"Hyvää yötä!" sanoi hän hiljaa ja hellästi.
"Hyvää yötä!" vastasin.
"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!"
Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin julma.
Kuudeskymmeneskuudes luku.
Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.
Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana — että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.
Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari, jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa — annettava hänen kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.
Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti koski sydämeeni.
Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.
Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi sitä mielestäni poistetuksi — sen uinailevaa puolihämärää, joka muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä, joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.
Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.
Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:
"Käykäämme tähän istumaan."
Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen jälkeensä mustan juovan merikaislaa.
Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä, ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:
"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein ensimäiseksi saatava avioero."
En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä silmäni mereen.
"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan meillä Price — hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."
Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä ymmärtämättä minua hän vastasi:
"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänenonse kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta…"
Varmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:
"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."
En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että olin jo tavannut isääni.
"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?"
"Niin."
"Ja mitä hän sanoi?"
Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä minua hävetti toistaa sitä.
"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se, että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista, ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin antaa sen Curphyn tehtäväksi."
"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös."
"Ja mitähänsitten sanoi?"
Kerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.
"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa!Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstäbarbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä.Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."
Hetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.
"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa — aivan mahdotonta."
Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa, koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut sitä purkaa.
Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.
"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."
"Minä olen katolilainen — voinko muuta tehdä?" vastasin.
"Mutta ajattelehan — rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa, kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun? Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"
Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.
"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"
"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.
Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun, koska Jumala itse oli osallisena siinä.
"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä avioliittosi on ollut — sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit, ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"
Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin ja tuli sitten takaisin luokseni.
"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa, jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää, ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"
Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa olivat minulle sanoneet.
"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.
Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta. Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:
"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä naimisiin ilman sitä, silloin…"
"Niin?"
"En aikonut sitä ehdottaa… Jumala tietää, etten aikonut… mutta kun nainen… kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon, joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos hän…"
"No?" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.
"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla minun luokseni."
Minä huudahdin äkisti tahtomattani.
"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta, johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän, että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen — heitä on tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan… kenties he tulevat koettamaan… mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun ylitseni… niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"
"Mutta Martin…"
"No niin?"
"Tarkoitatko että minä… että minä… eläisin… eläisin sinun kanssasi olematta naimisissa?"
"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään — ei uskonnolliset juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen panettelu.
Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli minua repelivät, oli minun se kohdattava.
"Martin, minä… minä en voi sitä tehdä", sanoin.
Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.
"Pitäisitkö sitä vääränä?"
"Pitäisin."
"Syntinä?"
Koetin sanoa: "Niin", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.
Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:
"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa… eihän?"
Yritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.
"Ajattelin… koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä avioliitosta… mutta jos luulet…"
Hän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:
"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary —. että kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että…"
En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin pakotettu puhumaan.
"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi, sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin — joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi… Meillä ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä rukoilen — minä vannotan sinua."
Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre äänessään, että sydämeni oli pakahtua:
"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."
Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin. Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.
Kuudeskymmenesseitsemäs luku.
Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.
Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä, menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle tammi-istuimelle.
Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.
Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:
"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden, tahtoisin päästä selville eräästä asiasta… Ellet voi saada eroa miehestäsi ja ellet… ellet voi tulla minun luokseni… miten meidän silloin käy?"
Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja ihanuutta.
"Tietääkö se, että meidän on… erottava?" sanoi hän. "Sinä kulkien omaa tietäsi ja minä omaani… milloinkaan enää tapaamatta toisiamme?"
Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja — masentamista.
"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi hän.
Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta, mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin oli velvollisuutemme kuolettaa se.
"Onko se mahdollista?" sanoi hän.
"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa, että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä pettymyksestä.
"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.
Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin, tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.
"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme, Mary — eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan tunteneet tai rakastaneet toisiamme."
Kurkkuani pisti — en voinut vastata hänelle.
"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."
En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän lausui sakealla äänellä:
"Ja sinä… luuletko sinä voivasiminutunohtaa? Luuletko voivasi haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"
Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.
"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle kaikki… kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi — tämä kieltäytyminen… käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"
Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.
"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole inhimillistä… No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa rakastamasta toisiamme — sinä täällä ja minä siellä alhaalla — niin tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"
Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua ja sanoi melkein kuiskaamalla:
"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä olet ollut naimisissa vuoden… vain vuoden… ja sinä olet hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen hellyytensä. Etkö ole milloinkaansitäajatellut?"
Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä lähemmäksi hän virkkoi:
"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt. Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä itselleni anteeksi… Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa tuohon… tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle… että hänellä on oikeuksia sinuun… että sinä olet hänen vaimonsa ja hän sinun miehesi… että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen oikeuden — pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä ajatellut?"
Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:
"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt — miehen kanssa, jota inhoat… vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää… hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa… samassa…"
Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.
"Martin", sanoin, "jotain on, jota et tiedä."
Ja sitten kerroin hänelle — se työntyi ulos minusta — häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin — Jumala tietää miten ettei sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.
Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon alistumista.
Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt, sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti kiihtyneenä:
"Ja tämä sopimus on pidetty?"
"On."
"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi.Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"
Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle vastapäätä minua.
"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.
"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus, niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"
"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."
"No niin?"
"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa — ainakin joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni. Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten, kun palaan Antarktiksesta…"
Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun, sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä Dan oli ne kuvaillut.
"Mutta Martin", sanoin, "hyväksyisikö Kirkko sen?"
"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas.Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."
"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin, voisinko?"
"Kenties et."
"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän syntistä elämää, eikö niin?"
"Mutta ethän sinä silti olisi."
"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi… mitä minusta silloin tulisi?"
"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä juhlameno — vaikkemme voikaan sitä poistaa — saisi synkistyttää naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"
Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt minun sanomaan.
"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta kuinka hän saattaisi käsittää — kuinka voisi yksikään pappi käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"
"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta uskostani en voi luopua."
Martin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:
"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?"
"Kyllä."
Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta, että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa kouristuksessa kertoessani hänelle — mitä en ollut koskaan aikonut hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.
"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen tekisin, ja sitähän et tahdo?"
Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut, tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:
"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."
Hänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.
"Luuletko ettähalusintätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."
Sitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:
"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."
Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:
"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin, mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan takia."
Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten heittäytynyt hänen syliinsä.
"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei! Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on yhdentekevää nyt."
Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän vaati, koska minä kuuluin hänelle.
Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.
Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."
Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.
En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat, niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.
— Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."
Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.
Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan huoneeseensa.
Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.
Kuudeskymmeneskahdeksas luku.
Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä, tuntuivat virtaavan sieluni läpi — ilo, tuska, ylpeys, häpeä, pelko, huumaava ihastus — niin että päätin (ja syystäkin) syyttää päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.
Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä, että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.
Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.
Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.
Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.
Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu kohtalon kirjassa.
Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain nauroi sanoen:
"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita! Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."
Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.
"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden, vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi, että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä sanomasta.
"Mitä hän nyt tekee?" kysyin.
"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."
Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista se saapui minulle.
Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:
'Rakas Mary! — Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis potkimaan itseäni.
Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta — saat lupaukseni.
Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.
Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo, niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.
Ystäväsi Mart.'
Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.
Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.
En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän, valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.
Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.
Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.
"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.
"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat puheenaineet oli työnnettävä syrjään.
Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.
Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme. Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä, leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian kalliolle.
Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin: "Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."
Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin, koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa), kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.
Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä kohtaan.
Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!… ja sinun täytyy luopua minusta… ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."
Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.
Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani — niinpä lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:
"Lyönpä vetoa vaikka mistä" — (minä aina jäljittelin Martinin puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin veneessä istuessani William Rufus sylissäni."
"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.
"Etpä voi", sanoin.
"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja niin minä lauloin —
"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin kukan saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".
Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet laivallaan edellisenä iltana.
Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni, hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni, ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.
Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.
Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin tykkien pauke, ja Martin sanoi:
"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla."
Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna toimeen jotain lystiä".
Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.
Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.
"Tämä on siis… loppu", virkahti hän.
"Niin… loppu", minä toistin.
"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän."Se on aina pysyvä muistissani."
Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja, jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.
"Ei ikinä tässä maailmassa!" vastasi hän.
Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.
Hän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:
"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää."
Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan, kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.
Hän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:
"Se on kaikki nyt yhdentekevää."
Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä, ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki syntiset ajatukset ja halut.
"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta mitään."
Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja uskosta, josta olin luopunut.
"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.
Tuokion kuluttua hän virkkoi:
"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."
"Kaikki on nyt Jumalan kädessä", sanoin.
"Niin", virkkoi Martin, "Hänestä nyt kaikki riippuu."
Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa, ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt jättäytyä epätoivon valtaan.
"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään paljon onnea tulevaisuudessa."
Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva hänen osalleen.
"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit kuollut."
Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili mielessäni.
Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:
"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."
"Entä jos se onkin iäksi?"
"Älä puhu niin."
"Mutta jos se on?"
"No niin, silloin… hyvästi — iäksi."
"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.
"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani, jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.
Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet kuten edellisenä iltana.
Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.
Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun. Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.
Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.
Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:
"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."
Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.
Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.
Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani ja lähtenyt hänen kanssaan.
Huone näytti muuttuneen pimeäksi.
Kuudeskymmenesyhdeksäs luku.
Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja että olin karkoittanut hänet luotani.
Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että se lääke — kieltäymys —, jolla olin arvellut onnetonta asemaani auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut elää ilman häntä.
"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!" huusi ääni sydämessäni.
Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja salpasin oveni.
Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.
Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni. Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli nujertanut minut.
Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.
Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus oli minulla siihen?
Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi. Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään. Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä. Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?
Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti, sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.
Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää sen jännitystä.
Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.
Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani — "Kaikki on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.
Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän aikaan.
Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa) ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.
Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä. Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.
Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi, kuka olisi siitä vastuunalainen?
Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.
Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.
"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!" huusin.
Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani. Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani palasin budoaariin ja kävin istumaan.
Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli minun vielä vietettävä ilman häntä?
Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä liikkuvan.
Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä, ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?
Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä ovella erotessamme.
Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.
"Mary!"
Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti hurjasti.
Kuulin vielä kerran hänen äänensä.
"Mary!"
En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun täytyi mennä.
Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää pitkin Martinin huonetta kohti.
Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät, mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.
Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:
"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."
Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä — tuon Kirkon, joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön Juggernaut.
Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen. Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"
Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma joutuisi rappiolle ja häviöön.
Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko, hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.
Silloin tapahtui jotain merkillistä — tuollainen pieni tapahtuma elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta. Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa, valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.
Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja vilkaisin siihen.
Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".
Se kuului:
Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.
Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta, joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön aikaansaamiseksi.
Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalleRaa-linnaan huomisaamuna.'
Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.
Sellainen siis oli Kirkon puhtaus — minua se uhkasi kirouksellaan, kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!
Entä mieheni — hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.
Hän oli tulossa takaisin luokseni — tuo avionrikkoja, ja kun hän tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta rakkaudesta, joka nyt minut täytti.
Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi. Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen elämään!
Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen — henkisesti selvä — ja suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä, jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.
Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.
Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa: "Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."
Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."
Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin käytävän poikki Martinin huonetta kohti.
Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani, mutta sitä en ajatellut.
En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.
Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:
"Martin, minä tulen sisään."
Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.
Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret. Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää murtautuu siteistään.
* * * * *
Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan kiusauksensa hetkenä.
Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos Hänen eteensä, joka — aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen huoneessa — sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon — naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."