Keisarillisen Senaatin Talousosaston nykyinen kokoonpano on syntynyt, kuten tunnettua, sen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antaman ohjeen mukaisesti, että eri porvarilliset puolueet tulisivat hallituksessa edustetuiksi. Senaatilla on se käsitys, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on sillä tahtonut edistää yhteistyötä näiden puolueiden välillä maan hyväksi sekä helpottaa niiden vielä häilyvien kysymysten tyydyttävää ratkaisua, joita on olemassa Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa. Sen mukaisesti on Senaattikin tehtävänsä käsittänyt. Rohkenen lausua sen mielipiteen, että kokoomussenaatin olemassaolo ja toiminta eivät mainituissa suhteissa ole olleet tuloksettomat, ottaen huomioon sekä maan sisäiset olot että Keisarikuntaa koskevat kysymykset. Viimeksimainitussa suhteessa palautan mieleen sen kysymyksen lopullisen ratkaisun, joka koski Suomen valtionvaroista maksettavaa avustusta Venäjän ja Suomen rautateiden välistä yhdysrataa varten.
Mutta ne seikat, joista Senaatti äskenmainitussa esityksessään on huomauttanut, ovat sekä itsessään että sen yleisen mielipahan ja levottomuuden vuoksi, jonka ne maassa ovat herättäneet, olleet omiansa vähitellen ja yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan ja lamauttamaan nykyisen Senaatin toimintaa. Sen itsenäisyyttä hallituselimenä rajoitetaan yhä enemmän siten, että Venäjän Ministerineuvosto sekaantuu Suomen asioihin, ja Keisarillinen Senaatti, joka kuitenkin on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hallitusneuvosta Suomessa, huomaa vaikutusvaltansa varsinaisesti Suomen hallintoalaan kuuluvissa asioissa yhä vähenevän. Se välitön suhde, joka perustuslainmukaisesti vallitsee Keisarillisen Senaatin ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa välillä, ja joka on maallemme kallis etu, on todellisuudessa lakannut, kun Ministerineuvosto on alkanut toimia instanssina Hallitsijan ja Hänen suomalaisen Senaattinsa sekä sen puheenjohtajan, kenraalikuvernöörin välillä. Seurauksena kaikesta siitä on, että Senaatin arvovalta maassakin vakavasti kärsii ja sillä ei luonnollisesti silloin ole sitä voimaa, mikä kotimaiselle hallitukselle on välttämätön, varsinkin Suomessa nykyään vallitsevissa oloissa.
Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on antanut minulle luottamustoimeksi olla Hänen ohjeensa mukaisesti uudelleen muodostetun Keisarillisen Senaatin Talousosaston varapuheenjohtajana, ja minun osalleni tulee sen vuoksi lähin vastuu sen toiminnasta. Sen johdosta katson asiakseni peittelemättä ilmaista Teidän Ylhäisyydellenne sen varman vakaumukseni, että nykyiselle Senaatille pian käy mahdottomaksi, sen rehellisestä tahdosta huolimatta, kauemmin hoitaa tehtäväänsä, josta se on vastuussa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen ja maalle, jollei muutosta tapahdu siinä järjestyksessä, jota nyt noudatetaan Suomen asiain esittelyssä, muutosta, joka samalla kertaa kuin se turvaa Venäjän edut, ei ole vastoin Suomen oikeudellista asemaa ja etuja. Tämä seikka ei ole vähimpänä syynä nöyrään pyyntööni Teidän Ylhäisyydellenne, että Keisarillisen Senaatin alamainen esitys mahdollisimman pian esitettäisiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.
Vastaanottakaa j.n.e….
Edv. Hjelt."
Esittelyssä H. Majesteetilleen tammikuun 28 päivänä teki Langhoff selkoa esittelykysymyksen asemasta ja luki minun kirjeeni kokonaisuudessaan sekä — ajan vähyyden vuoksi — otteita Wreden kirjeestä. Samalla kertaa hän antoi keisarille eduskunnan anomuksen sirosti painettuna kappaleena sekä mainitsi, että senaatti oli asiasta tehnyt uuden esityksen. Törngren kirjoitti siitä m.m.: "Langhoff huomautti, että on välttämätöntä tehdä jotakin asian hyväksi, ja puhui, että kysymyksestä pitäisi saada keskustella tulevassa konferenssissa. Keisari kuunteli ja sanoi, että Sinä olit hänelle jo maininnut osan siitä, mitä kirjeessäsi olet kirjoittanut. Hän lupasi useita kertoja, että hän vielä neuvottelee Langhoffin kanssa, ennenkuin mitään päättää asiasta." Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän jälleen helmikuun 1 päivänä oli käynyt keisarin luona ja että H. Majesteettinsa oli ollut "erittäin ystävällinen ja myöskin vilpitön" häntä kohtaan ja "luultavasti tekee mitä voi tehdä". Mutta muutamia päiviä myöhemmin esiteltiin ministerineuvoston pöytäkirja, joka koski senaatin kesäkuun 19 p:nä tekemää esitystä esittelykysymyksestä, ja H. Majesteettinsa jätti, ministerineuvoston lausunnon mukaisesti, tämän esityksen huomioonottamatta. Tämä päätös tehtiin pääministerin esittelyssä Langhoffin olematta edes läsnä ja siis vastoin sekä Langhoffille annettua lupausta että itse kesäkuun 2 p:n määräystä, jonka mukaan senlaatuinen asia olisi ollut ministerivaltiosihteerin ja pääministerin yhteisesti esiteltävä.
Kun ilmoitus siitä helmikuun lopulla tuli senaattiin, ajattelivat useat senaatin jäsenet erota, mutta luopuivat siitä sillä kertaa. Senaatti lähetti uuden esityksen H. Majesteetilleen, pyytäen että asia valtiosihteerin kautta uudelleen esiteltäisiin. Ennenkuin vastaus tähän pyyntöön ja senaatin joulukuun 22 p:nä tekemään esitykseen huhtikuussa saapui, olivat senaatin talousosaston perustuslaillisten ryhmien edustajat jo eronneet hallituksesta maanvuokralain johdosta syntyneen selkkauksen vuoksi.
Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909.
Helmikuun 18 päivänä 1909 olivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset. Puhemiehelle, Svinhufvudille, oli kenraalikuvernööri päivää ennen ilmoittanut H. Majesteettinsa toivomuksen, että valtaistuinpuheen vastauksessa lausuttaisiin ainoastaan säädetyt alamaisten tunteiden vakuutukset. Svinhufvud kosketteli kuitenkin puheessaan niitä huolia, joita maassa oli aiheuttanut kesäkuun 2 päivän määräys ja ministerineuvoston sekaantuminen Suomen asioihin. Puhe, joka luettiin myöskin venäläisenä käännöksenä, teki ilmeisesti epämiellyttävän vaikutuksen muutamiin läsnäoleviin venäläisiin. Juhlamenojen jälkeen, kun vielä olimme linnassa, lausui Boeckmann minulle tyytymättömyytensä Svinhufvudin esiintymisen johdosta. Koetin rauhoittaa häntä ja huomautin, että puhemies tuskin olisi voinut olla ilmituomatta eduskunnan ja maan huolia tästä asiasta. Boeckmann selitti, että hänen täytyi heti sähköttää H. Majesteetilleen valtiopäiväin avajaisista ja että hänen silloin myöskin oli pakko mainita puhemiehen puheesta. Myöhemmin päivällä sain tietää, että Boeckmann samana iltana matkustaisi Pietariin, mutta en tavannut häntä sitä ennen. Huhu, että hänen luonansa valtiopäiväjuhlallisuuksien jälkeen olisi ollut neuvottelukokous, jossa olisi vaadittu valtiopäiväin hajoittamista, jota huhua "Suomalainen Kansa" levitti tosiasiana, lienee ollut perätön. Ainakin väitti Boeckmann kivenkovaan, että asia ei niin ollut. Kokonaan perätön oli saman lehden levittämä uutinen, että minä ennen kenraalikuvernöörin matkaa olin tavannut hänet ja silloin saanut tiedon hänen aikeistaan valtiopäiväin hajoittamiseen nähden. Matkustiko Boeckmann Pietariin omasta aloitteestaan vai kutsuttiinko hänet sinne, en tullut varmasti tietämään, mutta sieltä palattuaan hän sanoi minulle, että oli omasta aloitteestaan ehdottanut valtiopäiväin hajoittamista, siten tahtoen ehkäistä Stolypinin asiaanpuuttumisen. Ei tunnu mahdottomalta, että Seyn tässä asiassa olisi asettunut suoranaiseen yhteyteen Stolypinin kanssa. Kenraalikuvernöörin Pietarin-matkasta sain tietää osittain häneltä itseltään, osittain Langhoffilta seuraavaa. Hän oli mennyt suoraa päätä Stolypinin luokse, joka oli heti sanonut: "Nyt kai valtiopäivät hajoitetaan?" "Ei", oli Boeckmann vastannut, "minun mielipiteeni on, että ne vain lasketaan lomalle ja kokoontuvat uudelleen syksyllä" (ylimääräisinä valtiopäivinä). Stolypin piti kiinni mielipiteestään, mutta Boeckmann ei luopunut omastansa. Seuraavana päivänä hän kävi Langhoffin luona, joka myöskin näytti taipuvaiselta loman antamiseen, pitäen sitä lievempänä toimenpiteenä. Langhoff oli kuitenkin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, 20:ntena, Viipurin kuvernöörin v. Troilin kautta puhelimitse tiedustellut minulta senaatista, kumpaa vaihtoehtoa pitäisimme parempana, lisäten, että vain toinen niistä voi tulla kysymykseen. Minä pyysin puolen tunnin ajatusaikaa ja neuvottelin virkatoverieni kanssa talousosastossa sekä vapaaherra Wreden ja prokuraattorin kanssa. Mielipiteet kävivät erilleen. Danielson-Kalmari ja muut vanhasuomalaiset puolsivat ehdottomasti lomalle-laskemista, koska uusia vaaleja pitäisi välttää. Juristeilla oli epäilyksiä siitä, oliko lomalle-laskeminen täysin oikea ja asianmukainen toimenpide kyseessäolevassa tapauksessa, varsinkin jos valtiopäiväin toiminnan päättäminen tapahtuisi ilman valtiopäiväjärjestyksessä säädettyjä juhlallisuuksia. Sen johdosta en voinut antaa ehdotonta vastausta, mutta luulin voivani sanoa, että lomalle-laskeminen, vaikk'ei se olisikaan täysin oikea ja asianmukainen, ei aiheuttaisi mitään selkkauksia.
Mutta minussa herätti kuitenkin levottomuutta tuo loma-asia. Paitsi sitä, että ehdotettu toimenpide ei ollut täysin moitteeton, saattoi siitä tulla vaarallinen ase hallitukselle, joka lomalle-laskemista käyttäen voi järjestelmällisesti tuoda ylimääräiset valtiopäivät lakimääräisten sijalle, käsittelemään yksinomaan joitakin määrättyjä kysymyksiä. Ei myöskään voinut olla varma siitä, että lomalle-laskeminen menisi ilman selkkauksia ja passiivista vastarintaa eduskunnan puolelta. Tämän johdosta kutsuin sunnuntaiaamuna helmikuun 21 päivänä Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Söderholmin luokseni ja tein heille selkoa tilanteesta. Kaksi vaihtoehtoa, lomalle-lasku tai hajoittaminen, oli olemassa. Minulle oli vielä mahdollista sähkösanomalla vaikuttaa ratkaisuun. Paikalle kutsutut valtiopäivämiehet pysyivät siinä mielipiteessä, että edellinen vaihtoehto ei ollut täysin oikea ja asianmukainen, sekä pitivät hajoittamista parempana. Svinhufvud selitti myöskin, ettei hän voinut taata eduskunnan hajaantuvan heti kun H. Majesteettinsa käskykirje oli luettu, odottamatta juhlallisia päättäjäisiä. Tämän johdosta lähetin "dringend" Langhoffille seuraavan salasähkösanoman: "Neuvoteltuani asiantuntevien, vaiteliaiden ja luotettavien miesten kanssa loma välttämättä päätettävä 25 § menojen mukaan. Muutoin pidetään laittomuutena ja selkkauksia odotetaan. Elleivät juhlamenot mahdolliset, sovelletaan hajoittaminen. Parasta jos kaikki toimenpiteet jätettäisiin." Se tuli ajoissa Langhoffille ja vaikutti ratkaisuun. Kenraalikuvernööri oli edellisenä iltana saanut keisarin suostumaan lomalle-laskemiseen, mutta päätös muutettiin nyt. Myöhään illalla samana sunnuntaina sain Langhoffilta sähkösanoman: "Hajoittaminen määrätty. On tapahtuva jo maanantaina." Huolimatta niistä vaikeuksista ja suurista varusteluista, joita uudet vaalit tuovat mukanansa, tunsin itseni kuitenkin rauhallisemmaksi.
Seuraavana aamuna kenraalikuvernööri palasi tuoden mukanansa armollisen käskykirjeen. Minä olin häntä vastassa, ja koska hän katsoi, ettei asiaa tarvinnut pitää salassa, annoin siitä tiedon muutamille valtiopäivämiehille. Virallinen ilmoitus eduskunnalle annettiin samana päivänä. Hajoitus tapahtui rauhallisesti.
Myöhemmin päivällä kävin Boeckmannin luona, joka antoi lähempiä tietoja hajoituskysymyksen vaiheista. Stolypin oli tarmokkaasti koettanut taivuttaa häntä ajamaan perille valtiopäiväin hajoittamisen, vastustaen lomalle-laskua myöskin valtiopäiväjärjestykseen vedoten. Boeckmann ei kuitenkaan ollut taipunut, ennenkuin Langhoff oli vedonnut minun sähkösanomaani. Mutta hän ei maininnut mitään eräästä toisesta, kysymyksen yhteydessä esiintyneestä erimielisyydestä, josta Langhoff minulle ilmoitti, osaksi suoraan, osaksi Gråstenin kautta.
Boeckmannilla oli nimittäin ollut käskykirjeen luonnos, joka oli laadittu puhtaasti Novoje Vremjan äänilajiin ja joka muun muassa totesi, että kesäkuun 2 päivän määräys oli lainmukainen ja peruuttamaton. Kuka tämän asiakirjan oli laatinut, Boeckmann itse vai Stolypinin kanslia, ei tullut tunnetuksi. Viimeksimainittu kannatti voimakkaasti ehdotusta. Boeckmannilla oli ollut käskykirje-ehdotus mukanansa keisarin luona, joka antoi sille hyväksymisensä. Langhoff vastusti kuitenkin kirjelmän sanamuotoa ja laati sen toiseen muotoon, jossa ei ollenkaan kosketeltu kesäkuun 2 päivän määräystä. Hän kirjoitti siitä minulle: "Stolypin yritti kylläkin kiivaasti saada aikaan sensuuntaista lausuntoa, jota Boeckmann oli vaatinut, mutta vaikka minulla oli nämä kaksi vastassani, onnistui minun kuitenkin saada kirje sellaiseen muotoon, ettei siinä mitään mainittu kesäkuun 2 päivänä annetun määräyksen laillisuudesta. Minä selitin myöskin avoimesti H. Majesteetilleen, että jos hän hyväksyisi Boeckmannin ehdotuksen, pyytäisin heti eroa."
Samassa yhteydessä Langhoff antoi minulle tietoja myöskin esittelykysymyksestä. Keisari oli hänelle maininnut, ettei hän määräyksellä ollut tarkoittanut sellaista tulosta, johon ministerineuvosto asian nyt oli saattanut. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että kysymys tulisi sekakonferenssin käsiteltäväksi, joka epäilemättä saataisiin aikaan. Vain tärkeimmistä kysymyksistä keisari toivoi ministerineuvoston antavan lausuntonsa. Olisi tehtävä luettelo niistä erilaatuisista kysymyksistä, jotka kuuluivat siihen luokkaan. Langhoff toivoi sen johdosta, että asia vielä voitaisiin järjestää.
Kokoomussenaatin hajaantuminen 1909.
Minun varapuheenjohtaja-aikanani esiintyi suuri joukko valtio-oikeudellisia riitakysymyksiä, ja selvää oli, että kokoomussenaatti, jos se tahtoi ylläpitää perustuslainmukaisia laillisuusperiaatteita, ei kauaa voisi pysyä pystyssä. Saada venäläiset viranomaiset ymmärtämään meidän näkökantaamme riidanalaisissa kysymyksissä oli silloisissa olosuhteissa melkein mahdotonta. Tärkein ja polttavin kaikista riidanaiheista oli esittelykysymys, ja me kokoomussenaatin perustuslaillismieliset olimme valmistautuneet kaatumaan siihen. Mutta ei tämä, vaan eräs toinen, toisarvoinen kysymys oli lähimpänä aiheena eroomme, nimittäin maanvuokralain johdanto.
Eduskunta oli pitkien neuvottelujen jälkeen, joissa ilmeni paljon erimielisyyttä, syksyn kuluessa hyväksynyt asetuksen "torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta", ja senaatti oli H. Majesteetilleen antanut puoltolauseensa sen vahvistamiseksi. Se oli silloin myöskin huomauttanut, että olisi tärkeätä saada laki vahvistetuksi ja julkaistuksi ennen maaliskuun 14 päivää, jotta niiden vuokraajain, jotka olivat saaneet käskyn muuttaa sanottuna päivänä, ei tarvitsisi jättää hallussaan olevia tiloja ja maa-alueita. Asian käsittelyä ministerineuvostossa oli ministerivaltiosihteeri kiirehtinyt, ja laki esiteltiin ja sai keisarin vahvistuksen maaliskuun 12 päivänä. Mutta lakiin oli, Venäjän ministerineuvoston ehdotuksesta, lisätty näin kuuluva johdanto: "Hänen Majesteettinsa Keisari on, huolehtien Suomen köyhimpien kansanluokkien elinehtojen parantamisesta, Suomen valtiopäiväin esityksestä, poikkeuksellisesti ja tällä kertaa kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että tätä esitystä, joka on lähtöisin hajoitetuista valtiopäivistä, ei olisi pitänyt alistaa H.K. Majesteettinsa armollisesti harkittavaksi — — — hyväksi nähnyt armollisesti vahvistaa seuraavan asetuksen j.n.e." Tämä merkillinen laintulkinta, joka lisäksi oli otettu vahvistetun lain johdantoon, tuli senaatille yllätyksenä. Langhoff oli tehnyt kaikkensa saadakseen keisarin vakuutetuksi siitä, että johdannon muoto oli sopimaton, mutta tuloksetta. Hän kirjoitti minulle samana päivänä: "Kevein mielin en Teille lähetä vuokralain asiakirjoja, johdannosta tuli semmoinen, jollaista en voinut aavistaa. Minulla oli ankara väittely. Oikeusministeri puhui koko neuvoston nimessä ja vei tahtonsa perille, mutta minä voin ainakin hyvällä omallatunnolla sanoa julkilausuneeni kaiken mitä oli sanottava.
"— — — Myöskin pidettiin jyrkästi kiinni siitä, että ollaan oikeutettuja puhumaan hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä — — — sillä se on selitys siitä, kuinka suhtaudutaan erinäisiin säännöttömiin ilmiöihin, joita ei laissa ole edellytetty. Minä sanoin olevan mahdollista, että senaatti kieltäytyisi julkaisemasta asetusta, mutta sen ei katsottu tulevan kysymykseen. Pyysin, että H. M. ei vahvistaisi lakia, vaan ennemmin hylkäisi sen kuin ottaisi siihen tämän johdannon, mutta hän ei myöntynyt, vaan oli sitä mieltä, että se oli vahvistettava."
Senaatti kokoontui heti suureen täysistuntoon ja päätti lähettää esityksen H. Majesteetilleen sen johdannossa lausutun ajatuksen johdosta, että hajoitettujen valtiopäivien päätös ei ollut pätevä. Senaatti osoitti sitovalla tavalla, että sellaisella tulkinnalla ei ollut tukea laissa eikä siihenastisessa käytännössä ja että se myöskään yleisten oikeusperusteiden mukaan ei pitänyt paikkaansa. Kyseessäoleva lausunto ei tosin ollut puettu lain tavanmukaiseen muotoon, mutta sen esiintyminen lain johdannossakin voitiin käsittää sensuuntaiseksi Suomen perustuslain selitykseksi tai määräykseksi, että hajoitettujen valtiopäivien aikaisempia alamaisia esityksiä ei olisi alistettava armollisesti harkittavaksi tahi toisin sanoen, että niiden pitäisi katsoa rauenneen. Senaatti anoi sen vuoksi, että lausunto jätettäisiin pois maanvuokralain johdannosta, ja päätti jättää lain julkaisemisen tuonnemmaksi, vaikka ajankohta, jolloin se oli aiottu tehdä, maaliskuun 14 päivä, oli jo käsissä.
Kesti kaksi viikkoa, ennenkuin tuli vastaus senaatin esitykseen. Viivytys oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, mutta samalla lienee käsitetty, että oli tapahtunut erehdys. H. Majesteettinsa oli ollut tyytymätön, ei esitykseen, vaan siihen, että lakia ei heti oltu julkaistu. — — — "Sitävastoin on minulla", kirjoitti Langhoff, "täysi syy toivoa saavani tuonnempana muutetuksi sen lausunnon, että hajoitettujen valtiopäivien loppuunkäsiteltyjä päätöksiä ei saisi esitellä. Olen jo saanut monta puolelleni, ja H. M. ei myöskään liene taipumaton myöntämään erehdystänsä, sitten kuin hän on tullut täysin vakuutetuksi siitä, että erehdys on tehty." Kahta päivää myöhemmin hän kirjoitti: "Kysymyksen sellaisen lain pätevyydestä, jonka ovat hyväksyneet sittemmin hajoitetut valtiopäivät, on H. Majesteettinsa vakavasti päättänyt ottaa perusteellisesti harkittavaksi, ja minulla on täysi syy otaksua, että hän ei tule pitämään kiinni torpparilaissa lausutusta mielipiteestä. Ilmoitin sinulle jo viime kirjeessäni, että useat ministerineuvoston jäsenetkin nyttemmin ovat huomanneet erehtyneensä. Sillä on suuri merkitys, kun tiedetään, kuinka korkeimmassa paikassa katsotaan tarpeelliseksi ottaa huomioon ministerineuvoston lausuntoja."
Oli vaadittu ministerineuvoston lausuntoa senaatin esityksestä, ja neuvosto oli laatinut päätöksensä seuraavaan muotoon:
"Koska ei ole pidetty oikeana, että Senaatti on viivyttänyt torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamisesta tämän vuoden helmikuun 27 p:nä annetun Armollisen Asetuksen ynnä siihen kuuluvien lisäsäännösten julkaisemista, kehoitettakoon Kenraalikuvernööriä vaatimaan, että kaikki mainitut asetukset viipymättä julkaistaan tarkoin noudattaen kesäkuun 27 p:nä 1902 annetun Armollisen Määräyksen ohjeita, sekä samalla ilmoittamaan Senaatille, että sen johdosta, mitä Senaatin maaliskuun 4/17 p:nä päivätty esitys sisältää, tullaan tarvittavat Armolliset määräykset tämän lisäksi erityisesti ilmoittamaan."
Langhoffin oli kuitenkin onnistunut esittelyssä H. Majesteettinsa luona saada hyväksytyksi kenraalikuvernöörille menevä kirjelmä toisessa muodossa, nimittäin seuraavassa:
II. K. M. on nyt kuluvan maaliskuun 14 (27) p:nä tapahtuneessa K. Suomen Senaatin saman kuun 4 (17) p:nä päivätyn anomuksen esittelyssä, katsoen vääräksi, että Senaatti on viivyttänyt kuluvan vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:nä annetun, torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamista koskevan armollisen asetuksen ynnä siihen liittyvien säännösten julkaisemista, suvainnut armossa käskeä, että Senaatin on viipymättä julkaistava kaikki mainitut asetukset sillä tavalla kuin armollisessa määräyksessä helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:ltä 1902 on säädetty. Sitäpaitsi on II. K. M. niiden epäilysten johdosta, jotka Senaatti on mainitussa ehdotuksessaan ilmituonut tämän vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:n armollisen asetuksen johdantoon nähden, armossa tahtonut antaa Senaatille tiedoksi, että kyseessäoleva ehdotus tulee asiallisesti erityisesti harkittavaksi, sekä että siitä johtuvat armolliset määräykset tämän lisäksi tullaan erityisesti ilmoittamaan. II. K. M:nsa yllälausutun armollisen tahdon suvainnee T. Ylh. ystävällisesti saattaa K. Suomen S:n tietoon, sen asianomaista toimeenpanoa varten.
Siinä muodossa asia tuli senaatin käsiin. Maaliskuun 28 päivän vastaisena yönä olin saanut sähkösanoman, joka sisälsi tämän määräyksen kokonaisuudessaan. Seuraavana päivänä kokoontuivat luokseni molempien osastojen senaattorit neuvottelemaan siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava lain ynnä siihen kuuluvan johdannon julkaisemiseen. Siitä oltiin eri mieltä, oikeusosastonkin jäsenten kesken. Mitään yhteistä päätöstä ei tehty, koska kysymys oli riidanalainen; pidettiin oikeimpana, että kukin toimi oman harkintansa ja vakaumuksensa mukaan. Minä puolestani kallistuin siihen käsitykseen, ettei ollut riittävää syytä aiheuttaa julkaisemiskieltoon perustuvaa selkkausta hallitsijan kanssa. Niin loukkaava kuin johdanto olikin, katsoin minä, että hallitsijan siinä lausuma ajatus ei velvoittanut ketään, sitä vähemmän kuin H. Majesteettinsa oli selittänyt, että senaatin ilmituomat epäilykset tulisivat asiallisesti harkittaviksi. Ministerivaltiosihteerillä oli niinikään, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, varma toivo siitä, että H. Majesteettinsa, joka ei pitänyt johdannossa lausuttua ajatusta lopullisena tulkintana, luopuisi siitä, mikä toivo myöhemmin osoittautui perustelluksi. Kysymys oli senkin vuoksi sopimaton selkkauksen aiheeksi, että venäläisellä taholla tahdottiin antaa asialle se leima, että senaatti ei tahtonut omistaa tarpeellista huolenpitoa kansan vähävaraisen osan etujen valvomiseen. Neuvoteltuani oikeusosaston varapuheenjohtajan ja muutamien virkatoverien kanssa talousosastossa päätin asiaa ratkaistaessa pysyä mielipiteessäni, kuitenkin niin, että senaatin päätöksellä annettaisiin tiedoksi H. Majesteettinsa aikomus saattaa johdantoon sisältyvä laintulkinta uuden harkinnan alaiseksi. Eroamiseen nähden päätin olla solidaarinen senaatin perustuslaillismielisten kanssa.
Maaliskuun 29 päivänä klo 7 kokoontuivat senaatin molemmat osastot yhteiseen täysistuntoon, kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin Boeckmann käytti esimiehyyttään senaatissa. H. Majesteettinsa oli selittänyt, että heinäkuun 10 päivänä 1902 annettua määräystä asetusten julkaisemisesta oli vastedes noudatettava, jonka johdosta myöskin kysymys maanvuokralain julkaisemisesta kuului yksinomaan talousosastolle. Oikeusosaston jäsenet vapautettiin siten osanotosta kyseessäolevaan julkaisemisasiaan, minkä vuoksi yhteinen täysistunto lopetettiin ja ainoastaan talousosasto piti kokouksen kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana.
Kun asia siellä esitettiin, selittivät senaattorit Nybergh, Stenroth, Castrén ja Schildt, etteivät he voineet ottaa osaa vuokralain ja siihen liitetyn johdannon julkaisemiseen, sekä ilmoittivat samalla, että heillä oli aikomus heti jättää erohakemuksensa. Julkaisemisen puolesta äänestivät senaattorit Rautapää, Paasikivi, Danielson-Kalmari, Yrjö-Koskinen ja A. Hjelt. Minun lausuntoni kuului, sittenkuin olin selostanut johdannon sisällyksen, seuraavasti:
"— — — Odotettavissa oleva, senaatin aiheuttama asiallinen tutkimus senaatin ehdotuksesta sisältää ilmeisesti tutkimuksen siitä, onko johdannossa esitetty lause hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä oikea vai ei, sillä se oli juuri senaatin ehdotuksen asiallinen sisällys, ja tämän tutkinnan tuloksesta aikoo hallitsija, esitellyn kirjelmän mukaan, armollisella määräyksellä vastedes ilmoittaa. Siitä ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että, vaikka senaatin on käsketty julkaista torpan y.m. vuokraamista koskeva asetus johdantoineen, mainitun johdannon lausuntoa, joka koskee hajoitettujen valtiopäiväin päätösten merkitystä, ei ole käsitettävä hallitsijan tarkoittamaksi laintulkinnaksi tähän asiaan nähden, vaan tulee kysymystä yhä edelleen pitää avoimena sen johdosta, että se on pidätetty uudelleen harkittavaksi. Niin ollen ei enää voi katsoa, että johdannossa oleva lausunto, joka ei ole laadittu lain muotoon, vaan esitetään perusteluna, sisältäisi sitovan määräyksen, ja siksi ei näytä olevan estettä kyseessäolevan asetuksen julkaisemiseen, kunhan asetuskokoelmaan sen lisäksi otetaan keisarillisen senaatin päätöksenä H.K. Majesteettinsa edellämainittu armollinen ilmoitus seuraavansisältöisenä:
"Sittenkuin keis. senaatti alamaisessa ehdotuksessa maaliskuun 17 päivältä 1909 on esiintuonut oikeudelliselta näkökannalta lähteneitä epäilyksiä, jotka tarkoittavat torpan y.m. vuokraamisesta annetun armollisen asetuksen johdannossa olevaa lausuntoa siitä merkityksestä, mikä on sellaisten valtiopäiväin esityksillä, jotka sittemmin ovat hajoitetut, on H.K. Majesteettinsa näiden epäilysten johdosta armossa tahtonut, samalla kuin senaatin on käsketty julkaista mainitut asetukset, senaatille ilmoittaa, että mainittu ehdotus tulee asiallisesti erikoisesti harkittavaksi."
Sen lisäksi lausuin, että huomioonottaen sen erimielisyyden, joka senaatissa oli tähän kysymykseen nähden ilmennyt, ja sen muutoksen senaatin kokoonpanossa, jonka voi odottaa tapahtuvan sen johdosta, että osa sen jäsenistä oli ilmoittanut aikovansa erota toimistaan, minä seuraavana päivänä jättäisin erohakemukseni.
Prokuraattori, L. Kihlman, joka myöskin oli läsnä kokouksessa, saneli pöytäkirjaan merkittäväksi, että hän yhtyi minun lausumaani mielipiteeseen. — Laki julkaistiin.
Kuukautta myöhemmin sattui sellainen tilanne, joka olisi joka tapauksessa aiheuttanut meidän eromme. Keisari oli, Venäjän ministerineuvoston esityksestä, hylännyt sekä eduskunnan lokakuun 30 p:nä tekemän anomuksen että senaatin joulukuun 22 p:nä tekemän ehdotuksen Suomen asiain esittelytavan muutoksesta. Kirjelmä siitä esiteltiin huhtikuun 27 päivänä molempien osastojen yhteisessä täysistunnossa, jolloin kaikki oikeusosaston jäsenet ilmoittivat eroavansa. Viimeksimainitun osaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, lausui mainitussa tilaisuudessa lämpimiä hyvästi jättösanoja eroaville talousosaston jäsenille, lähinnä senaattori Nyberghille ja minulle, jonka jälkeen minä lausuin kiitoksemme oikeusosastolle siitä hyvästä yhteistyöstä, joka oli välillämme vallinnut.
Meidän eronpyyntöihimme oli suostuttu huhtikuun 23 päivänä, ja ne esiteltiin senaatissa toukokuun 2 päivänä, jolloin kokoomussenaatilla oli viimeinen istuntonsa. Talousosastoon jäi silloin vain viisi vanhasuomalaista senaattoria. Talousosaston uudelleen-muodostaminen ei osoittautunut mahdolliseksi, ja jäljellejääneetkin erosivat syksyllä 1909, jolloin muodostettiin aivan uusi senaatti täysi- ja puolivenäläisistä. Vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa vallinnut käsitys, että heidän ryhmällään oli paremmat edellytykset kuin ruotsalaisella ja nuorsuomalaisella puolueella venäläis-suomalaisen politiikan menestykselliseen hoitamiseen, ei ollut osoittautunut oikeaksi.
Eri puolueiden edustajista muodostetulla kokoomushallituksella oli koetettu saavuttaa maallemme vahvempi asema ulospäin, venäläisiä vaatimuksia vastaan. Se ei ollut onnistunut, mutta sisäisen rintaman vakauttamiseen nähden ei kokoomussenaatin lyhyt elinaika kuitenkaan liene ollut aivan merkityksetön. Mutta vaatimukset ja painostus olivat olleet sellaiset, että se ei voinut kauan pysyä pystyssä.
Sijaiskanslerinvaihdos 1910.
Erottuani senaatin varapuheenjohtajan toimesta toukokuussa 1909 palasin yliopistoon kemian v.t. professorina. Entisen oppituolini omisti vuodesta 1908 O. Asehan. Konsistorin ehdotuksesta oli kuitenkin perustettu toinen kemian professorinvirka, jota muutamat nuoremmat tutkijat olivat hakeneet. Kemiaa harrastavissa piireissä toivottiin, että nämä hakijat vetäytyisivät syrjään ja minut nimitettäisiin uuden oppituolin haltijaksi. Niin sympaattinen kuin suunnitelma minusta olikin — luullakseni se oli lähtöisin G. Mattssonista — en kuitenkaan toivonut sen toteutuvan, mutta otin hoitaakseni virkaa toistaiseksi. Jouduin siten, kolmen lukukauden ajaksi, palaamaan aikaisempaan yliopisto-opetukseeni, pidin kemian luentoja ja otin osaa laboratoriotöiden opastukseen sekä olin v.t. professorina fyysillis-matemaattisen osaston jäsen. Toiminta ei ollut minulle millään tavoin vastenmielistä, mutta en kuitenkaan voinut enää oikealla työilolla ja harrastuksella antautua siihen. Olin jo liian kauan — kymmenen vuotta — toiminut vastuunalaisissa hallinnollisissa tehtävissä.
Yliopistopiireissä oli minulle kylläkin viittailtu, että joutuisin sijaiskanslerin paikalle, ja myöskin v.t. kansleri Langhoff oli keskustelussa kanssani kosketellut asiaa, mutta ei ollut olemassa mitään aihetta henkilövaihdokseen tällä luottamuspaikalla. Th. Rein nautti yliopiston, niin opettajakunnan kuin nuorison jakamatonta kunnioitusta ja täyttä luottamusta, ja hänen oma mielenkiintonsa tähän toimintaan ei tiettävästi ollut vähentynyt. Syksyllä 1910 sai ajatus sijaiskanslerinvaihdosta varmemman muodon.
Käydessäni kerran Reinin luona syyskuun alussa hän ilmoitti minulle, että oli vakavasti aikonut jättää sijaiskanslerinpaikkansa, mutta tahtoi sitä ennen tietää, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Hän arveli, että olisin erikoisen sopiva siihen toimeen, ja luuli, että yliopistossa mieluimmin toivottaisiin minua siihen paikkaan. Syyt hänen luopumiseensa olivat lähinnä puhtaasti henkilökohtaista laatua: ikä, huono terveys ja se toivomus, ettei hänen tarvitsisi olla sidottu Helsinkiin. Mutta hän lausui myöskin sen ajatuksen, että nuorempi mies täysissä ruumiin- ja hengenvoimissa voisi täyttää paikan paremmin kuin hän, jos, kuten saattoi ajatella, vaikeita aikoja jälleen koituisi yliopistolle. Koska kuitenkin saattoi näyttää väärältä tai tulla väärin tulkituksi, jos hän juuri sellaisena ajankohtana halusi vyöryttää edesvastuutaakan toisen hartioille, tahtoi hän kuitenkin ensinnä neuvotella asiasta eräiden vanhempien yliopistonopettajien kanssa. Minä huomautin, että jos Rein todella tahtoi vetäytyä syrjään puheenaolevasta toimesta, minulla ei voinut olla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Ikäni ei antanut aihetta minun kieltäytyä julkisista tehtävistä, sitä vähemmän kyseessäolevassa tapauksessa, kun yliopistoja sen hallinto olivat minun harrastuksiani lähinnä.
Muutamia päiviä myöhemmin oli neuvottelu sijaiskanslerin sekä rehtorin ja dekaanusten välillä. Useimmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Reinin ei silloin pitänyt erota, koska siitä saattoi syntyä aavistamattomia selkkauksia. Tämä neuvo sai Reinin ilmeisesti epäröimään, mutta eroamisaikeestaan ei hän kuitenkaan ollut luopunut, mikä kävi selville hänen lausunnoistaan, kun me jonkun aikaa sen jälkeen sattumalta tapasimme toisemme.
Eräänä päivänä marraskuussa Rein ilmoitti minulle, että hän oli käynyt Langhoffin luona, joka oli ollut Helsingissä, ja että silloin myöskin kysymys sijaiskanslerin vaihdosta oli tullut puheeksi, sekä että Langhoff aikoi ehdottaa minua siihen toimeen, jos Rein päättäisi erota. Myöhemmin lienee Rein vielä kirjallisesti tiedustellut Langhoffilta, katsoiko tämä ajankohtaa sopivaksi vaihdokseen, mihin Langhoff oli vastannut myöntävästi, mutta lisännyt, että Reinistä itsestään täytyi riippua, tahtoiko hän erota. Keskustelujen kautta tunsin hyvin Langhoffin ajatuksen asiasta. Hänellä ei ollut mitään aihetta toivoa, että Rein vetäytyisi syrjään, mutta hän katsoi yliopiston vuoksi viisaimmaksi, että tämä, jollei kuitenkaan aikonut pitempää aikaa pysyä paikallaan, eroaisi niin kauan kuin Langhoff vielä oli v.t. kanslerina ja hänen vallassaan oli ehdottaa keisarille ja saada hyväksytyksi se seuraajaehdokas, joka olisi yliopistolle sopivin. Langhoff arveli silloin, ettei se mahdollisuus enää kauan olisi tarjona, koska hän katsoi eronsa olevan odotettavissa verrattain pian.
Langhoff oli kuitenkin esittelyssä marraskuun 18 päivänä maininnut keisarille, että Rein mahdollisesti eroaisi terveydellisten syiden takia, ja kysynyt, tokko H. Majesteettinsa siinä tapauksessa suostuisi nimittämään sen ehdokkaan, jonka hän, Langhoff, aikoi esittää, sekä samalla maininnut minun nimeni. Keisari antoi suostumuksensa siihen. "Jos", kirjoitti Langhoff, "valtioneuvos Rein nyt eroaa, on minulla H. M:nsa lupaus, mutta kuinka myöhemmin käy, jos kysymys lykkäytyy pitkäksi aikaa, ei tietysti kukaan meistä voi tietää". Hän oli muuten velvoittanut sekä Reinin että minut pitämään kysymyksen ankarasti salassa välttääkseen vierasta asiaanpuuttumista, lähinnä kenraalikuvenöörin ja Stolypinin taholta.
Joulukuun puolivälissä Rein kävi minun luonani ja ilmoitti, että hän viikkoa aikaisemmin oli pyytänyt eroa "heikontuneen terveyden" takia ja koska oli pitänyt ajankohtaa sopivana sijaiskanslerinvaihdokseen, sekä ehdottanut minua seuraajakseen. Hän aikoi matkustaa maalle ja tahtoi sitä ennen ilmoittaa minulle asiasta. Ei kukaan muu kuin rehtori tietänyt, mitä hän oli tehnyt. 23 päivänä minä sain sähkösanomatiedon siitä, että minut oli nimitetty vakinaiseksi sijaiskansleriksi, ei v.t:ksi, kuten viime aikoina oli ollut tapana. Koska minulla ei ollut muuta virkaa, ei siihen ollut mitään estettä. Vakinaisella sijaiskanslerilla saattoi mahdollisesti olla vahvempi asema kenraalikuvernööriin nähden kuin virkaatekevällä.
Reinin ero tuli täydellisenä yllätyksenä. Yleensä oltiin yliopistopiireissä tyytyväisiä seuraajan valintaan, mutta tyytymättömiä ei kuitenkaan puuttunut. Nya Pressenissä oli kirjoitus, jonka ajatus oli yliopistopiireistä lähtöisin, ja siinä moitittiin sitä salaperäisyyttä, jolla asiaa oli ajettu, ja varsinkin sitä, että yliopistonopettajat eivät olleet saaneet siitä lausua mielipidettään. "Suomalainen Kansa" julkaisi jouluaattona otsakkeella "Ikävä joulu-uutinen" Th. Homénin kirjoituksen, jossa sanottiin, että Reinin ero oli selittämätön, ja edellytettiin vaihdolla olevan poliittinen tausta, käsitys, joka oli kokonaan tuulesta temmattu. Minun poliittinen kantani oli kaikissa pääkohdissa sama kuin Reinin, ja henkilövaihdoksella ei poliittisesti ollut muuta merkitystä kuin se, että tahdottiin antaa mahdollisimmat inhimilliset takeet siitä, että yliopiston puolelta siihen asti noudatettu puolustuspolitiikka tulisi kauemmin jatkumaan. Myöskin eräässä suomettarelaisessa maaseutulehdessä — muistaakseni Uudessa Aurassa, jota silloin toimitti Rantakari — oli kiivas kirjoitus, joka oli tähdätty suorastaan uutta sijaiskansleria vastaan. "Sellaisia ihmeitä", kirjoitti Langhoff ensinmainittujen lausuntojen johdosta, "että kaikki olisivat tyytyväisiä, sattuu nykyään harvoin. Taito on siinä, että sitten toiminnallaan saa tyytymättömätkin käsittämään erehdyksensä."
Tammikuun alussa kävin pakollisella tervehdyskäynnilläni kenraalikuvernööri Seynin luona. Hän teki muutamia yliopistoa koskevia kysymyksiä, oli äitelän kohtelias eikä mitenkään näyttänyt, että olisi tuntenut tulleensa syrjäytetyksi asiaa ratkaistaessa.
Konsistorin avajaiskokoukseen tammikuussa saavuimme sekä Rein että minä. Rein sanoi jäähyväiset konsistorille ja lausui muutamia ystävällisiä tervehdyssanoja minulle. Hän huomautti, että oli ilman minkäänlaista painostusta pyytänyt eroa, joten asia selveni niille, jotka olivat tahtoneet hänen erossaan nähdä ulkoapäin tullutta vaikutusta. Minä vastasin tervehdykseen ja pidin lyhyen puheen konsistorille. Muutamia päiviä myöhemmin pidettiin päivälliset Reinille, jolloin hän puheessaan uudelleen tehosti eronsa henkilökohtaisia syitä.
Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä kevätlukukaudella 1911.
Kevätlukukausi 1911 kului yliopistossa rauhallisesti ja ilman häiriöitä. Vanhan keppihevosensa, yliopistonopettajien vahingollisen poliittisen toiminnan, toi kenraalikuvernööri kuitenkin uudelleen näyttämölle. Huhtikuun alussa Langhoff lähetti minulle Seynin kirjoittaman salaisen kirjelmän, jossa luetellaan muutamia professoreja, "jotka osaaottamalla mielenosoituksellisiin kohtauksiin ja hallituksen toimenpiteitä vastaan suunnattuun agitatsionitoimintaan ovat useamman kerran kiinnittäneet huomiota itseensä". Kirjelmässä mainitut professorit olivat: E.N. Setälä, joka oli esiintynyt Viipurin nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, E. Estlander, joka oli "puhunut yllyttävässä hengessä" Porvoon kunnalliskokouksessa, ja E.A. Homén, joka oli ottanut osaa mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen R. Sieversille sen johdosta, että hänet oli erotettu lääkintähallituksen ylitirehtöörintoimesta. [Minäkin olin vanhana ystävänä käynyt Sieversin luona, ja siitäkin tahdottiin tehdä numero.] "Sellainen toiminta K.A. Yliopiston professorien puolelta", lausuttiin kirjelmässä, "jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaiseen mielenosoituksellisesti hallitusvihamieliseen esiintymiseen, minkä ohessa he epäilemättä ovat käyttäneet arvovaltaansa professoreina vaikuttaakseen mieliin, on perin sopimatonta eikä ollenkaan sen vaatimuksen mukaista, että maassa tulee ylläpitää valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa". Kenraalikuvernööri pyysi kansleria vaikuttamaan siihen suuntaan, että yliopiston professorit vastedes eivät tekisi itseänsä syypäiksi sellaiseen "hallitusvihamieliseen" esiintymiseen kuin kerrotut tapaukset osoittavat, sekä että he, ottaen huomioon mitä virkavelvollisuus ja korrektisuus vaativat, pidättyisivät poliittisista mielenosoituksista ja agitatsionista. Langhoff ei tahtonut vaatia mitään selityksiä kyseessäolevilta professoreilta, vaan pyysi minulta vain selvitystä heidän valituksenalaisesta esiintymisestään. "Ei ainoastaan Seynin kirje", kirjoitti Langhoff yksityisesti, "ole syynä siihen, että minä kirjoitan sinulle, vaantäälläkinaletaan jo vaatia jotakin tehtäväksi sitä vastaan, että yliopiston professorit esiintyvät, niinkuin sanotaan, poliittisina agitaattoreina. Minä olen asiasta jo ollut virallisessa kirjevaihdossa täkäläisten viranomaisten kanssa." Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin minun virallinen vastaukseni, jossa selvitettiin ne erityiset tapaukset, joihin oli vedottu. Mitä Setälään tulee, oli hän mainitussa kokouksessa selostanut kysymystä valtakunnallisesta lainsäädännöstä eikä ollut lausunut mitään enemmän rangaistavaa kuin se oli, mikä sisältyi valtiopäivien päätökseen asiassa, nimittäin että Suomen kansan täytyi kaikin laillisin keinoin asettua vastustamaan sitä oikeudenloukkausta, joka valtakunnalliseen lainsäädäntöön sisältyi. Ei myöskään Estlanderin esiintyminen ollut ollut mitenkään moitittavaa ja vielä vähemmin Homénin, hän kun ainoastaan oli lääketieteellisten ystävien puolesta ilmaissut myötätuntonsa arvossapidetylle virkatoverille ja lausunut valittelunsa sen johdosta, että hänen oli pakko erota toimesta, johon hän oli erittäin hyvin sopinut. Minä torjuin myöskin kirjelmässä syytöksen siitä, että yliopiston opettajat käyttäisivät arvovaltaista asemaansa agitatsioniin.
Huhtikuun 25 päiväksi olimme rehtori, professori Heikel, ja minä virallisesti kutsutut Langhoffin luokse Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan samasta asiasta. Mitään uutta meillä ei ollut esitettävänä, mutta Langhoffin tarkoitus käyntiin nähden oli se, että hän saattoi ilmoittaa asianomaisille ja mahdollisesti H. Majesteetilleen neuvotelleensa virallisesti asiasta sijaiskanslerin ja rehtorin kanssa. "Se tekee paremman vaikutuksen", kirjoitti hän, "ja se on tarpeen kyseessäolevassa asiassa. Me emme anna peloittaa itseämme, mutta vähän suurempi varovaisuus erinäisten henkilöiden puolelta heidän esiintymisessään ei haittaisi." Mitään enempiä seurauksia ei kenraalikuvernöörin toimenpiteestä ollut. Ei myöskään hänen aloitteestaan tehdystä kanteesta professori Setälää vastaan hänen puheensa johdosta mainitussa kokouksessa ollut mitään seurauksia.
Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.
Toukokuun i päivänä 1911 oli konsistorissa rehtorinvaali I. Heikelin jälkeen, joka oli pyytänyt, ettei häntä uudelleen valittaisi. A. Donner sai 31 ääntä, Elfving ja Ruin kumpikin 28. Arpa ratkaisi asian edellisen hyväksi. Elfving pyysi, että häntä ei asetettaisi ehdolle, mutta konsistori ei ottanut sitä huomioon, vaan piti riittävänä, että Elfvingin pyyntö ja ne syyt, joihin hän oli vedonnut, merkittäisiin pöytäkirjaan. Elfving sanoi kuitenkin minulle ehdottomasti toivovansa, että, vaikka hänet oli asetettu toiselle ehdokassijalle, häntä ei ehdotettaisi vararehtoriksi, mikä sai minut kanslerinvirastolle ehdottamaan Ruinia tähän toimeen.
Sitä ennen, toukokuun 16 päivänä, sain Langhoffilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jouduttamaan ehdotuksen lähettämistä ja ilmoitti minulle seuraavaa: "Tahdon ilmaista sinulle, että mahtavia voimia on pantu liikkeelle, jotta Donner saataisiin syrjäytetyksi ja Elfving rehtoriksi. Anna minun myöskin muutamalla sanalla tietää, voiko mitään muistutuksia syystä tehdä Donneria vastaan radikaalisesta kannasta, luultavasti poliittisissa kysymyksissä." Minä ilmoitin vastauskirjeessäni, että Donneria ei mitenkään, edes routavuosina, voinut syyttää radikaalisesta kannasta. Joko oli hänet sekoitettu O. Donner-vainajaan, vaikka tätäkään ei syystä oltu voitu leimata radikaaliseksi, tahi myöskin oli vain tahdottu aikaansaada selkkausta yliopiston kanssa koettamalla tehdä uskottavaksi, että rehtorinvaalissa poliittiset näkökannat muka olivat ratkaisevia. Sikäli kuin Langhoff myöhemmin minulle ilmoitti, oli itse Venäjän valtakunnan pääministeri, Stolypin, sekaantunut asiaan, mutta sysäys oli luonnollisesti lähtöisin täältä, nimittäin kenraalikuvernööristä.
Kun ehdotukseni oli saapunut perille, kirjoitti Langhoff toukokuun 22 päivänä: "Luonnollisesti yhdyn sinun esitykseesi, mutta tahdon vain mainita, että minulla on ollut kovia otteluita kestettävänä, ja selitin, että jollei minulle anneta täyttä vapautta toimia vakaumukseni mukaan, niin jätän kaiken sikseen, sillä minun on mahdoton pysyä paikallani, jos luottamus minun ja konsistorin välillä särkyy, sitä enemmän, kun minä täydellisesti luotan siihen. Sanalla sanoen, toivon, ettei enää sekaannuta yliopiston asioihin." Donnerin nimitys rehtoriksi ja Ruinin vararehtoriksi tapahtui muutamia päiviä myöhemmin.
Tämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan ole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on tosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä asiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran hoitaminen annettaisiin henkilölle, "jonka esiintyminen sekä oppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä". Mikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi Elfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli "tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään". Elfvingillä itsellään ei ollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se mahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen varsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen nähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta ja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin poliittisessa tarkoituksessa.
Osakunnat ja luotsikysymys 1912.
Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia ja yliopistoa vastaan.
Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että, sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä, mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen myötätunnonilmaisuun nähden.
Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta, jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille. Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström, katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen palvelukseen".
Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia. Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide tahansa".
Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa, joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä, jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.
* * * * *
Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina, mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä, johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin. Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912 tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei kenraalikuvernööri mitään voittanut.
Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 jaRomanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.
Eräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri III:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa keisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912. Langhoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi siellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta paljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi sekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle toukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty kesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja kenraalikuvernööri valitsisi "neljän säädyn" edustajat. Lähetystön matkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen valtionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk.
Kesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua kokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen tarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff, kenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff, valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä, sekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos F. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty), Tampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg Perniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten valtiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana, jolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia naisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla mukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz, Gråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa hotellissa "Slavjanski bazarissa", kun taas muut asuivat eräässä toisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli omaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin nähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota mielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus, lähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä saapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita pitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten sulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden välinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme muutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta, josta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden.
Seuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H. Majesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen edustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen. Venäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen "talonpoika" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut, kunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä olivat toisten autonomisten "rajamaiden", nimittäin Khivan ja Bukharan edustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari näytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka ohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän ilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla oli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka olivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali Mannerheimin helposti tunnettava hahmo.
Keskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä suomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen muistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta. Täälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset ystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea olevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme enimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat pääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin, jonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla oli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen paikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme. Aterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla, jolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle parvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson ja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän huomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta, m.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut esiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja hänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä bessarabialainen ulkomuoto.
Vielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme mukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta Moskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen. Päivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme päivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän valtakunnan sydäntä.
Kesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla tavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut mielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta se prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän pienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle valtakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus keisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä suurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa — toisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli ollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin samottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän suvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon jälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa muuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja siunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut kysymys Jumalasta eikä ihmisestä.
Seuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni sattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka Moskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä tervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin poliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä käsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan ajatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että suomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että Mechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli ollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla. Lipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen. Keskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias. Mitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun etsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni venäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista.
Moskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja seikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen vaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys venäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin päivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa eroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi kenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä senaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin matkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen kysymyksestä.
* * * * *
Varsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden maaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut yliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali Langhoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä "säätyjen edustajaa" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin senaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori Åkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli, venäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan Suomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän aamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin suomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri Seynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista. Illalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle piirille.
Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä, myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa, kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat, joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H. Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian- ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen, jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää. Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti. Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn, istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu. Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen mielelle olivat vaikutelmat masentavia.
Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä rakkaassa muistissa.
Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei hänellä ollut vielä mitään tietoa.
Langhoffin ero 1913.
Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911 kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.
Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää. Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä. Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota. Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin. Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle "niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa. Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta, mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H. Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä, valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä; heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli sanonut olevansa samaa mieltä.
Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta, ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä. Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta. Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen, Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä kirjoitin hänelle.
Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin, ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua. "Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiatvoipäättyä, kuin että minun läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti, että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa, jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset. Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti, Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain laillista järjestystä noudatettiin.
[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta, kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin, että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.
"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin minä, jos Herrat tapaavat toisensa."]
Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa, ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia, mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen), nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.
Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle, että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan, kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni, sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut. — — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana — me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa — pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.
Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen, että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta asian hyväksi, en tullut tietämään.
Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää. "Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan, ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan, kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura" nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin vastannut.
Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin, kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä. H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu, jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin. hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän, vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän ministeriä Makaroffia.