The Project Gutenberg eBook ofValikoima runoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valikoima runoelmiaAuthor: Heinrich HeineTranslator: Valter JuvaRelease date: August 16, 2009 [eBook #29709]Most recently updated: January 5, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valikoima runoelmiaAuthor: Heinrich HeineTranslator: Valter JuvaRelease date: August 16, 2009 [eBook #29709]Most recently updated: January 5, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
Title: Valikoima runoelmia
Author: Heinrich HeineTranslator: Valter Juva
Author: Heinrich Heine
Translator: Valter Juva
Release date: August 16, 2009 [eBook #29709]Most recently updated: January 5, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Valikoima runoelmia
Heinrich Heine
SuomensiValter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissutYrjö Weilin 1905.
Edeltäjänsä
Heinen suomentajan
*Yliopiston lehtorin Oskar Favén'in*
(Oskar Uotilan)
suomen kielen syvän tuntijan muistolle
omistaa käännöksensä
Valter Juva
Yksityisiä Heinrich Heinen runoja on jo varsin aikaisista ajoista uudestaan ja yhä uudestaan käännetty suomeksi.
Ensimmäinen varsinainen kokoelma Heinen runoelmien suomennoksia on Oskar Uotilan. Vihko, joka ilmestyi vuonna 1887, sisälsi likemmäksi kuusikymmentä runoa, joita oli poimittu eräistä "*Buch der Lieder*" kirjan osastoista.
Viimeksi on O. Manninen julkaissut täydellisen käännöksen Heinen runosarjasta "*Deutschland, ein Wintermärchen*".
Kokoelmaan Heinen runoelmia, joka nyt tarjotaan yleisölle, on valikoitunäytteitä laajemmalta alalta, kuin Oskar Uotila vihossaan oli tehnyt.Runoja on otettu kokoelmista "*Buch der Lieder*", "*Neue Gedichte*","*Zeitgedichte*", "*Romanzero*" ja "*Letzte Gedichte*".
Etusija on luonnollisesti annettu "Buch der Lieder" kirjalle, jonka eri osastoista on tehty jotenkin tiheitä poimintoja. Muista kokoelmista näytteet ovat tilapäisempiä. Kokoelman laajuus on estänyt ottamasta muuta kuin ani harvoja näytteitä Heinen valtiollisista runoista, jotka muuten eivät suinkaan edusta vähäarvoista puolta Heinen runoudesta. Mutta tämä puoli onkin jo yleisölle osaksi tuttu O. Mannisen julkaisusta.
Tässä suomennoksessa on Oskar Uotilalta joskus lainauksia tehty, milloin yksityiskohdissa, milloin loppusoinnuissa, harvoin kokonaisissa säkeissä. Yksi runo on otettu kokonaisuudessaan Uotilan kokoelmasta. Muilta suomentajilta on tilapäisiä lainauksia tehty, Suoniolta, Aino Suoniolta ja Severi Nyman'ilta.
Käytetystä runokielestä sananen. Heine suosii kolmitavujalkoja, joita hän vapaasti supistaa kaksitavuisiksi, niin että usein jää epätietoiseksi, kumpaako jalkaa hän leikkivissä säkeissään oikeastaan pitää peruspoljentona.
Heinen tapa käyttää kolmitavujalkoja, joka alkujaan on lainaus Saksan kansanrunoudesta keskiajan lopulta, on tehnyt voittoretkensä kautta Euroopan uudemman runouden.
Suomessa, jossa nykyajan kansanrunous olisi voinut antaa mainioita ohjeita samaan suuntaan, ei tätä tapaa yleensä ole suosittu.
Suomennoksessa on usein — liiankin usein — täytynyt kielellisistä syistä laajentaa Heinen tyynestä alkavia, väijykkeitä varustavia kaksitavujalkoja, joten hänen vauhdikkaat, ilkkuvat loppusäkeensä eivät ole päässeet täyteen arvoonsa, taikka taas — Heine on vaihteleva kuin värivivahdus saippuakuplan pinnalla — on täytynyt panna runon loppusäkeisin hätiköiviä kolmitavujalkoja, silloin kuin Heine itse lopettaa runonsa ilkeän maltillisesti kaksitavujaloilla.
*Suomentaja.*
Heinrich Heine.
O, zürnt ihm nicht, der jetzt mit LiebestönenDas Herz euch rührt,Dann aber selbst das Liebste zu verhöhnenSein Lied verführt.
O, zürnt ihm nicht, wenn rasch der Wehmut-SchauerMit Spott sich tauscht.O, zürnt ihm nicht, wenn unterm Flor der TrauerEin Satyr lauscht.
O, zürnt ihm nicht, der gross im Bett der SchmerzenSein Leid bezwang,Und der, ein Held, mit fast gebrochnem HerzenNoch heiter sang.
*Hermann Kletke.*
Laulujen Kirja
Nuoria Tuskia
1.
Aamuin herään ilakoiden,Vienosuun nyt nään!Illoin uuwun vaikeroiden:Oi, ei tänäänkään!
Unetonna synkin huolinValvon pitkät yöt;Unelmissa, uinuin puolin,Teen mä päivän työt.
2.
Ma kuljen varjossa puidenVait tuskaani kantaen;Taas haaveet uinailuidenTuli hiipien mielehen.
Ken teille, te linnut taivaan,Tuon sanan nyt neuvoikaan?Oi, vait! kun kuulen sen, vaivaanSydän sortuvi uudestaan.
"Tuli neitonen lehtoa eilen,Sitä laulaen, laulellen,Ja tuuli se kantoi meillenSanan sievän ja kultaisen."
Sitä muille nyt kertoa voitte,Te viekastelijat vain;Te tuskani riistää koitte,Mut ketään en usko lain.
3.
Kätes rinnallein pane, kultani, näin: —Oi, kuuletko jyskettä syämessäin?Siell' ilkeä puumies puuhaa, oi,Hän ruumisarkkua nikkaroi.
Yöt, päivät hän takoo ja kalkuttaa;En aikoihin enää mä unta saa.Oi, kiirehtisitte, mestari vaan,Niin pääsisin joutuin nukkumaan!
4.
Vuoret, linnat katsoo tuoltaReinin tyyneen kalvohon;Purress' istun ilman huoltaSäihkekehäss' auringon.
Vaiti katson väikevesiin,Kisaa aaltoin kirmaavain;Hiljaa tunteet pyrkii esiin,Jotka kätkin rintahain.
Viehtäin viittoo laineen läikeSyvyyteen mua loistollaan;Mut sun tunnen, — päällä väike,Alla yö ja kuolo vaan.
Päällä viehkeet, oikut alla,Niin on lemmitylläkin!Hänkin mielell' armahallaHymyy suin niin suloisin.
5.
Ensin jouduin tuskaan aivan,Ei, en kestä haaveksuin;Ja ma sentään kestin vaivan, —Mut äl' liioin kysy: kuin?
6.
Kun lempi rintaa raastaaNiin nauraa tähdet taivaan,Ne nauraa ja ne haastaaSini-ilmasta maiseen vaivaan:
"Nuo ihmisraukat tuollaHe täyttä totta lempii,Ja saavat vaivoja huolla,Niin että he elää empii.
"Me vapaiks lemmestä jäimme,Min ihmisraukoille tuollaNiin turmiolliseks näimme;Siks emme voikaan kuolla."
7.
Taas kukkii mailla ja teillä,On leivonen ilmoillaan,On jälleen kevät meilläVäriloistossa, tuoksussaan.
Jo leivojen lauluun viihtyyVilu talvisten tunnelmain,Taas rinnan kaiho kiihtyy,Ja laulelen murheissain.
Soi leivon sirkutus hieno:"Miks niin olet alla päin?"Vain laulua laulelen, pieno,Jota laulan jo vuosia näin!
Sitä laulan, kun kukkii tieno,Kun sydän on toivoton;Jo mummosi mummo, sa pieno,Tän laulun kuullut on!
8.
Jo rauhan me tehdä voimme,Te kukat lemmityt.Me nauramme, ilkamoimmeJa leikimme riemuin nyt.
Sa kielo kainorintaJa ruusu, sa rusosuu,Sa neilikka tummapinta,Sa lemmikki toukokuun!
Nyt tulkaa vain, — joka kukkaaMa tervehdin innoissain;Vain reseedaa mustasukkaaEn enää kärsi lain.
9.
Yöt ja päivät runoilin ma,Mut vain tyhjää toimitin ma;Sopusointuihin ma sulin,Ja ma sentään tyhjään tulin.
10.
Sua lemmin, sylikoira,Sen kyllä tiedät kait.Sua sokurilla ma syötän,Ja sa kättäni nuolet vait.
Vain koirasta käydä tahdot,Et muuksi itseäs tee;Muut ystäväin he kaikkiNiin liiaks tekeilee.
11.
Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan,Yli pääni sen puuskat kaikki on käynyt;Mut kaikesta tuosta ei mitään näy nyt,Olen entinen ylpeä itse ihan.
Lyyrillinen välikohtaus
1.
Ihanaan aikaan Toukokuun,Kun puhkes kukkain kuori,Mun silloin sydämessäinSe heräs, lempi nuori.
Ihanaan aikaan Toukokuun,Kun lintuin laulut soivat,Ma silloin hälle virkoinTän kaihon ja sen hoivat.
2.
Mun kyynelistäni puhkeeMoni kukkakin väikkymään,Ja huokaukseni helkkyyKuin satakielten ään'.
Ja jos mua lemmit, lapsi,Saat kaikki kukkani nää,Ja ikkunas alla ainaSatakielet ne helkyttää.
3.
Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta,Joit' ennen mä lemmin, ne himmeni multa;Niit' enää en lemmi, vaikk' kukkii tieno;Tuli hieno ja pieno ja lieno jo vieno, —Hänt' itseä lemmin, lemmen tulta,Mi on kyyhky ja lilja ja ruusu ja kulta.
4.
Kun silmihis ma katselen,Niin haihtuu tuskat vaivojen;Mut suudella kun suutas saan,Niin olen terve kokonaan.
Kun rinnoilles ma painallun,Niin taivaan riemu täyttää mun;Mut lausunet: "Sua lemmin ain!"Niin katkerasti itken vain.
5.
Sun kasvos vienot, armaat näinMa unissani äskettäin,Ne on niin taivaanihanat,Mut kalvaat, tuskankalpeat.
Ja huulet vain ne rusottaa,Mut kuolo jo ne kalpeiks saa,Pian sammuu taivaankirkkaus tuo,Jost' armas silmäs tuikkeen luo.
6.
Pane poskes vasten poskeain,Niin yhtyvät kyynelvuomme!Ja rintas paina rintahain,Niin liekkien yhtyä suomme!
Kun suureen liekkihin tulvanaanNoin virtaa vedet huolen,Ja kun sinut syliini sulkea saan,Niin lemmenkaihoon kuolen!
7.
Mun sieluni kylpeä halaaNyt liljan kuvussa vain;Ja liljasta helkkyy salaaJo laulelo armaastain.
On laulussa henkeä, tulta,Kuin suukossa vienon suun,Min mulle antoi kultaIkihetkehen toivottuun.
8.
Tuhannet vuodet tuikkiiNuo tähdet paikoillaan,Ja toisihinsa katsooNe lemmenvaivoissaan.
Ne haastaa omaa kieltäänNiin ihmeen viehkeää;Ja kielimiehissä näissäEi löydy sen selvittäjää.
Mut sen tulin oppineeksi,Ja se säilyvi muistissain;Ma kielioppina käytinSydänterttuni silmiä vain.
9.
Ma laulun siivillä kannanPois, armas lemmitty, sun,Ja vien sinut Ganges-rannanSulo seutujen tuoksuhun.
Punahohteessa väikkyvä tienoSiell' untuu kuutamaan,Ja lootoskukka jo vienoVait vuottaa siskoaan.
Siell' orvokit hymyy ja huiskiiYön tähdille kujeikseen,Ja ruusut ne varkain kuiskiiTarut tuoksuvat toisilleen.
Liki hyppivät kuunnellen silloinArat kaurihit, älykkäät;Mut kaukaa humuu illoinPyhän Gangeksen kuohupäät.
Me siellä jo laskeudummeSiimeihin palmupuun,Ja lempeen tuntiummeJa riemujen uinailuun.
10.
Vain tuskaan lootoskukanSaa loisto auringon;Pää kallellaan se uinuu,Ja yö sen mielessä on.
Vain kuu on kukan sulho,Se valveille vienon saa,Ja lempeät kukkaskasvotVain kuulle se paljastaa.
Se väikkyy, säikkyy, hehkuu,Vait taivohon tuijottain;Se tuoksuu ja itkee ja värjyySulon lempensä vaivoja vain.
11.
Rein-virtaan värähdellenLuo päilyä pintaan veenTuo uljas, pyhä KöllenSiin' uljaine doomineen.
Näät doomissa kuvan ylhän,On kultanahkalla tuo;Se kaihoon tieni jylhänViel' lempeän säteen luo.
Kukat, enkelit siinä leijasYli Äiti-Neitsyen;Suu, poski ja silmä seijasOli kultani ilmeinen.
12.
On mailma tuhma, kateekas,Yhä kurjemmaks se kääntyy!Sa armas laps, sun maineestasMoni ilkkuva lausunto ääntyy.
On mailma tuhma, kateekas,Ja se hylki sun heitoksi asti;Ei tiedäkään se sun suukkojas,Miten polttavat hurmaavasti.
13.
Armas, nyt sen sanonetkin:Lietkö utukuva vaan,Joita kesän viilein hetkinLaulaja luo aivoissaan?
Ethän kai! ei tuota suutas,Silmää, joss' on tenho tuo,Sulon sievää lapsekkuuttas,Niit' ei runoniekka luo.
Veriyököt, hirmuliskot,Sepikäärmeet, pedot, kyyt,Vain nuo Louhen häijyt siskotLoivat runoniekan lyyt.
Mutta sull' on oikkus ainot,Vienon armaat kasvos nuoJa nuo katsees viekkaat, kainot, —Niit' ei runoniekka luo.
14.
Veenus-Afrodiiten-moisenaLoistoss' säihkyy armahan';Sillä hän on kainaloisenaToisen miehen morsian.
Sydän, sydän kaikkisietävä,Viha pois sa heitä vaan.Kärsi, kestä, — pikku vietäväTeki tuon vain turhuuttaan.
15.
Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin!Ikimennyt kulta! — vihaa kantaisin?Vaikk' kivihohtein säihkyy vaattehes,Ei sädekään käy yöhön sydämes.
Sen aikaa tiedän. Näin sun unissainJa synkän yön näin sydämessäs vainJa käärmeen näin, mi syö sun sydäntäs,Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.
16.
Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en; —Oi, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.Siks kuin saa kuolo sairaan sydämen,Oi, kulta, jäämme kurjiks kumpikin.
Kai pilkan nään, mi liehuu huulillas,Ja silmässäs nään uhman säihkettä,Nään ylpeyden, mi kaartaa poveas,Ja sentään kurja, kurja oot, kuin mä.
Suus tuskaan vääntyy, kun jäät yksin vaan,Nuo silmäs salaa kaihtuu kyynelin,Vait uljas poves vertyy haavojaan, —Niin, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.
17.
Ja jos tietäisi kukat pienot,Miten syämeni vertyy pois,Niin kanssani itkis vienotJa hoivaa tuskaani tois.
Ja jos tietäisi satakielet,Miten mieli on sairas tää,Niin kaikuis ilmanpieletIlolaulua virkistävää.
Ja jos tietäis tätä huoltaNuo kultatähdet vain,Ne luokseni liitäis tuoltaJo lohtuja kuiskuttain.
Tää kaikki ei kuulu heihin,Vain yksi tietää tän:Hän raasti mun repaleihin,Repi repaleiks syämeni hän.
18.
He juoruja sulle toivat,He itkivät säälin veet!Mut miss' ois sieluni hoivat,He eivät ilmaisseet.
Oli kellossa ääntä, — sen tiesi! —He puistivat päätähän;Olin häijy ja musta miesi,Ja sa uskoit kaiken tän.
Mut seikkaa häijyisintäHe eivät tienneet vain;Mä häijyintä, typerintäOlin hellinyt rinnassain.
19.
Maa kauvan kantoi talven leimaa,Mut kevät nyt juhlia arrangeeraa;Nyt hymyy luonto ja riemuiten keimaa,Mut tuo ei vaan mua intresseeraa.
Kukat tuoksuvat, kellot kaikuvat mailla,Ja linnut kuin kirjassa konverseeraa;Mut jutteluun olen halua vailla,Pää kaiken turhuutta filosofeeraa.
Olo seuroissa on niin fånimaista,Hyvä ystäväkin mua irriteeraa; —Syy siinä: he armasta vienokaista,Jota slåasin, "rouvaksi" tituleeraa.
20.
Tuoll' yksin Pohjan honkaOn kankaalla, nuivapää.Se nukkuu, valkovaippaanSen peittää hanki ja jää.
Se uinuu palmupuusta,Itämailla mi kaukana on,Mi vait ja yksin nääntyyIkipaahteessa aavikon.
21.
Ma suurten tuskain syihinTeen lauleloiset pienot;Ne nostavat siipensä hienotJa liitävät sydämyihin.
Ne jo lemmityn löysivätki,Mut pois ne jo kaihoten palaa,Ne palaa ja kaihoten salaa,Mitä kurjuutta sydän kätki.
22.
Poroporvarit juhlamielläKäy maihin ja metsiin päin;Kuin jäärät he hyppii tielläSulo luontoa tervehtäin.
He ihailee näkötorvinRomanttista maisemaa;He nauttii pitkin korvin,Kun varpunen ruikuttaa.
Mut ikkuna peitetty mullaOn mustin uutimin;Nuo aaveeni vierailullaKäy luonani päivälläkin.
Saa vanha lempeni ilmiin,Taas haudasta hiipii tää;Käy kyynelet sille silmiin,Ja mieleni viehkeäks jää.
23.
Ja poika lempii neittä,Mi toista on katsellut;Mut toinen se lempii toistaJa on hänet kihlannut.
Heti neito kiusalla ottaaEns parhaan miehen noin,Mi vastaan tupsahti tiellä;Nyt poika on onnetoin.
Tuo vanha juttu on vainen,Mut aina se uudeks saa;Ja kelle noin kävi juuri,Sydän hältä se ratkeaa.
24.
Kun laulun soivan kuulen,Min muinoin lauloi hän,Niin tuskasta melkein luulenTän sydämen särkyvän.
Mun vie jokin kumma kaipuuPois metsiin, vuorillen;Siell' itkuun kaiho haipuuTää ylenpalttinen.
25.
Luo katseensa kukat kaikkiPäin taivasta säihkyvää;Nuo vuolahat virrat kaikkiMeren säihkyvän helmahan jää.
Ne liitävät lauluni kaikkiLuo kultani säihkyvän sun, —Pois kanssanne itkuni viekää,Te murheiset lauluni mun!
26.
Ma unta kuninkaanlapsesta näin,Min kasvot kalpeina hohti;Puun siimeess' istuimme vierekkäin,Ja hän painui rintaani kohti.
"En tahdo isäs purppuraa,En timanttikruunua varmaan,En tahdo kultaista valtikkaa,Sua itseäs tahdon, armaan'."
Hän päätään puisti: ""Ei käy se päin,Mun peittää haudan multa,Ja öin mä vain tulen luokses näin,Kun niin sua lemmin, kulta.""
27.
Me, lemmitty, venhossa kahdenVait istuimme haaveillen.Oli yö, ja laskimme hahdenYli aavain usvaisten.
Oli henkiensaari tiellä,Min kuutamo loistoon loi;Soi sävel vienoinen siellä,Sumusarjat ne karkeloi.
Yhä vienommin sointui tenhoJa värjyi hämäriin;Mut sivutse vain ui venhoMeren aavoja toivottomiin.
28.
Taas valkokäsi vilkkuu,Min vanhat sadut toi,Nyt hilkkuu ja nyt kilkkuuJa taikamailta soi,
Miss' suuret kukat kuiskiiYön tenhoon lempeäänJa toisillensa huiskiiHäämietteet mielessään; —
Miss' ikihongat huohuu,Kuin hymni huminois,Ja lähteen suihku kuohuu,Kuin tanssin sävel sois; —
Mut lemmenlaulut kaikaaNiin ihmeen suloiseen,Ja kaikk' on sulo taikaa,Mi hurmaa ihmeineen!
Jos sinne tulla voisin!Siell' elpyis sydämen',Siell' ilman huolta oisinJa vapaa, riemuinen!
Tuon toivon maan ja uskonNään usein unissain;Mut säihkeess' aamuruskonKaikk' usviin haihtuu vain.
29.
Sua lemmin, lemmin mä vieläkin,Ja mailma jos raukeaisi,Sen raunioista ilmoihinViel' lempeni lieskahtaisi.
30.
Mun lempeni lieska tummaSe säihkyy loistossaan,Kuin tarina kaihosa, kumma,Suviöin jota kerrotaan.
"Vait taikapuiston tielläNyt astuvat nuoret nuo;Satakielet ne laulavat siellä,Kun siimehet valoon luo.
"Sydän kylmä on neidon nuoren,On ritari polvillaan.Tuli silloin peikko vuoren, —Läks neito kaikkoamaan.
"Ja ritari veriin raukee,Käy peikko kammiohon." —Kun hautani kerran aukee,Niin tarina loppunut on.
31.
He suutuksiin mun saivatJa kiukkuun kalpeaan,Nuo toiset lemmellänsä,Taas toiset vihallaan.
He leivän myrkytti multa,Kaas sappea juotavaan,Nuo toiset lemmellänsä,Taas toiset vihallaan.
Mut ken toi kiukkujen kiukutJa suutusten murheen tän,Mua ei hän vihannut koskaan,Eik' koskaan lempinyt hän.
32.
Teepöydässä seura hienoTies lemmestä paljonkin.Oli naisissa tunnelma vienoJa herroissa esteettisin.
"Tosi lempi on plaatonilainen",Hovineuvos jankutti siin.Hymy rouvan on iroonimainen,Mut sentään hän huokas: "niin!"
Ja rovasti puhki ja henki:"Jos lemmimme aistillisiks,Niin tärvimme terveydenki."Heti songersi neiti: "ah, — miks?"
Ääns kreivitär kaihokielin:"Oi, lempi on *une passion*!"Lasin tarjosi viehkein mielin:"Se on teille, herra Baron."
Sija tuoss' oli jouten ainoin,Miks siinä et istunut?Ja oisit suin niin kainoinSun lempeäs kertoillut.
33.
Ovat myrkkyä lauluni täynnä —Miten toisin olla voi?Sä itsehän vuodatit myrkyn,Min raitis rintani joi.
Ovat myrkkyä lauluni täynnä —Miten toisin olla voi?On rinnassain moni käärmeJa sa itse, kultani, oi!
34.
Ma vanhaa untani jälleen näin:Ens yö oli toukokuuta,Puun siimeess' istuimme vierekkäinJa vannoimme uskollisuutta.
Me vannottelimme ja vannoimme niin,Me itkimme riemuiten, surren;Ja ettei jäis valat unhoksiin,Mua sormehen näykkäsit purren.
Oi, lemmitty kirkassilmäinen,Sua näykkäsuista piikaa!Kai asiaan kuului vannominen,Mut näykkiminen oli liikaa.
35.
Ma vuoren huipulla seisonJa tuntehikkaaksi saan."Oi, jos ma lintu oisin!"Ma huokaan ja huokaan vaan.
Jos siivekäs pääsky oisin,Niin lentäisin luokses pois,Ja pesäni pieni mullaSun ikkunassas ois.
Jos satakieli ma oisin,Niin lentäisin luokses pois,Ja sulle lauluni illoinNe lehmuksen siimeistä sois.
Mut jos ma pöllö oisin,Heti lentäisin rinnoilles;Sä pöllöjä suosit ja terveeksTeet tuskat pöllöjes.
36.
Ma unissani itkin,Näin hautasi unissain.Ma nousin, ja vielä kyynelSe virtasi poskillain.
Ma unissani itkin,Näin unta, sä hylkäsit mun.Ma nousin ja muistoja itkinSun, kauvan kaivatun.
Ma unissani itkin,Sa taas olit ystäväin.Ma nousin, ja vieläkin juokseeTää kyynelvirta näin.
37.
Jo lentää tähti tuoltaAlas taivaalta säihkeestään!Se lemmen tähti lienee,Min katoovaksi nään!
Jo nuoresta omenapuustaMoni kukka ja lehti läks.Jo saapuu ilkkuva tuuli,Ja ne jää sen heiteltäväks.
Suuss' salmen joutsen joikuuJa soutaa yksikseen,Ja hiljemmin yhä laulainSe vaipuu hautaan veen.
Niin hämärtyy ja tyyntyy!Pois lehdet jo liitivät kait,On sirpaleiks särkynyt tähti,Ja joutsenlaulu on vait.
38.
Tien ristiin haudatuks joutuu,Kun itsensä surmas ken;On sininen kukka siellä,Suursyntisen kellonen.
Tien ristiss' seisoin ja itkin;Yö kylmi aaveinen.Kuun hohteessa verkkaan heiluiSuursyntisen kellonen.
39.
Nuo vanhat, pahat laulutJa häijyt unet nuo,Me nyt ne haudatkaamme;Sa suuri arkku tuo.
Jos jotain arkkuun lasken,Mut se jää myöhempään;Ei Heidelbergin ammeNyt siihen riittäiskään.
Ja kuolinpaari vankkaTuo paksu, mahdoton,Ja pitempi se olkoon,Kuin Mainzin silta on.
Hae kakstoista jättiläistä,Joill' olkoot olkapäät,Kuin Pyhän Kristofin, jonkaSa Reinin Kölnissä näät.
He arkun jo pois saa kantaaJa mereen sen upottaa;Jos suuri onkin arkku,Se suuren haudan saa.
Mut miksi on niin suuriJa raskas arkku tää?Ma lempeni siihen laskenJa kaikki tuskani nää.
Kotiintulo
1.
En tiedä, kuinkahan lienee,Kun murhe mun valtaa näin;Sen vanha tarina tiennee,Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,Rein-virta tyynenä on;Vain vuoren huippuhun heittyySäde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori,Tuoll' yllä, kaunis maan,Ja kultasäihkeessä suoriHän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,Vain laulua laulellen;Sen sävel on unhottu ammoinJa on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltäSaa hurjahan kaihoon tuo;Hän ei näe kallionkieltä,Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansaVeet venhon ja laivurin vei,Ja sen tenholaulullansaOn tehnyt Lorelei.
2.
On sydän, sydän synkkä,Sees ilma on toukokuun;Ma vanhan patterin päälläOlen varjossa lehmuspuun.
Tuoss' alla kaivanto kirkasOn kaupungin hiljaisen;Siin' ohjaa ruhtaan poikaJa onkii viheltäen.
Mut vastassa hauskasti väikkyyEri ryhmissä kirjavat maat,Huvihuoneet ja puistot ja rahvasJa karja ja niityt ja haat.
Tytöt pyykkiä valkaisuttaaJa nurmella ilakoi;Helohelmiä mylly sinkooJa kaukaa jumisten soi.
Tuoss' alla harmaan torninOn vahtikoppi pien';Punatakkinen, ryhdikäs poikaSiin' astuu, täsmii tien.
Hän leikkii musketin kanssa,Mi välkkyy aamuhun,Hän kunniat tekee, seisoo, —Ma soisin, hän ampuis mun.
3.
Kun matkalla sattumaltaMa kultani perheen näin,Isä, äiti ja pikku-siskoMun tunsivat tervehtäin.
He kysyi, kuink' olin voinut,Taas samassa vakuuttain,Ett' en mä muuttunut ollut,Mut ett' olin kalvas vain.
Ma tiedustin tädit ja mummotJa pitkäpiimäiset muut;Ja ma pentua kysyin, jonkaNiin kiltisti luskutti luut.
Myös naitua kultaa ma kysyin,Noin sivumennen vaan;Sain ystävällisen tiedon,Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloinJa sievästi sammalsin,Ett' terveiset lämpimät multaHe veisivät tuhansin.
Huus pikku-sisko väliin:"Siro pentuni, kiltti niin,On suureks ja hulluks tullut,Ja Reiniin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta,Jos lainkin naurahtaa;Sama silmien isku on hällä,Mi mun niin kurjaksi saa.
4.
Kalarannalla istuimme siinäJa merta katseltiin;Nuo iltausvat nousiJa täyttyi avariin.
Jo majakan loistot syttyiJa synnytti välkevyön,Ja viimein kaukaa nähtiinViel' laiva retkillä yön.
Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt,Merimiehet ja niiden työ,Kuink' keskellä taivasta, vettäLyö tuskaks ja riemuksi lyö.
Tuli puheeksi kaukaiset rannat,Maat etelän, pohjolan,Miten kummat on mailman kansat,Ja on kummia tapoja maan.
On Intiass' säihke ja tuoksu,Ja kukkii aarniopuu,Siell' ihmiset untelot, kauniitHe lootosta polvistuu.
Lapin-äijät on rähjäiset, pienet,Päät litteät, luisevat luut;He kurkkivat tulta ja paistaaMerirosvoja irvissä suut.
Tytöt kuunteli hartahasti,Ja ma viimein vait olin niin;Ei laivaa näkynyt enää,Hävis kaikki jo hämäriin.
5.
Sa kaunis saaren tyttö,Tuo venhees rantaan päin;Sa tänne nyt luokseni istu,Niin haastamme käsikkäin.
Pääs syäntäni vastaan paina,Älä niin mua pelkää vaan;Joka päivähän itses uskotMeren valtaan raivoisaan.
On syämeni myös meri suuri,Meri vuosten, luoteitten,Ja monikin kaunis helmiMyös piilee pohjassa sen.
6.
Ja kuu on noussut vasta,Se merta valaisee;Ma syleilen armasta lasta,Ja sydämet sykkielee.
Ma hempeen sulo huultenJään rannalle uinuksiin;"Mitä kuuntelet pauhua tuulten?Miks värjyvi kätes niin?"
""Se ei ole pauhua tuulen,Veenneitojen laulu se on;Ma siskoni äänen kuulen,Mi vaipui aaltohon.""
7.
Mustiin pilviin peitettyinäNukkuu taatot ylhän taivon,Ja me heidän kuorsatessaanKestää saamme säitten raivon.
Raivomyrsky! Säät ne riehuu,Laivaraukkaa puskee, puistaa. —Ken nyt tuulet hillitsevi,Herrattomat aallot suistaa!
En voi estää, että myrskyy,Että laineet töytää laivaan,Ja ma kääriydyn jo vaippaan,Maataksein kuin taatot taivaan.
8.
Jo tuulelle nostaa lakkiaanNuo lakkipäiset tyrskyt!Se aaltoja pieksää vimmoissaan,Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.
Meit' uhkaa musta pilven vyö,Veet virtana valuu rankkaan;On kuin jo meri ja vanha yöTaas yhtyis alkusankkaan.
Mut lokki, mastohon kieppoutuin,Vain kirkuu, kuin riivattu oisi;Se väippyy siinä ja surkein suinNyt meille tuhoa toisi.
9.
Kun varhain sivu huoneesKäyn aamua henkimään,On riemuni, armas lapsi,Kun ikkunassa sun nään.
Mua mustat silmäsi tutkii, —Kai tuota katsees ties:"Ken liet, mikä sulla on vaiva,Sa vieras, sairas mies?"
Olen laulaja saksalainenJa kuuluja Saksanmaan;Kun mainitaan nimet parhaat,Myös mun se mainitaan.
Mikä vaivani, lapsi, — sen tietääMoni miehiä Saksanmaan;Kun mainitaan pahin tuska,Myös mun se mainitaan.
10.
Loi ilta mereen hohdettaanSen viime välähdyksin;Kalarantahan jäimme istumaan,Me istuimme vait ja yksin.
Ja usvat häilyi, kuohui veet,Vait lokki väippyen lensi,Ja armaat, suuret kyyneleetKirkkaina silmiis ensi.
Näin niiden putoovan kädellesJa vaivuin jalkais juureen;Pois kyynelet valkokätösesJoin tuskain sääliin suureen.
Siit' asti ruumiini riutuu näin,Ja ma kuolen kaihoon vainen; —Hän kyynelillään kylmin päinMinut myrkytti, onneton nainen.
11.
Veenpiirin takaa kaukaaKuin kangastus ilmaantui,Ja kaupunki torninensaSiin' iltausvissa ui.
Saa kostea ilmanhenkiVeet harmaat liikkumaan;Vait murheista kulkua soutaaMua laivuri purressaan.
Viel' aurinko kerran nouseeVeen pinnasta ilmoihin;Sen säihkeessä nään mä paikan,Miss' armahan hukkasin.
12.
Ja neito huoneessa nukkui,Kuu sisään säteensä loi;Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui,Ja valssinsävel soi.
"Toki ikkunasta ma katson,Ken untani häiritsee."On kuolleen luuranko siellä,Ja se soittaen laulelee.
""Sa lupasit tanssiin tulla,Mut söitpäs sanasi vaan;Tule pois! nyt tanssit on tänään,Ja ne tanssit on kirkkomaan.""
Se neidon hurmas ja huimas,Hänet huoneesta viehättäin;Hän ruottoa seuras, mi soittainLäks käymähän eelläpäin.
Se soitti ja tanssi ja hyppiJa kalkutti nikamiaan,Ja se nyökkyi ja nyökkyi kalloKuun hohteessa kamalaan.
13.
Mä synkissä haaveiluissaHänen kuvaansa katselin,Ja salaa armaat kasvotNe elää jo alkoikin.
Ja hymy ihmeen hienoJo huulille ilmaantui;Kuin kaihokyynelissäHänen silmänsä kirkkaat ui.
Myös multa kyynelet virtasPois pitkin poskia mun, —Ja, oi, en uskoa saata,Ett' tottakin hukkasin sun!
14.
Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa,Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa,Ma kannan kantamattomia, vaivaanJo sortuu sydän-kulta.
Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää!Sa tahdoit hurjan onnellinen olla,Tai kurjan kurja, sydän ylpeä,Ja olet kurjan kurja.
15.
Mitä tiennee ainoa kyynel,Mi silmää kaihtaa näin?Se entisaioilta vieläOn jäljellä silmässäin.
Oli kirkkaita siskoja sillä,Mut kaikki on haihtuneet;Oi, tuskien, riemujen kanssayötuulehen haipui veet.
Ja usvihin haipui tuikeMyös sinitähtösten,Mi mulle riemut ja tuskatOn hymyillyt mielehen.
Oi, myöshän itse lempiSe haihtui, kaihtui pois!Tää vanha, ainoa kyynelSe myös jo haipua vois!
16.
He toisiaan lempi, mut siitäEi hiiskunut kumpikaan;Niin vihoin he toisiinsa katsoiJa riutuivat rakkauttaan.
Ja jo eroon he joutui ja enääNäki toisensa unessa vaan;Oli aikaa he kuolleet ja tuskinSitä itse he aavistikaan.
17.
Syysillan kelmeä täyskuuSe katsoo pilvistään;Liki hiljaista kirkkomaataOn pappila yksinään.
Siell' äiti Sanaa lukee,Ulos poika se tuijottaa,Ja tytär vanhempi uinuu,Mut nuorempi virkatuks saa:
"Voi, taivas, päiviä näitä,Miten nuhjuvat hiljalleen!Vain keitä kun hautaan vievät,Saa jotain nähdäkseen."
Ylös kirjasta katsoi äiti:"Ei erhetyt, — tiedän mä, kaksOn kuollut, siitä kun vietiinSun isäs haudattavaks."
Tytär vanhempi haukottelee:"En tänne mä nälkään jää,Menen huomenna kreivin luokse,Hän on rikas ja pyörällä pää."
Mut poika naurun päästää:"Viis sissiä Tähdessä juo,He kultaa laittaa, ja heiltäPian taitoja tää mies tuo."
Jo äiti raamatun nakkaaPojan laihoihin nystyriin:"Vai vieläkö, häijy henki,Jäät maantierosvoks niin!"
Soi koputus ikkunalasiin,Käden näkee he viittovan:Isä-vainaja siinä seisooPyhäviitassa saarnaajan.
18.
Kun pirua huusin, hän saapuikin,Ja mun hän sai ihan ihmeihin;Ei ruma hän ollut, ei rampakaan,Mies hauska ja hieno kerrassaan.Hän mies on parhaissa voimissansa,Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa.Hän taitava diplomaatti on,Ja hän selvitti kirkon ja valtion.On kalvas hiukan, mut niin käy noidenSanskriitin ja Hegelin tutkijoiden.Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.
On kritikoimasta muuten hän laannut,Näet toimen tän oli huostaansa saanutHänen mainio mummonsa Hekatee.Hän juridiikkaani kehui kovin,Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin.Ja ystävyys, jota osoitin,Oli kallis hälle, ja syystäkin,Ja hän tiedusti, eikö viime vuonnaJo kohdattu Espanjan lähetin luona?Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu,Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.
19.
Nuo pyhät kuninkaat itämaanHe tiedusti kulkeissansa:"Kai tästä tie käy Betlehemiin,Rakas vanha ja nuori kansa?"
Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan,Ja kuninkaat eelleen kulki;He seuras tähteä tuikkivaa,Mi vienona leimahti julki.
Yli Joosefin huoneen se seisattui,He käy yli kynnyshirren;Ja karja se mylvi, ja itki laps,Pyhät kuninkaat alkoivat virren.
20.
Kaks lasta oltiin, lapsi,Kaks pientä, rattoisaa;Me ryömimme kanakoppiinJa piilimme olkien taa.
Kuin kanat kotkotimme,Ja siinä jos kulki ken, —"Kykerikyy!" hän luuliNyt kukon lauluksi sen.
Oli arkku kartanolla,Sen seinät paperoin,Me muutimme sinne, ja oltiinMuka ylhäisöperhe noin.
Ja naapurin vanha kissaTuli aina vieraisiin;Heti kumarrus, niiaus sille,Ja siinäkös kursailtiin.
Sen vointia tiedustimme,Osanottoa teeskellen;Moni vanha kissa on kuullutNuo lauseemme jälkeen sen.
Myös haastoimme järkevästi,Kuink' aiat muuttuu näin,Miten nuoruudessamme kaikkiOli toisin ja paremmin päin;
Miten lempi ja usko ja hyveetJo mailmasta katoaa,Miten kahvin hinnat on nousseet,Ja rahaa ei nähdä saa! — — —
On poissa jo lastenleikit,Pois kaikki vierähtää,Raha, mailma ja aika, — ja sinneHyve, lempi ja usko jää!
21.
On sydän raskas, kaihomielläMä entisaikaa muistelen;Ol' ennen maassa rauha vieläJa ihmiselo herttainen.
Nyt kaikki on kuin nurin vainen,Sä nälkää näät, teet kilvoin työs!On kuollut isä taivahainen,Ja perkele on vainaa myös.
Ja kaikki on niin kylmää, jäistä,Niin synkkää, nurjaa, kiperää;Jos ei ois lemmen kipinäistä,Ties, kuinka oikein kestäis nää!
22.
Kuin kukka olet kaino,Niin kuulas, vienoinen;Sua katselen ja kaihoMun hiipii mielehen.
Mun on, kuin rukoilla täytyisMun vait käsi kutreillas,Ett' aina sa oisit, vieno,Niin kaino ja kuulakas.
23.
Laps, se ois vain turmiokses,Ja ma niin koin järjestellä,Ettei mulle hellään hehkuisKoskaan enää lempes hellä.
Mut kun onnistuinkin siinä,Sitä usein melkein itkin,Ja ma usein mietin sentään:Jos mua sentään lempisitkin!
24.
Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis,Mitä tuskia rinta sulki?Vai tahdot, että ylväs suuTois nöyrät pyynnöt julki?
Oi, liian ylvääks jäi tää suu,Se suudella, leikkiä sai vaan;Se sanan ilkkuvan lausua vois,Kun kuolen lemmenvaivaan.
25.
Ma tahdoin luokses tullaJa viipyä rinnallas;Ei ollut aikaa sullaSun kaikilta toimiltas.
Ma lausuin sieluni innoin:"Sua yksin mä lemmin ain!"Sa nauroit täysin rinnoinJa pilkoin niiasit vain.
Sä vielä kiihdytit, kulta,Mun lemmenmurheitan',Ja viimein sä kielsit multamyös lähtösuudelman.
En itseän' ammu varmaan,Vaikk' asiat on huonosti päin!Tän kaiken, tiedä, armaan',Jo kerran ennenkin näin.
26.
Elo, mailma on liian hajanainen, —Jos professoreihimme lähtisin vainen!Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin.Elon laittavat kuntoon ja systeemiin,Yömyssyineen ja viittansa tupsuinHe luomisen aukot tukkivat kiin.
27.
On illalla vieraita heillä,Talo tulten säihkeessä on.Nään kirkkaassa ikkunassaUtuvartalon liikunnon.
Sä et mua nää, tääll' yössäOlen alhaalla yksin vain;Et myös, et myös sä nähdäVoi öiseen rintahain.
Sua öinen rintani lempii,Se lempii ja ratkee, oi!Se värjyy ja vertyy kuiviin,Mut et sitä nähdä voi.
28.
Ma soisin, ett' yhteen sanaanKoko tuskani mahtua vois,Sen hauskoille tuulille heitän,Ne hauskasti vie sen pois.
Ne luokses, lemmitty, vievätTuon sanan tuskaisen;Sa kuulet sen joka hetki,Joka paikassa kuulet sen.
Ja kun olet uinunut yöksi,Kun tuskin on silmäs kiin,Sua ahdistain sana seuraaSun uniis sikeimpiin.
29.
On timantit sulla ja helmet,Mitä ihminen pyytää voi,On ihanimmat silmäs, —Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäis ihanuuttaNyt uljas joukko soiIkilaulujen ihmeellisten, —Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäs ihanaisetNe turmion mulle toi,Ja onneni juurin ne raasti, —Mitä vielä sä mielit, oi!
30.
Kellä ensi lempi, hän onToiveittakin kuningas;Ken se lempii toisen kerranToivotonna, narri on.
Niinpä, narri, — jälleen lemminVastalempeä mä vailla;Päivä, kuu ja tähdet nauraa,Ja ma nauran myös — ja kuolen.
31.
Tiesi, minne lie tuo huimaTyttö päässyt majoihin;Kiroillen ma sadesäässäJuoksen halki kaupungin.
Majapaikast' toiseen tässäOlen päivän hypännyt,Suurisuilta viinureiltaTurhaan häntä kysellyt.
Silloin nään sun ikkunassa,Ja sa viitot, naurat niin.Tiesinkös sun majaan käyväsEnsi luokan hotelliin!
32.
Mikä valhe suudelmissas!Miten hurmaa teeskelys!Sulo pikku petoksissas,Suloisempi pettymys!
Miten väistänetkin, armaan',Tiedän, minkä sallit sä!Mitä vannot, uskon varmaan,Mitä uskot, vannon mä.
33.
Lumivalkeille olkapäillesMä pääni painaa saan,Ja varkain kuuntelen, minneKäy sydämes kallistumaan.
Nuo sini-husaarit soittaaJa tulee portilta päin;Mun huomenna aikoo heittääSydänterttuni, ystäväin.
Ja jos minut huomenna heität,Niin viel' olet tänään mun,Ja armaassa syleilyssäsSitä vienommin uneksun.
34.
Nuo sini-husaarit soittaaJa lähtee portista pois:Tulen luoksesi, kulta, ja tässäNyt ruusuvihko ois.
Oli nuo koko hurjat kestit!Sotamiestä kuin vitsaus!Myös sydämessäs sullaOli täysi majoitus.
35.
Mut kastraatit ne voihkii,Kun läksin mä laulamaan;Ne voihkii ja ne oihkii:"Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivatNuo äänöset pienoiset,Kuin kristalli ne soivat,Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivanJa lempivän hekkumaa;Ja naiset itkuun aivanTuo taidenautinto saa.
Suomentanut *Oskar Uotila*.
36.
Valleilla on SalamankanIlma leutoa ja lauhaa;Siellä armaan Donnan kanssaNautin suvi-illan rauhaa.
Kaunokaisen norjaa varttaKäsivarsin kiedon vankkaan,Sormin autuain ma tunnen,Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.
Mutta lehmuksista kuuluuKuiske, tuskallinen melkein;Synkkä vuo tuoll' alla kuohuuHäijyin, kovanonnen elkein.
"Ah, Sennora, aavistan sen,Religat[1] saan tästä kyllä;Salamankan valleill' oommeViime kerran kävelyllä."
[1] Erot yliopistosta.
37.
Hämyään luo kesäiltaYli metsäin, kukkaniittyin;Kultakuu se hoivaa tuodenKatsoo maahan taivahilta.
Puron luona oikut ilkkuu;Matkamies voi loiskeen kuulla,Jokin henkii siimehissä,Vetten vyössä jotain vilkkuu.
Siinä vetten suvannossaSalaa kylpee keijo kaino;Olkapää ja valkokaulaVienoon hohtaa kuutamossa.
38.
Yö on vierahilla mailla, —Jalka raskas, sairas mielen';Silloin siunauksen laillaSulo kuu se loistaa tiellen'.
Sulo kuu, sun sätees saivatÖiset kauhut kaikoksihin;Mielestäni haihtuu vaivat,Silmä heltyy kyynelihin.
39.
On kuolo kylmä, kolkko yö,Ja elo vilpas päivä on.Jo hämyy, uneen vaivun,Mun uuvutti päivän työ.
Yli hautani lehmus huminoi,Miss' satakieli laulelee;Soi laulussa lempi, lempi,Sen uinuja kuulla voi.
Romansseja
Pekka Parka.
1.
Ja Hannu ja Kerttu tanssivat vaan,Ja silmät ne säihkyy armaat.On Pekka vait, ei liikukaan,Ja kasvot on tuhkanharmaat.
Ja Hannu nyt Kertun sulhanen on,Koruvaatteissa viettää he häitä.Mut Pekka parka työpuvuss' onJa puree kynttensä päitä.
Ja Pekka ääntävi alla päinJa katsoo murhein noita:"Oi, jollen ois toki järkevä näin,Täss' syntyis turmioita."
2.
"Lyö tuska rintaa ahdistain,Kuin palkeet särkis pajaa;Jos minne vain ma työhön sain,Se pois mun sieltä ajaa.
"Luo lemmityn se vie mun ain,Kuin vois mua Kerttu lientää;Mut kun ma nään nuo silmät vain,Taas pois mun täytyy rientää.
"Ma vuoren huiput kaikki hain,Siell' yksin käydä pyyhkin;Ja vait kun seison murheissain,Niin seison vait ja nyyhkin."
3.
Käy Pekka parka kähnystäin,Kuin haamu, arkaan, alla päin.Ja kadulla kun kalvaan näät,Niin seisomaan sa melkein jäät.
Jää tytöt kuiskuin kaivon luo:"Kai haudastaan on noussut tuo?"Ei, neidot, näin on laita tän:Käy vasta hautaan maata hän.
Hän kullastaan on pettynyt,Siks paras päästä hautaan nyt,Näet parhaan rauhan lepo tuo,Mi unta mailman loppuun suo.
Krenatöörit.
Krenatööriä kaks käy Ranskaan päin,Oli kumpikin Venäjän vanki.Mut kun he pääsevät Saksaan näin,He sieltä ei lähtöön hanki.
He murheita kuulivat Ranskasta juur:Peri hukka jo voittajanki,Oli lyöty ja pirstottu armeija suur, —Ja keisari, keisari vanki.
Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain,Kun tiedot surkeat saavat;Ja toinen ääns: "Oi, tuskiain,Miten polttavat vanhat haavat!"
Mut toinen ääns: "Taru loppuun soi,Ja voisin kanssas kuolla,Mut mulla on vaimo ja lapset, oi,Jotk' kaukana nääntyy tuolla."
"Ma vaimosta viis, ma lapsista viis,Voin uhrata rakkaimmanki;Jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, —Oi, keisari, keisari vanki!
"Suo mulle palvelus viimeisin,Jos nyt tää päättyy vaiva;Ota kanssasi Ranskaan ruumihin',Sa hautani Ranskaan kaiva.
"Tää kunniaristi rinnalleinSa pannos arkkuun myötäJa laske pyssy viereheinJa miekka vyölle vyötä.
"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan,Kuni vartia korvin vaisuin,Kunis tykkien jyskehen kuulla saanJa kapsetta ratsujen raisuin.
"Yli hautani keisari ratsastaa,Ma huomaan joukkojen ahdon;Taas haudasta nousen ja puolustaaSua, keisari, keisari tahdon!"
Viesti.
Hoi! ylös joutuin, asemies,Sä hyppää satulaan!Ja kiidä linnaan Duncan'inPois halki salomaan!
Ja talliin hiivi, — istu vait,Siks kuin sa rengin näät.Niin kysy: "kumman tyttärenOn kuninkaalla häät?"
Ja jos hän vastaa: "tumman on,"Tuo viesti joutuinen.Mut jos hän vastaa: "vaalean,"Ei lie niin kiire sen.
Käy silloin köysimiehen luoJa nuora valitse,Ja tule verkkaan, vaiti vaanTuo mulle käteen se.
Belsassar.
Jo keskiyö se eessä on,Ja vait jo nukkuu Babylon.
Mut kuninkaanlinnass' yksin vaanTulet väikkyvät vielä ja meluillaan.
Belsassar juhlasalissaanNyt jatkaa juhla-atriataan.
Sotaseurue loistossa säihkyilee,Ja viini maljoissa läikkyilee.
Ne kilkkuvat, maljat, he riemuiten juo;On tuitun valtijan mieliksi tuo.
Jo kuninkaan posket hehkuaa,Ja viini mielen huimaks saa.
Ja hurjaks siinä huimaantuinJumaluutta hän herjaa syntisin suin.
Hän pöyhkien herjaa, röyhkeäpää,Ja joukkue riemuiten räyhähtää.
On kuningas käskyn lennättänyt;Hovipoika on juossut ja palaa nyt.
Hän kultia päällään kantaen tuo;On Jehovan temppelin ryöstöjä nuo.
Käsin riettain kuningas tempas niinPyhän maljan, mi reunaansa täytettiin.
Ja hän äkkiä tyhjensi pohjaan sen,Suu vaahdossa huusi nyt ylpeillen:
"Sua, pikku Jehova, halveksin, —Olen yksin valtija Baabelin!"
Mut tuskin soi sanat kauheat nää,Niin salaa häntä jo peljättää.
Myös räikeä nauru mykkenee;Vain kuolonhiljaus vallitsee.
Ja katso! ja katso! seinällenKäy esiin kuin sormet ihmisen.
Ja ne seinään piirtää, piirustaaTulikirjoitusta ja katoaa.
Jääjäykkänä istuu kuningas,Ja muoto on kalman kalvakas.
Sotaseurue kauhuun karmistuuJa istuu vait ja ääneti suu.
Käy tietäjät esiin, — ei yksikäänTulimerkkejä pysty selittämään.
— Belsassarin, ennenkun loppui yö,Hänen vartiajoukkonsa hengiltä lyö.
Pyhiinvaellus Kevlaariin.
1.
On ikkunassa äitiJa poika vuoteellaan."Sä etkö nouse, Vilhelm,Nyt saattoa katsomaan?"
"Niin sairas olen, äiti,En enää kuule, nää;Ma Gretchen vainaata muistan,Se sydäntä kirveltää."
"Tule! käykämme Kevlaariss,Ota kirja ja rukousvyös;Pyhä-Neitsyt sun tekee terveeksJa sairaan sydämes myös."
Sivu liehuvi kirkkolippu,Soi kirkkovirtten vuo;Ja Reinin Kölnin halkiKäy juhlasaatto tuo.
Ja äiti joukkoon lähtee,Vie poian kanssahan,He innolla yhtyvät kööriin:"Oi kiitos Maarian!"
2.
On Kevlaarin Pyhä-NeitsytNyt juhlahameessaan.Niin paljon hällä on puuhaa,On paljon sairaita maan.
Ja sairaat hälle kantaaJo uhriantimet,Vahamuodot jäsenistään,Vahajalat ja kätöset.
Vahakäden ken uhraa, hältäKipu kädestä katoaa,Mut ken vahajalan se uhraa,Hän jalkansa terveeks saa.
Tuli Kevlaariin moni rampa,Hän nuoralla tanssii nyt,Ja moni nyt viulua soittaa,Min sormet ol' typistetyt.
Vahakynttilän äiti ottaa,Sen sydämeks muodostaa."Tää Neitsyt-Äidille anna,Hän huoles huojentaa."