Pyhien maa.
Suuri suola-aavikko.
Suuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu, hirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin tunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta pohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto ei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä on korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja. Kohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja, jotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa. Kaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.
Tässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi Mustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan toisille metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen päästessään pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin ruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka lentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee kankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu löytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.
Koko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra Blancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy vain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia pensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine, lumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään elämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä, harmaassa maaperässä — ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu äänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään muuta kuin hiljaisuutta — ehdotonta hiljaisuutta.
Me mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on tuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi erämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se on pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja täällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa ja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne ovat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia. Edelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi seurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka ovat kaatuneet tielle.
4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja katseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän ollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi 60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea pergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien kasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja parrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli pyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä nojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja vankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet kasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla jäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja voimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.
Hän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä turhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko ja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai puuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei synnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja länteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen piti kuolla. "Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla kahdenkymmenen vuoden päästä", mutisi hän ja istuutui suuren kivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman pyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä oli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui olevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas, niin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko, valittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot ruskeine silmineen tulivat näkyviin.
"Sinä olet tehnyt pahaa minulle", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.
"Olenko", vastasi mies hätäytyneenä. "Se ei ollut minun aikomukseni." Puhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan tytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen todistivat äidin huolenpidosta.
Lapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät käsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin hänen seuralaisensa.
"Miltä nyt tuntuu?" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi yhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.
"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä", sanoi hän aivan vakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. "Niin oli äidin tapana tehdä. Missä on äiti?"
"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet."
"Onko äiti mennyt pois?" sanoi tyttönen. "Se oli merkillistä, ettei hän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä juomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin jano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?"
"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa, niin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi pirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta ehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on siinä?"
"Kiiltäviä kappaleita", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta kiiltävää katinkultapalasta. "Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne."
"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo", sanoi mies tyynesti. "Odota vaan. Minä kerron sinulle — muistatko, kun lähdimme joen luota?"
"Muistan tietysti."
"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli hullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi loppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten — — —"
"Ja sinä et voinut pestä itseäsi", keskeytti tyttö vakavasti, ja katsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.
"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten Indian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin sinun äitisi."
"Silloin on myös minun äitini kuollut?" huudahti pienokainen ja kätki kasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.
"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin, että olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä sinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin tilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on äärettömän pieni."
"Tarkoitatko, että me kuolemme"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä ja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.
"Niin, sitä melkein tarkoitan."
"Miksi et sitä ennen sanonut?" sanoi hän nauraen iloisesti. "Sinä pelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin luo."
"Niin, rakkaani."
"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut minulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan portille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää käsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka kauvan siihen kestää?"
"En tiedä — ei kauvan." Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan. Sinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka hetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata lintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja istahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat korppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.
"Kukkoja ja kanoja", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä lintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. "Sanohan, loiko Jumala tämän maan?"
"Tietysti", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä.
"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa", jatkoi lapsi. "Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut. Ne eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne unohtaneet."
"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?" sanoi mies epäröiden.
"Ei ole ilta vielä", vastasi lapsi.
"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei Hän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran, joita tavallisesti luit präriellä vaunussa."
"Miksi et lue itse?" kysyi lapsi ihmetellen.
"Minä olen unohtanut ne", sanoi mies. "Minä en ole lukenut ainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä pyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen niin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan."
"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös", sanoi lapsi ja levitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. "Pane kädet ristiin tällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi."
Olisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita kuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan rinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön pyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt taivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet — toinen heikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea — yhtyivät rukoilemaan armoa ja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen kallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle rinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta luonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän ollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet silmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes miehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja molemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.
Jos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia, niin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon laidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä oli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se tuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä pilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat aikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut hedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku suunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä erämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta, jolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja vaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin näyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta minkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin ei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan ulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain ja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla, ja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean telttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen siirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka olosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa ilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja siihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se oli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä matkamiehiä.
Karavaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä, puettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina kivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät lyhyen neuvottelun.
"Lähteet ovat oikealla, veljeni", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen, harmaapäinen mies.
"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en", sanoi toinen.
"Älkää pelätkö veden puutetta!" huudahti kolmas. "Hän, joka voi saada vettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa."
"Amen! Amen!" yhtyivät kaikki.
He aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja tarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla liehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta harmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa ja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli nelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana "punanahka" oli kaikkein huulilla.
"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa", sanoi eräs vanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. "Me olemme kulkeneet Mustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja."
"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?" kysyi yksi heistä.
"Ja minä! ja minä!" huusi tusina ääniä.
"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä", sanoi eräs vanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet hevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja äänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella. Katselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle kunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin huomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän yhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat yhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.
Sillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi yksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi pitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman kuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä osoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi, joka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen kaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön ruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä valkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen hymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin sääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen kuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin yläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa päästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.
Näiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka katselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli pystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän oli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä. Hänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän pyyhkäisi kädellään silmänsä. "Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan deliriumiksi", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja piteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja kysyvin katsein.
Tulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen ja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas vaunujen luo.
"Minun nimeni on John Ferrier", selitti mies. "Minä ja tämä pienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä ihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä."
"Onko tyttö teidän lapsenne?" kysyi joku.
"On, hän on nyt minun", vastasi hän ärsyttävästi. "Hän on minun, sillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä päivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette", kysyi hän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan. "Teitä näkyy olevan koko joukko."
"Lähes kymmenen tuhatta", sanoi eräs nuorista miehistä, "me olemmeJumalan vainottuja lapsia — enkeli Meronan valittuja."
"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan", sanoi vaeltaja. "Hän näyttää valinneen suuren joukon."
"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista", jatkoi toinen terävästi. "Me olemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu egyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph Smith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin valtiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään pakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä keskelle erämaata."
Nimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. "Vai niin", sanoi hän, "te olette mormooneja."
"Me olemme mormooneja", vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Ja mihin aijotte?"
"Sitä emme tiedä. Jumalan käsi ohjaa meitä profeetan persoonassa. Teidän täytyy seurata meitä hänen luokseen. Hän määrää mitä me teemme teille."
He olivat nyt tulleet tasangolle ja heidät ympäröi joukko pyhiinvaeltajia — kalpeita, nöyriä naisia, reippaita, iloisia lapsia ja arkoja, vakavia miehiä. Monta ihmettelyn ja säälin huudahdusta kuului kun he näkivät toisen nuoruuden ja toisen avuttomuuden. He eivät kuitenkaan seisahtuneet, vaan kulkivat eteenpäin muutamien mormoonien saattamina, kunnes saapuivat erään vaunun luo, joka suuruutensa ja komeutensa kautta erosi muista. Sen edessä oli kuusi hevosta kun taas toisissa oli vaan kaksi, korkeintaan neljä. Ajajan vieressä istui eräs mies, joka ei voinut olla vanhempi kuin korkeintaan 30 vuotta ja jonka suuri pää ja päättäväinen ulkomuoto osoittivat, että hän oli johtaja. Hän luki erästä tumman ruskeata kirjaa, mutta kun joukko lähestyi, laski hän pois sen ja kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta molemmista onnettomista. Sen jälkeen hän kääntyi heihin päin ja sanoi juhlallisella äänellä:
"Jos me otamme heidät mukaamme, niin voi se tapahtua ainoastaan uskonheimolaisina. Me emme tahdo susia lammaslaumaan. Parempi olisi, että teidän luunne valkenisivat tässä erämaassa, kuin että te olisitte sen mädännäisyyden siemenenä, joka vähitellen pilaisi koko hedelmän. Tahdotteko seurata meitä näillä ehdoilla?"
"Minä seuraisin teitä millä ehdoilla hyvänsä", sanoi Ferrier sellaisella painolla, etteivät totiset Vanhimmatkaan voineet olla hymyilemättä. Ainoastaan johtaja pysyi totisen ja kunnioitusta herättävän näköisenä.
"Ota hänet, veli Stangerson", sanoi hän, "anna hänelle ruokaa ja juomaa ja lapselle myös. Jääköön sinun tehtäväksesi opettaa hänelle meidän pyhä oppimme. Eteenpäin! Eteenpäin Zioniin!"
"Eteenpäin Zioniin!" huusi kansanjoukko ja nämä sanat kulkivat karavaania myöten, kunnes vihdoin kuolivat etäisyyteen.
Monin ruoskaniskuin ja meluten pantiin suuret vaunut liikkeelle, ja pian luikerteli suuri karavaani taas eteenpäin. Se vanhin, jonka hoitoon onnettomat oli jätetty, saattoi heidät erääseen vaunuun, jossa heitä odotti hyvä ateria.
"Te saatte jäädä tänne", sanoi hän. "Muutaman päivän perästä olette parantunut vaivoistanne. Muistakaa sillä aikaa, että te nyt kaikessa tulevaisuudessa kuulutte meidän uskontoomme. Brigham Young on sen sanonut ja hän puhuu Joseph Smith'in äänellä joka on Jumalan".
Utah'in kukka.
Tässä ei ole syytä luetella niitä koettelemuksia ja kieltäymyksiä, joita mormooni-siirtolaiset saivat kärsiä ennenkuin pääsivät uuteen maahansa. Aina Missisippivirrasta Kalliovuorten läntiselle rinteelle olivat he kulkeneet sellaisella sitkeydellä, jonka vertaista historia ei tunne. Villit ihmiset, villit eläimet, nälän, janon väsymyksen ja taudit — kaikki esteet, jotka luonto, asetti heidän tiellensä, olivat he voittaneet anglosaxilaisella sitkeydellä. Pitkä matka monine vaaroineen oli järkyttänyt rohkeintakin heistä. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi langennut polvilleen sydämelliseen kiitosrukoukseen, nähdessään Utah'in suuren laakson, auringonpaisteessa alapuolellaan ja kuullessaan johtajansa huulilta, että tämä oli se luvattu maa, jonka neitseellinen maaperä aina tulisi olemaan heidän omansa.
Young osoitti pian, että hän oli yhtä taitava hallitsija kuin johtajakin. Tehtiin karttoja, joille merkittiin tulevaisuuden kaupunkien paikat. Jokaiselle jaettiin arvonsa mukaan maata. Kauppias jatkoi kauppaansa ja työmies ammattiaan. Katuja ja toreja syntyi kuin taian kautta kaupunkiin. Maaseudulla ojitettiin, aidotettiin, istutettiin ja raivattiin, niin että jo seuraavana kesänä kypsät nisuvainiot kultasivat maan. Kaikki kukoisti tässä ihmeellisessä yhteiskunnassa ja ennenkaikkea suuri temppeli, jota rakennettiin kaupungin keskelle, se nousi korkeammaksi ja korkeammaksi. Auringon noususta sen laskuun kuului vasaran ja sahan ääni siitä muistomerkistä, jonka he valmistivat Hänelle, joka oli vienyt heidät vahingoittumattomina niin monien vaarojen lävitse.
Molemmat onnettomat, John Ferrier ja pieni tyttö, joka oli kärsinyt yhdessä hänen kanssaan ja jonka Ferrier oli ottanut ottolapsekseen, seurasivat mormooneja matkan loppuun asti. Pieni Lucy Ferrier matkusti Vanhemman Stangersonin vaunussa, jossa oli myöskin Stangersonin kolme vaimoa ja hänen poikansa, hurja, pahantapainen, kahdentoistavuotias poika; Lapsuuden pontevuudella sai hän pian takaisin voimansa, ja unohti nopeasti äidin kuoleman aiheuttaman surun. Hänestä tuli pian naisten lemmikki ja hän tottui uuteen elämäänsä liikkuvassa kodissaan. Ferrier oli myös tointunut ja osottautui mainioksi oppaaksi ja taitavaksi metsästäjäksi. Hän hankki niin pian seuralaistensa kunnioituksen, että kun he pääsivät matkansa perille, niin päätettiin, että hänen piti saada yhtä suuri maapalsta kuin toistenkin uutisasukkaiden lukuunottamatta Young'ia itseään, Stangersonia, Kemboll'ia, Johnston'ia ja Drebberiä, jotka olivat neljä etevintä "vanhinta."
Tälle palstalle rakensi John Ferrier itselleen lujan hirsilinnoituksen, johon seuraavina vuosina ilmestyi niin monta lisärakennusta, että se paisui tilavaksi huvilaksi. Hän oli käytännöllinen mies, teräväjärkinen aikeissaan ja kätevä. Sen vuoksi kukoisti hänen tilansa ja hänen omaisuutensa. Kolmen vuoden päästä oli hänen parempi olla kuin naapureilla, kuuden vuoden kuluttua oli hän varakas ja yhdeksän vuoden perästä rikas ja kahdentoista vuoden kuluttua ei ollut koko uutisasutuksessa tusinaakaan henkilöitä, joita olisi voinut pitää hänen arvoisinaan. Suuresta Suolajärvestä kaukaisiin Wahsatchvuoriin asti ei ainoakaan nimi ollut parempi kuin John Ferrierin.
Ainoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen. Ei millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen vaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi sitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat syyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan, kun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän halunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä rakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui ikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut, mutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi hän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa pelkääväisen ja rehellisen.
Lucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä kaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän balsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien vieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät punakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja maantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten unohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa, miellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän ohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi nuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein tyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.
Isä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen. Sehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian huomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin joku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän tuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on herännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää tai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin vakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen myöhempiin vaiheisiinsa.
Oli lämmin kesäkuun päivä, ja "viimeisten päiväin pyhät" olivat ahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet tunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen uutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit painavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa länteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja tie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat palasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä siirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä nelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen ratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa ja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja ajatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.
Tomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin, jotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat tavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän oli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma, jota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi hän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut elukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut villien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan peloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan ajoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi sattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan. Hevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja potki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta. Asema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi sen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä enemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä satulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat hänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä alkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt olivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan lopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään ystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui jäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien lauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.
"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss", sanoi hänen ritarinsa kunnioittavasti.
Tyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti. "Minä olin hirveästi peloissani", sanoi hän yksinkertaisesti, "kukapa olisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa."
"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa", sanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti voimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa, pyssy olalla.
"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär", huomautti hän. "Näin teidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos hän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier, niin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät."
"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Nuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja hänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. "Sen minä teenkin", sanoi hän, "mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi kuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi ottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme."
"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös", vastasi tyttö. "Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat sotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta."
"Minä myös", sanoi hänen seuralaisensa.
"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän te ole edes meidän tuttavammekaan."
Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.
"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle mitään asioita. Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi. Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi tomupilveen.
Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin, kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin, nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän, että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta, vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.
Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa. Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.
"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"
"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.
"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani.Ei kukaan voi eroittaa meitä."
"Entä isäni?" kysyi tyttö.
"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä en epäilekkään."
"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki, niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään miehen leveään rintaan.
"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi, rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."
Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli onnellisin tyttö Utah'issa.
John Ferrier puhelee profeetan kanssa.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään. Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi. Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla suuri vaara "pyhien" maassa.
Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni, saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in valtiossa.
Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet mainita ääneen epäilyksiään.
Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja — huhuja murhatuista siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa, joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin ilmestyi uusia naisia, — naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.
Lähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset tulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt kuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä suorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se ystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä, jotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan hirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan uskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.
Eräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen, kuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta, näki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua myöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse. Peloissaan — sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää — kiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä sisälle vierashuoneeseen.
"Veli Ferrier", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä, "todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me korjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me jaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon ja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia suojeluksemme alla. Eikö ole niin?"
"Niin on", vastasi John Ferrier.
"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se oli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen määräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan, on totta, olet sinä jättänyt tekemättä."
"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?" kysyi Ferrier ja ojensi kätensä moittivasti. "Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole aina käynyt temppelissä? Enkö ole — —?"
"Missä sinun vaimosi ovat?" sanoi Young ja katsahti ympärilleen."Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä."
"On kyllä tosi, etten ole naimisissa", vastasi hän. "Mutta täällä on vähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset kuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani."
"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua", jatkoi mormooni. "Hän on kukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon monen korkean henkilön silmissä."
John Ferrier huokasi hiljaa.
"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, — huhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on kaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale Joseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen tytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee naimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin on mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia, antaisit tyttäresi rikkoa sen."
John Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti ratsuruoskaansa.
"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi — niin on pyhä neljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo, että hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä myöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä Vanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös lapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat ottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän välillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte tästä?"
Ferrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.
"Anna meille aikaa!" sanoi hän vihdoin. "Tyttäreni on hyvin nuori — hän on tuskin naimaijässä."
"Hän saa yhden kuukauden", sanoi Young ja nousi ylös, "Sen ajan kuluttua on hänen annettava vastauksensa."
Kun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen näköisinä ja silmät säkenöiden. "Parempi olisi ollut, John Ferrier", jyrisi hän, "jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina Sierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän käskyä vastaan."
Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen raskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.
Hän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa asian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun hän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen kalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään, että tyttö oli kuullut kaikki.
"Minä en voinut estää sitä", vastasi tyttö hänen katseeseensa. "Hänen äänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?"
"Älä pelkää", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren kätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. "Kyllä me järjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole havainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?"
Nyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.
"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan sitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa yhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja saarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan antaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen nuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella, joka voittaa sähkösanoman nopeuden."
Kyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.
"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään vain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka vastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata."
"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä", sanoi hänen isänsä. "Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että katoamme Utahista."
"Jättää Utah!"
"Aivan niin."
"Entä maatila?"
"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu saa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun ajattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa itseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle. Luulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne juonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka kulkisi päinvastaiseen suuntaan."
"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti tyttö.
"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi, sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."
John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.
Pakolaiset.
Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.
Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä, jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa, alkoi keskustelun.
"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."
"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen nenäänsä.
John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat olivat.
"Me olemme tulleet", sanoi Stangerson, "isiemme kehotuksesta pyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana. Kun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin pidän omaa vaatimustani oikeutetumpana."
"Ei, ei, veli Stangerson", huudahti toinen. "Siitä ei ole kysymys kuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää heidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä rikkaampi meistä kahdesta."
"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat", sanoi toinen vilkkaasti. "Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää minulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te ja kirkollinen arvoni on korkeampi."
"Antaa tytön valita", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen peilissä. "Me jätämme sen hänen päätettäväkseen".
Tämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden tuskin hillitä vihaansa.
"Herrani", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. "Kun tyttäreni lähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä kasvojanne."
Molemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän mielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä hänelle että isälle.
"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos", huudahti Ferrier. "Toinen on oven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?"
Hänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä puristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät pystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.
"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne", sanoi hän pilkallisesti.
"Te saatte kärsiä tästä!" huudahti Stangerson ollen vihasta pois suunniltaan. "Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen neuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti."
"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne", huusi Drebber. "Hän nousee ylös ja tappaa teidät."
"Kyllä minä tapan", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt hakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja estänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului hevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.
"Sellaisia kirottuja lurjuksia", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa tuommoisen kanssa."
"Minä myös", sanoi tyttö voimakkaasti. "Mutta Jefferson tulee pian tänne."
"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä parempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät."
Oli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen tytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan näin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset rangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen pääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä rikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle. Ferrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet hyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi ajatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä. Hän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi häntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti lyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä silmillä, että isä oli rauhaton.
Hän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta käytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä tavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen paperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri rinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:
"29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin —."
Ajatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John Ferrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla hänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa ja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti paperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti masentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä Young'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus semmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama käsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää tikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli tappanut.
Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla kepillä — 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna portin ulkopuolelle.
Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä, toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä. Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän palaavan Nevadasta.
Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua. Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua tyttärensä häpeään.
Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen tyttärensä, — mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.
Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti, mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus, mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle. Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.
Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat levällään.
Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni, ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset kasvot.
"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut!Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"
"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin." Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.
"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.
"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi minun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä niin vanhaa metsästäjää kuin minä olen."
John Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa uskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti. "Te olette mies, josta voi ylpeillä. Ei löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja huolemme."
"Siinä te olette oikeassa", sanoi nuori metsästäjä. "Minä kunnioitan teitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut parikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen ampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle tapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä henkilöä vähemmän."
"Mitä nyt teemme?"
"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme hukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa. Kuinka paljon teillä on rahaa?"
"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä."
"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa päästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti. Se oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa."
Sillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan, kokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka voi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja pitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä valmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina lähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta lyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.
"Meidän täytyy kiiruhtaa", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla mutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden, mutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. "Molemmilla sisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin voimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen yli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa siihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän olla jo puolimatkassa yli vuorten."
"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?" kysyi Ferrier.
Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta. "Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.
Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella murhaajien odottavan ulkona.
Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat vaiti ja vapisten.
Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.
"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa kolme kertaa."
"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"
"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä seitsemään."
"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat uupua.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"
Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti, kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten, kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää, vaarallista polkua myöten.
Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun. Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin. Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.
"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä, joka oli satulassa.
"Kenen luvalla?" kysyi vartija.
"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.
"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.
"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.
"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.