The Project Gutenberg eBook ofValikoima runoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valikoima runoelmiaAuthor: J. J. WecksellTranslator: Aukusti SimojokiRelease date: December 18, 2023 [eBook #72449]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino, 1906Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valikoima runoelmiaAuthor: J. J. WecksellTranslator: Aukusti SimojokiRelease date: December 18, 2023 [eBook #72449]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino, 1906Credits: Tapio Riikonen
Title: Valikoima runoelmia
Author: J. J. WecksellTranslator: Aukusti Simojoki
Author: J. J. Wecksell
Translator: Aukusti Simojoki
Release date: December 18, 2023 [eBook #72449]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino, 1906
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***
Kirj.
Josef Julius Wecksell
Suomentanut
Aukusti Simelius
Helsingissä, Suomalaisen Kansan Kirjapaino, 1908.
1. Äidilleni. 2. Tyttö. 3. Pääskysten laulu. 4. Merimiespojan jäähyväiset morsiamelleen. 5. Ellille. 6. Kuivunut puu. 7. Kerran. 8. Turun linna. 9. Sa tohditko? 10. Nuorukaisen rukous. 11. Täysin purjein. 12. Ruusuja ja suuteloita. 13. Tähti. 14. Sotavanhuksen joulu. 15. Tyrannin yö. 16. Syysmyrsky. 17. Elokuun-ilta. 18. Jumalan puutarha. 19. Schiller-juhlassa Helsingissä. 20. Enkelit. 21. Huokaus. 22. Iloisessa seurassa. 23. Vertailu. 24. Suomenlahden kalliot. 25. G. A. Wallinin muistokiveä vihittäessä. 26. Lintu. 27. Timantti maaliskuun lumella. 28. Valvova äiti. 29. Helmille. 30. Tytön hyvästijättö. 31. Jäähyväiset. 32. Siniset silmät. 33. Vain untako? 34. Sydämen laulu. 35. Yksinäisyydessä. 36. Varoitus. 37. Virsi. 38. Onnellinen perhe. 39. Aasi tutkinnossa. 40. Kääpiön kosto. 41. Maaliskuun lumi. 42. Isänmaallinen laulu. 434. Ruukku. 44. Vanhoista kätköistä. 45. Espanjalaisen albumiin. 46. Itselleni. 47. Kaikk' ei ole paistetta. 48. Amorin hautaus. 49. Ystäväni. 50. Almqvist. 51. Don Juanin jäähyväiset elämälle. 52. Mä keskiyön lapsi.
1. Äidilleni.
Kas, päivä kultasäteitäänJo maahan lähettääpi,Ja kaste välkkyy lehdelläänJa ilma heläjääpi.Soi aalto, tuuli suloisaan,Ja tuoksuu kukkakin,Luo poskillemme vilppauttaanPuut, nurmen nukkasin.
Kas, iloon herää luontokin,Kun kevät saapuu maille.Siks ilo kaikkiin mielihin,Sit' ettemme jäis vaille!Oi äiti, olkoon osanasTäst' asti ilo vain,Ei tosiaan päivä murheikas,Mutt' elo onnekkain!
On luonnossa niin ihanaa!Nyt tuuli huokuu puissa,Ja maa, se vihreen verhon saa.Soi aallot salmein suissa.
Nyt luonto itse iloitenKäy sulle lupaamaanTeit' onnen, sulon, hauskuuden,Kun kuljet päällä maan.
15 p:nä'toukok. 1852.
2. Tyttö.
Kävi niityllä tyttönen kaunoinen, niin kaunoinen.Näki nurmella vihreellä ruususen, näki ruususen."Kukka", hän lausui, "sa poimitaan.""Poimi vaan, poimi vaan",Sanoi Julia.
Waan lilja kainona lausui näin, se lausui näin:"Ota minut, olet onnekas, ystäväin, minun ystäväin.""No kukkaset, kumpiko poimitaan?""Minut vaan, minut vaan!"Niin ne lausui.
"Tule, riemuja punainen ruusu suo, se riemuja suo,Ilon, onnen, ja rakkauden hehkun tuo, ne se sinulle tuo!""No, kukkaset, kumpiko poimitaan?""Minut vaan, minut vaan!"Sanoi ruusu.
"Ei, tyttö, tulkosi luokseni mun, niin, luokseni mun,Niin rauha versovi tielläs sun, aina tielläsi sun!""No, kukkaset, kumpiko poimitaan?""Minut vaan, minut vaan!"Sanoi lilja.
Hän seisoi nurmella arvellen, niin, arvellen.Oli kumpikin hänestä kaunoinen, yhtä kaunoinen!Ja kuu hän mietti, mi vietävä ois,Tuli poika, ja — hänWei neidon tän.
1852.
3. Pääskysten laulu.
Nyt kuultavi taivas, on verhollaanKevät Pohjolan peittänyt,Siell' loistavi kukkaset kasteessaan,Soi lintujen laulelot nytSiell' ylhässä tunturimaassa.
Tääll' lähellä 'Niilin rantamanNiin helteist' on, mielemme oisTäält' isänmaahamme, Pohjolaan:On talvi jo lähtenyt poisSielt' ylhästä tunturimaasta.
Isä syntyi sieltä ja äitikin,Ja hautansa siellä on.Siell' ensi kerran me lauleltihin,Ja opimme lentohonSiell' ylhässä tunturimaassa.
Pois helmasta Etelän runsaudenSiis tiemme nyt kulkehonJa sinestä kirkkahan taivaan senLuo raikkahan rannikonEiell' ylhässä tunturimaassa.
Siell' ihmiset meitä jo vuottavat —Ja me sinne kaivataan.Eiell' ilmat on kuultavat, kirkkahat,Puut, kukkaset kaunieimmaanSiell' ylhässä tunturimaassa.
1852.
4. Merimiespojan jäähyväiset morsiamelleen.
Hyvästi, nuori armahain,Pois täytyy rientää mun!Ja Luoja yksin tietää vain,Ma milloin kohtaan sun.On lähdön hetki lähennyt.Oi, kuivaa simäs kyynel nyt!
Ei, suo sen loistaa vieläkinMua vastaan hetkinen.On uskollisuus kirkkahinJa lempi loisteess' sen.Ja yö kun saapuu syksyinen,Tuo rauhan mieleen hohde sen.
Sen lehdon tumman muistatkoMin tummiin siimeisiinMe käytiin tulless' illan jo.Ja missä vannottiinMe lempi luja, ikuinen —Sait suukon merkiks liiton sen.
Nyt kellastui jo lehto tuo,Syysmyrskyt ulvovat,Waan muisto, toivo mieleen luoTaas ajat armahat.Me erotaan — vaan luottaenMe luomme ylös katsehen.
Suo ruusuhuultes suukko nytYks, armas, mulle vain.Ja lepää, niinkuin levännytOot ennen rinnallain,Niin sinust' unta nähdä saan.Kun myrsky ulvoo raivoissaan.
Kun pikku pääsky istahtaaSun ikkunasi luoJa lauluansa kauneimpaaSun kuultavakses suo,Niin usko: lähetin mä senSun luokses, armas ainainen.
Äl' itke, joskin vaipuisinMä mereen myrskyisään.Woit muistaa mua kuitenkinJos et voi käydäkäänSa haudallani, viedäksesSen kumpuun kukat, kyyneles!
Waan sormukses jos ruoste syöJa uskos, lempeskin,Niin rantaan siihen risti lyö,Min kuohu raivoisin.Oi, silloin vasta kuollut oon,Ja silloin mua surtakoon!
Sa kalvenet! Oi, tunnenhanNiin ettei käydä voi!On sielus puhdas; puhtaimmanMyös katseen silmäs soi.Oot elon uni ihaninJa sielun aarre kallehin!
Nyt suudelma — yks ainut vain,Ja sitten — hyvästi!Ja katse yksi — lohduttainSe tunkee sieluuni.Oot ruusuni — ma tuulonen.Sua lemmin yli kaikkien!
1850.
5. Ellille.
Tyttö, kauniimpi kuuni lähteen-Kirkas, vapaa aaltonen,Raikas lapsenmieli ainaSäilyttäös lailla sen!
Tyttö, kauniimpi kuin tähti,Lempeenä mi kimmeltää, —Säilyttäös aina paikkasTaivaassa kuin tähti tää!
Tyttö, kauniimpi kuin ruusunKevät kasiehelmineen, —Tuoksu sen sa ainiaaksiKätke nuoreen sydämeen!
Aina joskus sentään muistaMyöskin huimaa perhoas, —Hellästi sen siivet kietoiYösen-armaat suortuvas.
1856.
6. Kuivunut puu.
Livertelee, pikku lintu,Kuivuneessa Iehmuksessa,Ällös sentään luule, ettäKäy se siitä vihreäksiTaikka riemumielen saapi!Tiedätkös, se miksi kuihtuiMiksi lakastui sen latva,Miksi lahoi kaunis varsi?Kuoreen kerran nuorta kaksiPiirsi merkit lemmen nuoren.Nämä nuoret toisistansaEros' elon myrskysäissä:Nuorukainen neidon petti.Silloin neito morsioksiTuli tuiman Tuonen herran. —Alla lehmuksen hän uinuu,Kukat kasvaa haudallansa.Juurillepa sydän neidonKertonut on tuskat tuimat,Juuri rungolle ne puhui,Lausui latvalle ne runko.Siksi suree vehryt latva,Siksi lahoo paksu runko,Siksi kuihtuu vahva juuri. —Laula, lintu, turhaan laulat!Wiherry ei koskaan lehmus,Sillä juuria sen polttaaKyynel halveksitun lemmen.
1850.
7. Kerran.
Hymyili toivo kerran mullekin,Ma kerran riemukielin laulelin.Kun kukat tuoksui, aallot ailakoi.Niin hyvin silloin haaveksia voi.
Loi toivo kirkkahiksi muistelmain,Ol' yöni unta, päivät tanssin vain.Ol' lapsuus niinkuin kirkas tähtönenJa koitti päivä kaunis nuoruuden.
Ja aamu alkoi. Silloin iloittiin,Pukeutui riemu loistoon, laulelmiin,Siell' liehui enkel' ystävällinenJa raikastutti riemut sydämen.
Waan nyt on ruusu mulle tuoksutonJa laulu vailla riemuansa on,On taivaan lämmin loiste kylmennyt,Ja, hellä enkelini, miss' oot nyt?
Pois pakenit sa. Näithän sä sen,Ett' oli lempiaaltos mutainen!Sen ainut valo olit. — AiniaanOn yötä nyt ja synkkyyttä on vaan.
8. Turun linna.
Kalvas varjo muinaisuuden, linna aikain menneiden,Murhemielin pääsi nostat, vetten yli silmäten.Merkki haudan, johon monet vuosisadat käyneet onPäänsä raskaan painaaksensa — eikä päässeet lepohon.
Rantaas, muinen ylpeillä, aalto pesee vaikertain,Ja niin kummallisna kaikuu laulu syvä aatteissain.Tähti-yössä taivahilta ala» katsoo ijäisyysKuink' on pieni ihmis-aatos, ihmistöiden kestävyys.Hautalaulus aalto laulaa lyöden hiekkarantamaa.Kuolinsoihdun lailta kuukin nousee tumman metsän taa.Kilpes murrettiin, ja heikko, aseeton sa olet nyt.Sulle muiston kaihokyynel enää vain on vierinyt.
Kenen lempeä ei sentään syttäis muuris murretut!Oothan nähnyt Suomen nousun, välkkeessä sen hohtanut.Nähdä sait sa maamme, synkän ensi valon koittehenAutioilla rannoillamme ristin työtä puoltaen.
Ensi oraat sait sa nähdä maamme kyntämättömän.Warjelit niit' aina lailla voitonvarman, kestävän.Suomen kaunehimmat muistot luovat sulle seppelen,Jossa kajastuupi valo, la'it uskon, oikeuden.
Olit kilpi, olit miekka — määräsi ol' ihanaa.Woiton tähden riemuin annoit teräskintaas musertaa.Kivet kaatui, teräs ruostui, mutta käsi, ken sun loi,Yhä johtaa kansain töitä, ijäti sen tehdä voi.
1857.
9. Sa tohditko?
Sa tohditko astua elämähänJa taistella niinkuin mies?Ja edelle aikasi erehtyvänSa tohditko asettaa ties?Sydänveresi uhrata tohditkoJa onnesi, riemusikinEest' oikean toden — niin tyynenä joKäy meidän sä piireihin.
Sa tohditko uskoa unelmihin,Jos pilkkaa sulle se tois?Laill' aaltojen murtaa kallionkinJos esteenä tielläs se ois?Jos tohdit, niin käykösi liittohonJa veresi, henkesi suo!On voimia kerran ja taistoa on,Jos sama on intomme vuo!
10. Nuorukaisen rukous.
Oi Luoja, pauhinasta maailmanSun puolees rukoillen ma katsahdan.Oot toivon', armauten' ja rauhan' ain,Ma ijäisesti sinun lapses vain.
Mun sanani, ja pyynnöt, itkennätSa armoss' ainaisessa ymmärrät.Sa armahtaen, anteeks' antaenNäät vikani, näät sydämein heikkouden.
Siis kuule mua! Auki sulle oonKuin kukka, joka aukee aurinkoon.Kun kukan kyynel taivaall kuvastaa,Niin minut puhtaaks' armollasi saa.
Mua anna tähtes johdattaa ja ainKautt' tyynten säitten, myrskyin riehuvain.Ja tähden sammuessa sälli munSen kanssa kuolla, päästä luokse sun!
Oi ethän salli, että turhaan vainIjäiisyystoivoon herätä mä sain. —Sa kaipuun hartaan tahdot tyydyttää,Niin etten hyljätyksi, yksin jää.
Oi salli laulun luomain aatostenElossa kerran käydä totehen,Niin että sitten kuolinvuoteellan'Ne hymyis kuiskaten: sa muistathan!Sun urhos, Herra, olla tahtoisin.Sotia vuoksi jalon, kaunihin.Sill' aina, jaloa kun nähdä saan,Sun kuvas näen siinä loistossaan.
Suo mulle voimaa edistymähänSun oppis valaa ohjeen' elämän.Mä nuori olen. Wielä tumma tieMun aatteitani outoon mailinaan vie.
Mutt' yks' on sentään määrä muillakin,
Ei kuolo vain. Ei, tähti kirkkahinTuo toivon aamuruskon mielehen.Oi salli, että saavutan ma sen!
Se kehottaapi: aalloist' elon täänKäy kultajyväsiä etsimään,Totuuden, hyvän eestä taistellenSaa rauha oikea sa mielehen.
Sua seuraan, tähti sinitaivahan!Woit tummeta — et kuole konsahan.Oot Luojan ääni.. valos loistohonNiin hyvä viimein nukkua mun on!
11. Täysin purjein.
Käy, aalto vuolas, kuohumaan,Saat illan rauhaa aikanaan!Nuor' tuuli, purjeet täytä vain,Ja kuivaa kyynel poskeltain.
Waikk' yksin purressain ma oon.En yksin kulje taisteloon,Jos mull' ei muuta ystävää,Niin Luojan tähti siksi jää.
Ma ohjaan purren voimallain,On aatos purje-vahtinainJa luotsinani toivo on —Ei vaaraa keskell' aallokon!
Käy kulku vinhaan yli veenJa muisto kuivaa kyyneleen,Et taakseen jouda katsomaan,Lyö käsiään vain iloissaan.
Ja pian pilkku pienoinenOn paikka, mi sai kyynelen,Ja seudut uutten rannikkoinNe tervehtii kuin ilkamoin!
On myrskyä, on rauhaakin,Mutt' ain on mieli riemuisin.Ma tuulet ystäviksein saan,Nuo uskolliset ainiaan.
Siis eespäin! — Toivo, ruorihinKäy, että tien mä löytäisin!Et, tiedän, hylkää milloinkaan,Jos min' en sua hylkää vaan!
12. Ruusuja ja suuteloita.
Me yhdessä kuljimme, nuoret.Ohi niittyjen kukkivain.Jäi vanhat kauvaksi jälkeen,Me olimme kahden vain.
Kyll' aioin mä jotakin virkkaa,Mut ruusun ma taitoinkin.Hän samoin teki, vaan tuumiEtt' oli mun "sievoisin".
Me vaihdoimme silloin niitä.Hän hymysi punastuen.Pian sidoimme toisillemmeMe ruususeppelen.
Ja me vaihdoimme muutakin kohta:Simasuukkoja vaihdettiin!Waan oi, ne vanhat, ne ainaOli lähellä kuitenkin!
1858.
13. Tähti.
Kun tähti katsoo maisen kevään puoleen,Se näkee kiillot kullan, välkkeet veen.Sen katse tääll' ei satu tuskaan, huoleen,Ja loistett' ei se tiedä omakseen.
Niin sielu mailmaa pitää auvoisanaKun puhdas, riemuisa se olla voi.Jos tahdot enkelien johtamanaSä täällä olla, usko niihin, oi!
14. Sotavanuksen jouhi.
Kimaltaa tähdet taivahan ja tummui metsä, maa,Ja hongan partaa vihreää jääkyynel kaunistaa.Niin hiljainen ja kaamea on nummi luminen.Wain karhu, susi jouluaan viettääpi helmass' sen.
Waan silloin raskaat askeleet saa metsän kaikumaan.Ken tänne; kauvas kylästä, pois yksin joutuikaan!Ken hongan rauhaa häiritsee ja tuulta jäätävää.Ken tohtii lumen timantit suliksi hengittää?
On Suomen sodan viimeisen soturi vanha hän,On varjo urho-»aikojen, laps' ajan synkeän,Waan ylhä hän ja lämmin on, ja minne katsahtaaNiin nietos kiiltää, honkakin se tekee kunniaa.
Hän istuu sammalkivelle; pää painuu valkoinenNiin kaunihisti aatteissaan, soi huoju honkien,Ja kyynel vierii poskelle, vaan silmä riemuisaanSe katsoo juhlaa tähtiyön ja hiljaisuutta maan.
Hän puhun: "Sua tervehdin, sä sydämein morsian,Sa tumma honka, kaunis yö tään nummen hohtoisan.Ma tunnen maani, tunnen sun, vaan tokko sinäkinMinussa urhosulhos näät näin hapsin harmajin?
Oi, kauvan siit' on, tämmöisen kun yön mä nähdä sain.ma vanhenin ja kalpenin — ja ikinuor' oot vain!Niin kaunis, nuor' kuin silloin kun tartuin miekkahan,Kun suukoin kuumin multa veit sä veren palavan.
Niin kauvan, kauvan siitä on; on saatu mieli uus,On suvun uuden huostassa nyt Suomen vastaisuus.Ei toista heidän ole vain; tie minne kulkekoon,Niin Oravaisten kentällä ma muistoissani oo!
Ma suvun uuden joukossa oon ollut äskettäin,Ja toivon, onnen elpyvän mä Suomen maassa näin.Waan vielä, Suomen talvi-yö, sua nähdä kaipasin,Sun kunniakses itkeä kuin muinen taistelin."
Niin puhuu — hiljaa hymyillen hän katsoo armastaan,Maat' isien, mi kauniina on juhlapuvussaan.Hän katsoo — vierii silmästään jo kyynel kaunoinen,Kuin kaikki elinvoimans' ois sulanut loistoon sen.
"Sun valoa, järves, metsäsi mun lumos loistollaan.Oi kiitos, Herra, että mä myös täällä kuolla saan.Ma Suomen valkorinnoille saan käydä uinumaan.Kuin muinen pyssy uupunut lepoa saadakseen.
Ja metsä ympärilläni on muistomerkkinäinMut vanhan harmaan soturin mi oudoksi jo jäin,Ja juhlavirren hongisto se laulaa haudallainYö vaipan heittää. — Suojassa oo Herran, maani, ain!"
Ei puhunut hän enempää; hän turkkiin kietoutuuJa vaipuu uneen ikuiseen kuin lapsi hymysuu.Waan hänen kuolinvuoteellaan on metsä kimmeltäinJa oksat vihreet välkkyy lailla joulukynttiläin.
1850.
15. Tyrannin yö.
On raskas yö suruharsossaan,Hän valvoo purppuravuoteellaan,Pois eilen ne mustilla paareillaVeivät hänen ainoan poikansa.
Avosilmin, mustana mieleltään,Hän katsovi yöhön synkeään.Walo hohtava kaukana liikahtaa.Hän peljäten tarkkaa: se lähelle saa.
Hänen poikans' se valkeapukuinenOn varassa siipien kultaisten.Luo pöydän hän liitävi hiljaa vaan:Siinä kuningaskruunu on loistossaan.
Hän alkavi päärlyjä irroittaa..Sädekehänsä suruisan loisteen saa."Ei haudassa ahtaassa rauhaa mull' ois,Jos en vaikka näitä mä poimisi pois.
Oman kansansa verta vuodattainOn isäni saada ne voinut vain.Mua vainajat velkovat niistä, kunIsä heitä on surmannut tähden mun."
Hän kulkevi purppuramanttelin luo,Siit' tulvivi verisen-punainen vuo.Sitä joskus hän pyyhkinyt murheissaan —Yhä enemmän verta se vuotaa vaan.
"Woi ennen en elää, en kuollakaan,Kuin tän lumivalkean puhtaaks' saan.Sen kyynelin pestä mä tahdon näin,Ja kuivaksi pyyhin sen siivelläin."
Ja peikot ympäri lapsosenOn, häntä hurjina katsellen —Hän itkee hiljaa, jo väsymys saa,Ivanauruin hänes he siepaltaa.
Ylös tyranni hyppää, ei levätä voi —Pois kaikki on, koittavi aamun koi.On pöydällä kruununsa koskematon,Ja verisen-punainen mantteli on.
1850.
16. Syysmyrsky.
On luonto raivoissaan. Syys synkkä nytMaan rintaan ahneesti on iskenyt,Ja kuolon-kylmää hurjaan läähättäin.Siit': imee suven sulon, hengen näin,Kuin vdren-imijä, ja uhrit täänLuo kavalasti lumeen pehmeään.
Nyt meri ulvoo; sillä taivaan tuon,Mi kesä-illan'kullat siihen luoJa rauhaisna sen syliss' uinuaaPois riistäis syksy, turhaan huutaa saaSe armastaan, ja turhaan aaltoihinNe pyytää — syöksyin surmankuiluihin.
Kas, tammi taisteieepi rannallaanSe tummanvihreätä kruunuaanWain turhaan puistaa, nostaa suuttuenKäs'vartiaan esteeks myrskyvoimien.Ne pilkkaa uhkausta väkevänJa kuihduttaa sen puvun vihreän.
Ja kukka näkee suurten kohtalon,Mut armoa ei pyydä, tyyni on,Se kyynelkuvun kääntää maata päin,Waan myrsky näkee sen, ja rakein, jäinSen ruskii esille, ja kuolemaanNiin puhtaus, kauneus, tuoksu taltataan.
Jää muistomerkiks' vehryt honka vaanJa meri tyyntyy kuohusoitelmaan.Nyt myrsky työns' on tehnyt, levon saa,Ja kaikki pilvet kiitävät halkeaa —Ja tähtitaivas katsoo ikuinenWaan mykkäin erämaitten puolehen.
17. Elokuun-ilta.
Kun välkkyvä kulkevi kulkuaanLuo laineille hopeasillan, —On metsä korkea aatteissaanJa uneksii sylissä illan.
Wene lähestyy, hiljaa keinuen,Nyt tupaa, mi salmen on suulla,Soi sävelet siitä helkkyillen,Soi nurmikon keijujen kuulla:
"Oi luoksemme, Jeesus Kristus, jääSun armohos turvaamme aina,Nyt ilta jo seutuhun leviää,Waan suojassas surut ei paina!"
Kuu hymyää hopeahohteessaan,Tuvan ikkunall' loistaa tuli, —Sävel virren häipyvi, hiljaa vaanSe ilmojen soittoon suli.
1859.
18. Jumalan puutarha.
Ma muistan tytön riemukielenKuin kevät Iapsuus-aikainen,Kun nauru all' on surumielenJa sielu Iainen lainehen,Niin puhdas, kirkas, auvoinenKuin kirje kaikkein yhteinen,Johonka elo kulkevainenTuo vastuun surureunaisen.
Hän kaunis oli, pikku kulta!Me "talosilla" leikittiin,— Siin' oli naurun, riemun tulta! —Ja kahden meill' ol' lysti niinJa kodeistamme kirkon luotaMe leikkimähän juostihinLuo kirkon ristein, kukkain, — tuotaMe papin puistoss' luultihin.
Tok' usein tuumimme me, miksiKaikk' kävi sinne saapujatNiin juhlallisiks', surullisiksiKuin isoäidin laulelmat,Yks vualan, toinen kukan kantaa,Ja kolmas tuopi kyynelet,Waan meill' ei ollut muuta antaaKuin hymy, kirkkaat katsehet,
Waan oli niinkuin toisinansaOis hongat hiljaa puhuneetJa syreenitkin kukillansaMietteissään maahan katselleet —Waan kauvan moist' ei muistaa voinut,Me leikiteltiin uuhelleen.Taas kaikui huudot, riemusoinnutTaas kohosivat korkuteen.
Ma vanhukselta kysyin kerran:"Kenenkä puutarha on tää?""Tää puutarha on taivaan Herran",Niin vastas siihen harmaapää.Oi kuinka riemuitsimme tuosta,Kun Herra meidän leikkienNoin salli puutarhassaan juosta,Jok' oli kovin kaunoinen.
Waan tavata kun taittiin vähänJa "tässä lepää" nähtihin,Niin tultiin hieman tietämähän:Siell' luona ristein lepääkinAin Herran pikku enkeleitä,Jotk' aartehillaan kattaa maan,Ei yhtään kortta ilman heitä,Waan pukee verhoon loistavaan.
Waan ihmeeksemme enkeleistäYks' oli lukkar' arvoltaanJa ritari on toinen heistä —Se kuinka sopi asiaan!Waan kerran sitten illan tullenMa kuuntelemaan kätkeysin.Kentiesi enkel' puhuis mullen —Waan juoksin pois kun säikähdin.
Waan sitten leikkikumppalini,Mun armain, paras aarleheinSai sairahaksi — iloihiniHän osaa ottanut nyt ei.Nyt kättään laihaa pihin minäJa itkin: "pois et mennä saa!"Hän hymys: "Koht' oon enkelinä,Me puutarhassa kohdataan!"
Siit' on niin kauvan, kauvan aikaa,Pois poistui lapsuus iloineen.Nyt naurussakin itku kaikaa,Waan uskoni jäi ennalleen.Ja jos on raskast' elon tiellä,Ma kuljen Herran puutarhaanJa Enkelini kohtaan siellä,Käyn iloiseksi uudestaan.
1859.
19. Schiller-jnhlassa Helsingissä.
10 p. marrask. 1859..
"Käy juhlaan!" huuto valtava nyt kaikuu kautta maanJa taiteen templi avautuu, on juhlaverhossaan.Ja kansat kaikki muistamaan nyt yhtyy häntä, kenOl' ajan tulkki taitavin ja lauloi parhaiten.
Näet: mitä sydän kauneinta ja taivaist' unelmoi,Sen laulus vapaa, korkea kauneimmaan ilmi toi,Ja turvan tuojana se soi ja toivon, rohkeuden,Ja ijäisyyden verhotkin pois siirtyi soidess' sen.
Sa ihmisyyden taisteluun kuin uus Tyrteus saitKun vaati totuus, oikeus, ja valon, rauhan lait.Sun laulus poisti harhat pois, ja siteet katkaisiJa nöyrtyin ihmettelemään pakotit tyrannit.Ja sanas vapaa kotkana lens halki ilmojen,Ei laaksot, vuoret, meret, maat voi estää teitä sen.Pois kansoilt' enää sit' et saa, — se kuolematon on;Se tulkki loistoss' Schillerin ihanan laulelon!
Sun keväthymni leivon soi valossa huomenen,Niin metsä, aalto, kukkaset ne seisoo kuunnellenSiks kunnes itse, kiehtovammin, kaikk' yhtyy laulamaan,Ja metsä huokuu, laine lyö, luo kukka tuoksuaan.
Niin lauloit kerran, kansoille kuin koitti päivä uus,Kun hehkui toivo, lupaus, kuin poistui toivottuus,Ja tulkin silloin sinusta sai sydän jokainenJa tunsi onnen itsessään ja voiman suurehen.
Jos moni toivo hälveni kuin sumut ilmojen,Niin laulus ihmiskunnall' on, ei häivy kaiku sen!Ja vaulan, toden voitto jot' ei vielä kirkkaaks saa,Se kyynelkatsein lämpimin kutreilles painaltaa.
1859.
20. Enkelit.
"Oi mun hellä enkelini!"Sulhasmiesnä laulelin.Enkeliksein saanut olinSoman pikku mamselin.
Pian hellän enkeliniWaimokseni sitten sain,Ja tuo enkeli se vaihtuiSilloin pelkkään: "armahain!"
Kuinka lienee sitten käynyt.Hän sai pojan pienoisen."Hellä enkelini" sain nytHänest' aina kuulla sen.
Pian hellä enkelimmeOli pitkä varreltaan,Ja nyt häll' on enkelinsä,Jolle laulaa aina vaan.
1859.
21. Huokaus.
Ruusun tuoksu silloin on kauneimmaanKun se kuihtui, jääden sun muistoos vain,Kaunehinna, tähti, sun nähdä saan,Kun käyt peittoon pilvien harmajain.
Silloin olit, ystävä, kaunoisinKun sa minun luotani lähdit pois.Ja oli, kuni petturi-tyttökinKaunein minut jättäessään ollut ois.
Toivoa ja nauttiakin hetkinen,Menettää, ei kaivatakseen yksin vain,Mutta aina lempiä laill' enkeltenKaunis osa maailman on asujain.
1859.
22. Iloisessa seurassa.
Tyttöjen, kuoleman viemien, malja!Heidän, jotk' auvoissa unelmissaanJa päivyen koitteelle hymyten vaanPääs' armahan kuoleman enkelinPois maailman kodista kotihin.Jok' on taivas.
Hellästi multa nuo suloiset kätkee.He tiennehet vilpistä lemmen ei.He nukkuvat niin kuni läps, min veiIlmi leikistä: seppeie rinnallaan,Hymy leppeä huulilla toisinaanNiin Hiljaa.
1859..
23. Vertailu.
Meidän uusimmat kirkko-isätOli tullehet kokoukseenJa latinaa, latinaa pelkkääHe jaaritti toisilleen.
Ja pyhistä isistä kirkonSiin' innolla haasteltiin,Ja asiat puettiin kaikkiNiin viisaihin lauselmiin.
Ne puhuivat Luojasta taivaanJa pyhästä hengestäkin,Mut toisensa helvetin vaivaanNe kirosi useemmin.
Waan ulkona pihalla istuiAlla lehvän lehmuksenÄiti tyttärinensä siinäIItavirttänsä veisaillen.
Hän kauneutta lauloi taivaanJa suloa keväimenJa kuinka Hän lääkkeen antaaWoi suruhun jokaisen.
Ja hopeapilvestä katsoiAlas enkeli riemuissaan —Ja rusko se laulajahanLoi vienoa loistettaan.
Waan viisahat kirkko-isätNe riiteli myöhäiseen.Ja kun nukkuivat: pyhimyskruununNe uneksi itselleen.
24. Suomenlahden kalliot.
Ohi kuohujen, kuoleman kuljemme meLaell' aaltojen hyrskysten,Ja köyssä, touveissa laivammeSoi vihurit vinkuen.Me riennämme Suomen rantaa päin,Pian riemuiten näemme sen,Sydän kaihosta syttyvi, välkähtäinLyö salamat katseiden.
Kas, graniittikalliot tuossa onNe on kiveä Suomenmaan!Niin tummat ne keskellä aallokonOi, paljaina seisoessaan.Ne on synkkiä nyt kuni silloinkin,Kun ne viimeksi nähdä sain.Sadun synkän niistä mä tietäisin,Jos kuulla sen mielit sa vain!
Kun Wäinämö helmahan aaltojenLoi kerran Suomemme tään,Helovirret ja koivujen seppelenKesäkukkien välkkynään,Walon kirkkahan, kuusikon kaunihin,Sinijärvemme saarineen,Niin silloin kalliot täältäkinNe hymysi luojalleen.
Ja rannan kukkanen pyysi näin:Oi, neito jos luonani ois,Jos tulis hän hellien, tervehtäin,Ja jos povelleen kuolla vois!Hän saisi mun eloni keväimen,Ja hän tuoksuni, loistoni sais,Ja hän saisi mun silmäini kyynelen,Mi päivässä kimmaltais!
Ja nuorelta maaltansa honka pyys:Tue, nuorukaisjoukko, oi!Tule, suuri on tuntoni kestävyys,Ja myös latvani kestää voi!Ja koivu: jos seisoa saisin vainLuon' ihmisten asuntojenAlas Iehtevät lehväni taivuttain,Ja ihmistä hyödyttäen!
Ja järvi se huojutti laineitaanKuin loimusi illan koi:Jos pääsisin nuoria keinuttamaan,Joiss' sävelet lemmen soi!Jos saisin ma aaltoni vierittääLuo niittyjen vihreiden,Ja kuvastaa tähkää heilivää,Niin olisin onnellinen!
Ja tunturi kohotti rintaansaTerässuonien paisuttamaa:Jos saisin ma aarteeni tarjotaKun on vaarassa kansa ja maa!Jos saisin ma laatia alttarinJoka kohoais korkeuksiin,Ja ylhäälle jumalten ilmoihinKaikk' kantaa ihmiset niin!
Waan ääneti, kyynele poskellaanOn Wäinämö yksinään.Luki kohtalon kirjaa hän hiljaa vaan. —Rupes virtensä vierimään:Sadat sydämet sinulle kerran lyö,Lyö innosta leimuten,Waan sentään on kohtalos niin kuni yö,Maa nuori, armainen!
Sinä uinut siinä nyt. rannallasMeren aaltojen neitonen!Waan kerran sa heräjät kahleissasJa helmahan murheiden.Wuossatoja vuotat sa vapauttasJa taistelet ääneti vain.Oi, että sun surusi lohtua saisSun poikies lemmestä ain!
Waan jos sua kohtalos kauhistaaJa jos kuolla sun mielen ois,Niin silloin meri sun niellä saa.Ikikohtuunsa ijäksi pois. —Mut ääneti honka on paikallaan,Ja tunturit, järvetkin.Wain rannikon kalliot vastaamaanKäy mielin uhmaavin.
Meren sylihin heittäös meidät siis,Sen hurjihin kuohuihin!Jos nimettä kuolemme, siitä viis.Ja keväättä, kukittakin!Jos ihmisjalka ei painaakaanSaa pintaamme — mitäpä tää!Me vapaina seisomme, myrsky kun saaTai aallokko hymyää.
Ja kallio keskessä kuohujenJa myös tyynessä vapaa on,Ja paljas ja tumma on muoto sen,Laill' öisen aavikon.Weri turhaan vuotanut siellä ei,Ei Katkerat kyynelet,Siell' etähä ihmisten polku vei,Majat kaukan' on räuhaiset.
Wihamiehell sa saapuvan nähnyt etSun rintaasi musertamaan.Ei tuttujas tuskan huokaukset,Waan tiedä et toivostakaanEi kulkenut tappara kädessäänSun luoksesi vihollinen,Waan ei sinun luonasi lemmitäkään,Ei huudeta taivaäsen!
Sä katselet tummana ylitse veen,Näet aavaa, aavaa vain.Sa katselet synkkänä korkeuteen,On kylmiä tähdet ain.Ja ijäti keskessä kuohujenNoin autio, synkkä sä oot. —Sa, Suomeni, valitsit parhaiten.Sua taivahat siunatkoot!
1860.
25. G. A. Wallinin muistokiveä vihittäessä.
Käy yksin beduiiniAroll' öistä kulkuaan.Kameeli hiljaa huojuu,Luo tähdet loistettaan.Ja aron aallot uinuuHänen iltalauleluun. —Tien viereen taittuneenaHän näkee palmupuun.
"Sun, kauniin, myrsky kaasi —Suuri Allah ompi ain!"Niin rukoilee hän hiljaa,Taas rientää kiiruhtain.Waan äkkiäpä muistoTuo mieleen ystävän.Oli nimi sen Abdul WalyOli kunnon toveri hän!
[Abdul Waly oli Wallinin arolla käyttämä nimi.]
Hän muistaa Abdul Walyn,Tuon rautatarmoisen,Jonk' kanssa aroa tutkiHän valossa tähtinen."Hän lieneekö arolla nytkinWai helmassa kaupungin!"Soi tuuli suruisastiJa huokaa palmukin.
Ei tiedä Abdul WalynHän kauvas PohjolaanKauneimman niinkuin palmuJo käyneen kuolemaan.Ei tiedä, mitä mennytOn hänen kanssaan pois —Me tietään: korvata meilleEi mikään sitä vois!
1860.
26. Lintu.
On lintunen pieni yksinMeren aution rannalla.Ja aalloista aurinko nouseeMaill' aamun, kaukana.
Siell' oottavi keskellä ruusuinKuja päärlyinen, kukkainen.Ja kiehtova kaipuu kasvaaNyt mielessä lintusen.
Se ruskoa kohden lentää,Mi kaunisna viittoaa;Se siipiä heikkoja nostaaJa sen laulu nyt voimaa saa.
Yhä eespäin, eespäin se liitää,Ei katso se taakseen lain,Siks kunnes se kaikkiallaWedet autiot näkee vain.
Siks lentää kuin siipensä katkee,Ja se aalloissa haudan saa, —Ja ilta se ruusuissa hymyy,Helotähtönen kiimmaltaa.
1860.
27. Timantti maaliskuun lumella.
Kas, nietoksilla hohtaaTimantti välkkyen.Ei voittaa sitä loisteWoi päärlyin, kyynelten.
Salaisen 'toivon tähdenSe välkkyilevi niin.Se katsoo kohden päivääJa kauvas auteriin.
Ja rukoellen kääntyySe päivän puolehenJa kyyneleeksi muuttuuSe sitä suudellen.
Oi, saada kaunehintaNoin aina rakastaa,Sen katsehissa loistaa,Sen hymyyn uinahtaa!
1860.
28. Valvova äiti.
Siell' ulkona viuhuu myrskysää,Siell' yötä on synkkää, pimeää.Mut pian rauhassa armahain,Mun aamutuuleni raikkaimpain.Ma unehen lapseni laulelenEttei sois nyrskyjä korviin sen.
Siell' ulkona kaamea haamu on,Se tuoja on syntituomion.Mut uinuos, lapseni herttaisinSa Iempeni-aate, sä viattomin.Sa nukut niin hyvästi helmassain,Et haamua näe, mut hymyni vain.
Siell' ulkon' on maailman aukeat,Ne luoksensa sinuan vuottavat,Waan vielä on satamas rauhainen.Sä äitisi sylissä löysit sen.Oi, joskus teitäsi kulkeissasSa muista laulu nyt kuulemas!
1860.
29. Helmille.
Se kyynel, min tähtesi itken,On katkera, suloinen.On katkeraa syömeni siinä,Sinisilmäs on sulona sen.
30. Tytön hyvästijättö.
Hyvä poika, pois sä lähdet,Waikea on eros sun.Oi, sa sentään parahimmanOtat olennosta mun:
Poskein punan, syömen uskon,Silmäin ilon ihanan,Suudelmani, rakkauteni,Aatteet, levon rauhaisan.
Olentoni, siten suaSeuraa, minne ties sun vei!Oi, minua ällös hylkää siellä,Sieltä pois se löytäis ei!
31. Jäähyväiset.
"Hyv' yötä, armas tyttö,Mun mennä täytyy nyt!Hyv' yötä, tie on pitkä,On ilta pimennyt!"
"Hyv' yötä, armas poika!Waan jätä jotainkaanNiin syytä sulla tullaOn pian uudestaan!"
Ja tyttö tietä näytti —Loi lamppu loistettaan —On tummat tytön kutritJa posket punassaan.
"Hyv' yötä!" — salaa silmätNe liekki välkehtäinJa jotain toisillensaHe ijäks jätti näin.
32. Siniset silmät.
Mua sinisilmät ihanat,Jos kunne kuljen seuraavat. —Hyvän huomenen aamulla kuulla saanJa "hyv' yötä", kun iItahan joudutaan.
Waan sinisilmät ihanatNiin kaukaa, kaukaa loistavat,Ja ääni, jonka ma kuulen ain,Sen unelmiss' ollen ma kuulen vain.
Ma toivon, silmät ihanatMun että hautaan saattavat,Ja että ääni, min kuulla sain,Soi kuusen oksissa kummullain.
33. Vain untako?
Wain untako se kaunist' on.Ett' olit ystäväin? —Sen muistan niinkuin laulelonMi häipyy värähtäin.
Ma muistan ruusun, jonka sain,Ja kainon katsehen,Ja erohetken muistan ain! —Oi, uneksinko sen?
Wain lyhkäist' untako se ois,Kuin elo kukkasenMi kellastuu ja kuihtuu poisWuoks' kukkain uusien!
Mut öisin äänen kuulla saanKun virtaa kyynelvuo:Se muista, muista ainiaan,Ol' mies parhain tuo!
34. Sydämen laulu.
Sydän on rauhaton,poissa sen usko on,Sykkivi riehuen; —Ken tajus tuskat sen?
Uinuu — se taisto vaan,Herää — ei rauhaa lain,Särkyy — ei kuolla saa,Jäässäkin leimuaa.
Toivoo — ei täyty nuo,Epäilee — rauhan tuoIlve — mut uudelleenRiehuu se tuskineen.
Säihkyvät silmät, teMiksi niin loistatte,Hymy, tuo verraton,Miksi se taivaist' on?
Rauhattomaks' mun teit,Syömeni uskon veit, —Tieto vain yks on sen:Lempi on ikuinen.
35. Yksinäisyydessä.
Nyt huokaa taivasJa huokaa maa,Sanat, laulut nyt huokaavatKaiun saa.
Jos minne katson,On synkkää vaan,Kaikk' käypi niin mykästi,Suruisaan.
Ois mieleni mennäLuo armahain —Hän poissa on, kuuleEi huutoain.
36. Varoitus.
Käs' sydämelles, nuori mies! —Mi siellä sykkii, lyö?Woi tulla näyttäjäks se tiesKun uhkaa musta yö,Woi lohduttaa, kun murheen iesSua painaa, riutuu rintas lies —Sit' ällös leikiks' lyö!
Käs sydämelle! — kuullos vaanMi siellä sykkii, lyö.Se vaihtua voi valkeaanMi rintas rauhan syö,Saa syämes verta virtaamaan,Wie sinut tuskaan tukalaan —Sit' äliös leikiks' lyö!
37. Virsi.
Tomuhun pienimpäänkin maanJa tähteen tuikkivahanJumala katsoo taivaastaan —Hän näkee hyvän, pahan,Oi, armossas mun syämehen'Myös katso, kun ma rukoilen.
Suo usko mulle totinen.Suo puhdas mieli mullen,Tuo sieluun rauha taivainen,Mua turvaa tuskan tullen.Suo, etten koskaan tehdä voisSellaista, mi pahaa ois!
Mut min' oon syntis-raukka vaan,En hyvä olla voisiJos rintahas et nojaamaanMun, Jesus, tulla soisi.Saa levon, ken käy rinnoilles,On tuntenut sen Johannes.
38. Onnellinen perhe.
Oli vanhin Iellikki luonteeltaan,Ja toinen laiskana renttuili vaan,Ja kolmas kuoli, kun morsiamenNäki pettävän keralla neljännen,Ja viides, hän joutui vankilaan —Rupes kuudes runoja rustaamaan.Ja isä huusi: jos kuolisin!Pahin, pahin tuli viimeksi kumminkin!
39. Aasi tutkinnossa.
Hän, sulttaani, istui patjoillaan:"Suurvisiiri tänne nyt!Hän helkkarin lystikäs olla saa;Tähän olen jo kyllästynyt.Tänä päivänä miestäni koittava'oon,Hän taitonsa osatkoon."
Ja visiiri kumarsi lattiaan:"Mitä orjaltas tahdot, oi?"Ja pasha se tuprutti sauhujaanJa synkkänä vastuun soi:"Sua mainitaan kaupungin viisaimmaks,Tee aasini lukijaks!"
Ja visiiri kauhusta keltaseks käy:"On, herra, se mahdoton!"Waan sulttaanin kasvoill' ei armoa näy:"Mun vakava valani on:Jos ei opi lukemaan aasini mun,Niin lähimpään koukkuhun hirtätän sun."
"Oi profeetta auta! Tahtonne vainOn lakini ainainen."Ja visiiri kiroten, huohottainKäy pois kera aasin sen."Se on siitä, kun viisas on! Hirtetähän!Jos aasi ma oisin ja visiiri hän!"
Waan mies oli viisaarnpi piruakin,Ja keinonpa keksi hän.Näet: koraanin lehtien välihinNyt jyviä kylvetähän.Ja pyhästä kirjasta yksistäinSai aasi nyt hakea ruokansa näin.
Yhä vähemmän jyviä kylvettiin.Oli aasi se nälissään.Se kielellä käänteli lehdet niinJa haeskeli syömistään.Ja kun se löys jyvän, niin iioissaanSe hyppi ja huus kuin saanut ois maan.
Ja sitten se paastota päivän sai,Ja se vietihin sulttaanin luo.Pää kallellansa ja tarkastainSe tul' esihin, hurskas tuo.Ja ympäri pyhän koraaniinSiell' istuivat viisaat kaupungin.
Pyhän kirjan avasi visiiriJa kääntyi tutkittavana.Joka lehden se käänteli viisaasti,Muris nälkäisnä tuskissaan.Waan' vaikk' ois kuinka se käännellyt,Ei lainkaan jyviä löytänyt.
Ja hämmästys valtasi katsojat nuoTuo eläin se oiva on!Ja sulttaani kummastus-katseen luo:"On visiiri verraton.Heti paikalla professoriks hänet teenJa derviisiks' aasini oppineen."
"Hänen Pyhyytensä" aasi nyt viimeksi sai,Kultaseimess' se ruokittiin.Oli saatoissa pashain se rinnalla vain,Ja kansa sit' ihaili niinKun pyhyyden valossa loistellenSe kulki — mut kuvana lihavuuden.
Niin tuodahan se taaskin lukemahan.Waan kirjasta huolii se viis,Se hyppii ja potkii ja mylvii vaan.Ja visiiri nöyränä siis:"Oi, näet, se kovin on edistynyt!Ei enää se lue, se saarnaa jo nyt!"
1861.
40. Kääpiön kosto.
Yön peitoss' on käapiö vuoressaan,Hän takovi kultaista aarrettaan.Se hehkuu, se kipinöi, vaalentuu.Hän laulavi ilkeessä irvissä suu:
Pois lämmöstä, valosta ihmisetOn meidät vuorehen syössehet.Noit' ylpeitä, ahnaita vihaamme nytl.Ja kohta he kaikki on myrkytetyt!
Me kultaa taomme leiskuvaa;Se heidät turmion valtaan saa.Ja pohassa jyrkkien kuilujenSe välkkyvi, vilkkuvi vietellen.
Se vetävi kummalla loistollaanYhä ihmistä puoleensa, povehen maan. —Ja ihminen päivästä syöksyvi näinAlas yötä ja kolkkoa kuoloa päin!
Kädest' urhon se puottavi miekan pois!Mitä valat sen välkkeessä merkitä vois,Mitä isien maa, mitä lempikin,Mitä pyhyys Jumalan alttarin!
Se surmaa neitosen puhtauden,Sydän uskonsa hukkaapi loistohon sen;Ja nuorukaiselta pois se vieMitä iloa, lämpöä hänellä lie!
Oi, välkkyös, loistava metalli, oi!Wih vasara, jymisten, jylisten soi!Suku kurja joutuvi turmiohon,Ja kerran taas maailma meidän on!
1861.
41. Maaliskuun lumi.
Tuo raikas lumi putoileepi,Enemmän yhä peittää maan.Ne pukevat, nuo tähdet kirkkaat,Maan mustan vaippaan valkeaan.
Oi kevät, silmäs sulje vieläJa uinu vielä unessas,Sen suloisemmin sitten kukit,Sen rikkaamp' olet kuollessas.
1861.
42. Isänmaallinen laulu.
Maa maill' on, sen kohtalo meidän on,Me se salosta raivattihin.Kov' on leipä sen, loisto sen auringonOn kylmä, mut kumminkinSe on äitimme armas. Oi Jumala, suo,Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!
On kunnia meillä, ja kilpi senOn puhdas ja tahraton.Ja lehdillä aikakirjojenWiel' loistava kirkkaan' onMiten rohkeat oomme. Oi Jumala suo,Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!
Laki meill' on, ja yhtä vanha se onKuin uskomme Jumalahan.Sit' on vilpinkin kiertää mahdotonJa mahdin murskata, ainianSama kaikille on se. Oi Jumala, suo,Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!
Me kansa oomme, se nähtihinHätäpäivä kun ehätti maan.Me miekoiksi aurat tehtihinJa käytihin kuolemaanMaan puolesta riemuin. Oi Jumala, suo.Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!
43. Ruukku.
Näin kevään kukkasenKaunoisenSe katseli hurskaasti,Rukoillen.
Hymys kiehtoen mulle —Ma lumousin —Se syämeni otti,Ja sielunikn.
Ma kirkkais-enkelinPoimin tuonJa sylissäin silleMa paikan suon.
"Ei, vuota, poika,Sa hetk vaan!Ei, ensin ruukkuMe tarvitaan!"
"Mut aivan ilmanMa moista oonMyös rahaa jäänytEi laatikkoon."
Ma kukan hiekkahanJälleen vein —Se pudotti kyyneleenKädellein.
Olen köyry jo — ruukunOon löytänyt —Waan missä on kevätJa kukkani nyt?
44. Vanhoista kätköistä.
Was will die einsame Thräne?
Heine.
1.
Kun syämen kevät kuihtuu pois,Sen lempi nuori, lämpöinen,On niinkuin kaikki tyhjää ois,Maa köyhä, poissa riemut sen.
On ilo silloin ainoinenWain lemmen muistot rakkahat,Nuo kirjeet ajan armeisenJa unhoon jääneet laulelmat.
Me kaipuutakin kaipaammeJa itkua, mi lohdun tois,Mut kaikk' on kylmää katseelle,e häämöittää ja katoo pois.
2.
Kaikki, mikä kuoloon käy,Levätäkseen haudan saa.Sydämelle kuollehelleWain ei lepoa suo maa.
Ja sun syämes kuollut on,Siell' on talvi, siell' on yö,Waikka joskus kummitellenNaurain leikkiä se lyö.
Waikka kuinka tahtoisit,Et sa sitä peittää voi.Kuulin kuinka naurus altaUsein säpsähtäin se soi.
3.
Ken on onnekas, onnea laulakohonJa armautta isien maanJa sitä mi nuorta ja vapaata on,Ja totuutta loisteessaanJa lempeä, hellyyttä neitosen,Elon unta ja hehkua rypäleidenJa kuink' elon valona Jumala on —Käyn, lyyryni murskaten, kuolohon!
4.
Laps' itsensä väsyksiin huutaa,Jos tikun sai sormeen hän vaan.Ja jos poika sai syämeensä neidon,Hän huutavi — runoissaan.
Ja jos neitonen nauraa hälle,Koko maailman mustaa hän.Tytön tähden hän maailman syökseeSäkin pohjahan pimeimpähän.
Tytön tyllerön oikun tähdenKoko maailma vinossa onHyvä, pahempaa jos ei synnyKuin kirja siit' arvoton!
1861.
45. Espanjalaisen albumiin.
Espanjassa, Espanjassa,Etelässä päivän eessäJasmiinit ja ruusut tuoksuu,Wiini päilyy rypäleessä.
Suomenmaassa, Suomenmaassa,Tääll' on kiirut kesän lento.Täällä, alla Pohjan päivän,Kukkanen on kalvas, hento.
Espanjassa, EspanjassaImmet tummat karkeloivat,Säihkyy katseet, huulet hymyy,Kastanjetit helkkyin soivat.
Suomenmaassa, SuomenmaassaNeito istuu yksinänsä,Kuusessansa lintu pieni.Laulaa hälle säveltänsä.
Espanjassa, EspanjassaPystyssä on muiston pylväätAjoilt' esi-isäin suurten —Siell' on miesten mielet ylväät.
Suomenmaassa, SuomenmaassaMuistoja me oomme vailla.Aika, toivoamamme, luopiMielen ylvään näiltä mailla.
Siksi juur' on SuomenmaammeRakkain, kallein maailmassa.Missä oomme, katseet kääntyyTähteen, jok' on Pohjolassa.
Espanjaan sa vieös viestiMaasta, jok' on synkkä, jäinen.Mutta joss' on syämet kuumatNiinkuin päivä eteläinen.
1861.
46. Itselleni.
Sa kunnon veikko, lausuppas,Sä miksi luulet tulevas?Sa puhut paljon, puuhaat vähän —Näin kelpaatko sa elämähän?
Syöt, juot — ja hyvin teet ne myös.Ja vetää "hirsiä" voit myösKun Kleinehn pilvet vatsass' sulaaEik' ole unen, ruoan pulaa.
Miks' — tuota usein aattelin —Kaks' jalkaa mulle luotihin,Kentiesi jotta tällä tapaaUseemmin lepoon oisin vapaa.
47. Kaikk' ei ole paistetta,
Kaikk' ei ole paistettaEikä kaikki yötäkään,Mutta lailla aamunkoiton.Kerran kaikki kirkastuu.
Kaikk' ei ote kevättäEikä kaikki talveaRakkaudess' elä — kaikkiKyynel kirkas sulattaa.
Suurikaan ei kaikkea,Pienessäi on Jumala —Hauta makaa mullan allaJa on omi autuuden.
48. Amorin hautaus.
Täss' on hauta, siihen lasketahanLempi, kalea ja kuollut poika.Kauniisti hän silkkiin verhottihinWalkoharsoihin ja kukkasihin,Myrttikruunu otsallensa pantiin,Lehvä laakerin taas kätehensä,Päänsä alle Heinen "Buch der Lieder",Mutta jousi aivan jalkapäähän,Ettei veitikka, jos taas hän heräis,Kun juur' haudan äärell' itkein oomme,Meitä ampuisi ja pilkkais meitäNoin vaan leikittyään meidän kanssa.