"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua, että te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan. Mutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan tuomion edessä. — Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä tunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta itserakkaudesta — minä olen tehnyt pahoin.
"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona, muistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt — mutta minä rakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas; te valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen, yksinkertainen minuun verraten — mutta hän oli se, joka sopisi tulla naimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä — teidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta kun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin paljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä, kostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin epäluulon siemeniä sisareni sieluun — te ette, niinkuin minä toivoin ollut onnellinen vaimonne kanssa.
"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon — tuo tapahtui vasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte poissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans".
— Asia alkaa todellakin liikuttaa minua; — sanoi Frans nauraen.
(Jatkaen lukuansa): "Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen sukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä saisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla olisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun sisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. — Minun sisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti lapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen, — kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö — ja kuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt…"
— Mitä? Mitä? mitä on tämä? — kysyi Frans, syösten ylös.
— Missä on rohkeutesi, Frans? — kysyi kreivi kylmästi, mutta sortuneella äänellä.
Frans istui taasen ja alkoi lukea:
"Eräs tyttö — eräs — eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun tuumiini; minä toin ylös…"
Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti vihdoin kirjeen lattialle.
— Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani … et Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat … Frans, sinä olet koreilematta ihminen.
Nuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.
— Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni? Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa … että Jumala on niin asettanut, että sinun täytyy…
— Kuolla! niin — mutisi Frans.
— Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans … oivalla tilaasi; sinun isäsi oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia poikia, kuin sinä … no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi, etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän sen.
Frans vaikeni.
— Kas niin, Frans … ensi kerran kymmenenä vuotena, — sanoi ukko, ojentaen käsiänsä; — tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen vuoteen ole ollut … pojakseni!
Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon polvelle.
— Herra! — sanoi vanha kreivi juhlallisesti, — käännä kasvosi meihin armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra! tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.
— Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. — Se oli kova kamppaus, — lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, — kova kamppaus … minä lankesin syvään … minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi … mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä… Minä muistan, että te minun piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani olin, mutta minä pelastuin … rukoilkaa nytkin!
Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi, innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä silmistä alas nuorukaisen otsalle.
Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän suuteli isänsä kättä, sanoen: — Me saamme nähdä, mitä on tehtävä, mutta rohkeutta on minussa … eikä ainoastaan ylpeyttä, — lisäsi hän suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.
Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä; sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot, jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.
Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.
Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa. Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä, kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.
— Sinun täytyy mennä Frans'in luo, — sanoi ukko Emmalle; — sinun täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.
— Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi oppineelta.
— Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.
Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti sanoa: — Terve tuloa, Emma, tervetuloa!
— Sinä olet kipeä, Frans?
— Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta … yhtäkaikki. Sano minulle, Emma, keskeytti hän tuumansa, — sano minulle, luuletko sinä, että minä olen paha?
Emma loi alas silmänsä.
— Sinä vaikenet … niin, sinä luulet, että minä olen paha … eikö ole niin … että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento … sano suoraan, Emma!
— Rakas Frans, älä kysy minulta; minä … minä pidän sinua … ei, päästä minut.
— Ei, Emma, sinun täytyy puhua.
— Niin, — alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, — minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt … ei, nyt en minä sitä usko.
Frans hymyili.
— Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka minusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana minulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen ihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella, samalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti tipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä … minä tunsin kuinka myrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä tulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä etuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai he tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin. Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen nuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia, jotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa kanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli siis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä Tukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä … minä ylennyin, niinkuin minä luulin. Kreivi — isäni olin sanova — näkyi minusta aina enemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä, hänen mielensä aina supistuneemmalta … minä päätin, ettei hän ymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä … ja tällä tavalla, Emma, — lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, — tällä tavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla, toiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen kuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea… Voitko sinä nyt selvittää tätä?
— Voin, — sanoi Emma, — varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan avannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?
Frans vaikeni.
— Minä en tahdo kysyä sinulta, hyvä Frans, koska se kiusaa sinua.
Frans katseli häntä tarkkaavaisesti.
— Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee sinua.
Emma punehtui.
— Sinä tiedät isän toiveet.
Emma oli vaiti.
— Sinä tiedät net, mutta sinä kauhistut niitä.
— Niin.
— Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani … sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta, joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi … siis, ole tyyni siinä suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!
— Tarvitset?
— Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa, jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.
— Mutta mikä sitten, Frans?
— Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä, nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni … tuo on lohdutus … mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet, jos tahdot pelastaa oksan elämän.
Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle, sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:
— Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja siitä tulee oma kasvi puolestansa.
Frans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti, sanoen:
— Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!… Ja hän juurittuu ja siitä omituinen kasvi tulee… Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta, joka taittui irti ruhosta?
— Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.
— Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.
Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa, olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.
Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä — kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja käveli ulkona.
— Kuules, — sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; — Kuules, onko tuo työ vaikeata?
— No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.
— Annas minun koittaa!
— No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.
— Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.
— Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?
— Kyllä, rakas Matti, minä tahdon … kas niin, anna minun koittaa.
Kauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi huonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.
— Hi hi … kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa … hän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita… No niin, ei haittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään haittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen kreivi … toruu, toruu, toruu… huis! Minä luulin kärkien tulevan hulluiksi… Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.
— Oikealle päin?
— Niin, tiedän mä, näin, tiedän mä.
— Vai niin, se on hyvä, nyt minä ymmärrän.
Nuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja iloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.
Tullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: — sinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.
— Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla olisi maanviljelys, niin…
— Oikein, Frans, se on oikein.
Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.
Mutta talvi tuli — silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen rinnassa ennen aavistamaton omatunto.
Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen, joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa. Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä, kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja eripuraisista.
Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen — hänellä oli ehkä vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä. Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.
Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi veltostumaan — ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.
Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa. Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina, ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? — sen arvasivat vanha kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan, vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.
Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa, kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi, että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti, lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.
Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla, väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme läpikäydä mitä hyvänsä — jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, — ja Jumala on antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.
— Jalo isäni, — sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään lainsäännöllä, — jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen, niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.
Vanhus otti esille heti muutamia papereita pulpetistansa.
— Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli että Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja lankeeman pojalle isän jälkeen — kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa — sekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä heidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö, johon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon omistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon haltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net siellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla tangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan maalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.
"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut miespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan siihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä suljetussa käärepäällyksessä.
"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan pergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan kenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä se sisältää, sitä en minä tiedän".
— Minä en tiedä mistä tuo tuli, — jatkoi Frans, — mutta kun minä luulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia niin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala, leveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto eivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka tahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun ylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä rahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa minulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli — kenraali, se on hyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?
— Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren aikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja miehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa Itä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä kutsuttiin siis Oliv — se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen vuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä kenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut eteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä kohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua hallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän suojeli oppia ja älyä — kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä — ja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko eräässä kirjeessänsä lausuu, "lautasen nuolijoille"; ja tämä näkyi haavoittaneen häntä syvimmin — ei senvuoksi, että hän itse kuului aateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan senvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, "että hän, säästämättä miehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja Ruotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän asetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.
"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai pojan, joka sai nimen Feliks.
"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla kannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun hänen korvissansa.
"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja Nördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti silloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä seikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja muonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan puutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei Ruotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen ilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:
"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen jalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka puolesta minä suuresti teitä onnittelen'.
"Tämä oli seteko, jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla poikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu perillinen saanut tämän nimen".
— Niin, minullakin on se, — huokaili Frans, — mutta kohtalo on tahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.
— Sinä saatat lukea perustus-kirjeen.
— En, isäni, se ei kuulu minuun.
— Ei … mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on tapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin jälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut… Jumalan tiet ovat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.
— Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt onnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin, jota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin … mutta en minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse, mikä minussa oli naisia kohtaan … sen on Emma puhaltanut pois hengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista olentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän minua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.
— Niin, niin, Frans, se, joka ei ymmärrä, mikä nainen on, on sokean kaltainen, jolle kerrottiin taivaan-sinisen taivaan ihanuudesta. "Kyllä, minä sen ymmärrän", sanoi hän, "se maistuu hyvältä". — Ei, ei, se ei maistu miltään. — "Niin, kyllä minä nyt ymmärrän. Se haisee kuni jasmini". — Ei, ei. — "Vai niin, se on sitten pehmeä kuni sametti".
"Se, rakas Frans, joka ei tiedä, että nainen on se, joka kokoo sydämeen meidän onnemme, kunniamme, toivojemme pirstaantuneet säteet, ja antaa net takaisin meille, muodostuneina yhdeksi ainoaksi kuvaksi; se, joka ei ymmärrä, että hän on se, joka kuitenkin lopullisesti ottaa meidät vastaan satamassa — kodin rauhassa — vaan luulee, että hän on joku lemmen haltijatar, kaunis esine tai välttämätön pahe; hän on kadottanut sielunsa tunteet, eivätkä net parane muulla kuin kiduttavalla operationilla, sellaisella, joka saattaa ottaa pois kaiken hänen näköpiiristänsä".
— Ja teidän aikeenne, isäni? — kysyi Frans.
— Minulla ei ole vielä mitään aikeita. Toivokaamme, että minä elän muutamia vuosia vielä… Ja kuitenkin, Frans, tulkoon sinusta mies puolestasi, kehitä luontoasi, perusta omalle pohjalle. Ja Jumalalle olkoon kiitos, niin paljon on minulla, että sinulla on turva ja jotakin millä aloitat. Muuten, anna Jumalan pitää huoli kaikesta muusta.
— Niin, isäni … mutta teidän ei tule minun tähteni unhoittaa Akselia ja Emmaa. Jos minä olisin jäänyt siksi kuin olin, niin olisivat he…
— Aivan oikein, — sanoi kreivi tyytyväisesti hymyillen; minä aionkin jakaa tavarani. Sinä et saa enempää kuin hekään. Siis ei tule mitään rikkauksia kysymykseen, ja sitä paitsi, Frans, — lisäsi hän, taputtaen poikaansa olaalle, — sitäpaitsi niin ovat minun alustalaiseni vallan hyvissä voimissa…
— Hiljaa, hiljaa, isäni! — huusi Frans; — nyt olen minä itse koittanut heidän työtänsä enkä sano siitä enää sanaakaan.
— Näetkös, Frans, kuinka hyvä on kuitenkin itsekin koittaa maailmaa…Kuinka kaikki silloin tasaantuu ja tulee oikein jaetuksi.
Joka sunnuntai aamupuolisena, huolimatta ilmasta, oliko se kaunis vai ruma, nähtiin eräs pariskunta kulkevan Jaakopin kirkkoon Tukholmassa. Heidän seurassansa nähtiin aina tyttö, soma ja hieno kuni keijäinen, ja niin kaunis, että nuoret herrat asettuivat aina niin, että he saattoivat häntä silmäillä ja, sittenkuin hän oli kadonnut, sanoo toinen toisellensa: "saakelin kaunis vunukka … oikein pieni paholainen… Kauniit jalat … varsin sievä nenä … pyöreät huulet"; ynnä muuta, jollei siellä heidän joukossansa ollut mitään älyniekkaa, silloin aina myös sai kuulla pari kokkasanaa, kuinka paljon niiden synnyttäminen joskus maksoikin.
Tuo pariskunta oli vallasväki Blomros, joilla oli pieni huoneensa Åland nimisessä solukassa.
Aloittaaksemme sillä, joka on asianomainen, mainittakoon, että rouva oli oikeastaan niin kutsuttu hatturouva, se on, hän teki vaimoväen hattuja sekä elätti sillä perhettä, herra Blomros taasen oli ollut jonkunlainen notarius ja silloin tällöin kirjoitti hän asianomaisille, oli jonkunlainen asioitsija ja niin edespäin.
Rouva Blomros oli suuri, jokseenkin vanha henkilö, puettuna raitavaan silkkisarkakaapuun, uusimman kuosin mukaan kukitettu hattu päässä ja oiva puuhkio käsissä, joka oli mäyrännahkainen, jota hän ylpeästi kantoi edessänsä. Mies sitävastoin oli pieni varreltansa "ympärileikatussa heiluviitassa", joka riippui hänen yllänsä luonnollisissa laskoksissa, jonkavuoksi notarius matkan päästä näytti peltin nyöristä vapaalta, alituisesti liikkuvalta tupsulta.
Häntä kutsuivat net, jotka hänet usein näkivät varsin yksinkertaisesti "Tupsuksi", kuni rouva Blomros, katsoen hänen sotaisaan muotoonsa, oli leikinlyöjiltä saanut nimen "Rynnäkkökypäri". Ja tuo sievä tyttö? Epäilemättä vanhuksien tytär, vaikka, Jumala sen tietää, hän ei ollut heidän näköisensä. Kuitenkin meni hän (ja useimmat ihmiset eivät olleet nähneet häntä muuta kuin kirkkoon mennessä ja sieltä palatessa) meni hän ja häntä pidettiin vanhuksien tyttärenä eli jonakin sinnepäin, eikä kukaan pitänyt juuri väliä sen tiedustelemisesta, sillä hän asui liian monta porrasta ylöspäin, että joku olisi nähnyt vaivan etsiä missä se oikeastaan oli.
— Mutta, — lausui herra Blomros, — tänään on minulla paljon tehtävää.
— Niin meilläkin, — vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla, laittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä joutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on, entiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja kahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt leskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka sillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti suuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren joukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori rouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun hänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään päin, koska he niin äärettömästi vartosivat "saada sulkea armaan tyttären syliinsä". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta omistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän äreä tänäin — jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa markka markalta, niinkuin laissa on. — "Niin meilläkin; muuten sinun toimesi taitavat olla tavallista laatua".
— Hm, ei suinkaan; se ei ole mitään…
— Niin, sen tiesin edeltä käsin.
— Ei mitään, — jatkoi notarius, — ei mitään vähempää kuin eräs testamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se kyllä maksaa itsensä … se kyllä maksaa itsensä.
— Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä puhua… Noh?
— Niin, näes, minä istun kamarissani enkä tee juuri mitään.
— Hei, kyllä minä sen tiedän.
— Niin, ja minä en ajatellut niin mitään… Kuinkas tänä aamuna oli, kuinkas.
— Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää… Onko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että rouva Gyllen … mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo laskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! … Niin, puhu, Blomros, me hoidamme omamme.
— Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli sisälle, taidatkos arvata ken?
— En suinkaan, minulla on muutakin tehtävää kuin arvata.
— No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi meitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.
— Kas, hän!
— Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi hän, kunnia olla tunnettu taasen?
— Niin, hän on varsin kohtelias mies, sanoiko hän, kunnia, sanoiko?
— Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnanttiBerndtsson'ia? sanoin minä.
— Ja se oli todellakin hän, tuo sievä poika! — sanoi rouva. — Noh?
— Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta ja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee testamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki, päätti ja alle kirjoitti — Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on tärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen, koska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja neiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut…
— No, eikö tuo romotus lopu?
— Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679 aatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme tulee iltapäivällä tänne.
— Herra Jumala, tuo noiduttu hattu… Niin, älkäämme neuloko noin tavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin hän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet sisään luoksemme.
— Vai niin, vai niin.
— Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä ollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen mieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: "eihän armolliseni vaan loukannut itseänsä", — sanoi hän … minulla olikin päässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla alaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut… Armolliseni! Ja sitten kysyi hän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa, ja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de Colognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä … sinä muistat kai hyvin kaiken tuon, Emili?
— Niin, täti, aivan hyvin.
— Eikö hän ollut kohtelias ja siisti mies.
— Oli, täti.
— Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää niin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta … se on kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta sinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme … mutta jonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin pelästyksen enkeli.
Se tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä. Sittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut kaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli jotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka heti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli jotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se, joka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli ponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.
Tuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun vierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja, naapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli, paitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä divanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka eräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen lahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului perspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan alkuperäisten tunnusmerkkeinä.
Suurella ihastuksella alkoi rouva: — Oh nöyrin palveliatar … en uskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia … me asumme niin kaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa hyvä ja istukaa.
— Se oli minun velvollisuuteni, — sanoi Berndtsson kohteliaasti, — etsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei juuri onnellisessa tilaisuudessa.
— Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa olen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt herra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot silmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin sinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä ole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin palveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä aamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden vuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli sellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli pähkynöitä.
Tuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse lakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.
— Kah, Jumalani, — keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, — kah, kuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön, että piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa luo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan saavu takaisin.
Oikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan matami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa keittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei kuitenkaan aina tapahtunut.
— Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, — sanoi rouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.
Emili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena nii'asi vierasta.
Näytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt onnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen ystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin sekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti Blomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: — Emili kulta, sinä olet ainoastaan lapsi. — Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja silloin tyttö ei enää saata olla lapsi.
Perhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja notariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista, joka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Emili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in seurassa keittiön-lieden luona.
— Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, — sanoi luutnantti; — minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä … hänessä on jotakin yhtäläisyyttä.
— Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot siniset silmät … sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein tummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan ruunilaukkaiset… Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua meille.
— Vai niin, mutta hän on löytänyt kuitenkin äitin.
— Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja pidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia kahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.
— Niin, siitä minä olen varma.
— Niin onkin… Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli nyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun sukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli sairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli kuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun pikku lilleni… Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi Blomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme? Sillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui … ei kaukana Teljestä ja hän oli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen. Silloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja otin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko maailmassa, ilman sukulaista.
— Se oli teiltä jalosti.
— Oh, sen Jumala tuomitkoon, — sanoi rouva hurskaalla luottamuksella; — mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä sivistystä että ihmistapoja.
— Sitä en minä epäile.
— Niin, ja kuin me olemme hullut musiikiin, sekä Blomros että minä, ja meillä on klaveri, niin olemme me sallineet hänen oppia soittamaan erään vanhan mamsellin luona, joka asuu tuolla alaalla talossa, hyvänluontoinen ihminen, hän on Kungsholm'an urkurin Löfgren'in tytär, ukko Löfgren aikoinaan.
— Minä olen varma, että rouva Blomros'iila itselläänkin on kyllä taitoja opettaa, — sanoi Berndtsson.
— Kyllä niin, olisi minulla aikaa; mutta sitäpaitsi niin nyt on tuo soitto niin keinollista, oikein keinollista, siihen en minä nuoruudessanikaan yhtynyt. Ei, Emili tulee soittamaan, sittenkuin me olemme saaneet vähän haukattavaa; sillä me toivomme, sekä Blomros että minä, saada kunnian pidättää herra luutnanttia.
Tuo nuori mies ei näkynyt vastenmielisesti ottavan kutsua vastaan, ja siten purkautui puhe vanhassa virran juomassansa. Juuri kuin Mayn putoo Rheiniin Koblenz'in luona, niin puuttui notariuskin puheesen, koskeva neiti Julianan testamenttiä ja sen lisäyksiä, jotka olivat avattavat, siinä tapauksessa, jos kreivi Olivesköld Valdemarsborg'ista kuollessansa jättäisi jonkun pojan jälkeensä: — "eräs, hm, kummallinen ehto, koska hänellä todellakin on poika".
— Sinä muistat kai hänet, nuoren kreivin, joka…
— Niin, hän on kauhea ihminen … niin kyllä, tälle hyvälle ystävälle saatamme me mielellämme puhua siitä.
— Se olisi hauskaa, sillä minä en tunne häntä, — sanoi Berndtsson, — mutta hänen orpanansa on minun hyvä ystäväni; hän on reima nuorukainen, luutnantti ja hän asuu kotonani vanhempaini luona.
— Vai niin, vai niin! … noh sitten taitaa se olla turhaa kertoa historiaa, joka ei millään tavalla kunnioita nuorta kreiviä.
— No niin, puhukaa, niinkuin sanottu on, minä en tunne häntä, jollen huhun mukaan tuulihattuna.
— Niin, jokseenkin sinnepäin. Niin, suoraan sanoen, Blomros käveli eräänä päivänä kadulla… Jumala tietäköön, ettei hän häiritse ketään ihmistä. Silloin kohtasi hän herrajoukon ja eräs niistä tervehti kohteliaasti ja pysähtyi, niin että Blomros-parka, jolla on heikot silmät, luuli, että se oli joku tuttu. Mutta vieras kumarsi, sanoen: "Ah, kuinka se oli hauskaa minulle kohdata rakasta setääni!" — Blomros ei ollut koskaan nähnyt tuota ihmistä ennen.
— En, — keskeytti Blomros, — en koskaan ijässäni.
— Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että Blomros oli hänen setänsä, — jatkoi rouva, — ja syleili häntä ja puristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin laski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni … eikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia… Blomros vihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.
— Siinä notarius teki oikein.
— Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat, te, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin konnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.
— Ja niin he nauroivat, — lisäsi rouva innostuneena; — eikä se ollut kukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.
Ateria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti asetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka. Berndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että Emili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja notarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi istuutua.
Instrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti Emili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja ajatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa, valikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta ihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa. Hänen unensa pysähtyi — tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti muutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi tätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin puolin.
Vielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se olisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä — kuinka tyhjää hänestä oli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui todellakin viehättävästi kodistansa — sanalla sanoen, rouva ja notarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena kotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.
— Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka saattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. — Varsin kohtelias, nuori mies, — sanoi hän, — todellakin niin tarkka, niin tarkka… Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas Emili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille kuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni … ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon valssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.
— Täti kulta, minä olin tosiaankin niin ujo, niin.
— Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille; mutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän puhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin niitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi. Se on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä ujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä mamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo alas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja vähän punehtuu ja näyttää autuaalta … niin, sen tietää mamselli pienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei mitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti miestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä kuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa … ikäänkuin notarius olisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti…
— Täti kulta!…
— No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä … se ei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja munia paljaana arki-iltana.
Täti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä, notariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli ovien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin. Tämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota rouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä perusteellisesti, kuin itse Knigge.
Berndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään sanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista tyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. — Mitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä… Ei, ei! En minä häntä ajattele.
Nämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä vaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne yhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei löydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon paistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä väkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus, kaikellainen väkivalta — ei voi estää toista eikä toista.
Kuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in kutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.
Tähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta nuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi; sillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen isänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta murhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin usein noloutti ilon tuolla kotona — nuot ijäisesti ijankaikkiset raha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat jokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.
Se oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää — köyhyyden ja tarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei ylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus, jota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä hän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita, eivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät olleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa pidettäviä kuin hänen isänsä.
Kun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa ijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa olla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen kaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä tietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.
Kun katsotaan kuinka luonnonlahjoja silvotaan, hävitetään ja muutetaan ainoastaan sen vuoksi, ett'ei isä saata antaa poikansa oppia tahi tämä opetus on nurinpuolinen ja surkuteltava; kun katsotaan kuinka tuhansittain hyviä siemeniä mullitetaan liian syvälle maahan ja rikkaruoho, joka anastaa pinnan, kasvaa rehevästi kukkapenkereellä, niin täytyy toivoa toisia aikoja ja toista maanlaatua ja ilmaa, joka voi vaurastuttaa kaiken tuon hyvän, jonka täällä täytyy uinahdella ilman puutteessa.
Oli kylmä talvi-aamu. Kello ei saattanut olla enempää kuin noin kaksitoista aamulla. Tämä lause kuuluu jotenkin kummalliselta; mutta jo lapsena opin minä, että ottaisi sen tavan mihin menee, ja nyt astumme me erääsen pieneen salonkiin tehtaan-isäntä Antonin luona Tukholmassa, sangen rikas mies, jolla oli suuri talo Hallituskadulla, viistosti vastapäätä — yhtä kaikki mitä, minä en tahdo tarkkaan osoittaa taloa.
Tuossa pienessä eli niin kutsutussa viheriässä salongissa huomaamme me lähinnä ovea erään kakadun, kiipien tangollansa ja sillä on suu auki ja puoleksi kohotetut siivet, joka tervehtii sisään-astuvaa kirkunalla, joka on soveliasta takamaalla, vaan ei salongissa.
Tuokempana kahvipöydän ääressä istuu kaksi naista, tuo toinen on vanhempi nainen nuorehkolla ulkomuodolla, ja tuo toinen on tyttö, joka on tuon vanhemman näköinen, niin paljon kuin hiljan täysi puhjenta on kukan muotoinen, joka on kadottamaisillansa muutamia lehtiä.
Tuo vanhempi oli vapaaherratar Anton ja tyttö hänen tyttärensä ensi naimisesta.
Anton on tosiaankin varsin aateliton nimi; mutta tämä ei haittaa kuitenkaan rouvaa kutsuttaa itseänsä vapaaherrattareksi. On jotakin perittäväisyydessä, joka vaimonpuolella ilmasee kaikkea mahdollista hävinnön lajia. Sellaista etuoikeutta ei saata koskaan tuhlata, aatelista kilpeä saattaa yhtä vähän soentaa, kuin neekerin saattaa pestä valkeaksi. Siinä kyllä, vapaaherratar oli tosiaankin mennyt naimisiin vallan aatelittoman miehen kanssa, mutta hän kohoitti hänet arvoon, ja siis pantiin suur'aatelinen nimi hänen nimensä eteen, merkiksi, ett'ei se alusta ollut kylläksi hyvä tuolle uudelle yhdistykselle.
Tehtaan-isäntä Anton oli leskimies, kuin hän nai samoin leskirouva vapaaherratar Grünewald'in, syntyänsä vapaaherratar Detlovsky.
— No, Attalie lintuseni, — alkoi vapaaherratar, — oletko sinä saanut mitään toimeen oppilainesi?
— Ah, äiti! — huokaili tyttö, hymyilevänä, — se ei tosiaankaan ole niin helppoa, kuin äiti luulee; sillä hän on varsin kauheasti itsepäinen ja luihu sitten, niin että häntä tuskin saa puhumaan.
— Meidän tulee kuitenkin tuoda hänet salonkiin, muuten sanottaisin, ett'en minä tahdo nähdä häntä siellä, ja … mutta à propos, on kauheata kuinka kakadu huutaa. Attalie, anna sille muutamia manteleja, ei saata puhua hänen melultansa.
— Ei, nähkääs äiti, kuinka hyvä hän on, — sanoi neiti Attalie Grünewald, tarjoten tuolle valkealle suosikille kuorimantelia, — kas, kuinka hän kuorii joka mantelin… Onko äitillä jotakin käskettävää?
Äiti oli pannut pois kupin ja näkyi tahtovan puhua jotakin tärkeätä.
— Hyvä Attalieni, kuinka vanha olet sinä nyt? — kysyi äiti.
— Kahdenkolmatta vuotias, hyvä äiti, sen te kyllä tiedätte.
— Niin, sen minä tiedän; mutta, tyttöseni, nyt on tärkeä muutos kysymyksessä.
— Mikä sitten, äiti?
— Minä luulin varmaan, että hän, rikas sukukartanon-omistaja Frans … kreivi Frans … hän on sangen kohtelias sinua kohtaan … minä luulin, että…
Tyttö punehtui hieman.
— Niin, minä luulin varmasti Attalie lintuseni ajattelevan itse tulevaisuuttansa.
— Mutta hän on sellainen tuulihullu.
— Tuulihullu, sellainen oli isä vainajasikin, hän oli raju tuulihullu ja sitäpaitsi köyhä, mutta hänellä oli kuitenkin nimi, kuului. Tiedätkös, lapseni, se oli sinun tähtesi kuin minä menin naimisiin kunniallisen Antoniini kanssa; minä saatoin sitten nähdä ihmisiä korkeimmista luokista; minä ajattelin, että minun Attalieni olisi…
— Ah, äiti, tiedetäänhän se, ett'en minä ole rikas, vaan päinvastoin.
— Mutta mieltymys, Attalie lintuseni… Eikös Anton rakastunut minuun, niin vanha kuin olin? No, tuo kreivi…
— On varsin kadonnut. Eräs hänen lähemmistä ystävistänsä, nuori Gyllensvingel, kertoi minulle eräänä päivänä, että hän … kreivi Frans, tarkoitan minä … on tullut filosofiksi, heränneeksi, methotistiksi … niin, Jumala tiesi, jollei hänestä olisi tullut kveekari.
— Tuo muutos on ehkä tapahtunut sinun kauttasi.
— Jos minä ymmärsin nuorta Gyllensvingeliä, niin taitaa se olla eräs tyttö, joka…
— Tyttö?
— Niin, eräs hänen orpanansa. Hän kuuluu olevan varsin kaunis, sillä minun kertojani oli tuolla alaalla Valdemarsborg'issa, niinkuin talonpojat taitavat kutsua kartanoa, kesällä metsästämässä muutamia päiviä, ja silloin näki hän henkilön.
— Mitä vielä?
— No niin, hän kuuluu olevan vähän hölmömäinen, tuo hyvämamselli.
— Vai niin, mamselli?
— Niin, se taitaa olla hänen arvonimensä.
— Eikö hän tule takaisia? Minä en saata uskoa, että nuori mies hänen luonteellansa saattaa viihtyä maalla … se on mahdotointa.
— Niin, luullaan niin, mutta rakkaus tekee ihmetöitä.
— Kuitenkin surettaa se minua varsinkin nyt, — sanoi vapaaherratar. — Meidän "mamsellin" tulee nyt tulla seura-elämään; hänellä on rahoja eikä hän näytä juuri niin rumaltakaan, ja ihailijat ympäröivät häntä, tuo on selvää.
— No niin, sellaisia ovat miehet.
— Niin, tosiaankin, he eivät huomaa mitään lujia omaisuuksia. Ihanuudesta eivät he välitä, luonnonlahjoja eivät he ymmärrä. Muuten sinä soitat niin hyvin pianoa, että itse professori Drake sanoi, että sinä soitat todellakin ihastuttavasti. Itse Viderberg'illä on tuskin niin sointuvaa ääntä kuin sinulla ja sinä puhut ranskaa miellyttävästi ja helposti… Mitä tahdotaan sitten vielä vaatia tytöltä. Sitä en minä ymmärrä.
— No niin, toiset tahtovat pitää naista paremmin piiaksi sopivana; hänen tulee käydä talouden toimissa, kiilloittaa pannuja ja hänellä tulee olla nokipilkkuja kädessä.
— Tuo oli kauhea kuvaus.
— Vaan ei liiallinen… Näitä kutsutaan hyviksi perheen äideiksi. Tahi myöskin pitää heillä olla muutamia kulta-tynnyriä, ja silloin ei heillä tarvitse olla edes auttavaa ymmärrystäkään ja vielä vähemmin mieltymystä, ihanuutta ja kaikesta tuosta puhutaan.
— Niin, avioliitto on ollut kauppa-asiaksi, se on tuo vaimo parka, jonka täytyy ostaa itsellensä miehen, muuten jää hän tulematta.
— No niin, äitiseni, niin kelpaan minä kumminkin koti-opettajattareksi.
— Varjele minua! Ei, lapsi, kuole ennemmin kuin että tulet koti-opettajattareksi; sitäpaitsi ei sinun tarvitse sitä, sillä minun osani pesässä ei ole vähäpätöinen, ja jollei se ole kyllin hankkiaksesi itsellesi loistavaa naimiskauppaa, niin saatat sinä kuitenkin tulla säädyllisesti naiduksi, tulla kapteenskaksi tai majurskaksi, asessorskaksi tai joksikin sellaiseksi. Arvonimesi pidät sinä kaikissa tapauksissa.
— Mutta, hyvä äiti, kuinka meidän oikeastaan tulee olla Liinaa kohtaan.
— Niin, viekäämme hän tänä iltana salonkiin. Tämä on hänen kahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja minä ehdottelin Anton'ille, että se vietettäisiin kemuilla ja tällä tavalla… Anton on sangen heikko tytön suhteen.
— Mutta hän on siihen varsin tottumaton. Tietääkö äiti, tuolla alhaalla maaseudulla rovastinnan tätinsä luona on hän elänyt kotoisana koko ajan. Taussimaan on hän kuitenkin saanut oppia ja lukea koko joukon kirjoja ja käydä talouden toimissa … mutta Jumalani, äiti, vieläpä hän taitaa leipoa rinkilöitäkin, ja pieniä, pieniä sokerikorppuja, siitä puhui hän eräänä päivänä. Tuolla tädillä on niin pieniä korppuja, tietääkö äiti, että saattaa panna koko pivollisen jokaiseen kuppiin.
— Se on vanhaa tapaa.
— Vai niin … kuitenkin niin en minä tiedä kuinka tulee olla Liinaa kohtaan.
"Kuinkas mamselli Liina voi?
"Hyvin.
"Olivatko näytelmät eilen miellyttävät?
"Oli.
"Oliko viime paali virkistyttävä?
"Niin … ja niin edespäin. Saattaahan vallan kuolla sellaisen keskustelun ajalla".
Vapaaherratar hymyili.
— Se ei taida siis vahingoittaa sinua, että vedetään rinnakkaisviivoja. Kuitenkin mene Liinaa etsimään, minä tahdon puhua hänen kanssansa.
Neiti meni ja vapaaherratar vaipui syviin ajatuksiin niin, että hän tuskin huomasi, kuin hänen tytärpuolensa hiljaa ikäänkuin pelon-alaisena, että hän narskattaisi ovea, astui sisään.
— Vai niin, oletko se sinä, Liinaseni. Minä toivotan sinulle onnea syntymäpäivänäsi. Niinkuin kuulin Attalielta, oli piikasi koristanut pöydän sinulle; varsin hyväntahtoisesti tuolta ihmis-paralta.
— Niin, vanha Maria pitää minusta.
— Niin, se on selvä, muuten ei kai sinun tätisi olisi niin itsepäisesti tahtonut, että hänen pitäisi tulla tänne sinun kanssasi … meidän perheesemme ei hän sovi, tuo hyväntahtoinen ihminen; mutta koska sinä olet niin tyytyväinen, niin…
— Niin, minä olen hyvin tyytyväinen, hyvä äiti.
— Istu, Liinaseni. kuules, lapseni, sinä olet nyt suuri tyttö ja sinun tulee ensi kerran tänä iltana näyttäytyä maailmassa.
Liina katsoi alaspäin.
— Ei sinun tule katsoa alaspäin, sillä asia itsessänsä ei ole niin mitään. Mutta Liinaseni, oliko teillä mitään kanssakäymistä tuolla alhaalla tätisi luona?
— Oli.
— No, se taisi olla pitäjäläisten kanssa?
— Niin.
— Vai niin. Oliko ketään arvokasta heidän joukossansa?
— Oli, äiti, suuresta arvosta.
— No, kutka sitten?
— Niin, professori Ekner, jalo, taidokas mies, ja eno sitten ukko, joka…
— Vai niin, ainoastaan ukkoja. Mutta eikö siellä ollut ketään, jolla oli oikeastaan jonkunlaista arvoa?
— Minä en ymmärrä äitiä.
— Jumalani, lapsi, eikö siellä edes asunut mitään köyhää paroonia pitäjässä, ei siellä ollut mitään kamariherraa?
— Ei.
— Eikä mitään kamarijunkkaria?
— Ei.
— No, mitä siellä sitten oli?
— Niin, eräs hovijunkkari.
— No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari, ja hän?
— Niin, hänellä on vaan polttimo, ja…
— Vai niin, se on tuollainen … hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja elää elinkeinolaisena … vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat varsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he ovat hyviäpaikallansa; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia, niinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin, joilla on ylempi ajatustapa.
— Ylempi ajatustapa, äiti?
— Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä tiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.
— Kyllä.
— Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta miljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja parhaimmat, ja sen hän tekeekin.
— Niin.
— Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan kuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa ja niin edespäin … etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska näet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä edes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaanpêle-mêlekansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi, tiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta maan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät kaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat niitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt sivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin historiaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen nähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut "qvintiniäkään" sivistystä, vaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin seurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko päivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä omallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.
— Mutta, äiti!
Vapaaherratar jatkoi: — Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa tilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on kysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet ikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla arvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä luonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla aprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis tule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä keskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen, tarkkaavainen, puuhata aineessa … olla suorasukainen, vaan ei koskaan saa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.
— Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla jokseenkin ikävää.
— Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan saa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera puhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen sota, joka ei koskaan taukoa… Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa etevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa, siitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän huveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta kinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.
Liina oli vaiti.
— Sinä huomaat, että minussa on oikeus, — jatkoi äiti-puoli, — ja jos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä ilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon … sanalla sanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi,savoir vivre, eli miksi sinä tahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.
Tässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies, jota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko hänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä "bon hommie" (meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).
Hän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava, punaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin huvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka eivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä kaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä syntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden, mutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä kutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se, niinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan yksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi syntyessänsä tuo nero — niin suuri oli hänen neronsa todellakin.