"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta — sisaristamme ja veljistämme, jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin päin — pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen — ja minä luin päivän rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja lopuksi De profundis-virren.
"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra, Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia viel' yhä eteenpäin.'"
Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut. Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät peittelemättä.
"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.
En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:
"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?"
"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.
Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni, onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana olin mielestäni kuin rikoksentekijä.
Viideskymmenesneljäs luku.
Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.
Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä. Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.
Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa; mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen — sydämen aviorikokseen.
Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta ja sydämen puhdistusta kuin ennen.
Menin entistä useammin synninpäästölle — alussa kahdesti viikossa, sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.
"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä vastaan, tyttäreni."
Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät hyvät päätökseni siinä tuokiossa.
Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni päällä.
Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs, niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.
Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia, jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.
Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla, että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.
"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."
Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:
"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi, odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."
Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.
Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.
"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."
Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.
Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:
"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä saavun salaman nopeudella."
"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni vaivoista.
Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, ettänytolin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa, noutamaan isäntänsä heti kotiin.
"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa se on."
Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen:"Lähetä tohtoria hakemaan."
Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman, jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli käytettävä.
Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaanPortsmouthista: Se kuului:
"Noutakaa tohtori — — Brook Streetillä. Saavun heti."
Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin sähkösanomaa.
"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.
"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin mitäs muuta tässä on tehtävä?"
Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa, ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.
Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.
"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan suotta", virkoin.
"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa saisin nähdä sinut noin kukoistavana."
Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän tuskaa.
Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun hän oli saapunut niin aikaisin.
"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."
"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi — hän oli vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.
Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja käänsin sitten kasvoni seinää kohti.
Viideskymmenesviides luku.
Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty noutamaan, sanoin:
"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."
"Kotiin? Tarkoitatko… Raa-linnaa?"
"Nii-n."
Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti, myöntymään pyyntööni.
"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."
Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:
"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa; mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä palaan sinne — ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä hiukan piristämään sitä."
"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä haluat."
"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään pahaa tekeillä."
Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän huolehtivana ja maireana.
"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa. Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."
Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa — minä arvasin sen tulevan.
"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en tietenkään voi sitä tehdä, elletsinäsitä halua — haluatko?"
Mitä minun oli sanottava?
Mitä todellasanoin, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:
"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun suudella sinua!"
Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.
Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.
Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.
"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi hän.
Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.
Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.
Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.
"Mutta mitä se Price minulle kertoo — että madame lähtee teidän kanssanne?"
Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.
Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:
"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää — ole varma siitä, että sen teen."
Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?
Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.
Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.
"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona, jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."
Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:
"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi, kultaseni."
"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi päiväksi…"
En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:
"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin paljon työtä aina viime hetkeen saakka."
Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:
"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion hauskaa."
Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui puoleeni kuiskaten:
"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä hän sillä tarkoitti.
Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset, etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.
Viideskymmeneskuudes luku.
Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.
Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat rappeutuneet ja kallellaan.
Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.
"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.
Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää ihastusta.
"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista, kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.
Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta, että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.
Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.
Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.
Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa, esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.
Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset varjostimet.
Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien kaunottarien maljoja tyhjentäen.
Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon eteläpuolella — jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala vuorenrotkoon ja meren ulapalle.
Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä, ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.
Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja nähdessään minut Bridget täti huudahti:
"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"
"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.
"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi luokseni vähäksi aikaa.
Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina"; Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain kuiskaamalla:
"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?… Et muka? Voi hyvänen aika, tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"
Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle, ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:
"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."
"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli terävämpi kuin käärmeen hampaan.
Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin konsanaan.
"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?… Kyllä, sir, kyllä! Olen siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"
Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä, jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut vastustaa.
Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö", virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme, "Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään, vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin, enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."
Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.
"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"
"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti herra Curphy.
Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa ja heidän oli pian palattava kotiin.
Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea — ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi ollut mikäkin pyhättö.
Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:
"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."
Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi kuin suinkin, hän virkkoi:
"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."
Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.
"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä. Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."
Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.
Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen virkkoi:
"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika. Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi siksi! Hyvästi siksi!"
Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka vanhempain palattua kotiin.
Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään. Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua tänne.
Ja nyt olin yksin.
Viideskymmenesseitsemäs luku.
Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka oli Lontoossa.
Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman myötätuntoa ja suojelusta.
Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti kuin häntä olisi haluttanut sanoa:
"Jumalan kiitos, ettähänon lähtenyt."
Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.
Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.
"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"
Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.
"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"
"Niin."
"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"
Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.
"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,… kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa… Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois… Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?… Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"
Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.
Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.
Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun oli kuuma ja tiet tomuiset.
Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja vaivaa".
Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.
Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella — pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:
"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne yöksi".
"Miksikä ei?" kysäisin.
"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he saapuvat."
Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä, ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle tähdätyt:
"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."
Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."
"Kiihkopaavillinen?"
"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat mieheni raivosta kalpenemaan.
Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani puhuessaan) sanoen:
"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."
Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan onnellinen.
"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi tehdä jotain…"
Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni — kerroin, että avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.
Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon", ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.
"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa — en muille kuin Siunatulle Neitsyellemme vain — eikä sinun pidä pitää sitä pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."
"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.
"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle. Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä, puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa — rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni, ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden — tuon siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen…"
"Mitä siis voin tehdä?"
"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."
Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa, äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut huoneeseen.
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on kaiken mielenmalttinsa menettänyt.
"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi, että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien tunkeutua kotiini ilman lupaa?"
Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta, etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä jalkamatka seurakuntaansa.
"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."
"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?" vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui hillittömään raivoon.
"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän. "Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."
"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"
Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja sanoi sitten:
"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni! Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."
Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta hän virkkoi:
"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt. Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen, kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun rakkauden turviin."
Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut, mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.
Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.
* * * * *
Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen äkkiä sanovan:
"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle, niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."
Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan silloin ja silloin.
Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin kadottaisin viimeisen ystäväni.
Viideskymmeneskahdeksas luku.
Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta, niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.
Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.
Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja kohtelivat minua sen mukaan.
He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.
Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita, maansa todellinen aatelisto — naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen hyvän eteen — mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.
He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.
Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.
Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä — Aikaa.
Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.
Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.
Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."
Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.
Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.
Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.
Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.
Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää — ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? — kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.
Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään — ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait — voisi pakottaa minua sietämään sitä.
Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.
Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima — oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.
Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti — insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten — sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.
Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.
Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle — kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.
Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.
Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.
Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.
Onni — paha onni — suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.
"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:"Kuka sinua estää?"
Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:
"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinuahirveästikaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra… Mikä taas onkaan hänen nimensä?"
Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."
Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:
"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."
Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:
"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."
Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.
Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä autovaunun vieriessä pois.
Viideskymmenesyhdeksäs luku.
Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.
Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui hänen ateriansa ja unensa väliin.
Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti, melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän isän omalla nimikirjoituksella varustettuna — kaikennäköisten ylhäisten henkilöiden — markiisien, lordien, kreivien ja hienojen avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle piispalle".
Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla asiani ytimeen.
"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee avioliittoani."
Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.
"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."
Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa hänelle surujeni syyn — ettei mieheni rakastanut minua, että hän rakasti toista naista — että avioliittoni pyhä sakramentti…
"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:
"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä mitään todistuksia siitä?"
Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.
— "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää todistusteni pätevyyttä.
"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit ovat kuulut juonitteluhalustaan."
"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän voikaan."
"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat kieltää että kieltävät syyllisyytensä."
Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei tahtonut nähdä.
"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa", huudahdin.
"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"
Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.
"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:
"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa. Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään miehestään, koska — anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on niin laita — hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska — en nytkään väitä että niin on teidän laita — että vaimo huomaa jonkun toisen miellyttävän häntä enemmän…"
"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa muutosta."
Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.
"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"
Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi, sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi. Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) — että kun juhlallisesti sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä murtaa.
"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."
"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä, ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."
Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.
"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla, josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."
Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja kiusaukseni hurjassa palossa.
"Maallinen lakisaattaasuoda teille avioeron", jatkoi piispa, "en ole selvillä siitä — en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei pitäisi ollaoikeuttasiihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."
Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni — kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja kahleet jo painaneet jäseniäni.
"Mutta vaikkapa maallinen lakivoisija tahtoisi teille myöntää avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto, ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte? Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."
Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?
Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle anteeksiantamusta.
"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän — "en väitä, ettei teitä olisi — eikö ole mahdollista antaa anteeksi? Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden. Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa — joka päivä, kautta koko maailman!"
"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.
Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin), olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.
"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.
"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.
Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni asianajajan luo.
Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään, ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi tehdä.
Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.
Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän, kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.
"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän…
"Minäolenoikeassa!" vastasin.
"Matta vaikkapaolisittekin, niin olen pakotettu teille ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy avioeron saamiseen."
"Eikö pätevä?"
"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen, täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."
"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.
"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa merkityksessä", vastasi asianajaja.
Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut, lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.
"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet huolta —tässä", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.
Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.
"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua arvonimestänne."
"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.
"Ja asemastanne."
"Siitäkään en välitä vähääkään."
"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne kautta…"
"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni kouristui tuskasta ja inhosta.
"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.
"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut portaita alas.
Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite, kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.
Kuudeskymmenes luku.
Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua vastaanottamassa tullessani.
Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan, kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni huoneeseen.
Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla, minun lapsena ollessani.
"Isäsi on sairas", virkkoi hän.
Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.
"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."
Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni huoneeseen, sanoin:
"Päästä minut sisään, ole hyvä."
"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee häntä tänään."
"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä, koska isäni kuuli sen.
"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.
Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen telttasängyssään, — muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt — ja hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni tänä aamuna.
Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni, väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.
"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu elettävän suurellisesti."
Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.