Vahan poika huoaten ottaa,Käy huoaten Maarian luo;Sanat kumpuvi sydämestäJa silmistä kyynelvuo:
"Oi, puhdas, Armonsaanut,Oi, Äiti Jumalan,Oi, sulle, taivaiselleMa vaivani valitan!
"Köln-kaupungissa asuinMa äitini kanssa vain,Köln-kaupungissa, jossaOn kirkkoja sadoittain.
"Ja naapuriss' asui Gretchen,Mut nyt hän kuollut on, —Tuon vahasydämen, terveeksSä tee sydän onneton.
"Tee, tee sydän sairas terveeks, —Ma aina, ainianKoko uskoni innolla laulan:Oi, kiitos Maarian!"
3.
Ja sairas poika ja äitiJo nukkuvat huoneessaan;Nyt sisään käy Pyhä-NeitsytNiin hiljaa hiipien vaan.
Hän kumartuu yli sairaanJa painaa kädelläänNyt sairaan sydäntä hiljaaJa hymyillen katoo hän.
Sen unissaan näki äiti,Ois nähnyt muutakin kai,Mut valveille uinuksistaHänet koirain haukunta sai.
Nyt siinä pitkällänsäOn poika, ja kuollut on;Mut aamun hehkein hohdeLuo posket ruskohon.
Kädet ristihin äiti laski,Tuns oudoksi oltavan;Hän hymis hartain mielin:"Oi, kiitos Maarian!"
Almansor.
1.
Doomissa Cordoovan kohooYkstoistsataa pylväst' tuimaa,Ykstoistsataa jättiläistäKantajana kuvun huiman.
Pylväill' on ja seinämilläYltä alas kirjailuita,Ylhät lauselmat KoraaninSiin' on kukkiin kiedottuina.
Maurit kunniakses, Allah,Rakensivat moskees muinoin!Mutta kaikki jo on mennytSynkkäin aikain synkkään kuiluun.
Tornista, jost' ain muezzinHuusi kansaa rukoukseen,Nyt soi kristittyjen kellotKaihoisasti äänin kumein.
Parvilta, mist' uskovaisetProfeetasta lauloi julki,Messun valhetöitä näyttääPapit kaljupäät ja munkit.
Siin' on öykkää, kumarrustaEessä maalinaamain nukkein,Humu käy, ja soi ja suitsuuVilkkuessa tuohustulten.
Siellä doomissa CordoovanOn Almansor ben Abdullah;Vait hän katsoo pylvässarjaa,Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:
"Oi, te pylväät, jättiläiset,Allahille nousseet muinoin,Nyt, te jäykät, palveletteKirottua kristikuntaa!
"Ajan pakkoon mukaannutte,Tyynnä kannatte sen kuormaa;Niinpä mielellein voin, heikko,Minä myös jo rauhaa suoda."
Päänsä painaa hilpein mielinNiin Almansor ben AbdullahAlle kasteen pyhän maljanDoomissa Cordoovan uljaan.
2.
Nopeaan hän doomist' astuu,Huimaan kiitää ratsullansa;Kutrit kosteat ne liehuu,Keikkuu töyhtö hatussansa.
Tietä Alkoleaa kohden,Guadalquivir-virran rantaa,Missä mantelit ne kukkii,Oranjit luo tuoksujansa;
Sinne kiitää ritar reipas,Viheltää ja naurain laulaa;Lauluun linnut riemuin yhtyy,Sitä säistäin virta pauhaa.
Tuolla linnass' AlkoleanAsuu Clara de Alvares;Isä sotii Navarrassa, —Tyttären on päivät vapaat.
Torvien ja rumpuin räikkeenKuulee kaukaa jo Almansor,Ja hän näkee tulten tuikkeenLäpi linnapuiston varjon.
Linnass' Alkolean tanssiiKakstoist' tummasilmää naista,Kakstoist' tummasilmää herraa;Tanssiss' uljain on Almansor.
Vilkkain mielin vallatonnaLiehuu hän vain perhon lailla,Ja hän tietää sulo lauseinMielistellä joka naista.
Isabellan pientä kättäSuutelee hän, rientäin matkaan,Istahtaa Elviran viereen,Ja hän silmiin häntä katsoo.
Naurain Leonoralt' urkkii:Onko nyt hän mieliks armaan?Ja hän näyttää kultaristin,Mi on kudottuna vaippaan.
Joka naiselle hän kuiskii,Häntä lempivänsä sanoo;"Totta kuin oon kristitty!" hänVarmaan sata kertaa vannoo.
3.
Tuolla linnass' AlkoleanHälvennyt on riemu, hilke,Poistuneet on naiset, herrat,Eikä enää tulet vilku.
Donna Clara ja AlmansorOvat yksin saliss' siinä;Yksin vain luo viime lamppuHeidät valoon puolisiimeen.
Nojatuoliss' istuu donna,Jakkaralla ritar istuu,Ja hän raskaan päänsä uinuinLaskee syliin armaan immen.
Ruusuvettä pullosestaValaa donna kaihomielinKutrillen Almansorinsa,Jonka rinta huokuu, riehuu.
Sulo suukon viehkein huulinPainaa donna kaihomielinKutrillen Almansorinsa,Jonka otsa pilviin peittyy.
Kyyneliä vienoin silminItkee donna kaihomielinKutrillen Almansorinsa,Jonka värjyy huulten pielet.
Taas hän uinuu seisovansaNöyrin päin jo vettä tippuinTuolla doomissa Cordoovan, —Kummat äänet korviin rinkuu.
Uljaat pylväät, jättiläiset,Vihan vimmoin iestään yrmii;Ei ne enää kestä kuormaa,Ja ne huojuu, ja ne ryskii.
Ja ne hurjaan sortuu, suistuu,Papit, kansa parkuu silloin,Kupu ryskyin ruhjoutuu, jaRistin jumalat ne kirkuu.
Harzvuorella ja Pohjanmeri
Hartzvuorella.
Proloogi.
Musta takki, silkkisukka,Hennot liivit kiristeissä,Sanat armaat, syleilytkin, —Oi, jos vain ois sydän heissä!
Sydän rinnassa ja lempi,Puhdas lempi sydämessä, —Kuolla voisin, kaihojansaNoiden tuossa teeskellessä.
Vuorimaille nousta tahdon,Missä majat pienet tapaat,Missä rintas kohoo suuri,Ilman tuulet viuhuu vapaat.
Vuorimaille nousta tahdon,Missä huojuu jylhät hongat,Roiskii vuot, ja linnut laulaa,Sekä lonkuu pilvenlongat.
Hyvästi, te salit liukkaat,Hellät herrat, nainen hellä!Vuorimaille nousta tahdon,Mailmaa sieltä hymyellä.
Vuori-idylli.
1.
Vuoristoss' on maja pieniVuorimiehen iäkkään;Siellä huojuu uljaat kuuset,Kultakuu luo säteitään.
Huoneessa on nojatuoli,Taiten tehty veistos sen;Miekkonen, ken siinä istuu,Ja ma olen miekkonen!
Jakkaraltaan tyttö laskeeSylihini kyynärpään;Silmät on kuin sinitähdet,Suu kuin ruusu väikkeessään.
Ja nuo tähdet taivaansuuretSiintää minuun katsoen;Ja hän hienon sormen painaaRuususuulleen hymyillen.
Ei, ei meitä nää nyt äitis,Hän vain kehrää ahkeraan;Kitaraa taas isäs soittaaLaulellen vain lauluaan.
Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,Hiljaa vain ja varkahin;Monta suurta salaisuuttaMinulle jo uskookin.
"Siitä kun näet täti kuoli,Emme enää mennä voiMetsälinnaan Goslarihin,Siellä on niin kaunist', oi!
"Tääll' on taas niin yksinäistäKesken kolkon vuorimaan,Majammekin talvisaikaanMelkein lumeen haudataan.
"Olen pelvokas kuin lapsi,Arka tyttö, taidoton;Pelkään vuorenhaltioita,Jotka yöllä liikkeell' on."
Äkkiä on vaiti armasSäikyksistä sanoistaan,Ja hän käsihinsä peittääSulo kasvot nopeaan.
Kuuset huojuu huminoiden,Rukki hyrrää hyrryään,Kitara se väliin helkkyy,Väreillen soi ukon ään':
"Älä pelkää, lapsi pieni,Valtaa häijyin haltiain!Enkelit on, lapsi pieni,Luonas vartioina ain!"
2.
Kuusipuu se vihrein sorminHuiskii alhaan ikkunaan;Kuu, tuo kurkistaja vieno,Sisään valaa kultiaan.
Isä, äiti hiljaa kuorsaaLikeisessä huoneessaan;Mut me kahden salaa kuiskuinVielä jäämme valvomaan.
"Aivan usein rukoilevasOikein uskoa en voi,Tuon sun huultes kylmän ilmeen —Tokko rukous sen toi!
"Tuo sun häijy, ruma ilmeesSaa mun aina säikyksiin;Mutta kumma kauhu haihtuu,Kun nään hurskaat silmäs niin.
"Myös en uskovas sun luuleTodentotta uskoen. —Uskotkos sa taivaan Isään,Poikaan, Pyhään Henkehen?"
Lapsi kulta, jo ma lassa,Äidin syliss' istuissan',Uskoin taivaalliseen Isään,Hyvään, ylhään, mahtavaan!
Joka kauniin maan on luonutJa sen kauniit ihmiset,Luonut päivän, kuun ja tähdet,Pannut niille kiertehet.
Kun niin mittaa karttui, lapsi,Enemmän viel' ymmärsin;Ymmärsin, ja järki varttui,Ja ma uskoin Poikaankin;
Poikaan lempivään, mi lemmenLempeästi julisti,Ja min rahvas, rahvaan tapaanPalkaks ristiinnaulitsi.
Nyt, kun määräni on täysi,Paljon luin ja paljon näin,Sydän paisuu, ja ma uskonPyhään Henkeen syämestäin.
Hän se teki suuret ihmeet,Tekee noita taas ja taas;Hän löi maahan orjain ikeen,Valtaherrain linnat kaas.
Vanhat kuolinhaavat sulkee,Uusii vanhan oikeuden;Vertaiset on kaikki kansat,Aatelia ihminen.
Hän se häätää häijyt usvatSekä hirmuhoureet nää,Jotka karkoittaen riemutMeitä vastaan irvistää.
Sadat ritarit on taistoonPyhä Henki valinnut,Tahtoansa täyttämähän,Ja on heidät rohkaissut.
Kirkkaat kalvat heillä säihkyy,Liehuu liput voitokkaat!Laps, sa tahtoisit kai nähdäNämä uljaat sotilaat?
Niinpä, minuun katso, lapsi,Katso rohkeasti vaan;Minuss' itsessäin näät tässäPyhän Hengen sotilaan.
3.
Hiljalleen jo kuu käy kätköönVihantien kuusten taa,Huoneessamme himmein liekeinLamppu enää loimuaa.
Mut nuo sinitähdet loistaaKirkkaammin vain väikähtäin,Huulten rusoruusut hehkuu,Armas tyttö haastaa näin:
"Pikkuväki, tontut, meiltäLeivät, voit vie varastain;Illoin lukon taa ne pannaan, —Poissa kaikki aamull' ain!
"Tontut myös ne kuorii kermanMaidosta ja joka yöPytyn kannen auki jättää,Jotta kissa loput syö.
"Mutta kissa onkin velho,Myrskyöin näet luikkii tuoSalaa henkivuorta kohdenVanhain raunioiden luo.
"Siellä muinoin oli linna,Uljas, aseloistossaan;Ritarit ja rouvat, knaapitTanssi soihtutanssejaan.
"Linnan ja sen väenpä tenhosHäijy noita-akka noin;Jäämään rauniot vain jäivät,Missä huuhkain löysi ko'in.
"Mutta mummovainaa tiesi:Lausut sanan oikeanYöllä paikall' oikeallaOikeahan aikahan;
"Silloin rauniot ne nouseeJälleen linnaks kirkkahaks,Ritarit ja rouvat, knaapitTaas käy tanssiin, kaks ja kaks.
"Mutta mies, mi sanan lausui,Linnan ja sen väen saa,Torvet tervehtii ja rummutRiemuin nuorta valtijaa!"
Noinpa huulten ruususistaPuhkee tarukuvat nuo,Armaat sinisilmät niihinTähtituikettansa luo.
Käteni jo kietoo pienoKultakutrein kierroksiin,Lukee sormet sulosuukoin,Hymyilee ja vait on niin.
Huoneessa on kaikki hiljaaJa niin hauskan viehkeää;Pöydät, penkit, on kuin mulleTuttavat ois vanhat nää.
Tyynnä naskaa seinäkello,Kitara se hiljaa vainItsestään jo soida alkaa,Ja ma oon kuin unissain.
Nytpä oikea on hetki,Saavuin paikkaan oikeaan,Ja ma luulen, huulilleniSanan oikean ma saan.
Katsos, lapsi, häilyy usvat,Sydänyö jo häämöttää!Vuon ja metsän humu yltyy,Vanha vuori heräjää.
Soitot, laulut kääpiöidenKautta rotkoin raikahtaa,Ja kuin kevään kiihkoss' esiinKukkametsät versoaa.
Kukat uljaat, tarumaiset,Lehdet ihmeen leveät;Intohimon ahdistuksinTuoksuillen ne värjyvät.
Ruusut, kuni hurjat lieskat,Loistaa kesken vehmastoin,Liljat, kuni hohtopylväät,Pilven pieliin kohoo noin.
Tähdet — kooltaan auringoita —Katsoo lemmenhehkussaan,Liljain teriin kumman suuriinValaa säihkevirtojaan.
Mut me itse, armas lapsi,Muutuimme viel' enemmän;Soihdut sekä kullat, silkitSäihkyy meille silmähän.
Ylennyt oot prinsessaksi,Majas linnaks korkeaks,Ritarit ja rouvat, knaapitRiemuin tanssii, kaks ja kaks.
Mutta mun nyt onkin linna,Sinut sain ja kaikki nää;Nuorta valtijaa nyt riemuinTorvet, rummut tervehtää!
Paimenpoika.
Kuningas on paimenpoika,Kunnas valtaistuin on;Hänen päänsä päällä säihkyyKultakruunu auringon.
Jalkain juuressa on lampaat,Hienot mielistelijät;Vasikat ne ritareinaKeikaroi ja öykkivät.
Hovinarreina on jäärät;Hovin soittotaituritSiin' on linnut, siin' on lehmät,Huilusuut ja kellokit.
Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon,Ja niin vienoon kohajaaKosken veet ja uljaat kuuset, —Kuningas jo uinahtaa.
Ministeri, koira, silloinHallitusta hoitaa saa,Ja hän äreästi haukkuinArvoansa ilmoittaa.
Kuningas jo viimein ääntää:"Hallitus vain vaivaa tuo;Soisin pääseväni kotiinKuningattareni luo!
"Hänen sylihinsä laskenSuloisesti uljaan pään,Koko valtakuntan' laajanHänen silmissänsä nään!"
Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Te lauluni oivat!Nyt ylös aseihin!Te torvia toitotelkaa,Ja kilvelle nostakaaTää nuori tyttö,Mi sydämeni vallitseeJa kuningattareni on.
Terve! nuori valtijatar!
Auringosta tuoltaRiistän mä säteet kultaisetJa kruunun niistä kiertäisenSun pyhään päähäs nyt.Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan,Min poimuissa yöllä timantit säihkyy,Ma leikkaan kalliin kaistaleenJa kruunausvaippana lasken senYli ruhtinaallisten olkapäittes.Hoviherroiksi sulle annanSironjäykät sonetit palmikkopäät,Uljaat terzinit, sievät stanssit;Ja juoksupoiaksi vitsini saat,Hovinarrina fanttasiiani on,Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa,Olkoon huumori tää.Mut itse, kuningattareni,Mä etees polvistun,Ja tunnustain sinut valtijaksi,Ma purppurapieluksellaTuon tarjoksesSen järkeni hiutusen,Min säälistä mulle viel' on jättänytValtas edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Meren kolkolla rannalla istuinMietteistä vaivauneena ja yksin.Aurinko painui lännemmäs ja loiSäihkesoiluja pinnalle veen;Ja nuo väljät valkoaallot,Vuoksen painamat,Kuohui ja tursus kaukana tullen. —Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe,Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus,Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. —Oli kuin ois unhosta sadut soineet,Ikivanhat, armahat, kummat,Joit' ennen poikana kuulinNaapurinlasten kertovan,Kun kesäillan pitkäänMe juttusilla paadella portaanSalamyhkinä istua kyykimme,Hörössä pikku korvatJa viisain silmin uteliain;Siinä kun suuret neidotKöynnöskukkien tuoksehessaVastapäätä ikkunass' istui,Ruusuisin kasvoin,Nauraen kujeissa kuun.
3.
Auringonlasku.
Punanhehkuva aurinko laskeeAlas laajalti kuohuvaanValtamereen hopeiseen;Auerkiehteet, ruusuin kirjotut,Jäljessä seuraa; ja vastapäätä,Syysillan pilvien hämäristä,Surukalpein, murheisin kasvoin,Esiin astuu kuu,Ja sen seurassa valokiteet,Usvana tuikkivat tähdet.
Muinoin taivaalla säihkyiPuolisoliitoinJumala, Sol ja Luna, jumalatar,Ja vilisi ympärillä tähdet,Nuo pienet, puhtahat lapset.
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään,Ja jo erkani vihoinNuo ylhät, loistavat puolisot.
Nytpä päivällä, loistossa yksinTuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol,Min mahtavuuttaPalvelee sekä hymneissä kiittääKovat, onnesta korskeat ihmiset.Mutta öinVait astuu taivaalla Luna,Tuo äiti-raukka,Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.Ja vienonsuruisaan hän väikkyy,Ja lempivät neidot ja laulajat hellätSuo hälle lauluja, kyyneleitä.
Tuo viehkeä Luna! NaisekkaanaVielä hän lempii puolisoaan.Vasten iltaa, värjyen, kelmein päinVilkuu hattarapilvistä hänJa murhein katsovi poistuvaa,Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule!Tule! Lapset ne kaipaa sua. —"Mutta aurinko, ylpeä Sol,Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hälläKahenkertaisin ruskoin,Raivon ja tuskan,Ja heltymätönnä hän rientää poisVesikylmälle leskivuoteelleen.
* * * * *
Kierot, kuiskivat kieletTuotti noin nyt turman ja tuskanJumaloillekin ikuisille.Ja jumala-raukat tuollaKulkevat tuskia täynnäLohduttomiin ikipitkiä teitään,Eivätkä kuolla voi,Vaan kuinka he kääntyy,On säihkyvä kurjuus.
Mä ihminen,Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen,En kauvemmin kaihoo.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö,Meri haukottelee;Ja meren päällä vatsallaanMakaa mahdoton, muodoton Pohja,Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin,Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin,Kuiskivi vesiin hän,Kertoen hassuja historioita,Jätteinjuttuja kuolonhulluja,Ikivanhoja taruja Norjan,Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo,Eddan loitsuja laulain,Luotteita noitaNiin hurjan huikeita, tenhokkaita,Ett' aavain vetten lapsetHuimina pystyyn hyppiiRiemusta hullauneina.
Mut aukeaa meren rantaa,Hiekkaa aaltojen kostuttamaa,Astuvi mies, sydän rinnassansa,Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt.Missä hän astuu,Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta;Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa,Ja vinhaan astuu viuheessa yön,Seuraten johtoa valon pienen,Mi viettäen, viehtäen tuikkiiKalapaikan laidasta kaukaa.
Isä, veikko on aalloillaan,Ja yksin kuin hiiri pirtissä onKotitoimissa saaren tyttö,Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö.Hän lieden luona istuuJa kuuntelee vesikattilaa,Mi armaita aavistuksia humuu.Hän risut roiskivat tuleen heittääJa puhaltaa, —Ja punaliekit loimuten,Luovat vienoon tenholoistoonSirot, hehkuvat kasvotJa hienot, valkeat olkapäät,Jotk' kainosti kurkistaaHamppupaidasta karkeasta,Ja pienen, näppärän kätösen,Mi liiviä paulaa kiinteämminHienon vyötäreen.
Mut äkkiä aukee uksi,Ja sisään astuu kulkija öinen.Lemmentyynnä hän silmänsä luoTyttöön norjaan, valkoiseen,Mi siinä värjyen seisooKuin säikähdyksissä lilja.Ja vieras vaippansa heittää maahanJa hymyy ja haastaa:
"Näät, lapsi, lupaukseni täytän,Olen tullut, ja kanssani palaaEntisaika, kun jumalat taivaanAlas astui ihmistyttöjen luokse,Ja ihmistyttöjä syleillenSynnytti heidän kanssaanValtikankantajat kuningaspolvetJa sankarit, ihmeet maan. —Mut laps, älä suotta enääJumaluuttani pelkää,Vaan laita sa mulle teetä ja rommia,Sill' ulkona kylmi,Ja kalsea öinen ilmaSaa myös ikijumalat viluun,Ja tulee jumalallisin nuhaJa yskä kuolematon."
5.
Poseidon.
Nuo päivän säteet säihkyiPinnalla loitos vyöryvän veen,Retillä kaukana kellui laiva,Mi mun yli veen oli kotiin vievä;Mutta puutuimme purjetuulta,Ja ma vielä särkällä istuin tyynnäVain rannalla yksin.Ja runoa luin Odysseyn,Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa,Min lehdistä aaltojen kostuttamistaMua vastaan riemuiten nousiOlympon henkiJa säihkyvä ihmiskevätSekä siintävä Hellaan taivas.
Jalo mieleni seuras uskollisestiSua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs;Kanssas se istui kalvavin huolinLuo vierahan lieden,Miss' silkkiä kuningattaret kehräs,Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoonPois jättein luolista, helmoista nymfein,Seurasi niin sua yöhön KimmeironJa myrskyyn, haaksirikkoon,Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.
Huoaten puhuin: "Julma Poseidon,Vihas hirveä on,Ja itse pelkäänNyt paluumatkaani omaa."
Sanat tuskin lausutuks sain,Kun kuohahti veet,Ja valkoaaltoin alta nousiMerenjumala ruokoseppelpää,Ja hän ilkkuen huusi:"Turha pelko, pieni runoseppä!En rahdun vertaa haitata aioSun laivarukkaas,En henkikultaas tuskaannuttaaKovin arvelluttavin läikkein.Sill' et sä, pieni runoseppä,Mua koskaan vihaan yllyttänyt,Et ainointa tornia suistanutPyhän Priamon korkean linnan,Et kärventänyt sä ainointa karvaaPolyfemos-poikani silmästä,Ja koskaan ei sua suojellut neuvotViisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."
Noinpa huusi PoseidonJa sukelsi mereen taas;Ja raakaa merimiessukkeluuttaNauroivat aaltojen allaAmfitrite, törkeä purstonainen,Ja Nereon tyttäret tuhmat.
6.
Myrsky.
On riehuva myrsky,Ja se aaltoja pieksää,Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyinPystyjä läjii, ja hoippuen häilyyNuo valkoiset vesivuoret,Ja laiva niitä kiipeilee,Hurjasti, vaivoin,Ja äkkiä syöksähtääAlas mustahan kuiluun ammottavaan. —
Meri suuri!Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen!Isoäiti lemmen! armahda mua!Jo väippyy, ruumista vainuin,Tuo aavemainen lokkiJa nokkaa mastohon hiooJa sydäntä ahnasna himoitsee,Mi tyttäres mainetta laulaa,Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo,Niin toimessa leikkii.
Oi, turhaan pyydän ja rukoilen!Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun,Tuulten taisteluhumuun.Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyyKuin hulluinhuoneessa äänten!Ja siinä väliin kuuluu selväänViettävä harpunhelke,Kaihosan hurja laulu,Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa,Ja ääni on mulle tuttu.
Kaukana kalliorannoilla Skottlannin,Missä kohoo harmaja linnaPartaalla kiehuvan veen,Siellä kaariholvessa ikkunanSeisovi kaunis, sairas nainen,Kuulaan henkevä, mormorikalvas,Ja hän laulaen harppua soittaa;Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiustenJa kantaa kumman laulelonPois yli merten myrskyäväin.
7.
Puhdistus.
Jää sinne mereen, syvyyteen,Sä mieletön haave,Mi monta yötä joMua pettävin onnin kiusasit,Ja meriaaveena tuossaNyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, —Jää sinne hautaan ikuiseen!Ja ma heitän myös alas luoksesi poisTuskani, syntini kaikki,Ja houkan kulkuskaavun,Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni,Ja kylmän, niljakan käärmeenketteenTän teeskentelyn,Min kierteissä sielu jo kauvan huokas,Tää sairas sielu,Jumalankieltävä, enkelitkieltävä,Autuuton sielu. —Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli!Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu!Pois yli turmantyynen pinnanLaiva jo kiitää,Ja vapaana sielu riemuitsee.
8.
Merentervehdys.
Thalatta! Thalatta!Terve taas, meri ääretön!Terve kymmentuhattakertainenRinnasta riemuisasta,Niinkuin muinoin ne tervehti suaKymmentuhannen rinnat,Vastoinkäymiset voittavain,Mielimaallensa pyrkiväinKreikkalaisten kuulut rinnat.
Veet valtavat läikkyiJa velloen hyrski,Päivä, mi painui vetten taa,Loi rusosäihkyhyn väylät,Hätääntyneet lokkiparvetYli luotojen kirkuen leijui,Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi,Ja voittohuutona raikui:"Thalatta! Thalatta!"
Terve taas, meri ääretön,Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu,Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuuUlapoillesi velloville,Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmiNuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki,Nuo kaikki väikkyvät joululahjat,Nuo kaikki kauniit korallioksat,Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut,Joit' tuolla piloin säilytätSalakätköissä kristallilinnas.
Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla!Kuin kuihtunut kukkaKasvintutkijan kotelossaOli sydän mun rinnassain.Mun on kuin oisin talven pitkäänSairasvuoteella sairassa maannutJa nyt äkkiä noussut;Ja loistain silmiä häikäiseeKevät vihreä auringon säihkehessä,Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat,Ja nuoret kukkaset katsoo muaKirjavin, tuoksuvin silmin,Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain,Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, —Thalatta! Thalatta!
Sydän uljas, mi paluuretkes teit!Kuink' usein, katkeran usein,Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset!He suurin, voittoisin silminHehkuvat nuolensa sinkos;He sanoin käyriks hiotuinRintaani raastaa koittiJa nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaaPää parkaa huumaunutta. —Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin,Nuolet sinkui, iskut kalski,Ja noin nyt Pohjan barbarinaisetMua ahdisti mereen saakka. —Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta,Ikiarmasta, pelastavaa,Thalatta! Thalatta!
9.
Päivän laskiessa.
Tuo kaunis päiväOn tyynnä mereen laskenut,Ja nouseva yö on tummentanutJo vellovat veet;Vain enää iltaruskoVeenpiirin kultaloistohon luo,Ja kuohuva vuoksen voimaAjaa rannoille valkoaallot,Ja ne sukkelan hilpeinä hyppiiKuin villava lammaslauma,Jot' illoin laulava paimenpoikaPois kotiin häätää.
"Oi, kaunis on päivä!"Niin virkatuks vihdoin ystävä sai,Mi rantaa kanssani asteli,Ja puolileikin, puoleks kaihoinHän väitti, että aurinko onIhana rouva, mi naimisiinMeni vanhalle Ahdille järkisyistä;Nyt päivän kaiken hän muka astuuVain hauskasti taivaalla purppurat ylläänJa säihkyy timanttiloistossaan,Ja kaikki lempii, ihaileeKoko luomakunnassa häntä,Ja hän koko luomakunnan riemuksSuo kaikille katseensa loiston ja lämmön;Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä,Hän muka palaa taasKotiin kalseaan, vilukylmään syliinVanhan puolison."Usko pois", lisäs ystävä vielä,Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, —"He alhaalla siellä rakkaasti elää!Joko nukkuvat, tai he riitelevät,Niin että ihmisilmoilla täälläMeri kuohuvi pärskähtäin,Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee,Kuink' äijä rouvaansa haukkuu:""Pyöreä mailmankaikkion portto,Silmin kosjoja!Päivän pitkään hehkut muilleJa öin olet mulle kylmä ja laiska!""Kotirippiä noin kun saa, on selvä —Heti ylpeä aurinko kyyneliin!Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi,Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' AhtiÄkkiä vuoteelta villinä hyppääJa uida potkivi meren pintaan,Tuuletusta ja malttia saamaan.
"Niin itse näin hänet viime yönä,Kun rintaa myöten hän aalloista nousi.Oli äijällä kellervä villapaitaJa liljavalkoinen unimyssy,Ja kurtistuneet oli kasvot."
10.
Kysymyksiä.
Meren rannalla öisen, usvaisenOn nuorukainen-mies,Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää,Ja synkin mielin hän aalloille puhuu:"Oi elon arvoitus ilmaiskaa,Tuo tuskainen ikiarvoitus,Jota monet päät jo on mietiskelleet,Hieroglyyffimyssyiset päät,Turbaanipäät sekä barettipäät,Peruukkipäät ja tuhannet muutKurjat, polttavat ihmispäät. —Lausukaa, mitä ihminen lienee?Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy?Ken asuu tähtien tuolla puolen?"
Veet pauhailee ikipauhinatansa,Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää;Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain,Ja houkka vastausta vartoo.
11.
Foinix-lintu.
Jo tulee lintu, mi lännestä lentää,Se kiitää itään,Idän puutarhaan kotimailleen,Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa,Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, —Ja ihmelintu liitäin laulaa:
"Impi lempii, impi lempii!Hän sydämessänsä kuvaas kantaa,Ja vienosti kantaa kätkössä salaa,Eik' itsekään sitä tiedä!Vain unelmissaan hän sun näkee,Hän itkee ja kättäsi suuteleeJa nimeäs huutaa,Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä,Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. —"Impi lempii, impi lempii!"
* * * * *
Etukannella, mastohan nojautuin,Seisoin ja kuuntelin laulua linnun.Hevot tummanvihreät liinaharjat,Nuo valkoiset lainehet tanssi;Kuin joutsenjono hohtavin purjeinUlos Helgolannista liukui purretMeren rohkeiden paimentolaisten!Pääni päällä siinnossa taivaanValkeat hattarat häilyi,Ja päilyi aurinko ikuinen,Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva,Mi riemuiten mereen kuvastuu,Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun,Ne kaikuen soi vain:"Impi lempii, impi lempii!"
Uusia Runoelmia
(Lyyrillisiä)
Uusi kevät
Proloogi.
Maalauskallereissa sielläMiehen kuva huomataan,Joka nukkui taistotielläKilpi, peitsi rinnallaan.
Lemmettäret luokses hiipi,Ryösti miekkas, peitses tään,Kukkasvöin sua kahlehtiipi,Kuinka yrmit, väistätkään.
Niin mä neitten kukkasvöissäRiemuin, tuskin kiemuroin,Kun on muut jo mainetöissäAjan suurten taisteloin.
1.
Metsä vihannoi ja silmuuRiemunahdistuksin kainoin;Mutta päivä maahan hymyy:Kevät nuori, — terve, ainoin!
Satakieli, sekin täälläOnneaan on kaihoisempi;Pitkään nyyhkii sävelsoinnut,Ja on laulu lempi, lempi!
2.
Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne;Se tuskaa tuo.Ma katson kukkakupuhunne,Pyrin sydämen luo.
Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno,Satakieli, sun.Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno,Niin kaunis kuin mun.
Oi, laulus hienon ymmärrän, parka,Satakieli sä siin';Sydän kummankin meidän on tuskaisen arka,Aran tuskikas niin.
3.
Taas ollaan toukokuussa,Kaikk' kukkaset tuoksuaa,Ja taivaanrannan suussaRusopilvet ne ruskottaa.
Satakielten laulut soivatPuun lehvistä iltamaan,Ja vuonat veikaroivatKevätheinässä juostessaan.
Ei sairas laulele, juokse,Ma makaan alla puun;Sävel loitto se kaikuu luokse, —Jään outoon uinailuun.
4.
Mielehen soi vienoinenKevätkelloin ääni,Soios, laulu pienoinen,Kauas yli pääni.
Maille soi, miss' unteloiRuusukukka kulta.Vienolle, mi tuoksun toi,Terveiset vie multa.
5.
Ja perhosen lemmikki ruusu on,Sen ympäri liehuu tuo,Mut kultasiipiin perhosenSäde auringon lempivän katseen luo
Mut ken se ruusun lemmikki on?Jos tietää vain sen vois.Se satakielikö laulava lie,Vai illan tuikkiva koi se ois?
En tiedä, ken ruusun lemmikki lie,Mut kaikki sai lempeni, oi —Säde auringon, ruusu ja perhonenJa satakieli ja illan koi!
6.
"Ol' aluss' satakieli vaan,Ja sana soi: 'tyi-tyi!' 'tyi-tyi!'Kun noin se lauloi, ruoho maan,Puut, kukat, kielot ilmestyi.
"Se itseään puri rintahan,Ja veri vuos, mut verestäänSe näki ruusun nousevan;Se sille laulaa lempeään.
"Ja meidät, salon linnut, oi,Tää haavan veri sovittaa;Jos ruusulaulu loppuun soi,Niin salo itse katoaa."
Noin kertoo varpuspojillenTuo varpusukko pesässään;Ja varpusrouva toistaa senJa valtaa pesän yläpään.
Hän onkin tarkka eukokseen,Hän hyvin hoitaa askareet;Siin' ukko jouten lapsilleenOpettaa uskonkappaleet.
7.
Lemmen kaihoon sydän taipuu,Sulo tuskain kyyneliin,Ja ma pelkään, tämä kaipuuTulee vielä täytöksiin.
Oi, nää lemmen karvaat hoivat,Lemmen kurjuus vienoinen,Vaivat taivaiset taas toivatRintaan tuskin terveesen.
8.
Kun käyt sivutsein, ja tunnenViiman vain sun liepeistäs,Sydän riemastuu ja innoinSeuraa sulo jälkiäs.
Kun niin käännyt päin ja kiinnätSuureet silmäs minuun, oi,Sydän säikähtää, ett' tuskinSeurahas se jäädä voi.
9.
Tuo norja valkolummeVeen pinnalla uinuvi vaan;Kuu kalvas katsoo siihenJo lemmenvaivoissaan.
Nyt kukka kainosti laskeeTaas päänsä aaltoihin. —Heti jalkainsa luona se näkeeTuon kalpean kumppalin.
10.
Hän suuret sinisilmätNiin vienosti minuun loi;Miten mieleni uinui silloin,En kielin kertoa voi.
Sun suuret sinisilmäsToi kaikki aatokset nää: —Meri aatosten sinerväistenYli syämeni läikähtää.
11.
Ja ruusu tuoksuu, — mut sen tietäneisköSe itse, oisko satakielessäMyös tunto tenhovoimastaan, ja veisköJuur tuo sen käymään puiston pielessä, —
En arvaa kai. Mut tuskaa totuus tietää!Ja vaikka ruusu, satakieli noinVain valhettelis tunteitaan, — voin sietääTuon valheen, kuten muita sietää voin.
12.
On Pyhään AllianssiinNyt syämemme liittouneet;Ne toisiinsa nojauneinaSai pyhimmät yllykkeet.
Oi, vain tuo nuori ruusu,Mi rintaas kaunisti niin,Tuo pieni liittolaisraukka,Se melkein murskattiin.
13.
Neilikat ne tuoksuin huokuu!Tähdet mettisparven laillaVilisee ja varkain vilkkuuTaivaan sinikukka-mailla!
Kastanjien varjostoissaKiihkoin kartanon nään harmaan;Lasioven käyvän kuulen,Kuulen kuiskeen äänen armaan.
Sulo väreet, vavahdukset,Hurjat suukot, hellät paulat, —Ja te, ruusut, kuuntelette,Ja sa, satakieli, laulat.
14.
Suukot, joita hämyss' annat,Joita hämyssä sä viet,Miten nuo saa sielus riemuun,Jos sa rakastunut liet!
Muistellen ja haaveksienSielus vaipuu mietteisin,Päiviin tuleviin se kiitää,Liitää entispäivihin.
Mut jos liian paljon mietit,Haitaks on, kun suudellaan; —Itke ennen, kaunosielu,Itkut siin' on paikallaan!
15.
Maan kuningas on vanha,Sydän raskas on, pää harmaa onTuo kuningas raukka vanhaToi nuoren puolison.
On paashipoika nuori,Siro kultapää, kevytmielinen,Ja silkkilaahusta kantoiHän kuningattaren.
Kai tunnet vanhan laulun?Niin vienoon soi, niin synkkään tuo!Kummankin täytyi kuolla, —Oi, liiaksi lempivät nuo.
16.
Mun muistelmissani kukkiiNuo kuvat, jotk' aikaa raukes, —Mikä siin' oli äänessäs, jostaNiin syvään mieleni laukes?
Mua lempiväs älä lausu!Oi, kaunein täällä ja parhain,Kevätaika ja nuori lempi,Jää lokaan ja saastaan varhain.
Mua lempiväs älä lausu!Vain vait suo suuta mulle,Ja hymyy, kun huomenna näytänKaikk' kuihtuneet ruusut sulle.
17.
Nuo armaat toiveet kukkiiJa kohta kuihtuu taas;Ne kukkivat, kuihtuvat jälleen,Ja niin käy kuolemaas.
Tää tieto mun synkistyttää,Mult' innon, lemmen vie;Olen kylmä ja rikkiviisas,Ja jo vertynyt sydän lie.
18.
Syysyön unet, usvat, hiipiiYli vuorten, laaksojen,Myrsky lehdet puista riipii,Maa on kolkon aaveinen.
Yksi puu vain viel' on ainoinLehdissänsä murheissaan,Puistaa kyynelvetten painoinVihantia kutrejaan.
Sydän tää on syksytieno,Mutta puu, mi vihannoi,Se on kaunis kuvas hieno,Sinun, armas rouva, oi!
Niitä näitä
1.
Kuun välkkehessä meri on,Veet hiekkaan hiljaa suistuu;On sydän raskas, rauhaton,Ja mieleen laulu muistuu.
Se kaupungista tarinoi,Min meri alleen murskas;Sen syvyydestä kellot soiJa munkkein rukous hurskas.
Ei kellot, rukoukset eiNe kaupunkia auta,Näet minkä kerran hauta vei,Sen iäks otti hauta.
2.
Mua lempiväs mä tiesin,Sen aikaa huomasin;Mut kun sen mulle virkoit,Niin oikein säikähdin.
Ma kuljin vuorimaitaJa lauloin uljain päin;Ma meren rannall' itkin,Kun päivänlaskun näin.
Tää sydän on kuin päivä,Niin hehkuaan se luo,Ja lemmen mereen vaipuuNiin ihanana tuo.
3.
Varjosuukot, varjolempi,Varjoelo ihmeineen!Luulet, lapsi, kaiken jäävänIkuisesti ennalleen?
Mitä hellit lemmekkäästi,Haipuu pois vain unelmiin,Sydämet ne unhottavat,Silmät uupuu, painuu kiin.
4.
Päin merta katsoi neitiJa huokas: "ah!" ja "ai!"Hän lähtösuukot heitti,Kun päivä mailleen sai.
Oi, neiti, — eihän huolta,On vanha määrä näin;Se laskee edestä tuoltaJa palaa takaapäin.
5.
Rinnallasi loistain päilyyTricolor ja julistaa:Vapaana tää sydän säilyy,Orjuuteen et sitä saa!
Kuningatar Maria, maltas,Maria Neljäs lemmessäin: —Kaikki edeltäjät valtasPantiin pois vain peräkkäin.
6.
Ma mustin purjein purressa uinYli aavojen hyrskiväin;Sä tiedät, kuink' olen murheinen,Ja loukkaat vain mua näin.
Kuin tuuli on mieles uskoton,Se liehuu pois ja päin;Ma mustin purjein purressa uinYli aavojen hyrskiväin.
7.
Ja aallot ne vyöryvät tyrskyinVain rantahan;Ne paisuu, vaipuu hyrskyinVain santahan.
Ne voimakkaat on, nuivat,Yhä saapuvat nuo;Ne viimein vimmastuivat, —Mit' auttaa tuo?
8.
Meressä riimupaaden näät,Siell' istun rinnassa kaipuu.Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät,Pois aallot ne kuohuen haipuu.
Moni viehkeä laps oli armahain,Moni kumppali mieleen muistuu, —Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain,Pois kuohut ne aalloten suistuu.
9.
Meri säihkyy loisteess' auringon,Kuin ois se kultainen.Kun kuolen, tehkää, veikot,Mun hautani merehen.
Ma ain olen merta lempinyt,Nuo vienot aallot senNiin usein mieltäni viihti;Me suovuimme yhtehen.
10.
Mua onni eilen suuteli,Sen päivä jo on vienyt,Ja oikein tosilemmestäEn pitkään aikaan tiennyt.
Uteliaisuus naiset nuoToi sylihini varmaan;Kun poveeni he nähneeks sai,Taas kadotin jo armaan.
Ja toinen nauroi mennessään,Näin toisen kelmeäksi;Vain Kitty itki katkeraan,Kun luotani hän läksi.
11.
Ei tuhmista neidoista, tuumasin,On paras tuhmista jäädä loitos;Mut kun niin ryhdyin viisaihin,Mun vielä huonommin kävi koitos.
On liian viisahat viisaat nää;Mitä kiusoja urkkivat, ajatelkaa!Mut itse jos tärkeintä kysyt, he jääVain nauraen vastausta velkaa.
Missä?
Missä väsyneen ja ounaanLepopaikka viimeinen?Alla oranjeinko lounaan?Alla Reinin lehmusten?
Hautaako mun vieras santaanJossain kesken erämaan?Viskaako mun meri rantaan,Ja ma siinä maata saan?
Yhtäkaikki! Tuolla, täälläLuojan taivaan yllä nään;Tähdet tuikkii pääni päällä,Kuolinvalot väikkeessään.
Romansseja
Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja
Childe Harold.
Vankan laivan, mustan aivan,Verkkaan purjehtivan näät.Valoss' soihtuin näät kuin loihtuinRuumiinvartioiden päät.
Kuolinsija! — RunoilijaKasvoin kalpein lepää siin';Silmä siintää, katseen kiintääVielä taivaan sinerviin.
Vetten vyöstä soi kuin yöstäHuuto sairaan Vellamon;Laitaan purren hiljaa surrenAalto vaipuu kuolohon.
Kohtalo.
Pakene, tullos vaimokseinJo rinnoilleni uinumaan;Sa mailla vieraill' lemmessäinSaat taaton ko'in ja isänmaan.
Jos et sä tule, kuolen pois,Ja olet yksin, yksin vain;Ja jos sa taaton kotiin jäät,Kuin vieras olet, muilla main.
(Tämä on todellinen kansanlaulu, jota kuulin Reinin rannoilla laulettavan).
Kävi halla kylmien kevätyön,Se kylmi orvokit hentoiset,Ne kuihtuivat, näivettyivät.
Oli poika tyttöä lempinyt,He ko'ista läksivät salaa pois,Sitä taatto ei tiennyt, ei äiti.
He pitkin kulki ja pitkin vaan,Ei onnea, tähtöstä nähneetkään,He kurjina huoli ja kuoli.
Nyt nuorten haudalla lehmus nuokkuu,Siell' laulaa linnut, ja tuulet huokuu;Sen suojaan istuvi siimekseenTuo mylläripoika armaineen.
Ja tuulet ne henkivät murheisin mielin,Ja linnut ne laulavat kaihoisin kielin,Käy veikeät nuoret jo miettiviks, —He itkevät, eivätkä tiedä, miks.
Kaikkoo pois!
On päivän lemmikki synkkä yöJa kevään lemmikki talvi.Elo lempivi kuolemaa —Ja, oi, sa lemmit mua!
Mua lemmit, oi! — Sua kourivatNuo kauhistuttavat varjot,Jo kuihtuu nuoruutes,Ja tyhjiin sielusi haipuu.
Oi, kaikkoo pois ja lempiösVain hilpeitä perholoita,Jotk' auteress' ilakoi, —Mua kaikkoo, kaikkoa turmaas!
Rouva Märtha.
(Tanskalainen aihe.)
Kreiv' Bender ja Pietari istui ja joi.Kreiv' Bender tunnusti herttaa:"Jos laulullas valloitat kaiken maan,Et voita sa rouva Märthaa."
Kreiv' Pietari lausui: "Ratsuni saat,Sa koiras vetoon myönnä,Sulo Märthan laulan ma seurahainJo tänään sydänyönä."
Kun sydänyö nyt saapui niin,Kreiv' Pietari lauloi julki,Yli virran ja veen, yli metsän ja maanSävel vieno kiirien kulki.
Vait korpikuuset ne kuuntelee,Ei pauhaa virran koski,Yön tähdet ei tuikkia muistakaan,Kuu värjyy kalvasposki.
Sulo Märtha hän herää uineestaan:"Ken laulullaan mua hurmaa?"Sai solkeen viitan ja puistoon läks; —Tuli tuskaa siitä ja turmaa.
Yli metsän ja maan, yli virran ja veenHän kulkee henkensä hinnoin;Kreiv' Pietari vie hänet seurassaan,Vain laulaen tenhoisin innoin.
Nuor rouva kun aamulla kotiutuu,Kreiv' Bender on porrasten eessä:"Hyvä Märtha, miss' olet viettänyt yös?On vaattees vallan veessä."
"Yön vietin virralla VellamonJa ennustuksia kuulin;Mua pirskoitti siellä ja kasteli näinVeen neitoset ilkkuvin huulin."
"On hietaa ranta Vellamon,Et käynyt siellä, Märtha,Sun veriin raastetut jalkas on,Ja poskissas on verta."
"Yön vietin haassa keijujen,Tulen keijujen karkeloista;Ma jalkani, kasvoni haavoihinSain orjantappuroista."
"Kesäkuussapa keijut karkeloi,He kukkain kesken liehuu,Mut nyt syys synkkä vallitsee,Ja metsissä tuulet riehuu."
"Luon' Pietari Nielsenin vietin yön,Hän lauloi tenhoisin innoin;Yli metsän ja maan, yli virran ja veenMa seurasin henkeni hinnoin.
"Kuin kuolo laulu on voimakas,Se vie vain yöhön ja turmaan.Mua vieläkin polttaa hehku tuo,Ja nyt käy tieni surmaan."
Jo kirkko mustiin verhottiin,Soi kuolinkellot harvaan!Tuo tiennee kuoloa surkeaaSulo Märtha rouvan, ma arvaan.
Kreiv' Bender arkun vieressä on,Hän huokaa murhemiellä:"Nyt kauniin rouvani kadotinJa mainiot koirani vielä."
Henrik.
Linnapihalla CanossanKeisari on, Saksan Henrik,Avopäin ja jaloin paljain,Ja on yö, ja kylmään vihmoo.
Kurkistajaa kaks on tuollaIkkunassa; kuu luo loistoonKaljun pään Gregorius paavin,Rinnat Toskanan Matildan.
Henrik lukee kelmein huulinHurskaat paternosterinsa;Mutta keisarsydämessäänSalaa yrmii, hiljaa haastaa:
"Tuolla Saksan valtamaillaIlmaan kohoo vankat vuoret,Siell' on vuorten loukeroissaRautaa sotatapparoihin.
"Tuolla Saksan valtamaillaIlmaan kohoo uljaat tammet,Ylimmissä puissa varttuuVarret sotatapparoihin.
"Oma Saksanmaani kallis,Itse vielä kannat miehen,Joka tuskieni käärmeenMurskaa sotatapparalla."
Kuningas Daavid.
Hauska sortovaltijaanLähtö on, näet kuoltuaanOlot jäävät entisilleen,Eikä orjuus muutu milleen.
Kansa raukka! Juhdaks tääKärryin kytkyesen jää,Ja jos ies käy raskahaksi,Niska poikki, yksi-kaksi!
Daavid puhuu kuollessaanSalomolle: "Tuota vaan! —Muistutan sua Joab'ista,Sotajoukkoin kenraalista.
"Tämä päämies sotureinOli kauvan kiusauksein,Mut en koskaan todentiehenPäässyt oikein kimppuun miehen.
"Olet hurskas Herrassas,Viisas, kyllin voimakas, —Sun käy päinsä ilman haittaaJoab'in jo tieltä laittaa."
Asra.
Joka päivä ihmeen kaunisTytär Sulttaanin hän kulkiIltahetkin lähtehellä,Missä vilppaat vedet suihkuu.
Joka päiv' on orja nuoriIltahetkin lähtehellä,Missä vilppaat vedet suihkuu;Yhä kalvaammaks hän karkaa.
Kerran vihdoin ruhtinatarHäneen kääntyi päättävästi:"Nimesi mä tietää tahdon,Syntyperäs, synnyinmaasi."
Sanoi orja: "Nimen' onpiMohamed ja maani Jeemen,Ja ma kuulun Asrain heimoon,Jotka kuolee, kun he lempii."
Runoilija Firduusi.
1.
Kultaisia — hopeisia!Puhuu rahvas toomanista,Haastetaan vain hopeasta,Hopeisesta toomanista.
Mutta ruhtinaanpa suussa,Suussa Shachin, tooman ainaKultaa on; näet Shachi ottaa,Ottaa vain ja antaa kultaa.
Niin ne miettii suorat miehet,Niinpä mietti myös Firduusi,Jumalainen runoniekka,Hän *Shach Nahmehn* kuulu luoja.
Suuren sankarrunoelmanSyntymään sai Shachin käsky:Shachi joka säkehestäLupas toomanisen hälle.
Kesää seitsemättätoistaRuusu kukkii, ruusu kuihtuu;Satakielen laulu lakkasSeitsemännentoista kerran. —
Vielä istuu runoniekkaAatostensa kangaspuillaYöt ja päivät, lointa täyttäinLaulun huiman laajaa lointa;
Huiman laajaa lointa, missäIhmeen lailla yhteen kietooKotimaansa satumuistot,Ikivanhat ruhtinahat,
Faristanin lempiurhotRitartöineen, seikkailuineen,Henget yön ja valon hengetTarukukkain kiehkuroihin. —
Kaikki tuoksuvi ja henkii,Väriloistoss' säihkyy, hehkuu,Siin' on pyhää heijastustaValoisan Iraanin taivaan.
Taivaan alkuvalo puhdasViime tulentemppelistäRunoniekan silmään säihkyy,Poistain Koraanin ja Muftin.
Viimein valmiin runoelmanVie Firduusi suosijalleen:Kirjan, jonka säkeet täyttääKaksisataa tuhatmäärää!
Kylpylaitoksessa tuolla,Gaznan kylpylaitoksessa,Shachin lähettiläät mustatPäätyi tapaamaan Firduusin. —
Molemill' on rahasäkki;Runoniekan jalkain juureenPolvistuin he säkit laskee,Lahjapalkaks runoilusta.
Laulaja ne auki riuhtasRiemuitakseen kullannäystä,Jost' on ollut pitkä puutos, —Silloin näkee hämmästyksin,
Kalvas hopea on noissa,Hopeisia toomania,Kaksisataatuhatt' ehkä, —Ja hän nauroi katkerasti.
Katkerasti naurain summanKolmeen osaan, yhtä suureen,Jakoi hän ja antoi noilleLähettiläs-neekereille,
Antoi tuontipalkkioksiKummallekin kolmanneksen.Loppuosan kylpijälleJuomarahaksi hän heitti.
Itse otti matkasauvan,Niin pääkaupungin hän jätti;Pääsi portille, ja siinäTomun puisti jaloistansa.
2.
"Jos ois muitten tapaan vaanSanans' syönyt, ilman muuta,Laiskaan, ilman kavaluutta,Suuttua en huoliskaan.
"Mutta kieltää tuskin voi,Hän mun petti, petti varsin,Kaksipäisin lauseparsin,Juonillaan, min valhe toi.
"Mies hän oli arvokasRyhdiltään ja katseeltansa,Eipä nähty vertojansa,Mies ol' mies ja kuningas.
"Taivaan vaaru maamme vetti,Tunsin päivän säihkehen. —Hän, mies uljas totuuden,Hän se sentäänkin mun petti."
3.
Shach Mahomet päivällisensä jo söi,Se ystävälliseks mielen löi.
Hän varjossa puiston on puppurat yllään,Vesi suihkus ja pirskui ja vilvoitti kyllään.
Ja palvelusjoukko on toimissansa,Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa.
Mut marmorivaasseista kumpuaaSulo kukkien tuoksua hurmaavaa.
Laill' odaliskien palmut nuoNe norjina leijuin viehkettä tuo.
Ei liiku sypressi, — houri, sun ylkäs! —Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs.
Mut äkkiä soi sala laulelon ään',Tarumailta se nousevi helkähtämään.
On Shachi noussut kuin huumaunut, —"Kenen laulut nää, kenen runoilut?"
Ansaariin kääntyen noin hän huusi;Tää vastas: "Laulut on tehnyt Firduusi."
"Firduusi?" — hän jotain kuin muistoa juuri:"Miss' on, miten voi nyt laulaja suuri?"
Ansaari vastasi: "KöyhyyttäänJo kauvan puutetta kärsii hän,
"Kotikaupungissaan Tuus'issa vaanJa elää puutarhahoidollaan."
Shach Mahomet istuvi kauvan vait,Mut jo virkkoi: "Ansaari, nyt kiire on kait. —
"Ota talleistain sata muulia pikaa,Kameelia viiskymment', ilman vikaa.
"Ne kuormaa aartein, ilman hintaa,Jotk' ihastuttavat ihmisrintaa!
"Ota hohtokiviä, pantavöitä,Ja kalliita vaatteita, koristetöitä,
"Sirokirjailuita santelipuusta,Lelulippaita kullasta, norsunluusta,
"Ja kannuja, kulhoja suikeapäitä,Leopardintaljoja täplikkäitä,
"Korumattoja, kultaompeluitaYli valtakuntani valmistetuita. —
"Myös mukaan muista panna noitaSiniaseita, purppuraloimiloita;
"Ota kaikenlaisia juomiakinJa ruokia, pantuja ruukkuihin,
"Lisäks kakstoista ratsua, nuorta ja arkaa,Jotk' aavikon poikki nuolina karkaa;
"Ja mustia orjia, myös sama luku,Teräsruumiita, jotka ei matkalla huku.
"Sä näistä tavaroist' ota vaari,Ja kohta matkaan lähde, Ansaari.
"Ne ynnä tervehdykseni sieFirduusille suurelle Tuus'iin vie."
— Ansaarista syystä sä hyvää luulit:Hän kuormasi kameelit ja muulit;
Ne kalleilla kunnialahjoilla lastas,Jotk' kahden maakunnan veroa vastas.
Jo kolmen päivän päästä hän läks,Kävi itse kulkueen käskijäks;
Hän lippua nosti, mi punaisna hohtiJa karavaania matkaan johti.
Tuli päivänä kahdeksantena nuoTuus-kaupungin alle vuoren luo.
Ja länsiportista kaupunkiinHa ratsasti huutaen, ryskien niin.
Päris rumpu, ja torven toitotus raikui,Ja riemulaulut ilmaan kaikui.
"La Illa Il Allah!" huusivat vaanKameelein ohjaajat innoissaan.
Mut itäportista Tuus'ista tuoltaKäy samaan hetkeen toiselta puolta
Pois verkkaan ruumissaaton tie,Mi kuolleen Firduusin hautaan vie.
Kiinan Keisari.
Oli isäni nahjus-valtijas,Unimyssy ja kuivan tyystä;Ma milloin vaan otan naukun taas,Olen suuri keisari syystä.
Se vasta on juoma! Ma huomaan tuon,Kuink' ihmeitä tekee viina:Kun milloin vaan ma naukun juon,On kukoistuksessa Kiina.
Tää keskuksenvaltio muuttuu niinKuin puutarhamaailmaksi;Ma melkein mies olen itse siin',Käy rouvani raskahaksi.
On kaikkialla runsaus,Ja sairaat terveiksi käkee;Hovimestari, ukko Konfusius,Taas viisaimmat hetkensä näkee.
Sotamies kun leikkaa limppuaan,Hän mantelileivosta leikkaa,Ja kaikki roskakansa maanSametissa ja silkissä keikkaa.
Ritaristopa mandariinienJa invaliidit kanssa,He jälleen saavat nuoruudenJa puistavat palmikkojansa.
Suur uskon pagoodi[1], symbooli maan,On valmisna kaikkein nähden;Koko juutalaisjoukkue kastetaanJa saa lohikäärmeen tähden.
Jää kumouksellinen henki jo pois,Jalot mantshuulaiset ne huokaa:"Mitäs konstitutsioonista meille ois,Ei, pamppua, selkäämme suokaa!"