The Project Gutenberg eBook ofValikoima Sigurdin juttujaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valikoima Sigurdin juttujaAuthor: SigurdTranslator: Juho LaineRelease date: December 30, 2024 [eBook #74997]Language: FinnishOriginal publication: Pori: Gust. Ronelius, 1908Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valikoima Sigurdin juttujaAuthor: SigurdTranslator: Juho LaineRelease date: December 30, 2024 [eBook #74997]Language: FinnishOriginal publication: Pori: Gust. Ronelius, 1908Credits: Tapio Riikonen
Title: Valikoima Sigurdin juttuja
Author: SigurdTranslator: Juho Laine
Author: Sigurd
Translator: Juho Laine
Release date: December 30, 2024 [eBook #74997]
Language: Finnish
Original publication: Pori: Gust. Ronelius, 1908
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA ***
language: Finnish
Kirj.
Sigurd [Alfred Hedenstierna]
Suomentanut
Juho Laine
Porissa, Gust. Ronelius, 1908.
Kun pikku Jykke rupesi saamaan selkäänsä.Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi.Mitä rouvat kello yksi yöllä sanovat.Herra Pietiläisen uusi asunto.Muutamia ajatuksia lampaanpaistiviipaleen ääressä eräälläEtelä-Ruotsin rautatieasemalla.Kamreeri Anderssonin kellokokoelma.Pieni ohjaus itsemurhaajille.Itsepäinen tyttö.Kumpiko Lovisa?Hajanaisia piirteitä liike-elämästä.Minkätähden setä Visakanto jäi vanhaksipojaksi.Sopimattomaan aikaan.Hänen vaimonsa ystävättäret.Matkailija sielustaan ja sydämestään.
Herra Blombergin koira.
On ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun sellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat omia lapsia hoidettavakseen.
Meneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja hyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä tyhmyyksiä.
Mutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri sukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan kun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen viisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.
Niin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja lehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut sadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria virasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin hänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli ollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet pienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan katseensa edessä, ja toisinaan hän "tukistikin".
Ja he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli vapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei maistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä vatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa jok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston tuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.
Janne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli naimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: "Laura, siitä on suuri edesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko heidän eliniäkseen."
Erään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten muutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun, veti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: "Ei, ei!" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin jääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä kuningastiikerin kanssa.
Sillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän kaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi tuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.
Jo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit, onnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin erinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat vanhemmat.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta, kastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään "Jykkeksi".
Jykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat tapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia ympärillään.
— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten muotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.
— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita ruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.
— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme häntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.
— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän alottaa lukemista? esitti muuan setä.
— "Lukemista?" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän saa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen, kuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt oltiin, Janne?
— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa sitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan vasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.
— Mutta jos hän eitahdomaata sillä tacoin? Jos hänkirkuu? väitti muuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin oli nyt raatimiehenä Porosalmessa.
"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista". Janne ja Amalia vaan katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat suunnitelmaansa.
Mutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa muassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta hän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä ja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan mukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.
Yksi yö tehtiin kokeita "antamalla hänen huutaa kyllikseen". Mutta ensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista konserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa äidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret ihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.
Janne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman laattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka tuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka kiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi leposijansa kehdon juurella.
Pappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken nyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.
— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti järjestettyä elämää noudattamaan?
— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun "Neuvoissa nuorille äideille"… kuka tuo Vuorenharju oli?
— Pataljoonanlääkäri.
— Kenties hän itse oli vaan poikamies?
— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää melkein siltä.
Kasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja Jykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli hillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa ja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.
Mutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen kurituksensa todenteolla alkava.
— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena syntymäpäivänä.
Mutta Jykke, jolla oli asiaa kyökkiin, viis välitti muuanne menosta.
— Tule pian, taikka pappa suuttuu!
— Ujostele pappa!
— Tule heti! Muuten tottavie…
Pehmeä ja valkoinen, mutta hyvin ankara käsi tarttui hänen käsivarteensa.
— Mutta Amalia, me emme saa hemmotella lasta…
— Ei "hemmotella", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas niin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!
Kuuliainen pikku Jykke tuli heti nöyränä ja tottelevaisena.
—Näetkös, sanoi mamma riemuiten. "Lujuudella", "järkevyydellä" ja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen lapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt, oli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka mukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran vielä irvisteli piioille.
Jasinunsitä täytyy hänelle antaa, Janne, sanoi mamma.
— Niin kai, sanoi pappa.
Piiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä ainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja Jykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti neuvoa huolellisesti.
Mutta mamma yllätti hänet.
Silloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen kerta, kun sellaista sai tapahtua.
Nyt hän odotti kokonaisen päivän, mutta sitten oli asia taas ennallaan.
Silloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse saliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.
— Nyt hänen täytyy saada selkäänsä, Janne.
— Meidän täytyy asettaa varoittava esimerkki, Amalia!
—Sinuntäytyy se tehdä, Janne…
— Hm…sinullaon pehmeämpi käsi…
—Sinähänolet tottunut höyhentämään poikia?
— Niin, kyllähän… niin… mutta hän on niin surkean pieni, poloinen.
— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa.Joutuin sisälle hänen kanssaan!
— Hyvä rakas, teesinäse! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää koskaan pidä minusta sitten…
— Oletko sinämies, mitä?
— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla loppu!
— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta… älä kiivastu… Janne kulta! Häntä et saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet luunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vainvarovasti, kuuletkos!
— Vait siinä! Tule tänne, Jykke!
— Ehkä me kumminkin… tämän kerran vaan…
Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan huoneeseen.
— Hän on niinpieni, Janne.
—Vait!
Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä… Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa! Hiukkasen vaan… Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi…?
— Avaa!Minäse olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt kuoliaak…
Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:
— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt häntä?
—. Hm… näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja… hm… menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on luvannut pappallensa…
— Mitä?Etkösinä olekkaan…? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi oikea rasavilli, täytyyminunottaa hänet käsilleni.
Setä Pekkarinen on paljon kokenut, ja yhden tunnin puheleminen hänen kanssaan on yhtä hyvä kuin ottaa vihko "Pohjoismaiden perhekirjaa" mukaansa vuoteelle illoin. Hän itse on saanut monellaisia kolahduksia maailmassa, ja siitä on seurauksena, että hän Voi panna merimerkkiä vähän joka paikkaan salakallioihin elämän n.s. valtamerellä.
Muun muassa hän kerran sanoi näin:
Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Se on kaikkein kiittämättömintä, mihin ihminen voi ryhtyä. Pidä kekkereitä ystävillesi, jos sinulla siihen on varoja. Pidä heille seuraa puolisen vuorokautta, vaikka olisivat kuinka kauhean ikäviä. Kirjoita heidän vekseleihinsä ja köyhdy puti puhtaaksi heidän tähtensä, jos se sinua huvittaa. Tuon kaiken he ehkä suovat sinulle anteeksi.
Mutta älä ikinä ota heille keppipahastakaan ostaaksesi äläkä koskaan suostu panemaan kirjettä postiin heidän puolestansa.
Vielä kolmekymmentä vuotta sitten minäkin toimittelin toisten asioita, mutta minä kyllästyin siihen.
Olin kauppias Heimosen hyvä tuttava ja raatimies Tuomisen hyvä ystävä, hänen, joka söi kuoleman itselleen rautatienvihkiäisissä, tiedäthän. Kerran lienee tullut joku sykkyrä Tuomisen ja Heimosen väliseen lankaan, sillä Heimonen tapaa minut keskellä katua ja sanoa päläyttää:
— Mihinkäs nyt?
— Olen menossa Tuomiselle viemään tätä lainhuudatuskirjaa, sanon minä silloin.
Nytkös Heimonen pusertamaan espanjanruokoansa hirveästi hurjistuneen näköisenä ja sanomaan näinikään:
— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän on tuhattulimmaisin roisto, voitkin!
Ja sitten hän meni.
Kun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan lautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä tyynesti ja varovaisesti sukaisen:
— Hm… hm… ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin helkkarin pikapäinen arvosteluissaan.
— Hän onnauta, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta, tokaisee silloin Tuominen.
— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen toisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen, olet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi sanottu.
Ja niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat sattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta -arvostelusta.
Sitten seuraavana päivänä sanon Heimoselle:
— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän sinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän eilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.
Heimonen möyrähteli kuin teurastettava härkä.
Kuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat Tuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina ja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat toistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät he kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen kuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa vastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.
Nuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella. Niinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani seuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan yrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.
— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä olisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän siellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle. Keihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin uuden ostaminen tai tikkauttaminen.
— Ah, niin mielelläni! Mitä siitä saisi maksaa?
— Noh, noin seitsemän, kahdeksan markkaa hyvästä peitosta.
No, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä huudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä, ja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat minulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut peitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja tahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei kamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti peitosta, vastaa hän:
— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin, kiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja yhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.
Mutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin kauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa. Lopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili pyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.
Siten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan ja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:
— Herra Pekkarinen, te olette surmannut meidän Johanneksen!
Kun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä sokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:
— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta nyyhkyttelikin:
— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä kukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä…
Siitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin yhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö tuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa, pyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin kulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.
Sinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin enkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän, jäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko ja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan kolmekymmentä minuuttia elon aikaa.
— Voi herra Pekkarinen, hän huokasi.
Kun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin aina niin monimielisesti kuin taisin:
— Ah neitiseni!
— Tiedättekö, mitä olette tehnyt?
— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin, kyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat…
— Te olette murhannut minun elämäni onnen… Te unhotitte panna kirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin… Se on kai teillä vielä taskussanne… Antakaa tänne se!
— Neitiseni, vannonpa…
— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö te, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni, rakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen, joka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut… Oi Jumalani… me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne…
Minä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon, minä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi, ja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka käskisivät.
Ja niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella toisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti ostaa "kaunis sadan markan maksava joululahja" langolleni, niin ostin papukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata palvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta rangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle mitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.
Mutta hirmuisinta kumminkin oli… hm… no, se ei tähän kuulu… hm…
— Totta kai, kertokaa, kertokaa!
— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti rakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi ujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin, olisiko hänellä mitään toivoa…
"Ei", sanoin minä, "tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy aina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä. Joku muu vaan pilaa asian."
Mutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen hengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti nähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.
Vihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin, ajelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli. pannut hänen päänsä niin pyörälle…
Pekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja suuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.
— Se… se on kamala muisto, sanoi hän.
— Tyttö oli kova kuin timantti, tietysti?
— Eikä.
— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen kauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?
— Eikä, se oli kiltti mies, joka tarjosi mitä talossa voitiin.
— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon rakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?
— Voi, he eivät koskaan… eivät koskaan päässeet yhteen, sen pahempi!
— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema, hellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden unelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?
— Ei kumpaankaan… ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti, kolkosti eteensä.
— Mutta Jumalan nimessä sanokaahan!
— Niin… haa, se on hirmuista… kun aloin puhella tytölle sydämen hellemmistä tunteista ja… ja… tuollaisesta, niin hän kuuntelee hyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea johtopäätöksissään… aivan helkkarin liian nopea… ja… ja…
— Noo?
— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se olikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten asioita.
— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani, sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.
— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti soittokelloa.
— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut… kiljahti pikku tuomariPalmu ja syöksähti pystyyn.
— … ettet se olesinä, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.
— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias' ja pani nappejaan kiinni.
— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella, muistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles alkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.
— O… o… ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät alkoivat loistaa.
— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin ovat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää, sanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.
— No, olkoon sitten menneeksi… hm… menneeksi yhdellä höynäyksellä… mutta sitten menemmeheti, sanoi Palmu.
Mutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt pormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku "onnellinen tapaus", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi. Ja kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri päivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän lunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery seciä.
Ja kahvia y.m.
Silloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista johonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat pystyvät.
— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette? sanoi hän.
— "Hyv' iltaa!" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa hiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin valtiaalta.
Tiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan "isäntä talossaan" ja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri siltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.
— Niin, "mitäpä ne sanovat", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu, ne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat kuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta meillä, jotka istumme täällä, ei ole useintapanaoleskella ulkona renttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin…
— … niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti, naureli Rauhaniemi.
—Eikä!Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja nuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru kotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on juttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos koskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä ontoisiakeinoja… huokasi neuvosmies Vuorensalpa.
— Hyvä! Kuinkasinunsiis tekee? Maljasi, Vuorensalpa! sanoi pormestari.
— Hm… se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan… mutta nähkääs, hänellä onmuisto, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä nyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut tulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen sisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää hyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja sanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut kaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee kyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse, ja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:
— Muistatko, Albert, mikä päivä se on, joka nyt on alkanut?
Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi sanoa…
Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oisitäaikaa, Albert? Oi kuinka sinä rakastit minuasilloin!" kuiskaa hän ja hyväilee minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin kapakasta.
— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.
— Sittenminunon pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:
— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää tapahtunut sinulle?
Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.
Silloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:
— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii, ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä…
Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä, tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:
— Hyväähuomenta, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinuaeilenkiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!
— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena. Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä kemuista!
—Minunakkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee, olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:
— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja. Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla. Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.
Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:
— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?
Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla äänellä:
— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi. Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä onkaan ankaraa!
— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut raha-asiain ministeri;hänolisi kyllä pusertanut rahat irti eduskunnalta.
Nyt on Palmun vuoro.Sinunpieni lempeä enkelisi on kai itkenyt pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!
— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo: "Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta kylällä.
— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?
— Ei ikinä.
— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen ilmeensä haihtui pois.
— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen. Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa! Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kassiinäon nainen kaikessa täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut kotiin kymmenen minuutin kuluessa.
Ja niin hän meni ennen muita.
Ja kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.
Mutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:
— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.
Ja hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.
Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.
Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen puolestansa.
Lokakuun 15 päivänä.
— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan samalla hintaa.
Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!
Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä, me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia, saat uskoa.
"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit mytoloogisine kuvioineen.
"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta, joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta. Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.
Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.
Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on, makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.
Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme. Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina puoliseinään asti ulottuva.
Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki minut alakuloiseksi.
Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu, asumme ihan kuin Paratiisissa.
* * * * *
Syyskuun 1 päivänä.
— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua vuokralla kaupungissa.
Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos, muutamme kuukauden kuluttua pois.
— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.
Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä, tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle, joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa merillä.
Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas. Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava! Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.
Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja porsaita.
Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan ja juhliaan.
— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit. Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille. No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:
— Puhukaa… herra insinööri…
Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin kanssa — joululahjasta morseimelleen.
Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:
— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?
Silloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:
— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.
Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja, ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.
Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran, niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin löytääkseen elintarpeensa.
Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä, kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.
— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat pienokaisemme.
Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.
Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää" ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme mitään tekemistä.
Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä tavoin.
On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa puolenkolmatta tuntia.
Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta, joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.
Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön kuittina säännöllisestä elämästä.
Ahaa, lampaanpaistia!
Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten paremmin.
Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat minusta varsin pieneltä lohdutukselta.
Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.
Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!" huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin, julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!
Sellaista on elämä.
Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä. Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä saapusalla?
Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin, rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.
Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella, joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen, rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden. Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan rouvan vaaleanharmaalle kapalle.
— Kas härkää! kiljahti rouva.
— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta kyllä se on lammasta, sanon minä.
Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi. Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.
Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin "manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."
Luuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui vahingossa?
Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.
Mutta nälkä raivosi sisikunnassani.
Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia, joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian pääsisimme pulasta.
Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.
Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä. S.m.]
Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden ilme kasvoillani.
Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista, jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.
Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista perhetapausta.
Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä, että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.
Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella. Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys, yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin, ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin lemmikkieläintä.
Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana. Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut, enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä. Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota minä melkein pidän lievänä pilkantekona.
Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.
Kuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!
Hinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.
Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä. Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.
Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.
Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.
Sallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!
Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!
Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista eläneiden pässin jäännösten kimpussa.
Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.
Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja kymmenen äyriä.
Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään, toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.
Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika". Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin, kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää heiltä edes heidän aamukahviaan.
Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa, kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut: "Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä, ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.
Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja, neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen, mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä luottamusta.
Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus, pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta, jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta, joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä, vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina. Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.
Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa, kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon. Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta, kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja riemusta.
Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä; kellot herrastelivat noissa neljässä.
Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa esiin, osoitti kelloa ja sanoi:
Wie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]
Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin silloin pois sekä huovat että lakanat.
Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.
Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta, muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan, ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.
Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri. Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.
Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.
— Hm… anteeksi… onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja standaareja?
— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka…
— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole,ei ensinkään.
— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi tavallisia?
— Ei… ehei… no… ky… kyllä… niin no, antakaa olla! Suuri, hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa… ja… sitten pikkuruinen, viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm… anteeksi! Minun pitäisi ehtiä junalle, ja minun kelloni… Mitähän kello nyt lienee?
Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.
— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.
— Rakas muisto.
— Ette kai… hm… anteeksi… Ette kai tahtone myydä sitä?
— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.
Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon piilopaikkaan.
— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!
Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.
— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin kolmesataa kruunua.
—Ei koskaan, herra!
Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neitiHolmin huoneessa.
— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot… mitä sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?
— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.
— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä…?
—En koskaan, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain omaisuuteni.
Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta, Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin sääryksetön sukka ilman jalkaa.
Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.
— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.
Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.