Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.
Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.
"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."
Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua selvemmin.
"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."
Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin…
"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."
Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.
"Kuka se nainen on?" kysyi hän.
Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.
"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos tarvitset. Syrjäytä hänet — se on paras neuvo, jonka minä voin sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."
Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen sanoen:
"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy! Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"
"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.
Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen. Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.
"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo? Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot sellaisen miehesi kanssa taloosi — niin nokkela ja hienotapainen. Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia miehestäsi, ei ainakaan — ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs nyt aiot tehdä?"
"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.
Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.
"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla. Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset ajattelevat minusta?"
Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.
"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"
"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä — nöyrästi tyytyä tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.
"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä? Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."
"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.
"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se mielessä!"
Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa. Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään, paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä. Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.
Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla puhtaana naisena omissa silmissäni,ajatelkoon maailma minusta mitä tahansa.
Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.
Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin:"Mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen teen."
Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani pukeutumaan.
Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi lähestyväin askelien ääni.
Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella lapsella.
Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin järkytetyksi olemukseni juuria myöten.
Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price huoneeseeni sanoen:
"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."
"Tuo hänet tänne", vastasin.
Mieleni oli jo aivan masentunut.
Kuudeskymmenesyhdes luku.
Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja rauhoittuvan.
Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen, mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat niin kauan odottaneet tätä käyntiä.
"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille, 'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'…"
Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän luonaan.
Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki hajaantuisivat kesälomalle.
"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.
Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.
"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas, sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille, vanhoille kasvoille.
"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä… siksipä olen tullut teitä tapaamaan."
"Siksikö?"
"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt teihin… Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti… mutta tätä nykyä…"
"Niin?"
"Arvelin että hän tätä nykyä… arvelin todenteolla, että hän on liiaksi kiintynyt teihin."
Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.
"Ei hän sitä ole sanonut — ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa — todella pelottaa."
"Pelottaa?"
"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne kätkettiin maan poveen.
"Ja Martin — Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja, ei edes Lontoossa. Siksipä… siksipä", jatkoi hän vavisten ja änkyttäen, "arvelin… arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää teitä liian rakkaana… nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies, näettekös…"
Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.
"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään. Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne… Siksipä sanelin itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa… ja siitä syntyisi jotain… murhetta ja häpeää ja sen semmoista… se olisi niin kauheata ja julmaa poika paralleni… juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon ja hyvää."
Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen, koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa, ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua suojeleman häntäitseäni vastaan.
"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"
Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.
"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain sanotuksi.
"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään, omalle hajamielisyydelleen.
"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän huoneeksenne — sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä ollut siitä päivin."
Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään, niin tahtoisin sen tehdä.
"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia, joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut välttämättä tahtovansa tavata minua.
Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.
Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois, niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun hän avuttoman näköisenä sanoi:
"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä — en todella ymmärrä", lohdutin häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.
"Löydättekö todella?"
"Kyllä varmaan."
"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"
"En, en."
"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä siunatkoot teitä."
Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden lomitse pilkisti hymyäkin.
"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan. Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"
"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.
"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"
"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä ääneni petti minut.
Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.
"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja näihin aikoihin se varmaan on valmista."
Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:
"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne — juuri sellaisena kuin nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."
En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:
"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista, niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"
Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa säteilivät.
Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini — niin nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta — ovat maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.
* * * * *
Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni, mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä, mikä siis oli oleva kohtaloni?
Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavataMartinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?
Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt — isä Danin tykö.
Kuudeskymmeneskahdes luku.
Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti oikullista lastansa.
Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen ruumistaan ja sieluaan yhdessä.
"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."
"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isäDan ylimmältä portaalta.
"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä nälän kurniessa vatsassanne."
"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee, sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa… Tule sisään, tyttäreni, tule sisään."
Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja murheelliselta.
Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.
Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:
"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa — sen huomaan."
"Vakavaa se on, isä Dan."
"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin kuin taisin.
Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni — että tapahtui mitä tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa rakastin erästä toista miestä.
Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena:
"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad."
Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä, mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:
"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin, eikö ole?"
"On."
"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä poikki."
Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin, niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut tehnyt mitään.
"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle rakastavansa sinua, niin on?"
"Ei."
"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?"
"Ei milloinkaan."
"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi."
"Ei kertaakaan."
"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän, jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."
"Mutta hän tulee Raa-linnaan", sanoin, "ja jo huomisiltana tapaan hänet."
"Se lisäksi! Aika lurjus!"
Selitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen yllyttämänä.
"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."
Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä, joka ei olisi valhetta.
"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja kukistaa se."
"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi", huudahdin.
Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä, sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään voinut sammuttaa.
Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se ei kaiketi voinut olla väärä.
"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"
"Niin."
"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?"
"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa."
"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?"
"Minun… minun täytyy."
"Ja sinä tahdot mennä tälle… tälle nuorelle… lyhyesti sanoen, sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus, vai mitä? Älä kiellä sitä… No niin, puhuaksemme asian suoraan, sinä pyydät minua — hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"
Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.
En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.
"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden", sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta; mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele — ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois. Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon lohdutuksen — suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole milloinkaan tätä miettinyt?"
En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.
"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat maailmassa tekevät sitä joka päivä — elävät uskottomien puolisojensa kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden. Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja inhimillisen perheen."
Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.
"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi saman kiusauksen — jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme omilla haavoilla."
Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.
"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi. Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne — te kaksi lasta — niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä. Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä, että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi — sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen… Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni —"
"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä luopua!"
"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä hehku valaisi kasvojamme.
Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.
Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn, tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.
Isä Dan saattoi minut ovelle.
"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun sanomaan hänelle."
"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin tyyni ja rohkea.
Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja karjapihan läpi matkalla isäni taloon.
Varhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.
Kuudeskymmeneskolmas luku.
Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä suljettu.
Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta kuului äänekästä naurunkikatusta.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi, tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:
"Minä heti kerron teidän armollenne."
Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt minulle kirjeen, missä olisi selitys.
Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli osoitettu minulle ja oli Martinilta.
"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu, sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."
"Huomenna?"
"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi sen ja hän käski minun sanoa —"
"Annahan minun ensin lukea kirje", sanoin.
Kirje kuului:
'Rakkahin Mary!
Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin minua kaikesta.
Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus — meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa — sairasvuoteelle kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?
Nyt oltiin pulassa — herra Vivian, joka aina on viisas, arveli että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua, ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen Margaret Maryänsä yksin kotiin.
Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.
Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa, mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!
Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi tätä odotettua vierasta tavata.
Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava läsnäolomme toisaalle.
Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua.Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulletulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto!Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.
Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävämies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.
Alma.
J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei ole ollut entisellään ilman sinua — ei ole.'
Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua omalla tulkinnallaan.
Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi minua tuontuostakin harmista huudahtaen.
"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on, teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse! Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."
"Mitä tämä sitten tietää?"
"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette…"
"Mahdotonta!"
"Oh, uskokaaminuateidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä… Hss…!"
Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli liukahtanut.
"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?" lisäsi hän.
Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan määräyksensä Priceltä — ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.
Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni, että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella toivoin hänen tulevan.
Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva — vahva puheissa ja katseissa — ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa myöten enkä paeta.
Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan äänen hallista, niin lensin portaita alas — suoranaisesti lensin — niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.
Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään hehkuen terveyttä ja elämänhalua.
"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.
"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka tarpeetonta kysyä — kasvojesi väri on ihmeteltävä."
Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle, mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä hänen vastaustaan.
"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?" sanoi hän.
"Ikävä kyllä, ovat", vastasin.
"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisintodellapettynyt. Mutta luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"
Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:
"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.
Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:
"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."
Ja sitten —
"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen tilaisuuden, saan kyllä."
Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus (vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä. Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:
"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"
Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu odotti minua.
Kuudeskymmenesneljäs luku.
Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä aivan hengästyneet.
Martin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on ollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan, ja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni muistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.
Teetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten murentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka auringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.
"Vanha maailma on sittenkin aika ihana, eikö olekin?" sanoi Martin.
"On toki!" vastasin, ja sitten katselimme toisiamme silmiin ja hymyilimme.
Oli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme kallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun kuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin heitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.
Ei ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat taivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei päivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin esteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui vahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion reunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen, teattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka kuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.
Olimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista, mutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme ulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi meren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein kiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa mustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän kävellessään rantatiellä.
Tämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien synkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta, joka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja kauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.
"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin saanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen onnellisempi?" virkkoi Martin.
"Tiedän jonkun, joka ei ole", vastasin.
En ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan vahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin pimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni minuun.
Tätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen tukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja sillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.
Jokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen tapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani vavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut. Tuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni siinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin — oli herännyt tuo mahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava sukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja pyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.
Kaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta, ja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten voinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain jalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta poistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät hiljaisuutta.
Tullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan, ja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa parvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa ei kuulunut pienintäkään risahdusta.
Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina. Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista, ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme yöksi.
Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen lävitseni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa. Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:
"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price."
En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.
Tuima kamppailuni oli alkanut.
Kuudeskymmenesviides luku.
Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin neuvoa?
"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy ankarammin vartioida itseäni."
Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:
"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin onkin, on minun niihin vastattava!"
Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.
Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."
"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi kiusaukseen ja lankeemukseen."
Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.
Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.
"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"
Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.
Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.
Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen onnettomia seurauksia, — mutta Martinin ääni oli lempeä ja hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.
Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:
"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo."
Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään, tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan, reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin — vaikkapa vain koiristaan ja niiden ravinnosta — niin oli ääni aina lempeä ja hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.
Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.
Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä sisään.
Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä kiihkeästi.
Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni, saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan), että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati omaa häviötämme kohti.
Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.
"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."
Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.
"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin minä."
"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?"
"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai mitä?"
"Mitä hän siihen vastasi?"
"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin: 'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?' 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän. 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma', sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä, joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku toinen se pitää olla — joku, joka pitää hänestä niin paljon, että uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin… 'Kyllä sellainen tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."
Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus, että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.
Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman muutoksen kuin minussa.
"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli hermostunut sävy.
Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja — avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.
Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.
Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet, en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.
Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen, mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät äänet häiritsivät hiljaisuutta.
"Mitä on minun tehtävä?" kyselin itseltäni.
Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet. Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän koetti pysyä horjumattomana.
"Mahtaa hänkin kärsiä", sanoin itsekseni.
Tämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.
Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta häntä pakoon.
Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa — pitikö minun rikkoa vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua rakasti?
"Oi, mitä on minun tehtävä?" huokailin jälleen.
Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:
"Niin kauan kyllä kestän."
Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan, kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.
Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli kauheata!
Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".
Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa — niin hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle huonetta —
"Terve, meren tähti,terve, taivaan portti."
Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin liikuttivat minua:
"Neitsyt, pyhä, puhdas,turvaasi meit' ota —"
niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.
En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"
Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää mielenliikutusta.
"Tule alas", virkkoi hän. "Minulla on jotain sinulle sanottavaa."
En voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.
Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan ruohikossa.
Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.
"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."
Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.
"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan, mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää sinua tähän tilaan."
Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.
"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä, jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään — ihmisiä, jotka ovat sinulle sukua veren ja lain siteillä."
Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani kuin jousen jänne.
"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja sinä tiedät mikä se on."
Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja, jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.
"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."
Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.
"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua, pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta, ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät tarpeeksi salliaksesi sen."
Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania, Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani rukoukseen.
"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla — tänä iltana, viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi. Se ei ole enää kärsimystä — se on helvettiä."
Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki.Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:
"Mary… Mary… minä… minä rakastan sinua!"
En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon huudahduksella hän sulki minut syliinsä.
Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä — siihen sisältyi kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat, unohtuivat, katosivat.
Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä, että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.
"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta! Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei, kautta taivaan Herran!"
Ja sitten äkisti — yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut vallannutkin — heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut. Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.
Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni — avioliittoni, isä Danin varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.
"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko mitään — ei mitään paitsi rakkauttamme."
"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan huudahdin sitten:
"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"
"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet, enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Josolisitvapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"
"Älä kysy. Minä en saa vastata."
"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"
"Voisin."
"Se riittää — riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."
Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.