Prinssi saattoi minut hotelliin, puristi jäähyväisiksi lämpimästi kättäni ja jätti minuun vakaantuneen vaikutelman rehellisestä, oikeamielisestä, tunnontarkasta persoonallisuudesta. Seuraavalla junalla, joka lähti klo 12 päivällä, matkustimme Berliiniin.
Vilpittömän lojaalisin tuntein, mutta jossakin määrin levottomana niihin vaikutelmiin nähden, joita tulisin saamaan tulevasta hallitsijastamme, olin saapunut Friedrichshofiin. Palatessani olin täysin levollinen, vieläpä tunsin syvää kunnioitusta prinssin luonnetta ja olemusta kohtaan ja olin todella häneen mieltynyt. Minulla ei ollut mitään aihetta ryhtyä vertailemaan häntä siihen mieheen, jota aikaisemmin oli yleisesti pidetty tulevana hallitsijanamme. Viimeksimainitun sopivaisuutta ja kelpoisuutta koskevaan ajatukseeni ei tarvinnut muuntavasti vaikuttaa sen lämpimän myötätunnon, jota prinssi Friedrich Karl oli minussa herättänyt.
Matkalta palattuani kirjoitin prinssille kirjeen kiittäen sekä Friedrichshofissa-olosta että hänen minulle osoittamastaan arvokkaasta luottamuksesta. Muutamia päiviä myöhemmin sain seuraavan vastauskirjeen, inhimillisen todistuskappaleen, joka hyvin kannattaa säilyttää jälkimaailmalle. Kirjeen lähtökohdan eli esilauselman ymmärtämiseksi on mainittava, että minä olin kirjeessäni ilmaissut sitä "persoonallista kiintymystä", jota prinssin persoonallisuus ja olemus oli minussa herättänyt. Kirje kuului:
Eure Exzellenz!
"Persönliche Anhänglichkeit"
Wenn ein Mann, der mit der diplomatischen Vertretung seines Ländes bei einer fremden Regierung betraut ist und in seiner Heimat, neben der hohen Stellung, die er einnimmt, allgemeine Achtung und Zuneigung geniesst, welcher überdies die Erfahrung seiner Jahre für sich hat, eine andere, ihm bis zu diesem Tage fremde Persönlichkeit seiner persönlichen Anhänglichkeit versichert, so ist dies etwas so ungewöhnliches, dass diese Persönlichkeit sich darauf etwas einbilden darf.
Ich danke Ihnen! Ich nehme Ihre Worte, wie sie gesprochen sind, und freue mich des Geschenkes, das Sie mir damit machen. Dass mir Ihre Anwesenheit und die Art, wie Sie mir entgegenkommen, wohlgetan hat, werden Euere Exzellenz verstanden haben. Die Bekanntschaft mit Ihnen ergänzte den Eindruck, den Ihre Landsleute auf mich machten, in vollkommenster Weise und gab mir Mut auf dem beschrittenen Wege vertrauensvoll weiter zu gehen. Manches mag eine etwas andere Gestalt annehmen, als es anfänglich schien, aber dessen können und müssen Sie versichert sein, dass ich, was an mir liegt, tun werde, damit wir zusammenkommen, Ihr Volk und ich!
Unterstützen Sie deshalb, was ich mir vorgesetzt habe und womit ich hervortreten werde, davon Finnland bedarf, um nicht im trüben Wirbel republikanischer Utopie und Korruption zu versinken, denn nach allem, was ich sehe, ist es noch eins der wenigen Länder, deren Volk im Herzen rein und unberührt ist.
Dass mir von hier ausnicht mirvon sozialistischer Seite Schwierigkeiten kommen, werden Sie aus den Blättern sehen. Fürmichwill ich nichts, fürFinnlanddas Rechte und Beste. Das glauben Sie und däran halten Sie fest. Zeitungslärm berührt mich nicht.
Euerer Exzellenz ergebener
Friedrich Karl.[14]
Kuvailtuani ensimmäistä kohtaustani sen ruhtinaan kanssa, joka — toivokaamme niin — kerran tulee kuninkaaksemme, en ole voinut olla ajattelematta, että kuningaskysymyksessämme ilmenee omituinen kohtalon ironia. Se politiikka, joka suuntautui Mecklenburgin herttuan ehdokkuutta vastaan ja pyrki saamaan Hohenzollern-suvun jäsenen Suomen valtaistuimelle, perustui — mikäli sen pohjana oli asiallisia syitä — siihen käsitykseen, että Suomi tarvitsi hallitsijaa, joka olisi suursaksalaisten pyrintöjen ja Saksan sotilaspuolueen tyypillinen ja voimakas edustaja. Mecklenburgilaista ei pidetty tässä suhteessa riittävästi selväpiirteisenä ja sotilaallisesti voimakkaana. Ja tämä politiikka oli vihdoin, kohtalon ohjauksesta, johtanut ruhtinaaseen, joka olennoltaan ja katsantotavoiltaan oli alkuperäisten toivomusten ja tahtomusten selvä vastakohta. Suomen kansalle ei tämä tulos varmaankaan merkitse pettymystä!
Berliinissä, lokakuulla 1918.
Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.
Syyskuun 22 päivänä sain tällaisen sähkösanoman: "Erittäin tärkeätä saada vielä kerran persoonallisesti puhutella Teidän Ylhäisyyttänne. Olisin kovin kiitollinen, jos se voisi tapahtua aivan pian. Friedrich Karl." Samana päivänä telefonoi kumminkin tohtori H. Holma, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli saapunut Friedrichshofiin opettamaan prinssille suomea, että viimeksimainittu oli muuttanut suunnitelmaansa ja saapuu Berliiniin 23 päivän aamuna. Heti hänen tultuaan menin hänen luokseen Adlon-hotelliin, ja sitten lähdimme yhdessä lähellä (Roonstrasse 8) sijaitsevaan asuntooni. Prinssi näet halusi häiriintymättä keskustella kanssani. Lausunnot, joita oli esiintynyt saksalaisissa lehdissä (Vorwärtsissä, Germaniassa, Frankfurter Zeitungissa y.m.) olivat yhä enemmän vakaannuttaneet hänessä käsitystä, ettei hänen tulisi ottaa vastaan kruunua, ellei kuninkaanvaali osoittaisi todellista enemmistöä. Hänen mielestään ei saanut edes näyttää siltä, että kuningas oli valittu vastoin kansan tahtoa. Hän tahtoi kumminkin asettua maamme käytettäviin ja oli senvuoksi halukas, siinä tapauksessa, etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa vaaliin, "ryhtymään Suomen valtion hoitoon", kunnes kansan tahto voisi selvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa. Jos kansa sitten haluaisi hänet kuninkaaksi, olisi hän käytettävissä, ellei, lähtisi hän maasta katkeruutta tuntematta. Hän ei ollut mikään kruununtavoittelija, vaan tahtoi maan parasta. Prinssi halusi kuulla, mitä minä ajattelin tästä suunnitelmasta. Sanoin hänelle, ettemme olleet voineet odottaa sellaista uhrautuvaisuutta hänen puoleltaan. Lausuin toivomuksenani, ettei tarvitsisi käydä niin, ettei hän heti voisi astua valtaistuimelle, mutta sanoin täysin ymmärtäväni hänen jalon ehdotuksensa ja tuntevani myötätuntoa sitä kohtaan. Vastaukseni herätti hänessä vilpitöntä iloa, ja hän puristi kättäni. Prinssi huomautti olevan omituista, että tuo ajatus väliaikaiseen valtionhoitoon ryhtymisestä oli ilmennyt yht'aikaa eri tahoilla. Se oli ollut lausuttuna sosialistisessa Frankfurtin "Volksstimme"-lehdessä prinssin mahdollisena tarkoituksena, vaikka hän ei ollut lausunut ajatustaan julki, hän oli saanut eräältä henkilöltä, jonka mielipide merkitsi hänelle jotakin, kirjeen, jossa esitettiin samanlainen ehdotus, ja vihdoin hän oli Berliiniin matkustaessaan sattumalta tavannut hyvän ystävänsä, Badenin prinssin Maxin, joka hänkin oli puhunut samaan suuntaan. Prinssi tahtoi nyt mielellään tavata valtionhoitajaamme keskustellakseen asiasta hänen kanssaan ja oli ajatellut tätä tarkoitusta värien matkustaa Tallinnaan. Minä kannatin hänen suunnitelmaansa, koska pidin kohtausta, prinssin luonnonlaatuun nähden, monessa suhteessa toivottavana. Kysyttyäni, halusiko hän minun lähtevän mukaan, hän vastasi; että jos vain voisin lähteä, olisi se hänelle erittäin mieluista ja että hän silloin tuntisi itsensä paljoa rauhallisemmaksi matkaan ja sen tarkoitukseen nähden. Päätimme, että matkalle lähdettäisiin jo samana iltana. Sähkötin asiasta Helsinkiin ehdottaen, että valtionhoitaja ja senaattori Stenroth olisivat syyskuun 25 päivänä Tallinnassa prinssiä tapaamassa.
Prinssi söi sitten päivällistä luonani ja, me lähdimme matkaan klo 1/2 10 illalla. Parooni Flotow ja tohtori Holma sekä prinssin palvelija matkustivat kanssamme. Käytettäväksemme oli jätetty salonkivaunu Riikaan saakka. Prinssi keskusteli kanssani vielä kauan, ennenkuin vetäytyi yölevolle. Seuraavana aamuna olimme Allensteinissä ja kuljimme niiden Itä-Preussin seutujen ohi, joihin venäläiset olivat sodan alussa tunkeutuneet ja joista Hindenburg oli heidät sitten karkoittanut. Hävityksen jälkiä tuskin enää näkyi. Aamukahvi nautittiin ravintolavaunussa, ja minun evääni tulivat hyvään tarpeeseen. Vallattujen alueiden rajan yli kuljettiin Poszerunyssä. Passeja ei kysytty eikä minkäänlaista tarkastusta tapahtunut. Päivä vietettiin muuten keskustellen, lueskellen ja lepäillen. Prinssi ei laiminlyönyt tohtori Holman antamaa opetustuntia. Kun illalla 1/2 10 tulimme Riikaan, ilmoitti meille rautatiepäällikkö kreivi v. Waldersee, ettei salonkivaunua ollut saatavissa ja että meitä Tallinnaan vievä juna ei ollut vielä saapunut. Sen oli määrä lähteä vasta myöhemmin yöllä. Me palasimme salonkivaunuumme ja nukuimme siellä pari tuntia. Sitten meidät herätettiin, ja me lähdimme toiselle asemalle, josta Tallinnan juna lähti. Riikasta eteenpäin näet on raideleveys vanha venäläinen, joten ei ole olemassa mitään suoranaista läpikulkuliikennettä. Meille osoitettiin kaksi toisen luokan osastoa tavallisessa venäläisessä matkustajavaunussa. Klo 2 yöllä lähdettiin matkaa jatkamaan. Me nukuimme niin hyvin kuin osasimme.
Seuraavana aamuna saimme tyytyä siihen, mitä eväslaukkuni voi tarjota, kun mitään ravintolavaunua ei ollut mukana. Me järjestimme pienet kekkerit prinssin osastoon. Matka kävi Walkin ja Tarton kautta. Prinssi osoittautui hyväksi huomioiden-tekijäksi. Hän matkusti avoimin silmin ja hänen mielenkiintoaan herätti kaikki, mitä tuli näkyviin, lähinnä kirkot ja rakennustyylit, mutta myöskin maisemat, geologiset muodostumat, maanviljelys y.m. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt näissä seuduissa, mutta näytti kumminkin hyvin perehtyneen niiden maantieteeseen ja myöskin Itämerenmaiden historiaan. Keskustelu kosketteli kaikenlaisia aiheita, mutta prinssi palasi mielellään siihen asiaan, joka nyt askarrutti eniten hänen ajatuksiansa. Koetin saada hänet pistäytymään Tallinnasta käsin Helsingissä aivan inkognito, mutta hän tahtoi torjua kiusauksen, koska sellainen käynti voi helposti tulla tunnetuksi ja väärin ymmärretyksi. Klo 1/2 7 saavuimme Tallinnaan, neljä tuntia myöhästyneinä. Senaattorit Stenroth ja Talas olivat asemalla. Ensinmainittu sekä Suomen konsuli, tohtori T. Kaila, esiteltiin prinssille. Prinssi tuli asumaan saksalaisen maaherran parooni von Seckendorffin luo, minä taas asetuin Goldener Löwe-hotelliin, missä Svinhufvud ja senaattoritkin asuivat. Illaksi meidät oli kutsuttu von Seckendorffin luo, mutta sitä ennen me kohtasimme prinssin. Suomen nykyisen väliaikaisen valtionpäämiehen ja tulevan kuninkaamme välinen kohtaus oli luonnollisesti jo ulkonaisessakin suhteessa tavallaan mielenkiintoinen. Prinssi tervehti tavalliseen vaatimattoman hiljaiseen tapaansa, Svinhufvud taas ilmaisi voimakkaammin ilonsa saadessaan tervehtiä miestä, jonka toivoimme saavamme kuninkaaksemme ja joka tulisi ryhtymään valtionpäämiehentoimeen hänen jälkeensä. Olin jo aikaisemmin matkan varrella valmistavasti kuvaillut prinssille valtionhoitajamme olemusta ja hänen omalaatuisuuttaan. Prinssi toi esiin ne epäilykset, joita hänellä oli kruunun vastaanottamiseen nähden, ellei ollut varmoja takeita siitä, että menettely oli kansan toivomuksen mukainen ja mainitsi suunnitelmansa, jonka mukaan hän mahdollisesti ryhtyisi valtion hoitoon vain toistaiseksi. Hän esitti asian koruttomasti, vaatimattomasti, inhimillisesti. Svinhufvud selosti hallituskysymyksen tilaa ja toivoi eduskunnan, maalaisliittolaistenkin, hyväksyvän uuden, valtiomuotoa koskevan sovitteluehdotuksen, ennenkuin kuninkaanvaaliin ryhdyttäisiin. Hän vakuutti, että prinssi saisi joka tapauksessa tarkoin harkita vaalin tulosta, ennenkuin hänen tarvitsi antaa lopullinen vastauksensa. Prinssin jalolle toistaishallitusta koskevalle ehdotukselle senaatti oli antanut täyden arvon, mutta ei ollut tahtonut vielä siihen suostua, koska toivottiin prinssin voivan suostua ottamaan vastaan kruunun kohta vaalin tapahduttua. Konferenssi kesti puoli tuntia, jonka kuluttua käytiin illalliselle. Senjälkeen me vielä istuimme hetken yhdessä kahvin ääressä. Prinssin huomiota herätti erikoisesti se, että Svinhufvud, tapansa mukaan, veti esiin ison puukkonsa ("stiletiksi" prinssi mainittua esinettä nimitti) tylpistääkseen sillä sikarinsa.
Seuraavana aamuna klo 10 kokoonnuimme jälleen prinssin luo tunnin ajaksi keskustelemaan valtiomuotoja hallitsijakysymyksestä. Silloin huomautettiin vieläkin, että prinssin jalo toistaishallitusta koskeva ehdotus oli syvästi liikuttanut senaattia. Sitä ei kumminkaan tahdottu ilmoittaa, koska maalaisliittolaiset suurina taktikkoina voisivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Senaattorit sanoivat hyvästi ja valmistautuivat palaamaan laivallaan ("Eläköön") Helsinkiin. He olivat käyntiinsä erittäin tyytyväiset ja olivat mieltyneet prinssin persoonallisuuteen. Minä jäin Tallinnaan, ettei prinssin tarvinnut viettää aikaansa yksin. Parooni von Flotow ja tohtori Holma näet olivat aamulla matkustaneet Helsinkiin.
Teimme sitten erään tallinnalaisen oppaan seurassa automobiiliretken ympäri kaupunkia katsellaksemme sen nähtävyyksiä, varsinkin kirkkoja, ritarihuonetta ja raatihuonetta. Prinssin mieltä kiinnittivät kovin nuo historialliset muistot ja taidehistoriallisessa suhteessa merkittävät esineet. Hänen taiteellinen katseensa ja historiallinen aistinsa ilmaantuivat peittelemättä hänen mietelmissään. Huomasi, että hän erikoisesti harrasti kaikkea tähän kuuluvaa. Mutta kaikki nämä muistot olivat hänen mielestään hoidottomassa tilassa, ja myöhemmin hän sanoi minulle tunteneensa vastustamatonta halua antaa siivota, järjestää ja panna kuntoon kaikki. Iltapäivällä teimme retken Katharinenthaliin, katselimme näköalaa merelle ja kaupunkiin ja tarkastelimme Pietari suuren taloa. Illaksi oli v. Seckendorff kutsunut meidät upseerikasinoon, jossa paitsi useita upseereja oli vieraina myöskin eräitä baltilaisia, m.m. paroonit Dellinghausen ja Schilling. Seuraavana päivänä aikaisin aamupäivällä palasivat parooni v. Flotow ja tri Holma Helsingistä, ja klo 1/2 3 lähdettiin paluumatkalle, nyt omassa erikoisessa ensiluokan vaunussa.
Prinssi näytti olevan tyytyväinen käyntiinsä. Svinhufvud oli tehnyt häneen perin rehellisen ja luotettavan vaikutuksen. Hän oli prinssin mielestä kuin tukipylväs, "joskin kulmikas". Se hyvä käsitys, joka hänellä oli suomalaisten rehellisestä, suorasukaisesta luonteesta, oli Tallinnan kohtauksen aikana vieläkin vakaantunut. Baltilaiset olivat hänen mielestään tosin tottuneempia käyttäytymään kuin suomalaiset, mutta heidän käytöksessään oli jotakin itsetietoista, "on jotakin olevinansa", mikä ei häntä miellyttänyt. Suomalainen laatu, mikäli hän oli sitä oppinut tuntemaan, oli hänestä sympaattisempi. Hän löysi mielessään heistä jotakin oman itsensä sukua. Käynti oli hänessä vieläkin vakaannuttanut tunnetta, että hänellä oli Suomessa tehtävä. Tuomiokirkon tasanteella sijaitsevan asuntonsa akkunasta hän oli monta kertaa luonut katseensa kohti näkymätöntä ja tuntematonta, näköpiirin tuolla puolen olevaa maata, josta kenties oli tuleva hänen toinen kotimaansa.
Riikaan saavuimme varhain seuraavana aamuna, mutta myöhästyneinä. Berliinin juna oli jo lähtenyt. Saimme viettää Riiassa seitsemän tuntia, joka aika suurelta osalta käytettiin kaupungin katselemiseen. Aseman komentaja, kelpo baijerilainen insinööri ja Oberleutnant Fodermeyer, joka puhui melkein aito yläbaijerilaista murretta, oli oppaanamme. Kahviaamiainen nautittiin upseerikasinossa ja senjälkeen käytiin katsomassa kauppatoria ja muutamia kirkkoja, jotka herättivät prinssissä erikoista mielenkiintoa. Ostelimme erinäisiä tavaroita, joita Berliinissä ei ole kaupoista saatavissa. Päivällinen tarjottiin siinä salonkivaunussa, joka oli jätetty käytettäväksemme Berliiniin matkustamista varten. Päivälliselle oli kutsuttu mainittu aseman komentaja ja kreivi Waldersee. Prinssin teeskentelemätöntä, luonnollista ihmisten arvostelemistapaa kuvaa se, että koruton, vilpitön baijerilainen insinööri-luutnantti miellytti häntä paljon enemmän kuin tuo aristokraattinen, mutta kielevä kreivi. Hän sanoi meille olevansa hyvillään, kun viimeksimainittu poistui matkustettuaan kanssamme Mitauhun asti. Ennenkuin sinne saavuimme, kuljimme entisten venäläisten ja saksalaisten taistelulinjain ohi, ja kreivi, joka oli ollut mukana, selitti meille niiden laatua ja merkitystä. Useimmat näiden seutujen rakennukset olivat raunioina. Matkan aikana saimme Berliinin lehdistä tietää Bulgariassa sattuneen katastrofin. Se herätti luonnollisesti sekä prinssissä että minussa suurta levottomuutta. Meistä tuntui, että rajuilma oli tulossa.
Seuraavana päivänä, syyskuun 29:ntenä klo 1/2 4 olimme jälleen Berliinissä. Asemalla oli lähetystön henkilökunta meitä vastaanottamassa. Myöhemmin iltapäivällä kävi prinssi vielä luonani sanomassa jäähyväiset ja sopimassa tietojenvaihtamisesta lähinnä seuraavana aikana. Illalla hän matkusti Frankfurtiin.
Berliinissä lokakuulla 1918.
Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä elokuussa 1918.
Käynti prinssi Heinrichin luona ei ollut luonteeltaan poliittinen eikä historiallinen, se on vain henkilökohtainen muistelo. Valtionhoitaja oli myöntänyt suurristin prinssille, joka oli Saksan Itämerenlaivaston ylipäällikkönä silloin kun tapahtui se merisotatoimi, joka oleellisesti vaikutti Etelä-Suomen vapautumiseen. Olin saanut tehtäväkseni viedä henkilökohtaisesti kunniamerkin hänelle. Tiedusteltaessa hän oli antanut ilmoittaa ottavansa vastaan meidät, minut ja lähetystönsihteerin vapaaherra Wreden, lokakuun 28 päivänä Kielin linnassa. Me lähdimme Berliinistä edellisenä iltana, tulimme aamulla Hampuriin ja jatkoimme sieltä heti matkaa Kieliin, jonne saavuimme klo 11 aamupäivällä. Prinssin kamariherra von Rumour oli meitä vastaanottamassa automobiileineen, joka vei meidät vanhaan, muistorikkaaseen Holsteinin linnaan, jossa prinssi on jo kauan asustanut. Se sijaitsee puistossa aivan rantalaiturin ääressä tarjoten yli Kielinlahden, sataman ja suurten veistämölaitosten ulottuvan näköalan. Meidät majoitettiin pieneen, mutta aistikkaasti sisustettuun kolmihuoneiseen huoneistoon. Kun olimme saaneet itsemme kuntoon, vietiin meidät prinssin isoon, kauniiseen työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa hän amiraalinunivormuun pukeutuneena otti meidät vastaan. Prinssi on komea germaaninen tyyppi, tukka lyhyeksi leikattu, vaalea parta harmahtava, harmaansinisissä, keisariveljen silmiä muistuttavissa silmissä hyvä katse. Kasvoista huomaa, että hän on ollut merimiehen toimissa.
Hänelle lausumissani sanoissa huomautin siitä merkityksestä, joka Itämerenlaivastolla on ollut vapaustaistelussamme ja prinssin henkilökohtaisesta osanotosta onnellisesti suoritettuun merisotatoimeen sekä siitä mielenkiinnosta, jota hän on aina osoittanut maatamme kohtaan. Pitkähkössä vastauspuheessaan prinssi lausui ilonsa sen johdosta, että maamme oli saavuttanut kauan kaipaamansa vapauden ja vilpittömän mielihyvänsä saadessaan kantaa Suomen vapaudenristiä muistona maasta, joka oli aina ollut hänen sydäntään lähellä ja jota kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta. Hän oli oppinut tuntemaan Saksassa muodostetun suomalaisen pataljoonan ja oli saanut hyvän vaikutelman siitä samoinkuin niistä reippaista nuorista miehistä, jotka punaisten vallan aikana olivat lähteneet Suomesta Tallinnaan, missä hän oli silloin oleskellut.
Hetken kuluttua ilmaantui prinssin puoliso, prinsessa Irene, Venäjän onnettoman keisarinnan sisar. Hän teki miellyttävän vaikutuksen osoittaen sitä ylhäistä koruttomuutta ja hienoa ystävällisyyttä, joka mielestäni on saksalaisille prinsessoille luonteenomaista ja tekee heidän kanssaan seurustelemisen luontevaksi ja keskustelun helpoksi. Me palasimme huoneisiimme, ja puoli tuntia myöhemmin meidät kutsuttiin lunchille. Minä istuin prinsessan vieressä ja prinssi vastapäätä. Paitsi meitä olivat läsnä amiraali Bachmann, paikkakunnan pääamiraali, prinssin ajutantti, eräs korvettikapteeni, jonka nimen olen unohtanut, kamariherra von Rumour, ja kaksi hovinaista, joista toinen oli mecklenburgilainen neiti von Oertzen. Prinssillä oli rinnassaan suurristin krashaani. Keskustelu oli sujuvaa ja vilkasta, mutta etupäässä ei-poliittista. Prinssi kertoi paljon oleskelustaan Tallinnassa edellisenä talvena ja keväänä. Eräs episodi, joka erityisesti näytti herättäneen hänessä mielenkiintoa oli suomalaisten suorittama jäänmurtaja Volynetsin kaappaus ja aluksen tuominen Tallinnaan, josta tapahtumasta hän päivällisen jälkeen näytti onnistuneita valokuvia. Mainittu alus oli ollut erittäin tärkeä Suomenlahdella suoritetuissa sotaliikkeissä. Ellei sitä olisi ollut, olisi tuskin onnistuttu laskemaan Brandensteinin joukkoja maihin Loviisaan. Tämän sotatoimen, joka oli varsin oleellisesti vaikuttanut punaisten vallan murtumiseen, oli prinssi suunnitellut hankittuaan aikeelleen keisarin suostumuksen. Hän olisi itse mielellään matkustanut Suomeen, lähinnä Helsinkiin, mutta keisari oli poliittisista syistä kieltäytynyt antamasta suostumustaan, koska tahtoi välttää kaikkia väärinselityksiä. Pellingin osaston vaarallisesta, rasittavasta vaelluksesta jäitse Viron rannikolle teki prinssi laajasti selkoa arvostellen erittäin kiittävästi osanottajien rohkeutta ja kestävyyttä. Mukana olleen sairaanhoitajattaren neiti Ruinin urhokkuus oli sekin herättänyt hänessä kunnioitusta. Monivuotisesta ajutantistaan, korvettikapteeni Reuterista, joka on Helsingissä syntynyt ja puolisuomalainen, lausui prinssi kunnioittavia ja myötätuntoisia sanoja. Reuter oli varmaan osaltaan herättänyt prinssissä mielenkiintoa maatamme kohtaan. Vierustoverini prinsessan kanssa keskustelin kaikenlaisista asioista, m.m. käynnistäni Friedrichshofissa ja hänen sisarestaan, Venäjän keisarinnasta. Prinsessa uskoi varmaan tietävänsä, että hän ja tsaarin tyttäret olivat elossa.
Päivällisen jälkeen, nauttiessamme kahvia, jota tarjottiin prinssin työhuoneessa, keskustelin kauan hänen kanssaan ikkunan ääressä, näköalanamme Kielinlahti. Keskustelu johtui koskettelemaan sotaa ja Saksan sisäpolitiikan uusinta kehitysvaihetta. Prinssi ei pelännyt voimakasta vasemmalle kääntymistä, jota hän piti luonnollisena ja jonka hän uskoi olevan omansa kokoamaan Saksan kansaa. Hänen mielestään oli siten torjuttu verisen vallankumouksen mahdollisuus. Kysyttyäni, kuinka keisari suhtautui suureen suunnanmuutokseen, prinssi vastasi keisarin seuraavan tyynesti tapahtumain kehittymistä ja vakuutti, ettei hän pohjaltaan ollut demokratialle ollenkaan vihamielinen. Sosiaalisissa uudistuksissa oli aina voitu luottaa keisarin harrastukseen ja myötävaikutukseen, Hän korosti myöskin keisarin rauhanrakkautta ja huomautti, että se hallitsijakuva, jota vastaan entente suuntasi hyökkäyksiään, oli aivan vääristelty.
Prinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja Keisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen, mutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me suostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme nopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi oppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä ja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut siellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta. Tekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina Hollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei sodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme ohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin, jättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu sukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko joukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki tuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat jo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat muutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat vallankumouksen.
Kanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja teknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme automobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme iltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen tuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä tutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui vallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina muuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla punainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle pakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.
Emme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi Hampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen hotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita. Alsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden ja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin Berliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen saarrostilan vaikutus ankarampana.
* * * * *
Suurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia se jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von Hertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa kukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan Hindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa nyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja nöyryytettyyn isänmaahan.
Berliinissä marraskuulla 1918.
Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.
Katkelmallisia muistiinpanoja.
Sattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen lähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien ja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea, kohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa ympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan väsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja ruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä ja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle alttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut valtoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän mielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi maa ja kansa on saatettu.
Tuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui kansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti uhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen alkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen sinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla rintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt vakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun Saksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot kasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista levottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun sekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja vastaan ei voitu pitää puoliaan.
Syyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa kärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi Friedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta herättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin solmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen horjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille paitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen vaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka oli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin, oli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja lisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen jälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm. Bulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia rauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin liittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja Saksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä älyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa, joka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa voimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo elokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille ollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää kestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli nyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat hallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin yksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian voimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan lähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin vallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita pidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui Badenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden valtiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa huomatuimpana sosialisti Scheidemann.
Badenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti tyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään kansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista iloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut mitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen katsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen myöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka, että hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi olevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän näytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti neitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali, parvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin ensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti oli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän oli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.
Jännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta, joka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa mainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt Wilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään hänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa. Viimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa epäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema silloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta, mutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata. Vakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että aselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen pettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen käsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä, mutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan ollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi Maxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain ulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi, toteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann aselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan historiassa oli tehty.
Seurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto, joka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä sisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa siinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan valtakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin istunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen. Riippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.
Saman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran kokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa, sillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala, paljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään ollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön keskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän oppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan myöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa kantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan bremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan kokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli kuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.
Demokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta. Luultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat vaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi. Olihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan ehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat kumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin vapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan eheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen romahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla. Kuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu. Tasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen välttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa hädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa ilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta. Vapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme tarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi valtakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan pimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta." Valtaistuimen korkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet. "Uutta järjestystä" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa tahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet osalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva yhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan suuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen, sotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta sekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja bolshevistiset virtaukset.
Oli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän lähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista, jopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden ja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka nähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja, levitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet kuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja saksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin, vieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen. Hampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet — ent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti Pietarissa ilmestyviä "Vapaus" ja "Kumous" lehtiä sekä "Viesti" lehteä Tukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet johtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli väärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä äskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja Hampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.
Virallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja merkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa ruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet saivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat melkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet mielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä määrässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan ei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava salaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun neuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä pakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle, että kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan huolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän tuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli saanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän neuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet — varsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui sitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra Joffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa Friedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia lentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä. Siinä oli kiihoittavana otsakkeena: "Vaviskaa te verikoirat ja kansan murhaajat", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä, kuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota pikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin jo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen valtionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous oli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän bolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä Berliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.
Marraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka johtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt mainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut ilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja kapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin y.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen malliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä, vaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin Münchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta. Berliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara jännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan sosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa. Sosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat marraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin keisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.
Kävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni täsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia mielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos Schiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä ja oli aivan masentunut. "Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa murtuu nyt", kuului hänen tervehdyksensä. "Suuri työmme hajoaa pirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!" Minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona, rakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi hän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi katoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet itsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista hallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä huolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain oli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.
Samana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä. Hänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset olimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme luomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista ja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa solmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von Hülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja sisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten yllätysten varalle.
Seuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin ulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi saadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia miljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties olisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta tilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta ei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa kävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa ulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon valtakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf lausui m.m.: "Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme on aikeissa poistaa ruhtinaansa." Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä istunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen kannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.
Marraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan, aivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten tavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin luopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa ja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet valtaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan valtakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet toisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia oli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut silloin vielä annettukaan.
Vallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri paikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten myöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä järjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin ryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot lähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat sotilaita liittymään "vapausliikkeeseen", mikä yleensä onnistuikin. Vakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta hoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli palannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen miehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja ampumavaroineen "kansan" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla. Sotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten oli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja muut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin aseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti punaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne ja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet liikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla luopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin luopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin ilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max oli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan puheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.
Klo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea nähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon ihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta, osaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä esiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja siviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut miehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin hurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus ei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani automobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta toitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin Suomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa melkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista jäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne julistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä vertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä oli otsakkeena "Me ja bolshevikit", ja siinä määriteltiin lyhyin lausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen ero. Se päättyi seuraavin sanoin: "Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi johtaa kansalaissotaan." Eräs toinen julistus teroitti mieliin "itsekuria ja järjestystä".
Samaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo niille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa. Siellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan. Sieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne sotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset merkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki rauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille upseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa upseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus, illalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin meillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja yöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen kirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli ammuttu. Osa upseereja ja "Jugendwehrin" jäseniä yritti aktiivisesti vastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton toiveita.
Seuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli vielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei juuri sovi sanoa mieluiseksi: "Lokalanzeiger" esiintyi nimellä "Die rote Fahne" ja puolivirallinen "Norddeutsche allgemeine Zeitung" oli saanut nimen "Die Internationale". Liebknechtin kannattajat olivat miehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta kumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui linnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla, aiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät olleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön joukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma oli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja punaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli säteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni Brandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den Lindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja valtiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei ollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi "rautainen Hindenburg", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse suunnattuna Siegesallee'seen päin.
Väkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla tietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan alistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen. Sieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous oli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan äänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut toimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli hyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut rauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty vihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne olivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan mahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon alaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan ja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen. Traagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden onnettomuuksien koko painokkuus.
Samana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä suojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin ja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten kehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin lähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen. Ulkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta hallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin meille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin loukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli odottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet kuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan. Se päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä ja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista vapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia roistoja oli ammuttu verekseltä.
Eräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen lähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti minulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin päällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun poikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli koulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän arveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka vuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu. Asia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin hotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö seuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla asuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen seuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret miehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville, mutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet asumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana pidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat olleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko juttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti tutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon he olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja yksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti muutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli esitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä panttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin! Eräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut uutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin taistelemaan vallankumousta vastaan.
Jo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien sotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen suureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin sirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat) ja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat sosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten bolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta kokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin jyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä ja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka avulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan. Tuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa. Kansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert, Scheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann ja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi. Erikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan neuvonantajina ja teknillisinä avustajina.
Maanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne ja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin aseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst). Ulkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini melkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat hävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa rakennuksissa.
Sitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi täällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan ottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä rakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja lujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon porvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen ja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä kohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain sekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken, joka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen, mutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin työläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa puhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta, voivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä bolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa menestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista rintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen sujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen on asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää varmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys todennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti poikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on tähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että Saksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.
Sisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa huolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla. Elintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute, rikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan yhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet palkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus sekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron jatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman ahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. "Mutta", sanoi minulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, "parempi on kauhistava loppu kuin loputon kauhistus". Ihmeen tyynesti ja alistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee ilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle tai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman tunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle saksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni itsetutkistelu ja itsesoimaus. "Me olemme varmaan kovin erehtyneet, koska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää, ajattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai ääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta."
On sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti nauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja vihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä tahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä kuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni saksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että viholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He käsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen voimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole mikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.
Saksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta Saksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä löydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä maailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan ja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on kirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana on toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.
Berliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.
Lyhyt luku Ludendorffista.
Lähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi syntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä, joita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa saavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen sotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset hävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista neroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin puolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan ollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg. Viimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa kansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän oli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista taitavuutta ja voimaa; hän oli "toimintavoiman keskus". Kun vastoinkäymisten aika tuli ja "militarismiin" kohdistuva vastavaikutus alkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän oli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut ainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen ylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa laajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi sotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän se, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa olevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä hän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä taistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet kumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan haaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei armeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja jonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.
Kun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti tämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin rehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen tyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään asettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan. Vallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön puolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien kostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen toiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi häntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen vaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut hänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja voimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa turvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon kiittämättömyyttä osakseen.
En tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani kirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja uskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui ajattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään hän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa kääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet tarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä tilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä oli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa oli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että monet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme jäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina matkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo vaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen kohteliaisuuskin.
Marraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena lähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä matkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla automobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille. Olin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos suuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo oli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti hänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat poissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen paksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista kauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili, terävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut erehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa oloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi toisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt Ludendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt tuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja joka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu saksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa heinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot olivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti Saksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan sotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa ja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa pääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli pitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta ystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme vähäisenä ilmauksena. "Niin", virkkoi hän, "olenhan minä kerran auttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus". Olin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin syystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista lippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea Suomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen oli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea maanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui hän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen poistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja matkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle palveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä kumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi palaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että piankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten olojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä aselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut missään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt päämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin itsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön välille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut ja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt sota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan häirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli hänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta, millaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti tilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä kuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.
Astuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa asuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle onnellista matkaa. "Auf Wiedersehen" paremmissa olosuhteissa, kuului hänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet ja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan aavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti terveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan huomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.
Asiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi pysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin, missä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon. Hän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen nimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää pidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö lähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat hälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin "paenneen" käyttämällä "väärää" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui tammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin. Perille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle Mannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin täydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli tapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta poliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen vaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla. Pariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä katsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin passiasioita järjestämällä osoittaneen, "että Saksan politiikalla oli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen". Se oli luonnollisesti anteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin oli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.
Helmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen luonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin lamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut miellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut kosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet olivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja saapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe oli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei hän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen Saksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin ja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin esiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän sai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut minulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut välittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa erään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä varalta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin — olevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa saisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet olisi puettu "suomalaiseksi junkkariksi", ja hänen itsensä esittämästä kuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää. Ludendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan pian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu ystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa osuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut kirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys vain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun rauha ehtisi varmistua.
Maaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut vieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme erittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen Saksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja valaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin eräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen aikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan Suomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on pelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin osansa. "Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta itärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla elänyttä kansaa sen vapaustaistelussa." Suomalaiselta taholta hänen osakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä on Suomella nykyään todellinen ystävä.
Me kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja joka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat. Erityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä. Ennen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun keskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan vastauksen:
"Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.
Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.
TeidänLudendorff."
Berliinissä heinäkuulla 1919
Kuninkaanvaalin jälkeen.
Saksan valtiopäivien vasemmistopuolueisiin lukeutuvista henkilöistä tuntui arveluttavalta, jos saksalainen prinssi, ja erikoisesti jokin keisarillista huonetta lähellä oleva, asettuisi Suomen valtaistuimelle, sitäkin enemmän kun mainittujen puolueiden piirissä taivuttiin pitämään koko kuninkaanvaalia koskevan päätöksen perusteita epäiltävinä. G. Schaumanin käynti Berliinissä syyskuulla ei ollut tässä suhteessa haihtunut jäljettömiin. Oli syytä edellyttää, että asia otettaisiin valtiopäivillä käsiteltäväksi. Asetuimme senvuoksi yhteyteen valtiopäiväpoliitikkojen kanssa perehdyttääksemme heitä asiaan. Lokakuun 2 päivänä olimme senaattori Tulenheimo, varatuomari Procopé ja minä saaneet kutsun saapua enemmistöpuolueiden valiokunnankokoukseen. Olimme kaikin laatineet kirjallisia esityksiä, jotka koskettelivat kysymyksen eri puolia. Minun esitykseni tarkoituksena oli kumota se väite, että Saksan hallitus tai sotilasjohto oli vaikuttanut Suomeen valtiomuotoa tai kuningasehdokasta koskevassa kysymyksessä. Huomautin, että Saksan hallitus oli pitänyt mainittua seikkaa Suomen sisäisenä asiana, jonka ratkaisemiseen me itse olimme kypsyneet, ja lausuin toivovani, että valtiopäivätkin asettuisivat samalle kannalle. Me emme tarvinneet emmekä halunneetkaan mitään holhousta. Kun olin lukenut lausuntoni ja valtiopäivämies Fr. Naumann oli tehnyt pari kysymystä ja saanut niihin vastaukset, selitti puheenjohtaja, että asian enempi pohdinta täytyi siirtää toistaiseksi, koska valiokunnan käsiteltävänä oli muita tärkeitä asioita. Uusi parlamenttaarinen hallitus muodostettiin seuraavina päivinä. Herrat Tulenheimo ja Procopé siis eivät saaneet tilaisuutta esittää valiokunnalle lausuntojansa, jotka koskivat kysymyksen poliittisia ja oikeudellisia puolia. Uusi kokous määrättiin lokakuun 4 päiväksi. Saavuimme silloin valtiopäivätaloon, mutta saimme ainoastaan kuulla, ettei kokousta käynyt pitäminen. Esityksemme monistettiin ja lähetettiin kaikille enemmistöpuolueiden valiokunnan jäsenille. En tiedä tarkemmin, miten nämä lausunnot ovat vaikuttaneet. Se seikka, että valtiopäivillä ei enää puhuttu kuningaskysymyksestämme, riippui kaiketi lähinnä siitä, että poliitikot saivat tärkeämpiä asioita pohdittavikseen.
Kuninkaanvaali tapahtui lokakuun 9 päivänä. Saksan sanomalehdet mainitsivat uutisen liittämättä siihen epäedullisia selityksiä. Ainoastaan Vorwärtsissä oli lyhyt kärkevä lausunto. Vaali tapahtui pari viikkoa liian myöhään. Yleinen poliittinen tilanne oli jo muuttunut, ja oli melkoista vähemmän toiveita, että valittu prinssi voisi antaa lopullisen myöntävän vastauksen ja astua kohta Suomen valtaistuimelle. Entente, joka oli saanut lisää ilmaa siipiensä alle sitä mukaa kuin keskusvaltioiden, Saksankin, heikkoudentila oli ilmennyt, osoitti asettuvansa hylkäävälle kannalle kysymyksessäolevaan ehdokkaaseen nähden, ja myöhemmin se uhkauksin sekaantui asiaan. Prinssin aikaisempi, Suomen sisäisistä oloista johtuva epäröinti oli melkein haihtunut, mutta nyt oli yleinen poliittinen tilanne omansa saamaan hänet kahdenvaiheelle.
Lokakuun 13 päivänä kävi luonani prinssi Wolfgang. Hän oli isänsä puolesta käynyt tapaamassa prinssi Maxia ja valtiosihteeri Solfia saadakseen tietää, voitaisiinko yleisen tilanteen kannalta pitää sopimattomana, että prinssi Friedrich Karl ilmoittaisi suostuvansa ottamaan vastaan hänelle tarjotun Suomen kruunun. He olivat lausuneet julki epäilyksiään ja toivoneet ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä, koska nyt annettu myöntävä vastaus saattaisi vaikuttaa epäedullisesti rauhanneuvotteluihin. Sähkötin asiasta hallitukselle ilmoittaen samalla, ettei prinssi halunnut virallisen eduskuntalähetystön vielä saapuvan luoksensa. Eduskunnan puheenjohtaja, professori Ingman, ja senaattori Nevanlinna olivat kumminkin jo lähteneet ja saapuivat Berliiniin lokakuun 16:ntena jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa Frankfurtiin. Muiden edusmiesten matka peruutettiin, paitsi pankinjohtaja Schybergsonin, joka viikkoa myöhemmin kulki Berliinin kautta käyden hänkin Friedrichshofissa.