The Project Gutenberg eBook ofValdemarsborg'in sukukartanoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valdemarsborg'in sukukartanoAuthor: Onkel AdamRelease date: January 14, 2008 [eBook #24279]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALDEMARSBORG'IN SUKUKARTANO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valdemarsborg'in sukukartanoAuthor: Onkel AdamRelease date: January 14, 2008 [eBook #24279]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Valdemarsborg'in sukukartano
Author: Onkel Adam
Author: Onkel Adam
Release date: January 14, 2008 [eBook #24279]Most recently updated: January 3, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALDEMARSBORG'IN SUKUKARTANO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]
Simon Hellner'in Rikkauksien vastakohta.
Suomennos.
Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.Takausyhtiön kirjapainossa, 1884.
JouluLoppiais-iltaTittutSukukartanoLuonna-käyntiSukukartanon-kirjeVallasväki BlomrosTehtaan-isäntä Anton vapaaherrattarinensaJuhlan ruhtinatarEräs heimo-kokousTaasen eräs kirjeTyttöLemmittyUkko ja tyttöKaksois-häätTaasen TukholmassaUskottuViran-määräysMökki Roslag-tullin luonaVanhus Valdemarsborg'issaEräs onnettomuusVuoden päästäNuo kaksiFelikshillKodicilliPunjetteja ja iloaAmerikalainen1851Päivä Algeriassa
Joulupuuhat olivat vihdoinkin ohitse, huoneet hiljan pestyt ja lattiat valkiat, ehk'eivät juuri lumi-valkeat, vaan eivät kaukana siitä. Kahdessa ruukussa oli kukkivia hyacintteja — miten olla? noin kolme päivää ennen joulua. Niiden piti kukkia koko joulunajan.
Ah! kuinka ne ilahuttivat kaptenska Berndtsson'ia, hänen astuessansa tuohon pieneen saliin ja nähdessänsä kaikki kukkasensa järjestyksessä.
— Kiitos kiltti Mariani, — sanoi hän kolmentoista vuotiaalle tyttärelleen; — kiitos, kiitos! Herra Jumala, sitten on kauan aikaa kun minä olen saanut olla silmänräpäyksen alallani. Ovathan kai kynttilät jaloissa ja Berndt'in kamari siivossa.
— Niin, kiltti äiti saattaa olla huoletta. Olenhan minä leikannut koristuksia ja kaunistanut niillä kirjahyllyn ja asettanut sille valkoisen karahviinin ja B:llä merkityn lasin, jonka isä antoi hänelle viime vuonna joululahjaksi. Eikös ole hyvin, äiti?
— Niin, lapseni! Kun ei hän vaan rikkoisi lasia, sillä isä on saanut sen minulta, silloin kuin me olimme kihloissa, ja sinä saatat uskoa, että silloin oli kovat käsissä, ennenkuin hän tahtoi antaa sitä Berndt'ille viime vuonna; mutta minä pyysin niin kauniisti.
— No, niin, minun mielestäni ei se ollut paljon, sillä Berndt on kiltti poika ja hän on oppinut niin sanomattoman paljon … en minä tiedä mitä se on taasen, mutta viivoista, pisteistä — ja ympyröistä se on, joita piirretään mustalle taululle, sanoi rovasti.
— Se on matematiikiä, sanoi isä, joka nuoruudessaan luki sellaista, jos kohta hänellä nyt on toista ajateltavana, (huo'aten) isä parka.
— Aina äiti huokailee — alkoi Maria, — aina kuulee vaan "isä parka"; ja tietääkö äiti, en minä luule olevan mitään hätää hänellä eikä meillä.
— Sitä et sinä ymmärrä, lapseni, minä sen parhain tiedän.
— Noh, mitä nyt? Ah, äitiseni, että voin unhottaa Göthildan!… Göthilda parka pienokainen! Niin, niin, on kyllin surtavaa raukka pienokainen!
— Niin sinä, se onkin suru, pieni, pieni, kiltti tyttöseni.
— Se on liian ikävätä, — lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanhaTiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan-nuolen; häntarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudinGöthildaan … mutta en minä sitä usko.
— Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja sitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo tohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa … ja se lohduttaa minua, sillä minun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena ollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.
— Jumalalle kiitos siitä, äiti! — sanoi Maria iloisesti.
— Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan Berndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita … ne lämmittävät oppineen veljeni kirjuri-sormia… Kas tässä hiusketjut.
— Hiusketjut! Mitä hän niillä tekee?
— Niin, äiti kulta, — aikoi Maria ystävällisesti ja salaperäisesti, — niin, näkeekö äiti kulta, pieni, hyvä äiti, pyytäkää isää … niin, äiti sen tekee, sen minä näen äitistä — sanoi hän hyväillen; — eihän isä tarvitse tuota pientä hopea-kelloa, jonka hän peri Jaakko sedältä; se on vaan laatikossa ja mustuu …. ja se … ah, kuinka iloiseksi Berndt tulisi, jos hän saisi kellon!
— Kellon? Mitä Berndt kellolla tekee? Hän käy vielä koulua.
— Berndt? — alkoi Maria, ikäänkuin hänen veljeänsä loukattaisi, — onhan Berndt jo neljäntoista vuotinen; hän on minua vuotta vanhempi.
— Mutta näetkös, Maria, hän on vaan poika ja…
— Niin, äiti niin luulkoon, ett'ei Berndt'in tovereilla olisi kelloja; niin, hän on siitä puhunut monta kertaa, että heillä on aivan monta kelloa luokalla, ja niin seisoskelevat ja vertailevat ja kehuvat he … ja Berndt vaan, jolla ei ole kelloa. Kulta, hyvä äitiseni, pyytäkää isältä! Minä autan kanssa.
Samassa silmänräpäyksessä kuultiin eteisen ovien aukenevan ja hiljainen rautalinkun rapina. Se ei ollut kuitenkaan muuta kuin pari kahle-koiraa, jotka tulivat isäntänsä, kapteeni Filip Berndtsson'in, seurassa, joka oli ollut ulkona metsästämässä, sillä Jumala oli antanut sataa viti-lunta, eikä kapteeni jättänyt hyvää tilaisuutta koskaan käyttämättä.
Muutaman hetken kuluttua astui hän sisään, vaan Maria seisoi niiaten oven luona ja veitikkamaisesti hymyillen: — Isä pyyhkikää jalkanne mattoon, sillä nähkääs, täällä on hiljan pesty.
— Ho, hoh, vai niin … hm, niin, se saattaa olla niin. Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Maria! Minä sain vaan yhden jänes-raukan, joka on tuolla laukussa… Anna Skott'ille ja Flintalle vähän ruokaa; he ovat niin tyhjiä, että maha on tarttunut selkärankaan. Kas niin, Maria, olenko minä nyt soma? kysyi hän tytöltä, katsellessansa isoja saappaitansa.
— Niin, nythän te isä olette hieno kuni prinssi.
Kaptenska, joka päätänsä nyykäyttäen oli rientänyt kyökkiin, tuli sisään tarjottimella, jossa itse "kahvikaisella" eli pannulla oli paikkansa; nyt piti juotaman kahvia, sillä nyt oli jouluaaton aamu.
— Ja te olette odottaneet minua.
— Sen me teimme mielellämme, pikku Filippini … tule ja istu.
— Kuinka on Göthildan laita? Hän yski viime yönä vallan kauheasti, — sanoi kapteeni. — Tiedätkös, äiti, se vaivaa minua nähdä kuinka tuo tyttöparka huononee, hän, joka ennen oli niin pyyleä ja punaposkinen ja väkevä kuin karhu … ja nyt…
— Oh, Jumalan kiitos, hän nukkui sitten, ja nyt on hän jokseenkin voimakas… Jumalan avulla, Jumalan avulla.
Kapteni pani kupin pois ja tarttui vaimonsa käteen.
— Niin Hetaseni, Jumalan avullahan käy kaikki hyvin tässä maailmassa, vaikk'ei kävisikään niinkuin me tahdomme.
Samassa aukeni ovi ja Göthilda astui sisään. Tämä hento olento oli noin kahdentoista vuotias, sillä oli suuret, kirkkaat ja puhtaan siniset silmät ja iho niin hieno, ja niin kirkas kuin valkean orjantappuran sisimmät terälehdet keväällä ovat, mutta kasvoilla loisti punainen ruusu, hieno haihtunut, ikäänkuin kylmä tuulen vihma olisi sen sinne ajanut — ja sellaisia ruusuja puhaltaa kuoleman tuuli pian poskelle.
— Hyvää huomenta isä ja äiti! — sanoi Göthilda, mennen hitaasti lattian yli, — hyvää huomenta! Ah! joll'en minä vaan hengästyisi, kun minä kävelen, — sanoi hän hymyillen.
Maria otti häntä kädestä ja talutti hänet vanhempiensa luo.
— Kuinka on laitasi. Göthilda!
— Hyvin, isä kulta … minä olen paljon parempi, sanoi hän, huomatessansa saaneensa merkin äidiltänsä; sillä he olivat sopineet niin, että he kumpikin muka olisivat voimakkaita, eivätkä he surettaisi isää, vaikka he kumpikin tiesivät, että asian laita oli huono.
Kaptenska tarjosi lämmintä maitoa Göthildalle, sillä hän ei saanut juoda kahvia, ja keskustelu kääntyi paremmalle tolalle.
Kapteeni puhui metsästyksestä ja kuinka hän kaksi tuntia sitten oli seisonut Högrödjassa ja kuullut koirain liitelevän sinne ja tänne, kunnes he viimein löysivät ja ajoivat Jössin pyssyn kantaman päähän. Maria oli sill'aikaa kuiskutellut Göthildan kanssa, joka hymyili ja näkyi päättävän jostakin tärkeästä asiasta. Vihdoin lopetti kapteeni kertomuksensa näillä sanoilla:
— Niin se kävi, mutta niin paljon minä sanon vaan: tänään makaan minä päivällis-unta, ja sitten asetumme me kaikki paraatiin Berndt'iä vastaanottamaan.
— Niin Berndt, isä! — sanoi Maria, — Berndt raukka, jonka nyt täytyy ajaa neljä penikulmaa, ennenkuin hän saapuu kotiin.
— Niin, pojan täytyy kärsiä jotakin. Eikä hän ole sokeriakaan, että hän sulaisi. Ei se ole mitään sen suhteen, mitä minä sain kärsiä, silloin kuin minä olin kadettina. Kulkea kahdeksan kolmatta penikulmaa pieni, hento kappa yllä … se oli toista kuin kulkea paksu takki yllä, johon äiti itse on kutonut saran … se ei ole mitään harsoa, lapseni.
— Mutta, hm … äiti.
— Vai niin … niin, kulta Filip, Maria on pyytänyt minua ja sanonut, että sinä kyllä voisit antaa Berndt'ille tuon vanhan kellon, jonka sinä sait Jaakko vainajalta joululahjaksi.
— Niin, kulta, hyvä isä, tehkää se! pyysi Maria.
— No mitä, mitä hän kellolla tekee?
— Mutta, — rupesi rouva, — se ilahuttaisi häntä kovin.
— No niin, kun aika tulee, jolloin hän astuu rykymenttiin palvelemaan. Minä en ole tilaisuudessa saada hänelle siellä vapaata paikkaa … hän saa mennä alaupseerina; tässä ei muu keino auta.
— Kulta isä, minä pyydän myös Berndt'in puolesta; antakaa hänelle kello! — sanoi Göthilda, luoden rukoilevat silmät isäänsä.
— Vai niin, sinäkö kanssa, — hymyili kapteeni koettaen väkisin näyttäytyä iloiselta; — sinä olet kanssa salaliitossa.
— Niin, isä kulta.
— No niin, anna mennä, kunpahan ei poika vaan tulisi ylpeäksi.
— Ei maakan, isäseni, ei se haittaa mitään, — sanoi Maria säteillen voitto-riemusta; kaikilla toisillakin pojilla on kellot, ja se ei haittaa mitään… Berndt on sitäpaitsi ymmärtäväinen ja viisas ja lukee niin kiltisti Latinaa ja kieliä sekä Kreikkaa, ja taitaa piirustaa ympyröitä mustalle taululle, ja historiaa ja maantiedettä…
— Ja seitsemän viisaan viisauden. Jumala armahtakoon minua sinun tähtesi, Maria, mutta, jollei sinusta maailmassa tule lopotin, niin eivät lahjat ole oikein tasattu, — sanoi kapteni nauraen. Hänen pitää saaman kellon … niin hän saa sen. No, anna minun olla … minä tiedän ilman sitäkin, että sinä olet iloinen, Maria, se on hyvin tehty sinulta, että sinä ajattelet Berndt'iä.
— Niin, mikäs tässä auttaa; Berndt raukka jää aina unohdukseen.
— Rakas Maria, kuinka sinä puhut, — virkkoi äiti; — emme meBerndt'iä unhoita.
— Anna hänen olla, äiti; hän tietää senkin, että Berndt'in koulunkäynti, huone ja ruoka kaupungissa maksavat kaksi kertaa enemmän kuin meidän molempain tytärtemme; hän tietää senkin että poika ei voi auttaa meitä millään, ja että hän sitävastoin auttaa äitiä; hän tietää senkin, että hän saa kehrätä ja että sinä kudot kaiken, mitä tuolla riepusudella on yllään … kaiken tuon tietää hän, ja kuitenkin luulee hän, ett'ei siinä ole kyllä.
— No niin, Herran Jumala, mutta me olemmekin tyttöjä ja me tullemme kyllä tässä maailmassa toimeen — lausui Maria viisastellen, se on toinen asia poika raukan kanssa, joka ei voi mitään työskennellä käsillänsä, vaan ainoastaan päähänsä ajamalla.
— No niin, Maria, siinä sinulla on oikein: tyytyväisyys on suurin lahja. Mutta niin paljon tietänet, että itse saat kiilloittaa kellon. sillä se on tullut jokseenkin tummaksi laatikossa varsinkin kun on ruutia viereisessä kaapissa — joka ei ole hyvä hopealle.
— Oh, kyllä me sen saamme koreaksi, minä ja Göthilda autamme toisiamme.
Sanottu ja tehty. Tytöt, kumpikin kiilloittivat tuon vähäisen hopeakellon, vaan saivat vasta myöhään illalla ilon nähdä sen hopeakarvaisena; sillä pitää hopeakelloa ruutipussin läheisyydessä ei todellakaan ole hyödyllistä metallin kiillolle.
Oli jo iltapäivä, ja tuo kiillotettu kello, joka oli asetettu käymään, naksutti tik tak, tyttöjen suureksi iloksi. Kummallakin oli arvokkaat joululahjansa, sillä Göthildalla oli hyvää aikaa virkata ja neuloa, ja siis oli hänen varastonsa suurin. He saivat lakanankappaleen, jonka äiti oli niin sanoen varastanut mieheltänsä, vähäisen, vähäisen, joka lopullisesti poltti heidän hienoja sormiansa ja se siis kiinnitettiin vanhaan kynänpätkään, josta seurasi että lakan haju lopulta tuntui pohjaan palaneelta.
— Kas nyt!… Nyt on se oivallista: "Korkeasti kunnioitettu HerraKoululainen Herra Berndt Berndtsson Hagetorp'issa". Niin pitää olemankellossa. Eikös se näytä oikein miehen käsialalta, Göthilda, juuri kuinBerndt itse olisi sen kirjoittanut. — Niin, ei se ole erilaista.
— Tiedätkös, sormikkaissa on oleva näin: "Piku härä Bärn Haaketorp'issa". Niin kirjoittaa aina korpraali, vanha Thorvigg, tervehtiessänsä Berndt'iä. Kumpa vain osaisi kirjoittaa värsyjä… Tiedätkös, isä osasi kirjoittaa värsyjä nuorena. Äidillä on muutama, joita hän kirjoitti hänelle; ne ovat niin kauniita, niin kauniita, ettei äiti voi koskaan oikein lukea niitä sisältä; ja äiti luki ne täällä eräänä päivänä minulle.
— No niin, isä kirjoittaa kyllä vieläkin niitä, vaikk'ei kukaan tiedä siitä, — sanoi Göthilda.
— Kas nyt, sinä, nyt on herttaisuus siinä … jos hän nyt tulisi, paha poika … "riepususi" sanoi isä. Niin se onkin kauheata kuinka hän kuluttaa, hänellä ei pidä mikään. Minä en tiedä kuinka ne käyttävät itseänsä, nuo pojat, mutta niillä tarvitsisi olla rauta haarniska kuni kenraali vainaja Fröjenkult'asta, niinkuin muistat, käytti. Semmoinen voisi sellaisella herralla kestää.
— Hiljaa, Maria, minä luulin kuulleeni kulkusia.
— Mitä?… Ei, ei, ei se ollut muuta kuin äitin avainkimppu, hän on riisikryynejä noutamassa… Se on kauheata, että isä on ostanut viisi naulaa riisikryynejä jouluksi; ja sitäpaitsi paljon kanelia ja pippuria ja inkivääriä… Se on tavatonta kuinka paljon perheen elatus maksaa, niin sanoo äitikin joka päivä … ja sitten on palkkakin niin vähäinen … niin, sen voit uskoa, isä on lähes kolmekymmentä vuotta palvellut, ja sentään hänellä on niin vähäinen palkka, että…
— No, mutta se on sentään monta sataa riksiä, huomautti Göthilda.
— Niin, mutta näes, vuodessa on kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää, ja sitten ei hän saanut komppaniaakaan kuin vasta viisi vuotta takaperin.
— Miks'ei hän saanut sitä?
— Niin, näeppäs, oli muutamia vanhoja kapteeneja, jotka eivät tahtoneet ottaa eroa ja elää eläkerahalla, sillä se on vähempi, eivätkä he voi nähdä nälkää vanhoilla päivillänsä, ja sitten, sanoo äiti, valitsevat he ennen sen, ett'eivät he te'e mitään ja antavat luutnanttien tehdä palveluksen, kuin että he kuolisivat nälkään … ja sitä ei voi kukaan ihmetellä.
— Niin, niin, isällä on kyllä murheensa, isä raukka.
— Niin, kyllä hänellä sitä on, mutta jos sinä olisit terve, Göthilda, niin olisi kaikki hyvin … niin, niin se olisi, — lisäsi Maria, suudellen siskoansa otsalle.
— Ah, Jumalan avulla! huokasi Göthilda. — Tiedätkös, minä olen siis surun lapsi — lisäsi hän, raueten itkuun.
— Kulta Göthilda, älä niin sano … sinä olet riemun lapsi… Ei, ei,Göthilda, sinä et ole surun lapsi.
— Tiedätkös, sanoi tuo sairas tyttö, — kun sinä autat äitiä hänen toimissansa, niin pistää minun sydäntäni, kun minun täytyy istua sisällä, enkä voi kävellä kymmentäkään askelta hengästymättä: tiedätkös, se on ikävää, niin ikävää … sinä et voi koskaan uskoa kuinka ikävää on istua tuolla sisällä ja kuulla teidän työskentelevän … se on niin ikävää juoda soppaa, tuota hyvää soppaa, sokurilla sekoitettua ja niin makeata… Äiti ei maista sokeria, sentähden, että piisaisi minulle.
— Ei, Göthilda, äitillä on kyllä sokeria … hänellä on kyllä sokeria.
— Ei maar, sen minä kyllä tiedän kaikki ja senkin, että sinä ompelet erästä ristiliinaa, toimittaaksesi minulle kutun ja kutun maitoa, jota minä juon.
— Ei maarkaan, isä sen toimitti.
— Eipä, kyllä sinä, Maria se olet, minä sen kyllä tiedän. Mutta — lisäsi hän, pyyhkien vesihelmet silmistänsä, — kyllä siitä hyvää tulee; kyllä Jumala auttaa, sanoo äiti.
— Mutta nyt kulkuset kuuluivat, — sanoi Maria, — ja varmaan se on alhaalla kujanneessa, nyt tulee meidän armollinen veljemme. Näytä nyt iloiselta, ja ole iloinen, Göthilda! Kas noin … ja juuri noin… Ei, minun täytyy mennä ulos tuota komeutta katsomaan, kun armollinen veli tulee pienellä karetilla… Oi, kuinka tyhmiä me olemme; ei, eihän nyt rekikeli olekaan, vaikka maa on valkoinen… Se on hiljaista! No, kyllä minä jo tiedän, se on Tiina Kaisa, joka lämmittää Berndt'in kamaria ja kalistelee kakluunin ovia. Kun herrasväki tulee kaupungista, niin pitää kuulua jyrinää, eikä kulkusten ääntä … me istumme tässä oikein ajatuksissamme. Nyt pitää varovasti noukkia jäännökset pois, ettei kukaan huomaa mitään. Kuinka Berndt sentään tulee iloiseksi kellosta… Hiljaa! No sinä, nyt jyrisee. Nyt tulee karetti…
Ja silmänräpäyksessä oli Maria ulkona. Hän ei ajatellut kuinka tämä nopeus, tämä iloinen rohkeus pisti Göthildan sydäntä, kun hänen täytyi, sanoakseen, "terve tuloa Berndt", istua alallaan siksi kunnes hän tulisi.
— Nöyrin palvelijanne, korkeasti kunnioitettava herra konrehtoristi! — tervehti Maria veljeänsä, joka käärittynä avaraan, harmaasen sarka-nuttuun, hiljalleen ajoi pihaan, itse pitäen ohjia kädessään, Antti Pietarin porttia avatessa.
— Hyvää päivää, Maria! — oli vastaus. Sitä et saata uskoa, kuinka kompastelevainen Stjerna on; näepäs kuin hän on hiessä, vanha raukka, ja sentään, — lisäsi hän, hypäten vaunuista, — olen minä kävellyt jokaisen ylämäen ja me olemme ajaneet kello seitsemästä aamulla.
— Hiljaa nyt, älä polje niin kovaa, isä makaa päivällissijaansa.
— Kuinka on Göthildan laita.
— No niin; hän on tuolla sisällä.
Nyt tuli äiti ja otti poikansa syliin ja kysyi, oliko hänen ollut vilu, jonka hän epäsi; katsoen sarkanuttuunsa, jota vastoin sormensa kieltämättä olivat turmeltuneet, etenkin kun nuori herra oli tahtonut opetella ajamaan, ja semmoinen ei tapahdu rankaisematta, kun täytyy paljain käsin pidellä köysi-ohjia muutaman pykälän pakkasessa. Tämä ilmoitus ilahutti Mariaa sydämellisesti — hänen sormikkaansa olivat siis tervetulleet.
Kohta istuivat äiti ja lapset sisällä. Berndt oli ripeä poika, verevillä poskilla ja hyvissä voimissa, lyhyeksi leikatulla, vaalealla tukalla ja lempeä, itseensä luottava katse elävissä silmissä.
— Sinun täytyy välttämättömästi saada jotakin lämmintä, — sanoi äiti, rientäen ulos.
Nuot kolme siskoa olivat siis yksin.
— Herra Jumala, Göthilda, kuinka sinä olet laihtunut — sanoi Berndt; sinun pitää juoda olutta ja syödä munia … niin teki eräs minun tovereistani, jolla oli vilutauti ja laihtui kuin närhi; mutta hän paisui yht'äkkiä.
— No niin, kiitoksia neuvostasi, — sanoi Göthilda, — mutta tohtoriHelmer ei sano niin.
— No niin … niin, saat sitten kai jättää sen tekemättä. Tiedättekös mitä, tytöt… On sentään kiusallista, olla köyhä.
— Kuinka niin?
— Niin näetkös, se olisi sentään hauskaa, että joskus olisi kaksitoista killinkiä. Tiedätkös. se oli niin, että minulla oli toveri, jonka isä on vanha eron ottanut sotamies, ja näet, eilen hän lähti kotiin. Silloin pyysi hän lainata kahtatoista killinkiä viedäkseen isällensä rullatupakkia, sillä ukko pitää siitä ja hän lupasi, saatuansa teini-rahaa, maksaa … mutta minulla ei ollut äyriäkään. Ja sen minä sanon suoraan, tytöt, älkää tähdätkö Joululahjoilla, se harmittaisi minua vaan, minulla ei ole niin paljoakaan, että kynnelleni panisin, teille antaa.
— Kaikkea muuta, ei ole ketään, joka olisi vaivaa nähnyt sinun tähtesi, — sanoi Maria. — sitä ei hänen pidä luuleman. Kiitä Jumalaa, että äiti ja minä kerkiämme valmistamaan hänelle… Berndt on oikein riepususi.
— No sinä, vai niin, mutta pikku Maria, eivät vaatteetkaan voi ijankaiken pitää… Mutta kuulkaas, tytöt, niin kiusallista … tiedättekös. Viime viikolla leikimme me koulussa ja minä en tiedä kuinka se kävi, mutta minä revin suuren reiän lakkiini.
— Eihän se vaan ollut tuo uusi lakki, jonka Antti räätäli neuloi?
— Oli kyllä.
— No Herran Jumala, semmoista tuulihullua, joka repii uuden lakkinsa, jonka Antti räätäli sanoi neulovansa niin tukevaksi, että sillä voisi kulettaa vaikka kapan suoloja Roomaan ja sieltä takaisin, neuloksenkaan ratkeamatta.
— Niin, kuitenkin se on nyt rikki, ja jollei hän saa kokoon sitä, niin kyllä Göthilda saa, sillä äiti vaan suuttuisi ja se on tarpeetonta.
— No, kyllähän minäkin sen neulon, — sanoi Maria, joka huomasi laskeneensa liian pitkälle sisarellisen huolensa. — Berndt voi sen kyllä huomata, että minä vaan tein pilaa… Ei Berndt saa tulla kotiin nurjana ja äreänä.
— Ei maarkaan… Sen voitte uskoa, tytöt, että se on sentään raskasta olla köyhä… Ja mitä luulette siellä on tuskin ketään, joka edes tuntee isää. "Mikä sinun nimesi on?" — Berndtsson. — "Vai niin, sinä olet nimismies Berndtsson'in poika?" En, minun isäni on kapteeni, — "vai niin… Vai niin, sinä olet Berndtsson". — Se tulee siitä, nimismies on rikas ja isä köyhä. "Sinusta tulee kai sotilas, sillä sinulla ei ole varoja lukea, poika parka", sanoo rehtori … se pistää minun sydäntäni ja voitte uskoa, se on sentään väliste niin kiusallista.
— No, en voi sanoa, — sanoi Maria. — Sinä saatat sanoa, isä on rehellinen mies, sen tietää koko pitäjä ja komppania myös, vaikkei hän ole rikas … ja, isän ei tarvitse kumartaa ketään.
— Niin niin, mutta, isä raukka, hänen täytyy sentään tehdä siten … sillä isällä on velkaa, sen sanoi Pietari Gräfling, kauppamiehen poika, eräänä päivänä. Minä tölmäsin tuota pelkuria niin, että hän loukkasi nenänsä. Silloin hän suuttui ja sanoi: Anna minun olla, ja sano isällesi, että maksaa minun isälleni velkansa.
— Sellainen hävytön…
— Niin, niin se kävi, minä löylytin häntä aikalailla ja sanoin: "Niin minä maksan isäni puolesta"; ja sitten hän nilkutti kotiin, ja kanteli rehtorille; mutta rehtori ei välittänyt koko asiasta, sanoi vaan: "Berndtsson teki oikein puolustaessansa isäänsä", ja hän ei saanut muuta vaivastansa, kuin sen, että me kutsumme räfsvinet (metsäsika) Gräfling'in (mäyrä) sijaan.
— Vai niin; se ei ole kummaa, että suutuit, Berndt'iseni, — sanoiGöthilda.
— Ei, sitä ei kummastele kukaan, — jatkoi Maria, jonka pienet kasvot punottivat kuin pioni; — sitä ei kummastele kukaan… Mutta missä lakkisi on? Kyllä minä sen laitan, jollei se varsin pahoin ole rikki.
— Ei tätä paremmin, — lausui veli, ottaessansa irti muutamia neuloja, jolloin pitkiä riepaleita rippui alas.
— Herran Jumala, ja tällaisena uusi lakki! No, no, kyllä se sentään käy päinsä.
Tämä puhe ei juuri ylentänyt jouluiloa. Lapset kuvasivat myös vanhempainsa puutteen suuremmaksi kuin se todella oli. Kapteeneilla on hyvin pieni palkka, ja hän on, saavuttaessansa tämän paikan urastansa, tavallisesti niin velkaantunut, että suurin säästäväisyys on tarpeen, tullaksensa toimeen. Jättääksensä jälkeensä vaimollensa ja lapsillensa jotakin on hänen mahdotonta ajatellakaan, jollei hän ole saanut rahaperintöjä — kapteenina täytyy hänen kuolla sillä vakuutuksella että hänen omaisensa jäävät vähiin varoihin. Se oli kuitenkin tämän tähden kuin Berndtsson oli uhrannut puolet ikäänsä, eikä se ollut kummallista, jos hän joskus veti syvän huokauksen tästä turhasta työstä, että säästää jotakin palkastaan. Hänen luutnanttina tehdyt velkansa nielasivat kaikki jäännökset, kohta oli hän tuleva eläkkeen-ikäiseksi; hän oli karkoitettava tieltä pois; sillä uusi nuori päällikkö tahtoi nuoria kapteeneja; hän ja alemmat upsierit tulisivat yksissä neuvoin karkoittamaan eläkkeen-ikäisen miehen, jolla ei ollut mitään keinoa tulla toimeen perheinensä eläkkeellä. Tällaiset olivat lähimmät tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin oli Berndtsson'illa hilpeä ja iloinen luonne. Maalliset murheet eivät häntä vaivanneet paljon, mutta sitä enemmän hengelliset; jonka vuoksi Göthilda, niinkuin hän sanoi, oli surun lapsi.
Joulu-aatto-illan monet lahjat hajoittivat kuitenkin joinkin lasten ajatukset. Tuo kiiltävä kello, joka putosi kuni pilvistä ilahutti Berndt'iä sanomattomasti; siinäkin näki hän yhden todistuksen siitä, ettei isä ollutkaan niin köyhä kuin hän sanoi. Antaa hopeainen kello, oli jotakin, jota eivät Berndtsson'in mielestä muut voineet tehdä kuin varakkaat henkilöt.
Tämä ilo tarttui Mariaankin — ja että Göthilda oli se, joka oli lahjoittanut kaikkein enin, ilahutti häntä sanomattomasti.
Berndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita — sillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi — lahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli hänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän itse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että se heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville sormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan lahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä. Niin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.
— Joulu on loppunut, — virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän iltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu… Se on viimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.
— Sinä ajattelet aina surullisesta rakas Filip … toivokaamme.
Kapteeni alkoi taas: Yhtäkaikki jos toivomme tai emme, se on sentään heidän viimeinen lapsi-joulunsa. Berndt on suuri, hän on jo pian kasvanut joulu-ilosta. Maria on piakkoin iso tyttö ja hänen ajatuksensa kääntyvät tulevaisuuteen; ja Göthilda.
— Göthilda, niin.
— Göthilda, meidän vähäinen, hyvä tyttömme, unohtaa pian meidän joulumme toisen juhlan tähden … hän ei tulevana jouluna elä…
— Mutta emmekö me saata toivoa?
— Emme, Heta, emme, emme yhtään; ei meidän tule toivoa, vaan ainoastaan valmistautua toivomiseen. Helmer ei anna toivoa …ei yhtään, vaimoni.
Rouva Berndtsson loi alas katseen; se oli kova, mutta odotettu tuomio.
— Me, — virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten viimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista. Meidän täytyy koettaa kaikkia, antaaksemme heidän viettää loppiaispäivä niin hauskasti kuin lasten on tapana… Se on viimeinen lasten ilo, jonka me näemme, vaimoseni… Se on viimeinen.
Kapteeni oli samalla totinen ja tyven; hänen vaimonsa näki, että hän nyt oli totuttanut itsensä ajatukseen kadottaa lapsensa. — Rengit ovat ulkona, hakkaamassa nuorta kuusta; siitä on tuleva Göthildan kuusi … hänen tähtensä pitää se olla salissa kynttelöittynä; sen ääreen valmistetaan heidän joulupöytänsä; siellä he saavat huvitella mielensä mukaan, puhua niinkuin he tahtovat, me jätämme heidät rauhaan. Berndt saa olla isäntänä ja Maria emäntänä… Göthilda heidän vieraanansa, jonka … tulee lähteä pois, — lisäsi kapteeni, pusertain vaimonsa kättä, — ymmärrätkös?
Oi! hän ymmärsi hänet varsin hyvin — hän oli aina häntä ymmärtänyt, hän oli tehnyt päätöksen sielussaan tutkia sitä, joka hänelle oli annettu mieheksi.
Siis käytettiin kaikki talon varallisuus tekemään illan niin loistavaksi kuin suinkin. Sali puettiin kuusilla kakluunin ympäri. Joulukuusi koristettiin paperi-tähdillä ja palasilla isän, ennen saamattomasta vahatapulista. Se kului kokonaan. Kaiken tämän kanssa olivat Berndt ja Maria innokkaassa työssä, sillä he ymmärsivät hyvin, että se oli ainoastaan Göthildan tähden, kuin tämä kaikki tehtiin — että se … hänen viimeinen joulunsa; he eivät ajatelleet, että se oli myös heidänkin.
Göthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui makuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä oli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä Jumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun puhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki talossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän tytön kanssa.
— Nyt on kaikki valmisna! — sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät tuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka ääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita — joukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä, rusinoita ja manteleja — ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin tuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei suurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä taasen oli saavissa — se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen huisku.
Illalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle; hän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset kantoivat hänet saliin.
— Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa taakkansa joulupöydän ääreen.
— Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään iloiten; — niin tavattoman kaunista!
— Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesiGöthilda… Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.
— Ja meidän myös, — lisäsi Berndt, — ja nyt istukaamme.
— Kiitoksia, äiti ja isä! — sanoi Göthilda; — kiitoksia, kiitoksia!Onko tämä minun tähteni.
— Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin, lapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt … minä menen ulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.
Nuot hyvät vanhemmat tahtoivat jättää lapsilleen itsenäisen vapauden.
— No, mitäs tarjotaan? — sanoi Berndt, — Maria ole hyvä ja tarjoo herrasväelle … minä en ymmärrä sellaista emäntää.
— No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän … ei, anna olla! Göthilda, ole niin hyvä.
— Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen mamselli sisareni! — nauroi Berndt.
— Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme … sillä viipyy kauan, se ei ole enemmän kuin kuusi, kello … mitä Göthilda sanoo.
— Niin sinä, sinä saisit puhua jostakin, josta olet lukenut.
— Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, — sanoi Berndt, pyhkäisten tukan otsaltansa; — minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.
— Hoo kaikki, kulta Berndt! — sanoi Maria, — ota yksi rusinarypäle, ne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan kuorimantelin Göthildalle… Kas niin, ala nyt.
— Oletteko te kuulleet, — alkoi Berndt, — kertomusta keisariMaksimilian Martinswand'illa?
— Emme, emme, Berndt, kuinka se oli.
— Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari, nimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli nuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari istuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja sametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen päässänsä oli keisarillinen lakki.
— Minä kummeksin, — sanoi Maria, — oliko hänellä sisarta ollenkaan, joka parsisi hänen lakkiansa.
— Kas niin, onko hän taasen siinä … niin, sen minä sanon: ellei hän ole vaiti, niin olen minä vaiti.
— Oi, pieni, hyvä Berndt, tuossa on sinulle manteli, kunhan vaan puhut, niin kyllä minä olen vaiti.
— Niin, nähkääs, tämä on vallan tosi kertomus, eikä siinä ole yhtään sanaa valetta. Keisari Maksimilian oli kerran Tyrolin maassa. Siellä on vaan korkeita vuoria, tavattoman korkeita vuoria, jotka ulottuvat aina pilveihin, jyrkkiä ja usein pystysuoranakin, varsin kuin seinä. Senvuoksi on heillä nimenä "Wand"; suomeksi seinä, — niinkuin Rödgafveliakin Omherg'illä kutsutaan senvuoksi, että se on pystysuora kuni huoneen pääseinä. Siellä vuoristossa eli Tyrolin alpeilla, niinkuin niitä myöskin kutsutaan, on eräs eläinlaji, joita kutsutaan vuorivuohiksi, uskokaa, että ne ovat nopeita eläimiä, jotka elävät korkealla vuorilla ja jotka vaaratta juoksevat kuilujen ja äkkijyrkänneitten yli niin varmaan ja nopeasti, kuin nuoli. Keisari oli sellaisella metsästysretkellä Tyrolin korkeilla vuorilla; tämä on vaarallinen metsästys, ja kaikki, joka on vaarallista, kaikki, joka koettaa rohkeutta rinnassa, on suurta ja kuninkaallista.
"Oli aamu: aurinko tuskin nousnunna, niin että se loisti kallioitten huipuille — alhaalla laaksossa oli vielä pimeä — kun keisari Maksimilian seurueneensa ratsasti metsän kautta, saapuaksensa vuoren korkeuteen. Tultuansa sinne, sitoivat he hevoset puihin ja menivät ylös kalliohuippujen välistä, pitkin juoksevia puroja ja lumikenttien yli, sillä semmoisilla korkeilla vuorilla pysyy lumi hyvin mieluisasti koko kesän. Metsästysseura hajosi, ja kohta oli keisari ihan yksin. — Hän seisoi korkealla vuoren huipulla, katsellen ympärillensä tähystelemällä, saadakseen nähdä, missä vuorivuohet olivat laitumella. Nyt näki hän niitä ja riensi niitten liki. Hänelle tulisi kiivas ylös ja alas nousu. Hän kiipesi ylös tuota ryhmyllistä vuorta ja hiipi niin hiljaa näitten arkojen eläinten liki, jotka eivät aavistaneet pahaa, vaan söivät hienoa ruohoa pienellä äkkijyrkällä kalliolla. 'Vaan muutama askel vielä', ajatteli keisari, 'niin olen minä voittanut ja olen tässäkin suuri mies' — sillä hänen sydämensä oli röyhkeä ja kopea. 'Nyt olen minä korkein valtakunnassani', ajatteli hän, 'korkeimmalla paikalla ja lähinnä Jumalaa voimassa'. Mutta nyt vuorivuohet näkivät hänet ja riensivät pois kuni tuulispää kalliohuippujen yli.
"Silloin keisari vihastui ja riensi perässä. Pian seisoi hän jyrkällä kalliolla, joka meni pystysuoraan alas laaksoon. Jolla on rohkeatta rinnassa, se hyppää ylitse, sanoi keisari ja hän teki hyökkäyksen; mutta hän ei päässyt sen yli, vaan hän putosi alas syvyyteen. Hän ei tietänyt, oliko hän elävä vai kuollut, herätessänsä pehmeällä sammal-sijalla. Jumala varjelee kuitenkin sitä, jolle hän on antanut kuninkaallisen voiman, sanoi keisari itseksensä, nousten ylös pehmeältä sijaltansa, johonka hän oli pudonnut. Mutta näkeekö hän oikein — jalkainsa alla on metsää ja maata, ja hänen yläpuolellansa pystysuora vuori kuni tornin seinä, häntä melkein holvittaen, ja ainoastaan pari askelta hänen jaloistansa käy vuori alas pystysuoraan, äärettömään syvyyteen laaksoon asti. Ei mitään poispääsöä, ei mitään pelastusta, kaikin puolin äkkisyvyys ja takana kallioseinä.
"Tuossa seisoi kaikkein mahtavin lähinnä Jumalaa, korkein koko valtakunnassansa, avutta, näkemättä ja hyljättynä. Nuot kopeat ajatukset vaikenivat ja tuska tuli sijaan. Keisari huusi, ei kukaan kuullut häntä — ääni hukkui vuoren kaikuun. Jos joku olisikin ollut lähellä, niin ei hän olisi saattanut tietää, mistä tuo ääni kuului, mutta ei kukaan ollutkaan lähellä; sillä hän seisoi korkeimmalla kukkulalla, kuin Tyroolissa oli — hän seisoi Martinswand'illa.
"Mutta pari paimenta Zierlin laaksossa, jotka siellä laumojansa ajelivat, sattumalta katsoivat ylös kalliolle ja huomasivat jonkun pienen, niinkuin muurahaisen, liikkuvan Martinswand'illa".
— Jumalan kiitos, — sanoi Göthilda, — hän pelastettiin.
"Ne näkivät, — jatkoi Berndt — jotakin pienoista, juurikuin muurahainen liikkuisi Martinswand'illa ja molemmat huomasivat myös, että se oli ihminen. Jumala olkoon tuolle raukalle armollinen, sanoivat he keskenänsä; sieltä ei kukaan taida häntä pelastaa, sillä vuori kallistun hänen ylitsensä niin, ettei ole mahdollista saada sinne edes köyttäkään.
"Siinä samassa tuli keisarin metsästysseurue suurella vauhdilla ratsastaen laaksoon. Oletteko te nähneet armollista keisariamme? kysyivät hoviherrat, metsästäjät ja nuoret miehet. Silloin osoittivat paimenet Martinswand'ille.
"Taivaan Jumala … taivaan Jumala häntä auttakoon! — huusivat kaikki, jotka näkivät ihmisen liikkuvan tuolla ylhäällä tavattomassa korkeudessa.
"Nyt sota-airut toitotti: — Oletteko te, armollinen keisari, niin antakaa meille merkki; heittäkää kivi alas. — Kaikki olivat hiljaa ja odottivat kiven putoamista, muutaman hetken kuluttua kuulivat he kiven putoavan kilisten äkkisyvyyteen.
"Vaan ei kukaan voinut päästä sinne, ei kukaan, ei kukaan taitanut pelastaa tuota rohkeata keisaria. Hän kirjoitti pieniä paperilippuja ja heitteli niitä alas törmältä — hän rukoili pelastusta; mutta ei kukaan löytänyt niitä kirjeitä — hän ei voinut ilmoittaa itseänsä. Silloin sortui kaikki hänen rohkeutensa; hän katseli sydäntänsä ja tutki sitä ja siellä huomasi hän ylpeyttä ja ylellisyyttä. Hän huomasi vasta nyt, että hän oli ihminen, niinkuin kaikki muutkin ja ainoastaan tomu Jumalan kädessä.
"Ja hän nöyryytti itsensä.
"Silloin hän heitti vihdoinkin lipun alas sekä pyysi miehiänsä kanssansa herran ehtoolliselle, alahalla joen rannalla olisivat he. niin että hän sen näkisi, hän yhdistyisi silloin heidän kanssansa rukoukseen ja sitten kärsivällisesti odottaisi nälkään ja janoon kuolemista.
"'Antakaa minulle merkki', kirjoitti hän, 'laukauksella, silloin kuin synnintunnustus luetaan, ja toinen, silloin kuin te rukoilette; sillä silloin tahdon minä myös rukoilla teidän kanssanne'.
"Jo illastui, kuin laakso oli ihmisiä täynnä, jotka kokoontuivat juhlallisessa juhlakulussa kalkin ja leivän kanssa. Laukaus jyrisi vuoristossa merkiksi, että kansanjoukko luki synnintunnustusta ja nyt lankesi keisari polvillensa ja rukoili innokkaasti kuni lapsi tuota hyvää Isää, ei henkensä puolesta, vaan armoa ja rakkautta, ja kun toinen laukaus jyrisi läpi laaksojen, jaettiin sakramenttiä. Ja ilta-aurinko loisti kalkille, niin että keisari näki tuon kiiltävän kullan. Ja hän nautti ajatuksissa ominaistensa kanssa pyhää ehtoollista.
"Ja nyt oli kaikki lopussa, ja oli ilta ja kuu paistoi vuorenhuippujen yli Martinswand'ille ja tuon hyvän keisarin yli, joka hiljaisesti, nöyränä odottaen lunastusta makasi sammalissa rukoillen.
"Silloin tuli siellä nuori poika hänen luoksensa; hänen otsallansa hohti viattomuus ja kirkkaus, ja hän oli puettuna paimenpojaksi.
"'Tule, tule!' — sanoi poika; 'minä tunnen tien sinua pelastaakseni'.
"'Kuka sinä olet?'
"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne luo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.
"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari seurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä pitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki kuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin kallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion kätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli, että se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato kiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.
"Tie oli pitkä; mutta — mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan. Keisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna, mutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan keskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan maisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson — hän oli pelastettu.
"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta — sitä tietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä rotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli suuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän oppi Martinswand'illa".
— Tuon kertomuksen olen minä lukenut koulussa, mitä pidätte siitä?
— Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli suuri ja hyvä kuningas, — sanoi Göthilda.
— Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, — keskeytti Maria; tuo oli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.
— Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas ja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, — lausui Berndt. — Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että olla ulkona maailmassa.
— Noh niin, kyllä me sen tiedämme, — oli Marian vastaus; sillä kyllä hän sydämellisesti piti veljestänsä, mutta oli vaikeata sentään tahtoa hänelle jotakin etuoikeutta, ollenkin kun hän, kolmentoista vuotiaana, pikemmin tulisi täysikasvaneeksi naiseksi kuin hän neljäntoista vuotiaana mieheksi. Tällä ijällä syntyy aina jokin rettelö sisarusten kesken, jotka ennen ovat sopineet relativisesta ijästänsä, mutta muutaman vuoden aikana eivät he ole huomanneet kuka heistä on vanhin. Tähän vaikuttaa myöskin eräs maailman tapa, eräs poikamainen ylpeys veljissä, eräs vissi solvennusäänne ja useinpa kilvotteleminenkin kuka heistä on väkevin, joita ei tavallisesti tapaa tytöissä, ja siis löytyy harvoin perheissä yhtä ikäisiä lapsia, joissa eivät tytöt helposti yhdy kasvattamaan jotakin raa'oista veljistänsä, kuitenkaan saamatta kiitosta vaivastaan.
— Noh, nyt olen minä jutellut kertomukseni, — sanoi Berndt. — Sen olen minä koulussa lukenut paljoa paremmin, kuin minä olen sen kertonut, te saatte uskoa; vaan saksankielellä ja sitä ette te osaa tytöt.
— No me saamme kumminkin elää, — oli Marian vastaus, — enkä minä ymmärrä minkävuoksi tyttöjen tarvitsisi oppia niin monia kieliä. Äiti taisi ranskaa, mutta nyt ei hänellä ole aikaa mitään lukea ruotsiksikaan … ja sitäpaitsi niin…
— No mitä sinä puhut; kylläkin se olisi hauskaa, joll'ette te olisi taitamattomia.
— Sitä paitsi löytyy niin paljon oivaa ruotsalaista kirjallisuutta, keskeytti Maria, — että tytöllä ja vieläpä rouvallakin olisi kyllin tehtävää sitä lukeissa ja ymmärtäissä … ja sitäpaitsi niin eivät ne koskaan kuitenkaan ole muuta kuin noita ijankaikkisia romaania, mitä kieltä ne opettavatkin — sen sanoo äiti.
— Vai niin … nyt olen minä jutellut kertomukseni ja minusta tulisi teidän nyt kertoa jotakin.
— Minä en tiedä mitään, — sanoi Maria, — sillä äiti ei puhu mitään, ja piikojen kertomuksia minä en koskaan kuuntele.
— No niin, sen minä voin uskoa; joka juoksee keittiössä ja aitassa ja auttaa rinkilöitä leipoessa ja kaikkea sellaista, sillä ei ole aikaa oppia mitään hauskaa.
— No, eikös sitäkin tarvita! Kuinka te muuten olisitte saaneet joululeipää? — kysyi Maria.
— Maria on aina hyvä, sanoi Göthilda, joka lempeillä silmillänsä oli kau'an katsellut vähän riiteleviä siskojansa. Tiedättekö te, minä taidan kyllä semmoisen kertomuksen, minäkin; minulla on aikaa miettiä sellaisia.
— Niin sinä olet aina kiltti sinä, — sanoi Berndt, taputtaenGöthildan ahvettuneita poskia; — puhu sinä.
— Niin puhu sinä, — pyysi Maria.
— Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä ollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes muistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin tullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.
— Noh, kuinka se oli?
— Niin, tahdotteko kuulla tarinaa?
"Tapahtui kerran — niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. — Niin, sanoi muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi, sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan maailmaan!
"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene, jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa, pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään, hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas — nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin mainiota puhuneensa.
"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö, se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä, mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo painiskella kanssani — mutta mies on mies — ja kun ei se onnistu, lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä kumartele kun armollinen herra tulee — mutta mies on mies aina.
"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata. Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä. Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja pyydetään — sellaisia liimavipaleita tavataan usialla — ja pääskynen kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha mamselli — se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön ja hän otti sen luoksensa.
"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille piirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta puhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka sanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko päivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko paistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi: Nyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt, pilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui kuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet kädessä ja mustat renkaat niissä — ja hän seisoi siten hänen edessänsä.
"'Älä ole vihainen, tyttöseni — sanoi hän; — sinun ei tarvitse olla täällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä pääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.
"'Kiitos! kiitos! poikaseni! Seuraatko sinäkin?'
"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki ikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä sinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä tittut avainreijästä'.
"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen konttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia teljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja valosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi muutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja kiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei ollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti sisään avainreijästä. — 'Katso, näetkö minua?'
"'Kyllä, minä näen sinun hyvät silmäsi'.
"'Mitä sinä nyt näet?' — kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla avoinna.
"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien lintujen ja puitten puhuvan — ja purojen ja tuulen, kaikki kuni ennen'.
"'Hyvä', — sanoi poika, — 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin työnsi hän tittut'in kiini.
"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: — Se tavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja istuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä — se on todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.
"Niin, ajatteli lapsi, — nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun täällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi — ja sitten nauroi hän.
"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' — sanoi tuo laiha mamselli.
"'Mitä vielä', — nauroi lapsi, — 'enhän minä osaa katkismusta'.
"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä oli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.
"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli ainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda kurkista!
"'Oletko se sinä? Anna minun nähdä!'
"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä istui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin semmoiset päät aina ovat.
"'Kuka on tuo rukinpää?'
"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi, sulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he luulevat sen sinuksi'.
"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', — sanoi tyttö, nauraen; — 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.
"'Tiedätkö mitä', — kuiskasi poika; — 'katso ulos taasen; mitä sinä näet? Sano kaikki minulle mitä näet'.
"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä — nyt näen minä taivaan herttaisia esineitä täynnä — nyt köyhän naisen rukoilevan, — ei, nyt tulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.
"'Mitä vielä?' — kysyi poika.
"'No, nyt hän muuttui lapseksi — sitä en minä ymmärrä'.
"'Niin, se on hänen rukouksensa vuoksi', — sanoi poika.
"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä — minä en taida sitä kuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa lempeydestä en minä ole ennen nähnyt. — Nyt kuulen minä laulua, tuhannen tuhatta laulavan: — kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'
"'Noh, mitäs sanot!'
"'Ah minä en tiedä mitä sanon — olen vaan niin ilonen, niin ilonen; ah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.
"'Näetkös', — sanoi poika, — 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä ei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.
"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', — sanoi lapsi, taputellen käsiänsä. Ja poika katosi.
"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se olisi. Sitten häät — mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.
"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, — kuuli hän monen sanovan; — sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos, puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.
"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' — ajatteli tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat vaan minun olla rauhassa'.
"'Oletko kuullut?' — kysyi poika vähän ajan päästä. — 'Tahdotko sinä nähdä?'
"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka löytyisi luonnossa — sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun nuken muotoinen. — Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä — ah, se oli varsin naurettavaa.
"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.
"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin Jumala itse', — sanoi poikaa — 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he pitävät'.
"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.
"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.
"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', — sanoi lapsi. —'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.
"'Kyllä pääset, mutta minä ennustan, että sinä pian hiivit takaisin'.
"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt, kuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä. Muuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei ollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja viskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi puhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua puupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri parhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja sanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa avainreijästä. — Ja niin katosi poika.
"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi rappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella astuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja nyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!
"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa, ja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä rukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla, molemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua valta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.
"'Mitä he puuhaavat, nuot onnettomat ihmiset?' — kysyi lapsi.
"'He puuhaavat' — sanoi poika, 'olla onnellisia'.
"'Onnellisiako? Mutta näyttäväthän he vallan onnettomilta'.
"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota ihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys: kaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi löytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen kautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä tunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille rakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut ruohoon'.
"'Mutta eivät suinkaan he ole oikein viisaita?' arveli tyttö.
"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen, kauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. — Taasen katosi poika; ja nyt kuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän entiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he olivat onnettomia ja köyhiä.
"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja tyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä ja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä, joka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet meidät. — Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa ystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi huiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan ollut opetellut.
"'Nyt he ovat onnettomampia kuin ennen', — tuumasi tyttö.
"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka vähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa; etkö sinä näe kuinka he hymyilevät. — Niitten luo saat kernaasti mennä'.
"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti; mutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa toiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli poika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on aamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta kun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli kaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat tähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen lasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita tikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas kukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko maailman; mutta kukkula oli hauta. — Se oli koko maa.
"'Näetkö', — sanoi enkeli lapselle, — 'kuinka kauan luulet olleesi rappujen alla'.
"'Oh, yhden päivän, tiedän mä', — arveli lapsi.
"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä sinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi — hyvä sinulle, että sinä piilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.
"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä seisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.
"'Mikä on nimesi?' — kysyi Pyhä Pietari.
"'Amanda', — vastasi lapsi.
"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja matelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne sisälle'.
"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko ajan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja minusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan puetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän samallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää vähäsen'.
"'Hänellä on oikeus', — sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet joutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, — 'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat kulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt muistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.
"'Mutta kuka olet sinä?' — kysyi tyttö; — 'me olemme kauan olleet tuttuja'.
"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan — Kuolema, silloin kuin minua pelätään — Totuus, silloin kuin minut tunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.
"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä; sillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!' Totisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle".
— Mitä pidätte kertomuksesta? — kysyi Göthilda.
— Kiitos! hyvin, suloinen Göthilda.
— Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha muori ja minä tuo toinen.
— Nyt on ruoka valmisna, — sanoi äiti, sisään tultuansa.
— Onko teillä ollut hauskaa?
— On, sanoi Maria; — Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, muttaGöthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.
— Nyt — sanoi isä, — saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee; puurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.
— No, sitten se olen minä tai isä, — sanoi Berndt, — tai sinä, — lisäsi hän, — sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina sittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso antoi pois ruunun.
— Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, — arvikoi Maria; — mutta niin paljon mekin tiedämme.
— No, mutta kenestä sitten kuningas tulee? — kysäsi väliin jokainen.
— Se taitaa minusta tulla, — hymyili Göthilda.
— No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, — sanoi Berndt; — jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt kapinan.
— Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, — tulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.
— Hm, — mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki kapitteliin.
Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas, ja isä sanoi: — Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme; minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle palvelijallensa.
— Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! — sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.
— Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä syleillen.
— Ja minä? — sanoi äiti.
— No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti — sanoi tyttö ja suuri kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. — Ja minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki näyttivät tyyneltä; — mitä teidän majesteettinne minulle antaa?
— Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.
— Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.
— Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilenJumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.
Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta, syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.