Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä hillitsemään.
"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun, 'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet. Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei — ei muuta kuin rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan silti ole penniäkään huonompi."
"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit, jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt — kaikesta ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."
"Mutta ei", sanoi Martin, "kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita. Heidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai eivät he koskaan mene naimisiin — eivät koskaan! Heidän on täytynytsydämissäänmennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä, eikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä."
Minä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä, ja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.
"Mary", sanoi hän kiihkeällä äänellään, "sellainen on meidän tilamme, eikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei koskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä — eikö niin, armaani?… Mitä he siis juttelevat — kirkot ja papit? He ovat avioliiton tosi erottajia — koettaen erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?"
Vapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä halusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta; ehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan; ehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua suostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että hänen selvä järkensä — selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja voimakas — pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.
"Siis mitä… mitä meidän on tehtävä?" kysyin häneltä.
"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän tehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy meidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma asiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain jonkun todistajan — todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että tulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo."
"Mutta isä Dan?"
"Jätä hänet minulle", sanoi Martin. "Minä puhun hänelle kaikki. Mutta tule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he lopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä."
Seuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani uunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:
"Olen tavannut isä Danin."
"No niin?"
"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi hän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon helmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta Jumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan laki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin."
Tunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja pelonalainen.
Kului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä varten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu suuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin ulkopuolella sitä hommaa.
Martinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan ottamaan minulta jäähyväisiä.
Tuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan ymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.
"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla", sanoi hän. "Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä vähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan, poissa ollessani", kuiskasi hän.
Kun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi tietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen rinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.
Seuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli eräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu "Mary O'Neillille, tohtori Conradin luona." Se kuului:
Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata sinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene.
Sadaskahdestoista luku.
Hän saapui seuraavana iltapäivänä — rakas arvoisa äitini kalpeine, henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.
Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen, eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.
Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja tuli joka päivä minua hoitamaan.
Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan, paljonko hän niistä tiesi.
Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.
Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle kirjoittaa.
Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin — ei maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme jälkeen.
Hän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista koulutovereista.
Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle ("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista, jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.
Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani, hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin, sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä hengitin taas armaan Roomani ilmaa.
Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt; ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä ruokoleviä.
Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä olevan kylän ikkunoihin — erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.
Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassaOra pro nobista.
"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?" sanoi hän.
Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon, värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:
"Mater purissimaOra pro nobis.Mater castissimaOra pro nobis."
Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen sitä lempeästi hän sanoi:
"Mary, minä jätän sinut huomenna."
"Niin pian?"
"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin" — ja silloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.
Hän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani kotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja sitä seuraavista paljastuksista.
Mutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä traagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä) verrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin aikeessa ottaa — mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.
Hänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua koskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista sanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka hän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani (julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli kehittynyt rakkaudeksi — hän oli kuullut sellaisista tapauksista.
"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän vaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!… Oi, tiedän, tiedän, mitä hän sanoo — että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan teoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin, julman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja toivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä voi ikinä tehdä tyhjäksi — et ikinä!
"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä koskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.
"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos jokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi samoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä kodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot joutuisivat siitä kärsimään — vaimot ja lapset ennen muita. Etkö huomaa tätä, tyttäreni?
"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton pyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy siihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.
"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei se koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina olisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt! Oi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman syntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni."
Kaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin Conradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää kiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa hänet.
"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta…"
"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni vapisivat.
Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten, mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti vastaan.
"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä, mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä ei enää ole olemassa?"
Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt rakkauteni tähden — mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen, yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin, kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen minulle.
"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa, tai unhoittaa — en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."
"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän, vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni, on sinulla vain yksi asia edessäsi — luopua siitä."
"Luopua siitä?"
"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä luostariin."
Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun — mitenkä se järkytti minua sydämeni sisimpään — huolimatta kokeistani seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.
Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin arvoisan äidin puhetta — että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani miehelleni.
"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin ole parempi — paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua, muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. — Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena. Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen, tyttäreni?"
Olin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.
Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet — isosin ja janosin rakkautta — inhimillistä rakkautta, hyvän miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin aina onneton — kurjan onneton.
"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut naiset — löyhät naiset — naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan — julkisessa, ilkeässä ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."
"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies, niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa, ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."
Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö alkoi verhota pimeydellään.
Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.
En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.
Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!
Toisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun välille. Ensi kerralla se oli avioliittoni — nyt se oli Jumalani.
Mutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa, mitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko mitään?
Istuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja taistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän alakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.
Kotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä käsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.
"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä kultamurua vaivaa", sanoi vanha rouva.
Ja sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi merensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.
Oi, Jumala! Oi, Jumala! Eikö tässä ollut vastaukseni?
Sadaskolmastoista luku.
Christian Ann oli omalla tavallaan tullut samaan tulokseen.
Hän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti olivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa mustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista vaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.
Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin, käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.
Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.
Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta korviini kuin rummun ääni.
Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.
"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte isä Danille Mary O'Neillistä?… Että hän palaa Roomaan? Luostariin, niinkö?… Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet, ma'am… Ei missään tarkoituksessa, ma'am… Kiusaus, sanotte? Te ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen voittamista — jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.
"… Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen, pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."
Uusi hiljainen rummun pärinä, ja sitten —
"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut nunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am. Mutta se on yhdentekevää — tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin ainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin mustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin kuin me muut, ma'am… Mitä Mary O'Neilliin tulee,hänelläkinon, arvelen, jotain parempaa tehtävää… Sen jälkeen kun hän on rikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan kaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja anteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen on ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin on, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä hyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan rukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa…"
Uusi keskeytys, ja sitten —
"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa, silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."
Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen katkeneva ääni.
"Mitä sanottekaan, ma'am?… Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia? Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat luostariin, eivät näytä niin ajattelevan… Äiti on äiti, ja vielä lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei. Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee, ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin hänelle, eikö niin?… Isä Dan, te hämmästytätte minua — mitä kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan. Luulin teitä paremmaksi mieheksi — niin luulin, totta toisen kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi, niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule — kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten rasitukseksi…"
Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen ääni —
"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni. Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minäelän, ja kultasen tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.
"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee, ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä, onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'…
"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"
Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään — en muuta kuin jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.
Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas oli! Äiteyden mahtava intohimo — jonka toinen mahtava intohimo oli ajaksi tukahuttanut — se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.
Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.
Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin, suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi asia neuvona — jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin, kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä, niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää — olin uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse elämää kalliimpi.
Tämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin silmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja tehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui kohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.
Mutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin itseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.
Pitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani tuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton, saapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani tomuksi ja tuhaksi.
Kirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä käsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se saattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.
'Oma, pikku tyttöseni! — Juuri tulin Windsorista. Mainiota!Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä.Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti.Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan"Orientissa" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiinasettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.
Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kunpalaan, käyn tapaamassa kylävoutia.
Ja ajattele, kulta.
"Scotian" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta Siirapista — joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö, kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei kerrassaan mikään!
Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.
Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon — tai oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla — sillä jokainen päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.
Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä liian lyhyt.
Mart.'
Sadasneljästoista luku.
Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin voitetuksi, oli tuskin alkanut.
Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja oma sydämeni riensi häntä vastaan.
Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja hän toivoi saavansa minut mukaansa.
Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani, kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen? Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi. Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?
— — Ja jos syntiäolitehty, jos Jumalan lakiaolirikottu, niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?
Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.
Isä Dan oli ollut oikeassa — en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa oli arvoisa äitikin ollut — toiset naiset unohtakoot rikkoneensa jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan, ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi. Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.
Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin, yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen — tiesin aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.
Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä — naisen, joka uskoi jumalallisen käskyn voimaan —, joka ei voinut siitä vapautua? Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?
Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.
Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen. Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja — nyt oli edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.
Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.
Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.
Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan minua pikaisesti, sanoi hän:
"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan kanssani. Suostutteko siihen?"
Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla — että jos vieraalla tohtorilla olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen minulle.
Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä aikaisin aamulla — ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken niitetyn heinän tuoksua.
Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen laaksossa.
Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.
Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä oli ollut minun ikäiseni tytär.
"Ollut? Missä hän nyt on?" kysäisin.
"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla", vastasi hän.
Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan) ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne vieläkin vakavammilta.
"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.
"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen, kuinka raskasta se on ollut?"
Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui sitten matalalla äänellä:
"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja unettomuutta ja asunut huonosti ja… ollut alttiina ihmisten kovuudelle?"
Hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi, enkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin hänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa — Bayswaterissa, East Endissä ja Ilfordissa.
"Ja oletteko joskus ollut märkänä, hyvin märkä, läpi koko ruumiinne?"
Vastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä aikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta) olin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut salata häneltä tätä tosiseikkaa.
"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?" kysäisi hän.
"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa", vastasin hiukan häpeissäni ja kyynelsilmin.
"Ah!" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: "Mitä kaikkea onkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!"
Tohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä kiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun läsnäoloni sanoessaan:
"Arvelette häntä hyvin huonoksi, vai mitä?"
"Siitä juttelemme sitten vastaanottohuoneessanne", sanoi vieras tohtori.
Käskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni hän alakertaan Martinin isän seurassa.
Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli arkihuoneessa.
"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad — ja pikkunen", sanoi hän.
Sitten tohtorit palasivat takaisin — ensin vieras tohtori, joka koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen tuomiotansa kuulemaan.
"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen, jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja sitten hän kertoi minulle.
En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani. Olisin halunnut elää kauemmin — etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.
Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.
Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden sydäntäni kivisti — hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan ollut ketään toista naista maailmassa.
Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.
Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.
Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli häntä. Tiesin mitä oli tekeillä — nuo hyvät sielut kuuntelivat portaitten alapäässä.
Ensimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut itkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he voisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä. Mutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat luokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.
Hetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset, Christian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan väljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.
Silloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä, kerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta kellekään muulle — varsinkaan ei Martinille.
"Jättäkääminuntehtäväkseni kertoahänelle", sanoin. "Lupaatteko uskollisesti sen?"
Näin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he antoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.
"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa maailmassa ole toista hänen vertaistaan", huokasi Christian Ann.
Ja sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut saman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.
Tämän jälkeen Blackwaterin tohtori nousi ylös lähteäkseen.
"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla tervehtimään teitä jonakin päivänä", virkkoi hän ja lisäsi sitten leikillisesti hymähtäen:
"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin — meidän täytyy koettaa pidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös."
Tämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä, joka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen talon harjalla.
Sadasviidestoista luku.
6 p. heinäk.Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko olemuksessani olisi tapahtunut muutos — ruumiillinen ja henkinen muutos — eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään aikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä siunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia — kauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.
* * * * *
8 p. heinäk.Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12 p:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. "Hirveän paljon kerrottavaa sinulle kotiin palattuani, rakkaimpani." Outoa! Ei yksikään kuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen kotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli poissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua odottaa — kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se kerrottava?
* * * * *
10 p. heinäk.Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti minun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy', mutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin vuoteessa hänen tullessaan.
"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita", sanoo Christian Ann, jolla on ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se "vieras nainen" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli kiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos talosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin tyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.
* * * * *
12 p. heinäk.Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt Blackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen hirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt pukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun, jonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että käytän valkeata.
* * * * *
Myöhemmin.Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla tullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja jo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen vastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen tuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat, että olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.
Olisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat "pojat" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan oli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille — niin nuorille kuin vanhoille — niin että oli kestänyt neljännestuntia ennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa "Onpa siinä poikaa" ja "Eikä sitten yhtään ylpeä!"
Tämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli auton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka olin kiihtynyt!
"Joutuun, hoitaja, auttakaa minua veräjälle."
Tulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin jonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten… mikä syleily!
Onpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö, sillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko ja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua tukenut voimakkaalla käsivarrellaan.
Tohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin kolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa oli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle), jolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti jotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi uskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin suloista j.n.e.
Martin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi, ettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että tässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.
Seuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota oikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi minut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin menemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että portaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä alhaalla puhutaan.
Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".
Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin" milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan, että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän "hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut… Mutta sellaisia me naiset olemme, nähkääs!
Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa (tarkoittaen jäisiä ihmisiä).
Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa sanottiin:
"Hss! Kuulkaapas Maryä!"
"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."
Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.
* * * * *
13 p. heinäk.Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en todella voinut.
Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt. Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä olevalla räsymatolla, kasvotusten — Martin kutsuen häntä luokseen, Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.
Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin, istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista — kuinka meidän ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa" lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä — niin silloin en hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.
Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun oli siitä lunastus maksettava.
Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle — ennemmin kuolen kuin teen sen.
Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään pitänyt puhua mitään siitä.
Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle — järkyttäisi hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä luopumaan.
Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet — kaikkeen turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.
Voinenko sen tehdä? Voinenko?
* * * * *
15 p. heinäk.Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär! Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.
Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin, sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.
Loistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja pirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio pikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka hän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään — he tulisivat jumaloimaan minua!
"Suurenmoista! Loistavaa!" huudahdin. "Kuinka ihastuttavaa pitää taloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät sisään lumisina ja huutavat syötävää!"
Toisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten (Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa hiipivän ulos huoneesta.
Kunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta ruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.
* * * * *
16 p. heinäk.Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden Martinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas sininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.
Minun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan mykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä, Martinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä sanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää sään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.
"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan", sanoi hän.
Sen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan) asemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon suureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen tylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka pitävät ihmiskunnan orjuudessa.
"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä olet silloin kyllin terve lähtemään, armas."
"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen kyllin terve silloin, armas."
Oh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?
* * * * *
17 p. heinäk.Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" — tohtori lukien ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä (tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.
Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.
Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi — minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.
"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.
* * * * *
18 p. heinäk.Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.
On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.
Ennenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että jos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään, niin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta huolta pitämään.
Tohtori tietenkin tarttui syöttiin siinä silmänräpäyksessä.
"Sen hän tekee — kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän tekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta."
Mutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain varjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys, sitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja… seuraavassa tuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät päälletysten viheriällä nurmella.
Ilman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin taas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.
Nyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan kirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt heikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.
* * * * *
20 p. heinäk.Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset ihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure valehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa rakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!
Pari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa merkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa, sillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on tohtori.
Mutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti lauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus, jolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan ja sanoin:
"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä sittenkun synnyin — eikö ole, isä Dan?"
"Oo-on." Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle mennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.
* * * * *
21 p. heinäk.Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista tuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli merkitty minun luettavakseni.
"Englantilaisen päärin ja amerikkalaisen perijättären häät."
Mieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja läsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen upeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet itselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman osan aikaansa Pariisissa.
Niinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin vähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä, hänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman kuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen vaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin nyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä — lordi Raan nimen ja arvoaseman.
* * * * *
Martin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella tavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä kulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin ja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja viimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa kantaen.
Kuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin koettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian Ann näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen yöpuvussa olevaa pienokaista.
Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme kaikuvan — mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.
* * * * *
22 p. heinäk.Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.
Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni arvonimen vaatimista — Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän (jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni määrätyn perinnön.
Se pelottaa minua — herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?
* * * * *
23 p. heinäk.Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.
Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.
"Voiko hän sen tehdä — kun minä olen… kun me olemme lähteneet?" kysyin.
Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen jonkun tekosyyn nojalla.
Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä kynttilöineen, hän kuiskasi:
"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni."
Mitähän hän lienee tehnyt, mitähän?
Martin Conradin memorandum.
Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja toimia sitä mukaa.
Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja, olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.
Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä vanhaan majaan kahdesta syystä — ensinnäkin luulotellakseen oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli jättävä jälkeensä — se on puolet Ellania.
Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen, oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan rämeiköllä olevalle majalle.
Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.
"No niin… kyllä, kyllä… miksi en tulisi?" virkkoi hän."Kyllä tulen, tulen niinkin" — ja hän suoristihe miehen tavalla,joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.
Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale lordin" kotina.
Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa, saimme viimein selvää siitä.
Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minäkolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohutnaisihminen kynttilä kädessä.
Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaenporkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.
Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimmetulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:
"Kuka se on, Nessy?"
"Isä Dan ja Martin… tarkoitan sir…"
"Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet arkihuoneeseen — alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen keittiöön.
Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.
Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren, rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä. Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.
Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni minuun.
"Sinä perkele!" huusi hän. "Sinä katala konna! Sinä…"
Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa juureen.
Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet voimattomiksi) sanoen:
"Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies — älkääärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.Käykää istumaan."
Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää. Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä hattuansa pyöritellen) lausuen:
"Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?"
"Tiesin, monseignor", vastasi isä Dan.
"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä leikkaus — tiesittekö senkin?"
"Tiesin, monseignor."
"Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia."
"Senkin tiesin, monseignor."
"Siinä tapauksessa", jatkoi piispa minua osoittaen, "ihmettelen, että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?"