Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Piispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki aamiaiselle.
Aamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi kerran käytännössä.
Se oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla kynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla koristeltu — muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä, kuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua naista.
Isäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini hänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff hänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat keskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut vieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia povellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.
Aamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja pöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan. Joku — Bridget täti se mahtoi taas olla — huomautti, ettei minun syntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli kuin "kohtalon sormi".
"Vaiti, vaimo!" sanoi isäni. "Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?"
Isäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän tavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan hän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti katseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka siellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista tuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin kovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli pöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä ja kompasanoja.
Ei milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista suurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti tarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen pilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan etsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta konjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.
Olin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta, vaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli erinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän eri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.
Kaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli häneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme käynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.
"Mutta Betsy kulta", sanoi mieheni, "kuka asuisi tässä Jumalan hylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?"
"Vai Jumalan hylkäämä paikka?" sanoi isäni. "Saattaa kyllä olla — mutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja jätettyään sen koreaan kuntoon."
Bridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella äänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta hänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä hän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka olihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt olisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi Raa oli mennyt naimisiin.
"Niinpä niin, rouva MacLeod", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi ystäväänsä, "enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää hevosia ja vaunuja."
"Totta kyllä", sanoi isäni, "mutta sitä runsaammin on niitä, jotka voivat tehdä velkoja."
Aamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin poistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.
"Ystävät kaikki", sanoi hän, "nuori pari aikoo vielä ennättää iltapuolilaivalle."
"Tässä ilmassa?" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana taivas vetäytyi mustiin pilviin.
"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on vannonut tottelevaisuutta… Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."
Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.
"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on koittanut."
Hyväksymisen huutoja kuului jälleen.
"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."
Isäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.
"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää."
Mieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.
"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa täältä. Isäni tap… mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan — minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle teistä isillenne, meinaan — yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali, kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni antoi ruoskaniskuja hänen… mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."
Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.
"Monseignor", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, "mitä te taas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?"
Jalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen piispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.
"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta tavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten luulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna vuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt pojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta lopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan saanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva rikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin kruunaamaton kuningas."
Näitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun sekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.
"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista — että muka tyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta osoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen kuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret rikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten enää kaivataan?"
"Ei niin mitään", huudettiin eri osista huonetta.
"Naapurit", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti myhäillen, "ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan teille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä tästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä hommaamassa."
Yhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua tavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti vakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin onnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja avioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko ei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset, ja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli käyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.
Mitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan mielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären keskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon keskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja vaarallisempia mielipiteitä.
Mutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet hyvin tarkoin määritellyt. "Vaimot olkoot miehillensä alamaiset", sanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin loppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena miehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka ja kuuliainen kuin Saara.
"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä itse aina olin rakkaan everstin eläessä."
"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"
Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin sumeat.
Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä suhteessa.
"Eipä luulisi", huusi isäni. "Kyllä minä siitä vastaan."
"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi mieheni, "ja… Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille) kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja… ja niin ei sitten muuta mitään."
Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.
Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua — ei puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan, halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.
Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
"Herra O'Neill", sanoi isä Dan, "sallitaanko pitäjänpappinne puhua, vaikkei hänelle ole pidetty puhetta?"
Isäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En tiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten hermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.
"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä täällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut. Mitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se nimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen alttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua tekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa, kuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus, ei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä merkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja ihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista."
Sydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät luullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän oli kiukustunut.
"Herra O'Neill", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, "te sanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään suuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie kaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin, jotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on heillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla."
Pääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä, että koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli tuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.
"Piispani", puhui isä Dan edelleen, "on lausunut meille, että vaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen silmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin kohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö sanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja kaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän pitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?"
Sydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut.Kun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:
"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle — nuorelle tytölle varsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän alkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata. Heikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin isästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä hän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän on, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen turmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan voi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa."
Hartaammin kuin koskaan ennen halusin nyt paeta pois huoneesta.
"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.
"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme, minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä. Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä…"
Hänen äänensä katkesi — minä nyyhkytin — vaikka hän puhui niin äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä — tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.
"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät, nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on vastattava hänen sielustaan."
En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys. Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin, tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni, joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain "saarnasta".
Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.
Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani, oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta huone sorisi kuin vesi padassa.
Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies. Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani. Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen) pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä, ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.
"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet mennyt."
Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna, vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta laivamatkastamme.
Toinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti mieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti portaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin luullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän — kaikki paitsi minä itse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet tyhjiin.
Juuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin oudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi tuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli pitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.
Minä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun samassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein pimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen minusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen kaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä polvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi minulle siunauksensa.
Mieheni, joka odotti puhkuvan automobiilin luona, sanoi kärsimättömästi:
"Tule, tule, Mary, älä pidätä minua sateessa."
Minä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja sisältä kuului jäähyväishuutoja ("Hyvästi!" "Onnellista matkaa!"), jotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.
Ajotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan taakseni äitini ikkunaan — ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.
Seuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli — ja Martin Conrad jaWilliam Rufus muistuivat mieleen.
Siinä samassa jo olimme isolla ajotiellä.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
"Jumalan kiitos, että siitä on päästy", virkkoi mieheni. Sitten hän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: "Etpä sinäkään, kultaseni, näyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana."
Kylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän keskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki; talojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä, sateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi muutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan katsomassa kulkuamme.
Mieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin. Kerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos kourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään. Niin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin istuinnojaa vasten sanoen:
"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja aikaisin taas tänä aamuna pystyssä."
Tuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen silmänsäkin painuivat umpeen.
Hän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa pullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän hengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu toutain.
En voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt olivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä pelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen ylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja vaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se, jolle minä kuuluin — joka kuului minulle — tämä! Sitten rupesin soimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun oli käännettävä katseeni muualle.
Tiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti alttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme pirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille pirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.
"Kirott—"
Hän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi pyydellä anteeksi.
"Olinko nukuksissa? Taisin olla. Tyhmää todella, eikö niin? Suo anteeksi."
Hän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua tuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka puistatti minua:
"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?" Minä en vastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:
"No niin, olisipa pahempaakin voinut tapahtua — vai mitäsinäarvelet?"
En vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa.Sitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.
"Tiedätkö, että olet viehättävä, kultaseni, todella viehättävä."
Minua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin hänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas katseeni sivulle.
"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat silmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin näverit."
Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin peljästynyt ja työnsin hänet pois.
"Mitä nyt?" sanoi hän näyttäen hämmästyneeltä.
Mutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut paljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava, hän virkkoi:
"Kaipaa mielistelemistä, niinkö? Sitä ne lapsukaiset kaikki tekevät."
Näin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen käsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja työnsin hänet voimakkaasti pois.
Hänen kasvonsa synkkenivät hetkeksi, mutta kirkastuivat samassa taas.
"Vai niin", sanoi hän, "kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä? Rankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No niin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole milläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja jos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen aikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä."
Hän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen samassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni syrjään.
"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?" sanoi hän nauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. "Mutta pikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"
Värisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti ajatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut rakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella — miehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella — arvelin samanlaiseksi tunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi, syvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen nainen.
Mutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä olin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä, sillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan minua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: "Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"
Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan, että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt, että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä. Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen hartaasti pitämään silmällä pilviä.
Ne olivat entistä uhkaavammat — vyöryen lounaasta suunnattoman suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin hyvilläni, julman hyvilläni siitä.
Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi, että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä tulisimme myöhään Lontooseen. —
"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan siellä huomenaamulla", sanoi hän.
Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.
Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.Mieheni kirosi.
Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle. Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja huusi suojapuolelta tuulen läpi:
"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."
Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti valtasuoneni iloisesti.
"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi palvelija.
"Mikä sitten?" murahti mieheni.
"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu huomisaamuksi."
Sen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.
Mieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.
"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy", vastasi hän.
Halusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.
Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.
Kolmaskymmenesviides luku.
Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden. Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.
Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja välttämätöntä — tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden, välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.
Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan, joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin todenmukainen. Nyt yritän jälleen.
Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.
Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone. Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni ranskalaisen tytön Lontoossa.
Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille annettavista määräyksistä.
Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.
Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat, mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki — mieheni tavarat niin hyvin kuin omani — vietiin suureen makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta uuniin, ja vastasin "kyllä… ei… kyllä" ja äkkiä kuulin takkatulen rätisevän.
Hetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.
"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa."
Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:
"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"
Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin kasvojeni kuumenevan.
"Yhä päällysvaatteissa?" sanoi hän. "Tulehan, minä autan sinua."
Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.
Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi jälleen sanoen:
"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä, ettet ole vielä minuun tottunut."
Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.
Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös työntääkseni hänet pois.
"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos…"
Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.
Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.
Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.
"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään!Pianhan nähdään!"
Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista, tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo tuottaisi minulle.
Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla — hän oli nähtävästi unohtanut nähneensä isä Danin ennen.
Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän, jos kukaan, oli pyhimys.
"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."
Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään, pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia, joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä viettelijästä ja konnasta.
En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni häntä kohtaan kauhuksi.
Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä, että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.
Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja inhoni kasvoi hetki hetkeltä.
Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen, asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan armasteluaan.
"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan, niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"
Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten naisten henkäystä hänen ympärillään — kevytmielisten naisten, huonojen naisten — ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista ruumiillista kammoa.
Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.
"Antakaa minun mennä", sanoin.
"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku naiset rakastavat kiusaamista."
Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen sylistään ja ponnahdin pystyyn.
Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi vihastuneena ja harmistuneena:
"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala, mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"
Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli loukattu.
Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin paeta, mutta tunsin olevani vangittu — henkisesti ja ruumiillisesti vangittu.
Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:
"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."
Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli, käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä olin yksin.
Kolmaskymmeneskuudes luku.
Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta huomasin sen vaikeaksi.
Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne mieheni tavarain viereen.
"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.
Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut sitä lukuun laskelmissani.
En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana — sen, etten rakastanut miestäni, ettei mieheni rakastanut minua — etten ollut milloinkaan, en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.
En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa, mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä ajatellut?
Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun. Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä kysyen, olinko jo vuoteessa.
"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö."
Minua puistatti, mutta en vastannut.
Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.
"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua sinut."
Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä, vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.
Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti minua leimuavin silmin.
"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala, onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun mennä naimisiin ilman…? Entä tätisi — mitä Herran nimessä se vaimo sitten on tehnyt?"
Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta mieheni asettui eteeni.
"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"
Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.
Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja serkkuni — huh!
Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!
Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja sanoi.
Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.
Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja purskahtamaan kyyneliin.
Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin. Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.
"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista maata."
Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta puistatuksistani) sanoen:
"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin, ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt, suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."
Mittani oli täysi. Minuntäytyipuhua, ja minä puhuin. Hypähtäen pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua, ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.
"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."
Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.
"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen, ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:
"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet kiintynyt johonkin toiseen — eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä olekaan niin vaikeata — Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään. Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä… No niin… en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä — mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset ainakin vähän aikaa. Tule nyt."
Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo. Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi julmasti naurahtaen:
"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."
Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.
Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin lyödä häntä kasvoihin.
"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.
"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.
"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon liikkeelle", huusin.
Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja lukitsin oven.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa. Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia epäselviä ääniä.
Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää, ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.
Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus. Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.
Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen huoneeni ovelle.
"Oletko siellä?" kysyi hän.
En vastannut.
"Avaa ovi."
Istuin liikkumattomana.
"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain sanottavaa."
En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli sitten takaisin ovelle.
"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa sanottavani täältä. Kuunteletko?"
Istuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.
Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan avioliittomme — ainakin Kirkon silmissä.
Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi — salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.
"Minua se ei paljon liikuta — pidän huolen siitä - mutta sinulle se tulee oleman häpeällinen juttu — viallisuus ja sen semmoista. Oletko siihen valmistunut?"
Istuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.
"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."
Uusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.
"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää, miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"
Kuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.
"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla viemään sitä. Kuuletko?"
"Kuulen."
"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia tunteitasi. Tyydytkö tähän?"
"Tyydyn."
"Hyvä on. Minä siis teen niin."
Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua, kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä hiekalla ravintolan edustalla.
Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.
"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"
En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.
Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.
"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?"
Mutta en vastannut mitään.
"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."
Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan tiehensä.
Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.
Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka huusi:
"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"
Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.
"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"
Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä tuulestaan.
"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"
Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti selostaa mieheni kirjettä.
Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi tietää.
"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä — sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä… Mary O'Neill, minua hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi" (Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman kulkevan eteenpäin?"
Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:
"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että… No niin, no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia, varmaan — rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun… Mutta sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi, eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"
Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä jatkoi:
"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies, ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin. Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen kuultukaan sellaista."
Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.
"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä, ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin suurta hälyä."
Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en rakastanut miestäni, ja siksi… mutta Bridget täti katkaisi puheeni sanoen:
"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."
Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.
"Hän hakee lohdutusta muualta — sen hän tekee. Ja se on sinulle parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi, eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"
Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.
"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan iltapuolilaivassa."
"En voi", sanoin.
"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?"
"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo."
Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa, ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.
"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä maata."
Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.
Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan, herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella, valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä päätöksessäni.
Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla — julmuutta tai joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta — saattaa mies vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy, jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet — jopa vangitakin.
"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."
"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vaimoansa?"
"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää siihen kuuluvat ehdot."
Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista, mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.
"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa, järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin — vankeus."
"Mieluummin sitten se — tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä mieleni kuohui vihasta ja harmista.
"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne. Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton… Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää kaiken tämän rahan?"
Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:
"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin. Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron — jota ette voi — mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään — vähemmän kuin ei mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua — etenkin jos hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka keltä — vaikka keltä."
Minä olin tukehtua häpeästä.
"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo, "tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on alakerrassa, ja hän on suostunut — ystävällisesti ja jalomielisesti suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos…"
"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua", virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.
Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.
"Te tarkoitatte sitä — tarkoitatte täydellä todella?" kysyi hän.
"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.
Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.
Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.
Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.
Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.