"Vai siltä kannalta te asiaa katsotte, monseignor?"
"Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita toisessa valossa."
"Syntisiä, piispa?"
"Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että käytän ankarampaa nimeä heistä — varsinkin toisesta, johon olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi. Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin, kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta, joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi… minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi…"
Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka, vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen sortovallan kahleet.
"Mitä te sanotte, monseignor?" kirkasi hän kimeästi. "Minäkö häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä! Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se, ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme."
"En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä Donovan", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:
"Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin) tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä (joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty) miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti tien hänelle?"
"Te täydellä todella tarkoitatte, että minä…"
"Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi — joku, joka nyt on täällä, — että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten pettäjä ja kirottu konna…"
"Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa nimeä", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.
"Lopettakaamme tämä kohtaus", virkahti piispa mahtavasti.
"Odottakaa vielä hetkinen, sir", sanoin minä, ja silloin isä Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli kielletty ottamasta selvää siitä.
"Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla, on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle sormea — minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut, ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet synnytti, ja antanut hänet Kristukselle — ja ellen sitä tee, niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan, riistätte papinkaapuni…"
"Tehkää se, monseignor", huudahti isä Dan astuen askeleen lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle. "Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu."
Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa voittamana.
"Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne", sanoiDaniel O'Neill.
"En vielä, sir", vastasin, "minulla on ensin jotain sanottavaa."
"Mitä se sitten on, antaa tulla?" virkkoi asianajaja tuikeasti ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä käsivarret ristissä rinnalla.
"Kyllä sen pian saatte tietää, master Curphy", vastasin.
Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.
"Vastatkaa miehelle, Curphy", sanoi Daniel O'Neill, jolloin asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:
"Mitä te sitten haluatte tietää, sir?"
"Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?"
"Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi."
"Mutta jos hänen isänsäkin kuolee — mitä sitten?"
"Silloin lapsen holhousvalta joutuu — tuomioistuimenmyöntymyksellä — isän perilliselle ja edustajalle."
"Tarkoitatte tätä ladyä?" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin —joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.
"Mahdollisesti."
"Ja mitä hän aikoo tehdä lapsella?"
"Tehdä lapsella?"
Asianajaja sormeili pitkää partaansa ja yritti näyttää äimistyneeltä.
"Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?"
"Hyvä", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi mielessä, "koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat… kenties te parhaiten tiedätte…"
"Jatkakaa, sir."
"Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen ehtojen nojalla."
Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.
"Laki siis sen myöntää."
"Ellanin laki sen myöntää."
"Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset oikeudet joutuvat…"
"Hänen isänsä perilliselle ja edustajalle."
"Tarkoitatteko jälleen tätä ladyä?"
"Ehkäpä."
Tuolin takana seisova nainen alkoi näyttää rauhattomalta.
"En tiedä, sir", virkkoi hän, "mihin tähtäätte uudistuneilla vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja."
"Niin on, rouva — niin on, se juuri on tarkoitus."
"Daniel!" huudahti hän.
"Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."
Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen pystyyn huutaen:
"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni — ainakin mitä siitä on jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en salli!… Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko? — naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla — ennen tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala…"
"Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.
Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin kuin kykenin ja sanoin:
"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana seisovalle naiselle — hän on ne nähtävästi ansainnut."
"Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä on jo toki liian julkeata — että tulette tähän yksinäiseen taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön luonteesta — te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet: oman äitinne taloon — oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten sairas ystävämme tässä sanoo."
Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:
"Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte."
"Miksikä ei, sir?"
"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi häväistä sitä."
"Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte väkivallalla?… Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia, herra Curphy?"
"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle, joka näyttää olevan käynnissä täällä."
Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.
Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin saatoin:
"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta — ehkäpä kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle, että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"
"Vedota oikeuteen, arvatenkin", virkkoi asianajaja.
"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen — se on, minä menenteidänjateidänjateidänjateidänluoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."
Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.
Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi sumun ja monien oikoteiden valtatielle.
Pannessani sinä iltana maata "Aurassa" kuvastui eteeni tuo iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa — kuolevan, omaa tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen) vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa saaliinjakoa.
Sadaskuudestoista luku.
25 p. heinäk.Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen ja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut — kuoli eilen leikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei uskonut sitä tarpeelliseksi.
Hänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon — hyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi ensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.
Tuskin voin sitä käsittää — että hän on tiessään — tuo voimakas, kookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet ennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat koko talon tärähtämään.
Hän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä keskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana — talonpoikana, mutta sittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).
Olen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti on isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava vuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä minua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton Nessy MacLeod esti häntä siitä. — Nessy kuuluu levittelevän kaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.
Ihmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas, hännystelijä, herrastaja — taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki väärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on siirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen poika ja "pahan lordi Raan" livreapukuinen ajuri antoi hänen äidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan antavansa äidilleen omat vaunut ja silloin "eivät herrat saisi häntä piestä."
Hän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen suostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.
Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni, niin toki anteeksiantamukseni.
* * * * *
26 p. heinäk.Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata. Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.
Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin, ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun on pitkitettävä sitä.
Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan, ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina väijyksissä paljastaakseen minut.
Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:
"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!"
"Mitä sitten itket?" kysäisi hän.
"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään —minulle", vastasin.
Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:
"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa ja sitten katoaa."
Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?" kuulin hänen poismennessään voihkivan:
"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."
* * * * *
27 p. heinäk.Minuntäytyypitkittää sitä — minun täytyy, minun täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi se hengen minulta.
En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.
Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena — ja Englannin maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille — esimerkiksi minulle. Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta, ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen laulaessa hänelle sielumessua.
Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!
Loppupäätös — minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja mitä sanoo.
* * * * *
28 p. heinäk.Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena, kun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle Bridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.
Nessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen leikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen siihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu Hovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen käsiksi omaisuuteensa.
Poloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn hyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen ilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun — että hänen oma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!
Kun Tommy vanhus kuuli puhuttavan oikeusjutusta, virkkoi hän:
"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta elämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän on tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy."
* * * * *
29 p. heinäk.Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen ja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään. Minusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään minulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa mukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen suosikkipyhimystensä nimeen) jutteli "palaavansa kymmenenneksi päiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna".
Lorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun. Mutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua — monet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut osakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.
Viimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa olleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin kantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja Martin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.
Minä kiusoittelin häntä siitä ("Mitä tuuma maksaa, herra"), mutta keskiyöllä totuus välähti mieleeni — minä käyn päivä päivältä ohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.
Loppupäätös — minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan tästä puoleen.
* * * * *
30 p. heinäk.Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan välillä olisi kilpajuoksu — kumpi meistä ensin ennättää, ja toisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.
Martinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä — vain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin kymmenentenä päivänä — vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä outoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan eteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.
Tänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna Irlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten otaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.
Kuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät hyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi enemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.
* * * * *
31 p. heinäk.Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta aamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso! kuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!
Hän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi uudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni sanastani.
Tarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä, että hän oli peräti ihmeissään — ei voinut ymmärtää mitenkä minä vielä elin — eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi vanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa hän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen avulla.
Olin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja sitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten "Milloin?"
Hän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan ihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta lopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi tahi ainakin tyytyväiseksi.
Ehkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla esimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli) murtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty kaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!
* * * * *
Minulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta armas äitini tuli luokseni. "Sinun on vilu, lapseni", sanoi hän ja peitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta — että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut pakko tehdä samaa — jättää minut. "Se on meidän äitien kohtalo — monen — mutta taivas johtaa kaikki", hän kuiskasi.
* * * * *
1 p. elokuuta.En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi ole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä vieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en tyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä kaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle kaulalle pantavaksi.
Luulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan hoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa, ja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen silmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana sanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.
Oh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen, jos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin apu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala itse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin anomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattomanEi-sanansa!
* * * * *
2 p. elokuuta.Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on istunut luonani kaiken päivää. Luullakseni häntietää, sillä luostarista hän ei enää ole puhunut mitään — sanoihan vain (niin hellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa, hän kun itse oli levon tarpeessa.
Hämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat mainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta (tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan Martinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka hänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.
Tänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa (aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja huojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän minua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut kuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn minun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.
Ei, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä tunnen hyvin "heltyväni" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain unelmaini tosiksi muuttuvan.
En tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa mielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa "tyttösestä" sanoen hänellä nyt olevan kaksi äitiä — isoäiti, joka oli hoitava häntä meidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet kouluun, kun hän on kyllin vanha.
Niin että pienokaisesta ei ole enää mitään huolta.
Mutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa valmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta totuutta?
Tämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen nukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.
* * * * *
3 p. elokuuta.Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei yskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna, että käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon "suloisen pyhimyksen, jonka Herra on tehnyt omakseen". Tiedän mitä hän tarkoittaa — äitini näköinen, kuten hän oli viimeisillään.
Vanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina lapsi — nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.
Voi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta kuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä, kompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me itse asiassa kaikki olemmekaan — lapsia vain!
* * * * *
4 p. elokuuta.Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä hengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä pelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä — asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan — mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi, sillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty palaamasta hiippakuntaansa.
Ja nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin jaettavaksi Ellanin köyhille!
Luulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti isä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta, yleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.
Se on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä päivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka Jumala ohjaa kaikkea!
* * * * *
6 p. elokuuta.On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä aamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä iltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin — kaksi sijaa ensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.
Oh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni jo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle — suureen Tuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!
Minun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen,voinolla uljaskin.
Olen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka voin kertoa sen hänelle vasten kasvoja…
* * * * *
7 p. elokuuta.Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä voi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa — ainakin minä voin. Kun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin valtameren aalto.
Huomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin painaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.
Mary O'Neillin kirje Martin Conradille.
9 p. elokuuta kl. 6 e.p.p.
Oma rakkaani.— Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.
Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava talvimajoissa.
Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.
Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni — rakkaus äitiini, pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut, enkä voi enää kauan elää.
Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.
Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän viime hetkeen asti.
Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua. Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan "Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole olemassa ketään toista naista hänelle." En olisi nainen, ellen tuntisi tällä tapaa — enhän?
Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki! Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut edessäni — meidän molempain edessä.
Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän — kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.
Oh, kyllä tiedän, mitä aiot sanoa, kulta.
"Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden, tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun maailmassa." Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi, rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea. Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.
Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä estämässä tässä maailmassa' — Jumalallinen Käsky. Siunattu Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi, eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?
Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua — tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.
Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi — olla oma käskijäni ja sieluni valtias.
Ei pidäsinunkaansitä katua, rakkahimpani, tahi soimata itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan armonsa siivillä.
Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä sittemmin tapahtui — ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa — jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt, en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan pelastuksekseni.
Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt elossa.
Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani. Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se taivaassa rekisteröity.
Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla — sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään syyn nojalla.
Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on verissä.
Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini, on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.
Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja, vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa — tuskinpa tuokiotakaan — ja sitten saamme olla yhdessä halki koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka voitollista!
Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon. Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani, jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä mielelläni lähden — sillä olen vakuutettu siitä, että sillä hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.
Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina — rakkaus on kuolematon.
En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin — jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin toisestakin syystä, naisena — saadakseni nauttia rakkautta ja kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.
Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on niin suuri syy olla kiitollisia.
Ja sitten pienokainen — minun oli ennen tapana ajatella, että olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään (kuten minulla on omastani) — muistoa, jota hän voisi helliä ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut — paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä silmillä.
Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta ajatella — että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (sinunMarysi) vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on voittosi?
Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut. Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."
Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, — annan sinulle tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.
Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin etten huoli selitellä sen enempää.
Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin, niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin kirjoittanut monen naisen elämäkerran.
Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös, tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut, varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.
Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei pienokaisenkaan aikana.
Vaikka kuka tietää?
Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä — viisisataa jalkaa merenpintaa ylempänä — joka järkkymättömänä kulki kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.
Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä, rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.
* * * * *
Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii minua kuristamaan.
Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi, etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun asti.
Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta, jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi — aina siitä ajasta asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni — jokainen yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.
Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen. Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa — siunausta.
Minä olenpaljoniloinnut elämässä, rakas — iloinnut maailman kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta, joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani, rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta lapsestani ja ennen kaikkea — ennen kaikkeasinusta.
Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.
Niinpä hyvästi, rakkahimpani —vain vähäksi aikaa!Rakkahimpani, Hyvästi!
Mary O'Neill.
9-10 p. elokuuta.
Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina sen tietänyt.
Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti. Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon virkeämmän näköinen.
Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma oli kirkas ja aurinko lauha — oli yksi noita iltoja, jolloin luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".
Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niinpuhelimme tavalliseen tapaan — kylävoudista, erikoisluvasta,"Scotian" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinkamuutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.
Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen onnellinen — istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.
Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.
Silloin palasimme taloon — minä tukevin askelin Martinin sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.
Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan vuoteeseensa.
Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä lukemaan viimeiset sivut ensiksi.
Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!
Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus, mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava vahvaa.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille ja lausuihiljaa, mutta oh, niin kaunopuheisesti "Hyvästi, rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!"
Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa. Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja vuoteeni luo ja sitten… pitkälleni, kaikki voimani tiessään siinä tuokiossa.
* * * * *
Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En tahdo suurennella sitä — sanoa, että se oli näky tahi jokin yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa verhoa.
Mielestäni oli huomispäivä — vihkiäispäiväni ja isä Danin kiitosjuhlan viettopäivä — ja minä istuin lasioven luona (joka oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.
Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken — isä Danin messupaidassaan, kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan, raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.
Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja kallistuviin portinpieliin saakka.
Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni laulavan:
"Mater purissimaOra pro nobis."
Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisaäiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,syvän äänensä oman ääneni rinnalla:
"Mater castissimaOra pro nobis."
Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.
Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.
Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin äitini kuoli:
"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."
Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin aamuruskoa, ja sitten… kuljin leveällä, valkoisella, lumisella ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.
Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!
Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini. Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi hallita tunteitaan ja olla vahva.
* * * * *
Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan. Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät leijailevan taivaan ja maan välillä.
Kuinka ihana on maailma!
Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy jälleen ja… yö on haihtunut.
Mary O'Neillin kertomuksen Loppu.
Martin Conradin muistelma.
Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen toivonut toivoa vastaan — että matka virkistäisi häntä ja että Antarktiksen ilma parantaisi hänet.
Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.
Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään — tuon järkyttävän tarinan, suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä, sirolla, kauniilla käsialallaan.
Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi palkita!
Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan, joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin — joskin vastahakoisesti — olen oppinut jakamaan hänen suloisen alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään, että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.
Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".
Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun, enkä voinut hänestä luopua — en nyt, kaiken sen jäljestä, mitä hän oli kärsinyt.
Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän, enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.
Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme, oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana, synkkänä, järkkymättömänä.
Vanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen rauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja kävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä mielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi hiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin toiselle puolelle.
Kerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten hän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.
Illemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn lähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien kätensä käsivarrelleni hän virkkoi:
"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä aikana, poika. Mutta pane merkille —satamaan hän yhtäkaikki lopulta joutuu."
Astuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja näin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin toimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka Roomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota tuottaneen omaisuuden jäännöksistä.
Koska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa mistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes tulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten peittämää hautakiveä.
Polulla kohtasin äitini, joka ohjasi pienokaisen epävarmoja askelia.
"Miten on hänen laitansa nyt?" kyselin.
Hän oli hereillä — oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta niin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna ja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle näkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja lausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.
"Mitä sinä puhelet, kultamuru?" oli äitini kysellyt, ja kotvan kuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli hän vastannut:
"Hss! Puhelen äidin kanssa — kerron hänelle, että jätän IsabelinChristian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."
Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen" ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.
Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.
Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi — puhtaalla, suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.
Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni — syvä ääni, arvoisan äidin.
Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa. Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja taivas säteili loistoa.
Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo — loo — la — la — mam — maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"
Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta hän teki ristinmerkin.
Ja silloin… tiesin.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni."
Tekijä Lukijalle.
Saatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle retkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman sokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen. Hänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja tavallaan jonkin verran reipastunutkin.
Ei ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta. Se ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli alkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman epäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan uskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti vakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan joka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää kesti.
Tässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään mielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä… se oli vain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen usko.
Mitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin toivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta tehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa ilmapiirissä.
Kun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin Thamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja lopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli nouseva.
Tapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli "marssiva suoraan eteenpäin".
Martin Conrad Tekijälle.