Olin yhä vaiti.
"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"
Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken rohkeuteni ja sanoin:
"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän."
"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietääsinulta. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"
En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.
Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.
"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."
"Alma ystäväni!"
"Niin, Alma ystäväsi."
Hänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:
"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla" (pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."
Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:
"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian — onko se totta?"
Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä alas, mutta minä vastasin:
"Se on aivan totta."
Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan kuluttua hän sanoi:
"Siis olet rikkonut vihkivalasi — niinkö?"
"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?"
"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten sinä sitten sen käsität?"
En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:
"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"
"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse vietellyt itseni."
En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:
"Mitä? Ettäkö muka itse… vapaaehtoisesti… Hyvä Jumala!"
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen suustaan:
"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme… vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin? Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi, sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton ensi ehdoista… Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä sanot… kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen… että olet tieten tahtoen… Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että sanon sinulle sen nimen?"
Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.
"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä tällainen kirje syyttää sinua?"
Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja huudahdin:
"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikäKirkkoni."
"Jossinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista, oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle…"
"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa. "Totta kyllä, että olen naitettu sinulle… muttahänon todellinen mieheni, ja sinä… sinä et ole minulle niin mitään."
Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän alkoi nauraa — äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.
"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"
Hänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.
"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi, mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä kaikki tarkoittaa… kaikki tämä isäsi kirottu touhu… että sinä aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille omasi ja tuon miehen… äpärälapsen."
Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.
Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.
Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.
"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."
Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen portaita alas.
Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä, kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:
"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"
Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen siirtymiseensä Amerikkaan.
"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet unohtanut koko jutun."
Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.
Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun minä virkoin:
"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän vastasi matalalla äänellä:
"Niin, armollinen rouva."
"Minun täytyy heti lähteä — tänä iltana, jos mahdollista."
"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."
Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.
Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.
Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani, väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua matkapukuun.
Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden asemani vaikeudet.
Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.
Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen elämänsä hartaimmat toiveet.
Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin pieni huone aina odotti häntä — sillä muistin kuinka olin rikkonut hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.
Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta naparetkeltään.
"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni, tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.
Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni, sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.
Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta — miten järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin lapsella.
Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli niin muodoin kelpaamaton.
"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin rutistuneen paperipalasen.
Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet, jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei minun ollut sallittu niihin kajota.
Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa vaunujen takana tiellä.
Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani — kukkarostani, kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta. Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.
Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes saisin hankituksi työtä — sillä alun pitäen minulla oli hämärä aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.
"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn heikossa ylpeyden puuskassa.
Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.
Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt) hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.
Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin rubiinit.
Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja kolkutti hiljaa.
Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen (sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.
Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua maantien portin kohdalla kello yksitoista.
Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.
"Entä palvelijat?" kysyin.
"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään, ennenkuin minä tulen noutamaan."
Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on pakenemaisillaan tyrmästään.
Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin harjoittamisen.
Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin, ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.
"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka — kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt huolta."
Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä — että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa Liverpooliin lähetettäviksi.
Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.
Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.
"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.
Kun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:
"Odottakaa", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.
Kotvan kuluttua hän palasi sanoen:
"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.
Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.
Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa. Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni todistajana.
"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."
Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni — pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni. Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.
Ja luulenpa, että se olikin.
"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.
Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja kuiskasi:
"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet vahingoittamattomaksi, senkin kissan."
Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän sen uudelleen.
Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.
"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.
Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä palaamaan.
Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.
"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin eteenpäin.
Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä, että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.
"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen rouva", vastasi hän.
"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja suutelin häntä.
"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi hän ja alkoi itkeä.
Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni äänettömyyden.
Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.
Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.
Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa karistellen kuin olisi vilustunut.
"Hyvästi", lausuin — ja lisäsin vielä jotain, jota en halua kirjoittaa tähän.
"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa… Mutta älkäähän huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."
Seitsemäskymmeneskahdeksas luku.
Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.
Luulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:
"Yläkannen yksityishyttikö?"
Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi "Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:
"Välikannen matkustajat keulapuolelle."
Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.
Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten siihen ja poistui viimein hihittäen.
Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä tahansa saattaisi joutua kiinni.
Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa, naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville makuulavoille käydäkseen levolle.
Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän, savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan, laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.
Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.
Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.
Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?
Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä tulisi tapahtumaan.
Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat — viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa — näin hänet ylpeytensä hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.
Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa, hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan — ikäänkuin itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi häpeäni julkisaattaminen.
Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.
Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi, joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.
Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.
Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.
Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.
En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön pimeys.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."
Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas oli hymyilevä päämme päällä.
Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta purjehdin auringonnousuun.
Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti minua.
Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja ilman ystäviä.
Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa, palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.
Seitsemäskymmenesyhdeksäs luku.
Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin LiverpoolistaLontooseen kulkevassa junassa.
Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille", ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla hattukoteloilla.
Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.
Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö? Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.
Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt minua tahallisesta valheesta.
Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.
"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"
"Niin."
"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni olisi merimies."
Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.
Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten? Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja vielä etäisempiä seutuja?
"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa lastia."
Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään persoonallisemmiksi.
Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää — kaupungissa kun oli niin paljon vilkkaampaa kuin maalla.
"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"
"Ei."
"Eikö yhtään?"
"Ei yhtään."
"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksinLontoossa."
"Kenties hiukan."
Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani, matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.
Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.
Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen ennenkuin lähtisimme eteenpäin.
Tästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.
"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta heistä. He ovat parhaita ostajiani — ainakin herrat."
"Herrat?"
"Niin juuri", naurahti hän.
Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.
Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä, tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.
Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.
"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa teille."
Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.
Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi, syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.
Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.
"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?"
Toistin ettei ollut.
"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?"
Vastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin kallista.
"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille erinomaisen hyvin."
Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa — mukava talo, kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä. Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut sisarensa ovelle. Tahdoinko?
Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta, etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.
Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.
Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja ihonväri.
"Sofia."
"Jane."
"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen."
Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.
"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista hintaa."
"En tietenkään, en", virkkoi hänen sisarensa.
Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua tervehtimään.
Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta emäntä oli tullut.
"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?" kysyi hän.
Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös, kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon syrjäisimmässä sopessa.
Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.
Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa, uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois, ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin sisäänpainunut.
"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.
"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.
Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.
Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä upeillen.
Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin vaatteisiin.
Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes emäntä virkkoi:
"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:
"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?"
Minulla ei ollut aikaa tuumia.
"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."
Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut) nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.
Kahdeksaskymmenes luku.
Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman minulle.
Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.
Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä sulkeutuneita ihmisiä.
Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.
Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa, kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin Kristuksen edelliseen vuosisataan.
Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.
Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa, suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne — ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman liikepuuhissa.
Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen, että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei olisi sattunut onneton tapaus.
Taloon tuli joka päivä sanomalehti.
Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset pöytäseuralle.
Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti, joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:
"Päärin puolison salaperäinen katoaminen."
"Lukekaa se", sanoi vanha pappismies.
Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli tulossa.
Vanha eversti luki:
Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin perjantai-aamuna.
Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin, joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja onnelliselta häämatkalta.
Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille, ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.
Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat hajosivat kauhun valtaamina.
Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin esineenä.
Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä olin puheenalainen henkilö.
He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet: "Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun katoamisista.
"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.
"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö katoaa, kun kokonaiset kansat — nuo kymmenen heimoa esimerkiksi…"
"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme esimerkkejä Raamatusta — Elisa tai Joonas…"
Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.
Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka nyt seurasivat — kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa; kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä); kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.
Mutta sitten asia sai toisen käänteen.
Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville, että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille. Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.
Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.
"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."
Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.
Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa, etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo, ettekö näe, että minä se olen?"
Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain minun nimeni, vaan Martininkin.
Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.
Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan, että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän "säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.
Se oli hirveätä.
Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe. Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina tuoreimmista uutisista.
Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet häviämisestäni, vaan koko Lontoo.
Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain "kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.
Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.
Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään, huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin haalistunutta päällistä.
Silloin samassa silmänräpäyksessä — en tiedä miksi — välähti mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.
Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni lieventääkseen päänkivistystäni — vaikka hän, poloinen, vain kartutti sitä lörpötyksellään.
Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko — koska hän nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen — vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita hoitamassa.
Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin itseni suostumaan.
Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun hiljaa koputtavan ovelleni.
"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.
Ja silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.
Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.
Häpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.
Se oli Mildred Bankes.
Kahdeksaskymmenesyhdes luku.
"Mary", sanoi Mildred, "puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki."
Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.
Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää siellä oloa.
Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli oikeus vastustaa häntä.
Kerroin, ettei isäni — Jumala antakoon minulle anteeksi, jos tuomitsin häntä väärin — rakastanut minua, että hän oli uhrannut onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi, että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen ylpeyttään.
Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen varmoja tuloja.
Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.
Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja lopetettuani virkkoi hän:
"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä toimittamaan sinut kotiin."
"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.
Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten kuulijoita — että nainen, joka oli ollut matkakumppanini Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun, joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti kotiin.
"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen käskyn lähettää sinut kotiin."
Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.
"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani kiivaudessa.
"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.
Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän kerroin hänelle lopun tarinastani.
Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että minäkin rakastin erästä toista — erästä, joka nyt oli kaukana, mutta oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä — kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.
Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut, että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.
"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa. Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"
En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta, jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa — oli hän kuka oli — joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:
"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut."
"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä oli tulossa.
"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että…"
Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut.Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsäkadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, jaMildred luki minun salaisuuteni.
"Tarkoitatko… että seurauksia… on tulossa?" kuiskasi hän.
"Tarkoitan."
"Tietääkö miehesi?"
"Tietää."
"Entä isäsi?"
"Ei."
Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin kuuluvasti:
"Oi Jumalani Äiti!"
En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta änkytin:
"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin."
Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta viimein hän virkkoi:
"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"
"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."
"Eikö kukaan?"
Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.
"Se on Alma", sanoin.
"Alma? Alma Lierkö."
"Niin."
Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni, kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän saisi tulla minun sijalleni.
Ja sitten puhelin uudelleen Martinista —. en voinut olla sitä tekemättä — ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.
"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään minun tähteni."
Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.
"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred — ihan ensimäinen. Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle — etkö muista?"
Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti kalvenneet.
"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin sairas ja että minun oli mentävä kotiin?
"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"
Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.
"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."
Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.
"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin, ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä, valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä. Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä tullut nunnaksi, kuten sinäkin."
Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani, mutta intoni siitä vain kiihtyi.
"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin. "Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on poissa, on minun todellinen mieheni — ei se, jolle minut naitettiin. Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme — hänen ja minun — on sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"
Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän sanoi:
"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan. Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani, velvollisuuttani?"
Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja puhkesin katkeriin syytöksiin.
"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne", huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus! Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta — todellisesta rakkaudesta — tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan — niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."
En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.
Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse hänen pukunsa liinareunuksille.
Samassa hetkessä olin kukistunut.
Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi.
"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata. Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin.Hänsen myös ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun tähteni… ja että hän kotiin tullessaan huomaa…"
Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääniMildredin helmaan.
Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten lähestyvän portaissa.
"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."
Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.
"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."
Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä selvästi kuin sanat:
"Onko se hän?"
Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja sitten — Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! — hän ravisti päätänsä.
En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo. Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää."
"Nähtävästi ei."
"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme teitä."
Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin sisar Mildredin jalkoihin.
Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä ja rukoili palavasti.
Kahdeksaskymmeneskahdes luku.
Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin vapaasti kaikkialla.
Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi minut kolkko yksinäisyyden tunne.
Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla. Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" — se oli Mildredin nunnanimi.