Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.
Vapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli erään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille kreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille ja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan päämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää kunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana Suomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana ja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti mukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön sotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin oli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.
Toivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa päämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että yleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty tapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin jätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä audienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan pikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja oli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me saavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen kylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan lähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja päämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz, joka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa automobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan englantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von Platen toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin keisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen teollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan Verviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin oli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin avarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää käytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja myöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja hovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi. Meidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat valtakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti kumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä käännöksenä esiintyvät sanat:
"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin perustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen valtionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän korkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän korkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin kuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa, kuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän Majesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden voittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena tuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan ihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja Saksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva niiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä kansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan."
Keisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä pyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani Suomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin saaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen ja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten suhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa käytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.
Senjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa, ja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari otti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan viimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa, hän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:
"Herra ministeri. Hyvät herrat.
Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa. Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa, jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.
Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä. Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."
Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki. Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta, täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan rautaristi.
Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti mainioita.
Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti. Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi. Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa. Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu. Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes bolshevikeille.
Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät, varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi. Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun. Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia. Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto, keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle. Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias. Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa, mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä. Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella. Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.
Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta, joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään verraten.
Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä. Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.
Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies, oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä, velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä, joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.
Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen, kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.
Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla. Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30 kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä. Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.
Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden. Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa. Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli, ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät päivälliselle klo 1:ksi.
Seuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia, joka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon edustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää kruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut suoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan. Kruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut kuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa ryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä. Hän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian voimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys tulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme kaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen, mutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut suomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa, nousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin asuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui jokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti kunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan Suomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten maassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen kartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten toiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme pois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää hänen kallista aikaansa.
Klo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan tilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen, m.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut sotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan, jossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa. Kumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla istuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui Ludendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen naapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston päällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen luokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg seisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti Suomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:
"Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi, pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.
Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä, lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen. Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!"
Maljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan ylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin puolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle sotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.
Hindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti, kuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän puhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa huokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos hän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti. Keskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja. Hallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin prinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille. Hän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun kysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on kelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät sekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani palautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26 päivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa vapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla venäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada todellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa mukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie oli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.
Iltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki kauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että ajaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St. Quentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä etelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi. Tultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä. Yksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu hajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise, jossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat hävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti elonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin viljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa. Suunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka sijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa. Seutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina. Kaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen eteläpuolelle varustuksia. N.s. "Hindenburgin peräytymisen" jälkeen vetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä, oli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui jokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin englantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen 1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti, ettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli voimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat vioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita tai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu aivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä täynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme tuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä, jotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja olivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä Maubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään jätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla paikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan erään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä suurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan siviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei ollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on rakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme lausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että tämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet "les boches". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen arvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen), ja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä ainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli sitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä oli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja sitäpaitsi "Unterstände" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa joukkoja vietiin.
Kaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty asemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita. Jälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää täplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena ja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi valtava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi niitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä 1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului ainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan lentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen. Unohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti seudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla kuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80 kilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.
Vielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se vietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian jälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin. Meille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg sijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä parhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä väsyneeksi. "Ei juolahda mieleenikään", vastasi hän. "Toisinaan olen surrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana." Tuota ei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan jatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla tavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta — vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa sijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja itärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä ylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui suopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen tapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari tuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton mies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he olivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa, mistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin venäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina seuranneet toisiaan. "Ludendorff on sotarouvani", sanoi Hindenburg, ja tätä "sota-avioliittoa" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus häirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä. Hindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta hän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä toisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä räjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä asemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä automobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.
Yötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin pieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä oli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä ei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme lähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia. Siellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60 markkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja. Päivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel Britannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa me vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena naapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von Giese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä syksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan, jossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja jonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet runsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen Berliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.
Berliini, elokuussa 1918.
Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.
Jo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat toivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa hallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin ehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi pääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin, että Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli kelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan tekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten teostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti Saksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana — Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä herttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin suomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo silloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin Badenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan ruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan itselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven Hedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä erittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.
Kun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat olivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa koskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen Suomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista ajatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta unelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi voimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa hankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas Ferdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen valtaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa päätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat herttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla professori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin. Molemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen ja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että ruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään kysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen ja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan kysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli edellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran arkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän, kun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä vähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan myöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut päivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja vieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme pitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista ja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia. Herttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä ryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen kannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme. Hän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan viisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina olin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän puhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme tarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen vaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että herttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut mihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena, vaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani suhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme sitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata hallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan ei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja ruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille Kaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia hallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen pohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin järkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä kävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän Berliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias "meidän kuninkaaksemme" lujittui minussa yhä enemmän.
En tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin olin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln avulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt hallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin ponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se ajatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle. Tästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä olevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden suosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa politiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan korvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei tarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui suoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että ensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen sotaväen keskuudessa.
Saksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi hallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita sitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin poliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina paljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla ruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi puheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän oli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja voi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen prinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa ja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan ehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka saksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle hallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää myöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään sitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään mielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut tähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman sotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin prinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista aloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä. Nyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä ja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään toimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun pitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja minä tietysti noudatin määräystä.
Minun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa v. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä ulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan ikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen keskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann alkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli mahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta valtakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan varsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen jälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta Suomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei katsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin, että sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v. Kühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina esiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.
Vähän ennen kotimaahan lähtöäni kävin ulkoasiainministeriössä puhuttelemassa salaneuvos Nadolnya, joka ilmoitti keisarin esittelyssä selittäneen, ettei mikään hänen huoneensa prinssi voinut tulla kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken dynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, ja että hän mielellään näkisi herttua Adolf Friedrichin tulevan Suomen kuninkaaksi. Seuraavana päivänä — luullakseni kesäkuun 29:ntenä — oli v. Kühlmann kutsunut minut puheilleen. Hän ilmoitti saman kuin Nadolny ja antoi tehtäväkseni asian esittämisen hallitukselleni. Kesäkuun 30 päivän iltana palasi von Bonsdorff käynniltään kotimaasta ja hänen mukanaan saapui eräs senaattori. Mikäli myöhemmin sain tietää, oli heidän tehtävänään työskennellä Berliinissä prinssi Oskarin ehdokkuuden hyväksi, ja tämän piti tapahtua sikäläisestä lähetystöstä välittämättä.
Aikaisemman sopimuksen mukaisesti minä matkustin heinäkuun 1 päivänä Tukholman kautta kotimaahan. Samalla kertaa lähti parooni v. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja antamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli pyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin pitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen matkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun prinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei voinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan aamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä Rosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme Helsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.
Kun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän, kohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka minua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar on saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi kerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf Friedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen, että herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin vaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli nähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai sai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin ehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia arvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa, ulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli vaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja olosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin toiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja pysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun jäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei merkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat aikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä havaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä kokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin ainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys sekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani siihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden kanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin hallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä henkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa saisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.
Sillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä innokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat olleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden kanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä, jolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein tekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan ulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen. Mihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin ehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin asianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin saada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen yhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen "salajuoniensa" katsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.
Muutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin palannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem Busschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen hallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen pojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin ilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein, kaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään oikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että sitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se kerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla oli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet, lujittui todellakin tämän johdosta.
Saksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi siihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei kuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli vähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut torjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun prinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin silloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten sain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety keisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui keisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa hänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi preussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas sopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja kokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi Hindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen lausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa prinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta hänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti hallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja minä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka koskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.
Prinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi ulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen ja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan tyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja epäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi sisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin kuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo silloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden ulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin epäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle ehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi Friedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin vielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen kuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei mecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta ehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli halukas ottamaan toimen vastaan.
Eduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja hallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia varten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan ehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli henkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet kielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.
Olin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle Ylä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut kutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä tai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen hallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä toistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä olivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta varten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi määrätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.
Elokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet, saapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän tehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen toivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko siitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin luona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26 päiväksi.
Audienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista kysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena. Keskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään kantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen suunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista saksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa, jota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa. Sanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa huomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos hylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen oli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden ainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta sekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen asemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta alkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin seurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa asianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt niin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua ohjelmaa.
Elokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von Hintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti lähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus suhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen hallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että enemmistöpuolueiden piireissä.
Wilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan olisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä. Hallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä. Asia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti tuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu keisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen aikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich Wilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin prinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli vielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin sain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias. Tunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana, mutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla kärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa herättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen kohdistuvaa huolehtumista.
Seuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel Edenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne konferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli painostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin vetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta aiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen epäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin tunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille perusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva herttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli tapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen minä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään, ettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti velvollisuuteni julkaista sellainen selitys.
Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle, että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas, nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.
Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä, tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia, lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja "todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.
Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.
Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä. Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa. Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun 11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen: hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.
Berliinissä syyskuulla 1918.
Käynti Friedrichshofissa.
Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille, lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.
Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman: "Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa. Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin. Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan. Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä tervetullut Friedrichshofiin.
Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16 päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35 minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut 1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt. Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia. Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.
Kun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin työhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen siitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä odottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle oli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan etukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi leikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja rasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta saman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän sanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun hän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.
Hetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin, ja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe, jolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on keskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän muistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria. Hänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista. Sota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin aterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista, paroonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten porvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei ollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa kuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli luontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa ajassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä henkilökohtaisiakin kysymyksiä.
Kun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa, erkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua astumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme tunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä, jotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä muita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat ilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan levottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja keskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten virkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan kysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin niin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan, huomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin, menoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla kaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä kuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut harrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua Adolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten hän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon omasta ehdokkuudestaan. "Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on käännytty minun puoleeni", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani kysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi tehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi. Prinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla "katsomatta oikeaan tai vasempaan" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen saadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän tuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän ei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut eräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan hiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat sekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he omaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa Vaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen Saksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi myöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen Suomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen yhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa. Varsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan piiriin.
Tuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä hetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan, pieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat puoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut herätti palvelija, joka ilmoitti, että "die hohen Herrschaften" olivat pyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä oli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen jäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen kaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota) Frankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja käytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi, että lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme lähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä, sitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan kavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari vihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi puhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka osoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän sanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen ja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi suomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli maininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan Fredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä jotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen vanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän piti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana astumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.
Prinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin niitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen kysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan ja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa Frankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi jonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi katseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa yhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman mennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme prinssi lausui äkkiä: "Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää minun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa pitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan vaikutuksen." Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti minulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.
Palasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken kuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa minä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä askelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa siitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme yöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä oli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat pudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli. Yörauhaamme ei kumminkaan häiritty.
Ensimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman, että hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin velvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma vakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme toisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta 7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan, että lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella minua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan kaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen yksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat yksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin, Menzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa pian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen tohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella kanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista tehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä huolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun mielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean, mutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista tapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta ryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään vaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja tai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin mieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti sommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän oli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt väärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle hallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä kuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois vielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi — arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet. Mikään "Minderheitskönig" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa ei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen sukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän voinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi oli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei halunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei voinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi hän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota nyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka suurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen sähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua myöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen. Hänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen ristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan ja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa jakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä. Kaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli velvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin sisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi tai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta — lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle hän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. "Jos ja kun kerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni Suomen valtiosääntöä", hän sanoi, "niin pidän sen järkähtämättä". Omasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: "Isäni täytyi luopua vaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa kuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat huulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät ehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli välttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti preussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka ryösti dynastialtamme sen oikeuden."
Prinssin itsestään antama kuva ja se mieliala, jonka vallassa hän oli, vaikuttivat minuun syvästi. Kiitin häntä siitä suuresta luottamuksesta, jota hän oli osoittanut minulle, vieraalle henkilölle, ja koetin parhaani mukaan hälventää hänen epäilyksiään ja levottomuuttaan sekä asiallisin että inhimillis-henkilökohtaisin todistein ja onnistuinkin kenties jossakin määrin. Ainakin sanoi prinssi tuntevansa itsensä tyynemmäksi saatuaan purkaa sydämensä. Hän huomautti puolusteekseen, että hän tunsi itsensä ihan yksinäiseksi ja ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut neuvotella.
Prinssi tahtoi asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että maalaisliittolaiset ottavat vaaliin osaa. Minä sain hänet kumminkin tuosta luopumaan, ja hän määritteli kantansa siten, että hänellä tulisi olemaan täysi oikeus harkita vaalin tulosta, ilmaisiko se kansan kannatusta siinä määrin, että hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan kuninkuuden ja toivoi, ettei mitään lähetyskuntaa lähetettäisi hänen luokseen, ennenkuin hän oli antanut lopullisen vastauksen. Lupasin ilmoittaa tämän hallitukselle. Hän tahtoi vielä huomauttaa, ettei hän halunnut väistää kohtaavia vaikeuksia; hänen sydämensä oli jo kiintynyt uuteen tehtävään ja kaikki hänen tähän asti suomalaisista saamansa vaikutelmat olivat olleet hyviä, mutta hän ei tahtonut tulla, ellei ollut varma siitä, että menetteli oikein ja että se vastasi kansan todellista toivomusta. Hän uskoi voivansa ylvästelemättä vakuuttaa, ettei ketään hallitsijaehdokasta elähdyttäneet omat laskelmat vähemmän kuin häntä itseään. Hänen oikeamielisyytensä ilmauksena on mainittava, että kun minä hänen kysyttyään, mitä Schaumanin kirjeeseen oli vastattava, arvelin ettei suoranainen vastaaminen kenties ole tarpeen, niin hän huomautti vastaamisen olevan välttämätöntä, koska kirje todisti rehellistä vakaumusta, oli asiallinen ja kohteliaasti kirjoitettu.