Mary O'Neillin kertomus.
Seitsemäskymmenes luku.
Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.
Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli viileä, vaikkakin päivä paistoi.
Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen — eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy selittämään.
Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä, mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle koittanut.
"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.
"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta siirtää tuonnemmaksi.
"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.
"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.
"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun täytyy siirtyä toiseen sijaan."
"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en siihen suostu, minä kiellän sen."
Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään — ei niin mikään — saisi pidättää häntä lähtemästä.
"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja odotettava siellä palaamistani."
"Se on mahdotonta", vastasin.
Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.
"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa ollessani", sanoi hän.
"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."
"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala yksin tietää, miten käy?"
"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen hänen oli tyydyttävä.
"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.
Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta mielessäni oli vain yksi ajatus — että Martinin täytyi lähteä suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.
Parisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle kirjeensä.
"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa sinulla olla hyötyä siitä."
Minä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.
"Etkö aio silmäillä sitä?" kysäsi hän.
"En."
"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?"
"Se on tarpeetonta."
Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni — kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä käyttämättä.
"Se on avonainen — etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?"
"Sekin on tarpeetonta."
Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.
Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin olevani ylpeä siitä, että olin nainen.
"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.
Kello oli nyt puoli yhdeksän — hetki, jolloin auton oli määrä lähteä häntä viemään kaupunkiin — ja vaikka olisin ollut valmis vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika lähteä.
Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.
Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin raskaammaksi.
Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.
Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:
"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi katketa."
"Ei milloinkaan", vastasin.
"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti."
"Ikuisesti", toistin.
Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:
"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?"
"Minä voin odottaa."
"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat."
"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta."
"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi…"
Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi. Mutta sitten kuulin itseni sanovan:
"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."
Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.
Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.
Seisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.
Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta — hän astui ulos eteiseen.
Kuulin auton oven pamahtavan kiinni — hän oli jo vaunuissa.
Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä — hän oli jo lähdössä.
Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen — minä olin yksin.
Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa kädessäni.
Silloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni liekkeihin.
Seitsemäskymmenesyhdes luku.
Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.
Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet. Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.
Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.
Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.
"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."
Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa, ja vakuutti hänen kyllä palaavan.
"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle… Ei ainakaan, jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" — ja tätä seurasi silmänisku minulle.
Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta, minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti — mieletöntä kyllä — polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli tallannut.
Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat vielä siellä elehtivän.
Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä — ainoata, minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan "pitää lystiä" hänelle.
Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta, vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen toimeenpantavassa juhlassa.
Niinpä minä kello seitsemän aikaan — oli jo pimeä silloin — istuin rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja kätkössä olevaan kivisillan soppeen.
Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?
Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.
Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja — kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.
Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta, vaikka oli alakuloinen mielessään.
Ja sitten — ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta — kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.
Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta olin ylen onnellinen.
Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti kuin yhdellä suulla.
Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen näyttää iloiselta.
Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa, ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.
Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.
Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta rakkautta Martinille osoitettiin.
Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.
Muuan naisenääni kuului sanovan:
"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista — meidänMartinistamme?"
Ja miehen ääni vastasi:
"Siinä on miestä, Jumal'avita!"
Parin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:
"Kotiinko, teidän armonne?"
"Kotiin", vastasin.
Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti taloa, johon hän minut oli jättänyt.
Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat olivat valaistut.
Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle, että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.
Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.
Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun, ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.
Martin Conradin memorandum.
Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä päivää kalvava minua — miksi olin jättänyt hänet sinne?
Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään, vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta — niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?
Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun — miksi siis olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.
En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on oleva puhdas ja vilpitön.
Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on säädetty Luonnon laissa — julmassa ja yhtäkaikki ylevässä Luonnon laissa — että kuorma on naisen kannettava, että lunastus on naisen maksettava.
Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet yksin — en koskaan, en koskaan, en koskaan.
Seitsemäskymmeneskahdes luku.
Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät juuri sellaisina kuin he olivat — itsekkäinä, julmina, pahatapaisina ja vilpillisinä.
Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu yritettykään odottaa.
Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän jaAlma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.
Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole hyvä."
Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun virkaani.
Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein heti paikalla jutella hänestä.
"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään. Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme — ilmoitithan?"
Paholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:
"Enkä ilmoittanut, Alma."
"Miks'et, kultaseni?"
"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].
Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken tapahtumiin.
Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan, oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.
"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään, "muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka — j.n.e…"
"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia pullonpäänenineen, joka — j.n.e…"
"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.
"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.
Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.
Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa, ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:
"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."
"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse isäntinä ollen nauravat heille."
Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.
Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta palattuamme.
Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan. Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun, jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.
Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna kuten hautajaisissa ainakin.
Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin selvällä, painokkaalla äänellä:
"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä."
"Miksi niin, kultaseni?" kysäsi Alma.
"Koska minä en sitä tahdo enkä salli", vastasin.
Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:
"Kas vain, onpa sillä sisuakin."
Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja vei minut halliin.
Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten eräissä piireissä usein on tapa.
Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä "pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa perheessä, missä on miespalvelija."
Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'
Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:
"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.Minä en niistä pidä."
Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.
Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.
Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.
Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa; ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."
Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.
Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.
"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi viimeisestä illasta Englannissa."
"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.
Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui avoimen oven luo sanoen:
"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?"
Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä, — jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään purjehdusretkelle — mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa. Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua olin jättänyt hyvästi heille kaikille.
Kaikille paitsi Almalle.
Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma seurasi minua huoneeseeni sanoen:
"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?"
Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa, niin ehkäpä minä sallisin… vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi…
Mitätaisinsanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi ystäväkseen maailmassa".
Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja kuiskasi korvaani:
"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."
Seitsemäskymmeneskolmas luku.
Seuraava, joka lähti, oli mieheni.
Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.
Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet Lontooseen.
"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:
"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja sitten… totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."
Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.
Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.
"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "Hänkömuka laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin sanon mitä hän odottaa."
"Mitä?"
"Hän odottaa… hän arvelee… hän kuvittelee… no niin, pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."
Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.
Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena, ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan ettei mitään saattaisi tapahtua.
Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.
Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.
Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja tutkivasti.
Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen kosketustansa.
Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."
Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan, ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.
Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa harmaiksi.
Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua. Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti ja kävin yhä onnettomammaksi.
Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.
Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani pyörryin siihen paikkaan.
Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen äitinsä nojautuivat ylitseni.
En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.
Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että poveni oli vapaa.
Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata sanatulvaansa.
"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri — oma tohtorisi, näetkös."
Yritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.
"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen syystä."
Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.
Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.
Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille. Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.
Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä! Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.
Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.
Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.
Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava. Minä asuin vielä mieheni talossa, ja — mikä pahinta kaikesta, toinen nainen tiesi salaisuuteni.
Seitsemäskymmenesneljäs luku.
Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan. Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa automobiilissa.
Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla hän oli kutsunut hänet tänne.
Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan kyselemisensä hän virkkoi:
"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."
Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti käännettyinä.
Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun, sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa tulevaisuuteen.
"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella miellyttäväin ihmisten parissa — vanhain ystäväin, koulutoverien, tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."
Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja sitten hän vaihtoi puheenainetta — kertoen isästäni, jolloin hänen kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.
Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.
"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa hänestä."
Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat raastaa minut palasiksi.
"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"
"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.
Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä, niin olisin parahtanut.
Poislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.
"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?"
"Koetan parastani."
"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?"
"Nii-in."
Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.
"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla. "Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää, kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa hänelle kaikki."
Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen, vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.
"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte, sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."
Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain kokemustensa varastosta — syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä j.n.e. — vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain pitää Alman talossa tällaisena aikana.
"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun laivat lähtevät?"
Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.
Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.
"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia, sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin, mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"
Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.
"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin: 'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."
Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen olevan väleissä mieheni kanssa — sen nuoren naisen, jolla oli niin suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään sellaista henkilöä talossani?
"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee. Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"
Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.
"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla omantytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää.On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa.Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."
Välttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.
"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta juhlasta, jonka hän panee toimeen."
"Juhlasta?"
"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi — niin on ajateltu selittää se vieraille."
Minulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:
"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa — miksei hän voi odottaa? Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa, kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon tällä tavalla toteutuvan — ja tiedät kyllä mikä se on."
Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen, että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.
Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä ylös.
Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva, voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä liioin silmäkulmain käskevä kohotus.
Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:
"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."
Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.
Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään, mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.
"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta vastaanottojuhlastamme."
"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.
"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet, jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:
"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan, rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"
Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin tekosyyn nojalla — se kävisi liian kalliiksi — meillä ei olisi varoja siihen.
"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen, minä," virkkoi isäni.
Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä valmistelemaan sellaista juhlaa — mutta tämä tekosyy oli pahin kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin avuntarjouksineen.
"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa kunnian."
"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään vitkastelematta.
"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi."
"Kyllä, sir."
"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."
"Kyllä, kyllä, sir."
"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille luettelon heistä."
"Kyllä kutsutaan, sir."
"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa — nyt minun kaiketi täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti, tyttö, näkemään asti."
Olin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.
Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen toinen vieläkin salaisempi syy — se nimittäin, että hän halusi sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät, jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla) olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret yrityksensä olleet varmalla pohjalla.
Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin siipien varjossa.
Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema, johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen lopun.
Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun aikaa, hän sanoi:
"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksinyt, eikä kolme kuukautta sitten? Tietänetkö sinä syynsiihen?"
Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään oikeutta jäädä mieheni taloon.
Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä, ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, — minulla ei ollut oikeutta olla siinä.
Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono aviopuoliso, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.
Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.
Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen aviovaimo, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.
Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa, tavanmukaisella suorapuheisuudellaan — josta en enää loukkaantunut — tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana hän virkkoi:
"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen. Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen… Mistäkö sen tiedän? Ooh, en minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te, armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte sen ihmisen pois talosta."
Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin kasvot käsiini änkyttäen:
"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta."
Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulinPricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:
"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!"
Seitsemäskymmenesviides luku.
Alma piti suurellisesti sanansa.
Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta — määräsi juhlan päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna, ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä käsialallaan.
Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi viiteensataan.
Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kävelleet.
Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi, kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä halusin paeta siitä.
Minä en voinut paeta.
Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen vaivat.
Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua jäämään hokien:
"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"
Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin "rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei ensinkään.
Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.
Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa omaisuuteen ja asemaan nähden.
"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"
Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen tuleva Raa-linnan perilliseksi.
Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje, missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan minut turvallisesti kaiken läpi.
"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."
Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.
Kului kolme viikkoa.
Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat tähtiä.
Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli luokseni antamaan minulle ohjeita.
Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.
Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.
Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.
Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.
"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista tarpeettomista mielipahoista."
Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.
"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja siksi en salli, että se peruutetaan."
Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen tyttärensä kirjeet häneltä.
"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä, ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."
"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.
Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän virkkoi:
"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään suhteessa vastuunalainen siitä."
Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen kulkuvuorotaulukko.
Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni tuloa.
Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti, ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä, vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.
"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan pakkaamaan."
Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin, ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan, että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta muutakin emäntänsä yllyttämänä.
Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.
Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin, että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.
"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?… Et? Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"
Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut. Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.
Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan. Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden kirjastossa.
Kului kaksi tuntia.
Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita olin kärsinyt oman kattoni alla.
Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen. Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä, kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni askelten lähestyvän oveani.
Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi aukeni ja mieheni astui sisään.
Seitsemäskymmeneskuudes luku.
Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta, harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.
Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.
"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän. "Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille — että muka pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa sillä?"
Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:
"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?"
"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."
"Kiitos", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.
Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.
"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan, niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska… no niin, koska hän odottaa perillistä?"
Mieheni ällistykseksi vastasin:
"On."
"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"
Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin vaiti.
"Etkö osaa puhua?" huudahti hän.