— Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään … ei mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin lohduttavaiseksi … näetkös, sen minä tahdon.
— Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! — sanoi kuningatar; — nyt lienevät kuningatar-toimeni loppuneet?
— Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar tulevaan Loppiaiseen asti.
Kapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta siitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä tuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi ja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt kaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät erästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla sanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan siellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut seisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.
Näin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi kulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä joulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman hiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet omituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin aurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä puitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.
— Kuinka sinä nyt voit, Göthilda? — oli äitin kysymys.
— Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin keveästi kuin nyt.
— Jumalan kiitos! Kyllä saat joulukuusen sisälle.
Joulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda huokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä; oli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. — Taidatko sinä, Berndt, kertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa tittut?
— Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua langan päähän. — Ja sitten hän alkoi tarinan. — Ei, niin ei se ollut, auta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta loppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän hyväksynyt Marian avunantoa.
— Ei, ei, niin ei se ollut … ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda, kuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin keralla.
Ei vastausta.
Sisarukset hypähtivät ylös. — Göthilda makasi nukkuneena ja hymyilevänä — mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä tykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo … nyt ei ole Göthildan laita oikein, minä en uskalla huutaa äiteä.
— Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. — Göthilda on mennyt ylös tähtitikapuita myöten… Eikö se ole niin!
Ja hän seurasi häntä ja hän näki tuon pienen ruumiin.
— Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. —Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!
Vaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden kuningatar uinahti.
Jotakin pulmallista riippuu aina, vieläpä on jotakin kauheata ja aaveellista vanhoissa sukukartanoissa. Niitten historia onkin koko sukukuntamme historia; niitten vanhat muurit ovat olleet monien miespolvien todistajina, jotka syntyivät ja menivät pois, yksi toisensa perään.
Tuo sama on kai tapahtunut jokaisella asutulla paikalla maanpalloa; sillä jokaisella ihmisellä on, niin aristokraatilliselta kuin tuo kuuluukin, sukuperänä, jonka aika menee takaisin historiaan alkuun, ja sen vuoksi ei tarvita muuta todistusta, kuin, että vaan ollaan; mutta ei voida seurata tätä sukuperäluetteloa, eikä nähdä jaksoa ja siis uskotaan, että meidän edessämme on useampi kuin yksi ainoa mutka.
Toisin oli Valdemarsborg'issa, jonka salissa esi-isien kuvat riippuivat ajanlaskullisessa järjestyksessä.
Jotakin kauheata löytyy jo semmoisessa kuva-joukossa, olletikin tällaisessa; sillä perustuskirjeen johdosta piti sukukartanon-omistajan kuva maalattaman sekä asetettaman sinne ensimäisenä vuotena kartanon haltuunsa saatua. Siellä näki siis kaksikymmenvuotiaan, hymyilevän nuorukaisen, joka oli punakka, iloinen, raju muodoltansa, hänellä oli keveä metsästyspyssy kädessänsä, kohta rinnatusten ukon kanssa, joka oli valtioneuvosten kauhtanassa ja komentosauva kädessä, synkkä ja ankara katsannoltaan; ja kuitenkin valtioneuvos vainaja oli tuon nuoren miehen pojanpoika jolla oli metsästyspyssy, josta myös aikoinaan tuli mahtava mies sekä kuoli vanhana; mutta tätä ei kuvakokous kerro.
Me olemme sitten viimeisen luvun eläneet kymmenen vuotta; ne ovat kuluneet äkkiä, se on tosi, mutta kymmenen vuotta tämän jälkeen luulemme me kääntäneemme vaan yhden ainoan lehden, niin pian kuluu aika, silloinkuin se lentää meistä.
Siis, kymmenen vuotta pikku Göthildan Loppiais-päivän jälkeen, astumme me Valdemarsborg'in saliin.
Oli syyskesä, ja aurinko paistoi kovin kahdella marmorikamiinilla varustettuun avaraan huoneesen, jossa oli kuvia nurkissa, kiinalaisia äijiä piironkien edessä ja nuot monet kuvat, jotka tirkiskelivät alas kaikilta seiniltä.
Muuan vanha mies, ukoksi saattaisi häntä kutsua, sillä hänen hiuksensa olivat valkeat, mutta muuten ripeä, suora ja korkea varreltansa, seisoi akkunan ääressä ja katseli järvelle päin, jossa kalastajat kokivat verkkojansa; sillä nyt oli aamu.
Tuon vanhuksen sula otsa oli heleä ja korkea, sillä nuot valkeat hiuskiehkurat olivat kammatut ylös à la Kaarlo XII, koko hänen käytöksensä oli sotaisa, ripeä ja jäntevä; kreivi Feliks Olivesköld olikin ollut sotilas ja niin sanoen vormussansa kasvanut; hän olikin Kustaa kolmannen aikalainen ja hänellä olikin koko tämä ylimysvaltainen hienous ja taitavuus, joka kuului vanhaan käytöstapaan, eikä rahtuakaan tasavaltaista suorasukuisuutta, joka on kansan mielen mukaista, vaan näyttää raa'alta ylpeydeltä, kun se yhdistetään sukurehevyyteen ja sen vaatimuksiin.
Jokaisella aikakaudella on ja täytyy olla omat tapansa, jokaisella aatteella oma ulkomuotonsa, josta se ei taida poiketa poistumatta kauneuden radalta. Löytyy monta vanhentunutta, nyt hylättyä mielipidettä, jotka oikeassa puvussansa, oikeassa muodossansa olivat sekä kunnian-arvoisia että kauniita; mutta jotka eivät voi taasen kohota, koska tuo ulkonainen muoto nykyään on mahdoton. Tuo vanha ritari-elämä on sellainen mielipiteitten kokoelma, joka on kuollut ja ohitse mennyt, ainoastaan senvuoksi, ett'ei sellainen ristiritari hännystakissa ja silkkiliiveissä näyttäytynyt paljon muuna kuin väkivaltaisena, raakana narrina.
Suurin ja vaikuttavin isku, minkä ylimysvaltainen elementti on saanut ranskan revolutionissa, ei ollut sivistys eikä suuren joukon vaatimus, vaan se, että aristokratia pakoitettiin pari sukupolvea jättämään pois vaatimuksiensa ulkonaisen muodon. Siis on sen täytynyt poistaa vanhan varustuksensa, se on totuttanut kansan näkemään itsensä puettuna toisten tavoin, elämään ja puhumaan toisten tavoin; ja nyt, jos taasen vanha varustus päälle pantaisiin, on se naurunalaista, eivätkä ihmiset luule muuta kuin, että se on pilan vuoksi asetettu naamio. Mutta vielä siihen aikaan kuin meidän kertomuksemme sijaitsee, eli siellä usioita, jotka eivät olleet muotoansa muuttaneet, vaan olivat vanhoillaan, ja varmaa on, että nämät vielä elävät kansan suussa "Kreivi vainajan" nimellä ja heistä puhutaan kunnioituksella, sillä ne olivat menneen ajan jäännöksiä, vaan eivät mitään ilvenäytteliöitä, jotka pukeutuvat hylättyihin vaatteisin.
Tuo vanha kreivi oli sellainen, hienosti sivistynyt mies, ei taidon laveuden, vaan elämän käsityksen kautta, tiesi hän, mitä hän tiesi; hänen päänsä ei ollut pyhän jäännös arkkunen, jossa taito oli suljettuna ja pimeydessä, vaan se oli selvä, sukkela, valosa ja järjestetty, niin että jokaisella asialla oli paikkansa ja aina käsillä. Hän ei ollut koskaan rykymentissänsä eikä maatilallansa tavannut vastusta; hän ei ollut koskaan itse sekaantunut politiikiin, eikä hän koskaan ollut huomannut tulleensa suorastaan loukatuksi, eikä siis hän tietänyt tosiaankaan itse oliko hän syntynyt ylimysvaltaiseksi, hän ei tietänyt, että hän omaistensa joukossa kulki kuni joutsen ankkojen seassa kaula pitkällä ja loistavine siipine.
Äkkiä kääntyi hän huoneesen päin ja hairasteli silmillänsä esi-isien pitkää riviä: se oli varsin täynnä — oma kuvansa lopetti rivin, siinä ei ollut tilaa useammalla.
— Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, — sanoi hän itsekseen, — se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi … moni on kuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena … minä olen elänyt kauemmin, viisitoista. Mutta — lisäsi hän, — Frans'ille ei ole mitään paikkaa … mihinkä hänen tavaransa asetetaan … ei ole sijaa sille.
Tuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata, ja vaipui syviin ajatuksiin.
Eräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka kuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän seisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta hän hymyili pian.
— Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet todellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon säteissä, lapseni?
— En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin syvissä ajatuksissa, ja sitten niin… Minun asiani on oikeastaan sanoa enolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä asetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin luona… Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen minä tyhmästi käyttäinyt.
— Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni, sinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan puhjennut ruusu aina naurusuin.
— Niin, hyvä eno, posti on tullut.
— Vai niin, se ilahuttaa minua. Oliko minulle kirjeitä?
— Ei … ei, mutta minulle oli… Ah, ah! eno, minä olen niin iloinen.
— No mikä sitten?
— Niin, eno, Akseli tulee tänne, hän tulee tänäpänä.
— Veljesi?
— Niin, hyvä eno, minä olen pyytänyt häntä niin kovin ja sanonut, ett'ei eno ollenkaan ollut hänelle vihainen; sitäpaitsi ovat Akseli ja Frans nyt ystävät, he tulevat yhdessä.
Kreivin kasvot synkistyivät. — Tyttöseni, minä en ole vihainen Akselille, en ole koskaan ollutkaan; mutta jotakin täytyy tehdä muodon vuoksi, lapseni; ei sopinut minun myöntää Frans'in väärin tehneen.
— Mutta eikö hänessä sentään ollut vääryys? — kysyi Emma.
— Oli, en voi kieltää, hän teki hyvin väärin ja oli vähällä saattaa hyvän perheen onnettomaksi ajattelemattomuutensa kautta. Jumalan kiitos, että kaikki on käynyt hyvin.
— Niin, Jumalalle olkoon kiitos! Mutta, hyvä eno, olkaa nyt iloisen näköinen, kuni tavallisesti, niin hyvä kuni tavallisesti … tehkää niin, niin tulee Emma niin iloiseksi, myöskin Akseli ja Frans.
— Niin, hyvä lapseni, olenhan minä iloinen. Mutta sanos minulle eräs asia… Sano vilpittömästi.
— Saanko luvan kaataa kuppinne täyteen, hyvä eno? — keskeytti tyttö vähän punehtuen.
— Kyllä, lapseni; mutta sano minulle suoraan, naiset ovat aina todellisia kahvikupin ääressä, niinkuin miehet lasin ääressä…
— Kukatiesi eno suvaitsee enemmän sokeria?
— Anna minun hoitaa asia, Emmaseni, mutta sano… Nyt tulee Frans.
— Niin, sen kirjoittaa Aksel … se on kauheata mitä kaskadi kohisee, tulee tosiaankin vähäkuuloiseksi.
— Niin, Frans tulee; mitä pidät sinä hänestä?
Tyttö katsoi maahan.
— Nyt täytyy sinun puhua todellisesti vanhan enosi Feliksin kera.
— Niin, eno kulta, — alkoi tyttö, luoden kauniit silmänsä ukkoon. — Eno on usein kysynyt minulta Fransia; mutta ei eno … ei, ei! Se on mahdotonta.
— Mutta minkävuoksi sitten, hyvä Emma.
— Ei, eno; olisi hän semmoinen kuin eno, niin minä pitäisin hänestä sydämellisesti; mutta nyt … ei.
— Tuo on ainoastaan tuon ikävän historian tähden mamseli Berndtsson'in kanssa.
— Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma, nousten seisaallensa punaisena kuni pioni, — oikein alhaisesti, ja veljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa anteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän olikin.
Tuo vanhus huokasi syvään.
— Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua, puolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa vastaan … anna olla, huonoa menetystä … anna olla; mutta se muistutus opetti häntä.
— Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; — anteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.
— Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen seuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa … että sinä taivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken tämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.
— En, eno, minä en voi.
— Mutta hän rakastaa sinua.
— Ei, eno, hän ei tee niin … ja jos hän niin tekisikin, ei se ole minua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan kuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan. Toisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on koreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin edespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka hevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat rykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot koko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja naisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen hyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin hoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno, eno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?
— Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos hän saa herttaisen puolison, niin…
— Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee äreä vaimo.
— Sinä tahdot kai, — sanoi ukko hymyillen, — saada rukoilian mieheksesi?
— Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään hölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen … saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee olla sama ajatus, sama tahto … näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.
— Siis Fransilla ei ole mitään toivoa?
— Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän luonanne … se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua Valdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta, jos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne … ei, ei, sitä en minä voi.
— Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt kahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi … saadaan nähdä. Koska he tulevat?
— Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut Rödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista, jos kaikki käy hyvin.
— Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme tänään.
— Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan olla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat niin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat repineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin … minä toruinkin niitä tänään.
— Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet hallitsijattarensa kukkaisia?
— Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan ollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada herneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin kukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot älyttömät, kauniit elukat.
— Niin, äkseerauta komppaniaasi kuni parhain taidat, mutta pidä järjestys kaikella muotoa, — nauroi eno, suudellen tyttöä kaulalle. — Minä olisin tahtonut nähdä sinä hovineitsinä kuningas ja kuningatar vainajan hovissa … sinä olisit verevillä poskillasi…
— Ollut kuni pioni valko-vuokkojen joukossa, — sanoi Emma niiaten.
* * * * *
— Ajetaan, sillalla jyrisee, — huusi Emma juosten akkunaan. — Ei, nähkääs eno, tuolla he tulevat.
— Mennään heitä vastaan ottamaan, — sanoi kreivi ja he menivät yhdessä.
Vaunut seisahtuivat portaitten luo ja kaksi nuorta miestä hyppäsi ulos.Toinen heistä oli nuori kreivi, sukukartanon-omistaja.
— Hyvää päivää, isä kulta! — sanoi hän lähestyen isäänsä tervehtimään. — No, kas Emma! Näes vaan, kaunis kuni ruusu. Tuo on Akseli, tunnetko taasen veljeäsi?
Emma seisoi hämmästyneenä, hän ei ollut nähnyt veljeänsä, sittenkuin pienenä poikana, ja nyt oli hän uljas mies, todellisella sotilas-muodolla.
Kreivi Frans loi silmänsä raukeasti ja huolettomasti ympärillensä.
— Täällä Valdemarsborg'issa on vallan samoin kuin ennenkin. Kuinka isä viihtyy täällä talonpoikais-maalla?
— Aivan hyvin: minä olen mielestäni voinut hyvin väkeni kesken.
Nuori kreivi veti suunsa irveesen, ja se oli hymyn muotoinen.
— Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa…Suvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.
Oli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan tavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä, joka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut vanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän luuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi itseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin kaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole sillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei ainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen mahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan erottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä jokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen taittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan tahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse vaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen; mutta tämä ei ole aatelin — vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.
— Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, — sanoi kreivi Frans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, — Saan sanoa, he näyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat… Ah, isä, olin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä; he tahtovat metsästää täällä.
— Kernaasti, Frans, he ovat tervetulleita.
— Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset ovat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan Valdemarsborg'in tiloille.
— Se ilahuttaa minua.
— Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän rahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä Valdemarsborg'ista?
— Enemmän kuin minä tarvitsen.
— Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; — kaikki, mitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes vähääkään huvituksiin.
— Minä voisin uskoa, — sanoi isä, — että semmoinen summa, joka on kapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja pitäisi riittämän.
— No niin, sen aikuinen raha olikin jotain.
— Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin sinulla on kuukaudessa.
— Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin paljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä, ja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä… Mutta isä antakaa anteeksi, jos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä, vaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.
Vanha kreivi kohotti harmaata päätänsä.
— Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä tavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on. Ei kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään lähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa eikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.
— Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee kunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy asioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te ajatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle tapahtui Wiesbaden'issa?
— Mitä sitten? — kysyi vanha kreivi.
— Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä … hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa … ja Traumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy arvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.
— Mitä vielä?
— Niin, nähkää, isäni, oli aika, jolloin ruotsalainen valtioneuvos oli parempi kuin Saksanmaan ruhtinaat ja ruotsalainen kreivi vähintäkin niin hyvä kuin he.
— Mitä vielä?
— Niin, siellä pelattiin, se jotenkin oli korkealle … ruhtinas Wilhelm Clausthal'ista hoitaa siellä rahastoa … mutta minä en saattanut pelata, sillä häviö olisi saattanut nousta muutamaan tuhanteen riksiin … ja kuitenkin on Valdemarsborg yhtä suuri, kuin tavallinen saksalainen herttuakunta.
— Minulla ei ole mitään tähän esitykseen vastattavaa.
— Isän ei tule paheksua, mutta perheen arvo ei semmoisesta voita mitään, kun ulkomailla matkustetaan.
— Tiedätkö, Frans, ennen muinoin matkusti nuori vapaasukunen mies ulkomaille, oppiaksensa sitä, jota hän ei kotona voinut oppia; hänen matkustuksensa oli osa hänen kasvatuksestansa, hän kunnostutti itseänsä tiedoilla, ahkeruudella ja tutkimisella, hän etsi mainioitten miesten tuttavuutta, hän kävi vieraissa armeijoissa sotataitoa oppimassa, kaikki yhdessä tarkoituksessa, nimittäin saattaaksensa olla kuninkaallensa ja isänmaallensa hyödyllinen. Hänelle ei ollut korkea sukuperänsä muuna kuin kiihoittajana, joka yllytti häntä astumaan esi-isiensä jälkiä, lisäämään eikä hävittämään heidän kunniatansa, lisäämään eikä hävittämään sitä omaisuutta, jonka he jättivät perinnöksi.
— Niin, minä tiedän, parhain isä, — sanoi kreivi Frans huolimattomasti — meillä on eri ajatukset, mutta aika on muuttunut ja me sen kanssa. Isä. joka asuu maalla, ei seuraa ajan kulkua. Aateli on kadottanut entisen asemansa, bourgeoisi on kohonnut sen rinnalle, ja meidän täytyy kilpailla rikkaitten porvaripoikain kanssa … ja tämä ei tapahdu ilman rahoja.
Tuon vanhan kreivin kasvot osottivat syvää surua.
— Frans, Frans! Tässä kiistassa täytyy sinun tulla allepäin; sillä peritty omaisuus ei koskaan vastaa sitä, joka on ansaittua. Tuo edellinen on tasaisena, se on parhaimmassa kohdassa mukaisensa. Tuo toinen kasvaa taukoamatta; mutta ei meidän kunniamme olekaan rahassa; se on juossut ylös uhrauksilla, ja mitä me nautimme on sen hedelmää.
Kreivi Frans nauroi ja sanoi: — Kuuluu siltä, että me molemmat olemme eri aikakaudelta … minä en tahdo vastustaa isääni.
* * * * *
Sillä aikaa oli Akseli keskustellut sisarensa kanssa. He tulivat nyt vasta, monta vuotta erillänsä oltua, tutuiksi, nuot molemmat köyhät lapset, sillä kreivin sisar, heidän äitinsä, oli ollut naimisissa köyhän, aatelittoman kapteinin kanssa, ja Emma oli siis vaan eräs mamselli Ernberg, ilman sukuperää ja ilman minkään omaisuuden vaatimusta. Sama oli hänen veljensä laita. Molempien tuli kuitenkin kiittää vanhaa kreiviä kasvatuksestansa, mutta mitään perintöä heillä ei ollut toivottavana, ei edes lahjaakaan.
Vanha kreivi oli yksi niistä, jotka eivät koskaan tahdo näyttää hyväntekijän roolia; mutta joka aina antoi toisten nauttia oikeutta ja piti itselleen vähimmän. Hänen väkensä voi siis, kuni poika muistutti, melkein liiankin hyvin, he tasasivat tosin hyvin vähän omastansa isännällensä, mutta sentähden nauttikin hän ani harvalta kiitosta. Vaaditaan jonkinlaista sukkeluutta tullaksensa kunnioitetuksi hyväntekijänä; vähäinen summa saattaa olla kylliksi auttamaan muutamia köyhiä leskiä, puettamaan muutamia alastomia lapsia ja antamaan myötäjäisiä muutamille tilustan köyhille morsiuspareille; mutta näistä lahjoista saadaan ylistystä, kunniaa ja kiitosta; mutta jos, kuni vanha kreivikin, laittaa niin, että siellä ei löydy yhtäkään tuiki köyhää leskeä, vielä vähemmin alastomia lapsia ja tarvitsevia morsius-paria tilalla, niin koko järjestäminen maksaa verraten enempi eikä tuota se sentään likimainkaan niin paljon kiitollisuutta. Kansa pitää silloin tilaansa jotenkin luonnollisena ja tavallisena ja he kiittävät yhtävähän tuota hyvää isäntää, kuin ihmiset kiittävät tuota hyvää Jumalaa sen edestä kuin hän antoi. Jumala ei anna vaski-rumpuilla eikä torvilla ilmoittaa, että hän suvaitsee antaa jyviä ja siemeniä, vaan antaa ne aivan hiljaisesti kasvaa tähässä — ja harvat häntä kiittävät.
Niin tapahtui kreivillekin; ei kellään ollut pahaa laisinkaan hänestä sanottavana, hän oli hyvänluontoinen isäntä, se oli selvää, mutta kukaan ei tullut siihen mieleen, että hän oli tavattomanjaloisäntä, ja niitten joukossa, jotka eivät sitä ajatelleet, oli hän itse.
Ne, jotka parhain huomasivat hänen arvonsa, olivat nuo molemmat sisarukset, jotka melkein jumaloitsivat häntä. Hän tarvitsikin todellakin jonkun, joka hartaasti pitäisi hänestä; sillä pojassa oli hänellä pikemmin vihollinen kuin ystävä ja alustalaisissansa ihmisiä, jotka eivät heijastaneet tilaansa eivätkä edes katselleetkaan, että se saattaisi olla toisinkin, sillä Valdemarsborg'illa oli aina ollut hyvät kontrahdit — se oli sellainen pilkku, että siellä oli hyvät kontrahdit, ja sillä oli tuo juttu loppunut.
Muutama päivä sen jälkeen kokoontuivat metsästys-ystävät; heistä ei juuri kukaan ollut vanhalle kreiville mieluinen, eikä kukaan ollutkaan tullut sinne muuta kuin vaan huvia varten. Nyt metsästettiin ja kestättiin parhaalla tavalla, ja ainoa, joka koko seurasta pysyi ukon luona, oli Akseli, Emman veli. Tämä oli eräänä päivänä kotona, kun toiset menivät metsälle.
— Frans on vaan yhtäläinen, — lausui ukko; minä luulin hänen voivan koota Euroopassa varastoa, jota hän ei kotona näy tahtovan koota.
Akseli vaikeni.
— Sinä olet kulkenut omaa tietäsi, Akseli; miks'et sinä seurannutFrans'ia.
— Hyvä eno, minä huomasin … minä luulin…
— Sinä vaivasit häntä, eikö niin?
— Niin, siltä tuo näyttäisi.
— No, kuinka oli tuon tapauksen laita kapteeni Berndtsson'in tyttären kanssa.
Akseli punehtui: Eno kulta, se on aine, josta…
— Josta sinä et puhuisi halusta; mutta minä tahdon tietää sen.Tunnetko sinä perhettä?
— Kyllä, minä olin paikkakunnalla topografillisissa töissä ja silloin olin minä usein heillä.
— Ja tyttö?
— Ah, eno, hän on hyvä, yksinkertainen ja suoramielinen tyttö.
— Ja kaunis?
— Niin, no niin, kohden kaunis.
— No niin, mitä vielä? Kuinka poikani siellä tutustui!
— Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettäFrans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja…
— No vielä!
— He luulivat, että minä … että minulla olisi aikomuksia tyttöä kohden, rakastuisin… Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni kuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut…
— Yhtä hyvä; jatka, poikani.
— Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli kaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia liehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne ihastuttamaan häntä, — sanoi hän, — mitä lyödään vetoa?
— He löivät vetoa Frans'in kanssa, oliko se niin?
— Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän sen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä olivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria Berndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain monen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en ajattelisi "semmoista kappaletta"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni kivettynyt… Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein sain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin Frans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno, se oli mahdotonta… Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä kanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he nauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla sanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen tila … ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus ihmisiin.
— Ja sitten?
— Minä pyysin nähdä kirjeet; ne olivat kaikki omistetut Vallköping ja Hagetorp; naisen käsialaa … minä vaalenin. Minä en nähnyt mitään keinoa pelastaakseni tytön mainetta, sittenkään jos historia olisi ollut valheellinenkin … minä uskoin sitä; mutta Frans oli ollut poissa jonkun ajan ja hän sanoi olleensa Hagetorp'issa. kirjeet sisälsivätkin asioita, jotka todistivat, että se, joka ne oli kirjoittanut, tunsi paikkakunnan, ja ne olivat selvin kirjoitetut Fransille ja joskus sellaisella äänellä, että se pisti minun sydäntäni.
"Ja kaikki nämä kirjeet olet sinä saanut?" kysyin minä. (Niitä oli kahdeksan, kun ne noukittiin kokoon toverien taskuista).
— Niin, hyvä ystäväni: niin, minä arvelen niitten olevan sinun ihaillultasi, vaikk'en minä tunne hänen käsialaansa. Kuitenkin niin, näetkös, ett'ei ainoastaan Akseli Ernberg ole se, joka voi miellyttää tyttöä, tuota pientä, näppärää mamsellia Maria.
"Ja olet kai vastannut?
"Kuinkas muuten.
"Tietääkö hänen isänsä siitä?
"Ei … ei, se on selvää, ett'ei isää vihitä semmoisen.
"Minä julistan, — sanoin minä raivossani, sinut, Frans Olivesköld, hyväntekijäni ainoan pojan konnaksi, joka siten saattaa kavaltaa tytön luottamusta, jos kohta hän onkin ollut niin heikko että…
"Hyvät herrat, te kuulette, mitä serkkuni suvaitsee lausua — sanoiFrans; — me muistanemme sen.
"Minun seuralaiseni hilasivat minut ulos… Jumala tiesi, kuinka se olisi päättynyt, sillä minun vereni kiehui. He nauroivat rajusti, kun minä vietiin pois".
— Ja enempi? — kysyi kreivi.
— Minä en voinut malttaa mieltäni; mutta eräs ystävistäni, tyven luonnoltansa, sanoi: Minä olen merkinnyt kaikki annisteet, niin hyvinhänenkirjeistänsä, kuin myöskin niistä, jotkahänon mustaukseksi saanut, sillä se mainitaan vasituisesti jokaisessa.
"No, mitä tuo hyödyttää?
"Sinä et voi hallita itseäsi, anna minun toimeta, sanoi minun ystäväni, — sinä et saa tehdä mitään.
"Minä mietin muutaman päivän melkein tainnuksissa ilman ajatuksia, ilman tunteita, paitsi jokseenkin viiltäviä oli minulla, jotka mursivat minun sielun rauhaani. Vihdoinkin tuli ystäväni.
"No, sanoi hän, — nyt saadaan vähän valoa asiassa. Tässä, — jatkoi hän, — on todistus kenraalipostikonttorista, ettei mitään kirjettä ole tullut kreivi Frans Olivesköldille eikä mainittuina päivinä ole täältä yhtään kirjettä mennyt Vallköping'iin.
"Minä tartuin paperiin vapisevin käsin.
"Siis teemme me käynnin heidän liittolahossansa.
"Me menimme siis sinne, ystäväni olisi puheenjohtajana. Hän pyysi, että me taasen saisimme nähdä kirjeet. Frans epäili, mutta hän jätti ne, kun me muistutimme ennen nähneemme ne samat.
"Akseli, tässä, — sanoi ystäväni, — tahtoo nähdä nuot onnettomat kirjeet, jotka saattoivat hänet hairahtamaan.
"Minä purin huuliani saattaakseni olla vaiti.
"No niin, ha, ha, ha! — rupesivat toiset; — silmät aukenevat jalon naispuolen oivallisuuden vuoksi; me onnittelemme Akselia, vaikka läksy olikin jotenkin kimakka … ha, ha!
"Ystäväni silmäili kirjeitä; ne olivat nuot samat.
"Minä saan, — alkoi hän tyyneesti; — antaa kreivi Frans'ille tämän lipun. — Hän jätti hänelle otteen postikartoista.
"Frans kalpeni. — Antakaa tänne kirjeet, repikäämme nuot joutavat, älkäämme koskaan enää mainitko niitä.
"Kirjeet ovat minun taskussani, sanoi ystäväni, — ja huomenna näytetään ne poliisille.
"Mitä? — huusivat kaikki — se on väkivaltaa: kuka antaa luutnantille luvan tehdä niin…
"No niin, tässä on matkakirja, sen omistajalle annettu, — lausui hän, vetäen pistoolin povestansa, viritti hanan, jatkaen: Nämät kirjeet koskevat kunnian-asiaa, silloin käytetään pistooleja ja minä seuraan tapaa; se on, että joka koettaa ottaa kirjeet pois, saa luodin otsaansa, ja näettekö te, se on kaksipiippuinen ja molemmat ovat ladatut.
"Tuli yleinen hiljaisuus.
"Noh, — rupesin minä, mutta ystäväni hillitsi minua.
"Se on selvä, että kirjeet ovat todellisia, ne eivät suinkaan ole vääristettyjä; mutta joku kukatiesi heittäisi varjon niiden levittäjän yli. Minä koitan saada oikeudessa selkoa asiassa.
"Kreivi Frans oli hetken ollut vaiti mietiskellen; viimein rupesi hän nauramaan. Se on sentään pirullinen historia eräälle tytölle, joka tuolla talonpoikaismaalla ei tiedä mistään … se on pilaa. Näyttääkseni teille … niin yhtähyvä, tyttö ei tiedä sanaakaan koko historiasta. Se on kylliksi, repikäämme rikki nuot kirjeet.
"Silloin minun ei ollut mahdollista enää hillitä itseäni; minä sieppasin pistoolin ystäväni kädestä, ja Jumala tiesi mitä sanoin; mutta muutaman hetken kuluttua oli Frans polvillansa pyytämässä armoa rikoksestansa.
"Nyt mennään, edemmäksi hän ei voi mennä, — sanoi ystävämme, ja me menimme.
"Kirjeet hävitettiin; minä olen usein tavannut perheen sittemmin, sillä ei ole edes aavistusta koko tapauksesta, yhtä vähän kuin siitäkään, kuka se on, joka on rahaa lähettänyt pojalle, jonka sen kantta oli tilaisuus päästä upsieriksi".
— Vai niin, tuoko historia on?
— Niin.
— Ja nyt olette ystäviä, Frans ja sinä?
— Niin, niin tavastaan, vaikk'en minä toivo hänen unhottavan tapausta.
Vanha kreivi istui kauan ääneti: vihdoin katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi: — Se on myöhäistä, se on myöhäistä. Ansaitsemattoman rikkauden kirous on se, että tulee olla väkevä ja hidas luonne sitä vastustaa. Fransilla on tuo edellinen, mutta surkuteltavasti ei tuota toista. Hänellä on elävä mieliala, — jatkoi isä, — älykäs ja selväjärkinen pää. poikana lupasi hän paljon. Hänellä ei ole pahoja taipumuksia; mutta kaikki tuo hyvä, joka hänellä oli, työnhaku, oppivaisuus, kaikki on kadonnut halvatun aatteen tähden: minä en koskaan voi tulla köyhäksi, minun ei tarvitse tehdä työtä.
Olisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, — toisti kreivi silmäyksellä, joka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet menneisin aikoihin. — Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän työskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys, millä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä tallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin käsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on pieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja kaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa etsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen, epäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat hänen kanssansa seurustelleet… Minä en tiedä, lisäsi ukko, — mutta kyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin. Silloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia, kuin nyt tarvitaan huvitukseen.
— Voi nytkin olla iloinen vähällä kyllä, — muistutti Aksel, hymyillen.
— Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys — minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä mitään, — kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa aikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä hoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä itsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi työskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni kuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on valmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa kourata … hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta pölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.
Heidän keskustelunsa katkaisi Emma.
— Ei, eno, — sanoi hän, — minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan olla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat istuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka kanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.
— Ja sinulla on täysi syy vaatimuksiisi, — hymyili ukko.
— Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi kieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni hänelle opettanut.
— Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, — sanoi Akseli, lisäten iloisesti: — Hänellä oli parempi kielipää kuin minulla.
— Niin niin, sen kyllä uskon, — nauroi Emma; — tämä, tietääkö eno, tuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti "expliceraman", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja tarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi luiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää, niin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.
— Mutta sinä luit perusteellisesti, hymyili eno.
— Niin, kuin eno tietää … mutta sitten…
— Sitten, lapseni?
— Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä ymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä sillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta päivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää hedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla varsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa … ei, tulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää…
Hän hymyili.
— Mitä tiedetään, lapseni? Jatka!
— Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi, että kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja neljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.
— Mutta lapset, romaani on kuvaus elämästä.
— Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse elämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia, vaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata kuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.
— Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme, sen sijaan, että olisi ikävä.
— Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin — se oli äitin kuoltua, silloin otti eno minut — kun minä tulin, olin minä koko näppärä mamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin kieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan hänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi eno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. — Niin, Herran tieten. Eräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla on kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, — keskeytti Emma itsensä, — mutta Jumalalle kiitos siitä.
— No jatka, — pyysi Akseli.
— Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä tai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti Arvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin … tuo asia kävisi helposti.
— Ja sitten?
— Niin, isot ajat odotettuani, tuli eno seitsemä-nioksinen kirja kädessä.
— Seitsemässä niteessä?
— Niin, seitsemässä nioksessa. "Meidän tulee", sanoi eno, "tehdä pieni historiallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se Ruotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida koskaan oppia nimiä." Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä olen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. — Mistä alamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno vaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän nidettä maailman historiaa.
— "Alusta luonnollisesti", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi selvä asia.
Akseli nauroi. — No, sitten sait työtä.
— Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta eno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun tuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.
— Eno kai tahtoi, sanoi Akseli, — antaa sinun tunnollesi toisen suunnan.
— No niin, — lisäsi ukko, — ystävällisellä katseella Emmaan; — vissisti luulin minä Emman liika hyväksi kaipaamaan sitä iloa, jota todellinen tieto lahjoittaa. Tietääjotakinon kuitenkin paljon parempi kuin, että aavistaa koko joukon olevan siinä sekasorrossa, jota ennen kutsuttiin tiedoksi. Jatka seitsemää niostasi, Emma!
— Ah niin, se oli todellakin niin, että minä nios niokselta tulin aina enempi elähytetyksi aineestani, ja kun minä olin lukenut neljä, en minä olisi millään maailmassa jättänyt kolmea jälellä olevaa lukematta. Se oli minun talvityömääräni. "Tiedätkös", sanoi eno eräänä kevät-päivänä, "minä olen tuntenut mainion Linné'n"; ja niin kertoi hän tuosta kuolemattomasta miehestä minulle.
— Niin, minä olin silloin ylioppilas, kuin hän eli, — sanoi kreivi, — ja Linné oli yksi niitä ihmisiä, jotka, minä en tiedä kuinka, vetivät koko maailman tieteesensä. Siitä tuli ei ainoastaan tapa — vaan myöskin halu luontoa tutkimaan, joka heräsi minussakin. Minä käytin siis Linnén luennoita ja kiinnyin tähän tutkimiseen tuon herttaan yksinkertaisuuden vuoksi, jolla hän esitteli ainettansa… Siinä tultiin, jos niin saan sanoa, niin lämpimäksi vaatteissa tieteesen, että luuli syntyneensä siihen… Ja sinä, Emma? — kysyi hän.
— Niin, nyt sain minä ottaa selvää kukista, ja eno ja minä tutkimme niiden ihmeteltävää rakennusta; minä en oppinut paljoa, mutta se huvitti minua sanomattomasti … ja noin on eno nyt kolmena vuonna, vuosi vuodelta, houkutellut minua oppimaan enemmän; ja jos aika ennen oli pitkä, niin on se nyt liian lyhyt; minä omaan niin paljon kuin tahdon tietää, niin paljon, paljon.
— Minä en sitten ihmettelekään niin paljon, ett'ei sinulla ole romaaneja pienessä kirjastossasi, ei edes tavallisia lukukirjoja "valittuine kappaleinensa".
— Ah, Akseli. tiedätkös, tuo noukittu oppi ilman järjestystä on minusta aivan kuin parooni Arvidsköld'in vanha emännöitsiä, joka aina oli ravittu ja kuitenkaan ei hän koskaan syönyt, vaan ainoastaan maistoi. Akka oli laiha kuni varjo, ehkä hän maistoikin maailman kaikkia ylellisyyksiä … ja sellainen laihuus on tuon ijankaikkisen maistamistavan seurauksia. Ei, jos tahtoo huvia siitä kuin on oppinut, niin tulee tietää mitä on oppinut ja että on selvä täydentehty käsitys aineesta. Nyt, kuulen minä, tulevat herrat kotiin… Kaikella muotoa, eno kulta, älkää antako niiden huomata, että minä olen oppinut niin rahtuakaan, sillä silloin he kutsuvat minua sinisukaksi, töpössä oppineeksi, ja niin edespäin. Minä olen näinä päivinä kuullut niin monta pilasanaa oppineista naisista, että minä oikein kauhistun.
Metsästysseura palasi hyvine saaliinensa. Koira, joka oli juossut taimilavalle, loukkasi jalkansa poikki ja se ammuttiin, ja eräs jänes oli saanut kolme laukausta niskaansa, ennenkuin se kaatui, mutta eli vielä, koirilta pois otettaissa, jotka repivät sen räämäksi. Tämä oli tuo ylentävä kertomus päivän ilosta; sillä harmiksi kuului, että muuan jänes pääsi pakoon, vaikka toinen etukoivista oli poikki ammuttu.
Ainoastaan jotenkin tottumattomat metsästäjät tuollaisella kerskaamisella esittelivät rohkeuttansa, että he ovat nähneet jäneksiä koirain hampaissa kimaltavan ja revittävän. Tottuneemmat pitäisivät metsästystä ammattina, eivätkä he aprikoitse, lyövätkö he jänestä kiveen tai vääntävätkö he haavoitetun suorsan kaulaa — tuo kuuluu käsityöhön, eikä käsityö ole kauheata: mutta metsästyshuvi, huvina katsottu, on kumminkin raakaa ja kaikkein vähemmin on sopivaa, sitä perin juurin kertoa. Meillä on muuten lempeitä, somia lauseita kaikkeen, lauseita, jotka heittävät peitteen sen yli, joka meitä muuten kauhistuttaisi. Antaa linnaväestön "juosta miekan yli" ei kuulu niin kauhealta, vaikka sillä tarkoitetaan, että ihmisjoukko on tullut kuoliaaksi raadelluksi painetilla ja kalvalla teurastetuiksi, jos tämä lause sentään olisi tuo oikea; mutta teurastaja tappaa niin pian, kuin hän voi; silloinkuin ne "juoksevat miekan yli", saa se käydä kuinka hyvänsä. "Anastaa maata" ei kuulu vaaralliselta, ja kuitenkin merkitsee se usein sentään samaa kuin ryövääminen ja polttaminen. Tällä tavoin ovat kauheudet lyhennetty, vääryydet vieläpä julmuudetkin — ja asia näyttää aivan yksinkertaiselta.
Kuitenkin oli tämä illan puhe-aineena, ja vähän jokainen herroista koitti voittaa toisiaan perinpohjaisissa historioissa.
Kah! kuinka he olivat ravakkaita jäneksille.
Muutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in, jossa taasen oli hiljasta.
Nuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän puhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän matkustaisi Tukholmaan.
Eräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman ilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli kuollut.
— Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; — eikö tarvitsisi mennä Utå'hon peijaisiin.
— Ei, — oli vanhan kreivin lyhyt vastaus.
— Mutta isä, kumminkin menen minä; joku meistä täytyy olla peijaisissa.
— Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin tätisi oli, niin juonikas oli hän… Levätköön rauhassa … mutta sinne matkustamisesta ei synny mitään.
— Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin tavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.
— Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen todellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät, joka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka ensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi — sille antakoon Jumala anteeksi — minä en sitä voi.
— Mutta, Jumalani, — sanoi Frans nauraen, — oliko tuo sitten niin pahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli tyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran saanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja … ja onhan se kieltämätöntä, isä … se on asia, jota te ette kertoakaan voi estää.
— Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana myrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni sairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous huoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.
— Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin, sillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan synkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.
— Mitä minä sitten hävittäisin? Sano se, Frans.
— Ajan sureksemisen.
— Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä … omatuntoni ei ole saapa mitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi, enkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa kolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat kirjastossani.
— Ha ha, tuo on jotakin, mutta he ovatkin kaikki tyyni kuolleita, isä kulta.
— Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen elävänä… Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta kuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta pölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili … minusta ovat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.
— Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia kaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin isä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini peijahaisiin?
— Ei.
— No, anti mennä sitten, — lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin omin neuvoin toimeen tullaksensa.
— Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, — hymisi Frans itseksensä, — ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa. Ha! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve … ei päätä eikä taitoa vailla … hyvin kuulusa kaikkialla … usiampia ystäviä kuin minä tahdon … menestys kauniin sukupuolen luona, joka on kadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?
"Ei luonnollisesti mitään", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin minä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin on siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle johdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta syödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi, taotuksi, piirustetuksi — no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee paremmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä konserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani — mitä p—rua tulee sitten minun tehdä?
"Huvitella — huvitella — niin, sehän on keino.
"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja miksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että rakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?
"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun vaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta — ne ovatkin laillisia vaatimuksia".
Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa; sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella — hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä, ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.
Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.
Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras, eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.
— Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.
Näillä käskyillä Emma riensi alas, mutta hän kohtasi tuon vieraan.
— Saakos puhua kreivin kanssa? — kysyi hän.
— Kyllä.
— Missä?
— Hän on kirjastossa, mutta tulee heti alas.
— Suvaitkaa minun mennä hänen luoksensa sinne, missä hän on.
Niin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin kuluttua kirjastossa.
Vanha kreivi nousi ylös ja hän katseli vierastaan tutkivin silmäyksin.
— Tervetuloa, parooni! — sanoi hän ystävällisesti ja tuolla liukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin omituista. — Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin jokapäiväisesti.
— Nimeni on Berndtsson, kapteeni Berndtsson.
Vanhus kavahti. — Berndtsson? Minä olen … minä olen kuullut nimenne ennen.
— Hyvin mahdollista, herra kreivi.
Tuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen Frans'ilta ja hän sanoi: — Minä en luule että meidän nimemme ovat olleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on…
— Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra kreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen toimitettavaksi.
— Vai niin … istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän hyödyksenne.
Kapteeni Berndtsson hymyili: — Ette missään, herra kreivi ja … minä epäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.
— Mitä vielä?
— Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan kuolinpesässä.
— Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta … vainajalla oli omituinen kyky saada saamisia kaikilta.
— Ei.
— No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.
— Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.
— Mutta alkakaa sitten!
— Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin. Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen; hänen luonteensa oli … yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen kanssansa.
— Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuudenJumalatar Eris… Ja teidän asianne? — keskeytti, kreivi itse itsensä,huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.
— Minä tulin, — toisti kapteeni, — joku aika sitten kutsutuksi neiti du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä, ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän, "koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin". Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. — Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; — "te tunnette minua aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."
— Juliana raukka! — huokasi kreivi.
— "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin ennemmin tahtonut olla… Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.
Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen tunteen — mutta hän vaikeni ja luki.
— Utå'ssa, … niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, — hymisi kreivi itseksensä. — Minä olin Pariisissa, … enkä tullut kotiin yhteen vuoteen.
Vihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia askeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi unhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän huomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta, kummallinen historia! — Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut sen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa uskottelemisella joutilaasta elämästä … ah, kuinka minä silloin olisin kiittänyt häntä.
— Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen testamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa … tapauksen täytyy tulla esiin.
— Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa. Muuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole oikeutta perintöön… Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.
— Mutta kuinka nuori kreivi on…
— Ottava asiani? Minä en tiedä … mutta hänen täytyy tietää se, ja antakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei katumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi. Frans on kohdellut häntä … niin, herra kapteeni, minä lisään … hän on kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti … mutta se on Jumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra kapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte heti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.
— Kyllä, niinkuin kreivi tahtoo.
— Niin, minä toivon niin, minulla on syynä… No, onko teillä lapsia?
— On kaksi, poika ja tytär.
— Kuinka vanha on poikanne?
— Yhden kolmatta vuotias, ja on vänrikkinä R:n rykmentissä.
— Vai niin … luontuu hyvin?
— Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on saanut tehdä yhden matkan ulkomailla.
— Onko teillä varoja semmoisiin?
— Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin tuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää niitä hyvin.
— Ja sen on hän?
— Niin, Jumalan kiitos!
— Tunnetteko te sisareni poikaa Aksel Ernberg'iä.
— Niin, … ehkä hän on täällä?
— On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me tapaamme vielä toisemme.
* * * * *
Kapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin. Frans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin tehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.
Oli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän rupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi Frans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.
— Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea huvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki herroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.
Vanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta kun poika tuli sisään seisahtui hän.
— Mitä isä käskee?
— Ei mitään, Frans, ei mitään; minä tahtoisin vaan puhua sinun kanssasi.
— Vai niin … ja se olisi? — lausui Frans ivailevalla äänellä; onko noilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun halpaan henkilööni?
— Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minätässäsilmänräpäyksessä näin röyhkeytesi… Minkä tähden olet sinä ylpeä?
Frans tahtoi vastata, mutta hän keskeytettiin.
— Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä luule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi sinusta … sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä sentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin ottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.
— Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen… Hyvä isä, minä en ole vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole mikään hätikkö … en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää ystäviltäni, jos minä koskaan…
Vanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.
— Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto, voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta … tässä pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy toisenlainenkin rohkeus … voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin, ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli… Tiedätkös minkälaatuista rohkeutta tuo on?
— Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista, kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän…
— Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi, kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.
— Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia tieteitä, mutta…
— Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta … sinä olet ylpeä,Frans, se voi asiata auttaa… Onko sinussa rohkeutta.
Poika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.
— Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.
— No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.
Kreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi ja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta hän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.
— Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen … onko se ehkä tarkotus? — lausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.
— Niin, lue … lue ääneesi, Frans!