The Project Gutenberg eBook ofVaiherikkailta vuosilta 1This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vaiherikkailta vuosilta 1Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosinaAuthor: Edv. HjeltRelease date: June 15, 2024 [eBook #73836]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1920Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHERIKKAILTA VUOSILTA 1 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vaiherikkailta vuosilta 1Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosinaAuthor: Edv. HjeltRelease date: June 15, 2024 [eBook #73836]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1920Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Vaiherikkailta vuosilta 1
Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina
Author: Edv. Hjelt
Author: Edv. Hjelt
Release date: June 15, 2024 [eBook #73836]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1920
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHERIKKAILTA VUOSILTA 1 ***
Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
Kanslerikysymys syksyllä 1899.Plehwen käynti Helsingissä keväällä 1900.Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaanpoliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899-1903.Sijaiskanslerinvaihdos vuonna 1903.Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903-1904.Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904.Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.Aktivistisia pyrkimyksiä 1904-1905.Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna.Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.
Senaatin jäsenenä vuonna 1907,Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa.Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908.Nevan-miljoonat.Käynti keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909.Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909.Kokoomussenaatin hajaantuminen 1909.
Sijaiskanslerin vaihdos 1910.Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestäkevätlukukaudella 1911.Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.Osakunnat ja luotsikysymys 1912.Aleksanterin-patsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja.Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.Langhoffin ero 1913.Markoffin kansleriajalta 1913-1917.
Esilläoleva teos on edellinen osa muistelmiani "vaiherikkailta vuosilta"; jälkimmäinen osa ilmestyi joku aika sitten. Tämä nidos käsittää ajanjakson, joka tunnetaan "routavuosien" nimellä, s.o. vuodet 1899-1917. Suurimman osan tätä aikaa hoidin huomattavia, edesvastuu-talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston rehtorina, puolitoista vuotta senaatin jäsenenä ja sen talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston sijaiskanslerina. Vaikka en tänä aikana sanottavan tehokkaasti ottanut osaa vapaaseen poliittiseen kansalaistoimintaan, jouduin kuitenkin asemani ja tehtävieni vuoksi läheiseen kosketukseen silloisten vaikutusvaltaisten henkilöiden sekä poliittisluonteisten kysymysten ja tapahtumain kanssa. Seuraavassa esitänkin ainoastaan tämänlaatuisia elämyksiä ja muistoja, julkiseen toimintaani liittyviä.
Kuvaukset perustuvat enimmäkseen välittömästi tehtyihin muistiinpanoihin, joita on sitten osittain kohta senjälkeen, osittain myöhemmin muokattu. Asiain luonnosta johtuu, että ne pääasiallisesti koskettelevat oloja ja tapauksia, joilla on yhteyttä yliopiston kanssa, koska toimintani etusijassa kohdistui tähän laitokseen. Siihen aikaan, jolloin kuuluin kotimaiseen hallitukseen ja olin tekemisissä maallemme tärkeäarvoisempien ja laajakantoisempien kysymysten kanssa, en paljoa ehtinyt kirjoittaa muistiinpanoja, ja tämä selittää, miksi kuvaukset tältä ajalta, vuonna 1905 palautetun laillisuustilan ja uuden sortokauden väliajalla, ovat melkoista niukemmat ja vaillinaisemmat kuin rehtoriajaltani. Jälkikuvailuun arkistoaineksien perustalla tahi muiden lähteiden kuin omien muistiinpanojeni ja muistini johdolla en ole ryhtynyt, koska se ei olisi soveltunut tällaisen muistelmateoksen luonteeseen.
Luonnollista on, etteivät tässä osassa teostani kuvatut elämykset voi vaikuttaa yhtä tuoreilta ja välittömiltä kuin ne, jotka sisältyvät ennen ilmestyneeseen nidokseen. Kuvaukset ovat suureksi osaksi syntyneet aikana, jolloin tapahtumain vaikutelmat ovat ehtineet jo vaaleta, ja lisäksi ovat itse elämykset laadultaan ja merkitykseltään paljoa vähemmän mieltäkiinnittäviä kuin viimeisten vaiherikkaiden vuosien. Ne kysymykset ja tapahtumat, jotka routavuosina meillä olivat etualalla, tuntuvat verrattain pieniltä ja vähäpätöisiltä sen jälkeen kuin maamme on joutunut välittömään kosketukseen suurten maailmantapausten kanssa. Mutta kyseessäoleva aikakausi, niin sanoaksemme kotoisine huolineen ja murheineen, ainaisine, yksitoikkoisine puolustautumisineen taistelussa venäläisvaltaa vastaan, oli sittenkin maallemme tärkeä aika valmistuksena siihen historiamme suureen käänteeseen, joka oli lähempänä kuin kukaan silloin rohkeni ajatella ja toivoa. Tältä näkökannalta katsottuina, yksityisinä ajankuvina tuolta aikakaudelta, voivat seuraavassa esitetyt kuvaukset saada jonkinlaista historiallista mielenkiintoisuutta, samalla kuin ne sisältävät yhtä ja toista sellaista, mikä ei ole aikaisemmin ollut tunnettua. Luonnollisesti ei ole ollut vältettävissä, että kertoja itse ja useat muutkin vielä elossa olevat henkilöt esiintyvät niissä toimivina. Mutta tarkoituksenani ei tietenkään ole ollut jaella objektiivisen historiallisesti kiitosta ja moitetta, vaan ainoastaan esittää olot sellaisina kuin olen ne tullut tuntemaan ja käsittänyt. Ei apologiaa eikä polemiikkia, ainoastaan kuvausta. Missä mietteitä ja arvosteluja esiintyy, ovat ne enimmäkseen sellaisia, jotka on pantu paperille yht'aikaa kuin muistiinpanot, ja ilmaisevat siis ainoastaan silloisen näkökantani, koskivatpa sitten omia tahi muiden toimia ja suhteita. Että nykyään näen ja arvostelen monessa kohden toisella tapaa kuin silloin, on luonnollista.
Helsingissä, maaliskuussa 1920.
Edv. Hjelt.
Senaattori, vapaaherra J.Ph. Palménin kuoleman jälkeen kesällä 1896 oli silloinen rehtori, valtioneuvos Th. Rein, nimitetty v.t. sijaiskansleriksi. Vararehtori, professori J. Forsman ryhtyi hoitamaan rehtorinvirkaa silloin alkavaksi kolmivuotiskaudeksi. Minut valittiin v.t. vararehtoriksi ja hoidin tässä toimessani rehtorinvirkaa kevätlukukausina 1897 ja 1899, jolloin Forsman oli kiinni eduskuntatyössä. Toukokuun 1 päivänä 1899 oli rehtorinvaali. Jos Forsman olisi sitä halunnut, olisi hänet epäilemättä valittu virkaan. Hän nautti kunnioitusta ja persoonallista luottamusta yliopistovirkatovereiden kesken suomenmielisten piirin ulkopuolellakin, ja hänellä oli monta ominaisuutta, jotka tekivät hänet sopivaksi rehtorintoimeen. Mutta hän tahtoi ehdottomasti erota ja kannatti sen sijaan minun ehdokkuuttani, jota muutkin konsistorin jäsenet ottivat ajaaksensa. Minulta ei tosin puuttunut halua hallinnollisiin toimiin, ja mielenkiintoni yliopiston hoitoon oli kasvanut niinä aikoina, jolloin viransijaisena olin hoitanut rehtorintointa, mutta epäröin kuitenkin, koska ikävuosiin nähden kuuluin konsistorin nuorimpiin jäseniin, ja koska saatoin arvata, että rehtorille tulisi hyvin vaikea aika, niin että tehtävä kävisi ehkä ylivoimaiseksi.
Vaalissa sain minä useimmat äänet, 17 ääntä 27:stä. Kieliriitanäkökohdilla oli vielä tähän aikaan rehtorinvaalissa melkoinen, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Minua äänestivät suomenmieliset ja puolueettomat. Vastaehdokkaina olivat professori J.W. Runeberg ja vapaaherra R.A. Wrede, jotka saivat kumpikin 10 ääntä. Toukokuun 18 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja professori R. Hermanson vararehtoriksi.
Ensimmäinen rehtoriaikani yliopistossa sattui n.s. routavuosien ensi jaksona 1899-1905. Kenraali Bobrikoff oli v. 1898 nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ja uusi venäläistyttämis- ja sulattamissuunta oli saanut alkunsa helmikuunmanifestin kautta v. 1899. Tämä sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti katsoen räikeä rikkomus meidän hallitsijanvahvistamaa hallitusmuotoamme vastaan oli koko kansassamme nostanut vahvasti kokoavan isänmaallisen liikkeen, joka ilmeni muun muassa tuon suuren kansalaisadressin ja lähetystön muodossa saman vuoden maaliskuussa. Kun Hänen Majesteettinsa kieltäytyi vastaanottamasta adressia ja siten kuulemasta kansan ääntä, oli se herättänyt pettymystä ja katkeruuden tunteita. Tästä kehkeysi yhteiskunnassa se luja päättäväisyys itse suojella oikeuttansa, joka esiintyi passiivisena vastarintana laittomuustoimenpiteitä vastaan ja synnytti jatkuvan poliittisen hankauksen Venäjän ja Suomen välillä, jonka kiivaus ja katkeruus aivan luonnollisesti yhä kasvoi. Sitä ei vähentänyt vaan päinvastoin enensi se seikka, että eräs maamme valtiollinen ryhmä, osa suomalaista puoluetta, osoitti, vaikkakin aluksi enemmän näennäisesti kuin todellisesti, myöntyväisyyttä ja suopeutta venäläisten toimenpiteisiin nähden pitääkseen siten tietä auki riitakysymysten lopullista sovittelua varten tai ainakin voittaakseen aikaa. Tähän ryhmään liittyi myöskin onnenonkija-aineksia ja luonteettomia henkilöitä, jotka olivat suorastaan halukkaita palvelemaan laittomuushallitusta, ja tämän kautta sai tuo sisäinen, alkuaan puhtaasti poliittinen mielipiteitten eroavaisuus uutta luonnetta, joka antoi taistelulle siveellis-isänmaallista sisältöä.
Yliopiston suhde yhteiskuntaan oli siksi läheinen, että sitä välittömästi koskivat poliittiset tapaukset ja virtaukset, vaikkakin aluksi enemmän sisäisesti kuin ulkonaisesti. Suoranaisia toimenpiteitä tai seurauksia tapauksista, jotka vaikuttivat yliopiston elämään, saattoi huomata jo syksyllä 1899 ja niitä jatkui sitten yhä tiheämmin seuraavina vuosina ja ne saavuttivat huippunsa v. 1904, joka oli vaikein vuosi korkeakoululle ja sen rehtorille. Mutta niin levottomia kuin ajat olivatkin, voi yliopisto kuitenkin ylimalkaan työskennellä verrattain häiritsemättä.
Rehtorintoimi ja yliopiston hoito veivät aikani kokonaan. Suoranaiset kosketukseni poliittisiin tapahtumiin rajoittuivat melkein yksinomaan sen elämän piiriin. Olosuhteet pakottivat mahdollisimman suureen keskitykseen.
Kanslerikysymys syksyllä 1899.
Kun vakinaisena viranhoitajana ryhdyin rehtorintoimeen syyskuussa 1899, ei kanslerinviralla ollut hoitajaa. W. von Daehnin erotessa ministerivaltiosihteerinvirasta kesäkuussa 1898 oli H. Majesteettinsa antanut ministerivaltiosihteerinapulaiselle kenraali V. Procopélle toimeksi ottaa myöskin kanslerille kuuluvat tehtävät haltuunsa. Procopé erotettiin elokuun 29 p. 1899 ja v.t. ministerivaltiosihteeriksi nimitettiin Venäjän valtiosihteeri, todellinen salaneuvos W. von Plehwe. Yliopiston toiveet sen korkeimpaan hallintomieheen nähden eivät siis olleet valoisat. Rehtorinvirkani alkoi epäsuotuisin entein. Bobrikoffin ollessa kenraalikuvernöörinä ja venäläisen valtiosihteerin ollessa kanslerina ei yliopiston rehtorin tehtävä voinut olla helppo miehelle, jolla oli vain vähän kokemusta poliittisissa ja hallinnollisissa toimissa.
Kuitenkin oltiin aluksi epävarmoja siitä, oliko myös kanslerin tehtävät annettu uudelle ministerivaltiosihteerille vai oliko kenraali Procopén yhä edelleen niitä hoidettava. Kirjevaihdon kautta kanslerinsihteerin, vapaaherra Th. Bruunin kanssa sain tietää, että Plehwe ei katsonut Procopén virkamääräyksen enää olevan voimassa, mutta ettei myöskään hän, Plehwe, voinut ryhtyä mihinkään virallisiin tekemisiin yliopiston kanssa, ennenkuin hän oli saanut H. Majesteettinsa valtuutuksen siihen. Se voi kuitenkin tapahtua vasta marraskuussa, Hänen Majesteettinsa palattua Krimiltä Pietariin. Siihen saakka pitäisi kaikkien kanslerin ratkaistavina olevien asiain levätä. Kuitenkin pyysi Plehwe Bruunin kautta lyhyen selonteon yliopiston järjestelystä ja korkeakoulumme akateemisen elämän luonteesta. "Plehwe tahtoo saada kaikesta selvän", kirjoitti Bruun. Pyydetty selonteko laadittiin ja lähetettiin hänelle. Kaikesta tästä näytti käyvän selville, että Plehwe itse oletti, että myöskin yliopiston korkein hallinto uskottaisiin hänen käsiinsä.
Voitiin siis odottaa verrattain pitkä-aikaista interregnumia kanslerinvirassa. Minusta ja muutamista virkaveljistäni tuntui siltä, että tätä väliaikaa pitäisi käyttää hyödyksi koettamalla saavuttaa takaisin yliopistolle se vanha etuoikeus, että sillä kanslerina olisi joku keisarillisen huoneen jäsenistä. Me päätimme ottaa kysymyksen esille eräässä konsistorin kokouksessa, joka pidettiin heti avajaisten jälkeen. Minä alustin kysymyksen pitkällä esityksellä, jossa lähdin siitä oletuksesta, että Plehwelle uskottaisiin yliopiston korkein hallintotoimi. Ainoa mahdollisuus estää tämä olisi se, että yliopisto jälleen, kuten vuosina 1816-1894, saisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenistä kansleriksi. Saattoi tosin olla tarjona se vaara, että korkea kansleri voitaisiin taivuttaa puoltamaan toimenpiteitä, jotka tarkoittivat liian tuntuvaa puuttumista yliopiston hallintoon ja sisäiseen elämään, mutta vaara näytti kuitenkin suuremmalta, jos sen hallinto jätettäisiin venäläisen virkamiehen käsiin, jonka olojen ollessa sellaiset kuin ne olivat täytyi olettaa taipuvan venäläisten kansalliskiihkoilijain suunnitelmien nöyräksi aseeksi. Jos yliopisto, vaikkakin vain muodollisesti, olisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenen johdon ja suojeluksen alaisena, olisi siitä, niinhän täytyi olettaa, jotakin turvaa vierasta sekaantumista vastaan, etupäässä kenraalikuvernöörin. Korkean kanslerin puoleen saattaisi varmaan yliopiston puolesta kääntyä myöskin poliittisten riitakysymysten sitä vaatiessa ja hänen kauttaan saattaisi myöskin H. Majesteettinsa ovi avautua. Kruununperillisten kanslerina olo oli, niinkuin oli näkynyt, ollut venäläisille hallitsijoille hyvänä valmistuksena, kun he meidänkin maatamme hallitsemaan ryhtyivät. He olivat tämän kautta jossakin määrin oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan meidän yhteiskunnallisia laitoksiamme ja erikoisia sisäisiä olojamme, josta varmaan oli ollut maallemme suurta hyötyä. Suuria toiveita siitä, että tällainen pyyntö tulisi kuulluksi, ei meillä voinut olla. Mutta tekisimme itsemme syypäiksi laiminlyöntiin, jollemme nyt käyttäisi tilaisuutta koettaaksemme päästä takaisin perinnäistapaan, jota täytyi pitää korkeakoululle edullisena. Esitin sen vuoksi konsistorin harkittavaksi, eikö pitäisi H. Majesteetiltaan alamaisesti anoa, että valtakunnan kruununperillinen Mikael Aleksandrovitsh valittaisiin yliopiston kansleriksi.
Kysymystä pohdittaessa oli professori Mandelstam ainoa, joka siitä kehoitti luopumaan. Hän ei pitänyt keisarillista kansleria toivottavana muussa tapauksessa kuin jos täydellisesti voisi luottaa hänen mielenlaatuunsa, "Gesinnung". Kaikki muut, jotka lausuivat mielipiteensä, puolsivat ehdotusta. Konsistori päätti, että H. Majesteetilleen laadittaisiin adressi, jonka vähää ennen keisarin paluuta persoonallisesti jättäisivät ministerivaltiosihteerille v.t. sijaiskansleri ja rehtori. Adressin laadinta uskottiin toimikunnalle, johon kuuluivat professorit Forsman, Hermanson, Danielson, Wrede ja minä. Sen kirjoitin minä, komitea korjasi sitä vähäsen ja konsistorin kokouksessa syyskuun 23 p. se hyväksyttiin. Asia pidettiin täydellisesti salassa, koska oli pelättävissä, että kenraalikuvernööri vastustaisi sen tarkoitusta ja mahdollisesti myöskin vaikeuttaisi sen jättämistä Plehwelle henkilökohtaisesti.
Marraskuun 5 päivän iltana matkustimme v.t. sijaiskansleri ja minä Pietariin jättääksemme konsistorin adressin, jota seurasi venäläinen käännös. Minä kävin ensiksi vapaaherra Bruunin luona esittääkseni hänelle asiamme ja kuullakseni, milloin voisimme tavata Plehweä. Käynti tapahtui samana päivänä, 6:ntena, klo 1/2 4 valtiosihteerin virastossa. Plehwe oli kokonaan valmistumaton käyntiimme ja tietämätön sen tarkoituksesta. Meidät vastaanotettiin hänen työhuoneessaan, suuren vastaanottosalin sisäpuolella olevassa pienessä huoneessa ministerivaltiosihteerin huoneistossa. Näin nyt ensi kertaa tämän miehen, jonka kanssa sittemmin olin niin paljon tekemisissä, ja jolla oli niin suuri osa historiassamme seuraavina surullisina vuosina. Hän oli pitkä, kookas, älykkään näköinen mies, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja harmahtavat viikset. Keskustelu kävi meidän puoleltamme suurimmaksi osaksi saksaksi, hänen puoleltaan ranskaksi. Rein esitti asiamme. Hänen mainitessaan, että halusimme jättää "Bittschriftin" konsistorilta H. Majesteetilleen, tuli Plehwe huomattavasti levottomaksi ja kysyi, ennenkuin Rein ehti jatkaa, "de quoi?" Kun hän sai kuulla, mitä asia koski, rauhoittui hän huomattavasti ja nyökkäsi myöntävästi. Plehwe kysyi meiltä, miksi emme olleet kääntyneet kenraalikuvernöörin puoleen ja emmekö ollenkaan olleet hänelle ilmaisseet aikomustamme matkustaa tälle asialle Pietariin. Selitimme, ettemme olleet sitä tehneet, koska kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään tekemistä yliopiston hallituksen kanssa ja koska olimme arvelleet, että ministerivaltiosihteeri, jonka toimena oli esittää kaikki suomalaiset asiat H. Majesteetilleen, sopivimmin esittäisi tämänkin pyynnön. Plehwe otti silloin paperit ja lupasi esittää asian, kun H. Majesteettinsa olisi palannut matkaltaan, mutta lisäsi, että tämä todennäköisesti kuulisi kenraalikuvernöörin mielipidettä. Hän sanoi tietävänsä, että yliopistolla oli ollut se kunnia, että valtakunnan kruununperillinen oli ollut sen kanslerina, ja otaksui syyn tämän perinnäistavan keskeytymiseen olevan siinä, että keisari oli odottanut omaa perintöruhtinasta. Mahdollisesti tämä sama asia vaikuttaisi sen, että hän ei nyt heti ratkaisisi asiaa. Epäedullinen asian ratkaisulle toivottuun suuntaan olisi mahdollisesti se seikka, että mikäli kenraalikuvernööri oli ilmoittanut, ylioppilaat olivat esitelmillä ja puheilla aikaansaaneet kansankokouksia (attroupements de peuple) ja harjoittaneet valtiollista kiihoitustoimintaa. Plehwe sanoi tietävänsä kenraalikuvernöörin puhuneen minun kanssani asiasta ja pyysi minulta lähempiä tietoja. Minä ilmoitin, että ylioppilaitten kansansivistystyö oli jatkunut jo pitkän aikaa eikä siis ollut mitään uutta tälle ajalle, että sillä oli tarkoituksena levittää positiivisia tietoja ja että ylioppilaat käsittivät tämän työn moraaliseksi velvollisuudekseen. Mitään poliittista kiihoitustoimintaa ei sen ohella harjoitettu. Keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin. Käynti kesti n. 20 minuuttia, ja Plehwe kohteli meitä hyvin moitteettomasti ja kohteliaalla ystävällisyydellä.
Tällä ensi kohtauksellani Plehwen kanssa sain sen vaikutelman, että tällä miehellä oli korkea sivistys ja suuri hienostuneisuus, niin että hänen kanssaan, silloinkin kun mielipiteet olivat eroavia, jotenkin vapaasti voi puhua, ja tämä vaikutelma jäi pääasiassa pysyväksi. Se pöyhkeä ja loukkaava tapa, jolla hänen sanottiin kohtelevan alaisiaan venäläisiä virkamiehiä, ei meidän kohtaustemme aikana tullut näkyviin. Että siinä jossakin määrin piili taktiikkaa, pidin itsestään selvänä.
Seuraavana päivänä kävimme kenraali Procopén luona. Pidimme oikeana tutustuttaa hänet asiaamme ja samalla kuulla hänen mielipiteensä siitä, olisiko mitään mahdollisuutta olemassa, että hänelle uskottaisiin v.t. tai apulais-kanslerin tehtävät. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen mahdottomana toteuttaa ja hänen mielestään sellainen järjestely ei olisi yliopistolle edullinen. Jos "maamme pahin vihollinen, kenraali Bobrikoff", kuten hänen sanansa kuuluivat, tekisi ilmiannon yliopistoa vastaan, niin ei hän, Procopé, jolla ei enää ollut pääsyä H. Majesteettinsa luokse, voinut vastustaa sitä. Olisi silloin parempi, jos Plehwe puolustaisi yliopistoa. Jos taasen Bobrikoff ja Plehwe olisivat yksimielisiä, ei hän kuitenkaan voisi mitään tehdä. Niistä kokemuksista päättäen, joita myöhemmin sain, oli Procopé epäilemättä oikeassa.
Samana päivänä olimme kutsutut vapaaherra Hj. Palménin luokse päivällisille. Saimme siellä kuulla, että Plehwe käyntimme jälkeen oli jättänyt konsistorin kirjelmän kreivi Armfeltille esittelymemoriaalin laatimista varten. Hän oli tällekin valittanut, ettemme olleet käyneet kenraalikuvernöörin luona.
Kotiinpalattuamme laati Rein promemorian kanslerikysymyksestä Armfeltille ja minä tein pitkähkön selonteon ylioppilaitten kansansivistystyöstä, jonka ranskankielisenä kirjeenä lähetin Plehwelle.
Keisari viipyi poissa kauemman aikaa kuin oli odotettu. Vasta joulukuun 21 päivänä esiteltiin hänelle konsistorin kirjelmä. Käsikirjeessä sijaiskanslerille, päivätty joulukuun 24 päivänä, ilmoitti Plehwe asiasta seuraavaa:
"Minulla on ollut onni alistaa Hänen Majesteettinsa armollisesti ratkaistavaksi Teidän Ylhäisyytenne ja Keis. Aleksanterin Yliopiston rehtorin alamainen adressi sisältäen pyynnön perintöruhtinaan nimittämisestä yliopiston kansleriksi. Hänen Keis. Majesteettinsa ei ole katsonut aikaa sopivaksi suostua tähän pyyntöön ja on hän suvainnut määrätä minun ottamaan haltuuni yliopiston kanslerinvirkaan kuuluvat tehtävät, siksi kunnes erikoinen määräys tästä julkaistaan sen järjestyksen mukaan, mikä vuoden 1894 lopulla säädettiin.
"Hänen Majesteettinsa on lisäksi käskenyt minun ilmoittaa yliopiston konsistorille, että ne tunteet, jotka ovat ilmituodut alamaisessa adressissa, ovat tuottaneet Hänen Majesteetilleen tyydytystä. H. Majesteettinsa odottaa, että yliopisto ei väisty sen Keisarillisen perustajan määräämästä tarkoituksesta, joka sillä on Suomen nuorison kasvattajana Keisarin ja isänmaan palvelukseen."
Konsistorin anomuksen välitöntä tarkoitusta ei siis saavutettu, mikä vallitsevissa oloissa olikin odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan ollut aivan ilman merkitystä yliopistolle. Se luultavasti vahvisti — ainakin joksikin aikaa — H. Majesteettinsa myötätuntoa tätä laitosta kohtaan, jonka kansleri hän aikaisemmin oli ollut, ja se selvitti alusta pitäen Plehwelle ja kenraalikuvernöörille yliopiston erikoisen aseman. Siitä oli siis sekin etu, että Plehwessä, joka piti kanslerintointa kunniakkaana tehtävänä, heräsi elävämpi vastuunalaisuuden tunne yliopistoa kohtaan, ja se vaikutti myöskin siihen suuntaan, että hän suuremmalla ponnella saattoi torjua kenraalikuvernöörin yritykset sekautua yliopiston asioihin, kuin mitä hän ehkä muuten olisi tehnyt. Plehwe oli kanslerinvirassa kuolemaansa saakka heinäkuuhun 1904. Ikävöity perintöruhtinas näki päivän valon elokuussa samana vuonna, mutta keisarillista kansleria ei yliopisto sittemmin enää saanut. Ja tosiasiallisesti ei kukaan sitä enää surrut, mutta se sädekehä, joka varhaisemmin oli väikkynyt yliopiston kanslerinviran ympärillä ja antanut aihetta niin moneen kaunopuheisuuden näytteeseen korkeakoulussa, alkoi menettää loistoansa.
Plehwen käynti Helsingissä keväällä v. 1900.
Maaliskuun puolivälissä tein Suomen Tiedeseuran edustajana matkan Berliiniin Preussin akatemian kaksisatavuotisjuhlaan. Niin meno- kuin paluumatkankin tein Pietarin kautta. Plehwen pyynnöstä kävin hänen luonaan molemmilla kerroilla, jolloin keskustelu pääasiassa koski ylioppilaitten kansanvalistustyötä, silloista polttavinta poliittista yliopistokysymystä. Plehwe teki selkoa jälkimmäisellä kerralla, maaliskuun 25 päivänä, siitä suunnitelmasta, jonka hän oli tehnyt kansantajuisten esitelmien valvomiseksi yliopistoviranomaisten puolelta, ja tämä suunnitelma tuli, tosin lievennettynä, vallitsevaksi siinä valvonnassa, joka lähimpinä vuosina pantiin toimeen. Plehwe osoitti näillä käynneillä suurta ulkonaista ystävällisyyttä ja ilmaisi myöskin luottamuksensa yliopistoa kohtaan. Pienen muistutuksen sain kuitenkin tammikuussa pitämäni avajaispuheen johdosta, joka oli koskenut poliittista mielialaa maassa, mutta sekin päättyi puoleksi leikilliseen lauselmaan: että "arvostelu on helppoa, mutta taito vaikeaa". Erotessamme oli Plehwe viittaillut siihen, että hän luultavasti myöhemmin keväällä tulisi käymään Helsingissä ja erikoisesti yliopistossa.
Hän toteuttikin tämän aikeensa ja saapui Helsinkiin kuukautta myöhemmin, huhtikuun 25 p:n aamuna. Aamupäivällä kävi hän senaatissa ja hänen kerrottiin tällöin käyttäytyneen verrattain kylmästi. Toimituskuntain päälliköt kutsuttiin myöskin esittelyyn, samoin rehtori, mutta minusta oli oikeinta pysyä poissa. Klo 1/2 7 samana päivänä piti Bobrikoff päivälliset Plehwelle. Sinne oli kutsuttu senaatin varapuheenjohtajat, säätyjen puhemiehet ja varapuhemiehet, talonpoikaissäädyn sihteeri, sijaiskansleri ja rehtori, kenraali Schipoff, eversti v. Minkwitz ja pari muuta venäläiseen seurapiiriin kuuluvaa henkilöä. Bobrikoff esitti maljan kunniavieraalle ja sitten muille vieraille sekä kohotti eläköönhuudon "meidän kaikkien suuresti rakastamamme Suomen onnelle". Päivällisen tapauksista olen muistiin merkinnyt, että kun talonpoikaissäädyn puhemies Ojanen esitettiin Plehwelle, näytti tämä hyvin huvitetulta ja kysyi: "Sprechen Sie deutsch?" "Ei, ei", vastasi talonpoika kysymykseen ja vetäytyi nopeasti syrjään. Päivällisen jälkeen tuli Plehwe minun luokseni ja keskusteli hetkisen. Hän pyysi minua käymään luonansa seuraavana aamuna klo 9 sekä lausui toivovansa saada katsella ylioppilastaloa ja että hänelle siellä esiteltäisiin ylioppilaskunta klo 1/2 3. Hän onnitteli minua siitä, että äskettäin olin saanut ritarimerkin, "joka hänellä oli ollut ilo minulle annettavaksi esittää", ja lausui, että H. Majesteettinsa oli hyvin tyytyväinen yliopistoon ja sen johtoon. — Päivällisten jälkeen kiiruhdin minä sopivalla tavalla ilmoittamaan ylioppilaille tulevasta ylioppilastalollakäynnistä.
Tervehtiessäni Plehweä seuraavana aamuna hotelli Fenniassa oli hänellä hyvin kiire, niin että käynnistä tuli hyvin pikainen. Toivotin hänet tervetulleeksi yliopistolle samana päivänä ja mainitsin, että mitään erikoisia valmistuksia ei oltu tehty, vaan että kaikki oli arkiasussansa, minkä Plehwe sanoi häntä enimmän miellyttävän. Keskustelumme koski jälleen pääasiassa kansantajuisia esitelmiä, josta asiasta teen selkoa toisessa yhteydessä. Plehwe kysyi minulta edelleen O. Donnerin esiintymisestä valtiopäivillä painolakikysymyksessä. Minä vastasin, että se lausunto, jota hän tarkoitti, oli ilmituonut maan yleisen mielipiteen, ja että minä puolestani pidin puhetta muotonsa puolesta hienona enkä erikoisen hyökkäävänä. Plehwe oli ilmeisesti toista mieltä.
Tasan klo 10, akateemiselle maailmalle oudolla täsmällisyydellä, saapui Plehwe yliopistolle, jolloin professorit esitettiin hänelle konsistorisalissa. Muutamien kanssa hän ryhtyi lyhyeen keskusteluun. Mitään puheita ei pidetty. Sitten katseltiin juhlasalia, jolloin erikoisesti Aleksanteri I:n rintakuva ja sen kirjoitus kiinnitti hänen huomiotansa, sekä edelleen muutamia luentosaleja, rahakokoelmaa ja harjoitusrakennusta. Vielä kävi Plehwe yleisessä kirjastossa, veistokuvakokoelmassa, kemiallisessa laboratoriossa ja kasvitieteellisellä laitoksella. Klo 12 kuunteli Plehwe Mandelstamin luentoa, jossa kaikki vaatimukset täyttääkseni olin läsnä, sanaakaan ymmärtämättä. Mandelstam lienee esittäessään jotakin venäläistä kirjailijaa letkautellut virallista Venäjää. Kun hän, oman kertomuksensa mukaan, kävi Plehwen luona seuraavana päivänä, oli tämä lausunut, että jos joku professori Venäjällä olisi pitänyt sellaisen luennon, ei hän kauan olisi paikkaansa pitänyt, mutta, oli hän lisännyt, Suomessa olivat olosuhteet toiset. Plehwe antoi myöskin Mandelstamin tietää, että tämän menettely ei ollut oikea tapa nuorisoon istuttaa rakkautta Venäjään! Kuitenkin oli Plehwe ollut iloinen siitä, että Mandelstam oli ollut kyllin rehellinen ollakseen valmistamatta erikoista luentoa häntä varten.
Klo 1/2 3 tuli Plehwe senaattori Tudeerin seurassa ylioppilastalolle. Juhlasali oli täynnä ylioppilaita; myöskin naisylioppilaita oli lukuisasti läsnä. Kaikki olivat juhlapuvussa. Sijaiskansleri ja minä olimme häntä vastassa eteisessä ja häntä tervehti ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tohtori Z. Castrén, jonka jälkeen osakuntien kuraattorit esiteltiin hänelle. Plehwen toivomuksesta esitin hänelle myöskin muutamia yksityisiä ylioppilaita, mies- ja naisylioppilaita, jotka osasivat ranskan tai venäjän kieltä. Ikävä kyllä sekautui senaattori Tudeer esittelyyn, jonka vuoksi sovittu ohjelma jonkun verran häiriytyi. Kun Plehwe kysymykseeni, tahtoiko hän kuulla ylioppilaslaulua, vastasi myöntäen, lauloi läsnä oleva kuoro Suomen laulun. Hän pyysi sitten kuulla "Maamme laulun", joka laulettiin suomalaisilla sanoilla. Plehwe taputti käsiänsä ja kutsui luokseen laulunjohtajan, maisteri Klemetin, jota hän kiitti. Sitten käytiin nopeasti ylioppilastalon läpi, jolloin Plehwe kyseli sen taloudesta ja hallinnosta. Kun hän sai kuulla, että ylioppilaskunnan kannettavana oli melkoinen taloon kiinnitetty velka, antoi hän sen viittauksen, että yliopistoviranomaisten pitäisi tehdä ehdotus, että laina maksettaisiin valtionvaroilla. Me kiitimme ystävällisestä ehdotuksesta, mutta emme katsoneet vallitsevissa oloissa sopivaksi ryhtyä toimenpiteisiin asiassa.
Illalla oli akateemisella laulukunnalla konsertti juhlasalissa ja Plehwe kutsuttiin sinne. Hän saapui sinne, oltuaan kenraalikuvernöörin apulaisen Schipoffin luona aamiaispäivällisellä, ja kuunteli konsertin ensi osaa. Kun hän poistui, kutsutti hän minut luokseen ja lausui erikoisen tyytyväisyytensä ja pyysi minua kiittämään hänen puolestaan laulajia. Kreivi C. Armfeltille ja vapaaherra Indreniukselle, jotka seurasivat häntä matkalla konsertista venäläiseen teatteriin, lausui hän, että ylioppilaat itse olivat luoneet kauniin univormun itselleen. Hän sanoi heidän näyttävän sangen hienoilta hännystakeissaan ja valkeissa paidanrintamuksissaan. Kun Armfelt siihen yhtyen sanoi, että tämä puku oli paljon aistikkaampi kuin kaulaan saakka napitettu venäläinen ylioppilasunivormu, vastasi Plehwe, että venäläisille ylioppilaille oli univormu kyllä tarpeen, sillä oli parasta, ettei tullut näkyviin, mitä sen alla piili.
Plehwe matkusti huhtikuun 22 p:n iltana. Sen mukaan kuin vapaaherra Indrenius kirjeellisesti minulle ilmoitti, oli v.t. kansleri saanut "pelkästään hyvän vaikutelman korkeakoulustamme ja sen akateemisesta nuorisosta". Ilmeisesti jäi hänen mieleensä sentapainen vaikutelma, että meidän ylioppilaamme venäläisiin verrattuina olivat "herrasväkeä". Mitään varsinaista valtiollista merkitystä ei Plehwen käynnillä ollut, mutta epäilemättä olivat ne henkilökohtaiset vaikutelmat, joita häneen matkaltansa jäi, sellaisia, että ne jossakin määrin määräsivät suunnan hänen suhtautumisellensa yliopistoon, jolla yleensä, lukuunottamatta hänen kanslerikautensa kaikkein viimeistä aikaa, oli asiallisen suoruuden ja kunnioituksen leima.
Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.
Syyslukukaudella 1900 oli yliopistossa vallalla jotakin levottomuutta, lähinnä sen johdosta, että oli odotettavissa uhkaavia toimenpiteitä muutamia professoreja kohtaan. Jo syyskuun alussa tuli kanslerilta lyhyt kysely, joka koski professori W. Söderhjelmin kesällä eräässä Kangasalan kansanjuhlassa pitämää puhetta, joka oli julkaistu Hufvudstadsbladetissa, jonka ohella hän pyysi tietoja Söderhjelmin virka- ja opettajatoimesta. Vastaus lähetettiin viipymättä, mutta se ei ehtinyt Pietariin ennen Plehwen lomaa ja matkaa paikkakunnalta. Samanlainen kysely tehtiin kirjeessä marraskuun 3 päivältä puheen johdosta, jonka professori Gustafsson piti eräässä juhlassa Porvoossa.
Plehwen salaisella suostumuksella kirjoitti kanslerinsihteeri, vapaaherra B. Indrenius minulle pitkähkön, lokakuun 20 päivänä päivätyn kirjeen samasta asiasta. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli tehnyt valituksia Söderhjelmistä ja Gustafssonista sekä halusi heidän erottamistaan yliopistosta. Indrenius oli huomauttanut Plehwelle, että professoreja ei voitu erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, ja että ainoa minkä kansleri asiassa voisi tehdä, olisi antaa mainituille professoreille muistutus. Keskustelussa Indreniuksen kanssa oli Plehwe huomauttanut, että hän tahtoi välttää levottomuuksia yliopistossa ja että hän pelkäsi, "että jos professori ylläesitetystä syystä saisi eron, niin opiskeleva nuoriso toimeenpanisi kunnianosoituksia eroavalle, mikä aiheuttaisi rankaisutoimenpiteitä, ja nämä, jos tilanne kärjistyisi, voisivat johtaa yliopiston sulkemiseen". Tätä tahtoi Plehwe kaikin tavoin välttää. Siksi kutsuttaisiin sijaiskansleri ja rehtori Pietariin ja heidän vastuullensa uskottaisiin se, että professorit eivät enää pitäisi puheita, joissa olisi poliittisesti yllyttävä sisällys. Jos voisimme vastata siitä, jätettäisiin molemmat professorit rauhaan. Muuten olisi pakko ryhtyä muihin toimenpiteisiin sellaisen esiintymisen estämiseksi. "Kuten Herra Rehtori minun lyhyestä selonteostani voi nähdä", oli kirjeessä edelleen, "on asia sangen vakava, sillä kenraalikuvernööri on lepytettävä. Minun varma uskoni on, että v.t. kansleri tekee kaikkensa suojellakseen yliopistoa. Ja koska tiedän, että hänellä on suuri luottamus Rehtoriin, toivon, että neuvottelut täällä johtavat toivottuun tulokseen." Indrenius pyysi pitämään asiaa täydellisesti salaisena, jota pyyntöä noudatettiinkin.
Lokakuun 25 päivänä kirjoitin pitkän kirjeen Indreniukselle, jossa esitin asian oikeudellisen puolen ja selvitin mitä käytännöllisiä seurauksia sellaisesta toimenpiteestä kuin professorien erottamisesta valtiollisista syistä olisi. Kirje laadittiin niin, että se voitiin näyttää Plehwelle. Samalla pyysi sijaiskansleri professori Hermansonia kirjoittamaan promemorian professorien erottamattomuudesta hallinnollista tietä, mikä Reinin lyhentämänä ja muodostelemana lähetettiin marraskuun 22 päivänä Indreniukselle kanslerille annettavaksi. Vastaukseksi kirjeeseeni kirjoitti Indrenius: "Lähemmin ajateltuani asiaa alan luulla, että Plehwellä myöskin on ollut tarkoituksena vähäsen peloittaa minua ja välillisesti Herra Rehtoria. Joka tapauksessa pidän asiaa hyvin vakavana. — Tietystikään ei Rehtori eikä Valtioneuvos Rein voi laillisesti sitovasti ottaa vastuulleen niitä puheita, joita yliopiston professorit mahdollisesti pitävät. Mutta olen vakuutettu siitä, että jos Herrat täällä pidettävissä neuvotteluissa lausuvat vakaumuksenaan, ettei tällaisia puheita lähimmässä tulevaisuudessa enää pidetä, niin Plehwe tyytyy siihen ja tavalla tai toisella lepyttää kenraalikuvernöörin. Olen täydelleen samaa mieltä Rehtorin kanssa siitä, että pakkotoimenpiteillä ei voi tukkia kenenkään suuta, vaan että ainoa keino siihen on esittää ne ikävyydet ja vaarat, joita yliopistolle voi koitua."
Gustafssonin puheeseen nähden saatiin tietää, että sitä oli painettuna jaettu juhlassa, ja että sensori oli antanut painattamiseen suostumuksensa. Indreniuksen kirjeen mukaan piti Plehwe tätä seikkaa hyvin tärkeänä, minkä johdosta hankittiin sensorin "imprirnatur"-kirjoituksella varustettu kappale tätä puhetta ja lähetettiin se kanslerille. Marraskuun 29 päivänä kirjoitetussa kirjeessä ilmoitti Indrenius, että kenraalikuvernööri myöskin halusi päästä käsiksi professori, vapaaherra Wredeen. Niiden valtio-oikeudellisten esitelmien johdosta, joita tämä oli pitänyt yhdistyksessä. "Arbetets Vänner", oli lähetetty kirje sijaiskanslerille. Vähää ennen sain tietää senaattori E. Neoviukselta, joka oli käynyt Plehwen luona, että professori Setäläkin oli syytettynä kesäkuussa Helsingin laulujuhlilla pitämänsä juhlapuheen johdosta. Kenraalikuvernööri tahtoi siis tehdä joukkohyökkäyksen yliopiston opettajakuntaa vastaan.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja rehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille, että matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä Plehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin Plehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon.
Hän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä tyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat olivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi hallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin, Söderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori Tigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa Helsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla, että sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli pidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena oli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe ei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään, mutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä. Schybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt hallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se käsitys, että Schybergson johti "suomalaiselta taholta ulkomaisessa sanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan". Viimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa, ainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut meistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti väittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu. (Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.) Setälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin, koska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän mainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: "Jos maamme sortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se ehkä heidän sydämeensä." Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että siihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli ollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden esitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta työläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän vetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen kirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa. Wredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa, hän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!), jonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä kaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän. Hallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei voinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson ja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden kirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa esiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut valtio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli valtio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä vaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki yllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut samassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että virkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi velvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen, josta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti nähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner) yliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa saadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme, olisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä.
Me huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset ja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet kenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa, sopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä ja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden tunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen pohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta leimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen kuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan tietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he tarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme, ettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut perustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa. Professorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi arveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin oli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa muistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit, saatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne ikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat tarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka välttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin tyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan, vaan heitä oli siihen pyydetty.
Esitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut Suomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu. Nykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860 varhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota P. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli ennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi erehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin sijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla yhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi Ranskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen vehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut etuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H. Majesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi professorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui luultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja ja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään vastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään epäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle edullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi.
Plehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä kysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me, ettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen opettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään H. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme uskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään kollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan jokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa mukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan asiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia tahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me huomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin ulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin maltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että Donner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten valtiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin johdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut tutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista).
Audienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri kirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut professorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä, niin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän kirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia eikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä näistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen, inspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa jättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa mitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa mitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui kaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun selitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään hämmästyneeltä.
Selonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin kokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia päiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien kanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa Plehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat vähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje kanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m. seuraavaa: "Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin kokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne lausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous professorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden, Schybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan mainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti virkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin. Nämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän Teidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä julkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he, välttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet noudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos joku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää sisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta vallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut heidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet vastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa, mikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin virkamiesten virantoimensa ulkopuolella." Kirjeessä seurasi sitten Schybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan tehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: "Siihen nähden, mitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä, kuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu siitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat herättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän Ylh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta mitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän saakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka suhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella opettajatointaan."
Näin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia. Millään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka vakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli lausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen valtiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan ollut vaikuttamatta.
Helmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän viimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan asian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski yliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan sekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t. kansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän eroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja Schybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin onnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä taivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet suostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi. Söderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli sijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti Wrede ja Söderhjelm.
Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.
Terveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901 ottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten Karlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein silloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain kosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten Runebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän mielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa. Voimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen vapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia viranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina vältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin noudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään rehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita tapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut sattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta, joka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui kuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa saattaisi syntyä.
Tammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän odotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että kenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä, että tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se merkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla ei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta oli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin ja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun asetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä juhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut kumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille, ilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan, sekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään syytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun Schipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä ollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut. Silleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja sen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä. Runsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut suuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta.
Helmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa kerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä sanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan saamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston hakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en milloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että voimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä henkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua.
Saattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta ilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta heti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon kirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin kautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa asianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin ja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet sitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto- ja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin lausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä katsottaisiin pitävän soveltaa, "ylioppilaat eivät voisi eivätkä", niin minä arvelin, "tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse kääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan pysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa, joka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen". "Tämä minun lausumani ajatus", huomautin minä, "joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja ylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se lausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut." Kirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman mitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti.
Helmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla katumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien Yrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan valmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa, ennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin. Toimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita. 21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää, olivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että minulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa ottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta, jonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin kiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että hänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli minulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli ollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi jatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain hyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin olisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa arvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä heitä kunnioitti.
Saman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien kanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan paheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita pidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia lausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen nuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi ainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli todistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan laboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön ulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin matkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti hänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin G. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa. Hän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun viimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille, joka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti Schipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin, jonka johdosta hän lausui mielihyvänsä.
Käyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen kotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni ja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n ylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan antamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten kanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi kenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen julkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista, jota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän, kysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut Plehwelle, että hän ei "tavallisissa oloissa" kieltäytyisi antamasta suostumustansa.
Plehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän oli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat eivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko Malmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti olisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä oli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin kuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan sekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista kertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin kuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt kaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen ilmoituksensa totuutta. "Oletteko varma siitä, että hän ei ole teille valehdellut?" "Olen, Teidän Ylhäisyytenne." "Hyvä on." Plehwe pyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä siitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin paheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui Plehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion ja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja puhunut mieleenpantavia sanoja. "Hänen kielipoliittinenko kantansa epäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä vastaan yllyttävät?" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran vanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut ollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti hyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen esiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään yhteiskunnan hermostuneisuutta.
Sanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m. oli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja että sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun 18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä yhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen, jonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe sanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni. Hänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain ruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että muutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä mainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen hämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä seikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli ilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue; lienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä ja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta sanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua allekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut siveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa oli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea Moskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti, oli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se syytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään huomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen oli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä sanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. ("Kagaali" ei minun tietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.)
Siirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen ylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin ja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että niitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen esiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei saisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä ehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat sijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että osakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa ja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi puheen tähän kohtaan ja sanoi: "Minä arvaan, että Te tahdotte lausua hyvän sanasen Wreden puolesta" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että sensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei ollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä aioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin niihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen sangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen, ei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe vastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä tosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta hän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama tyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa.
Heinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi asevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin puheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin toimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka allekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun asetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen myötävaikutuksella sekä "että perustuslait muutoinkin tulisivat maan hallinnossa täydellisesti noudatetuiksi". Sijaiskansleri, joka oli ottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia, enkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla minään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia tarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista virkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin heitä vastaan aiottiin ryhtyä.
Marraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe oli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut adressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt. Siinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso Rein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin kysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia allekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut kysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset henkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli silloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän johdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta kehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona. Samalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun ja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä kyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä huolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa odotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava sekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava sijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että v.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap.
Minä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan odottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana. Vihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä pyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: "Te olette halunnut puhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute)." Minä sanoin, että sijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut tietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että minä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti. Minä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen sekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei käynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen johdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan lojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan oikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole vastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä kaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä kylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan taholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan harkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä velvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska päinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti toimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin perusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun suhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen virkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin vakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä kysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa, olisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän keskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien kanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut sitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva nuorisoon.
Plehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun poliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista. Virkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa kohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: "sen, jolla on tuo univormu (minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen kaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria". Hänelle oli tuottanut paljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat allekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät erotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa. Niiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen, ja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka käsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se puolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet lausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta saanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut oikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla, joten adressi oli moitittava.
Minä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin H. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite meillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen meidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme ajatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi, niin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti tuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi rikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani oli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja minä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati edellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, että paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että rehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä katsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa, että vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu häiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut ja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset kenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan kuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha säilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla kohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin ja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea. Plehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen. Aikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen päällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän uskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä tehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi Plehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin allekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä tehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun Plehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut ollut.
Plehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi tahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä keväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta yliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum, jonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt. Ainakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin Venäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden, ja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua avoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi yliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja, joita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat yleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei saattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka sitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja Venäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti ja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta erikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto, jota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa, oli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä yhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston kielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä, että yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito, että he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe uusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin oli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja kanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin.
Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903.
Akateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen asiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia esitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut edistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin. Oli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä isänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä alalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen kansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa, hankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja esitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti maan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen näkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten toimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin syksyllä 1899.
Ensimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti rehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa. Se koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja osoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui käynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa, sittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista.
Lokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti v. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon tulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous, jonka järjestämiseen ylioppilaat olivat "innolla ottaneet osaa". M.m. kerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä siinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset "yhtyisivät viimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3 p:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa" j.n.e., jonka ohella Eugen Wolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri kehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta "asia niin perinpohjin kuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset, jos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen". Kirjeessä sanotaan edelleen: "Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle armossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista kiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja käskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain oikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen tietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin lähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä."