— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.
Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli houkutellut luo.
»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut; uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme, peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»
— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?
Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.
Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään uskonnon mittaamattomia mysteerejä.
Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana, kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.
Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:
— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?
— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!
— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta, tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.
Herra Chanterelle silmäili munkkia ihmeissään:
— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla sielulle turmioksi?
— En, sitä en pelkää.
— Se tapa johtuu meille pakanoilta.
— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.
Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:
— Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.
Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemäänSavoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.
Myönnetty kuolema.
Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.
André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän lukiYhdenvertaisuuden Sanansaattajastaniiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.
Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle, Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo. Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.
Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä, vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset, hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.
Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.
Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi leveä avattu sänky.
— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoiAndré.
— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaaTasavallan turvallisuutta.
André vastasi hänelle hymyillen:
— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussaTasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.
Lardillonin viitattua André istuutui.
— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut teoksen, jonka nimi onPelon alttarit. Et osoita minulle erikoista suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja rakastajattareni on vankilassa.
Lardillon kumarsi osoittaen hyväksyvänsä tuon tunteen.
— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut vankilaan.
— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.
Hän ojensi kätensä kohti makuusuojaa ja huusi:
— Epikharis! Epikharis!
Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina, paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.
— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen hyväntyön, Epikharis?
— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen munkin poskea.
— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin pääset tänä iltana, minne mielit.
— Päätetty asia, virkkoi André.
— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän mielissänne iloisia ajatuksia!
André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi puolestaan tehdä hänelle palvelusta.
— Inhimillisyys ei kysy palkkaa, vastasi Lardillon.
Hän nousi, painoi Epikharista povelleen ja lausui:
— Kukapa tietää, milloin tulee meidän vuoromme?
Omnes eodem cogimur: omnium versatur urna; serius ocius sors exitura, et nos in aeternum exilium impositura cymbae.
Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme, kansalainen?
Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen sijaissyyttäjän antama lupaus.
Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä, että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.
Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.
Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä rahilla ja miettii:
— Hyvä Jumala, minkätähden tämä kaikki, ja mitä te minusta tahdotte?
Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu. Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi. Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.
Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.
— Tekö täällä, Antoinette?
— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.
— Paljon kerrottavaa… Entä herra d'Auriac, Antoinette?
— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani. Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen hänen nyt olevan jossakin vankilassa.
— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?
— Hiljemmin!… Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni, jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies… Mutta täytyypä ryhtyä sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.
Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen, jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei ystävättäriä erotettaisi toisistaan.
He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa kivipermannon.
Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä. Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla, missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun toisen kättä.
Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen kiilto, ja ajatteli:
— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä kevyet?
Hän itki koko yön viheliäisessä vuoteessaan.
Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan runoilijan Vigéen säkeet:
Sydämet hellät, syyttömät osaansa tuimaan tyytyivät
täss' akasian alla hämärtyvin illoin; hälvensi murheen lemmen muisto silloin. Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.
Jos teidät laupiaampi aika johdattaa tänne, pyydän teitä:
Te puuta säästäkää; se muisti meitä, se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä; sen alla viihtyi onnen taika.
Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa, muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle, väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen toivoa.
Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.
— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa. Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni; pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle. Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme ajurin luona, joka vie meidät pois.
Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.
Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan katseen ja kysyi:
— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen, vaikka ette edes minua tunne.
— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun asemesta.
— Minä kiitän teitä, rakas lapsi; mutta miksi niin?
— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?
Fanny ojensi kätensä ottaakseen Rosen tarjoaman vaatemytyn.
Mutta samassa hän jo veti kätensä takaisin:
— Rose, tiedättekö, että joutuisitte kuolemaan, jos juonemme tulisi ilmi?
— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en tietänyt.
Sitten hän rauhoittui ja virkkoi:
— Hyvä ystävänne varmaan minut piilottaa.
— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne,Rose, mutta en voi asiaan suostua.
Rose oli ihan ymmällä.
— Joudutte giljotiiniin, ja minä en pääse naimisiin Florentinin kanssa!
— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu ehdotukseenne.
— Ei, ei! Se olisi varastettua rahaa.
Vanginvartijan tytär pyysi, itki ja rukoili kauan.
Hän painui polvilleen ja tarttui Fannyn hameenhelmaan.
Fanny torjui hänet kädellään ja kääntyi toisaalle. Kuunsäde valaisi hänen suloisten kasvojensa tyyneyttä.
Yö oli hymyilevän kaunis, tuuli humisi. Vankien puu häälytteli tuoksuvia oksiansa sirotellen valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päälaelle.
Bonaparte San Miniatossa.
Kun poika kansan vapaan,soturi suora, rehtiEridanin, Adigen ja Tiberinluo ehti,hän ukkosena iski tyrannitpettäjätja kahleistansa päästi kansatitkevät…
(Marie-Joseph Chénier,La Promenade).
»Livornon retken jälkeen Napoleon lähti Firenzeen ja vietti yönsä San Miniatossa erään vanhan abbé Buonaparten luona…»
(Sankt-Helenan Muistelmat, kreivi Las Casasin toimittamat, uusi painos 1823—1824, I s. 149.)
»Illan tullen olin San Miniatossa.Eräs sikäläinen tuomioherra olisukulaiseni…»
(Tohtori F. Autommarchin muistelmatNapoleonin viimeisistä hetkistä,1825, I s. 155.)
Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan. Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa erittäin voimakkaat.
Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.
Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.
Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen, josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan. Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.
— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.
Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta sukunsa erinomaisuutta.
— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan,buona parten, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.
Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella, mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen huulille.
— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.
Sitten hän lisäsi vaskelta helähtävällä äänellä:
— Ainoa jalouteni on teoissani. Jalosukuisuuteni polveutuu vendémiaire-kuun 13 päivältä vuonna IV, jolloin musersin Saint-Rochin portailla kuninkaalliset jaostot.
»Tasavallan malja! Tasavalta on se Evanderin nuoli, joka ei putoa maahan, vaan muuttuu tähdeksi.»
Upseerit vastasivat innokkain hyvähuudoin. Berthierkin tunsi itsensä sinä hetkenä tasavaltalaiseksi ja kansallismieliseksi.
Junot huudahti, ettei Bonaparte kaivannut esi-isiä ja että riitti, kun hänen sotilaansa olivat tehneet hänestä korpraalin Lodissa.
Juotiin viinejä, joissa oli piikiven kirpeä maku ja ruudin tuoksu. Luutnantti Thézard ei enää kyennyt salaamaan ajatustansa. Ylpeillen niistä haavoista ja suuteloista, joita tämän sankarillisen ja hilpeän sotaretken aikana oli runsain määrin tullut hänen osakseen, hän huomautti kelpo kaniikille kiertelemättä, että ranskalaiset tulisivat kulkemaan kautta maailman Napoleonin johtamina, kumoten kaikkialla valtaistuimia ja alttareita, tehden lapsia tytöille ja halkoen kiihkoilijoiden vatsoja.
Vanha pappi hymyili yhä ja vastasi, että jos ei voinutkaan jättää heidän kauniin vimmansa valtoihin nuoria tyttöjä, joita päinvastoin kehoitti säästämään, niin sensijaan ja sitä enemmän kiihkoilijoita, jotka olivat pyhän Kirkon pahimpia vihollisia.
Junot lupasi kohdella suopeasti nunnia, joita hänen mielestään sopi kiittää, koska hän oli havainnut heidän sydämensä helläksi ja hipiänsä valkoiseksi.
Chauvet huomautti, että tuli myöntää luostarin vaikuttavan edullisesti tyttöjen hipiään. Hän taipui filosofiaan.
— Genuasta Milanoon kulkiessamme, sanoi hän, olemme purreet monet kerrat sitä kiellettyä hedelmää. Ihminen otaksuu olevansa ennakkoluuloton, mutta kaunis povi näyttää sittenkin kauniimmalta nunnankauluksen alla. Minä en tunnusta ollenkaan luostarilupauksia, mutta myönnän antavani erinomaista arvoa nunnan täytelyydelle. Oi ihmissydämen ristiriitoja.
— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta kauniit ja keikailevat?
Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia, joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä ikäpäivikseen.
— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla…
Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun koittaessa.
— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.
Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti hyvää yötä.
Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä, joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan. Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli keskittää tykkiensä tulen.
Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan. Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun, mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.
Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen, vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.
Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi:
— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.
»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.
Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:
— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne, kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan, lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on teitä monesti auttanut.
Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen päälle ja huokasi syvään.
Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.
Hengähdettyään vanhus jatkoi:
— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä. Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian, joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia! Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on suvussa pyhimys?
Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.
— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.
Bonaparten teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä.
— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta murhasta.
Kaniikki huudahti:
— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä, myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten luetteloon.
— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.
Vanhus hymyili:
— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja rauhallinen.
Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:
— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä, kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt. Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.
Kelpo kaniikki pudisti päätänsä:
— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia, ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on ikuinen.
Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.
Kaniikki katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi:
— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena. Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.
Hän nousi, kohotti kätensä siunatakseen nuorta sukulaistansa ja poistui.
Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.
Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Gestas.
Gestas, dixt li Signor, entrez en paradis.
»Gestas, dans nos anciens mystères, c'est le nom du larron crucifié à la droite de Jésus-Christ.»
(Augustin Thierry,la Rédemption de Larmor.)
[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun ryövärin nimi.»]
Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta, ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa, hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.
Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä, kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään. Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen vilpittömänä.
Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaanPikku Mauriinsaakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä: kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta. Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja siirtyiHyvään Omenaan, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin. Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert, koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin, liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan: »Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli. Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa: »Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi, joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään kirkon porttiholvissa.
Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin», mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.
Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet. »Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi, rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama, viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta, tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.
— Isä, isä!
Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.
Hän sanoi jälleen:
— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini, minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!
Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden, hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:
— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa, antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani, antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.
Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja sanoi ääneen:
— Rippi, olkaa hyvä!
Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:
— Hei, kuulkaa, kirkkoherra! Hoi, kuulkaa, apulainen!
Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.
Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:
— Mitä tahdotte?
— Tahdon käydä ripillä.
— Tähän aikaan päivästä ei käydä ripillä.
— Minä tahdon käydä ripillä.
— Menkää matkaanne.
— Tahdon tavata kirkkoherran.
— Miksi niin?
— Päästäkseni ripille.
— Kirkkoherra ei ole tavattavana.
— Siinä tapauksessa ensimmäisen apulaisen.
— Hänkään ei ole tavattavana. Menkää menojanne.
— Toisen, kolmannen, neljännen tai vihoviimeisen apulaisen.
— Menkää tiehenne!
— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on pahempi kuin vuonna 93!… Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä, jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia, tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä pyydetään kauniiseen rippiin.
— Menkää tiehenne!
— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!
Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.
Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen: päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.
Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien, umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.
Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko, yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei ole milloinkaan epätoivoinen.
Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmiaja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen,Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin,Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, ettäGestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.
Gestas, dixt' li Signor, entrez en paradis.
Signora Chiara.
Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista. Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan atellaannin.
Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki. Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit, ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.
Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi, kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi. Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin, kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan ilman todistajia.
Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti, astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.
Giacomo Tedeschi lähestyi häntä ylen huolestuneena, kuten näytti.
— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas, ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet… Päänsärky, ankara päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!
Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä, Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin tautien historiaa.
Giacomo Tedeschi painoi potilastaan leposohvaan ja virkkoi:
— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu!Haminastanne pakottaa.
Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki ja tempasi irti erään hampaan.
Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi huusi tuiman iloisesti:
— Kaunis hammas! Kaunis, erittäin kaunis hammas!…
Kaiverrettu kivi.
Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia, hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.
Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman hämmästyneenä.
— Pitikö minulla olla jotakin sinulle kerrottavaa?
— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»
Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle.Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa.Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.
Hän kosketti otsaansa sormellaan.
— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset, ja niiden heijastus otsassa ja poskissa… Tummansiniset silmät, jotka luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman… Iho raikkaan lämmin… Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi… Koeta joka tapauksessa saada selville, onko…
Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:
— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.
* * * * *
Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva: satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta suuren ja vaikuttavan taideteoksen.
Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.
— Tule, lähdetään!
Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä lähtemään.
Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.
— En tiennyt, että sinulla oli sellainen oivallinen kivi.
Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.
Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.
— Kas kummaa! huudahdin minä. Se on ametysti.
— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko sitä vanhaksikin?
Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan, vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin asiasta ystävälleni.
Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi. Samoin uskoi ystävänikin.
— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.
— Kuka heistä?
— Siitä minulla ei ole täyttä selkoa.
— Theokritosko?
— Niin, kenties Theokritos.
Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman sanaryhmän:
— Niistä ei synny mitään nimeä, virkkoi ystäväni.
Minä huomautin hänelle, että kirjaimet kreikankielisinä merkitsivät
Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen takaisin sormeensa.
— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?
— Madeleine-kirkolle päin. Entä sinä?
— Minä?… Minne menisinkään?… Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin. Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija, arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin ikävystyttävä.
Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:
— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.
Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille jakamaansa viisautta:
— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton harvinaista!
Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:
— Olet asettanut oman vaakunasi, pienen puun sijaan tuon bakkanaalin?
— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna. Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se, mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.
Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät ovessa kuin kylpyammeen hanat.
— Sanoitko meneväsi kiireen kaupalla Gaulot'n luo?
Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle. Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.
— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä talossa asuu rouva Cère?
Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen, jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi heikolla, melkein valittavalla äänellä:
— Niinkö luulet?
— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.
Hän nyökkäsi.
— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä.Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.
Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki ihmettelyni.
— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi, hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä, jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten naishenkilöiden vuoksi.
Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.
Hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.
— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen, tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!
Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään, mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja. morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi mitään varmaa sanoa.
Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen. Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.
Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua, jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren. Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän kääntyi ja katsahti taaksensa.
Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.
Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot, poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.
— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.