Olin pyytänyt päästä prinssi Maxin puheille. Hänen aikansa oli hyvin ahtaalla, joten hän pyysi minua siirtämään käyntini tuonnemmaksi, mutta kehoitti käymään Solfin puheilla. Viimeksimainitun luona olin lokakuun 16 p:nä. Keskustelun aikana lausuin toivovani saada tietää, miten Saksan hallitus nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa suhtautui kuninkaanvaaliin ja sen toteuttamiseen. Solf huomautti lähinnä, että vaali hänestä ei näyttänyt varmalta kansan tahdon ilmaukselta, koska kysymyksen oli eduskunnassa ratkaissut vähemmistö ja varsinkin koska ratkaisu oli tapahtunut vanhoilta ajoilta periytyneen riidanalaisen perustuslain nojalla. Minä kumosin todistelun lyhyesti, valittaen ettei ajan niukkuus sallinut laajempaa selontekoa, mutta saatoin vakuuttaa hänelle, että kaikki oli tapahtunut laillisesti ja täysin oikeudellisesti. Tämän kysymyksen ratkaisu kuului oikeusoppineillemme ja lakiasäätäville viranomaisille, jotka olivat sen ratkaisseet myönteisesti. Solf tahtoi uskoa, että niin oli laita, koska minä niin vakuutin, eikä halunnut enää tuota seikkaa korostaa, sitä vähemmän, kun se oli Suomen sisäisiä asioita. Saksan kannalta oli hänen mielestään tärkeämpää, että yleinen tilanne vaati suurta varovaisuutta. Entente oli varsin nurjamielinen Hohenzollereita kohtaan. Jotakin Hessenin prinssiä vastaan ei varmaankaan ollut mitään, mutta kysymyksessäoleva prinssi oli keisarillista huonetta hyvin lähellä, mikä seikka saattoi aiheuttaa Suomellekin vaikeuksia. Epäilyksensä Solf oli ilmaissut prinssille Wolfgang prinssin välityksellä. Esitin joukon vastahuomautuksia ja huomautin kuinka toivottavaa oli myöskin Saksaa koskevan Suomen politiikan kannalta, ettei Saksa vaikeuttanut maan toivelmain toteutumista. Keskustelun tuloksena oli Solfin selitys, ettei Saksan hallitus sekaantuisi tähän asiaan, vaan pitäisi sitä Suomen ja prinssin välisenä. Jos Suomi pitäisi lujasti kiinni toivomuksestaan saada prinssin kuninkaakseen ja prinssi kaikesta huolimatta olisi halukas tulemaan, ei Saksan hallitus aiheuttaisi mitään vaikeuksia. Olisi kumminkin suotavaa, että prinssin vastaus jäisi tuonnemmaksi, kunnes nykyinen tilanne ehtisi jossakin määrin selvitä ja noottienvaihto Wilsonin kanssa johtaisi positiivisiin tuloksiin. Vastaus tuntui minusta kaikin puolin tyydyttävältä ja minä ilmoitin sen heti prinssille.
Professori Ingman, senaattori Tulenheimo ja tohtori Holma olivat jääneet Frankfurtiin. Heidän tiedonantojensa mukaan prinssi oli yhä enemmän eläytynyt siihen ajatukseen, että hän tulee Suomeen, mutta hän ei halunnut aiheuttaa maallemme vaikeuksia. Englannin uhkaus, ettei maamme itsenäisyyttä tunnusteta, jos hän tulee Suomen kuninkaaksi, esti häntä ratkaisevasti antamasta lopullista myöntävää vastausta. Ajatellen aikaisempia suhteitansa vaikutusvaltaisiin englantilaisiin henkilöihin prinssi kumminkin toivoi, että tuo este oli poistettavissa.. Hän piti suotavana, että joku sellaiseen tehtävään soveltuva suomalainen henkilö matkustaisi Englantiin noudattaen hänen ohjeitansa. Tässä tarkoituksessa neuvoteltiin Mannerheimin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa, mutta hän ei pitänyt persoonallista kohtausta prinssin kanssa otollisena. Senaattori Stenroth ilmoitti minulle kirjeellisesti, että hän ja muut hallituksen jäsenet katsoivat maan etujen vaativan, ettei prinssi saapuisi Suomeen ennen sodan päättymistä tai Englannin taholta aiheutuvien vaikeuksien katoamista.
Lokakuun 31 päivän iltana saapui prinssi Berliiniin poikansa Wolfgangin seurassa. Seuraavana aamuna hän kävi luonani ilmoittamassa mitä toivoi ja mitä ei toivonut. Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle mitä Stenroth oli kirjoittanut, ja hänelle oli, kuten hän sanoi "todelliseksi kevennykseksi" saada kuulla, että Suomessa oli henkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoinkuin hän itse ja joiden epäilykset olivat samat kuin hänen. Hän oli kiitollinen siitä, että tuo oli hänelle avoimesti ilmoitettu. Hän sanoi olevansa nyt halukas antamaan eduskunnalle vastauksensa, mutta sitä ennen hän tahtoi puhutella prinssi Maxia ja Solfia, koska ei halunnut kirjalliseen vastaukseensa sisältyvän mitään Saksalle epäedullista. Ingman ja Tulenheimo saapuivat Berliiniin marraskuun 1 päivänä.
Prinssi, hänen poikansa ja molemmat maanmieheni söivät seuraavana päivänä luonani yksinkertaisen päivällisen.
Aamupäivällä marraskuun 4:ntenä saapuivat molemmat prinssit luokseni lähetystöön. Suomen lippu oli ensi kertaa liehumassa, korkean käynnin kunniaksi. Prinssin ei ollut vielä silloin onnistunut tavata saksalaisia valtiomiehiä, mutta hän uskoi saavansa siihen tilaisuutta päivällisaikaan ja tältä varalta sovittiin pidettäväksi kokous lähetystössämme iltapäivällä. Se pidettiinkin. Tässä historiallisessa tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi prinssi Friedrich Karlia ja prinssi Wolfgangia, Ingman, Tulenheimo ja minä. Ensinmainittu luki vastauksensa eduskunnan puheenjohtajalle ja pyysi meitä tekemään ne muistutukset, joihin katsoimme olevan aihetta. Meillä ei ollut mitään muistutettavaa, ei sisältöön eikä muotoon nähden. Vastaus oli samalla kertaa valtiomiesteko ja suuriarvoinen inhimillinen todistuskappale, joka kuvasti hyvin ja kauniisti prinssin ylevää persoonallisuutta. Kirjelmä kirjoitettiin puhtaaksi, prinssi kirjoitti sen alle ja se jätettiin Ingmanille. Tulenheimo laati pöytäkirjan siitä, mitä oli tapahtunut. Ingman lähti seuraavana aamuna kotimaahan, mukanansa tuo tärkeä asiakirja. Tulenheimo palasi Frankfurtiin. Kotoa saapuneista sanomalehtien lausunnoista ja muista tiedonannoista päättäen herätti kirjelmä siellä yleistä tyydytystä ja myötätuntoa.
Maailman tilanne oli kumminkin jo kehittynyt suuntaan, joka oli suuressa määrin supistanut prinssin mahdollisuuksia päästä astumaan Suomen valtaistuimelle. Saksassa oli puhjennut vallankumous, epäedullinen aseleposopimus oli tehty, Saksa oli voitettu ja entente tunsi valtansa kasvavan. Se voi nyt heittää pois kauniin naamionsa, joka osoitti sen muka taistelevan pienten kansakuntain oikeuksien puolesta, ja peittelemättä polkea heidän itsemääräämisoikeutensa jalkoihinsa. Englannin piti määrätä Suomenkin kohtaloita ja kutsumattomana sekaantua sen sisäisiin oloihin, mitä Saksan, sotilaallisesta valta-asemastaan huolimatta, ei voida syyllä väittää tehneen. Minusta tuntui, että kuningaskysymyksemme piankin joutuisi hiljaisen hautauksen esineeksi. Parooni Mannerheimillä, joka oli matkustanut Englantiin ja Ranskaan lujittaakseen näiden maiden ja Suomen välisiä suhteita, oli tehtävänään myöskin koettaa saada kuninkaanvaali siellä tunnustetuksi. Se ei kumminkaan onnistunut. Joulukuun 17 päivänä sain uudelta hallitukselta Suomesta näin kuuluvan sähkösanoman:
"Valtioneuvosto, joka on neuvotellut eduskunnan johtavien henkilöiden kanssa, katsoo sekä isänmaallisen velvollisuutensa että täydellisen vilpittömyyden velvollisuuden prinssi Friedrich Karlia kohtaan vaativan, että Teidän kauttanne saatetaan hänen tietoonsa seuraava, kenraali Mannerheimin valtioneuvostolle Lontoosta lähettämä sähkösanoma: Täällä ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla pakko todeta, ettei entente nyt eikä tuonnempana tunnusta prinssiä. Olisi tärkeätä mahdollisimman pian saada hänen virallinen luopumisensa, joka on tunnustamisen välttämätön ehto. Ingman."
Pian senjälkeen saapuneen yksityiskirjeen mukaan oli sähkösanoman mainitsemassa neuvottelukokouksessa vallinnut "hautajaistunnelma".
Minulle annettiin raskas tehtävä. Olin itse neuvonut hallitusta luopumaan hallitsijakysymyksessä noudatetusta politiikasta, joka mielestäni oli epäviisasta, mutta minulle ei ollut korvaa kallistettu, vaan olin saanut pelkkää moitetta osakseni. Opittuani tuntemaan prinssi Friedrich Karlin olin henkilökohtaisesti vilpittömästi mieltynyt häneen ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Nyt tuli osakseni ilmoittaa valitulle prinssille, jota Suomen kansa iloiten ja myötätuntoisesti oli tervehtinyt tulevana hallitsijanaan, että Suomen hallitus olosuhteitten pakosta halusi hänestä päästä. Tehtävä oli vastenmielinen ja nöyryyttävä.
Lähetin heti Frankfurtiin kuriirin mukana virallisen kirjelmän, jossa valtioneuvoston sähkösanoma saatettiin prinssin tietoon. Samalla osoitin prinssille yksityiskirjeen, jossa valitin, että minun täytyi hänelle toimittaa niin surullinen joulutervehdys ja ilmaisin persoonalliset tunteeni asiain käänteen johdosta, tunteet, joiden tiesin olevan yleisiä maassamme, varsinkin niissä henkilöissä, jotka olivat joutuneet persoonalliseen kosketukseen prinssin kanssa.
Kuriiri palasi muutamia päiviä myöhemmin, tuoden prinssin virallisen luopumisilmoituksen minulle osoitettuna, näin kuuluvana kirjeenä:
"Euere Exzellenz
ersuche ich Ihrer Regierung in meinem Namen Folgendes mitzuteilen, damit sie es zur Kenntnis des Finnischen Volkes bringe:
Die Veränderung der allgemeinen politischen Lage wirkt notwendig auch auf Finnland zurück, dessen Volk entschlossen war, mir die Sorge um Sein Wohl anzuvertrauen. In meinem Schreiben vom 4. November an den Präsidenten des Landtages hatte ich mir die endgültige Entscheidung aus Gründen vorbehalten müssen, welche nun zwar nicht mehr bestehen; dafür haben sich aber andere, dort schon angedeutete Schwierigkeiten verstärkt und treten unüberwindlich zwischen Finnlands Pflicht gegen sich selbst und seine Verpflichtung gegen mich.
Dies erkennend zögere ich keinen Augenblick Es von letzterer zu entbinden.
Mit der Wiedergewinnung seiner moralischen Freiheit mir gegenüber empfängt Finnland Allés, was ich ihm unter diesen Verhältnissen geben kann. Es bedarf keines weiteren Wortes. Ich weiss mich verstanden.
Ich schicke dem Lande der ernsten Augen meinen und der Meinigen Gruss und Dank aus treuem Herzen für manche freundliche Bekundung. Möge sein liebes Volk glücklich werden, Männer, Frauen und die schöne Jugend, auf welcher die Hoffnung der Zukunft ruht!
Friedrich Karl".[15]
Ei ainoatakaan katkeraa sanaa, vaan alusta loppuun arvokasta ja ylhäistä!
Kaksi päivää myöhemmin sain prinssiltä pitkän, joulukuun 22:ntena päivätyn, sisällöltään etupäässä henkilökohtaisen yksityiskirjeen, todistuskappaleen, joka valaisee hänen koruttoman inhimillistä ja uskollista persoonallisuuttansa. Uskon, etten menettele mitenkään epähienosti prinssiä kohtaan, jos liitän tähän muutamia otteita hänen kirjeestään:
— — — — — —
Die finnische Frage hat nun also aufgehört eine Frage für mich zu sein. Sie wird sich allmählich in eine Erinnerung verwandeln, je mehr die ihr noch anheftende Rinde problematischer Erfahrung, die immer etwas empfindliches an sich hat, von ihr abfällt. Dass ich heute nicht länger dabei verweilen möchte, werden Sie mir nicht verübeln. Vorwürfe kann, will und werde ich nicht erheben, am wenigsten den der Illoyalität gegen die Regierung, deren rechtliches Verhalten ich immer anerkannt habe. Uebrigens danke ich dieser Angelegenheit ein Positivum, auf dessen Fortbestand ich Wert lege: Es ist mein Verhältnis zu Ihnen, hochverehrter Herr und Freund. Haben Sie Dank für alle Güte und für den wohltuenden Ausdruck, den Sie Ihrer mir so schätzbaren Gesinnung haben geben mögen, wie sie auch aus Ihren Briefen spricht! Lassen Sie uns unsere Beziehungen weiterpflegen und binden wir sie nicht nur an den Zufall späterer Begegnung. – – – – – – – Wie ich merke, kommt man von diesen Sachen doch nicht so leicht wieder los, als zur inneren Beruhigung gut wäre. Wir haben doch noch mehr Dankschuld gegen Ihr Vaterland als sich in meinem Schreiben, das ich kurz fassen müsste, zum Ausdruck kommen konnte. Wenn Sie heimkehren, so haben Sie die Güte, dies, wo es am Platze ist, auszusprechen. Dr. Holma, Senator Tulenheimo, President Ingman und Procopé werde ich schreiben — — — Jedenfalls bitte ich sie bestens zu grüssen und sie meiner Dankbarkeit versichern. Auch Herrn Svinhufvud, Stenroth, Talas, Nevanlinna, Frey, Baron Wrede, Leutenant Ström, Baron Bonsdorff, Bankdirektor Schybergson und Herrn Strengell wollen Sie freundliches von mir sagen; manche von ihnen haben meinetwegen viel vergebliche Mühe gehabt, für die ich dankbar bin. — — —
An eine politische Wendung, wie Sie für möglich halten, als Sie wünschten, dass ich bei der Formulierung meiner Absage darauf bedacht wäre, glaube ich nicht. Das Land der ernsten Augen, wie ich es nenne, weil es mir Ihre Landsleute so am deutlichsten vor den inneren Sinn bringt, werde ich schwerlich mit Augen sehen. Mein Anteil wird aber es von Ferne weiter begleiten und meine Wünsche für seine segensreiche Zukunft sollen ihm nicht fehlen. Eurer Exzellenz drücke ich aber die Hand in warmer Verehrung und hoffe für Sie und Ihre Fräulein Tochter allés beste und erfreulichste. — — —
Immer der Ihrige
Friedrich Karl".[16]
Suomen kuningastarina on todennäköisesti nyt lopussa. Mutta kauniin muiston on jättänyt itsestään se jalo ruhtinas, jonka maamme kerran valitsi kuninkaakseen. Englanti ja Ranska eivät ole kansamme keskuudessa voittaneet mitään kunniaa eikä rakkautta estämällä kaunista tarinaa muuttumasta todellisuudeksi ja tekemästä kansaamme onnelliseksi.
Berliinissä joulukuun lopulla 1918.
Helmikuussa 1919 kirjoitti minulle prinssin uusi hovipäällikkö, vapaaherra L. von Brandenstein, joka oli kuulunut Suomessa toimineisiin joukkoihin, m.m.: "Minun täytyy usein kertoa Hänen Korkeudelleen maastanne ja sen asukkaista, mutta silloin asuu hänen kasvoillaan syvän surumielisyyden ilme. Hän ajattelee yhä maata ja sen asukkaita mielenkiinnolla ja lämpöisellä rakkaudella, toivoo kaikille vain parasta ja valittaa, ettei hän enää saa tunteitansa osoittaa."
Viimeksi tapasin prinssin toukokuun alussa, kun Sveitsistä palatessani kävin Frankfurtissa. Prinssi ja hänen puolisonsa olivat ranskalaisten miehitysviranomaisten luvalla tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Korkealla pariskunnalla oli paljon sekä yleisiä että yksityisiä huolia kannettavana, mutta he puhuivat niistä tyynesti, ilman katkeruutta. Suomen kohtalo herätti heissä lämmintä harrastusta, joskin he olivat siihen nähden hieman levottomat. Prinssi lausui vakaumuksenaan, että oli ollut onneksi maallemme, ettei hän ollut ennättänyt nousta Suomen valtaistuimelle ennen suuren onnettomuudenpäivän tuloa. Maa oli siten säästynyt monelta vaikeudelta. Siitä tietoisena hän tunsi olevansa tyytyväinen, etteivät hänen omat toivelmansa olleet toteutuneet. Ehkä se olikin onnellisinta hänelle itselleen.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö.
Ennenkuin virallinen Suomen lähetystö saatiin perustetuksi Berliiniin, oli sen edeltäjinä suomaisia, sodan aikana järjestettyjä toimistoja, aluksi Wetterhoffin kanslia, sitten S. Sarion johtama »Finnländisches Büro». Kummallakin oli sekä poliittinen tehtävä — olla Saksassa harjoitetun propagandan keskuksena — että pikemmin ihmisystävällinen tarkoitus, nimittäin suomalaisten erikoisesti lääkärien etujen valvominen ja lähinnä heidän ja kotimaan välisen yhteyden ylläpitäminen. Ensinmaimttu laitos kustannettiin Saksan yleisistä varoista ja oli se suunniteltu aika suurenmoinen, jälkimmäistä pidettiin yllä yksityisillä Suomesta saaduilla varoilla ja sen olot olivat vähäisemmät ja niukemmat.
Kun tulin Saksaan, oli "Finnländisches Büro" vielä täydessä toiminnassa. Sen hallussa oli ahdas mitaton huoneisto Nürnberger Strassen 14-15:nnessä pohjakerroksessa pihan perällä. Huolimatta, niistä suppeista puutteista, joissa toimisto työskenteli, tehtiin siinnä, laajalle ulottuvaa ja hyödyllistä työtä. Herra Sario hoiti tointansa varsin tarmokkaasti ja toimeliaasti saaden olla "Mädchen für alles", kun oli kysymyksessä valvoa Suomen etuja Berliinissä ja koko Saksassakin Vireänä avustajana propagandatyössä oli toimistolla ollut. tohtori Richard Pohle.
Käytäessä valtakunnankanslerin kreivi Hertlingin luona tammikuun 6 päivänä 1918, jossa tilaisuudessa hän ilmoitti Saksan tunnustavan Suomen itsenäiseksi valtioksi, lausui hän, minun asiaa häneltä tiedustellessani, että uusi valtio voi esteettömästi kohta lähettää virallisen edustajan Berliiniin. Ilmoitin tämän hallitukselle. Hallitus päätti nimittää minut kysymyksessäolevaan toimeen ja pyysi Tukholmassa olevan chargé d'affaires'in Gripenbergin välityksellä keisaria suostumaan tähän nimitykseen. Helmikuun 2 päivänä ilmoitti minulle von dem Bussche, että Hänen Majesteettinsa on tunnustanut minut Suomen lähettilääksi Berliiniin, mutta ei nimellä chargé d'affaires, vaan korkeampiarvoisena "Gesandt’ina" eli valtuutettuna ministerinä. Helmikuun 20 päivän tienoissa minä sain valtuuskirjani. Sen henkilökohtainen keisarille jättäminen täytyi siirtää toistaiseksi, koska keisari oleskeli päämajassa, mutta ulkoasiainministerille annettiin siitä jäljennös, ja siten oli Busschen ilmoituksen mukaan Berliinissä oleva Suomen lähetystö käytännössä tunnustettu. Helmikuun 23 päivä voidaan merkitä tämän laitoksen viralliseksi syntymäpäiväksi. Välttämättömät muodolliset käynnit ministerien, ambassadöörien ja muiden ulkomaan lähettiläiden luona voitiin nyt suorittaa.
Jo sitä ennen oli Suomen lähetystö kumminkin jo aloittanut toimintansa, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Kirjeitä ja kyselyjä alkoi saapua sotavangeilta, liikemiehiltä y.m., ja puheillamme kävi lukuisia henkilöitä, joilla oli etuja valvottavina Suomessa tai jotka halusivat jonkinlaisia tietoja. Hotellihuoneeni Fürstenhofissa ja sittemmin Esplanadeissa muodostui lähetystön ensimmäiseksi pieneksi tyyssijaksi ja siellä vallitsi sangen vilkas liike. Minun täytyi vuokrata itselleni huone lisää ja ottaa palvelukseen vahtimestari, suomalaispoika, ent. jääkäri Karvonen, joka prameili etehisessä ja juoksi asioita. Ensimmäisenä kanslia-apulaisenani oli jääkäriluutnantti A.W Ström ent. ylim. yleisen kirjaston amanuenssi. Hän oli jo parisen vuotta oleskellut Saksassa pitäen huolta lomalle lasketuista tai erotetuista jääkäreistä, joita oli siellä täällä maan eri osissa. Punaisen kapinan Suomessa puhjetessa ilmoittautui suuri määrä ent. jääkäreitä, jotka halusivat matkustaa kotiin ottamaan osaa taisteluun. Emme vielä silloin voineet antaa suomalaisia passeja. Kotiin matkustaville täytyi hankkia saksalaiset passit ja Ruotsin lähetystölle osoitetun suosituksen avulla taata heille ruotsalainen passintarkastus. Useimpain heistä täytyi saada myöskin matka-avustusta, toisille täytyi hankkia vaatteetkin.
Helmikuun 13 p:nä saapui Tukholmasta ensimmäisenä suomalaisena kuriirina vapaaherra E.F. Wrede, josta sittemmin tuli lähetystönsihteerimme, sekä muutamia päiviä myöhemmin herra Y. Saastamoinen, joka oli liitetty lähetystöön erikoisesti kauppa-asioita varten. Työ alkoi nyt kasvaa, kun kirjeenvaihto saksalaisten viranomaisten kanssa lisääntyi ja virallisia kirjelmiä oli lähetettävä kotimaahan, raportteja annettava j.n.e. Saimme tarpeelliset passikaavakkeet ja aloimme antaa suomalaisia passeja, jotka Saksan viranomaiset empimättä hyväksyivät. Joukko suomalaisia, joitakin kymmeniä, saapui tänne suorittamaan erinäisiä tehtäviä ja he tarvitsivat lähetystön apua eri suhteissa. Kävi välttämättömäksi vuokrata oma huoneisto. Päätimme valita kalustetun yksityisasunnon Wichmannstrassen 28:nnesta, Lützowplatzia vastassa olevasta kulmauksesta. Siihen kuului viisi huonetta. Nürnbergerstrassen varrella sijainnut suomalainen toimisto nyt lakkautettiin, ja sen henkilökunta, herra H. Hornborg sekä toimiston kaikki kaikessa, "kapteeni" Ekbom, ent. ahvenanmaalainen laivuri, muuttivat lähetystöön, viimeksimainittu vahtimestariksi ja ekspeditööriksi. Wrede oli lähetystönsihteerinä, Ström ja Saastamoinen attasheoina, edellinen erikoisesti jääkäri- ja passiasioissa, jälkimmäinen kauppa-asioissa, ja Hornborg oli kanslistina ja arkistonhoitajana. M. Gripenberg toimi sotilasattasheana, hoiti aseiden ostoa ja teki sopimuksia niiden saksalaisten kanssa, jotka tahtoivat astua Suomen armeijaan tai muuten halusivat päästä Suomeen ottamaan vapaussotaan osaa. Maaliskuun alusta lähtien toimi A. von Bonsdorff lähetystöneuvoksena poliittisissa asioissa, ja oli hänen erikoistehtävänään seurata poliittisia tapahtumia ja laatia ne poliittiset raportit, joita lähetystö toimitti hallitukselle. Maaliskuun keskivaiheilla nimitettiin päätirehtööri Wuolle lähetystöneuvokseksi kauppa-asioita varten ja puheenjohtajaksi kauppakomissioniin, johon silloin kuului eräitä tänne saapuneita liikemiehiä ja insinöörejä. Hänkin työskenteli lähetystössä. Professori Erich, joka oli oleskellut Berliinissä aina maaliskuun keskivaiheille saakka, etupäässä suomalais-saksalaisten sopimusten vuoksi, ei ollut varsinaisesti lähetystön virassa, mutta oli sille suureksi hyödyksi ja minulle suureksi avuksi. Hän laati alkuaikoina useimmat ulkoasiainministeriöön jättämämme nootit. Lähetystön henkilökuntaa täydennettiin vielä ottamalla palvelukseen kaksi konekirjoittajatarta, suomalainen ja saksalainen.
Mitään tulo- ja menoarviota ei lähetystöllä aluksi ollut. Kaikki oli vielä liian epävarmaa ja häilyvää. Minä määräsin palkat ja muut menot parhaan harkintani mukaan ja noudattaen mahdollisimman suurta säästäväisyyttä. Rahavaroja oli onneksi käytettävissä. Pyynnöstäni oli Saksan hallitus jo joulukuun lopussa myöntänyt 100,000 Saksan markan suuruisen luoton juoksevia menoja varten, ja helmikuun alussa minun onnistui saada hallitus ennakolta vapauttamaan 8 miljoonaa Saksan markkaa takavarikoituja Suomen valtionvaroja. Saksan hallituksen määräyksen mukaisesti nämä varat asetettiin minun käytettäväkseni, jotta Suomen kapinahallituksen mahdollisesti tekemät vaatimukset vältettäisiin. Lähetystöä varten tarvittiin luonnollisesti vain vähäinen osa, mutta varat tulivat hyvään tarpeeseen kaikenlaisissa muissa valtion maksuissa, varsinkin niissä ostoissa, joita kevättalvella tehtiin valtion laskuun sotilaallisten y.m. tarpeitten täyttämiseksi.
Tässä yhteydessä sopii mainita, että ulkoasiainministeriö helmikuun lopussa sai eräältä herra Useniukselta Tukholmasta nootin, jossa komissario Sirolan pyynnöstä mainittiin, että Suomen komissariohallitus peruutti valtakirjani olla Suomen lähettiläänä Berliinissä. Paperi luultavasti joutui mainitun viraston eriskummallisuuskokoelmaan.
Tuntui varsin omituiselta, kun sai olla mukana luomassa osan Suomen virallista hallintoa Saksan pääkaupunkiin, vapaan Suomen valtion itsenäisyyden näkyvää ja kansainoikeudellisesti arvossapidettyä ilmausta. Kovin tyytyväisin mielin katselin ensi kerran ovilevyä, johon oli merkitty "Finnische Gesandtschaft". Lähetystöpäälliköstä alkaen me olimme kaikin tottumattomia, diplomaattisiin ja lähetystötoimiin kouluttamattomia. Mutta tämä toiminta-alahan olikin maallemme uusi ja asia oli saatava alkuun. Niin ollen panin painoa siihen, että sain henkilökunnan, jota elähdytti työnhalu ja jolla sitäpaitsi oli hyvä kasvatus, yleissivistys ja käytöstapa. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden katsoin tarjoavan suurimmat kehitysmahdollisuudet uudella uralla. On myöskin huomattava, että lähetystön henkilökunta esiintymiseen ja käyttäytymistapoihin nähden täytti ne vaatimukset, joita kulttuurikansaa edustavalle lähetystölle asetetaan. Kansliassa suoritettavan työn järjestelyssä oli erittäinkin vapaaherra Wredellä ja herra Strömillä suuria ansioita. Ensinmainittu toimi samalla "seremoniamestarina". Hänen tehtävänään oli tutustua niihin ulkonaisiin perinnäisiin muotoihin, joita lähetystön, sen päällikön ja virkamiesten tulee noudattaa. Hänellä olikin siihen, taipumusta. Minussa tämä seikka herätti vähemmän mielenkiintoa, mutta tärkeätä oli esiintyä näissäkin asioissa moitteettomasti, jotta meitä ei olisi mainittu toisia "huonommiksi". Meidän oli tälläkin alalla tehostettava lähetystön ulkonaista mainetta.
Helmikuun lopussa me muutimme huoneistoomme, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin tupa kävi liian ahtaaksi. Toimistohuoneemme, joka samalla oli odotushuoneenamme, oli useinkin niin täpötäysi, että siellä oli mahdoton työskennellä, ja kun useiden virkamiesten täytyi tehdä työtä samassa huoneessa, oli erinomaisen vaikeata ottaa vastaan niitä lukuisia saksalaisia ja suomalaisia, jotka erilaisten asiain vuoksi kävivät lähetystössä. Jo maaliskuun keskivaiheilla meidän oli pakko ryhtyä etsimään tilavampaa ja samalla edustavampaa huoneistoa. Löysimme sellaisen, kaikkiaan 15 huonetta käsittävän huoneiston aivan läheltä, Landgrafenstrasse 13, pohjakerroksesta. Landgrafenstrasse on Lützowuferin ja Kurfurstenstrassen välinen hienoleimainen poikkikatu, jonka varrella on huvilatyylisiä rakennuksia ja jota reunustavat lehmukset ja kastanjat. Huoneisto oli kalustettava alusta loppuun ja tämä ei ollut vallitsevissa oloissa mikään helppo eikä halpa tehtävä. Berliinissä oleva Suomen lähetystö oli nyt saanut viihtyisän kodin, jota ei tarvinnut hävetä sivullisillekin näyttää. Työ sujui siellä hyvin, kaikkia elähdytti harrastus uuteen tehtävään, joka tarkoitti Suomen ja suomalaisten maanmiestemme etujen valvomista Saksassa sekä kotimaamme ja Saksan välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden kehittämistä ja lujittamista. Sadat henkilöt, joiden joukossa oli maanmiehiämme, saksalaisia ja muita ulkomaalaisia saivat täällä vierailla suomalaisella pohjalla. Suomalaiset saivat täällä tuntea olevansa kotonaan kuin omassa maassaan. Oli useinkin liikuttavaa nähdä, kuinka vilpittömästi he siitä iloitsivat. Uusi Suomen lippu liehui talon parvekkeelta ensi kerran, kun Hessenin prinssi Friedrich Karl oli ensimmäistä kertaa lähetystössämme käymässä.
Nousukkuutta ja henkilökohtaisia salajuonia tosin ilmeni Berliinissä toimivassa suomalaisessa diplomaattikunnassakin, mutta ne eivät onneksi saaneet tilaisuutta siihen syvemmin juurtua. Yhteistyö vakiintui yhä enemmän ja tuli mitä parhaimmaksi.
Lähetystön kanssa olivat kiinteässä yhteydessä suomalainen kauppakomissioni, jossa aluksi toimi puheenjohtajana lähetystöneuvos senaattori L. Ehrnrooth ja sittemmin tohtori J. Jännes, ja suomalainen sanomalehtitoimisto, jota johti lehtori Öhquist. Kauppakomissioni, johon kaupalliset asiat vähitellen kokonaan siirrettiin, muutti lähetystön aikaisempaan huoneistoon Wichmannstrassen varrelle, sanomalehtitoimistolla oli aluksi tyyssijansa entisessä suomalaisen toimiston huoneistossa Nürnbergerstrassen varrella, mutta muutti syksyllä aivan likellä lähetystöämme sijaitsevaan taloon.
Kauppakomissionissa oli henkilökunta sangen vaihtuvaa. Sen uskollisin jäsen oli insinööri, sittemmin vuorineuvos Berndt Grönblom. Syksyn kuluessa toimi lähetystössä ja kauppakomissionissa insinööri E. von Frenckell, jonka tehtävänä lähinnä oli takavarikoituja suomalaisia aluksia koskevien asioiden järjestäminen. Erinäisten finanssi-teknillisten kysymysten vuoksi oleskeli Berliinissä syksykuukausina pankinjohtaja A. Neovius, jonka tiedoista lähetystöllä oli paljon hyötyä. Satunnaisiin ja poliittisella alalla toimiviin avustajiimme kuului syksyn aikana myöskin varatuomari Hj.J. Procopé.
Saksalaisina lähetystön apulaisina olivat alusta pitäen salaneuvos Alb. Müller saksalaista kirjeenvaihtoa ja siihen liittyviä muoto- ja etikettiseikkoja varten sekä justitiariuksena tohtori H. Waldeck.
Lokakuussa 1918 vahvistettiin lähetystön vuosirahasääntö. Henkilökuntaan nähden tapahtui tällöin se muutos, että luutnantti Ström tuli toiseksi lähetystönsihteeriksi ja luutnantti Hornborg attasheaksi. Toiseen attashean virkaan nimitettiin varatuomari A. Paloheimo. Syksyllä henkilökuntaa vieläkin lisättiin. Etupäässä arkistoa varten otettiin palvelukseen fil. maisteri neiti Aina Forsman ja maisteri R. Ilmoni.
Kansliassa suoritettava työ lisääntyi alinomaa ja henkilöliikenne kävi siellä kesän ja syksyn kuluessa yhä vilkkaammaksi. Lähetystön kirjoihin merkittyjen tulevien ja menevien kirjeiden ja kirjelmäin lukumäärä nousi ennen marraskuuta yhdeksännelle tuhannelle ja annettujen passien luku noin 700:aan. Kauppakomissionissa työ lisääntyi vieläkin suuremmassa määrässä tavarainvaihdon aljettua kesän ja syksyn aikana Suomen ja Saksan välillä. Pitihän Berliinissä olevasta Suomen lähetystöstä tulla maamme tärkein ja suurin ulkomainen edustuslaitos. Niin me uskoimme, niin kotimaassa ajateltiin ja siltä näyttikin. Mutta toisin kävi.
Kun Saksan suuresta katastrofista oli joku aika kulunut, tuli lähetystössämme yhä hiljaisempaa. Matkustavien suomalaisten luku väheni, passien saantia aljettiin tehdä vaikeaksi saksalaisille, jotka halusivat matkustaa Suomeen, entente pääsi käsiksi meidän ja Saksan välisiin kauppasuhteisiin, jotka vihdoin kerrassaan lopetettiin. Poliittisetkin asiat vähenivät melkoisesti. Suomen ulkoasiain johto alkoi suhtautua ynseämmin Saksaan. Ulkopoliittisen työn painopiste oli siirtynyt Pariisiin ja Lontooseen ja huomasi kyllä, että ententen tuulet puhalsivat yhä voimakkaampina yli Suomen. Berliinissä olevan lähetystön ensimmäinen lyhyt loistokausi oli ohi.
Berliinissä tammikuulla 1919.
Ebertin luona käymässä.
Mikäli sain ulkoasiainministeriöstä kuulla, eivät tilapäiseen vallankumoushallitukseen kuuluvat uudet miehet edellyttäneet, että ulkomaiden lähettiläät kävisivät heidän luonansa kunniatervehdyksellä. Minua kumminkin huvitti tavata uutta valtionpäämiestä, joten ilmoitin hänelle kirjallisesti haluavani käydä hänen luonansa. Valtakunnankansliasta sain tietää, että Ebert ottaisi minut vastaan tammikuun 2 p:nä klo 1/2 2.
Wilhelmstrassen varrella sijaitsevaa valtakunnankanslerin palatsia vartioivat vieläkin sotilaat, mutta Suomen lipulla varustettu automobiili kulki esteettömästi portilla olevien vahtisotilaiden ohi ja etehisessä ottivat tulijan vastaan kuten ennenkin ovenvartija ja palvelijat, mutta ei aivan yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin aikaisemmin. Sain odottaa hetkisen samassa huoneessa, jossa kreivi Hertlingillä oli tapana ottaa vastaan, Bismarckin vastaanottosalongissa. Taulut riippuivat yhä paikoillaan, mutta huonekalut olivat osalta poissa. Seinustalla seisovat tyhjennetyt kirjahyllyt tekivät huoneen aution näköiseksi. Keskellä huonetta olevaan pöytään oli liitetty kaksi pienempää, aivan toisenmallista, joten syntyi tilapäinen, kömpelö pöytärykelmä. Todennäköisesti pitivät "Volksbeauftragte" täällä täysistuntojaan. Huone oli menettänyt ylhäisen leimansa.
Minun odottaessani ja tarkastellessani sisustusta ja ajatellessani, millaisia muutoksia tämäkin huone oli saanut olla todistamassa, astui sisään vanhahko harmaapartainen herra, joka sanoi olevansa alivaltiosihteeri Baake, sosiaalidemokraatti ja ent. sanomalehtimies, nykyään Ebertin oikea käsi. Ebert oli käskenyt hänen pyytää anteeksi, että sain odottaa hetkisen. Baake ryhtyi keskustelemaan Suomessa vallitsevista oloista, bolshevikivaarasta, siitä, miten porvarillisten ja sosialistien suhde tulee muodostumaan, kuinka valtiomuodon käy j.n.e. Vastasin vilpittömästi. Sitten hän kysyi, tiesinkö missä Sirola oleskelee, mutta minä en voinut antaa varmaa tietoa. Tiedustellessani, miksi kysymyksessäoleva henkilö erikoisesti herätti hänen mielenkiintoansa, hän kertoi kohdanneensa S:n eräässä sodan aikana Tukholmassa pidetyssä sosialistikongressissa. Tästä sain aihetta valittaa, etteivät useimmat sosialistijohtajamme olleet voineet vastustaa bolshevistista liikettä, vaan olivat tempautuneet mukaan. Baakenkin mielestä se oli valitettavaa. Lisäsin, että Saksallakin oli samaan vaaraan nähden olemassa ilmeinen todistus. Baake vastasi: "Niin, kuten Haase." Viimeksimainitun ja muiden riippumattomien kansanvaltuutettujen oli vähän aikaisemmin täytynyt luopua hallituksesta epäluotettavan käytöksensä vuoksi.
Hetkisen kuluttua Ebert itse avasi viereisen huoneen oven ja pyysi minua astumaan sisään. Kun olimme tervehtineet toisiamme istuutui hän tuoliin työpöytänsä ääreen. Hän on vanttera, lihavahko viidenkymmenen vuotias mies, kunniallisen ja sangen älykkään käsityöläisen näköinen. Kun hän otti nenältään paksusankaiset silmälasinsa ja asetti ne pöydälle, voi varsin hyvin ajatella, että hän oli hetkeksi tauonnut tekemästä jotakin satulasepän työtä. On kumminkin pitkä aika siitä, kun hän oli käsityöläisenä. Silloisen ja nykyisen ajan välillä on monta sanomalehtimiehenä, poliitikkona ja valtiopäivämiehenä vietettyä vuotta.
Pyysin anteeksi, että vaivasin häntä käynnilläni, mutta huomautin samalla aikovani muutaman päivän kuluttua matkustaa Suomeen ja haluavani sitä ennen käydä kunniatervehdyksellä. Tahdoin vakuuttaa hänelle, että Suomi tänä onnettomanakin aikana oli Saksan rehellinen ystävä, joskin ulkonaisen hallituspolitiikan täytyi jossakin määrin sopeutua maailman muuttuneeseen tilanteeseen. Huomautin, ettei Suomi voi unohtaa Saksan sille antamaa apua. Ebert lausui olevansa iloinen saadessaan tuon kuulla ja sanoi hyvin ymmärtävänsä, että meidän täytyy pyrkiä ententen kanssa hyviin suhteisiin. Sanoin, että minulle ja maanmiehilleni tuottaisi suurta iloa saada valtionpäämiehen omasta suusta kuulla luottava, Saksan sisäisten olojen kehittymistä koskeva lausunto. Hän vastasi, että tilanne oli erittäin vaikea ja huolestuttava, mutta hän toivoi kumminkin, että kaikki selviytyisi. Hän mainitsi lähinnä Schlesian hiilialueella ja Ruhrin seuduilla sattuneet lakkolevottomuudet. Schlesiaan lähetettyjen neuvottelijain oli onnistunut saada aikaan sopimus, jonka mukaan työläisten piti palata töihinsä. Mitään kaivosten hävittämistä ei tultaisi sallimaan. Jos sellaista sattuisi, puuttuisi sotaväki ehdottomasti asiaan. Elintarveolot näyttivät sangen huolestuttavilta. Suoritettujen laskelmain mukaan riittäisivät jauho- ja perunavarastot maaliskuun alkuun, mutta silloin tarvittaisiin välttämättä tuontia ulkomailta, jotta nälkämellakat voitaisiin välttää. Korkealle kiristettyjä työpalkkoja ei teollisuus voisi ajan pitkään mitenkään kestää, mutta tämän seikan olivat useiden tehtaiden työläiset jo älynneet ja saksalaisten työläisten vaatimukset olivat kuitenkin ylipäänsä siedettäviä. Muistettava on, huomautti Ebert, että he ovat kokeneet neljä kovaa vuotta ja taipuvat ajattelemaan, että jokainen varakkaampi ihminen on "Kriegsgewinnler". Jos kysymystä ei voitaisi ratkaista, jos tehtaat täytyisi sulkea raaka-aineiden puutteen ja korkeiden työpalkkojen vuoksi, niin sisäinen järjestys joutuisi suureen vaaraan.
Kansalliskokouksen Ebert katsoi taatuksi. Vaalien loukkaamattomuus voitiin turvata lailla. Kokousta ei nähtävästi pidettäisi Berliinissä vaan jossakin muussa paikassa, lähempänä Etelä-Saksaa, todennäköisesti Weimarissa, osaksi siitä syystä, etteivät kadulta tulevat vaikutukset häiritsisi työtä, osaksi poliittisista syistä, koska Etelä-Saksa pelkäsi Berliinin vaikuttavan määräävästi asiain käsittelyyn. Ebertin mielestä olisi Frankfurt, myöskin vuotta 1848 ajatellen, ollut kansalliskokoukselle sopivin paikka, mutta se ei voinut tulla kysymykseen, koska sijaitsi liian likellä miehitettyä aluetta. Voisi näyttää siltä kuin kansalliskokous tahtoisi asettua ententen turviin.
Kun neljännestunnin keskusteltuamme erosimme, toivotti Ebert Suomelle onnellista kehitystä ja kaikkea hyvää. Mieleeni jäi se vaikutelma, että hän on viisas ja rehellinen mies, jonka katsantokanta on pohjaltaan porvarillinen, ja että hän siinä korkeassa asemassa, jonne hänet on nostettu, tahtoo työskennellä maansa hyväksi niin paljon kuin suinkin. Ilmeisesti hän kumminkaan ei ole hallituksen johtavana voimana, jona on pidettävä Scheidemannia.
Astuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa salaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti ensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja miten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan valtakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut Bethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu vaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä, varsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti pitävän häntä käyttökelpoisena.
Berliinissä tammikuulla 1919.
Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.
Jännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen kokoontumispäivä, päivä, jolloin "vallankumouksen" sijaan taas tulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli ystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso Saksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet mahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.
Kun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin rauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla oli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi päiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat siirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen toiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä oli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta ulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien. Kutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan tavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi matkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä vaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että suurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin toiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan jäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään Weimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan ministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen, Sveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn, Liettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat retkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon sotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista. Seurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann ulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.
Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka halki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi häiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa. Täsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin kuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi merkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni von Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja oli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen minuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni aikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas aamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet, lähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla, varsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut tyyssijansa.
Päämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli ainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet myöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.
Lähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä torilla ja läheisillä kaduilla. "Rautaisesta divisionasta" valittu kunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat näyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta kuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin kaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat liputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään yksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut havaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä häiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin romantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain Weimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret henget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella. Ebertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän aarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat kohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä todellisen inhimillisyyden maailmaan.
Teatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen miellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa, joka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä voi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava, ei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta paljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen, muutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset teatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua orkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä pyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu valtiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä edempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli poistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti koristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että "Weimar yhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin." Ministeripenkkien kohdalle oli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.
Pian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat hekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert ja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel. Takimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi sotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä. He olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut tapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät viimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.
Edustajakokous muistutti ulkonaisesti suurin piirtein katsoen vanhoja valtiopäiviä, joskin vasemmistotyypit olivat silmäänpistäviä. Monia valtiopäiväkiistelyistä tunnettuja hahmoja voi keksiä edustajain joukosta. Joitakin naisenpäitä näkyi, mutta naispuolisia edustajia oli niin vähän, etteivät he voineet painaa kokoukseen leimaansa. Oikealla istuivat konservatiiviset, saksalainen ja saksalaiskansallinen kansanpuolue, kreivi Posadowsky etunenässä, sitten seurasivat lähempänä keskustaa kristillis-sosiaaliset, entinen keskuspuolue, joiden joukossa näkyi iäkäs, harmaapartainen Groeber sekä Trimborn, ja demokraatit ensimmäisine miehineen: Fischbeck (Preussin kauppaministeri), Fr. Naumann, tunnettu kirjailija ja puhuja, sekä entinen varakansleri Payer, hupainen würtembergiläinen. Vasemman puolen salia täyttivät suurimmaksi osaksi vasemmistososialistit, joiden joukossa näkyi useita naisia. Ylemmässä äärimmäisessä vasemmassa kulmassa olivat 22 riippumattoman sosialistin paikat. Etumaisena istui heidän joukossaan epämiellyttävän, kavalan näköinen Haase.
Neljännestä yli kolmen soi kello ja Ebert nousi puhujalavalle. Hän näytti varmalta ja tyyneltä ja aloitti puheensa osoittamatta pienintäkään hermostuneisuuden merkkiä. "Meine Damen und Herren", kuului ensi kerran saksalaisessa parlamentaarisessa kokouksessa. Ebertin puhe oli hyvin harkittu, mutta siihen ei sisältynyt mitään erikoista. Hän kosketteli lähinnä vallankumousta ja kansalliskokouksen ehdotonta suvereenisuutta. "Vanhat kuninkaat ja ruhtinaat Jumalan armosta ovat ainiaaksi hävinneet." "Saksan kansa on vapaa, jää vapaaksi ja hallitsee tulevaisuudessa aina itse itseänsä." Sitten hän puhui sodasta, jossa oli jouduttu häviölle ja vihollisten kosto- ja väkivaltapolitiikan aiheuttamasta hädänalaisesta tilasta, verrattomasta vääryydestä. "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asioita äärimmilleen." "Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Ebert huomautti, että Saksa tahtoo yhtyä toisten valtioitten veroisena kansojen liittoon ja vetosi kaikkiin maailman kansoihin saadakseen oikeutta Saksalle. Hän kosketteli lämpimästi saksalaisen Itävallan liittymistä Saksan tasavaltaan ja siirtyi sitten Saksan taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin kehitysmahdollisuuksiin. "Huolestuttavalta näyttää tulevaisuutemme. Mutta kaikesta huolimatta me luotamme Saksan kansan luovaan voimaan, jota on mahdoton hävittää. Saksan valta-aseman vanhat perusteet ovat ainiaaksi murtuneet. — — — Kuten marraskuun 9 päivä 1918 on liittynyt maaliskuun 18:nteen 1848, samoin on meidän täällä Weimarissa suoritettava siirtyminen imperialismista idealismiin, maailmanvallasta henkiseen suuruuteen." Hän päätti puheensa näin: "Käykäämme siis työhön, katse kiinteästi suunnattuna suureen päämääräämme: Saksan kansan oikeuden puoltamiseen, lujan saksalaisen demokratian perustamiseen ja sen täyttämiseen todellisella sosiaalisella hengellä ja sosiaalisella laadulla. Siten me teemme totta siitä, minkä Fichte merkitsi Saksan kansakunnan tarkoitukseksi. Tahdomme perustaa oikeuden ja totuuden valtakunnan, joka perustuu kaikkien niiden yhdenvertaisuuteen, joilla ihmiskasvot on."
Puhe lausuttiin kantavin äänin, mutta ilman mainittavaa lennokkuutta. Se oli luonnollisesti sävyltään sosialistinen, mutta ylimalkaan maltillinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen piti eräs valtiopäivien entisiä oppositsionipuhujia. Edustajain penkeiltä tietysti kuului huudahduksia, mutta ne eivät sentään aiheuttaneet meluisaa keskeytystä. Intohimoisimpia olivat äärimmäiset siivet. Oikeisto ilmaisi olevansa tyytymätön vallankumoukseen ja vanhaan järjestelmään kohdistuviin hyökkäyksiin. Riippumattomat purkivat huudahduksin Ebertiin, Scheidemanniin ja Noskeen suuntautuvaa vihaansa. Heidän välipuheluistaan Ebert ei huolinut mitään, mutta oikeisto sai terävän ja mestaroivan muistutuksen, siitä ettei se ollut mitään oppinut viime tapahtumista. Kun Ebert puhui saksalaisen Itävallan Saksaan liittymisestä, kaikui salissa yksimielisiä suostumushuutoja, ja kun hän esitti vastalauseensa sen johdosta, että Elsassia käsiteltiin Ranskan maakuntana ja saksalaisia yhä pidettiin sotavankeina, kuului voimakkaita pfui-huutoja. Puhe kokonaisuudessaan sai tosin osakseen hyväksymystä ja kättentaputusta, mutta mitään innostunutta mielialaa se ei kyennyt kokouksessa herättämään. Ebert ehkä itse uskoi kauniisiin sanoihinsa ja tulevaisuuden lupauksiin, mutta hänen yleisönsä ei suinkaan tullut vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.
Ebertin lopetettua puheensa ja siirryttyä paikalleen asettui puheenjohtajan tuoliin ikäpresidentti, 78-vuotias sosialisti Pfannkuch. Pidettyään kokoukselle lyhyen tervehdyspuheen hän otti käsille ne juoksevat asiat, jotka kuuluivat päivän ohjelmaan. Kun oli tapahtunut nimenhuuto, josta kävi ilmi, että 421 valitusta edustajasta 397 oli saapuvilla, julistettiin kokous päätösvaltaiseksi. Seuraava istunto määrättiin pidettäväksi seuraavana päivänä, jolloin presidion vaalin piti tapahtua. Edeltäpäin tiedettiin, että enemmistösosialistien, demokraattien ja kristillis-sosiaalisten muodostamassa yhtymässä tehdyn sopimuksen mukaan sosialisti, tohtori David valittaisiin presidentiksi.
Tyynesti ja melkein kuin jokin liiketoimi oli tämä merkittävä kokous tapahtunut. Hiljaa ja äänettöminä hajautuivat ihmiset. Ajan ja tehtävän suuri vakavuus oli painanut leimansa mielialaan. Toisenlainen oli mieliala Frankfurtissa 1848. Mitään vapaudenintoa ei nyt voinut havaita. Mutta vaikutelma, ainakin se, minkä minä sain, oli etupäässä hyvä. Monia hankauksia voidaan odottaa, mutta täytyy toivoa, että kokouksen onnistuu vaikeammitta ulkoa- tai sisästäpäin aiheutuvitta häiriöittä luoda Saksaan järjestyneet olot ja jossakin määrin ehjentää sen silvottua ruumista ja sielua. Mutta on mahdollista sekin, että uudisrakennustyö hukkuu sanoihin ja kiistoihin ja että toiminta syntyy toisella taholla.
Kävelimme hetken aikaa tuossa hienossa kaupungissa, ostimme äskettäin järjestetyn lentopostin tuomia Berliinin lehtiä ja palasimme hotelliin juomaan iltapäiväteetä ja keskustelemaan matkatoveriemme kanssa päivän vaikutelmista. Hallissa kohtasimme ulkoasiainministerin kreivi Brockdorff-Rantzaun, joka oli saapunut toivottamaan ulkomaalaisia vieraitaan tervetulleiksi Weimariin. Hänen piti muutaman päivän kuluttua pitää suuri puheensa ulkopoliittisesta asemasta ja Saksan suhtautumisesta siihen.
Käytettäviksemme jätetyillä ajoneuvoilla lähdimme asemalle, missä meitä oli odottamassa salonkivaunu ja olosuhteisiin nähden suurenmoinen päivällinen. Ainoastaan puoli tuntia myöhästyneinä me saavuimme keskiyön aikaan Berliiniin. Tuo merkillinen päivä, helmikuun kuudes, oli lopussa, kaikki oli käynyt hyvin, ja minä tunsin olevani kiitollinen siitä, että vuoden kestäneen Saksassa oleskeluni jättämiin moniin ja rikkaisiin muistoihin oli nyt liittynyt todistajana-olo uudessa maailmanhistoriallisessa tapahtumassa.
Berliinissä helmikuulla 1919.
Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.
Toimeeni Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä sisältyi erikoistehtävänä silloin sotilaallisesti voimakkaan ja, kuten voi otaksua, sodan jälkeen poliittisestikin vaikutusvaltaisen Saksan suoman tuen hankkiminen valtiolliselle itsenäisyydellemme. Tehtävä oli minulle erittäin läheinen, ei ainoastaan Saksaan kohdistuvan myötätuntoni vuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että Saksa oli ainoa suurvalta, jolta saatoimme silloin toivoa muutakin kuin koreita lauseparsia, nimittäin syvempää ja käytännöllisempää riippumattomuutemme harrastamista ja aktiivista apua sitä tehostettaessa Venäjää vastaan. Tämä tehtävä muodostui samalla niiden pyrkimysten ja toiveiden päätökseksi, jotka olivat minua maailmansodan aikana elähdyttäneet. Tarkoitukseni ei ollut antautua kokonaan diplomaattiselle uralle. "Diplomaattinen" harrastukseni on aina kohdistunut eräiden määrättyjen positiivisten tehtäväin suorittamiseen eikä diplomaatintoimeen ylipäänsä.- Tehtävä oli minulle tilapäistä asevelvollisuutta isänmaan hyväksi, sellaisessa muodossa, joka vastasi pyrkimyksiäni ja johon minulla katsottiin olevan tarpeelliset edellytykset.
Saksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton muutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme. Svinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan noudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi oikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan keisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja sen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa Suur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa eräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena seurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan sotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän johdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut puolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en voinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa ja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se ulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava valtiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan jonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle menevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä vallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta epäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi jälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää, mikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän Karjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin Saksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä katsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella ja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä kumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin edellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän ajateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten ententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka — lukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin määrin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan — tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata Suomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten politiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan tulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin muodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia tätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen politiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa, jonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se johtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti suomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne silloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka kohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän tämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.
Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus, jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä — suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.
Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin. Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille, von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat. En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus, ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen, sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen, henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja, joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta, ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa maallemme mitään pysyvää etua.
Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi ja sitten eroaisin.
Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin, hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.
Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa. Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun 23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön palveluksesta.
Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita, Hollantia ja Sveitsiä.
Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi, ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.
Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa. Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh. en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet, jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä selvästi ilmenemään."
Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä, mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.
Lugano, huhtikuussa 1919.
* * * * *
Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä järjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita. Tällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun oli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan valtionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille. Saksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu saksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli ranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille, mutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin neuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen johdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne kesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä. Matkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin, erään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui vaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa ja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden. Hän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka enemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi ottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan aiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja spartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten peljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä- ja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin "virheellisessä kehässä". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä oli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty kesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen suurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu Tanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen satulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa tulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein juhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen juhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi ja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä ulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von Simmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä minut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin kabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen kutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty hänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti ja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä "Teidän Ylhäisyytenne" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain: "Herra valtakunnan presidentti" ja "herra lähettiläs". Puheessani minä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä valtioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja kuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut meitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli nyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut meidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden ja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä oleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani, että henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten nuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan aseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä iloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.
Ebertin vastauspuhe kuului näin:
"Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka, että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut, ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.
Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä."
Tämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen lähettiläänä Saksassa.
Kaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin nähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden poliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin kävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja Rantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat hallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta. Ministeripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer. Sunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty piletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla läsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja edustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita sielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat kasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät tyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin. Puheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen tunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen kreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään korkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään vihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun. Hänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin. Kävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti allekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät, jotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan surun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka kertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen vaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä saatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen ehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen aloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut, joten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6 p:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Tämä vakuutus ei ollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa. Ne tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa rapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee rauhaan.
Ennen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä Partenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller on joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä ennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta ihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset päivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin ensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti viimeisen esitelmänsä, joka koski "rauhantekoa". Versaillesin sopimus oli allekirjoitettu edellisenä päivänä. "Olisi rikos", lausui Müller esitelmässään, "olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se on valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi. Viimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme tuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä todellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä säilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa itseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin ja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä todellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme mahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven kansamme uuteen rakennukseen."
Vaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten saavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja ihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan korkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin mukaani kotimatkalleni.
Viitteet:
[1] "Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än der Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."
[2] "Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät bin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses und des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM. Hll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu nehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen Monarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich diesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k. Regierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland angebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem neuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen Interesses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen."
[3] "General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier vorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach seitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen Truppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige grosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier geschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese Truppenverschiebungen protestieren.
Herr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung des Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland auserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General Hoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit militärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland unsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen."
[4] "Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen des 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat. Möge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung ein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren Entwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum gemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor allem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes Zusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen und ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz. schaffen kann. Ludendorff." — — — "Die warmen Wünsche für mein Heimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft geben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten Heeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was Exz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen Truppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe für Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch Feinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind."