrastaja on kuolla kellähtänyt tänä iltana."
"Älä hiivatissa! No niin, eihän se ollut liian aikaista! Saita kanalja koko mies eikä tainnut jättää jälkeensä juuri mitään."
"Jäi tosin vain kalusto ja sen osti hän 50 vuotta sitten huutokaupasta, mutta eikö herra luule löytyvän vanhan romun ostajia?"
"Enkä luule!"
"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa olentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että he ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua."
"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?"
"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin minä koko turkasen soittelun ukon kanssa."
Sen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n hautajaisissa.
Mutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla hänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa kuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle rakkaudelleen, soitolle.
Oli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin Nyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena apologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta aamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken tilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja alkoi taas soittaa viulua.
Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua. Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit, jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.
Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken, tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.
Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen. Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi, mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri eräs kummallinen merkki — — —; ja silmä tarkasti häntä niin terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen. Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät, mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.
Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin maahan tuijottaen.
Silloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja näki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti lämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui ja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja pian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.
Pieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta Tunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan vuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät he puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina rinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille kanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat hänet huoneeseen ja hoitivat häntä.
Kahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin kuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien Kristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän "käännetyksi" ennenkuin kuoli, sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla kiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat häntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä ennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.
Muutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D. vinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi kunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua Illustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä elämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi merkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla erään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan kokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.
Dahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen suututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti, mikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä olisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja toisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan "tullut mitään", kuten sanotaan.
Ukko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen. Kuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle Surrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon puutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni kaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan heräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn taloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa seistä modellina tai väritellä piirroskuvia.
Minä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys olisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta, kuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa kuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita vaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään ole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.
Etteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä vanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä "luotu" Kaarle X:ksi, jota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä koikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle IX:tenä.
Tämä poika on nyt kuollut, ja "Kaarle X" on farmarina Etelävaltioissa.
Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan pilkalla minua joko minä väsyisin.
Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.
Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä. Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.
Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää, sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen, mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut, mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.
Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä, ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla. Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia sovellettuna kieleen.
Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin — olen minäkin haaveksinut.
Markus Larssonin kertomus.
Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista. Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt, ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty kolmeen viikkoon.
Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.
Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen. Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski. Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi, joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.
Me karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista, jotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut paikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen seitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä kortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.
Komisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka puolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä halveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut korttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan korttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin alkoi yht'äkkiä relaiji rämistä… — — — ja sen jälkeen — useita kertoja.
"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua", sanoi komisarius, hän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni yhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja kääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.
Nyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi huudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes vihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä laskeuduin pitkälleni.
Tukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu herjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava kaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli syynä surulliseen tarinaan.
Luotsinvanhin, Santahamina.
Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen. Hinaajalaivoja sähkötetään.
Flygarsson.
Nyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen näkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana ja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.
Kello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä läntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui matkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli läpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki nämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.
Pian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje reivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni. Talituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä oli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu laatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa varten.
Muutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan liikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä kiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön laatikkoon.
Nyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät pelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä taaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle, hapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle, mielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli jo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli merenpinnan.
Minä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen turkkiensa solkitampeista.
"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?"
"Minun vuoroni."
"Pelkääkö Otto?"
"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!"
Mies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.
"Mitä on tapahtunut?"
"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!"
Minä tulin hiukan — en tiedä kuinka sanoisin — mutta asema oli sovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja suuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien väliseen väylään.
Edessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuintuntea, kuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi valokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton; toinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä tummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy meitä vastaan, se juoksee ääneti — nyt se on täällä.
Nyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen valossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy ympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan ja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit natisevat:
"Näitkö sinä?"
"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme." Minä käännyin ja valo laivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni. Samassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin palomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.
"Kuulitteko?", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen hengityksensä huurtui minun hiuksiini.
Vielä läppäys!
Minä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin kauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole tuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän ihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään kellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla ei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni alhaaltapäin.
"Tämä merkitsee jotakin", sanoi luotsi, "niin, niin, kyllä minä sen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra, että minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille kymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!"
"Uskooko Otto taikoihin?"
"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!"
Annoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.
Olimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka risteili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan edessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se kääntyisi.
Kun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
Kutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin tuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle, yhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin katseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä, vaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova konstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti veitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti rauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina kääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin kestävällä lokkikatsanto-alalla — ja me olimme taas pimeässä.
Menin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin taikauskoiseksi.
Sitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon luotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut lammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan likaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.
Hauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä vastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.
Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla. Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos, vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se olisi tahtonut jotakin kuiskata — mutta minä en ollut halukas kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.
Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut. Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä ajattelin kellonläppäystä.
Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin oli laiturilla vastassa.
"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"
"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua", vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.
Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin päivänvaloon.
Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä. Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja — tavattoman surullisia.
Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin puolustukseksi.
Eivät he voineet kertoa mitään.
Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita; sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.
"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.
"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"
"Noin kolme kuukautta!"
"Kuritustyötä?"
"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."
"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni onLarsson, nyt minä sen vannon!"
Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.
Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina; hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.
"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja luota sinä vaan minuun!"