Kvestori oli siten ripeällä lujuudellaan rohkaissut kolonisteja, jotka lausuivat hänelle siitä kiitoksensa. Nemetocennan kaupungin ylhäiset virkakunnat siunasivat hänen isällistä valppauttaan ja hurskauttaan ja määräsivät asetuksen nojalla hänelle pystytettäväksi vaskisen kuvapatsaan. Pian sen jälkeen Kommin ratsumiehet yllättivät ja surmasivat muutamia kaupungin ulkopuolelle uskaltautuneita latinalaisia kauppiaita.
Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle: »Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas Commiusta.
Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.
Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä purjehtimaan kohti bretonein saarta.
Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä. Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua, ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.
Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot. He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.
Yleisen hämmingin ja hiljaisuuden vallitessa päällikkö Komm huusi:
— Aluksiin, miehet! Tuuli on suotuisa! Aluksiin!
Miehet tottelivat mitään käsittämättä.
Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta navakammaksi käyvässä tuulessa.
Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.
Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata leiriin.
— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.
Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.
Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella» alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat. Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta, jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia. Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään nopean ratsunsa viemänä.
Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin. Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin parani haavastaan.
Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:
— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.
Marcus Antonius oli ylevämielinen:
— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan vastaan hänen panttinsa.
Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.
Amykos ja Celestinus.
Erakko Celestinus makasi kasvoillaan maassa metsäluolansa kynnyksen edessä rukoilemalla viettäen pääsiäisaattoa, enkelien yötä, jonka aikana vapisevat riivaajahenget syöstään syvyyden kuiluun. Varjojen peittäessä maata, hetkenä, jolloin surman enkeli oli liidellyt Egyptin yläpuolella, Celestinus vapisi pelontuskan ja levottomuuden vallassa. Kaukaa metsästä kuului villikissojen naukuminen ja sammakkojen huilumaiset äänet, ja saastaisen pimeän verhoama Celestinus epäili, voisiko korkea mysteeri toteutua. Mutta kun hän sitten näki päivän sarastavan, virtasi hänen sydämeensä riemastus aamunkoiton keralla; hän tiesi Kristuksen ylösnousseen ja huudahti:
— Jeesus on lähtenyt haudasta! Rakkaus on voittanut kuoleman, halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija! Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt; armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!
Vainiolta kuului vasta herännyt kiuru visertäen hänelle vastaavan:
— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia, ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!
Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.
Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti valkoisia kulmiansa.
— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen. Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän Johanneksen Evankeliumia.
Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava uudestaan joka vuosi.
Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.
Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan. Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa. Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin, joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen! Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.
Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti humisten:
— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia!Halleluija! Halleluija!
Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen; hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät. Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.
Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet suorittamasta tuota voimallista elettä.
— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut, kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.
Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin. Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat tunnustaneet totuuden.
Hän sanoi metsänhaltialle:
— Metsänhaltia, ole Jumalan ylistyslaulu. Sano: hän on ylösnoussut.
— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä ylen iloinen.
Polku oli avartunut, ja he kulkivat rinnan. Erakko asteli mietteissään.
Hän ajatteli:
— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein, kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei ole mennyt hukkaan minussa.
Sitten hän kääntyi vuohenjalkaisen kumppaninsa puoleen ja kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä, jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun kaltaisesi.
— Hän on ylösnoussut, virkkoi erakko.
— Hän on ylösnoussut, virkkoi Amykos.
Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.
— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija, koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun toimittaessani uhria.
Mutta metsänhaltia lähestyi erakkoa, silitti hänen partaansa ja virkkoi:
— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat kukkaset. Odota, vanhus.
Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan. Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:
— Nämä kukat jumalalle, joka ne synnyttää!
Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja sanoi:
— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!
Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi: »Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»
Siitä syystä hän antoi metsänhaltialle pyhän kasteen.
Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla, kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta, ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa, renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.
Neitsyt Marian temppuilija.
Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen tehden voima- ja taitotemppuja.
Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton, houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla, jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.
Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen hänen matolleen.
Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.
Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.
Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut. Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.
Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen, että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu Pyhässä Raamatussa.
Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen. Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti Neitsyt Mariaa kunnioittava.
Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen ja lausua hänelle tämän rukouksen:
»Ylhäinen Äiti, pidä huolta elämästäni, kunnes kuolemani on Jumalalle otollinen, ja kuoltuani anna minulle autuuden riemut.»
Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat keskustella.
— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin mysteerinäytelmässä?
— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.
— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan, Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista kiitosvirttä Herralle.
Barnabas vastasi:
— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä, jos voisin siirtyä luostarielämään.
Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:
— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut käymään autuutta kohti.
Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin, munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta saanut.
Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.
Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.
Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa: pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys, Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.
Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa väliintuloansa.
Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.
Veli Marbodus oli hänkin kaikkein hartaimpia Marian lapsia.
Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa, kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä, että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»
Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! —Dixi de ventre matris meae: Deus meus es tu.» (Ps. 22, 11.)
Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi, olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä kansankielellä ja loppusointuisin säkein.
Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadonBarnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.
— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni, ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!
Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana, kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta kuinAve Mariaa. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä tuli siten todistetuksi.
Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä; mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä, hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen jälkeen hän jälleen palasi sinne.
Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.
Sellainen omituinen käytös herätti munkeissa uteliaisuutta.
Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin usein yksinäisyyteen.
Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin, tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.
He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja, joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat, jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.
Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota kihosi hänen temppuilijansa otsasta.
Silloin priori heittäytyi kasvoilleen kivilattialle ja lausui nämä sanat:
— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä he näkevät Jumalan!
—Amen!vastasivat vanhimmat suudellen permantoa.
Harakan miraakkelî.
Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo, näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen, ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita, jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä, vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa, Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia, öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.
Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia ja karjaa.
— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa naudanpäätä kerrakseen.
Kehräpäittensä yli kumartunut Marguerite vastasi hänelle:
— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.
He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan. »Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta, oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä, mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.
Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen. Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan. Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut, olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle, missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä Marguerite.
— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni reikäpaikoista?
— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite, vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.
Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.
— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.
— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.
Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä. Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.
Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä, vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen, repi hiuksiansa ja huusi:
— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta, joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa. Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua antautua teitä palvelemaan.
Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.
— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää, elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista, Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan, menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi ne varmaan kulkevat.
Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen pitsinkutojatarta:
— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.
Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.
Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin, lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:
— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa, kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu,ave!
Hän tarjosi linnulle somasti kaalinlehteen kietomansa luut ja sanoi:
— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme Limogesin nauriita maukkaampina.
Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.
Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.» Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne», mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden, ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia, rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti, nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.
— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni, te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!
Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.
Sitten hän puhui niille vieläkin lempeämmin:
— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.
Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta, ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon, joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen värit.
Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille Mustalle Neitsyelle.
Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti, että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä, joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet menojaan.
Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä, pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa, istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.
Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti mielessään tämän rukouksen:
— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut; jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta, vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin; jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa, joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot punaiset kirjaimet lauseiden alkuun,Pyhän neitsyen viisitoista iloa, kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi. Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron, hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt, yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin, mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä olevasta pyhästä kuvastasi.
Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.
Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon. Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.
Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään. Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.
Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen. Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen, hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria kirjurilleen Florent Guillaumille.
Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina vuosina.
Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.
Hyvin opittu läksy.
Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa, mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante, kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle sanoa:
— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana, jonka juurena onLeuke, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava, säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.
Siihen vastasi Violante:
— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani. Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.
Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan, jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia, päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure, alinomaa häntä nuhteli.
— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?
Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla. Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:
— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu valjastushommiin!
Herra Philippe de Coetquis oli hyvännäköinen kavaljeeri ja kaunis kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus. Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:
— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen kunniallinen nainen.
Tai näin:
— Herra Philippe, tulkaa huomenna jälleen.
Hän tuli huomenna jälleen.
Ja Rouva Violante sanoi hänelle:
— Kuka teitä hoputtaa?
Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä mairittelua.
Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille turkkilaisille.
Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä, kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.
Rouva Violante sanoi hänelle:
— Kelpo veli, älkää pyytäkö minulta liikaa.
Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia, jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja, joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:
— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.
Veli Jean Turelure lupasi.
Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa, jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma. Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.
Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:
— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette suuressa määrässä hänen kaltaisensa.
Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä hyväkseen.
— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun. Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.
Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.
— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava.Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksenmukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan senJumalalle samoinkuin minulle?
Rouva Violante kysyi:
— Täytyykö luvata.
Rippi-isä sanoi täytyvän.
— Niinpä lupaan.
— Hyvä niin, armollinen rouva. Nyt ei asiasta käy enää peräytyminen.
— En aiokaan peräytyä.
Kuultuaan tämän lupauksen veli Jean Turelure poistui aivan iloisena.
Hän kulki katua huutaen:
— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen, joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!
Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia, joita hänellä oli rasiassa.
— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.
Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.
Hän vastasi niinkuin pitikin suutelemalla rouvan suuta.
Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.
— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle rusohohteisella kämmenkourullansa.
Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. RouvaViolante huusi:
— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni. sydämeni!. Minä kuolen.
Lakattuaan huokailemasta ja huohottamasta hän virkkoi sievästi:
— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta, mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni, minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani. Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn. Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää se aika, joka meille on sitä varten annettu.
Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja lainkuuliainen palvelija.
Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä, saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:
— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen JeanTureluren neuvoja?
Uudenvuodenlahja.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden ikäinen.
Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui rouva Pinsonin myymälään,Kukkaiseen koriin. Siellä nähtiin runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien, taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.
Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä päällysvaate.
Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme, kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.
Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti herätessään häntä odottavan.
Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi poimukaulusta.
— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.
— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen.Et tribuit eis petitionem eorum.
— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme. Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette. Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena, mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.
Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi korkealla äänellä:
— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan vaipua aikamme paheisiin?
— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?
— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä, että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja pakanallisuuden inhoittava jäännös?
— En sitä tietänyt, virkkoi herra Chanterelle.
— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa, tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia. Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.
Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra Spon jatkoi esitystään:
— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?
— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta. Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te, tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut hämmentymään.