— Tu… tu…tuhatkruunua, neiti!
— Käteistäkö?
—Käteistä, neiti Holm.
— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta… mutta… ei, minäen voi!Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa…
Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan. Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman mitään varjoa.
Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja marsalkansauva rensselissä.
Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.
Kamreeri puhui:
— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli vaan tekosyy saadakseni nähdäsinua, suloinen tyttö. Olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa. Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!
Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse. Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:
—OmaAnderssonini…
Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:
— Andersson, säästä minun kainouttani…
Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.
Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan, joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan oman makuukamarinsa kynnyksen yli.
Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen kellonjalustalle yöpöydällensä.
Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemminhänenkellonsa, vetävän sen ja ripustavan senomaankellonjalustaansa. Läähättäen ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:
— Oh, Ander…
Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,Allidan kello kädessään…
Tavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!
— Mi… mi… missä on äidinäidin kello, Allida?
— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en tahtonut sinulta rahaa pyytää.
— My-y-yitkolmesta sadastakruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!
— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä;minuthansinä vaan tahdoit omaksesi?
— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet…
— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun ainoani maailmassa.Nytminä voin menettää sen, sillä nythän oletsinäminulla!
Ja hänpitihänet.
Onko itsemurha ylimalkaan mikään luvallinen teko, siitä tahdon mieluimmin olla lausumatta ajatustani. Jos yleensä on sääntönä, ettei ihmisellä ole oikeutta vallita mitään muuta kuin minkä itse on hankkinut itselleen, niin olisi itsemurha suuri vääryys, sillä elämää ei ole kukaan itselleen antanut.
Ja kun tämä ei tahdo olla mikään filosofillinen tutkistelemus itsemurhasta, vaan ainoastaan käytännöllinen, teknillinen avustus toimituksen suorittamisessa, niin voimme huoleti jättää itsemurhan oikeusperusteet huomioonottamatta, ja sitäkin enemmän, kun useimmat itsemurhantekijät tavallisesti ovat jo ennen osoittautuneet olevansa sangen ennakkoluulottomia ja hyvin vähän uskonnollisia.
Lähdemme siis siitä otaksumisesta, että sinä varmasti olet päättänyt tehdä pikku itsemurhan ja ettei mikään voi tätä sinun päätöstäsi järkyttää.
Ainoastaan sillä edellytyksellä saat lukea kauvemmas; muussa tapauksessa pitää sinun hypätä pari lehteä ylitse kirjassa. Olet silloin tosin menettänyt jonkun osan kirjan sisäänosto-hinnasta, mutta olet pelastanut henkesi.
Siis, hyvät naiset ja herrat itsemurhaajat, kun nyt olemme jääneet keskenämme, tahdomme tutkia, mitä teidän itsemurhassanne on tehtävä. Ensimmäisintä ja parasta ja viisainta siinä on lykätä se tuonnemmaksi. Elämä on muuttumatonta ja olosuhteet vaihtelevat ja monissa asioissa ei hoppu ole hyväksi. Ensinnäkin: mikä on syynä itsemurhaanne? Pätevintä itsemurhassa on hyvä syy. Yksi syy, jonka maailma helpoimmin hyväksyy, on se, että tyttö, jota rakastatte, menee jonkun muun mieshenkilön kanssa naimisiin. Se varmaan onkin sangen ikävää, ja jos sinä siitä syystä päätät mennä kuolemaan, niin ei siitä ole juuri sen erinomaisempaa sanomista.
Mutta malta! Älä heti kuole! Jotakin inhimillistä saattaa tapahtua hänen miehelleen ja sinä voit saada tuon rakastettusi naisen jälleen, rikkaampana, kehittyneempänä, tutustuneempana miehiseen kehnouteen ja kiitollisempana sinun hyvistä ominaisuuksistasi, tottuneempana taloustoimiin, taitavampana keittämään, säästäväisempänä kuin konsanaan ennen. Jos se on hänen kauneutensa, johon olit enimmän kiintynyt, niin odota vähän; se ehkä on hyvinkin pian tiessään ja sinusta tuntuu kaipaus vähemmän katkeralta joka kerta kun näet hänet jälleen. Jos se oli hänen rikkautensa, jota rakastit, niin on sinulla vielä suurempi syy odottaa, sillä kymmenestä rikkaasta tytöstä yhdeksän papat tekevät konkurssin ennenkun viisi vuotta on kihlauksesta kulunut.
Nuoruudessani minä olin sangen köyhä eikä minulla ollut tarjota mitään rakastetulle naiselle, paitsi korkeintaan joku ajoretki tai puolen naulaa konvehtia silloin tällöin. Tosin olin sangen kaunis, mutta en kumminkaan niin erinomainen, että tytöt sen vuoksi olisivat tahtoneet odottaa minua nuo 10 tai 15 Vuotta, joiden kuluttua minä heidän laskelmiensa mukaan kykenisin hankkimaan tarpeelliset keittoastiat y.m. Sentähden ajelivat he minun hevosissani ja syödä maiskuttelivat makeisiani ainoastaan niin kauvan kun tuli joku muu minua arvokkaampi mies ja nai heidät, jolloin he kutsuivat minut teltanpitäjäksi häihinsä.
Minä tunsin heti, että minun täytyi kuolla, mutta samalla ajattelin aina: Sinun pitää odottaa, kunnes saat nähdä, minkälaisia tyttöjä tuo uskoton saa. Ehkä niistä tulee yhtä rakastettavia kuin äitikin, ja sill'aikaa kun odottelet kuolemaa, voit sinä edistyä hiukan, niin että sinustakin tulee auttavat naimiskaupat.
Se on tuo ajatus, joka on pelastanut minun henkeni, sillä ennenkun tuon rakastetun tyttöset ehtivät käydä rippikoulun, olin minä jo kauvan ollut naimisissa.
Jos se on taas kukkaro, joka kuristaa, niin odota aina ensimmäistä arpomista Unkarin kuninkaan luokka-arpajaisissa ennenkun kuolet. Miltähän tuntuisikaan henkenä leijaella ja saada käsiinsä sanomalehtinumero, jossa sinun nimesi olisi 200,000 edessä?
Otaksukaamme kumminkin että kaikki ylöslykkäys on lopussa ja että se hetki on ehdottomasti lyönyt, jolloin sinä menet lopettamaan itsesi.
Ensinnäkin on hankittava hyvä paikka. Vähänkin hienotunteinen mies tai nainen ei koskaan ammu itseään tai hirttäydy asuinhuoneissaan. Ei sovi hienon naisen tai herrasmiehen veristää sohvaa, roiskuttaa remmeleitänsä tapeeteille eikä vivuta itseään katto-orsiin niinkuin mitäkin sianliikkiötä. Eikä yleväluontoinen ihminen mielellään makaa arsenikista pöhöttyneenä vuoteellaan, kun palveleva sisar aamusella tulee lapikkaita noutamaan.
Pyydän eräällä esimerkillä saada valaista, kuinka kauheita, kauvas vaikuttavia seurauksia siitä voi olla, kun itsemurhalla saastuttaa jonkun asuinhuoneen. Eräällä maatilalla Savossa asui 1850-luvulla muuan kruununvouti, jolla ei ollut koskaan tapana maksaa kirjureilleen mitään palkkaa eikä antaa ruokaakaan. Ne kirjurit, jotka olivat nuoriamiehiä, tulivat kumminkin pulskasti toimeen ja ravitsivat mainiosti itseänsä nuoleskelemalla mustetta sormistaan ja hengittämällä kruununvoudin rasvaisen yönutun tuoksuja. Mutta muuan heistä, jolla oli vaimo ja seitsemän lasta, suuttui ja hirttäytyi housunviilekkeisiinsä vinttikamarissa, kuoli ja haudattiin, vaikka vaan puolijuhlallisuuksilla. Myöskin kruununvouti kuoli ja haudattiin, ja mitä herrat sitten yhtyessänsä sanoivat toisilleen, sitä en tiedä. Mutta talo myytiin eräälle herrasväelle, jolla oli pikku tyttöjä, ja vinttikamariin sijoitettiin kotiopettajatar.
Silloin alkaa tuo heittiö, hirttäytynyt kirjuri, joka eläessään oli niin kaino, että meni pihalle ja piilottautui nurkan taakse, kun tunsi että häntä rupeaa aivastuttamaan, ihan kursailematta kuljeskella henki- eli n.s. astraaliruumiissa kotiopettajattaren huoneessa öillä ilman takkia ja liiviä ja housunviilekkeet kaulahuivina, ja ilvehtii ja vetää peitosta. Kotiopettajatar, joka oli hieno tyttö, peljästyi pahanpäiväisesti ja sai tietoonsa hirttäytymisjutun, jonka jälkeen hän ei enää silmiänsä uneen ummistanut siellä. Uutta paikkaa hän ei saanut, toista huonetta ei liioin, vaan meni epätoivoissaan naimisiin eräälle raa'alle ja sivistymättömälle jolkille Iisalmen tienoilta ja etsiskelee nyt itse sopivaa nuoransilmukkaa ja hyvää hirsipuuta.
Ja kukahan tahtonee killua puussa, alttiina kärpäsille ja muurahaisille ja muille lentäville ja mateleville elikoille taikka maata vesakossa suuruksena ketuille ja muille pedoille?
Ja sitten kun sain kuulla, mitä ihmiset sanoivat ystävästäni Joonas Marjasesta, joka hukuttautui keväällä, niin minä varoitan jokaista sammuttamasta huoliansa ja henkeänsä aaltojen kylmässä sylissä. "No sen nyt tiesikin, maa ei ole koskaan tahtonut oikein pysyä hänen jalkainsa alla", sanoi yksi. "Valaa vedellä päätänsä oli Joonaksen erikoistaito", tuumaili toinen. "Onko kukaan kuullut, että Marjanen olisi koskaan nauttinut vettä ilman konjakkia?" kysäsi kolmas. "Se oli kai ensimmäinen kerta, kun se hutilus on mennyt asiaan pohjia myöten!" huudahti neljäs j.n.e.
Mitä itsemurhan paikkaan tulee, niin huomaamme siis, että jos karttaa sitä tekemästä sisällä huoneessa, ulkona maalla tai vedessä, soveltuu siihen melkein mikä paikka hyvänsä.
Nyt tavasta. Tässä jos missään pätee tuo, että "kaikki tavat ovat hyvät paitsi ikävät", ja ikävyys on sangen vaikea poistaa itsemurhasta. Kaikki nuo yleisimmät tavat: puukko, ampuma-aseet, nuora, vesi ja myrkky tärvelevät meitä enemmän tai vähemmän, ja sehän on ikävää. Sitäpaitsi eivät ne läheskään aina onnistu, ja sen vaan sanon, että jos siinä muista onnettomuuksista: tutkintoreppusista, rukkasista tytöiltä, epäonnistumisesta lukkarinvaalissa, konkurssista ja siinä ilmenevästä puutteellisesta kirjanpidosta, onkin jotain lohdutusta ja virvoitusta, niin on onnistumaton itsemurhaaja ja epäonnistunut kuolemankokelas mitä naurettavimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä taivaan kannen alla.
Mutta kas tässä muutamia hyviä tapoja hiipiä pois elämästä, varmasti mutta ilman suurempaa huomiota herättämättä.
Kaikki hyvät sunnuntaikoulukirjastot ja monet vakavamieliset, tunnolliset miehet selittävät tupakan olevan vaarallista myrkkyä. Jos sinun on mahdotonta elää, niin haikuuttele piippua joka päivällisen päälle — siinä keino, joka varmasti vie perille 80 vuoden kuluessa.
"Väkijuomain pirullinen myrkky" on kyllä nykyajan jalon raittiustoiminnan kautta tunnettu. Ihmiselle, jolla vielä on jotakin toivottavaa elämältä, en minä, vaikka miljoonan saisin, tahtoisi tarjota lasillista jääkellarikaljaa, mutta jos kumminkin kaikitenkin olet päättänyt itse lopettaa elämäsi, niin juo puoli pulloa pilsneriä aamuin, päivällisin ja illoin, niin voitpa olla jotenkin varma siitä, että jos nyt olet 20—50 vanha eli tuossa itsemurhaajille edullisimmassa ja mieluisimmassa ikäkaudessa, niin eivät tuskasi kestä kovinkaan paljon yli puolen vuosisadan.
Matineeat Helsingissä kevätpuolella kuvataan "kuolettavan" ikäviksi. Mene pariin semmoiseen, se tulee helpommaksi kuin revolveri. Onnettomien rakastavaisten ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään päästäkseen lepoon ja rauhaan. Tavallisesti he "eivät voi elää ilman toisiaan". Itsessään erossa on jo kuolema rinnassa. Toisinaan se ei tapahdu juuri ihan äkkiä, mutta kyllä kumminkin sitä varmemmin. Tiedän naisen, joka "kuoli sydämen särkymisestä" 94 ikävuodellaan.
Jälellä on vielä tärkeä kysymys. Pitääkö itsemurhaajan kirjoittaa asianomaisille vai eikö, ja, edellisessä tapauksessa, mitä hänen pitää kirjoittaa?
Omasta puolestani luulen, että vaatimattomien ja rehellisten itsemurhaajain kirjeenvaihdosta olkoon voimassa se mikä muidenkin kunnon ihmisten: kirjoittakoot, jos heillä on jotakin kirjoittamista, muuten ei.
Se mistä itsemurhaajan on pääasiallisesti kirjoitettava, on tämä: hänen tulee ilmoittaa velkojilleen, mistä ja miten he saavat makson saatavistaan, hänen tulee juurtajaksain selittää, kuinka hän on ajatellut saada sovitetuksi elämänsä erehdyksen, jonka hän on aikaansaanut tappamalla itsensä, ja jos hänellä on vaimo ja lapsia, on hänen velvollisuutensa selvittää, kuinka ja missä määrin hän on teollansa parantanut heidän asemaansa, joka on näet hänen velvollisuutensa.
Näin luulenkin rehellisten ja kunnioitettavain itsemurhaajain aina menettelevän, mutta tähän saakka en, ihmeellistä kyllä, ole koskaan onnistunut tapaamaan mitään sellaista itsemurhaajan hyvästijättöä.
— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että olet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa opettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.
— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni lapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on tunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en menekoskaannaimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.
— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa mihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.
— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen tyttö.
— Seuraavalla viikolla tulee Erkki.
— Neljäntoista päivän päästä olet ehkä lapseton, isä.
He asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli neljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita, joita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän huoaten talon eikä enää ikinä palannut.
Ja illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa, että muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli murheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.
— Erkki tulee vasta kuukauden päästä, sanoi ukko eräänä päivänä.
— Silloin viipyy tyttäresi vielä kolme viikkoa maan päällä.
Tyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa nuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin rintapielet.
Hän katsoi tyttöön ja tyttö punastui, hän tervehti ja tyttö pakeni.
Seuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä valkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan neiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.
Pojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä oli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka… ah… taiteilijasydän.
Oluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja lähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.
He kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan nyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset naksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja taikka joitakin kehnoja tulitikkuja.
Eräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli karkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan mättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan nimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle juolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.
Luultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin tavallista sellaisissa tilaisuuksissa.
Kun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun halpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee viinapuotia ajatellessaan.
Tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän tulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin elintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja saivat ehkä lapsiakin.
Tytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja, ja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä markasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan hillitsemättömästä kateudesta.
Hän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi kasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa hänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta markkaa kappaleesta.
Mutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä iskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin hyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät illallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät metsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.
Poika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä ampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.
Kun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu ase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan talousrahoista.
— Maanantaina Erkki tulee, sanoi ukko.
—Vai niin, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen ne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli kohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman korkeinta oluttehtaan piippua.
Mutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt, pusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:
— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta, vaan ei armoa.
Maalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa silkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:
— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale, ennenkuin hän tulee. Oletko valmis?
— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan järjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä ei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen jähmettyneen tomunsa.
— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vieläJägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.
He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.
— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.
— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoiFlorentiina.
— Mitäsinä siitätiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.
— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa? riemuitsi Florentiina.
— Kyllävähäsen, kitisi Mazarino.
Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.
— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi hyljätä hänet, sanoi pappa.
Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua, joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin kiinni.
Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan ruokalaan.
Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.
— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.
— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan saa käyttää puheneuvojaan.
— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".
— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.
Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta, joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.
— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja istahdettuansa hihasilleen villashaalille.
— Oo… leen… kaa… ii .. i… i, sanoi Florentiina.
— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä toist…?
— E… e… ei, nyt on… va… va… vaan niin ky… y… lmä, muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.
Kului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita säästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.
Aatu otti revolverinsa housuntaskusta esille ja sanoi:
—Tahdotkonyt, lemmikkini?
— Ky… y… yl… lä, minä luu… uu… len ta… ah… tov… an… i… Ah Her… ra Jumala… aijaijai… aut…!
Ja Florentiina syöksähti pystyyn ja ryöpsähti pakoon pensaikkoon.
Mutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen käsivarsien väliin.
— Pa… a… appa! huokasi hän ja vaipui vanhuksen rinnoille.
— "Pa… a… appa kai"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä hauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa, poikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista maanantaina?
Itsepäinen tyttö seisoi kuin puulla päähän lyötynä.
—Ilkiö!huudahti hän ja ryntäsi päin "maalaria".
—Armaiseni!vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi saanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla käyttämään.
— Eihän, onko semahdollista, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki sentäänjotakin, huokasi itsepäinen tyttö.
Vaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein kiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja kuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan muuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona, johon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman ytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen frakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman polttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy hänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla olevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon velkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.
Vasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois punssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä. Vasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen pyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään puolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia viinestänsä.
Sekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä nais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on riemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä uinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin yläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan kauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla riisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut neuvosmiehen Adelea.
Mutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista punssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan polkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri Suvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti kuiskata: "Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!"
Mutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa leijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta kapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.
Jonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden n.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja salin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien ruusunpunaisiin korviin.
Tummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski Juho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi, vain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti ja luottavaisesti:
— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta kysyäkseni… tutkaistakseni… tiedustellakseni… kuinka teidän mammanne voi.
Kylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen tavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren vahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä leiviskäisen nuoren naisen edessä…
Tuollaiset ristiriitaisuudet eivät ole ihmisluonteessa harvinaisia.
Toisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä oli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä oli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä keijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja Kalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen kuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja kaksi pullollista Liebfrau-milchiä.
He istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli himmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.
— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai puristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen pisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa käytetään.
— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja hiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran suloisessa läheisyydessänne.
Noin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa taikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että Johannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:
— Oi, herra Pitkänen… teidän… teidän… täytyy varoa minun viuhkaani!
Kolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten aalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa samassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli Lovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa jäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä konjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin muistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne siitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli paljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.
"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin silmiin kuin… kuin… sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin valtamereen.
Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa, ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä" ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.
Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia, huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:
"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.) Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!) Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei, enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minunrinnallani(niin, missähänsenkinpaikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) IätiomaLouisesi".
"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkässiitäpääsi. Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.
Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa? Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen toisen huuliparin oli hellittänyt, kassiinäpäse tärkeä kysymys?
Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa! Inhoittavaa!
"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensäsillätavalla, vaikka sitä lausutaantällätavalla; mutta kaikki heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise Suvantoa "Lovisaksi"…
Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.
Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle, vaalealle silkkihameelle.
Ei epäilemistäkään!Tämäse oli! — Louise,omaLouiseni! riemuitsi Johannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla syyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.
— Herra Pitkänen… Johannes… te tulette niin äkkiä, mutta minun sydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen päällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.
— Oma Louiseni, minä…
— Vait, joku tulee…
Tuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle sopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä, kookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.
— Sinä… tääl… herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei autateeskennellä… olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki.Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. —Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!
Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.
Aikain alussa taikka ainakaan heti sen jälkeen ei ymmärretty muulla tavoin päästä omistamaan sitä, mikä oli toisen omaa ja jota tahdottiin itselle, kuin lyömällä kuoliaaksi tai ainakin rökittämällä pahanpäiväiseksi omistaja ja ottamalla se väkivallalla. Tämä oli tavaranvaihdon eli kaupan kaikkein ensimmäisin muoto ja sitä nimitettiinomankädenkaupaksi.
Mutta ihmiskunta lisääntyi, kuoliaiksi lyödyillä oli sukulaisia, seuraystäviä ja viiratovereita, jotka koettivat kostaa heidän kuolemaansa, ja ihmisten tappamisesta alkoi olla hankaluuksia, sittenkin vaikka oli kuinka väkevä. Silloin pisti jonkun älyniekan päähän antaa tuon halutun tavaran omistajan elää ja tehdä hänen kanssansa sellainen suostumus, että antaa hänelle jotakin sijaan: karhunnahan vasikasta, vakallisen rukiita hameesta j.n.e. Siten oli alkanut vapaa tavarainvaihto ja sitä nimitettiin yksinkertaisesti vaankaupaksi.
Mutta ihmisellä saattaa olla omistamisen halu ja himo lähimmäisensä tavaroihin, vaikkei hänellä ole mitään millä vaihtaa. Silloin alkoivat nuoret yrittelijäät miehet valita itselleen vaimoja vanhempain herrain tyttäristä, joilla oli sellaisia tavaroita, jotka heitä viehättivät, ja tinkiä itselleen jonkun osan irtaimesta kaupantekijäisiksi. Tämä olinaimiskauppaa.
Avioliitto tuli nyt kaikkien noiden kolmen liiketavan keskustaksi ja sen kehystässä harjoitetaan vielä sekä kauppaa, naimiskauppaa että "omankädenkauppaa".
Viimein alkoi tuntua hankalalta pistää lammas taskuun lähtiessä ostamaan rintaneulaa tai ottaa härkä kainaloon mennessä hankkimaan itselleen uutta nuttua. Silloin joku nero keksi tuon tavaroitten sijasta käytettävän välikappaleen, jota sanotaan "rahaksi".
Enpä oikein tiedä, mitä siitä miehestä olisi sanottava. Hänen keksintönsä ei ole epäkäytännöllinen, mutta se on matkaansaattanut paljon harmia ja hiukan verran hyötyä.
Raha eroaa kolerasta, hammaskivusta ja kurkkumädästä siinä, että nuo viime mainitut Vaivaavat meitä enimmän silloin kun meillä niitä on, mutta raha eniten, kun meillä ei sitä ole. Taitava lääkäri voi vapauttaa meidät kaikista noista neljästä vammasta.
Rahalla saadaan ehdottoman varmasti kaikkea, mitä tämän maan päällä on, paitsi neljää pikku asiaa, nimittäin terveyttä, onnea, rakkautta ja virheetöntä hevosta. Kumminkin on raha aina hyvänä apukeinona näiden hankkimisessa, ja niidenvastikkeitavoidaan aina saada rahalla s.o. nautinnoita terveyden asemesta, päihtymystä onnen asemesta, rakastajatar ja vaimo rakkauden asemesta ja viisi sataa rautatietä hyvän hevosen, asemesta.
Luojaamme ajatellaan eniten kun ollaan hädässä, rahaa, kun sitä ei ole ja ruokaa, kun on kulunut kauvan siitä kun sitä viimeksi nähtiin.
Se, jolla on taitoa pitää rahaa arvossa, kun sitä on hänellä ja ylenkatsoo sitä, kun hänellä ei sitä ole, pääsee tavallisesti pitkälle tässä maailmassa.
"Häälyväisyyksiä" rahamarkkinoilla on tavallisesti sangen vaikea seurata, niin paljon voi kumminkin sanoa, että kun jonkun pankin osakkeet antavat yksitoista prosenttia, johtajat ovat mukana jossakin isänmaallisessa liitossa ja kassanhoitaja kuuluu liittokuntaan, silloin toinen kirjanpitäjäkin pääkonttorissa Voi olla kelpo kosija vaatimattomalle tytölle.
"Pankki" on laitos, joka laskee ulos seteleitä ja panee "sisään" vekselinväärentäjiä.
Valtakunnan vakavaraisin pankki on valtiopankki. Eipä kumminkaan ole syytä olla pahoillaan, jos on ainoastaan saatavaa kaikissa noissa muissa. Valtakunnan suosituin pankki on ostronbanken [osterimatalikko. Sanasutkaus. S.m.] Länsirannikolla.
"Yksityistä pankkia" on käytetty sangen paljon ja kauvan tässä maassa. Ennen oli se siinä, että jossakin siistimmässä laitoksessa kutsuttiin etehiseen saamaan joltakin tuttavalta selkäänsä.
"Agiolla" merkitään eroitus miljoonanomistajan vekselihyväksymyksen ja panoraamannäyttäjän lupauksen Välillä makson suorittamisesta, sitten kun hän saapuu paikkakunnalle.
"Vekseli" on soikea paperi lyhyeksi ajaksi, johon on parempi kirjoittaa pitkittäin kuin poikittain.
"Valuutta" on pätevä korvaus, joka saadaan etukäteen maksetusta rahasummasta. "Liikkuvilla valuutoilla" ymmärretään kilpa-ajohevosia ja mahtavia vävyjä rikasten kauppiasten taloissa.
Halu ja tarve saada rahoja suorittamatta valuuttaa lisääntyy sivistyksen mukana. Tämä luonnontarve se on synnyttänyt sen liike-ilmiön, jota nimitetään "lainaksi", ja jota pankeissa ja liikemiesten kesken ei koskaan ilman "vakuutta" harjoiteta. Kumminkaan ei vakaa esiintyminen ole kylliksi. Mutta "nimellä", yhden tai kahden, joilla ei mitään ole, luonnistuu kyllä, jos sinulla itselläsi on saman verran kuin heilläkin.
Se, joka yrittää "ottaa ulos" rahaa pankista niinä aikoina, jolloin pankki ei ole auki, "pannaan itse sisään".
Rahaa voidaan saada myöskin "panttia" vastaan. Mutta saada lempeä tarjoamalla vastaan ennen saatuja lemmenpantteja on mitä toivottomimpia yrityksiä.
Nuoret miehet, joilla ei ole mitään hyödyllisempää tehtävää, "avaavat jonkun liikkeen". Menettely siinä riippuu pää-asiallisesti siitä, mille vuorokauden ajalle tahtoo asettaa liikeaikansa. Öiseen aikaan tarvitaan vaan salalyhty ja kelpo tiirikka. Mutta jos liike on avattava päivällä, on katsottava, että saa luottoa jossakin ei järin kiivasluontoisella tukkukauppiaalla.
Liike-elämän nurjalla puolella näkyy yksi ja toinen pimeä kohta.
Kun halpa-arvoinen mies törkeällä tavalla kähveltää jonkun pienen summan, sanotaan sitä "varkaudeksi".
Mutta kun joku hieno mies kekloittelee sukkelalla tavalla itselleen suuret summat, niin sanotaan sitä "asioitsemisälyksi".
Sitä ajaneroitusta, mikä on sen hetken välillä, kun halutaan saada jokin tavara, ja sen hetken, jolloin tarvitsee yrittää valehtelemalla päästä sitä maksamasta, sanotaan "luotoksi". S Raakoja, hävyttömiä ihmisiä, jotka eivät suo lähimmäisensä elää, jotka onnettomuuden hetkellä urkkivat toisten talouskirjoja ja ovat laukeamaisillaan inhosta ja halpamaisuudesta, sanotaan yhteisellä nimellä "velkojiksi".
"Konkkurenssiksi" sanotaan sitä, kun joku nuori, yrittelijäs talonpoikaisrenki avaa puodin ja ostaa kankaita viidellä markalla metrin ja myy niitä neljällä. Kun tätä konkkurenssia on kestänyt jonkun aikaa, päättyy se "konkurssilla". Konkurssin kestäessä on kaikki konkkurenssi paikkakunnan ammattiveljien puolelta mahdotonta.
"Loppuunmyynnillä" ymmärretään sitä, että liikemiehen unelmat vanhentuneiden tavarain myymisestä hyväin tavarain hinnalla toteutuvat.
"Akortiksi" nimitetään sitä, kun velalliset ja velkojat sulautuvat suloiseen sopusointuun nylkeäkseen oikeuden valvojilta muut toimituspalkkiot.
"Säästöpankin" tehtävänä on säästää pitäjään mahtimiehiä Vaivautumasta kaupunkiin lainaamaan rahaa ja valmistaa "hoitajan" paikkoja oman pitäjään lapsille, jotka lukutiellä ovat horjahtaneet pois kiskoilta.
"Vekselinmakso-päivät" ovat kriitillisiä ensiluokkaisia Falbinpäiviä.
"Diskontto" on se ainoa osa jostakin vekselimäärästä, josta pankki voi olla varma, ettei sitä menetä.
"Väärät paperit" ovat tavallisesti "hyviä papereita", vaikka lainanottaja olisikin rutiköyhä, sillä hän tietää, että ellei paperia lunasteta ulos, niin ajaa hän itse sisään.
"Pesäerolla" ymmärretään vaimon oikeutta saada nauttia ilman maksua.
"Oikeuden valvoja" on virka, jonka perustamisen on aiheuttanut epäluulo toimitsijoita kohtaan, että yksin voisivat mielinmäärin tyhjentää konkurssipesän.
"Faktuura" on paperi, joka näyttää maakauppiaalle, minkä verran hän oli päissään kauppamatkustajan viime kertaa ollessa hänen luonaan.
"Hinnanalennus" on eroitus sen rajan välillä, johon asti ontahdottunylkeä lähimmäistänsä ja sen, johon asti hän onsallinutnylkeä itseään.
Ennen maailmassa käytettiin sitä myöskin hyvin edullisesti, kun oltiin tekemisissä epäpätöisten ihmisten kanssa. Silloin myytiin esim. 70 prosentin alennuksella, pidettiin huoli siitä että saatiin netto, valvottiin brutto konkurssissa, saatiin siitä 30 prosenttia jako-osuutta ja oltiin katos'alla.
"Prokura" on jotakin, jonka vaimo antaa miehelleen, kun hän viimeisen konkurssin tehtyään alkaa uudestaan harjoittaa kauppa-asioita.
"Komppanjuuni" on otus, jota kirjailijat käyttävät kauppahuoneen esimiehen vaimon viettelijänä.
"Kirjanpidoksi" nimitetään sitä kun joku taloudelliseen rappiotilaan jouduttuaan vie kladdikirjansa eräälle hoikalle miehelle, joka kuukauden kuluessa muodostaa "laissa säädetyt kaupanpitokirjat" kolmen tai neljän vuoden ajalta. Vähintäinkin yksi sellainen kyky on jokaisessa kaupungissa olemassa.
"Tilinpäätös" on jotakin, jota ei koskaan uskalleta näyttää. Jos se on ruma, niin silloin meluavat velkojat, jos se on kaunis, niin silloin tekee takseerauslautakunta tyhmyyksiä.
— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään. Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. Herakastavatharvoin tällä vuosisadalla; he myyvät itsensä, jaostaaminä en tahdo.
— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?
— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta. Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.
— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?
— Kyllä,vähäsen. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt naimisiin.
Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.
Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.
Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty ainoatakaan riviä yliopistosta.
Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin, että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies, sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.
Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin, niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen. Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin" haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.
Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.
Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan äitiänsä.
Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.
Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa, pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.
— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu metsävuohi.
— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.
— Voi,ettekönäe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme! Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä.Tulkaa!
Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä, rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.
Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin rotta satimessa ja sanoin:
— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?
—Johtoon, muttaapparaattion sama, mikä isällä on kaupungissa. Se muutetaan tänne kesäksi.
— Oh, sitten minä kippaan kaupunkiin ja lähetän vaunut ja…
— Tahdotteko mennä tällaisessa sateessa?
— Äh, eihän se ole vaarallista miehelle.
— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin kauheasti… minä kuolen.
Satoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet kokonaisen korttelin vaarainmehua.
Kun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme pitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka olivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut sisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.
— Kas, päivää, päivää!
— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin hattuani.
— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin saatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.
— Meitä on… on vaan… insinööri, ja minä… sanoi neitiseni. Meidät saavutti rajuilma…
— Ahhaa… vaiiiiniiii… i… i… n… sanoi se mamma, jonka luona olin kastanut leipää lihapataan.
— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaakävellä, arveli se mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.
— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.
Ja niin he ajoivat pois.
Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys, jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli salaperäinen merkitys.
Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia, että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.
Minä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita sikareitani.
Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa hänen lapsensa.
Minäkö?Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!
Sitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.
Ennen illan tuloa olimme kihloissa.
Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.
Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen "kokeen".
Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse, parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan näköisenä.
— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.
Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin,olihanminulla rakas Mariani, muttarahallisessasuhteessa olin typösen tyhjä.
—Eikö mitäänpelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään langeta rinnoilleni.
— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannutkaikkipois? sanoi hänen äitinsä.
Noikkasin surullisesti päätäni.
Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin. Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen. Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä hengissä.
Minä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.
Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.
Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut!Tässäoli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi!Hän, eikä kukaan muu, oli saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.
Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni: "Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle. Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."
Ja niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.
Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista vähintäinkin neljä kuolettavaa.
— Insinööri parka! sanoi tyttö.
— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!" tuumaili mamma, joka oli papin leski.
— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä! Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi tohtori minulle eilen.
Niin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen sääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä, aioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa köyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän ikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin viljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.
Mutta — he pitkittivät ulvomistaan.
— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää lankaa.
— Siunatkoon kuinka hirmuista! sanoi tyttö ja juoksi toiseen huoneeseen.
Neiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana päivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.
Ja siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni vanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitäonkyllä olemassa rakkautta maailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö itsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan koetukselle.