Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.
Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta, mutta se olikin kirkkomaa — yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja, joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.
Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana!Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulleEllanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusutrehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.
Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin nuoren tytön istuvan vieressäni.
Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään, jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:
"Teidänkö tuo lapsi?"
Vastattuani hänelle kysyi hän:
"Pidättekö lapsista?"
Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä pitänyt.
"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon tekemisissä heidän kanssaan.
"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."
Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän olevansa konekirjoittaja.
"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen puhumaan lapsista.
Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten. Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!
"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja hankkia itselleen jossain muualla työtä?"
"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä, toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä, että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."
Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka askeleelta.
Oliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?
Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?
Ja oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuinJumalan?
Yhdeksäskymmeneskolmas luku.
Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.
Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.
Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin istumaan oven vieressä olevalle tuolille.
Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia, ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat esiliinat.
Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.
Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle neljänneslitran kuumaa maitoa.
Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.
Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on kielletty.
Puoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja toisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa pennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö halunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.
Seurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja siellä tapahtui jotain omituista.
Hän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada muuttaa lapselle vaatteita.
Yritin estellä mutta hän kuiskasi:
"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä tiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun."
Sen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki mitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni (vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen) ikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut itselleen hetkisen hellyydenilmauksen.
"Kas niin", virkkoi hän. "Nyt hänen on hyvä olla, pikku kullan."
Tiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja puhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.
Hän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin hän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi nähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja tarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet pois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä Liverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi siellä mainiosti.
"Käytte varmaan usein häntä tervehtimässä?" kysäsin.
Tytön kasvot synkkenivät.
"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan", vastasi hän.
"Mutta miten voitte elää näkemättä häntä useammin?" tiedustelin.
"Varat eivät salli", sanoi hän alakuloisesti. "Viisi shillingiä viikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin shillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen, näettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani."
Olin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen vaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput matkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin itselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä ponnistelin eteenpäin.
Mutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt East Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin uskoa yhä olevani Lontoossa.
Noita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä luonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä ihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti huolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin tuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima näkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.
Täällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei enää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli minulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.
Kylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty näkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään muurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata, ilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki, joka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä, alinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa, jokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.
Jos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä täytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista, inhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni kulki vain pitkin pääkatuja.
Kello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle, jossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin käsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi astua kauemmas enää.
Mutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että vieressäni istui toinen nainen.
Ensi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat ilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko hän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton. Naisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti peräti raaistuneelta ja vajonneelta.
Äkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja silloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani häntä uudelleen uneen.
En milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän silmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän leima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa pujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.
Hetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä, jossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.
"Teidänkö se lapsi?" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. "Poika vai tyttö?" "Tyttö."
"Miten vanha?" Sanoin hänelle.
Vaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan korisevaa ääntänsä:
"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin lapsi yhtä sorja kuin tää tässä — sorjempikin vielä. Poika se oli. Ketterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta ei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään." Kysyin, mihin hänen lapsensa oli joutunut. "Pahasti kävi", sanoi hän. "Kuusi penceä viikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi poikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta mitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan kuormarattaiden alle."
"Ja kuoliko?" kysäisin kouristaen lastani lujemmin.
Vaimo nyykähytti päätään puhumatta.
Tiedustelin, vanhako hänen lapsensa oli ollut.
"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan asioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen, uskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli, niin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään. Lähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut tykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon, en piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin kaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain keuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin ulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen."
"Mitä sitten teitte?" kysyin.
Nainen nauroi katkerasti, hirvittävästi.
"Tein? Ettekö tetiedä?"
Ravistin päätäni. Nainen katseli terävästi ensin minuun ja sitten lapseen.
"Kuulkaapas — oletteko siisti tyttö?" sanoi hän.
Tuskin tietäen, mitä hän tarkoitti, vastasin että otaksuin olevani.
"Otaksutte? Ettekö sittensitäkääntiedä?"
Silloin minä käsitin mitä hän tarkoitti ja vastasin heikosti: "Kyllä."
Hän katsahti tutkistelevasti silmiini ja sanoi:
"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita, en minä ymmärrä miten he tulevat toimeen."
Minua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia helvetin lieskoista — sortuneet toiveet, järkkyneen uskon, inhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein ihmisen eläimeksi muuttuneena.
Juuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä. Nainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin — raju välke silmissään.
Sitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen kasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.
Pienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki tämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.
"Kas vain", huudahti hän. "Jeesus minua auttakoon, luulenpa että olisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää."
En häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti vettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti ikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.
Sitten tapahtui jotain outoa.
Olin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin kannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun vaimokin nousi istualtaan sanoen:
"Ette kai antaisi minun kantaa pikkaraista hetken aikaa, heh?"
Yrittelin pelastautua keksimällä en tiedä mitä.
Vaimo vilkaisi minuun uudelleen ja hetken kuluttua hän mutisi:
"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin kantaisin Billiä käsivarsillani."
Tämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä yksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.
Katsahdin lapseeni — niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton hän oli. Katsahdin vaimoon — niin iljettävä, niin raaka, niin turmeltunut taas hän.
Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten… vaimo ja minä kuljimme vieretysten.
Ja portto kantoi pienokaistani kadulla.
Yhdeksäskymmenesneljäs luku.
Kello viiden aikaan olin taas yksinäni.
Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka onBow-kirkon takana.
Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.
Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt — se oli täpösen täynnä.
Odotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.
Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.
Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi kuin omaa pientä vainajaansa.
Heikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun voimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on tehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin tällä hetkellä.
Koska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen, ettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri päättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen, kun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia, oikeaan ja vasempaan.
Silmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni suuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat, kuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan, pitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan, rappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan kuonopussia hevoselta.
Menin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä se kulki — oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.
Kysyin pitkäkö oli vielä Ilfordiin.
"Runsaasti kaksi peninkulmaa sanoisin", vastasi hän.
Aivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän kysymyksen — kuinka kauan kestäisi astua sinne.
"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän — ja vielä lapsi kannettavana."
Surkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani lopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille. Mutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen kapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:
"Pysähtykää, missie."
Pysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas istuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:
"Sisään."
Sanoin ettei minulla ollut varaa ajaa.
"Sisään", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin kiukustuneena itselleen.
Minä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan partansa takaa:
"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä lie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät kävelemään kasvot tuon näköisinä."
En tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat silmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta vaunuissa.
Luulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan hevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut uneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan ajurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:
"Stratford Market."
Hetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä varastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi "Ilford" ja kysyi mihin osaan olin menossa.
Kumarruin eteenpäin ja sanoin "10 Lennard Row, Lennard Green", ja vaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.
Ajattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt edessäni — pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana, muratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.
Ajatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen äkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme pitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä, kehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä, särkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten saviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti esiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä paikka näytti viheliäiseltä.
Äkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti alas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:
"Nyt ollaan perillä, missie."
Hetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin ulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla katuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.
Ensin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin hyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni vaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat katukulmaukseen.
Kello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman päässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitäoliminun tehtävä?
Aivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin salaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi minut — tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä matkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli sanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat tulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).
Luullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken ruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.
Martin Conradin memorandum.
Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!
Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun olevan turvassa.
Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon rahvaan keskuuteen, — syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento yleensä voi hävitä.
Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.
Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri kuten toimin.
Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti, jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät hänelle silmiin.
Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus — levottomat uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.
Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä majailevan joukkomme luo.
Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.
Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen, — näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen kappale on ihminen maailmanrakenteessa.
Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut (minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi sanomaan:
"Voi pirua sentään — —!"
Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen — että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty päivä koittaisi.
Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja lukemalla.
Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä,levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäätsallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitäylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.
Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää vaikerruksiani.
Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että jotain pahaa on tapahtumassa heille.
En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä, sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja haudatuiksi.
Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta jota ei koskaan kuritettu.
Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa varmasti tunsin hänen olevan.
Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minunolisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakinhaukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.
Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen ja itsesyytösten kuumeeseen.
Puhutaan kiirastulesta — rakkaan vanhan isä Danimme kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen — minä jouduin siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä tarpeeksi minulle.
Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat, eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut masentua.
Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.
Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen vertaan konjakkia.
Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään. Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten kuuleminen — eikä toivoa muutoksesta — oli saattaa monet heistä hulluiksi.
Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon, ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa) ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.
Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja ajattelin:
"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et ikinä uneksinut meneväsi."
Mutta minä nujersin tämän tunteen — yleensä ei ole olemassa mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi kuolemaa — ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.
"Auta häntä! Auta häntä!Minäen enää voi tehdä mitään."
Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen, suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.
"Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!"
Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain jäälohkareiden.
Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!
Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:
"Nyt saat kuullahänestä!"
Yhdeksäskymmenesviides luku.
N:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen, noin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset silmät.
Hän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen katseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka elää tyrannimaisen miehen sorrossa.
Mutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että mielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.
Se oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja se näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli pöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli, toisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt kodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta uuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti alastomia miehiä nyrkkitaistelussa.
"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo ettette tulisikaan enää", sanoi hän.
Sitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja kapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli häntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.
"Entä mikä on hänen nimensä?"
"Mary Isabel; mutta tahtoisin häntä nimitettävän Isabeliksi."
"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja enkeli hänon, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen supukkainen suu! Millaiset siniset silmät — siniset kuin sinikellot kirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja oikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni."
Nuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa häneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva Oliverin mies tuli alakertaan.
Hän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies. Leuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu ja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän olisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.
Muistan, että tulin ajatelleeksi — en tiedä miksi — hänen nähneensä yläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa ja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja maksukykyyni nähden.
Oikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty toisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt lapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui sohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä shillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:
"Viisi."
"Mitä tarkoitat, Ted?" kysyi rouva Oliver arasti. "Neljähän määräsimme."
"Viisi", virkkoi mies jälleen vieläkin painokkaammalla äänellä.
Huomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää alituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.
"Niinhän se olikin. Nyt muistan. Viisi seoli."
Muistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän väitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos hän halusi, virkkoi hän:
"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me ajattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?"
"Niin juuri", sanoi hänen miehensä yhä puuhaillen jalkineittensa kanssa.
Huomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni suuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.
"Hyvä, sanokaamme sitten viisi", vastasin.
"Ja etukäteen maksettava", sanoi mies, ja vastattuani siihen suostuvani, lisäsi hän:
"Kuukausi etukäteen, nähkääs."
Minä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani kuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan avuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani, siksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:
"Onko se tavallista?"
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä miehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä silmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:
"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun naiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan aina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä viikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki."
"Mutta miksi?" kysäisin.
"Niin, nähkääs, rouva, te olette… te olette vieras meille, ja kun lapsi jää meidän käsiimme… Ei sen puolesta, että luulisimme teidän jättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä jaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne… ja me olemme vain köyhää väkeä, nähkääs…"
Vaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin juuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua, että hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä pauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:
"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette parin viikon maksusta?"
Tämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin panin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.
Hetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen päällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.
"Hyvästi, rouva", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin sisuni salli.
"Ethän tänään mene 'Aurinkoon', ethän, Ted?" kysyi rouva Oliver.
"Klubiin", sanoi mies, ja ovi pamahti kiinni hänen jäljestänsä.
Hengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta pelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.
"Voi hyväinen aika sentään", huudahti hän luonnottoman hilpeästi, "missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen enkä ole edes teekuppia tarjonnut."
Pitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan tulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän pienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti uunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään (puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).
Ammatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella puolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä, mutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina eräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan lakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut "Whitechapelin Voimamiehiin", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen kamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt "rauhalliseksi aviomieheksi" eikä enää "paiskannut ihmisiä maahan".
Tahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin tullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista miestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen, josta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi lapseni joutua kärsimään.
Mutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi ihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa mielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin siitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin arvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.
Teetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja aurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan jo ajan lähteä.
Mutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta hänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa kivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva tänä iltana käydä levolle ilman häntä.
Rouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka olin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin ihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani hänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:
"Tulisipa teistä oikein mainio ompelijatar, rouva, jos vain tahtoisitte."
Lopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä kokenut, voi tietää miltä se tuntui.
Vaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja huolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua eikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni vuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne valuivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli polvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen nukuksiin.
"Te olette hyvä lapselleni, olettehan, rouva Oliver?" sanoin.
"Olen niinkin, rouva", vastasi nainen.
"Te kylvetätte hänet joka päivä, niinhän?"
"Illalla ja aamulla. Niin aina teen, rouva."
"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että hänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?"
"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko, rouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku enkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin luokseni."
"Jumala teitä siunatkoon", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan, ja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen sieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle) nousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa ulos talosta.
Yhdeksäskymmeneskuudes luku.
Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.
Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.
Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin itseäni ja miten saada työtä.
En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti.Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.
Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään, voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.
Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.
Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä että voisin — ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen olevan totta.
Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin saada siitä.
Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi kukkia puutarhassa.
"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento", puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.
Olin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun saavuin Bow-kirkon sillalle.
Sieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut väsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen pennyä säästetyksi.
Olin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä ajatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa, joka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä usein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä hänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja vaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.
Ei loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen vaaralliseen eroon.
"Se on mahdotonta", ajattelin, "aivan mahdotonta."
Kerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End Roadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta kieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja katsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset tohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita kasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko kirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin säestyksellä.
Katselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni sattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun ilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:
Ompelijatarta halutaan. Hyvä Palkka. Kysytään N:o — Washington Street.
Kuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää riippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver oli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä siitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin avonaiselle ovelle.
Vanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä koristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen takaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja silmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen näköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun kaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:
"Vartoka! Minun tytär, hän puhu hyvin englanti."
Sitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari oktaavia korkeammalle ja huusi: "Miriam", jolloin mustasilmäinen, mustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista vuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.
Toistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin minut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.
Olinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut miestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.
Intoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset työnsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti kuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin) hän virkahti:
"No hyvä, me katso mitä te voi tehdä."
Minut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, missä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät ja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti silitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.
Viimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun käskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan aikaa ja sanoin sitten:
"Antakaa minun koettaa."
Minulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen minuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin sen arvosteltavaksi.
Tytär ylisteli sitä lämpimästi, mutta äiti sanoi:
"Sangen hyvä, mutta vähän hidas."
"Sallikaa minun uudelleen koettaa", sanoin, ja vapisevat käteni olivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä paljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.
"Mainiota!" sanoi tytär. "Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on nopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan."
"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin", sanoi juutalaisnainen kadoten toiseen huoneeseen.
Jutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä äkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja kurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.
"Onko hän uksi meidän joukostamme."
"Nein! Hän on Skihoah" — joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää, ei-juutalaistyttöä.
Sitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen seuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään nähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen ja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin luostarimme seinällä riippuvassa kuvassa — lukuunottamatta samettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla peitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.
Hän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli näyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja niistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän vuorostansa tehdä kyselyjä.
Vapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan tietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut yksityiselämääni. "Mitä palkka te halua?"
Vastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin samasta työstä.
"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin ette voi pyytä se sama."
Silloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin sukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan arvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa minut vain "kappalepalkalle", koska olin vasta-alkaja, ja hän mainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja napinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt omassa kodissani.
Huomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja ollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin hänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan seuraavana päivänä.
"Ja missä te asu, lapsi kulta?" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin asuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä jollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista, mutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi virkkaa mitään lapsestani.
Hän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja vastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa minulle huoneen.
Onneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata huonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.
Huoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen olisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja kolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme shillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu huone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten heti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.
"Koska te halua", sanoi juutalaisnainen. "Kaikki on valmis."
Aikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille walesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan mitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki suudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen asuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle työnantajalleni.
Olin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt kannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin joka päivä.
Isabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin kadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni yhdessä keskuspisteessä — lapsessani.
Yhdeksäskymmenesseitsemäs luku.
Työnantajani oli Puolan juutalaisia Israel Abramovitsch nimeltään.
Hän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden uskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan leipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi "Singerin" ja teki alussa kappaletyötä "valmisten vaatteitten" puoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East Endin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West Endin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain kuulla) juutalaisista "hiostajista" pahimpana.
Tästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies. Ankara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien seuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin noudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja toinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin siveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.
Hänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja, pääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää ja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää oli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa, vaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.
Tässä mehiläispesässä en kaivannut kannustusta ollakseni ahkera.
Joka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon liivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan ansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.
Ensimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä. Olin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat riittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin myöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt, päätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.
"Aamusella jaksaa paremmin", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä heikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi huoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja vedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi kasvoilleni ja herättäisi minut.
Tämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja aikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian kuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi haihduttaa edellisen päivän savuja.
Täten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani käyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan kahdeksaantoista shillingiin.
Se oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin toimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani pienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.
Minun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä keski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä kulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut pitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja, missä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.
Elämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta mielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni takia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni, että pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.
Mieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en tietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas, mutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi katukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East Endistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta kadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä, kun he kantoivat Faraon kuormia.
Avasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi ja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja uskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani omassa vuoteessani.
Kävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka ilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään mitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän ajan käytin virkistyshetkekseni.
Tavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen joutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka oli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.
Mitä onnen iltoja ne olivat!
Ehkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä paljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan huomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja vaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä kohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä pettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka sanoivat: "Lapsesi on huonossa hoidossa."
Toisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty — mutta se oli minulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.
Toisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat kuin olisi voinut vaatia — mutta se vain tuotti minulle ilon pestä ne.
Toisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu ja ettei maito ollut aivan tuoretta — mutta silloinhan minä mielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.
Useasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta hän tekisi kaiken tämän — mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut saadessani hoidella pienokaistani.
Näin kului viikkoja ja kuukausia — vasta nyt voin laskea kuinka monta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni kaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä — ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen kehityksessään.
Kuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja sielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja pimeydestä valon ja äänien maailmaan.
Mitä riemullisia iltoja minä vietin hänen luonaan!
Hauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun muurari oli joutunut pulaan "paiskattuaan ihmisiä maahan" "Nousevassa Auringossa", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä poliisin käsistä.
Niin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa ei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista auringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.
Entä Martin — lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä. Ahmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä — hänen silmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea tuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.
Minun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki hellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne ymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän oli rakastanut meitä molempia — kuinka hänolisirakastanut, jos eläisi.
Niin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin perin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että hurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli käynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni häneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.
Kun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia koskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.
Tuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä, vaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.
Se päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä, että hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan vainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja riemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt lapseeni.
"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut", arvelin. "Ei todellakaan kuollut, sillä hän elää pienokaisessa."
Mahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se täytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se pikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi kauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin vastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni uhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.
"Niin, niin, vaikkapa oman elämäni uhalla", ajattelin.
Ehkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta rakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En tietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.
Minulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti olin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä Aika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän oli tulemassa takaisin luokseni — lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä lähemmäksi joka päivä.
Martin Conradin memorandum.
Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän itse arvasikaan.
Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva laiva saattoi minut kuljettaa.
Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme huutamaan kirjeitämme.
Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä. Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.
Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani, sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.
Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.
Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.
Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.