Senaatin jäsenenä vuonna 1907.
Kulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen vaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille, joka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta hallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään varsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan minulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä ja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka olisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin asioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut. Puoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka olivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi. Siihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina paljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan sisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin nuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani lähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa eduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen toimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat poliittisen elämän perustana.
Ensimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905, jolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena aikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että kieltäydyin.
Silloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa mainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti minulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta, oli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan senaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan päälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat ehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa sisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen ulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan tehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että jos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä olisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä saattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka silloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä. Meidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään positiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en arvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön tehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita paikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin väliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta myöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä perustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että kenraalikuvernööri ei siihen suostuisi.
Kun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina ruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään hänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä hallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli Obolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä pitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota minulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti: "Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne ja tunnette sen lait."
Tarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden kanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän oli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut. Ennustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin vasta kahta vuotta myöhemmin.
Marraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että senaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen, että minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi jääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän ilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin kotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan sopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi. Kaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran edellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän kysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi. Mechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä varalta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen tuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli, että tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut antaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan jälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni. Tämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että minut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä ennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia.
Viikkoa myöhemmin tulin minä nuorimmaksi jäseneksi Mechelinin senaattiin. Sen aika ei enää ollut pitkä, ainoastaan puoli vuotta. Yhteistyö oli hyvää ja miellyttävää. Erilaisia mielipiteitä esiintyi, mutta ne eivät olleet sellaisia, että olisivat rikkoneet henkilökohtaisia välejä ja hajoittaneet. Mechelinin kyky pitää koossa ja välittää, löytää oikeat yhteensovittelumuodostelut päätöksiä tehtäessä oli voittamaton. Hänellä oli tosin pieniä henkilökohtaisia heikkouksiansa, mutta niitä oppi pian antamaan anteeksi, sitäkin mieluummin, kun hän oli läpeensä hyvä ihminen. Hänen optimismiinsa poliittisissa kysymyksissä ja hänen siihen perustuviin tekoihinsa eivät useimmat täysin voineet yhtyä, mutta tämä usko hyvään ja erittäinkin järjellisen vakuuttavaan voimaan oli sympaattinen, vaikka se toisinaan olikin melkein kuin kyvyttömyyttä oikein arvostelemaan sielullisia tekijöitä, joita täytyi ottaa huomioon. Hän piti aina viimeiseen saakka kiinni siitä, että H. Majesteettinsa ja tämän venäläiset neuvonantajat saataisiin vakuutetuiksi tahi että heihin vaikuttaisi niiden oikeudellisesti sitovain ja järjellisten tarpeiden esittäminen, joita Suomen puolelta tuotiin esiin hallituksen esityksissä. Oikeastaan ei yksinomaan valtiomiehenä tahi poliitikkona, vaan pikemminkin eheänä valtiomiehen, poliitikon ja ihmisen yhtymänä teki hän minuun ylevän ja kiehtovan vaikutuksen.
Tämä aika, talvi ja kevät 1908, oli erittäin paljotöinen. Melkein joka päivä klo 11:stä 4:ään pidettiin täysistuntoja tahi osastojen kokouksia. Iltaisin oli valiokuntain kokouksia ja aamut menivät anojain ja muiden kävijäin vastaanottamiseen. Sillä välin täytyi oman toimituskunnan asiat käydä läpi ja ratkaista sekä tehdä valmistuksia esittelyjä varten. Kirkollistoimituskunnan työt olivat jaetut O. Donnerin ja minun välilleni määrätyn ohjelman mukaisesti, jota ei kuitenkaan ankaran tarkasti seurattu. Yhteistyö hienon, viisaan ja erittäin sivistyneen Donnerin kanssa oli niin hyvä kuin suinkin toivoa voi. Suuremmista kysymyksistä, jotka silloin olivat meidän toimituskunnassamme esillä, olivat oppivelvollisuus ja koulu-uudistus tärkeimmät. Suuren koulukomitean puheenjohtajana oli minulla ollut tilaisuus jotakuinkin hyvin tutustua tähän alaan. Näistä suurisuuntaisista uudistuksista ei kuitenkaan yhtään ainoata ehditty saattaa onnelliseen päätökseen.
Kevättalvella sairastui senaattori Stjernvall ankarasti ja minun oli otettava huolekseni kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkyys, jota hoidin viitenä kuukautena. Työ täytyi rajoittaa melkein yksinomaan juoksevien asioiden hoitamiseen. Niitä harvoja tämän toimituskunnan osalle sattuneita suurempia kysymyksiä, joita silloin otettiin käsiteltäväksi, oli alkoholikysymys, kieltolaki, vaikka se vasta myöhemmin tuli senaatissa käsiteltäväksi. Se, että lain lähettäminen korkeimpaan paikkaan viivästyi, aiheutti lokakuussa valtiopäivillä välikysymyksen, johon minä vastasin.
* * * * *
Vähää ennen kuin minä tulin senaattiin, oli Seyn Stolypinin kehoituksesta nimitetty kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Se ei tietänyt mitään hyvää. Voi arvata, että Gerardin kenraalikuvernöörinä olo ei tulisi olemaan pitkäaikainen. Helmikuun alussa puhuttiin Pietarissa, että hänen eronsa oli hyvin pian odotettavana. Helmikuun 16 päivänä tuli tieto, että hän oli saanut eron, ja että hänen seuraajakseen oli nimitetty ratsuväen kenraali W. Boeckmann. Tätä, joka kauan oli ollut Suomessa, pidettiin verrattain vaarattomana, mutta pelättiin lähinnä Seynin mahdollista vaikutusvaltaa häneen. Gerard oli melkein kokonaan syrjäyttänyt Seynin. Sen mukaan kuin arveltiin, oli Gerard selittänyt olevansa taipuvainen pysymään kenraalikuvernöörinä siinä tapauksessa, että Stolypinin ei sallittaisi sekaantua Suomen asioihin. Tätä vaatimusta ei Hänen Majesteettinsa ilmeisesti katsonut voivansa täyttää.
Helmikuun 17 päivänä kävi senaatti in corpore tervehdyskäynnillä Gerardin luona ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa. Mechelin toi esille ne surulliset tunteet, jotka täyttivät senaatin jäsenet, kun saatiin tieto rakastetun kenraalikuvernöörin erosta. Hän lopetti seuraavin sanoin:
"Se muisto, joka meille jää Teistä, lahjakkaan, inhimillisen, miellyttävän miehen muisto, ei koskaan häviä sydämistämme. Pyydämme Teidän Ylhäisyyttänne puolestansa säilyttämään meidät hyväntahtoisessa muistossa. Ja ennen kaikkea: älkää unohtako Suomea. Auttakaa Te kaikin puolin pätevän sananne kautta asiaa siihen suuntaan, että Venäjällä paremmin tultaisiin tuntemaan ja ymmärtämään Suomen kansan elämää ja pyrkimyksiä." Gerard vastasi lämpimästi ja ilmeisesti hyvin liikutettuna. Hän sanoi aina säilyttävänsä toiminta-aikansa Suomessa ja yhteistyönsä senaatin kanssa parhaassa muistossa.
Sen mukaan kuin Langhoff oli ilmoittanut, ei kenraalikuvernöörin vaihdosta oltu ratkaistu suomalaisessa esittelyssä, vaikka Langhoff oli koettanut saada sitä aikaan, vaan asia oli esitelty H. Majesteettinsa kansliasta. Keisari oli lausunut Langhoffille, että vaihdosta ei tulisi pitää järjestelmän muuttumisen merkkinä. Vaikkei uusi kenraalikuvernööri ollutkaan varsinainen Venäjän suomivihollisen politiikan edustaja, niin oli Gerardin ero kuitenkin pitkä askel entistä sortojärjestelmää kohden, mikä pian ja monella tavoin tuli näkyviin.
Kenraali Boeckmannin kanssa, joka oli balttilaista syntyperää, vaikka ajatustavaltaan suuresti venäläistynyt, tulin senaattoriaikanani paljon kosketuksiin, varsinkin sitten kuin olin tullut senaatin varapuheenjohtajaksi. Hän oli pohjaltansa hyväntahtoinen mies eikä tahtonut maallemme mitään pahaa. Mutta hän oli hyvin arka asemastansa ja ajatteli levottomasti sitä, minkä vaikutuksen mikäkin toimenpide tekisi Venäjän johtaviin piireihin. Hän pelkäsi Stolypinia, mutta ei pitänyt hänestä. Sitävastoin oli hänellä suuri kunnioitus sotilaallista päällikköänsä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschia kohtaan, ja oli nähtävästi jossakin määrin hänen vaikutuksensa alainen. Seyniä hän sitävastoin halveksi ja koetti estää hänen sekaantumistaan kenraalikuvernöörin asioihin. Boeckmann oli hyvin avomielinen ja puhelias ja puhui mielellään itsestään. Hän ei ollut erikoisen itsepäinen mielipiteissään eikä tunteeton asiallisille syille ja taipui useinkin senaatin mielipiteeseen sellaisissakin tapauksissa, joissa hän olisi toivonut asian käyvän toisin. Mitään varmaa ja määrättyä hallitusohjelmaa ei hänellä, mikäli tiesin, ollut. Itse sanoi hän mielellänsä itseään "reaalipoliitikoksi" ja tahtoi sillä tuoda ilmi sen vastakohdan, joka oli hänen ja suomalaisten valtiomiesten välillä, joiden vaikuttimia hän usein piti aatteellisina tai abstraktisina.
Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.
Helmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia senaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan eräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin vaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä ja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin oli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti oli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu senaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli mahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet siten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja jotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä tarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin. Mechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä, koska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut matkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän näytti levottomalta ja epäluuloiselta.
Helmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli kaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin Hermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja muutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä sisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff telefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi. Ollakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne minä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston vaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin saanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin lähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme keskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina, ja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle virkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen. Stolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti minulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin asestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua tuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään huoneeseen.
Vähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen edessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän oli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen parta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei tehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui siltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa. Muutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti noin 20 minuuttia.
Keskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia, jolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä sisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti asiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla Suomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset vallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan ja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan. Siitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli siitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella. Sittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä suhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin vallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien edustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä. Senaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi, julistettaisiin Suomi piiritystilaan, "ja silloin käy näin", lausui hän piirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin hyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän parhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän alamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet saivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja sen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille virkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan tulokseen ei keskustelu johtanut.
Keskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä. Senaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen konferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo esitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin merkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa vastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin vetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen lainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan mukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa ei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta. Keisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet Suomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä kysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän eduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui Stolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja mainitsi erityisesti aikakauskirja "Framtidin" vallankumouksellisista pyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän aikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon siinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin Voima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman.
Sen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin neuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan.
Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.
Niiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan perustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin perusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat vain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit olivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli suoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se "ei ollut osoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä, joita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme itsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan", ja moite koski etupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin pakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa taas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut kykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä ratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen. Mechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa maaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa, jonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat talousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin suomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin jaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia. Muun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin olisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä äänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien vastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti mietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten epäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon.
Lähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston jäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti käsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan hallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta. Oliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus vallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla taholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui niin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen sosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu koko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada Mechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen entisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä venäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin, Donnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin suostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota. Kenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia jäseniä.
Kenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta senaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että hän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani sekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään muita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten senaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää senaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi. Henkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään ehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen neuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä tarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona.
Neuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat heinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki paikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt, K. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen. Ei näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan pidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia muitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A. Listo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia poliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä, Nevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka neuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään varsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten puoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista määrätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen tie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti saada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin nähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen jäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä henkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden saisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni miellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista edesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla. Aluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa saisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme sitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin kanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä, että kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei voisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta puolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä vaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että vanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli menettänyt huomattavan joukon paikkoja.
Ehdoksi meidän senaattiin jäämisellemme olimme asettaneet sen, että varapuheenjohtajan tuli kuulua perustuslaillisiin ryhmiin, ja siihen suostuttiin suomettarelaisella taholla, joskin jonkun verran vastenmielisesti. Mutta sitävastoin sanottiin aivan suoraan, että minun ehdokkuuteni kyseessäolevaan paikkaan sillä taholla oli herättänyt mielipahaa, ja ehdotettiin sijalle professori Hermansonia. Minun ehdokkuuttani kannattivat yksimielisesti vanhat senaattoritoverit, mutta me päätimme joka tapauksessa minun toivomukseni mukaan tehdä sähköteitse kysymyksen Hermansonille, joka silloin oli ulkomailla. Hänen vastauksensa oli ehdottoman kieltävä, ja sen enempiä vastaväitteitä ei muistaakseni tehty. Siihen suuntaan lienee vaikuttanut myöskin se seikka, että kirkollisasiaintoimituskunnan salkku aivan luonnostaan olisi jäänyt minun käsiini, jollei minusta olisi tullut varapuheenjohtajaa, mikä myöskin olisi enimmän tyydyttänyt minua, mutta sen paikan toivottiin vanhasuomalaisella taholla ehdottomasti Yrjö-Koskisen vastaanottavan.
Neuvottelut näyttivät kuitenkin raukeavan tyhjiin. Danielson-Kalmari ilmoitti heinäkuun 11 päivän kokouksessa, että vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielipide tosin oli ollut, että kokoomusajatus nyt oli ainoa mahdollinen perusta senaatin muodostamiselle, mutta että senaatin täytyi voida nojautua eduskunnan varmaan enemmistöön. Nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa sanottiin kuitenkin olevan voimakasta vastustusta kokoomusajatusta vastaan. Nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa oli sen lisäksi pantu ehdoksi puolueen mahdolliselle kannatukselle se, ettei kukaan niistä, jotka olivat kuuluneet vuonna 1905 lakkautettuun senaattiin, saisi tulla uuden hallituksen jäseneksi. Sitä ei tosin kukaan ollut ajatellut, mutta jo sellaisen ehdon tekemistä täytyi, vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielestä, pitää sellaisen mielialan ilmauksena, joka todellisuudessa ei tahtonut tukea kokoomussenaattia. Danielson-Kalmari arveli senvuoksi, että neuvottelut oli keskeytettävä ja mahdollisesti uudelleen aloitettava vasta sitten kuin valtiopäivät olivat kokoontuneet. Tämän johdosta kirjoitti senaattori Nybergh Boeckmannille kirjeen, jossa hän lausui, että koska suomettarelaiset nyt eivät olleet halukkaita tulemaan senaattiin, olisi johdonmukaisinta, että tämä täydennettäisiin perustuslaillisiin puolueisiin kuuluvilla henkilöillä. Hän huomautti myöskin, että senaatti ei enää voisi jatkaa työtänsä silloisessa harvalukuisessa kokoonpanossaan. Koko senaatin työstä piti tänä väliaikana huolta viisi Mechelinin senaatista jäljellä olevaa jäsentä, joiden puheenjohtajana Nybergh oli.
Boeckmann kutsui Nyberghin luoksensa ja ilmoitti, että hänen mielestänsä oli pakko jättää kysymys tulevan senaatin kokoonpanosta Venäjän ministerineuvoston ratkaistavaksi, mikäli täällä ei onnistuttaisi yhtymään kokoomuslistaa kannattamaan. Kun tällaista oli odotettavissa ja sitten kuin enemmistö nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia valtiopäivämiehiä meidän kyselyjemme johdosta oli lausunnossaan puoltanut kokoomussenaattia tahi selittänyt, etteivät tahtoneet sellaista vastustaa, aloitettiin keskeytyneet neuvottelut uudelleen heinäkuun 16 päivänä. Seuraavan päivän iltana piti kenraalikuvernöörin matkustaa Pietariin ja hän halusi silloin ehdottomasti saada ehdokaslistan mukaansa.
Niistä henkilöistä, jotka senaattiin tulisivat, olimme neuvotteluissamme pääasiassa päässeet yksimielisyyteen, mutta paikkojen sopiva jakaminen tuotti monta vaikeutta. Varsinkin finanssipäällikön toimesta olivat mielipiteet erilaiset. Me päätimme vihdoin ehdottaa valtiokonttorin ylitirehtööriä, Paasikiveä, tähän toimeen, ja tämä valinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi. Liikennepäällikön paikalle olisimme mieluimmin toivoneet kuvernööri Max Alfthania, joka olikin taipuvainen ottamaan toimen vastaan. Kenraalikuvernööri huomautti kuitenkin, että Alfthania Venäjällä pidettiin vaarallisena separatistina, ja hän arveli, että jos tämän nimi otettaisiin listaan, hän ei voisi olla kiinnittämättä H. Majesteettinsa huomiota siihen. Me päätimme silloin ehdottaa yli-insinööri Lindbergiä, joka oli ulkomailla, mutta jolta sähköteitse saatiin myöntävä vastaus. Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi otettiin pankinjohtaja O. Stenroth ja kamaritoimituskunnan päälliköksi tilastollisen toimiston johtaja A. Hjelt. Esittelijäsihteeri A. Listolle, joka oli halunnut ottaa hoitaakseen ensinmainitun paikan, koska hän kauan oli ollut kauppa- ja teollisuustoimituskunnan esittelijänä, jäi silloin vain siviilitoimituskunnan apulaispäällikön virka. Tähän toimeen ei hän kuitenkaan tyytynyt ja poistui kokouksesta. Tämä oli heinäkuun 17 päivänä klo 1/2 6 ja kenraalikuvernööri tahtoi saada listan ennen klo 7:ää. Me kutsuimme puhelimitse esittelijäsihteeri H. Rautapäätä heti saapumaan kokoukseen. Hän tuli, ymmärsi mitä tilanne vaati ja selitti olevansa taipuvainen ottamaan vastaan siviilitoimituskunnan apulaispäällikön toimen. Senaattori Liliusta, joka oli ollut siviilitoimituskunnan päällikkönä Mechelinin senaatissa, mutta joka nyt halusi erota, seuraisi toimessa entinen apulaispäällikkö K. Castrén. Klo 6 oli lista valmis, ja sen veivät Nybergh ja Danielson-Kalmari, joka tulisi senaattiin salkuttomana senaattorina, kenraalikuvernöörille, joka asui Bjällbossa. Tämä oli jo pari kertaa päivän kuluessa antanut kuulustella, emmekö vielä olleet päässeet lopulliseen tulokseen.
Listassa oli kymmenen nimeä, neljä nuorsuomalaista, neljä vanhasuomalaista ja kaksi ruotsalaisesta puolueesta. Kirkollistoimituskunnan apulaispäällikön tointa ei toistaiseksi täytettäisi. Vain neljä meistä, Nybergh, Schildt, Castrén ja minä, oli jäljellä vanhasta senaatista.
Elokuun 1 päivänä tapahtui nimitys, joka oli päivätty Pitkäpaadessa, missä H. Majesteettinsa silloin oli. Lista hyväksyttiin ilman muutoksia. Saman päivän iltana tuli siitä tieto Helsinkiin.
Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.
Heinäkuun 25 päivänä olimme senaattori Nybergh ja minä kutsutut kenraalikuvernööri Boeckmannin luokse, joka kesän aikana asui Bjällbossa. Hän tahtoi kehoittaa meitä, että koettaisimme vaikuttaa eduskunnan puhemieheen Svinhufvudiin siihen suuntaan, että tämän puhe ei sisältäisi mitään sopimatonta. Hän oli nimittäin kuullut kerrottavan, että puheessa tulisi pantavaksi voimakas vastalause kesäkuun 2 päivänä vahvistuksen saaneen määräyksen johdosta, joka koski sitä, että Suomen asiain esittely Pietarissa uudelleen järjestettäisiin, mikä seikka teki Venäjän ministerineuvoston viralliseksi oikeuspaikaksi näitä asioita ratkaistaessa. Me huomautimme, että puhemies, seuraten vanhaa tapaa, tuskin saattoi olla koskettelematta tätä tärkeätä kysymystä, joka yleisesti oli herättänyt huolta maassa. Mutta me lausuimme sen toivomuksen, että tämä tapahtuisi sopivalla tavalla sekä lupasimme puhella asiasta eduskunnan vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Meidän ei kuitenkaan onnistunut täydelleen haihduttaa kenraalikuvernöörin levottomuutta tästä asiasta. Kun kysyimme häneltä valtaistuinpuheen sisältöä, antoi Boeckmann verrattain häilyviä tietoja, mutta sanoi, että puheessa ei tulisi olemaan mitään "uhkausta".
Heinäkuun 27 päivänä kävi minun luonani ministerivaltiosihteerin apulainen Björnberg, joka sillä kertaa hoiti ministerinvirkaa, ja ilmaisi levottomuutensa tulevan valtaistuinpuheen johdosta. Hän antoi minulle puheesta suullisen käännöksen ja siinä oli itse asiassa lausuntoja, jotka olivat omiansa herättämään vakavaa tyytymättömyyttä. Minä kirjoitin heti kirjeen Boeckmannille, joka silloin oli matkalla Itä-Suomessa, ilmaisin levottomuuteni ja pyysin häntä "dringend" ryhtymään toimenpiteisiin valtaistuinpuheen muuttamiseksi. Oli lähinnä kysymys siitä lausunnosta, että valtiopäivillä oli tullut esille mielipiteitä, jotka sisälsivät "kokonaan väärän" käsityksen Suomen asemasta Venäjään nähden. Tämä lause saatettiin selittää niin, että se tarkoitti maassa yleisesti vallitsevaa ja eduskunnan omaksumaa mielipidettä sekä saatettiin käsittää eduskunnalle annetuksi nuhteeksi tahi sen loukkaamiseksi. Sen mukaan kuin myöhemmin sain tietää, oli kenraalikuvernööri luettuansa kirjeen (kuvernööri von Troil oli läsnä) näyttänyt rauhattomalta ja kysynyt sitä sähkösanomasalakirjoitusta, jota hän käytti ollessaan keskustelussa ministerivaltiosihteerin kanssa, mutta se ei ollut mukana matkalla ja hän jätti asian sikseen. Björnberg lykkäsi kuriirin lähettämisen Hänen Majesteettinsa luokse, joka silloin oli Pitkäpaadessa, aina heinäkuun 30 päivään asti, mutta kenraalikuvernööriltä ei tullut mitään tietoja, jonka vuoksi valtaistuinpuhe lähetettiin perille alkuperäisessä muodossaan. Samaan aikaan lähti myös ehdotus senaattorinimityksiksi.
Elokuun 3 päivänä palasi kenraalikuvernööri matkaltansa. Minä kävin hänen luonansa samana päivänä, lähinnä varapuheenjohtajan nimityksen johdosta, mutta myöskin puhuakseni valtiopäivien avaamisesta. Varsinaisena asianani oli kuitenkin valtaistuinpuhe, ja minä esitin, että Boeckmann nyt, mikäli mahdollista, saisi H. Majesteettinsa muuttamaan asiakirjaa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että se oli aivan mahdotonta. Kuitenkin selitti Boeckmann, että puheen tarkoituksena ei ollut moittia eduskunnan yleistä kantaa, vaan yksityisiä lausuntoja, erittäinkin sosialistien, ja antoi minulle oikeuden yhdessä venäjänkielen kääntäjän kanssa antaa puheelle se suomalainen ja ruotsalainen muoto, että se, samalla kuin toisi esille venäläisen tekstin ajatuksen, ei vaikuttaisi loukkaavasti. Minä käytin hyväkseni tätä lupaa ja meidän onnistui lausetapojen vivahduksia sievistämällä antaa puheelle hiukan leppeämpi muoto silti poikkeamatta alkuperäisestä tekstistä. Elokuun 4 päivänä oli Svinhufvud luonani ja näytti minulle vastauspuheensa, mikä mielestäni oli muodoltansa sävyisä, ja jota vastaan minun arveluni mukaan ei ollut syytä mitään huomauttaa. 5 päivänä tapahtuivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset totuttuun tapaan ja kaikki kävi hyvin. Boeckmann oli tyytyväinen.
Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa.
Heti valtiopäiväin avajaisten jälkeen elokuun 5 päivänä kokoontui uusi senaatti ensimmäiseen täysistuntoonsa. Kun uudet jäsenet olivat tehneet valansa, pidin minä suomeksi puheen, missä lausuin muutamia tervehdyssanoja sekä tyytyväisyyteni siitä, että maan hallitusneuvosto, joka pitemmän aikaa oli tehnyt työtä supistetuin voimin, jälleen oli täysilukuinen. Puheessa lausuttiin edelleen:
"Meidän hallintomme vahva keskitys vaatii senaatin jäseniltä paljon aikaa ja voimia, mutta se ei saa haitallisesti vaikuttaa sen monipuolisen yhteiskunnallisen uudistustyön jatkamiseen, johon senaatti ja kansanedustus viime vuosien kuluessa ovat panneet harrasta huolta, vaikka tämä työ viime kuukausien aikana senaatin jäsenten vähäisen lukumäärän tähden pakosta on jäänyt melkoisesti syrjään. Tämä tehtävä vaatii senaatilta paljon sekä aloitekykyä että työn alla olevan lakiehdotuksen perusteellista ja asiantuntevaa tarkastamista. Näiden vaatimusten täyttämisen edellytykset ovat epäilemättä se harrastus, se työkyky ja ne tiedot, joita tämän neuvoskunnan jäsenillä on. Lienee kuitenkin vaikeata äsken muodostetulle hallitukselle esittää mitään näitä kysymyksiä koskevaa varmaa ohjelmaa, kun se on sillä tavalla kokoonpantu ja sillä tavalla syntynyt kuin nykyinen. Se voi saada varmemman muodon vasta työn varrella. Mutta hyvä tahto ja pyrkimys katsoa isänmaan etua ennen puoluenäkökohtia pitää meillä kaikilla olla, jos mieli saada toimeen hedelmällistä työtä tällä alalla. Jos sellaista tahtoa ja pyrkimystä on olemassa, niin antaa se siveellistä ja aatteellista voimaa hallitukselle, johon kuuluu henkilöitä, jotka edustavat erilaisia katsantotapoja sisäisissä, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissämme. Eri mielipiteet ovat silloin omiansa pikemmin lujittamaan kuin hajoittamaan. Hyvän esimerkin tästä asiasta on antanut se hallitus, joka viime vuosina on hoitanut maan asioita ja joka myöskään ei ollut yksipuolinen puoluehallitus.
"Joskin niinmuodoin uusi senaatti lähtee toimeensa ilman etukäteen tehtyä ohjelmaa, jonka mukaan meidän sisäiset asiamme olisivat hoidettavat, niin täytyy kuitenkin niiden suurten poliittisten kysymysten, jotka koskevat meidän maamme elinehtoja, olla pääpiirteissänsä selviä. Tässä suhteessa voi senaatti, joka henkilöidensä ja puoluekokoomuksensa puolesta on uudestaan järjestetty, pitää silmämääränänsä ainoastaan sitä samaa, kuin se neuvosto, joka järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa marraskuun-manifestin julkaisemisen jälkeen, nimittäin laillisen järjestyksen palauttamista ja ylläpitämistä sekä meidän autonomiamme puolustamista, meidän maamme historiallisesti ja oikeudellisesti vahvistettua asemaa Venäjän valtakunnan sisällä. Vain tällä perusteella voi senaatti puolestansa tehdä työtä, jotta keisarikunnan ja Suomen väliset riitakysymykset saataisiin tasoitetuiksi ja rauhallisemmat olot palautetuiksi. Tässä suhteessa tulee siis luonnollisesti uusi senaatti olemaan vanhan jatkaja.
"Kokoomushallituksen aikaansaamista on useilla tahoilla maassamme jo kauan kannatettu, mutta kuitenkaan ei senaatin nykyinen muuttunut kokoomus ole seuraus puolueiden keskinäisestä lähentymisestä, vaan se on syntynyt olosuhteiden pakosta. Sisäinen puoluehajaannus ei ole vähentynyt uuden edustuksen kautta, mutta ulkonaiset vaarat ovat lisääntyneet. Kotimaisen hallituksen asema on sen vuoksi tullut huomattavasti vaikeammaksi. Missä määrin riitaisuuksien katkeruus ja puolueiden välinen epäluottamus voi vähentyä sen kautta, että on olemassa kokoomushallitus nykyisen kaltainen, ja kuinka sen onnistuu selviytyä niistä vaikeuksista, jotka johtuvat meidän suhteestamme Venäjään, sitä ei voida varmuudella etukäteen sanoa, mutta täytyy koettaa. Jos siinä onnistutaan ja jos suurempaa yhteisymmärrystä voidaan saada aikaan hallituksen ja edustuksen välillä, niin siitä epäilemättä johtuu paljon hyvää maallemme. Jotta tämä päätarkoitus saavutettaisiin, niin täytyy meidän kunkin paikallansa tehdä työtä parhaan kykymme ja vakaumuksemme mukaan.
"Minä toivon, että hyvä tahto ja henkilökohtainen luottamus on välillämme vallitseva ja meidän yhteistyöstämme sen kautta on tuleva niin hyvää kuin mahdollista. Omasta puolestani on minulla se toivo, että minä vastanimitettynä ja kokemattomana varapuheenjohtajana olen saava suosiollista tukea niin hyvin vanhempien kuin nuorempien virkatoverien puolelta."
Niinkuin näkyy, ei puhe luonteeltansa ollut mikään uuden senaatin ohjelmapuhe, vaan se oli minun senaattoritovereilleni suuntaama lausunto. Minä tahdoin esiintuoda, että minun käsitykseni mukaan työmme yleinen suunta oli oleva sama kuin se, minkä olivat määränneet eronneen senaatin periaatteet. Minä olin puheessani koettanut välttää kaikkea, joka voi tuntua loukkaavalta tai epämieluisalta uusien virkatoverien mielestä. Minä hämmästyin sen vuoksi suuresti, kun Danielson-Kalmarin kautta saman päivän iltana sain kuulla, että häneen ja hänen puolueystäviinsä puhe oli tehnyt ikävän vaikutuksen. Hän pelkäsi, että siitä johtuisi ikävyyksiä kokoomukselle, minkä vuoksi olisi parasta, että puhetta ei julkaistaisi. Mutta minä olin jo kuitenkin pyynnöstä antanut lausuntoni Helsingin Sanomille. Jotta riitaisuuksia heti yhteistyömme alussa vältettäisiin, pyysin minä toimitusta antamaan julkaisemisen jäädä toistaiseksi. Erään yövuorossa olevan toimitushenkilön hutiloimisen kautta tuli kuitenkin valmiiksi ladottu lausunto seuraavan päivän numeroon. Se kierteli luonnollisesti sitten muissa lehdissä ja sitä selosteltiin ja sitä arvosteltiin. Nuorsuomalainen sanomalehti "Suomalainen Kansa", jonka johtavana henkenä oli J. Castrén ja joka alusta alkaen oli vastustavalla kannalla uuteen senaattiin nähden, sanoi puheen olevan laimean ja värittömän sekä osoittavan sitä, että todella perustuslaillinen henki ei enää ollut senaatissa vallitsevana. Uudessa Suomettaressa taasen oli sangen kiivas hyökkäys puhetta ja sen "mecheliniläistä" väriä vastaan sekä se ajatus, että suomalainen puolue ei saattaisi sietää tätä henkeä, jos se senaatissa tulisi ilmi. Helsingin Sanomat arvelivat, että koska puhe oli herättänyt tyytymättömyyttä aivan vastakkaisilla tahoilla, niin se todennäköisesti oli osunut oikeaan. Ruotsalaiset sanomalehdet lausuivat yleensä tyytyväisyytensä ja arvelivat, että puhe todisti "hyvää tahtoa ja pyrkimystä kaikista puoluenäkökohdista huolimatta toimia sisäisten asioiden onnelliseksi ratkaisemiseksi". Puhettani vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä ilmeni kuitenkin puoluemieltä, joka ei ennustanut hyvää kokoomukselle. Jotta ei senaatin sisäinen tilanne kärjistyisi, luovuin minä aikeestani liittää puhe kokonaisuudessaan pöytäkirjaan.
Elokuun 8 päivänä olin minä kutsuttu kenraalikuvernöörin luokse. Hänellä oli puheen venäläinen käännös edessänsä ja hän lausui tyytymättömyytensä sen johdosta. Uuden Suomettaren kirjoitus oli ilmeisesti säikyttänyt häntä ja hän luuli, että taantumuksellinen venäläinen sanomalehdistö hyökkäisi häntä ja senaattia vastaan ja siten tekisi aseman vaikeammaksi. Oli pakko, sanoi hän, puheesta saada se käsitys, että uuden senaatin tarkoitus oli lähteä kulkemaan samaa suuntaa kuin Mechelinin, ja se ei ollut tarkoitus. Hän mainitsi, että kun hän oli puhunut Stolypinin kanssa minusta, niin oli tämä sanonut, että minä kerran käydessäni hänen luonansa olin häneen jättänyt hyvän vaikutuksen, mutta että hänelle sittemmin oli ilmoitettu, että minä olin puhdas "mecheliniläinen" tahi että minä olin Mechelinin vaikutuksen alainen. Boeckmann oli silloin vastannut Stolypinille, että hän tosin ei osannut lukea, mitä ihmisten sydämissä oli, mutta että minun yleisesti arveltiin olevan hillityn poliitikon, ja että hän henkilökohtaisestikin oli saanut saman vaikutelman. Nyt tietysti häntä, sanoi hän, tultaisiin moittimaan siitä, että hän oli ehdottanut minua varapuheenjohtajaksi. Minä selitin, että minusta olisi ikävää, jos kenraalikuvernööri tässä kohdin olisi pettynyt ja jos hänen asemansa minun kauttani tuli vaikeammaksi, sekä selitin, mitkä puheeni vaikuttimet olivat olleet, huomauttaen vielä, että minä olin puhunut vain siitä, mille perusteille Venäjänpolitiikkamme olisi rakennettava, mutta en sen menetelmistä. Tuntui siltä, kuin olisi keskustelu jonkun verran rauhoittanut Boeckmannia.
Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908.
Uuden kokoomussenaatin toivomuksen mukaisesti kävimme senaattori Danielson-Kalmari ja minä syyskuun 3 päivänä Stolypinin luona. Hän asui silloin keisarillisessa linnassa Jelagin-saarella. Tehtävänämme oli lähinnä puhua hänen kanssaan Nevan-miljoonista, jotka oli määrätty senaatin maksettaviksi Venäjän valtakunnanrahastoon. Me huomautimme, ettei tämä summa ollut huomioonotettuna vuoden 1908 tulo- ja menoarviossa, minkä vuoksi senaatti oli katsonut tarpeelliseksi ehdottaa, että menoerä otettaisiin huomioon vuoden 1909 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämä summa pitäisi vielä lisäksi liittää eduskunnalle jätettyyn raha-asioita koskevaan suunnitelmaan viimemainittua vuotta varten. Menoerä oli liian suuri, jotta se voitaisiin jättää pois siitä. Stolypin selitti, että eduskunnalla ei ollut mitään oikeutta päättää summan maksamisesta. Me selitimme, että nyt ei ollut kysymys eduskunnan päättämisoikeudesta tästä asiasta, vaan ainoastaan siitä, että eduskunta saisi tietää asian ja saisi tilaisuuden antaa lausuntonsa siitä niinkuin muistakin tulo- ja menoarvion eristä. Stolypin ei siihen tehnyt mitään varsinaista vastaväitettä. Hän ei kosketellut kysymyksen poliittista puolta eikä lausunut mielipidettään siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava maksuun.
Suurempaa huomiota kuin tämä asia, ansaitsi, huomautti Stolypin, se seikka, että eduskunta oli ottanut käsiteltäväksi kysymyksen esittelyjärjestyksestä. Hän kysyi meiltä, olivatko kaikki puolueet yksimielisesti vastustavalla kannalla siitä annettuun julistukseen nähden, mihin me vastasimme myöntävästi. Siis, lausui Stolypin, ovat kaikki asettuneet "contre la Russie". Me selitimme, ettei asia ollut aivan niin, vaan että Suomessa yleisesti oltiin tyytymättömiä esittelyjärjestykseen, joka oli sovellettu kesäkuun 2 päivänä annetun määräyksen mukaiseksi. Stolypin huomautti siihen, että Suomen kysymyksissä ei ollut ainoastaan Suomen vaan myöskin Venäjän etuja valvottavina. Me myönsimme sen, mutta sen vuoksi ei ollut pakko, että kaikki hallitsijan ratkaisusta riippuvat kysymykset tulisivat ministerineuvostoon, vaan ainoastaan sellaiset, jotka olivat sen luontoisia, että niiden voitiin edellyttää koskevan Venäjän etuja. Suomen taholta ei ollut mitään sitä vastaan, että niitä siellä asianmukaisesti valvottiin. Stolypin huomautti silloin, että ministerineuvoston tehtävänä myöskin oli pitää huolta siitä, että H. Majesteettinsa etuoikeuksia ei loukattu. Suomessa oli, arveli hän, olemassa pyrkimys laajentaa eduskunnan oikeuksia hallitsijan oikeuksien kustannuksella. Me vastasimme, että tämä kysymys oli yhteydessä yleisen kehityksen ja lainsäädännön muuttuneen merkityksen kanssa eri aloilla. Senaatin täytyy, vastasi Stolypin, kun joku kysymys koskettelee hallitsijan etuoikeutta, rehellisesti huomauttaa kuinka asianlaita on, eikä salata sitä, niinkuin ikävä kyllä oli tapahtunut. Emme tahtoneet kieltää, että sellaista joskus oli voinut sattua, mutta jos tahdottiin pitää tätä sääntönä tahi järjestelmänä, oli se melkoisesti liioiteltua. Me selitimme, että sekä rehellisyys että viisaus velvoittivat senaattia tässä suhteessa toimimaan täysin lojaalisesta, sekä että nykyinen senaatti ehdottomasti koettaisi toimia rehellisesti, mutta että sen samalla myöskin täytyi pitää huolta siitä, että eduskunnan oikeutta ei loukattu. "Jos senaatti siten menettelee", sanoi Stolypin, "saavuttaa se H. Majesteettinsa luottamuksen".
Stolypin otti sitten puheeksi kysymyksen sekakomiteasta, jonka jälkeen keskustelu siirtyi silloin päivän kysymyksenä olevaan sotilasavustusasiaan sekä valtakunnanlainsäädäntöön. Viimemainituista kysymyksistä lausui mielipiteensä meidän puoleltamme pääasiassa Danielson-Kalmari, kun minun osallani olivat Nevan-miljoonat ja esittelykysymys. Avustusta koskeva keskustelu koski lähinnä niitä oikeuksia, joita eduskunnalla sotilaskysymykseen nähden oli, sekä H. Majesteettinsa oikeutta vapaasti käyttää valtion rahastoa sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtakunnallisen lainsäädännön yhteydessä huomautti Danielson, että me elimme murrosaikaa, jonka vuoksi täytyi tyytyä murrosajan määräyksiin. Sortovallan vaikutuksia tuntui yhä ja tarvittiin aikaa, ennenkuin lopullinen Suomen ja Venäjän välisten asiain järjestäminen olisi mahdollinen. Stolypin arveli, että Venäjä jo oli osoittanut tarpeeksi kärsivällisyyttä.
Keskustelun kulku oli yleensä rauhallista ja ystävällistä teelasien ääressä, ja Stolypin oli ilmeisesti paremmalla tuulella kuin minun hänen luonansa ensi kertaa käydessäni.
Seuraavana päivänä kävimme me raha-asiainministeri Kokovtseffin luona, jonka kanssa keskusteltiin useista edellämainituista kysymyksistä, etupäässä raha-asialliselta kannalta. Nevan-miljoonista lausui Kokovtseff, että me raha-asiallisesti saatoimme järjestää niiden maksun niinkuin tahdoimme, kunhan kysymystä vain ei annettaisi eduskunnan päätettäväksi, ja että summa maksettaisiin vuoden 1908 kuluessa.
* * * * *
Odottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä muutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin silloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa. Sekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista tai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan tuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen mukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin vastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse järjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien lainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi puuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis ja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi. Stolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia vastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei tahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut sellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä mainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä tietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista turvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä ottaa tätä koskeva pykälä lakiin.
Sen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta keisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä valtiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain väliaikainen luonne. "Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja sotilasavustukseen." Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään muutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään sotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut saanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta, mikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa — oli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään tekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen asevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen. Venäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan ratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei suostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta suostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin turvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei saattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että siitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. "Meillä on sotaväki ja meidän hallussamme ovat linnoitukset", lausui hän. Minä myönsin, että voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa läpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse eräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän oikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja meidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: "Jollette tottele, niin olette kapinallisia." Minä: "Ei ole kapinallinen, jos toimii vakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti." Stolypin: "Te luotatte Venäjän heikkouteen." Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin uhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin hyvästi.
Samana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut kenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan promemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari ja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta kannattamaan sitä.
Nevan-miljoonat.
Niinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava perintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä esihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen mukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla ruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden yhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten kuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli aikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen käskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli maksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä ottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen anomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen Suomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa suvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti (Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut sitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta, yritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti vaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä yhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka radan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että kysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta saisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta tehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa puoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja huomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa järjestyksessä ratkaistu.
Esittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin kenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen osanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo lopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin esitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa sai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen ja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn alaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten.
Vähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä tarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa, oli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon pyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen kautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen vasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen, että se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään sellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys menestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin pitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että kysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa oli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo- ja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K. Castrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli eduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa kenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta lähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin sellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon ja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa sen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi.
Toisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3 päivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta saisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut ehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja menoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei myöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt.
Mutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff kirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: "Tänään antoi minulle Stolypin sen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua lausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että millään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä, että maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon,sitten kuin maksu on tapahtunut,jotta sellainen leimakin, että eduskunta jollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis asiallisesti ei mitään muutosta."
[Törngren kirjoitti samana päivänä: "Stolypin oli sanonut (Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut sangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen, että rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt selville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän sanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä, mutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei tahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä päätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle. Yhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että näyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa kysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin."]
Ministerineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa, että senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo joulukuussa oli maksettava valtionrahastoon.
Senaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan ehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus vapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi, sekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti oli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide, että summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli sen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä suurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä m.m. seuraavaa: "Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se, minkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa tehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen. Sekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä, mitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on itsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua sellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu, joka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsootäytyvänottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä tapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi täytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on oikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys Suomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti. Senaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan tahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa tilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään senaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen seurauksista senaatin osalle."
Oikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla. Professori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka mukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta hallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain mukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun toimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi eroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua keinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta riittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska yhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan maata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän routavuosien jäännöksen hautaamista.
Mutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin eduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen ratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen kautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin. Kyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n täysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa tein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne näkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa määräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: "Siitä, mitä minulla on ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että senaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä ensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine seurauksineen." Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä. Vanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti. Vasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin vastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä kertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei liene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin ilman syytä senaatin ansioksi.
Kenraalikuvernööri, joka mitä suurimmalla levottomuudella oli nähnyt, että kysymys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja että senaatin tai muutamien sen jäsenten kanta saattoi riippua siitä, millainen tulos siellä tuli, oli sinä päivänä suuressa jännityksessä. Minä olin hänelle luvannut olla läsnä koko istunnon ajan ja sitten henkilökohtaisesti ilmoittaa hänelle tuloksen. Hän telefonoi minulle yöllä kysyen, eikö keskustelu pian loppuisi. Kun minä sanoin hänelle, etten tahtonut häiritä häntä käymällä hänen luonaan, koska oli jo niin myöhä, pyysi hän minua joka tapauksessa heti täysistunnon loputtua tulemaan luoksensa. Minä meninkin kenraalikuvernöörin taloon klo 5-6 aamulla ja tapasin vanhan kenraalin aamunuttuun puettuna ja hyvin levottomana. Mutta hän rauhoittui, kun kuuli minun tiedonantoni.
Kenraalikuvernöörin levottomuudella oli kuitenkin syvempi syynsä, kuin mitä silloin yleensä tiedettiin. Huhu oli tosin kertonut, että oli tekeillä sotilaallisia valmisteluja venäläisellä taholla, jotta Suomen autonomia ja suomalainen separatismi lopullisesti hävitettäisiin, mutta sitä ei oikein uskottu tai pidettiin sitä tyhjänä uhkauksena. Mutta ilmeistä oli, ettei huhu ollut aivan perätön, ja minä tiesin, tuntematta yksityisseikkoja, että tilanne oli tavallista vakavampi. Törngren kirjoitti minulle Pietarista marraskuun alussa kirjeen, josta kävi selville, että lokakuun viimeiset päivät suurpoliittisessakin mielessä olivat itse asiassa olleet hyvin kriitillisiä.
[Törngrenin kirje marraskuun 8 päivältä sisälsi m.m. seuraavaa: "Noin kolme viikkoa sitten tapahtui todella jotakin sellaista, josta Nybergh kerran kirjoitti ja josta venäläiset sanomalehdet nyt ovat kertoneet, s.o. Helsingissä olevaa sotaväkeä valmistettiin muutamien venäläisellä taholla ennustettujen tapahtumien varalta. Armeijakunnan päällikkö Olhovskij ja Viaporin komentaja Laiming olivat kutsutut tänne erilliseen kokoukseen, jossa heiltä kyseltiin, olivatko joukot halukkaat toimimaan suomalaisia vastaan. Neuvottelun tuloksena oli m.m. 1) että Viaporiin rakennetaan ylimääräinen patteri, jossa on neljä haubitsia suunnattuina Helsinkiä kohden, 2) että Helsinki pommitusta varten jaetaan neliöihin, 3) että lähinnä kaupunkia olevalle saarelle rakennetaan kivääritulta vastaan suojusmuuri, jonka pitää näkyä Kaivopuiston rannasta, 4) Viaporissa valmistetaan asunnot Bockmannille, Seynille, Olhovskijlle ja muille komentaville paitsi tykistöprikaatin päällikölle, joka tulee Helsingin komendantiksi, 5) sähkösanomalaitos alistetaan sotilasviranomaisten valtaan, 6) suomalaisia vastaan agiteerataan upseerien keskuudessa, jotka ovat hyvin kiihtyneitä, 7) kuhunkin rykmenttiin lisätään yksi pataljoona.
"Boeckmann taasen oli, kuten tunnettua, saanut ministerineuvostolta toimeksi heti ilmoittaa pääministerille, jos eduskunta ryhtyisi miljoonakysymyksen asialliseen käsittelyyn. Ja vihdoin on Berendts eräälle tuttavalleen ilmoittanut, että hänen oli käsketty valmistautua vastaanottamaan ministerivaltiosihteerin toimi.
"Langhoff on koko ajan pidetty asian ulkopuolella eikä hänen ole onnistunut saada mitään tietoja, vaikka hän monta kertaa oli kääntynyt Stolypinin puoleen. Tämä on vain viittaillut siihen, että jos miljoonia ei makseta, täytyy luultavasti ryhtyä voimakeinoihin. Kun nyt on tunnettua, että edellämainittuja valmisteluja tehtiin, niin on selvää, että asemamme oli sangen vaikea lokakuun 30 ja 31 päivänä."]
Pimeät voimat olivat ryhtyneet toimiin siltä varalta, että eduskunta ja senaatti vastustaisivat Nevan-miljoonien maksamista. Se olisi selitetty kapinalliseksi teoksi, ja sen nojalla olisi voimakeinoilla suunnattu kuolinisku Suomea vastaan. Uhkaus, jonka Stolypin oli helmikuussa hänen luonansa käydessäni lausunut, jos Suomi ei taipuisi, jolloin hän kädellään piirsi pöytään ristin maamme yli, kävisi silloin toteen. Kenraalikuvernööri tiesi ilmeisesti näistä suunnitelmista, vaikka ei toivonut niiden toteutuvan. Mutta että ne olivat kenraalikuvernöörinapulaisen Seynin ja samoin Pietarissa olevan Deutrichin toivomusten mukaisia, voi pitää itsestään selvänä. Toinen asia on tietenkin, mihin määrään ne olisi toteutettu, jos selkkaus Venäjän kanssa olisi syntynyt Nevan-miljoonien epäämisen johdosta. Stolypin lienee myöhemmin tullut huomaamaan, että hänen Suomessa olevat tiedonantajansa olivat tähän aikaan vieneet hänet harhaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin kysymys oli eduskunnassa käsitelty, senaatti päätti antaa valtiokonttorille määräyksen summan maksamisesta Venäjän valtionrahastoon, josta minä heti sähkötin Langhoffille H. Majesteetilleen ilmoitettavaksi, hänen toivomuksensa mukaisesti. Yritykset saada maksussa huomioonotetuksi Venäjän sotaministeriön velka Suomelle, sen haltuunsa ottamista sotilaskivääreistä, kasarminvuokrasta y.m., eivät onnistuneet. Minä olin henkilökohtaisesti käynyt rahaministeri Kokovtseffin luona tämän asian johdosta. Mitään korvausta tästä Suomen valtion riidattomasta ja melkoisesta saatavasta ei, jos oikein muistan, minun varapuheenjohtaja-aikanani saatu. Onko velka myöhemmin maksettu, sitä en tiedä.
Esiintymiseni valtiopäivillä oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, koska se selitettiin siten, että senaatti myönsi eduskunnalla olevan jotakin sananvaltaa maksukysymyksessä. Langhoff kirjoitti minulle marraskuun 12 päivänä: "Kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin lienee ryhdytty, jotta valtiopäivät heti olisi hajoitettu, jos ne olisivat hyväksyneet vastalauseen N:o 1 tai kieltäytyneet maksamasta. Minä kävin heti valtiopäiväistunnon jälkeen Stolypinin luona ja selitin hänellekin esiintymisesi syyn ja tarkoituksen, koska sitä on väärin selitetty täällä. Oli hyvä, että sen tein, sillä täälläkin se oli väärinkäsitetty."
Tämä selkkaus oli saatu päättymään ilman enempiä ulkonaisia ja sisäisiä seurauksia. Venäläisissä hallituspiireissä oli sen johdosta lausuttu, että "senaatti oli osoittanut olevansa tehtävänsä tasalla". Mutta me olimme vain voittaneet hengähdysaikaa.
Käynti Keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.
Kuului asiaan, että senaatin vastanimitetty varapuheenjohtaja kävi tervehdyskäynnillä keisarin luona. Langhoff oli joulukuun alussa 1908 ilmoittanut tätä koskevan toivomukseni keisarille, joka oli vastannut ottavansa minut mielellänsä vastaan. Joulukuun 10 päivän tienoissa matkustin Pietariin ja pyysin hovimarsalkkaviraston kautta audienssia. Muutamia päiviä odotettuani sain tiedon, että Hänen Majesteettinsa ottaisi minut vastaan joulukuun 17 päivänä klo 11 Hatsinassa. Valtiosihteerinviraston kuriirin, vanhan Stoltin, seuraamana, matkustin sen päivän aamuna junassa Hatsinaan, jossa hovivaljakko oli minua vastassa ja vei minut linnaan. Edelläni töyhtöhattuinen hovipalvelija vietiin minut läpi pitkän huonerivin odotushuoneeseen. Useiden vahtisotilaiden ohi kuljettiin, sekä valkeiden että värillisten. Odotushuoneessa minut otti vastaan hovimarsalkka, kreivi von Benckendorff. Jotenkin kauan, noin tunnin, sain odottaa. Useita korkeita herroja kulki huoneen läpi esitellen itsensä. Vihdoin minut kutsuttiin sisään. Kun ovi avattiin, odotin tulevani isoon huoneeseen, jossa keisari olisi jossakin taustalla. Mutta tämä oli vain pieni kabinetti, ja keisari seisoi aivan edessäni, kun astuin sisään, ja ojensi minulle heti kätensä. Hänellä oli punainen silkkitakki ja vyö sen ympärillä, samaa kuosia kuin venäläiset työmiehenpaidat. Me olimme — ainakin mikäli näytti — kahdenkesken huoneessa. Keisari nähtävästi tiesi, että en osannut venäjää, sillä hän kysyi heti, käytinkö keskustelussa mieluummin saksaa vai ranskaa, johon minä vastasin, että noudatan H. Majesteettinsa toivomusta, mutta että helpommin lausun ajatukseni saksankielellä, jota koko keskustelun ajan käytettiinkin. Keisari istuutui työpöytänsä ääreen ja tarjosi minulle tuolin aivan sen lähellä, joten minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella hänen ulkomuotoansa ja painaa mieleeni kuva hänen kalpeista, vähän väsyneistä ja velttopiirteisistä kasvoistaan. Keskustelumme kesti noin neljännestunnin. Valitettavasti minulla on ainoastaan vaillinaisia muistiinpanoja audienssista tallella ja keskustelun kulku on, tätä kirjoittaessani, jo osaksi minulta unohtunut.
Keisari kysyi minulta, olimmeko ennen tavanneet toisemme, johon vastasin, että minulla oli ollut armo tulla esitellyksi hänelle keisarikäynnin aikana Helsingissä, kun hän perintöruhtinaana ja kanslerina kävi yliopistossa. Hän lisäsi itse vuosiluvun 1886. Sitten hän kysyi senaatin kokoonpanosta ja kuinka työ siellä sujui y.m. Minä käytin tilaisuutta mainitakseni tässä yhteydessä, että uusi esittelyjärjestys oli meille suureksi haitaksi, korkeimman vallan ratkaisusta riippuvat asiat kun melkoisesti viivästyivät sen johdosta, että oli pakko lähettää ne ministerineuvostoon, ja että koko hallintotyö siten kävi hankalaksi. Keisari sanoi, ettei hän ollut sitä tietänyt, ja lupasi pitää huolta siitä, että epäkohta ei jäisi pysyväiseksi. Käyntini oli vain kohteliaisuuskäynti, enkä saanut käyttää tilaisuutta jättääkseni memorandumia tai ehdottomassa ja selvässä muodossa tuodakseni esille poliittisia huoliamme, mutta yllämainitun aiheen yhteydessä saatoin kuitenkin jossakin määrin tehdä sitä puolittain pakinan muodossa. Keisari huomautti, ettei hän halunnut mitään selkkausta esittelykysymyksessä. Minä sain sen vaikutelman, että keisarissa oli jotakin ujoutta tahi saamattomuutta, joka aiheutti sen, että hän nähtävästi ei osannut ohjata keskustelun kulkua, vaan oli tässä suhteessa riippuvaisempi kävijästä, kuin mitä hyvin korkeassa asemassa oleva henkilö tavallisesti on. Kun minulla oli se tunne, että audienssin aika oli loppunut, nousin, jolloin keisari muutamin sanoin lausui mielihyvänsä käynnistäni ja saattoi minua melkein ovelle saakka. Henkilökohtaista ystävällisyyttä keisari oli osoittanut, mutta se oli sellaista sävyisää laatua, joka ei tee vaikutusta eikä velvoita mihinkään.
Hovipalvelija seurasi minua jälleen eteiseen samaa tietä kuin olin tullutkin, antamani hopearuplat katosivat sievästi hänen ja muiden palvelijain taskuihin, ja niin astuin jälleen odottaviin vaunuihin, mutta ne veivät minut vain erääseen linnan sivuosaan. Minut vietiin erääseen huoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu yhdelle hengelle. Minä istuuduin, ja palvelija tarjoili minulle sangen hienon aterian, jonka ikävä kyllä sain nauttia aivan yksikseni. Missä muut audienssille päässeet aterioivat, en tiedä. Lähihuoneissa oli hiljaista ja tyhjää. Palvelijain kanssa voin tuskin sanaakaan vaihtaa. Koko asia tuntui minusta, istuessani yksin pöydän ääressä linnassa ja ääneti nauttiessani eteeni asetettua ruokaa ja juomaa, sangen koomilliselta. Kun ateria oli loppunut, astuin jälleen vaunuihin ja ajoin asemalle, missä kuriiri jo odotti. Saavuttuani Pietariin ajoin suoraan valtiosihteerinvirastoon, jossa oltiin innostuneita kuulemaan, miten audienssi oli sujunut. Käynti keisarin luona oli aina juhlallinen tapahtuma. Omasta puolestani olin hyvilläni, että se oli jo tehty, sillä mitään iloa tai suurempaa mielenkiintoa se ei ollut suonut. Käynnistä jäi alun pitäen kalpeahko muisto. Novoje Vremja koetti antaa käynnille poliittisen merkityksen ja julkaisi siitä vapaasti kyhätyn uutisen, joka minun, kenraalikuvernöörin toivomuksen mukaisesti, täytyi peruuttaa.
Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909.
Kesäkuun 2 päivänä 1908, siis vähän sen jälkeen kuin Mechelinin senaatti oli hajoitettu ja ennenkuin uusi hallitusneuvosta oli ehditty muodostaa, julkaistiin kohtalokas määräys muutetusta järjestyksestä niiden Suomen asiain esittelyssä, jotka koskivat keisarikunnan etuja. Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi joutuivat siten kaikki ne Suomen asiat, jotka riippuivat korkeimman vallan ratkaisusta. Määräystä voitiin pitää uuden sortohallituksen virallisena alkuna. Silloinen senaatti oli sen johdosta kesäkuun 19 päivänä lähettänyt H. Majesteetilleen esityksen, jossa se huomautti määräyksen perustuslainvastaisuudesta ja anoi sen peruuttamista tai muutosta. Tätä kirjelmää ei oltu esitelty H. Majesteetilleen, vaan se oli jäänyt ministerineuvostoon. Eduskunta oli samasta asiasta lähettänyt anomuksen lokakuun lopulla, ja senaatti oli joulukuun 22 päivänä tehnyt uuden esityksen asiasta. Esittelykysymys kulki punaisena lankana kaikissa senaatin poliittisissa huolissa koko tänä aikana. Koska näytti siltä, kuin ministerineuvosto tahtoisi tehdä tyhjäksi kaikki H. Majesteetilleen osoitetut esitykset tästä asiasta, ja kun minä ollessani audienssilla keisarin luona en voinut lähemmin puuttua siihen, kirjoitin tammikuun 20 päivänä esittelyasiasta virallisen käsikirjeen Langhoffille, niin kirjoitetun, että tämä voi lukea sen H. Majesteetilleen. Samassa tarkoituksessa kirjoitti oikeusosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa hän selvitti kysymyksen oikeudellista puolta, kun minä olin vedonnut poliittisiin ja käytännöllisiin näkökohtiin. Se oli ainoa tapa, millä voi ministerineuvoston ohitse tuoda senaatin huolet keisarin tietoon. Kirjeeni kuului seuraavasti:
"Teidän Ylhäisyytenne.
Sen johdosta, että on tapahtunut muutos niiden Suomen asiain esittelyn järjestyksessä, jotka koskevat Keisarikunnan etuja, lähetti Keisarillinen Senaatti kesäkuun 6/19 päivänä viime vuonna Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esityksen, jossa Senaatti alamaisesti toi ilmi siitä johtuneet huolensa ja pelkonsa. Sikäli kuin Senaatissa tiedetään, ei tämä jo seitsemän kuukautta sitten lähetetty esitys vielä ole Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esitelty, syystä että se pidätetään Ministerineuvostossa. Sinä aikana, joka sen jälkeen on kulunut, ovat ne pelokkaat arvelut, jotka Senaatti esityksessään toi ilmi, täysin määrin toteutuneet. Ministerineuvosto on toukokuun 20/kesäkuun 2 päivän Armollisen määräyksen tultua julkisuuteen saanut aihetta sekaantua Suomen asioihin tavalla, joka ei mitenkään sovi yhteen sen itsenäisen hallinnon kanssa, joka Suomella perustuslainmukaisesti sisäisissä asioissa on, sekä on aikaansaanut vakavia häiriöitä Suomen asiain hoidossa. On tullut pysähdys hallinnon säännönmukaiseen kulkuun. Tärkeät ja kiireelliset lakiehdotukset, sellaisetkin, jotka koskevat puhtaasti sisäisiä asioita, ovat melkoisesti viivästyneet, ja Ministerineuvostolle on annettu Senaatin arvoa alentava valvonta sen hallinnolliseen Suomen valtiovarain käyttöön nähden. Keisarillinen Senaatti on sen johdosta tuntenut velvollisuudekseen uudelleen kääntyä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen näitä asioita koskevalla alamaisella esityksellä, ja Senaatti on siinä selvittänyt niitä niin hyvin oikeudelliselta näkökannalta kuin huomioonottaen ne epäkohdat ja hallinnolliset vaikeudet, joita ne jo ovat tuoneet mukanansa ja yhä edelleen tuovat. Senaatti on katsonut sitäkin tärkeämmäksi tuoda nämä seikat Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon, kun Senaatti on erittäin vakuutettu siitä, että Hänen Majesteettinsa sillä määräyksellä, jota Ministerineuvosto nyt soveltaa, ei ole tarkoittanut muuta kuin että venäläisten etujen asianmukainen valvonta saatettaisiin varmalle pohjalle Suomen asioita ratkaistaessa ja että ei ole voinut olla Hänen Majesteettinsa Armollinen tarkoitus sillä aiheuttaa Suomen itsehallinnon loukkaamista ja häiriöitä siinä hallinnossa, joka Suomen Keisarilliselle Senaatille on uskottu. Koska voin edellyttää, että Kenraalikuvernööri jo on jättänyt tämän esityksen Teidän Ylhäisyydellenne, en katso olevan tarpeen lähemmin selostaa sen sisällystä, vaan rohkenen kunnioittaen pyytää Teidän Ylhäisyyttänne toimimaan siihen suuntaan, että tämä esitys mikäli mahdollista pitemmittä viivytyksittä saatettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon.