Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.
Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana Grönskärin majakka.
Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti rukoillen armoa.
Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.
Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle kuulijakunnalleni.
Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.
Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.
Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella. Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla silakkanelikon vieressä.
Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua, jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle. Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä, mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta. Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.
Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi. Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.
"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.
"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin. Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.
Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa? Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.
Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.
"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" — ja salaman tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme. Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan, sillä eihän tämä vielä mitään ole."
Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.
Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.
Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.
Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt, eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme tuulen suojaan maan puolelle.
Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset, ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti, mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin — valo tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.
Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta ruumista sellaisen matkan jälkeen!
Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin vähäpätöisestä hauskasta asiasta.
Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten jonkunlaisena äänirautana.
Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.
Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus, seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä — luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.
Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen, oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset. "Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti. En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua. Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong." Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan, pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!
"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene seisahtui keskelle meren lahtea.
Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!
Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka. Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.
Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.
Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat yleisön ahneiden katseiden esineeksi.
Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.
Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa. Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle matkustajalle… Poika raukka!
* * * * *
Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella "Messingsstången'illa".
Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä turhaan estää.
Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä. Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti, mutta minä vaikenin.
Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.
Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö. Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi päässä sekä iso miekka vatsalla.
Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.
Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä:"Kukas te olette?"
"Kuulija", vastasin minä.
Edellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. "Luotsi, onko sinulla mitään vastaan väitettävää?", kysyi puheenjohtaja.
Luotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea jaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.
"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!" huusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.
Silloin huusin minä minkä jaksoin: "Minä ilmoittautuisin luotsin asiamieheksi!"
Laivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat kojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet pääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua silmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen, mikä piilee sanassa "nurkkasihteeri."
Vihdoin keskeytti puheenjohtaja: "Sitä ei voi teiltä kieltää."
"Nimenne?"
"Larsson."
"Ammatti?"
"Merimaalaaja."
Hetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat polveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka voimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti minut puhumaan ja käski heidän vaijeta.
Minä aloin: "Hyvät herrat!"
Puheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.
Yhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä tärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen — luotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa, kenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen aamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle vankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireitainsomniatai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei sitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei voi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme kuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin, näin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen ilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani ja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja kasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni kuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen ja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.
Sen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman piirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan vesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin maamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin. Laivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin. Mitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla meritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat muuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen, jossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis kaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan ollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut onnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että "päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin opastamana." Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia pidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän epäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija vaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä merkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta. Luullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka jokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien merikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä huomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä, ja nyt täytyy parannuksen tapahtua — nyt tai ei koskaan!
"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä, vastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka merenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa ja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka puoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja sitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä. Luullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko seuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä lausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä olen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte olla varmoja, koko liuta!" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni pöytään niin että paukahti.
Puhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat, enkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi tykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.
Harhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä tapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian tuli pimeys ja minä hiiviskelin "Hässingstångenin" ulkopuolella tavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. — Turhaan! Silloin menin minä "Rauhalaan" saadakseni jotain syödäkseni. Ensimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä nojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta. "Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt hänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en suo pahaa kenellekään ihmiselle." —
Minä menin miehen luo.
"Hyvää iltaa, kapteeni! Kuinkas sujui?"
"Miksette sanoneet minulle edes sanaakaan edeltäpäin ennenkuin menitte turmelemaan luotsiparan asian!"
"Mitä hän sai?"
"Kaksi vuotta!"
"Niin, mutta minä valitan korkeampaan oikeuteen!"
"Älkää sitä tehkö, herra, ei se ole mikään tavallinen tuomioistuin!"
"Mutta puolustukseni!"
"Niin olipas se soma juttu! Ensimmäinen osa olisi vaikuttanut lieventävänä asianhaarana, mutta toinen! Tehän olitte väärässä joka kohdassa, paitsi siinä, että esititte luotsin valehtelijaksi, sillä puhuihan hän vaaten ensimmäistä tunnustustaan. Ei siinä kyllin. Olitte saattaa minut tilaan, mikä minulle olisi saattanut koitua sangen vaikeaksi. Luulitte kai minun tahtovan vahingoittaa poikaa. Päinvastoin, minä aijoin huutokaupan kautta pelastaa hänelle hänen talonsa. Tämän olette melkein tehneet mahdottomaksi. Luuletteko ehkä, että minulla itselläni nyt on hauskaa. Ette tiedä, mitä maksaa laivurille menettäessään laivansa. Saan alkaa uudestaan perämiehenä. Olin aikeissa matkustaa kotiin mennäkseni naimisiin, sillä minulla on morsian, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä minä kadotin kaiken mukana olevan omaisuuteni.
"Minua vastaan viskatut syytöksenne otti asiamies mielihyvällä onkeensa, hän ilmoitti asian laivanomistajalleni, ja kuka tietää, mihinkä kohtaloon ne minut saattavat. Nyt täytyy minun päästä Itämeren kautta kotiin jouluksi, eikä siitä tule mitään huvimatkaa avoveneessä. Mistä minä kevääseen saakka elän, sen Jumala tiennee. Herra, olisitte tehneet oikein, jos olisitte tukkineet suunne!"
Kuin kirottu menin minä miehen luota, enkä sen koommin koskaan nähnyt häntä enkä luotsia. Eikös tämä ollut hupainen kertomus!
"Oh, hupaisuuden vuoksi niin… mutta ei se myöskään todista, ett'ei pidä auttaa lähimmäisiään", väitti D. Ei vaan saa olla tuhma!
"Sitätuleetuhmaksi, niin pian kuin vehkeilee auttaakseen ihmisiä. Tule sinä vaan minun luokseni, jos olet pulassa, ja jos sinä onnistut saamaan minut liikutetuksi, voit olla varma vankeudesta tai pyövelin pölkystä aina sen mukaan kuinka avuliaaksi minä itseni tunnen. Ihminen on kurja laitos, ja minä olen kaikista kurjin — hyvää yötä!" Ja hattu syvällä silmillä ja kädet taskuihin painettuina syöksähti Markus Larsson ulos ovesta ja riensi pitkin askelin katua ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta pois kaikesta, mikä muistutti häntä onnettomasta luotsista.
Kansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten harjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan tunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin kansallisjohtajaa.
Heti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska hän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa. Selitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen kahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa johtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen antaman aineen nimi oli:
Kansallinen sivistyslaitos. Ja hän kirjotti:
"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat kansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa." Kynä seisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat työskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa kolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200 vuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä. Kustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen sentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän valan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien käytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket olivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä, jotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä on siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät lausepartta vaan jatkoi ominpäin:
"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt tahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä usko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin asia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien yhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko pyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja lausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti miettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!"
Kynä pysähtyi taas! "Annas minun ajatella", sanoivat aivot.
"On niin aikaista", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat. Kuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista ja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!
Ja muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan olemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän mustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.
"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka me sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti ensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja taimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota laitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa näytelmätaiteessamme!"
— Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg,Hallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin,Hedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämölläsaavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.
Kustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit ilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen näyttämötaiteen?
Nyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä luotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan kappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön rouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le Printemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos oli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli sopiva osa "herttualle" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki oli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut omasta puolestaan mitään sitä vastaan.
Nyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli armeijahallinnosta ja kuului "tuntijana" teatterijohtokuntaan, hän vakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen menevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat kamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka tehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin Näytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin rahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar oli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui maaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä johtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.
Ensin luki hän hovilehteä varten kirjotetun johtavan, muutti lauseparren kuninkaallinen kansalliseksi. Sen jälkeen hyväksyi hän Herttuattaren näyteltäväksi.
Ruotsin näytelmällisen Kirjallisuuden Kansallisylihoitaja ilmotti nyt, että hänellä oli valmiina suunnitelma henkivarustusväen kappaleeseen, minkä hallitus oli tilannut. Sen jälkeen pyysi johtaja saada kuulla sitä kaikessa lyhykäisyydessä. Sisältö oli seuraava: Luutnantti Aksel rakastaa tyttöä, jolla ei ollenkaan ollut rahoja, hän päättää ampua itsensä, mutta silloin tulee eräs ystävä ja toimittaa hänelle mahdollisuuden virkaylennykseen, jos hän kirjoittautuu jäseneksi seuraan henkivarustusväen ystävät. Aksel jättää ampumisen, mutta muuan talonpoika, joka ei luota henkivarustusväkeen, vastustaa sitä, niin että siitä ei tule mitään. Kolmannessa näytöksessä syttyy sota. Kuuluu villiä huutoja. Ruotsalaiset joutuvat tappiolle sentähden, ettei heillä ole henkivarustusväkeä ja talonpoika haukutaan pataluhaksi. Kuitenkin poltetaan Akselin toverit luuvalla ja Aksel ylennetään kapteeniksi. Sitte haukutaan taas hiukan talonpoikaa ja Aksel joutuu naimisiin. Esirippu laskee alituisella talonpoikien haukkumisella sekä kehoituksella yleisölle kirjoittautumaan henkivarustusväen ystävien seuraan, minkä vuosimaksu on viisi kruunua vuodelta. Kappale hyväksyttiin heti näyteltäväksi isänmaallisen tarkoituksensa tähden, mutta sitä ei saa nyt näytellä ennenkuin valtiopäivien jälkeen.
Kansallisrahastonhoitaja jättää kaksi kappaletta, jotka hänen kälynsä on kääntänyt, ja makuneuvos hyväksyy ne.
Kansalliskamreeri huomauttaa nyt, että esille tuomatta on vielä hiilivadillinen ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia. Johtaja kysyy makuneuvokselta, onko hän lukenut niitä ja kun tämä on vastannut myöntävästi, käsketään vahtimestari viemään hiilivati ullakolle. Kukaan ei ole vielä saanut selville, miksi ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia säilytetään hiilivadissa.
Sitten alkaa vastaanotto. Sihteeri istautuu ulomman huoneen ovensuuhun ja hän tietää, kenen hänen pitää laskea huoneeseen. Muille ilmotetaan, että johtajalla on niin paljon tehtäviä, että olisi parasta tulla uudestaan perjantaina. Tämä ilmotus tehdään säännöllisesti kaikille näytelmäntekijöille, jotka eivät kuulu kansallisteatterin kansliaan, kaikille alottelijoille ja kaikille teatterin jäsenille, joilla on palkkaa alle 2,000 kruunua.
Markiisitar lasketaan ensin huoneeseen, sillä hänen asiansa on tärkein.
Ensimäisessä näytöksessä lilavärinen atlaspuku kuuden kyynärän pituisine laahustimineen.
— Pyydän, kahdeksan kyynärää; herttuattarella oli seitsemän kyynärääDocotissa tai Koketissa!
— Siis kahdeksan. Te naiset olette sellaisia kiusankappaleita. Viisi vaatekertaa crepinistä ja seitsemän cyklonista puolen cottillonin; kaksi riviä stalaktiitista tehtyjä nappia selkään.
— Pyydän, kolme riviä; prinsessalla Monsieur Jean'issa oli kolme riviä.
— Kolme riviä stalaktiitista tehtyjä nappia… Toinen näytös: viheriästä bombastista tehty poloneesi kallerioineen à la Dauphine; seitsemän rintaröyhelöä, kalmukista tehtyjä, nikkelöityine hakasineen sekä koprolitista tehtyine espagnoleineen. Kolmas näytös: lohenkeltainen robe ynnä juovitetut viistoleikkelyt ja volangit a la Concorde; passementerie prune.
— Mahdotonta! Kolmannen näytöksen sortiita en voi laittaa ilman tunique chorivari — — —
— Täytyy sopia! Kamarioikeus on tehnyt muistutuksia naisten puvuista.
— Pyh! kamarioikeus! Mitä on taiteella tekemistä kamarioikeuden kanssa. Vai arveleeko johtaja, että sitä voi lausua loppusanat puettuna passementerie russe'en?
— Miten kuuluvat loppusanat? En muista!
— "Isäni! Te hylkäätte lapsenne sentähden, että hän rakastaa miestä, jolla on vain 6,000 frangin korot! Oi, Jumalani, tätä minä en elävänä kestä!"
— No miksi se eikäypäinsä?
— Eikö johtaja käsitä, että nämä sanat täytyy lausua polvistumalla ja silloin täytyy hameen riittää…
— Minä kiitän! Taide ennen kaikkea! Neljänteen ja viidenteen näytökseen saa neiti itse hankkia puvun!
— Itsekö! Mahdotonta! Tiedättekö johtaja, mitä maksoi toinen puku, joka minulla oli Cocotte'ssa?
— En! Mutta se oli hurmaava!
— Kokonaisen kuukauden palkan!
— Hm! — Millä neiti eli sen kuukauden?
— Hm! — Säästöillä.
— Jatkakaa siis säästäen niin ei meidän tarvitse saada moitteita kamarioikeudelta! Anteeksi, mutta minulla ei ole enempi aikaa!
— Yksi ainoa sana!
— Ei ole aikaa! Rekisööri saa tulla!
— Yksi ainoa sana: Neiti Rose on sanonut, että…
— Hiljaa, minä en tahdo kuulla teidän kirottuja juorujanne. Ulos!
Rekisööri tulee huoneeseen. Herttua on Lysekilistä käsin ilmoittautunut kipeäksi, Anatole ei tahdo olla herra Pettersonin vastanäyttelijänä, kreivinna ei voi tulla kuin vasta lokakuun ensimäisenä päivänä.
— Vai niin, herttua tahtoo näytellä sairasta ja tulla kukitetuksi kuten tavallisesti ensi kertaa esiintyessään; ja kreivinna samalla tavalla, vaikka vaatii transparangia. Kuinka tässä siis saadaan ohjelmisto —
— Onhan meillä "Kuppi teetä", "Kaksi kuuroa" ja "Hän ei ole mustasukkainen."
— Siinä herra on oikeassa. Merkitkää ne. — Hyvästi! Johtaja soittaa kamreeria.
— Odottaako siellä montakin ulkona?
— Huone on täpösen täynnä.
— Tuokaa siis minun päällystakkini ja hattuni. Käsky täytetään.
— Nyt täytyy minun mennä!
Kamreeri kulkee edellä ja raivaa tietä lumiauran tavoin ja pikajunan nopeudella kulkee johtaja läpi ulompien huoneiden, missä odottelevat ovat rynnänneet paikoiltaan ja seisovat molemmin puolin kumarrellen; pian on hän eteisessä ennenkuin kukaan on ehtinyt ahdistaa häntä.
* * * * *
Valtiopäivämies Håkan Olsson on hyviä vuosia elettyään onnistunut säästämään hiukan rahoja; hän oli kauan tuntenut syvää sivistyksen tarvetta, mutta aikaa ei ollut riittänyt sen hankkimiseen, mikä ei oikeastaan näkynyt parantavan ihmisiä, vaan pää-asiallisesti ylvistyttävän niitä, mikäli hän saattoi päättää sivistyneistä tovereistaan kamarissa.
Hän oli teatterimäärärahoista väiteltäessä saanut silmänsä auki kansallisen sivistyslaitoksen tarpeellisuudesta, mikä kuninkaallisen teatterin nimellä oli kaikkien tukholmalaisten ylpeys ja ihastus. Se olisi muutamien herrojen väitteen mukaan parain ja halvin laitos kansallisen sivistyksen hankkimista varten, ja sen vaikutukset olivat mittaamattomat, ja sen ohessa koituisi kansalle ikuinen häpeä, jollei se tahtoisi maksaa sen vuotuisia velkoja.
Tosin oli herra Olsson käynyt monessa muussa teatterissa ja hän oli saanut sekä huvia että henkistä hyötyä, mutta oikein sivistyneeksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä. Useiden nuorten konttoristien seurassa oli hän päinvastoin tuntenut itsensä hyvin sivistymättömäksi, kun he alinomaa ahdistivat häntä kysymyksillä, oliko hän nähnyt neiti Rosea Cocottena tai herra Anatolea Monsieur Jeanina ja hänen oli täytynyt vastata kieltävästi. Parantuneine olosuhteineen ja sivistyneiltä konttoristeilta saamiensa selityksien vaikutuksesta valtasi hänet syvä kansallisen sivistyksen tarve, ja hän päätti jakaa siitä myöskin vaimolleen ja tyttärelleen.
Hän osti siis pääsyliput pieneen kansallisteatteriin ja hän odotti jännityksellä, mitenkä kansallinen sivistys iskisi häneen ja hänen perheeseensä, ja tekisi heistä valistuneita isänmaanystäviä. Näytellään kolminäytöksinen huvinäytelmä Monsieur Jean Cassaskon (makuneuvoksen merkki) ranskalaisesta alkuperästä toimittama käännös. Esirippu nousee, näkyy iso brysseliläinen matto nojatuoleineen sekä liesi heilurikelloineen.
Kamarineitsyt tulee silkkihameessa, katsoo ruusunpunaista pilettiä ja sanoo jotakin, jota ei voi kuulla. Herra Anatole tulee toisesta ovesta ja suutelee häntä yli olan. Herra Anatole on varustettu kultanuppisella kanelikepillä, nenäkakkuloilla, sikarettikoneella sekä paksuilla kellonperillä. Hänen paitansa on kaareen leikattu "alas solisluun putkiin saakka", kuten Håkan Olsson lausui kotiin tultuaan. Anatole valmistaa sikaretin ja sanoo jotakin kamarineitsyeelle. Silloin astuu huoneeseen markiisitar, viittaa kamarineitsyelle, joka heti käsittää asian ja sentähden poistuu. He jäävät kahden kesken.
— Herrani!
— Rouva markiisitar!
Anatole asettaa luotaan sikarettikoneen ja ottaa käteensä kaneliputken.
— Mikä asia tuottaa minulle näin aikaisen vierailun kunnian?
Anatole ruoskii housujaan putkella.
— Suoraan sanoen, rouva markiisitar, en tiedä, mikä oikeuttaa Teitä tekemään sellaisen kysymyksen.
— Teidän poissaolonne oikeuttaisi Teitä minulta kysymään, miksi teidän läsnäolonne oikeuttaa minua kysymään teiltä!
("Mikä kahdenpuhelu: charmanttia!" Heikko kättentaputus! —)
Anatole tekee kulmaviivan brysseliläiseen mattoon, asettaa nenälle kakkulansa, ruoskii sohvaa putkellaan ja sanoo seisten selin markiisittareen:
— Sentähden, että minä rakastan teitä! Markiisitar kääntää hänelle selkänsä ja surauttaa laahustimen jalkojensa ympäri, sitte kääntää hän päätään ruumiin pysyessä liikkumattomana, asettaa kasvot selälle, leuka puristettuna yli selkärangan ja sanoo sfinksintapaisella hymyllä:
— Tänään on kaunis ilma.
Anatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille sikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän pysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa jotakin, muttei sano mitään vaan menee.
Raikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle vastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön takana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen raivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön olla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi kaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä epätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun alkaa kuulua hiljainen kuiskutus, "nyt hän tulee", astuu herttua esille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä, ikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä vaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä, ikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.
Kaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi kuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään kaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen: "mitä tämä merkitsee?" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut. Heikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee liikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.
Melu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan yrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:
— Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä onnen sattuma on meidät yhteen vienyt?
Jean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi veikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää istumaan ja kertomaan.
Jean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole tarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy, sitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi kuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on vain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä, mikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.
Anatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, muttaJean on liian ylväs työtä tehdäkseen.
— Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.
— Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka nimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään tehdä, sillä — — — minä — — — rakastan. (Hän nousee ja asettuu seisomaan lieden viereen).
— Rakastatko sinä? Ja ketä?
— Markiisitar de Carambolea.
— Markiisitar de Caramboleako?
Anatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.
Jean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa, lyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
— Tjaa!
Sitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä hitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen välille ja huudahtaa:
— Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?
— Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!
Jean syöksähtää esille, tarttuu Anatolen olkapäihin, katselee häntä suoraan silmiin ja huudahtaa:
— Sinä rakastat markiisitarta!
Anatole pujotteleikse hänen syleilystään, poimii sikarettikoneen, putken ja hatun, syöksyy juosten raolla olevasta ovesta ja huutaa:
— Minä rakastan häntä!
Mutta Jean on huomannut ilkeän juonen ja tahtoo ennättää ennen kättentaputuksien kilpailussa, heittäytyy takaperin matolle niin, että pää työntyy resooria vasten.
Esirippu lankee. Jean huudetaan näyttämölle ja saa kukkavihon, muttaAnatole ei uskalla mennä näyttämölle.
Toisessa näytöksessä ovat koko kansallisteatterin oppilaskoulu ja näytelmätaiteelliset jäsenet, joilla on palkkaa alle 200 kruunun, kokoontuneina markiisittaren luona suunnattoman suuren piljaartin ympärille. Teetä ja sampanjaa tarjottaessa punoutuu seuraava, henkevä kahdenpuhelu:
— Guerre!
— Carambolage!
— Pott!
— Markööri!
— Köö!
— Milieu!
— Taashi!
— Cinque!
— Huit!
— Dix!
Tämä on johdantokohtauksena piakkoin tapahtuvaan isoon loppuselkkaukseen. Oppilaskoulu poistuu ja markiisitar tulee Jeanin seuraamana.
— Minä olen teille velkaa tunnustuksen, rouva markiisitar.
— Te ette ole minulle mitään velkaa.
— Minä rakastan teitä.
— Entä sitten?
— Te rakastatte Anatolea.
— Entä sitten?
— Minä olen mennyt mies.
— Entä sitten?
— Minä ammun hänet.
— Sitä ette tee!
— Miksen?
— Siksi, että rakastatte minua.
Markiisitar on vetäytynyt alas vasenta etu-alaa kohden, hän viskaa vasemmalla pohkeellaan laahustimen kulissien väliin, lankee polvilleen ja sulkee sormensa ristiin.
— Te ette tapa häntä, kun minä pyydän teitä, eikö totta?
— Minä tapan hänet!
Jean alkaa nyt kulkea takaperin uunia kohden ja markiisitar ryömii eteenpäin polvillaan seuraavan vuoropuhelun aikana:
— Ei!
— Kyllä!
— Ei!
— Kyllä!
— Ei!
— Kyllä!
Nyt on menty täyttä vauhtia ja nyt täytyy kääntyä. Jean asettaa vasemmalla jalallaan laahustimen paikalleen ja kulkee takaperin alas vasemmalle etu-alalle markiisittaren ryömiessä hänen jälessään; Kohtaus on mitä jännittävin, sillä saattaa joka hetki odottaa hameen repeytyvän vyötäreiden kohdalta ja irtaantuvan, mutta kaikki käy hyvin kunnes Jean syöksyy ulos ovesta. Silloin markiisitar päästää intiaanihuudon ja ryömii pitkin pöytiä ja tuoleja kunnes lopen väsyneenä heittäytyy suulleen ja korolla tunnustelee, onko laahustin hyvässä asennossa.
Anatole syöksyy huoneeseen.
— Missä on se katala!
Markiisitar toipuu närkästyksestään, ettei saanut osakseen kättentaputuksia, ja vastaa terävästi:
— En minä tiedä!
— Te valehtelette, Cocotte! Hän oli juuri täällä! Haa, minä huomaan, että te salaatte jotakin minulta ja minä vannon, että teillä on hänen kirjeensä povellanne. Antakaa se tänne!
— Ei minulla ole kirjettä!
— Antakaa se tänne!
Anatole repii rikki hänen hameenvyötärönsä ja saa kirjeen käsiinsä.
— Haa, katala!
Mutta markiisitar syöksyy hänen kimppuunsa ja ottaa kirjeen takaisin. Nyt alkaa hyvin jännittävä kohtaus. Anatole ryntää markiisittaren kimppuun, työntää hänet takaperin sohvalle ja asettaa polvensa hänen rinnalleen. Markiisitar potkii häntä vatsaan, päästäen tukahutettuja tuskan huutoja ja vie salaa kirjeen suuhunsa. Markiisitar puree hänen sormiansa ja sylkee hänen kasvoihinsa. Anatole lyö häntä kasvoihin ja sanoo häntä cochonneksi. Markiisitar selittää nielleensä kirjeen, jonka jälkeen Anatole pyörittelee itselleen sikaretin ja menee.
Esirippu!
Sisäänhuutoja.
Hän menee alas ravintolakellariin ja tapaa muita valtiopäivämiehiä, etevät taiteilijat kansallisteatterista ovat kutsuneet heidät illallisille. Håkan Olsson on myös kutsuttu, sillä kansallisnäyttelijät pitävät kaikista valtiopäivämiehistä. Hän menee sentähden näytännön loputtua noutamaan naisensa ja vie ne kotiin ja saa tietää, että he ovat olleet hyvin onnellisia ja että kääntäjä on kaksi kertaa tullut esiinhuudetuksi.
Nordissa oli toimeenpantu pienet, huikeat illalliset ja sekä Jean että Anatole olivat isäntinä. Håkan Olsson oli rehellisesti maksanut pilettinsä eikä ymmärtänyt, että velvollisuus oli kiittää kansallisnäyttelijoitä siitä, että ne hyvänluontoisesti palvelivat. Tämä ei lainkaan näkynyt vaikuttavan heidän luonteisiinsa, sillä he olivat hyvin hilpeällä tuulella. Jean kävi heti Olssonin kimppuun ja otti hänetsyliinsä.
— No, oliko setä tänä iltana meihin tyytyväinen? Jean nimittäin ei koskaan ollut nähnyt talonpoikaa paitsi kuninkaallisissa kansallishuvitilaisuuksissa ja luuli sentähden, että heitä kaikkia sanottiin sediksi.
— Kyllä minä olin hyvin tyytyväinen iltaani, ja minä huomaan nyt, että näytelmistä voi oppia yhtä ja toista, jota ei ennen ole tietänyt.
— No kas vaan! Setä siis tunnustaa niiden olevan sivistävää huvia?
— Niinpä niin, minun täytyy sanoa, etten koskaan ole tuntenut itseäni niin sivistyneeksi kuin tänä iltana ja tämä kansallisnäytteleminen on siunattu asia. Se on totta se.
— Hän lausuu sanansa hiukan tyhmästi, kuiskasi Anatole, mutta hän on luotettava.
— Mikä oli sen nimi, joka sai rouvan kumoon sohvalle? kysyi HåkanOlsson.
Anatole hämmästyi.
— Minähän näyttelin sitä osaa, sanoi hän loukkaantuneena.
— Häh, vai näyttelijäkö? Näyttelijä näytteli oikein rennosti.
— Eikö valtiopäivämiehellä ollut ohjelmaa, kysyi Jean.
— Ei ollut, minä en koskaan käytä ohjelmaa, sillä minä menen teatteriin katsomaan kappaletta enkä näyttelijöitä.
— Ei näyttelijättäriäkään? ehätti Anatole pisteliäästi.
— En niitäkään. Minä tahdon aina ajatella ketä ne esittävät, enkä ketä he ovat.
— Sitä ja tätä, jonnin joutavata joukkoa! kuiskasi Jean ja Anatole myönsi.
Illallisen jälkeen piti Jean loistavan puheen, mainiten Kustaa kolmannen luomia pyhäkköjä, häväisijöitä ja häpeäpilkkuja.
Håkan Olsson vastasi:
— Hän ei mielellään käynyt oopperassa, sillä hän ei ymmärtänyt ulkomaalaisia kieliä; (Hyvä!) hän ei äänestäisi kahta äyriäkään kansallisoopperan hyväksi, sillä sellaista ei ollut olemassa ja ulkomaalaista saattoivat hoitaa samat soittoniekat ilman, että he olivat kansallismusikanttia, (Hyvä!) mutta dramaattista hän tahtoi puoltaa. Hän, joka vietti hiljaista, erillään olevaa elämää maaseudulla eikä koskaan päässyt tilaisuuteen seurustella hienoston keskuudessa, hänellä oli paljon enemmän opittavaa kansallisnäytännön kappaleen katselemisesta, sillä hän sai sen kautta nähdä ja kokea, kuinka hienot ihmiset elivät ja ajattelivat elämänsä. Teatteri, hyvät herrat, on sivistyslaitos, se on ase, joka on hyvin vaarallinen, eikä sitä sentähden pidä jättää sivistymättömien ihmisten käsiin niin, ettei se kääntyisi hallitusta vastaan. Hyvät herrat, te olette kestinneet niin runsaasti, että luulen sanoneeni ajatukseni hiukan epäselvästi, mutta joka tapauksessa se oli hyvää tarkottava. Mitä tulee Kustaa kolmannen luomaan, niin en luule sen olevan minäkään esteenä käymästä oopperan kimppuun, joka nielee kaikki, minkä dramaattinen ansaitsee, (Hyvä!) sillä me olemme ennen käyneet erään Kustaa kolmannen luoman kimppuun.
— Mihinkä niin?
— Kustaa neljäs Adolfiin! (Kätten taputuksia) enkä luule sentähden saaneemme mitään häpeäpilkkuja. Maljanne, hyvät herrat!
Hurraa-huutoja! Håkan Olssonia nostetaan ja kannetaan tuolissa.
— Hän ei ole niin tuhma, kuin päältä näyttää, sanoi Jean.
— Hänellä on repo mielessä, sanoi Anatole, kun he lähtivät juhlasta.
Raastuvanoikeuden notario oli eräänä kauniina kevätiltana kävelyllä Humlegårdenissa. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundasta ja näki valon tulvehtivan isoista akkunoista valaen valoaan äsken puhjenneiden lehmusten varjoihin.
Hän meni sinne ja istautui yksinäisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja tilasi totia.
Ensin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun "Kuolleesta rotasta." Sitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö ja lauloi: "Og intet aer saa deilig som en maanskinstur." Hänen katsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle notariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa sopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata liljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella kyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän teoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen yhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden kuvaaminenkaan.
Joka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.
Mutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja kaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti notario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä taloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.
Mutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä piti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä siveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet hänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti itseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat sovinnonhieronnat ja kanssakäynti.
Tämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä tuli hyvin kotoarakastava avio — anteeksi epäaviomies. He olivat onnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet painaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten kadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen omistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän elämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä notario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.
Oli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario joi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta, joka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi. Hänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla päällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin kotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen joulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan ollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.
Aamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin varovasti kuin suinkin:
— Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?
Notario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?
Toinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi vastausta odottamatta.
— Niin, näetkös, jos olet yksin, niin arvelin sinun tahtovan tehdä minulle, hm, meille seuraa. Tiedät ehkä, hm, minulla on pieni suhde, hm, kiltti ja kelpo tyttö, näetkös.
Tuo kuulosti hyvältä, ja notario oli suostuvainen ehdotukseen siinä tapauksessa, että he molemmat saisivat tulla. Tietysti he saivat tulla, ja sillä oli joulu-iltakysymys sekä seurustelukysymys ratkaistu.
He tapasivat toisensa kello kuuden aikaan, ja "ukot" istuivat kuin pashat juoden portviiniä sillä aikaa kuin rouvat puuhasivat kyökissä.
Ja sitte he kaikki neljä olivat avuliaana toisillensa pöydän kattamisessa: ja ukot löivät auki pöytäpuoliskot sekä ryömivät permannolla sovittaen kiilaa ja pienaa, ja rouvat olivat niin herttaisen hyviä ystäviä, ja heitä yhdisti yhteinen erittäin näkyvä side, minkä suuri nimi on: maailman tuomio. Ja he kunnioittivat toisiansa, he olivat hienotunteisia ja osaaottavia kuten sellaiset ihmiset saattavat olla. Ja he välttivät tuota salakahmaista lörpöttelyä, millä aviolliset huvitteleivat, silloin kun eivät lapset ole kuulemassa, ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: nyt meillä on oikeus.
Torttua syödessä puhui notario omalle kodille, jonne me pakenemme maailmasta ja ihmisten parista ja jossa me vietämme paraimpia hetkiämme todellisten ystäviemme keskuudessa.
Silloin Marie-Louise purskahti itkuun ja kun hän kysyi, oliko hän pahoilla mielin, eikö hän ollut onnellinen, vastasi toinen nyyhkien kyllä huomaavansa, että mies kaipasi siskojaan ja äitiään.
Hän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise varmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.
— Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?
— Niin, mutta ei oikein!
— Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin tutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät olleet muuta kuin jumalaistarustoa.
Sitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia nyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.
— Osoittakoot vaan sormellaan!
Puheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka olleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä hän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen, tyytyen siihen.
Kuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä perheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja toiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja aviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että heillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias kohtelu tai sen semmoista.
Mutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä pojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa äidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen tuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista, itsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa miehen rakkaus.
Hän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai suuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.
Eräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti suuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja sisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään veljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.
Marie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta hankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan päivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut kiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen sisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä rakastavalle ihmiselle.
Ja sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin sisaren piti tulla.
Sisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin pesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut kälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä ja sitten hän meni.
Mutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan, oli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen hänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään sydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian tiettiin kälyn käyneen talossa.
Mutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise hellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä vakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut heitä pelastaa.
Siihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten kanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi naimisissa.
Kahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen lapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten juhlamenojen mennä täytäntöön.
Mutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä kirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se varmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan tyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti, että Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi uhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.
Häät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään salaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja täydellinen ero.
Nyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen, joka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä tahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena verona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä lapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään. Yksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei hän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä, että nainen olihänenlapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla, eikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.
Joka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa todellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan poissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt pelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.
Nämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei enään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora luonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.
Mies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli valmis vastaamaan.
— Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti oman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.
— En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän valmistavasti.
— Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa talousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.
— Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon kahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on ne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä "juon."
Ikävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu ansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.
— Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?
— Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.
— Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi kustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.
— Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin oli ennen? Jaa!
— Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.
— Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen yleensä haihtuu.
— Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.
— Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien muidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!
— Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.
— Ei, kaikkien nuorten!
— Mutta se on kuitenkin humalaa?
— Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.
— Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.
— Ei, niin minäkin ajattelen.
— Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.
— Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden aikana.
— Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!
— Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.
— Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi äidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit kapakoissa.
— Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.
— Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?
— Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen ihmisen, joka saa tahtonsa perille.
— Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin lutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.
— Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä nainut sinun sukulaisiasi.
— Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.
— Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet suutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?
— Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?
— Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi juossut heidän kintereillään?
— Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.
— No, sillä hyvä.
Mutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut. Riippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen mielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän "lihvattua", kuten hän sanoi.
Mutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän oli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja kaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa toveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä "tehneen lopun", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin ettei asia juuri siitä riippunut.