"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä ja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä käsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies; ja luullaksemme hän tulee lännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret veisteltäväksi — ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että se oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme. Muutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita tasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita".
"Ovatko ketään tappaneet?"
"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne ja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä tänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti Täplikkään Tiikerinsä merkillä".
"Hän sanoo asian olevan toisin", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin lisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle puhellut.
"Luuletteko", sanoi kyselijä vihdoin, "että hallitus ottaa meidät kiinni?"
"En", Bukta vastasi. "Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä tottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa. Itsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta. Se on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa sanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille".
"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me tottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi — paitsi ettemme tänä yönä lähde tuonne alas".
He kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät vapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin. Hautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos Jan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi oikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen päivän valoa.
Ensinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen että Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin hänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi kärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven juurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön, ylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.
Hän valmisti toimintasuunnitelmansa samaan tapaan kuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta aamulla ilmausi, tuoden mitä runsaimman muonavaraston, ei hän hiiskunut kulkurille sanaakaan hänen yöllisestä poissaolostaan. Buktaa olisi inhimillisen suuttumuksen purkaus huojentanut; mutta Chinn aterioitsi rauhassa ja poltti tupakat, ennen kuin virkkoi mitään.
"He ovat hyvin peloissaan", sanoi Bukta, joka ei ollut järin rohkeana itsekään. "Ei muuta tehtävää, kuin antaa heille määräyksiä. He sanovat tottelelevansa, jos vain tahdot sitte asettua heidän ja hallituksen väliin".
"Sen tiedän", sanoi Chinn, hitaasti astuskellen laelle. Muutamia vanhempia miehiä seisoi puoliympyrässä avonaisella aholla; mutta kaikki muu väki — naiset ja lapset — olivat piiloutuneet tiheikköön. Heillä ei ollut pienintäkään halua olla vastaanottamassa Jan Chinn Ensimäisen vihaa.
Istuutuen haljenneelle kallionlohkareelle hän tupakoitsi viimeisiin savuihin asti, kuunnellen kuinka miehet huohottivat pamppailevin sydämin hänen ympärillään. Sitte hän huusi, niin äkkiä että he hypähtivät:
"Tuokaa se mies joka oli sidottu!"
Syntyi rinnustus ja mellakka, jota seurasi hindulaisen rokottajan ilmaantuminen, pelosta tutisevana, kädet ja jalat sidottuina, kuten bhileillä entisaikoina oli tapana sitoa ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin lähelle, mutta tämä ei katsahtanutkaan häneen.
"Sanoin: mies jokaolisidottu. Pilallako luokseni tuodaan muuan köytettynä kuin puhveli? Mistä asti bhilit ovat saaneet sitoa ihmisiä mielivaltaisesti? Poikki!"
Puoli tusinaa veitsiä leikkasi nopeasti poikki siteet, ja mies ryömi Chinnin luo, joka otti haltuunsa hänen pistin- ja rokkoainelaatikkonsa. Sitte kuljettaen etusormeaan pitkin puoli-ympyrää hän sanoi selvään kuuluvalla äänellä: "Porsaat!"
"Ai!" kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi tätä narrimaista kansaa!"
"Olen jalkaisin tullut asunnostani" (joukko värähti) "selvittämään asiaa jonka jokainen muu kuin Satpuran bhil olisi jo etäältä nähnyt molemmin silmineen. Tunnettehan isonrokon, joka tekee lapsiinne kuoppia ja naarmuja sellaisia että ne muistuttavat ampiaispesää. Hallitus on määrännyt että jokainen, jota raapitaan näillä pikku veitsillä, on taiottu rokkoa vastaan. Kaikki sahibit ovat siten taiotut ja hyvin monet hindut. Tämä on taian merkki. Katsokaa!"
Hän kääri hihansa kainalokuoppaa myöten ja näytti rokotuksen arvet valkealla iholla. "Tulkaa kaikki, ja katsokaa!"
Jokunen uskalikko astui esiin ja nyökytti päätään ymmärtäväisesti. Siinä tosiaan oli merkki, ja he hyvin tiesivät mitä muita kainaloita merkkejä tuo paita suojasi. Armollinen oli Jan Chinn, ettei ollut siinä itse paikalla ollen julistanut jumaluuttaan.
"Ja nämä kaikki asiat on teille kertonut se mies jonka sidoitte".
"Sen tein — satoja kertoja; mutta he vastasivat iskuilla", vaikerteli rokottaja, hieroen ranteitaan ja nilkkojaan.
"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne teitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon hulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei minulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka on tuolla ja teki bhileistä miehiä" — hän viittasi alas rinnettä — "minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen kääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn".
Joukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi, kolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt mitään vihaa.
"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat, mutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!): Minä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii käsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen, tahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne turpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa pahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään keskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde pois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät samanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille näyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on tunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja hän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin kuuluu käskyni".
Seurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät tasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä levottomalla jalalla, vikisi:
"Meidän tarvitsisi saadakowl(suojelus) muutamille ponyille, mullikoille ja muulle tavaralle. Niitäeiotettu tavallisella kaupalla".
Taistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret bhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki voitaisiin sovittaa.
"Minä kirjotankowlinheti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan edessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme hallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt". Rokottajalle hän kuiskasi: "Jos näytät olevasi peloissasi, et enää Poonaa näe, ystäväni".
"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle", sanoi mies. "He ovat hävittäneet virallisen vasikan".
"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin pari pistintä; pidän huolta vanhemmista".
Ijäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen uhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun pääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä kiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut ajoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä yhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen, mutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.
"Se on kunnia", hän huusi. "Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia heille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista merkitä — hindun tulee myös tehdä työnsä — mutta tahdon koskettaa jokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima. Tällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni! Nappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse juosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä vaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku veljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa kuin soturi. Katsokaa!Hänei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä hän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi sinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan totta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään kuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää jokaisesta neidosta jonka naitatte".
Ja niin sitä jatkui — nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota höystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella karkealla huumorillaan — kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat miehet uuvuksissa.
Mutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin rokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen ja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa oikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan äskeisiä rosvouksia.
"Me olemme Mahadeon varkaita", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina varastamme".
Yksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta, kaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia, jotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta kukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle, mukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja osotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi heille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa oli parempi kuin vapauden menettäminen.
Tällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit astuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata kahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta poliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä rosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen sotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten yhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja seisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin jumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi metsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.
Lukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan pitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat ponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja ankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon varkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti ratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn ennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet erota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr. D. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.
"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme", sanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen "puhelu" oli päättynyt, "mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi paperilapuksi. Pannaan se pois".
Yksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se neljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa. Lämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan Chinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia bhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti kärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.
"Se oli hyväkowl", sanoi johtaja. "Ensin kappalainen, joka nauroi, otti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli. Sitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati saalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista toisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän antoi meille nämä kaksi" — he laskivat maahan pullon whiskyä ja laatikollisen sikaareja — "ja me läksimme pois.Kowljätettiin puunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa näytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan".
"Ilman tuotakowlia", Jan Chinn sanoi ankarasti, "teidät kaikki olisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt tulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja me metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen juhlan".
Satpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun julkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä päivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn Ensimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä hänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan väkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia, niin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.
Pään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa ajatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä, naisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän matkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä ja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan ja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista ensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä. Tästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään liittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen ja pistimiin.
"Ja huomenna lähden kotiin", virkkoi Jan Chinn harvoille uskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen syöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin ajoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan, ja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin mainitseminen synkisti hänen kansansa.
"Eikä sahib tule jälleen?" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.
"Saa nähdä", vastasi Chinn varovasti.
"Mutta tulehan valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä jonka tunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme me heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun — sinun ratsusi —". He alkoivat saada rohkeutta.
"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin — tuon Buktan kanssa. Mitä tarkotatte?"
"Sinä tiedät — olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi". Pikku miehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.
"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?" Bukta oli ollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja kävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.
"He tietävät, sahib", hän kuiskasi. "Se on tuo täplikäs tiikeri, se joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi — niinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea".
"Minun ratsuni! se oli bhilien unta".
"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi olisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja he — ja he —"
"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?"
Bukta nyökkäsi. "Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi".
"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.
"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".
"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"
"Päivänvalolla — jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo lähellä".
"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää ratsasta".
Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin — alas vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä — he ehdottomasti kieltäysivät hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä — tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.
"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.
"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi saattaisi hän etsiskellä meitä".
"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"
Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja, mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla ylenmäärin rohkea.
"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.
"Hän tunteekin".
"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului vihainen murina — suoranainen haaste.
"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".
Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä, ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu täplikästä — ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja häntä ja käpälät mustat.
Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa, ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää — ruumis tuntui häipyneen sen taakse — julma kallomainen pää hiipi lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa oman ratsunsa.
"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.
Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa — turpa pystyssä kita ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.
"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla verta tulvillaan".
Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.
"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon", mutisi John Chinn, "niin hän olisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä laukaus". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän raadon yli.
"Kymmenen — kuusi — kahdeksan — peeveli! Lähes yksitoista — voi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta — viisi — puolen kahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan ihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin".
"Onko se ihan varmasti kuollut?" kysyi kammostunut ääni erään kallionlohkareen takaa.
"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut", sanoi Chinn. "En olisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä varalla".
"Se — se on Pilvekäs Tiikeri", virkkoi Bukta soimauksesta piittaamatta. "Se on kuollut".
Olivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko vuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja tömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä ennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen laskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä millään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn siis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja ajatellen esi-isäänsä.
Hän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen kaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu talja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi hävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä sivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa sivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman katseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.
"He ovat täydessä kunnossa", hän selitti vakavasti. "Heissä ei ole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen rokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me — mitä me täällä teemme?"
"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"
"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".
"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; muttamikäsuorastaan?"
"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".
Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi, "saan tuon mahtumaan selitykseeni?"
Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.
Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.
Risupoika.
Leikkiin poiat, tyttöset: kuin päivä kuun on sätehet! Iltanen sikseen ja pois uni, pois, ja karkelo käyntiin — ken estellä vois! Tikkaita ylös ja muurilta alas —
Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.
"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole säikyttelemässä".
"Oli — oli poliisi! Hän oli nummella — minä näin! Hän tuli sisään.Janesanoitulevan".
"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota minua kädestä".
"Näin hänet — nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"
Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.
"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"
"En ole puhunut hänelle mitään".
"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".
"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties lapsi sen sai siitä päähänsä".
"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.
* * * * *
Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä. Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi, jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" — jonnekin rantahietikon lähelle kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.
Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä), ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa nimeä mitä oli eläissään kuullut — Annie ja Louise, äännettyinä "Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä, yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen: "Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.
* * * * *
Aikaihmisten siirrot — ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes tahtonut olla ymmärtävinään — siirsivät hänen maailmansa hänen seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle". Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia, loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan. Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen" siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin "Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.
"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän piti sitä mitä kallisarvoisimpana.
"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".
"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla", vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.
"Eikö thitä kothke?" — hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää sääliä ja mielenkiintoa.
"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".
"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin nähdäkseen.
Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".
"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen hänelle näyttänyt uutta haavaani".
"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".
Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.
"Minäenole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin niinkuin Orielinrehtori?"
Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun, Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.
* * * * *
Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista. Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back"; hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat; hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina, asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa — ja itse rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa — Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa — uusi kilpapallo kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan, niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä, sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan tullut naisväki katseli Cottaria — "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään. Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan tulee toisenkin kanssa toimeen.
Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua, jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen, mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi. Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli "tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.
Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin asumuksessa — yksi huone ja yksi tavarakirstu — ja toveriensa keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia — poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa, saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta. Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua kaikkialle. Et muuta tarvitse — tunne miehesi". Cottar arveli tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät. Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria nyrkistelyhansikkaita.
"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla, sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua, sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä oli veto".
Cottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään harrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja housut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä seuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota urheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö valkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi sotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta innostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia kiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien mukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä huimia karkeloita.
Osasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi pääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla, rivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja, eikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa veisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.
"Miten sait sen aikaan, poikani?" kysyi ajutantti.
"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin hiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki".
"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon huvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa, ja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen sijastaan?"
"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo työntäytyä esille."
"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme perkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata".
"Oiva juttu", tuumi Cottar. "Parempaa huvia se on kuin maleksia leirillä".
"Kummallista", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa matkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. "Eipä tiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä — hitto heidät periköön! — jos saisivat pojan pauloihinsa".
"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani liian lujassa työssä", huomautti eräs sivustanpäällikkö.
"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?' ja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen tennis-peliin"?' tuhahteli ajutantti. "Katsokaahan sitävastoin miten nuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä liehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!"
"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten perässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan", vastasi majuri miettivästi. "Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin pahimpaan kommellukseen".
"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa — erään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla ja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä oivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt. Sai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa. Mitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?"
Cottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin takaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet haastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien, ajomiesten ja sen sellaisten kautta.
Ensimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus, mutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat sitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat vastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä vähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut ketään toisen edellä — ei silloinkaan kun komppanian hituri pelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä aavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa. Oli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen vaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi sairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin pieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään leiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat hänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta upseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana vedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja armeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja muita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet keittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön mukaisesti tiedustaessa oliko "mitään valituksia".
"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita", sanoi korpraali Morrisonin eukko, "ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan muijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo nuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa vilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän tuommoiselle henno valittelemaan ruveta.Minähaluaisin häntä suudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen se nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä nyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?"
Cottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän näytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa ensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan multavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali Morrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä työssä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä tennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän puutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat "tyhjää pötyä", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta väkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa Cottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva käytti puheenpartta "minun rykmenttini", ja kaikki tietävät mitä moinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen tahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi syystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut hänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta Cottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän hän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui täydellisesti.
"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta", selitti Cottar."Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti".
"Ni-in", hymähti ajutantti. "Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien tanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori"?
"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin kanssa kesken". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa, sekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja lyijynoppia isolla asemakartalla.
Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa unimaahan samaa tietä pitkin — tietä joka kulki rantahietikkoa risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi, toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti; mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta, jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää; sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne — varmasti joutuisi sinne — jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan. Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen, kun muuan poliisi — tavallinen maalaiskonstaapeli — hypähti hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu — unien toivoton kauhu — sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta — että juuri hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon. Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä ennusti aina tuskallista yötä.
Mutta toiset unet — ihan järjettömät — herättivät hänessä sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong" sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin. Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa liikkui joku — joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut. Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi — paikaksi missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille. Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli, kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten. Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä — sileitten ja kiiltävien aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja — lienee vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä. Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?) yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet. Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"
Hän pitkitti uurasta työtänsä sotilaselämän eri vuodenaikoina uusiintuvien velvollisuuksien ladulla. Rykmentti siirrettiin toiselle asemalle ja hän sai virkistystä kahden kuukauden marssista, johon monipuolinen metsästely loi viehättävää vaihtelua; ja heidän saapuessaan uuteen leiripaikkaansa liittyi hän paikkakunnain sen metsästysklubin jäseneksi ja ahdisteli valtavia metsäkarjuja hevosen seljässä lyhyellä peitsellä. Siellä hän valokuvautti itsensä äitiänsä varten, ensimäisen tiikerinsä kupeella istuvana.
Sitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan, sillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin löytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä suunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui muutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin asema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli samoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun Päähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla kuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista mikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin, joista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin ja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan; heikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta; halpamieliset — niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan koskaan tehdä "tekosia mitä mies ei voi tehdä" — vihjailivat halpoja ja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään erityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se ellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa, hänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan kuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan milloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä vallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he tarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän, ja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin tekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan taukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa rantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan poliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman hukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla aloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan, niin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään. Toisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman syviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia lauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita, ja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he tapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa, jotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään puutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä kaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti Georgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa kumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he kaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä suunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen rakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen rautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä ympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä huoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi sairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus päästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa tiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen yli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi — pieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös otsalta.
"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!" hän ajatteli. "Nyt ei tyttönen voisi tehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi".
Silloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas itikkaverkolle, ja "Ne" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie laahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa heidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa meuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle ja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet tällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan kamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he selvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja kävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta kenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen miten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä retkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään yöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä aterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa ei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie hänen kimeän huutonsa "Poju! Poju!" puolen maailman takaa ja riensi hänen avukseen ennen kuin "Ne" pitelivät häntä pahoin.
Yhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan risukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli. Sisämaa vilisi "Niitä", ja "Ne" kuljeskelivat laulaen onkaloissa, ja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla tai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut tuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä todellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi tietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys ihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja häilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle päästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne oli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän sattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi tai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän laatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie oli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa — niin sanoivat vanhemmat upseerit — että hänestä kehittyisi oikea "höpsötäti" ajutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen kallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta neitseestä kuin hänestä.
Mutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena rajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi sodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.
"Tämäpä", huomautti muuan majuri, "tuulettaa lukinverkot meistä kaikista — varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä sinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt".
Cottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta. Miehet olivat kunnossa — ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin muut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina, kylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen potkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla kuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa, ja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat vihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen ajokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun heillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin vedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat he takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa rykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että sen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät teitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät muutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä osastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja oltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee kuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen:
Heit' ilman hän aikoo jäädä —kun temppu jo tehtihin;heit' ilman hän aikoo jäädä,kuin usein ennenkin;hän koituu marttiiraksi,uusaikaiseks', sen ties,ja pojat ja tytöt veisaa:"kuink' oiva nuori mies — mies — mies!Kuink' oiva nuori mies!"
Ilmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä "urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi" kaikissa toimissaan, auttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä varustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin asema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.
Mitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen raskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan muu. "Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä noutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että olimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle". Mutta tämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan hänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen päivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli hän muun hyvän ohella "kehveltänyt sodasta", omien sanojensa mukaan.) Rykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta "miekasta joka haarniskoita halkoi", ja niin edespäin, ja jokainen vakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi pitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen pauhun että hän kuulosti sanovan: "Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun te pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia".
* * * * *
Ei ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella höyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa teidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa, vaikkakin tuo nainen saattaa olla — ja useimmiten onkin — kymmentä vuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat ole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin viilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen heijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.
Kamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi ollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut opiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen odotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi miten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä, mitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan kirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä, joka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran, kodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli paljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa tunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä poiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja vaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä uskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä ei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa tekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki niitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita kylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen hän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt hänen koskaan luopuneen.
"Tiedättekös", hän jossakin Välimerellä virkkoi, "luulen että olette rakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän muistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin että muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin onnelliseksi".
"Oh! Toivon sitä", vastasi Georgie vakavasti; "mutta on yllin kyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä arvelette?"
He olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun hänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni tyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut ylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi mustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja ilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat toisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä olivat "Ne" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat kahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon neulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat rautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja aamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen polttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle asti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä yönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä kahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin) neito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti hytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että suudelma oli todellinen.
Seuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset olleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään ajeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa hänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.
"Näytättepä te olevan hiivatin vireä", ärisi eräs naapuri. "Onko joku jättänyt teille perinnön keskellä lahtea?"
Georgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. "Kodin lähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin rattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu".
Mrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti lausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla pelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä näköisiä, kuten hän useasti sanoi.
Georgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien vuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä säntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan tulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja nurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo tullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä — ensin äiti, sitten isä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten pöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli Georgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä "master Georgieksi", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien ratsastamaan opettanut.
"Ei rahtuakaan ole muuttunut", hän huokasi tyytyväisenä, heidän kolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan aikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot lohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.
"Meidänmuutoksiemme aika on mennyt, rakkaani", kuhersi äiti; "ja nyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika ruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet ihan kuin isä".
Isän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä mukaista miestä — "armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut Viktorian ristin, sir" — ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä unohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen isänsä teki kysymyksiänsä.
He menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan rakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen lehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.
"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!" Georgie tähysteli kotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset olivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja ja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.
"Ei tosiaankaan hullumpaa — muttahodie mihi, cras tibi, eikö niin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi, ellei sinulla jo olekin?"