Oikein ymmärretty tiede on siis jotain suorastaan päinvastaista kuin meidän päiviemme poroporvarillinen »luonnontieteellinen maailmankatsomus». Juuri tieteen koko hienouden, sen tietoisuuden oman tehtävänsä laadusta ja rajoituksesta, sen läpitunkevan ja kylmän kriitillisyyden, sen tunnon omasta täydellisestä suhteellisuudestaan— kaiken sen jättää tuo maailmankatsomus huomioonottamatta, niin »tieteellinen» kuin se tahtoo ollakin.
Vähitellen ovat näin tiedemies ja »kamarifilosofi» lähestyneet toisiaan. Tosin jää heidän välilleen yhäkin selvä ja tyypillinen ero. Edellinen on niin sanoakseni ymmärryksen käytännön, jälkimäinen sen teorian mies. Mutta heitä yhdistää yhteinen vihollinen: se poroporvarillisuus, jolle yksi ihmiselämän suurimmista asioista, maailmankatsomus, on vain ulkopuolinen koriste, vaivatta valmiina saatu kuva, jonka eloton ilme värisyttää jokaista, poroporvaria itseään lukuunottamatta. Sillä tämä ei voi uskoa muuta kuin että todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oman olentonsa, sielläkin, missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.
(Aika5, 538-542)
* * * * *
RUNOJA (1912)
Menneitä vuosia
Jätteitä vanhasta kokoelmasta
Jo kevätillan viime ruskot riutuu,— on pitkäin sarkain yllä hiljaisuus; sen helmaan päivän odotukset hiutuu, kun alkanut on kevään leikki uus. Vain pilvisaaret kulkee taivahalla ikuista tietään sini-ilmain alla.
Ei ääntä ainoata. Seisoo puut kuin kuullen sisässänsä nesteen juoksun; on tyyntä kaikki, vedet, salmein suut, vain keinuu laineet kevään nuoren tuoksun; sen lumoon kohta kaikki uinahtaa, kun pitkä ilta kentät varjoaa.
Ma yksin seison, katson taivaanrantaa, min reunamilta loimu tummentuu; ja vallan mieli aatoksille antaa, joiss' entistuttu kaipuu uneksuu— kuin toinen onkaan kevät nyt kuin ennen, ja mit' on voitettu niin paljon mennen?
Nyt syttyy toivo tuhansien rintaan, ja odotuksen onni heräjää; ma vuoden ostin kallehimpaan hintaan, ma annoin kaikki—mitä enää jää? On portit kiini onneen uuden kevään, tie suureen syksyhyn vie lähenevään.
Niin seison nyt ma yksin, ulkopuolia ja katson iltaruskoon kalpeaan. On vaalenevan taivaan tyhjyys tuolla, tääll' ympärillä mustat mullat maan. Ja ahdistetun rinnan hätää vastaan soi kaameana kaiku ainoastaan.
Kaks ihmistä, joille ennen kesä yhteinen onnen toi, kaks ihmistä—hetken mennen miten vieraiksi tulla he voi!
Käy kumpikin suuntaan omaan,ei tiedä he toisistaan;ja elämään ilottomaanjäi kuoleva kaipaus vaan.
Sama kohtalo, yhdeks mi laati tien hetkeksi haihtuvaks, sama kohtalo jälleen vaati iäks erille ihmistä kaks.
Lehdossa siellä koivu on valkorinta, nimeä kallehinta kantain merkkinä onnen mennehen, keskellä hankien.
Kohta on kaarna kasvanut yli senkin, muiston viimeisenkin silloin saattanut vierivä aika on hiljaa unhohon…
Kuu metsän härmään katsoo talviyössä, ja sadoin kitein hanget kimaltaa. Vain tuuli kaukaa hiljaa humajaa kuin kertoin, ett' on elo vielä työssä.
On sadun hämy puiden varjovyössä, kuin salaa jäinen oksa rasahtaa; yön hiljaisuuteen sydän aukeaa: nyt unhoituksen onnen saatko myös sä?
On niinkuin menneet tuskan hetket ois vain unta, joka tyhjään haihtuu pois kuin varjot, jotka kinoksilla kulkee,
ja mikä tähteeksi jäi elämään on kylmä lepo kuoleman ja jään, min suureen rauhaan hiljaisuus sun sulkee.
Kuin ennen lapsena, kun kesäkaudet ma kuuntelin kuin tuuli puissa soi ja päivä permantoon loi ruutuin kuvan, min loistehessa hiuteet karkeloi,— niin nytkin, monen pitkän vuoden jälkeen taas tuulen huminata kuulen vaan ja katson valkopilvein vaellusta ja annan ajan mennä menojaan.—
Ah miten paljon siihen väliin mahtuu! On ollut odotusta ihanaa, on ollut toivoa ja pettymystä ja tuskan yötä, syttä mustempaa; ja kaiken aikaa, muuttumatta, hiljaa rauhaisa tuuli puissa soinut on, ja päivä katsonut on huoneeseeni, ja pilvet vaeltaneet kuolohon.
En tiedä, mitä vuodet vielä tuovat ja mihin päättyy harhaileva tie; en tiedä löydänkö ma Kaanaatani, jos elämässä Kaanaanmaata lie,— sen yksin tiedän, siihen yhteen uskon: on ihmiselo hauras uni vain, min verhona on iäisesti sama valkoinen siinto pilvein kulkevain.
Kun kerran kuolen, haudallani silloin taas tuuli hiljaa puissa humajaa ja valkopilvet yllä vaeltavat ja ikinuori päivä kimaltaa.— Teit', ystävät, en unhoita ma enää, te todistajat ihmisunelman, te valkeet verhot elon arvoituksen, te toivontähdet pyhiin-kulkijan!
Lämmin syyskuun ilta— tuikkii taivahilta tutut tähdet taas. Sammui pilven siipi,— ensi hämy hiipi, suvi, unelmaas.
Meren kuulas kalvo nuku ei, ei valvo— keinuu hiljaa vaan. Rannan väräjävät valot kimmeltävät aaltoon uinuvaan.
Rauha kadotettu, toivo unohdettu, saavu sieluhun! Pyyhi lämmölläsi, pieni kevyt käsi, umpeen muistot mun!
Oi illan taivas, kattoin usvan yli sun luokses aatos ikävöivä käy. Kuin seesnä aukeneekaan sulia syli, kun kadut ahtaat alla hämärtäy! Ei kuulu luokses tyhjän touhun humu, se hukkuu hiljaisuuteen korkeaan; jää kauas alle luotas sankin sumu, mi lainehtiipi ohimoilla maan.
Mun sydämeeni nuoreen varjot vaipuu, kun tietä käyn mä ypö-yksinään; oi kahlehistaan päästä suuri kaipuu, ja kuolon onni tuo'os elämään! Sun luonas vaan, sun kirkkaan rauhas mailla pois sammuu maisen harhan hämäryys; sun luonas vaan on lepo tuskaa vailla, sun luonas yksin suuri iäisyys!
IV. 1910. (Aika6, 260-264)
Yössä tähtikirkas avaruus syvän rauhan syleilyssä nukkuu— suuri hiiskumaton hiljaisuus, autius, min helmaan aatos hukkuu.
Ihminen, mi yössä yksinäskatsot rajatonta rauhaa taivaan,pohjaan tunne osa elämäs:murun murtuvan sun sielus sai vaan.
Tummuudessa yön soi tunnustus: elää—tomu, tuulten tuoma olla; toden tuska, kauniin kajastus— pilvein varjoleikki aavikolla…
(Otava4, 147)
* * * * *
WILLIAM JAMES AMERIKAN FILOSOFI (1912)
Se maailmankatsomus, jolla nykyään yleisen mielipiteen korvissa on paras kaiku, on »tieteellinen» ja kun joku toinen yhdellä sanalla tahdotaan leimata kelvottomaksi, sanotaan siitä, että se on »epätieteellinen». »Tieteellinen» (älyyn perustuva) katsomus antaa omistajalleen—kuten kuvailen—suunnilleen tämänkaltaisen tunnelman:
Hän istuu jakatseleemaailmaa. Kaikki mitä hän näkee, on hänen ajattelevaa ihmistänsäalempana, sillä näkemänsä ilmiöt hän erittelee ja saa tulokseksi laskun, jossa on vaan matalampia lukuja, äärimmäisessä tapauksessa aineellisia pikkuosasia. Samoin kuin hänen katseleva asemansa on passiivinen, toimeton, samoin on myös hänen näkemänsä todellisuus kokonaanpassiivinen; kaikki todellinen toiminta, aktiivisuus, joka tavalliselle käytännön ihmiselle on elämän tutuin ja ilmeisin asia, on hänen, tuon katselevan subjektin terässilmän edessä vain harhanäkyä—liikettä tosin on, voipa sanoa, että kaikki on liikettä, mutta se liike on täsmälleen yhtä passiivista kuin lepo, kuollutta sysäystä, työntöä, vetoa. Hän, subjekti näkee myös kaltaisiaan eikä hänkään jokapäiväisessä elämässä voi olla käsittelemättä heitä kuin itseään, aktiivisina toiminnan lähteinä, mutta heti kun hän istuu ajatuksensa valtaistuimelle, muuttuu asia: hänen kaltaisensakin ovat nyt nukkeja, marionetteja maailmanmyllyn teatterissa; mikä heistä äsken näytti aktiivisuudelta, osoittaakin olevansa hienon hienoja lankoja: heidänkin sisällinen liikkeensä on kuollutta sysäystä, työntöä, vetoa.
Ja niin se ääretön mylly pyörii, kuuluu maailmanrattaiden iankaikkinen, yksitoikkoinen, nukuttava pauhu…
Mutta yhden seikan on meidän ylhäinen katselijamme jättänyt laskusta pois: itsensä, oman aktiivisen ajatuksensa, joka on tämän omituisen taulun tehnyt. Ja silloin nousee kysymys: millä tavoin suhtautuu tämä hänen sisällinen minuutensa saamaansa tulokseen?
Esiintyy useampia mahdollisuuksia:
Ensinnäkin voi hän olla siihen tyytyväinen, voi tuntea tässä ilmakehässä puikkelehtivansa kuin kala vedessä, voipa hänen kyynillinen sydämensä miltei huokaista vapautuksesta ja päästää pienen pilkkanaurun: arvasinhan sen, tietysti ei sitä »korkeampaa» ollut olemassa! Ja muistaen samalla, että korkein, mitä on, on hänen oma minuutensa, hän nousee ja palvelee itseään, joka on tyhjyys. Ja hänet jätämme siihen, sillä hänelle ei meillä enää ole mitään sanomista.
Mutta on toinenkin mahdollisuus. Saattaa tapahtua, että miettivä katselija, kyllikseen tarkasteltuaan näytelmää edessään, yht'äkkiä huomaa jotakin kauhistuttavaa: että hän on saattanut itsensä kolkkoon yksinäisyyteen, että hän on kuolettanut ympäriltään ja sisästään kaiken runouden ja kauneuden, ettei ole mitään korkeampaa, jolle hän voisi antautua, jota hän voisi rakastaa ja palvella. Silloin tuo maailmanmyllyn pauhu häntä kaamoittaa, hän sulkee korvansa ja koettaa kuunnella entisiä onnellisia ääniä sisästään. Mutta sieltä ei kuulu enää mitään. Mitä ennen oli kaunista ja hyvää hänen sisässään, se oli kunnioitusta korkeampaa kohtaan ja antautumista sille; nyt on se korkeampi hänen maailmastaan kuollut, ja silloin on kuollut myös hänen sydämensä. Hän herpautuu ja ääretön alakuloisuus tulee hänen yllensä ja päinvastoin kuin edellisen pikkumiehen lausuuhänenhuokauksensa: siis ei maailma ollutkaan mitään! Sen nimessä, mikä hänessä on korkeinta,järkensänimessä, luulee hän olevansavelvollinen olemaan pessimisti, sillä hänen järkensä ei voi tehdä muuta kuin hävittää sitä unelmaa, mikä antoi hänen elämälleen arvoa hänen omissa silmissään: unelmaa korkeammasta, jolle voi antautua.
Tässä on meillä esillä, luulen, aikamme sairain hermo, vuosisadan tauti; mutta ne jotka sitä sairastavat, ovat kaikista parhaat, ja heille on meillä vielä paljon puhumista. Kysymys on siitä, mitenkä sen, joka ei tahdo luopua järjestään eikä myöskään sen kanssa tehdä mitään kurjia kompromisseja, mitenkä sen on meneteltäväuskonnollisten tarpeidensa kanssa, halunsa kanssa löytää elämästä jotakin korkeampaa henkistä sisällystä, jonka halun tyydyttämisestä riippuu koko hänen elämänsä onni: siis tuo ikivanha kysymys uskosta ja tiedosta.
Antakaamme puheenvuoro Amerikan suurelle ajattelijalleWilliam James'ille, jonka koko filosofia ytimeltään on vastaus—jauusivastaus—tähän kysymykseen. (William James (1842-1910), »kaikkien aikojen suurin Psykologi», oli sielutieteen ja filosofian professori kuuluisassa Harvard-yliopistossa Amerikassa. Hän on aikamme huomattavimman filosofisen liikkeen, pragmatismin, levittäjä. Seuraava selonteko käsittelee muutamia hänen perusaatteistaan.)
* * * * *
William James nimittää filosofiaansa »pragmatismiksi». Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta »pragma», joka merkitsee toimintaa. Tästä jo näkyy mikä on hänen filosofiansa lähtökohta.
Mikään ei ole jyrkemmin vastakkaista ylläkuvatulle passiiviselle tavalle suhtautua elämään kuin toiminnan ihmisen, käytännön miehen sielunasento. Eikä tämä vastakkaisuus taas missään ilmene niin jyrkkänä kuin kysymyksessäuskosta. Ilman uskoa omaan menestykseensä ei tässä maailmassa ole otettu ainoatakaan askelta, ilman luottamusta itseensä ei ole tehty mitään, oli se pientä tai suurta. Otaksukaamme esim., sanoo James, että vuoristossa kiivetessämme olemme joutuneet asemaan, josta poispääsy voi tapahtua vain peloittavan hyppäyksen kautta. Jos uskot itseesi, niin onnistut hyppäyksessäsi, mutta jos epäilet ja viivyttelet, tahtoen ensin täyttä varmuutta siitä, riittävätkö voimasi, joudut epätoivon valtaan ja syöksyt kuiluun. Tässä tapauksessa siis sekä viisaus että rohkeus kehoittaa meitä uskomaan siihen, mikä on tarpeemme mukaista ja vain tämän uskon kautta tulee tarpeemme tyydytetyksi.
Voimme kutsua tätä ankaran jokapäiväisen kokemuksemme opettamaa ajatustapaatoiminnan logiikaksija määritellä sen perusaatteen näin: on uskallettava (»riskeerattava») erehdyksen mahdollisuus, jos tämän uskaltamisen kauttamahdollisestivoidaan saavuttaa arvokas totuus (asia). On helppo nähdä, että me jokapäiväisessä elämässä aina, kun on saavutettava joku arvokas, mutta epävarma asia, seuraamme tätä ajatustapaa. Me emme katso niin vaaralliseksi, jos olemme erehtyneet ja tulemme petetyiksi, päinvastoin olemme tyytyväisiä siihen, ettemme päästäneet tilaisuutta käsistämme, sillä onnistumisen mahdollisuushan myös oli olemassa.
Kuinka poikkeaakaan tämä toiminnan logiikka sen passiivisen katselijan logiikasta, jonka yllä kuvasin! Hänen ajatuksensa ensimmäinen sääntö on: vältä erehdystä! Älä sentähden otaksu mitään ilman riittäviä perusteita! Älä missään tapauksessa tule petetyksi!
Se, mikä tässä erottaa passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen, ei ole heidän järkensä, vaan heidänasemansa erilaisuus. Tuon katselijan on mukava ja helppo sanoa: ennen kaikkea vältä erehdystä! ja liehakoida itseään sillä, että hänen päässään on varmasti ainoastaan tosia ajatuksia. Toimiva ihminen ei tosin voi suoda itselleen tätä onnea, mutta hänellä on omalla puolellaan ääretön valtti: koko se ajatuspääoma, jonka omistajaksi katselija nyt rauhallisesti on asettunut ylpeine tunnuslauseineen, on saavutettu seuraamallatoiminnan logiikkaa. Katsokaamme asiaa tarkemmin!
Mitä on tieteellinen koe? Mitä on tieteellinen hypoteesi? Näihin perustuvat kaikki tieteen voitot.
Molemmissa tapauksissauskomme, että asia, jota tutkimme, on määrätyllä tavalla, ja toimimalla tämän uskomme mukaan, siis pitämällä sitä totena saamme varmuuden: koe onnistuu tai epäonnistuu, hypoteesi tulee todistetuksi tai osottautuu vääräksi. Me siis tieten tahtoen annamme itsemme alttiiksi erehdyksen mahdollisuudelle, me »riskeeraamme» sen, sillä me tiedämme, että ilman tätä »riskiä» emme saavuta yhtään mitään!
Tässäon ero passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen välillä, olipa hän käytännön tai tieteen mies. Toiminnan ihminen kulkee eteenpäin, hän valloittaa uutta, sillä hän uskaltaa jotakin; tuo passiivinen katselija sitävastoin on parasiitti, sillä senkin mitä hänellä on, ovat muut hänelle valloittaneet.
Ja oikeastaan: koko tuo passiivinen katselija-asema on vain kuvittelu, fiktsioni emmekä koskaan noudata elämässä sen logiikkaa. Jos sitä noudattaisimme, pitäisi meidän ensimmäiseksi pidättyä hengittämästä, sillä hengittäminen perustuu epävarmaan otaksumaan: että ilma on terveellistä! Voihan minä hetkenä tahansa kuolettava basilli tulla keuhkoihimme.
Koko elämä on sentähden oleellisesti uskaltamista, »riskeeraamista»— uhkayritys, jossa panemme alttiiksi paljon ja paljon kenties voitamme. Mutta jos emme pane alttiiksi mitään, emme myöskään mitään voita,seainakin on varma.
Tämän, jokapäiväisen kokemuksen alkuviisauden on nyt William James korottanut filosofiseksi periaatteeksi ja tehnyt siitä yhden pragmatisen filosofiansa tukipylväitä. Jokaisen elämänkatsomuksen keskuspiste onkysymys elämän arvosta. Sovittakaamme mainittu periaate tähän kysymykseen.
Juuri siitä alussa lähdin. Mainitsin, että voimme pitää vuosisatamme älyntautina, intellektuaalisena sairautena sitä ristiriitaa, mikä on tieteellisen elämänymmärryksemme ja ideaalisten, uskonnollisten tarpeidemme välillä. Edellinen paljastaa meille maailmankaikkeuden, universumin, joka on täydellisesti välinpitämätön meidän kalleimmista tarpeistamme; niillä ei näytä olevan mitään merkitystä maailmankohtaloissa. Tunnelma, jonka tällainen näky jättää ideaalisia tunteita omaavaan sieluun, on enemmän kuin pessimistinen. Ennemmin sittenkin suora vihollinen kuin tämä ikuinen tyhjyys, tämä »ijänkaikkinen Ei» (the everlasting No). Sanomaton kaameus tulee yllemme ajatellessamme, ettei olisi mitään ikuista edes lopullisissa tarkoituksissammekaan, niissä objekteissa, joille olemme uhranneet syvimmät voimamme, lyhyesti: että olisimme täydellisesti vieraita tämän maailman sisäiselle olennolle.
Minkälaiseksi on meidän sitten käsitettävä maailma, jotta korkeimmat tarpeemme siinä voisivat tulla tyydytetyiksi? Vastaus on selvä ja James määrittelee sen näin: Näkyvä maailma on ainoastaan osa henkisemmästä ja ikuisemmasta universumista, ja elämämme saa todellisen merkityksensä siitä, että olemme sen kanssa yhteydessä tai siihen sopusointuisessa suhteessa.
Siinä on idealismin, uskonnollisuuden jättiläishypoteesi!
Ja tämän, elämämme verrattomasti arvokkaimman hypoteesin kanssa täytyy meidänjärjen nimessämenetellä täsmälleen samalla tavalla kuin menettelemme muiden arvokkaiden hypoteesien suhteen. S.o. me uskomme siihen, me pidämme sen totena ja toimimme sen mukaan. Tietysti me tällöin samalla annamme itsemme alttiiksi erehdyksen mahdollisuudelle, sille mahdollisuudelle, että tulemme petetyiksi. Mutta muistakaamme, että on myös toinen mahdollisuus, se että uskomme on oikea, ja tämän mahdollisuuden me auttamattomasti päästämme käsistä, jos passiivisen katselijan logiikkaa seuraten ensin vaadimme riittäviä perusteita uskollemme ja sitten vasta ryhdymme sen mukaan elämäämme järjestämään. Se että kysymys elämän arvosta on vanha kuin ihminen, todistaa, ettei koskaan voida pakoittaa vastahakoista ajatusta tunnustamaan niitä »riittäviä perusteita». Ja epäilys merkitsee tässä täydellisesti samaa kuin kieltäytyminen uskomasta. Jos epäilen, ettei joku ole luottamukseni arvoinen, en anna hänelle luottamustani; jos epäilen, ettei elämällä ole mitään syvempää merkitystä, elän niinkuin ei sillä sitä olisi.
Kysymykseen elämän arvosta on siis vastattava: se riippuu eläjästä. Jos en tahdo uskaltaa mitään, vaan, koska kukaan ei voi minulletodistaa, että elämä on arvokas, antaudun epäilykseen, on pessimismin voitto varma ja maailma on pikimusta minunkin kohdaltani. Jos minä taas erehdyksen uhallakin rohkenen uskoa elämän merkitykseen, niin on se valoisa ainakin tässä pisteessä, ja jos kuolema lopettaa kaiken, en ole voinut sitä paremmin kohdata.
Noudattakaamme siis toiminnan logiikkaa, seuratkaamme elämän suurissa kysymyksissä samaa ajatustapaa, joka »maallisissa asioissa» niin loistavasti on todistanut etevyytensä. Sehän juuri, kuten näimme, on luonut tieteenkin. Tiedettä, sen totuuksia ontarvittu; ilman voimakasta sisällistä tarvetta luojissaan ei se olisi koskaan syntynyt: siis ovat meidän subjektiiviset tarpeemme ainakin tässä suhteessa, näkyväiseen maailmaan nähden osottautuneetprofeetallisiksi; mikseivät ne voisi osoittautua profeetallisiksi myös näkymättömään nähden?
Nyt on meidän passiivinen katselijamme jo sangen ahtaalla. Mutta yhden vastaväitteen hän vielä varmaan vetää esiin: idealistinen eli uskonnollinen hypoteesi, hän sanoo, eroaa kaikista muista ajattelumme hypoteeseista järjettömän huimapäisyytensä kautta. Ettäkö olisi olemassa kokonaan toinen maailma kuin tämä ja henkinen? sitä ei hän usko koskaan!
Tähän sanoo James miehekkään sanansa siitä, miten tieteellisyyskin voi muuttua lahkolaisuudeksi: tiedysti voin, jos tahdon, omaksua ahtaan lahkolaistieteellisen kannan ja kuvailla mieleeni, että tämä aistimien ja tieteellisten lakien ja ilmiöiden maailma on kaikki mitä on olemassa. Mutta samalla kun niin teen, kuulen sisällisen äänen kuiskaavan korvaani: joutavaa! Humbugi on humbugia, vaikka se kantaisi tieteellisenkin nimeä, ja jos otan huomioon inhimillisen kokemuksen kokonaisuudessaan, niin kuin sen objektiivisesti näen, ajaa se minut vastustamattomasti ahtaitten »tieteellisten» rajain ulkopuolelle. Se mitä tiedämme, on pisara ja mitä emme tiedä, valtameri.
Perusteeltaan sellaisena, kuin edellä kuvasin, esiintyy Jamesin pragmatismi hänen esseekokoelmassaan »The Will to Believe» (1896). Sen ihmisen, jolla on ideaalisia, uskonnollisia tarpeita, täytyy »tahtoa uskoa». Sekä hänen järkensä että hänen rohkeutensa, jonka olemus on antaa itsensä alttiiksi mahdollisuudelle, käskevät häntä tekemään näin. Hänen täytyy katsoa koko elämänsä kokeeksi: uskoa, että elämälläonarvoa. Kuka tietää, kenties meidän ihmisten usko elämän ikuiseen merkitykseen juuri antaakin sille tätä merkitystä? Missä määrin kokeemme onnistuu, missä määrin olemme oikeassa uskossamme, siitä tosin ei saada »tieteellistä todistusta» ennenkuin tuomiopäivänä.
Näinauki ei James kuitenkaan ole kysymystä jättänyt.
Kuuluisassa teoksessaan »The Varieties of Religious Experience» (1902) (joka teos ilmestynee ennen pitkää suomeksi) käsittelee hän ensi käden uskonnollista elämää, persoonallista uskonnollista kokemusta kaikessa laajuudessaan. Tämä tutkimus perustuu mitä runsainpaan kokemus-ainehistoon, joka on koottu sekä nykyiseltä että menneiltä ajoilta, ja valtaa lukijansa yhtäpaljon sen mahtavan avara-mielisyyden kautta, jonka läpitunkema se on, kuin sillä kunnioituksella ja rakkaudella, jolla tekijä käsittelee arkaa ainettaan—arinta, mistä inhimillisen sielun historia tietää kertoa vanhimmista ajoista aina meidän päiviimme asti. Tämän teoksen rikkaitten teoreettisten tulosten joukossa on muutamia, jotka luovat valoa kysymyksenalaiseen periaatteelliseen kohtaan Jamesin filosofiassa. Kaikki korkeammat persoonalliset uskonnot ovat tietäneet ja tietävät yhä vielä kertoa keskuudessaan esiintyneistä »uskonnollisista neroista», kuten voimme heitä nimittää, hurskaista, profeetoista ja pyhimyksistä, joiden sisällisen elämän perus tosiasia on horjuttamaton vakaumus heidän elävästä yhteydestään korkeampien voimien kanssa. Nämä personallisuudet esittävät myös ihmiskunnan korkeimpia saavutuksia siveellisessä, eetillisessä suhteessa; onnellisuus, siveys, rakkaus, kärsivällisyys, itsekieltäymys, kaikki nämä korkeimmat eetilliset ominaisuudet ovat »pyhimyksessä» toteutuneet mahdollisimman täydellisessä määrässä, ja psykologinen keskus, josta ne virtaavat, on hänen tuntonsa jumaluudesta, jonka kanssa hän on välittömässä yhteydessä ja jonka tahto on astunut hänen oman tahtonsa sijalle.
Mutta usein, ennenkuin uskonnollinen personallisuus on kehittynyt tälle asteelle, on hän läpikäynyt toisen, jota, uskonopillista nimitystä seuraten, hyvin voimme kutsuakääntymykseksija joka on uskonnonpsykologian huomiota herättävin objekti. Jameskin omistaa sille päähuomionsa.
Tässä kohden paljastuu eräs vallan hämmästyttävä seikka.
Siihen tapaan nähden, miten kääntymys tapahtuu, voimme erottaa eri tyyppejä. Mieltäkiinnittävin kaikista on se, josta James käyttää nimeä »the type of self-surrender»: lukuisissa uskonnollisissa personallisuuksissa on uskonnollinen ponnistus vienyt perille (kääntymykseen) vasta sitten kun yksilön oma tahto on täydellisesti herpaantunut, uupunut, kun yksilö on radikaalisesti tuntenut oman voimattomuutensa koettaessaan itse vapahtaa itseään, ja hän sentähden on kaikkinensa antautunut uskomansa korkeamman armoille, asettunut täydellisesti vastaanottavalle kannalle sen edessä. Tämä itsestään luopuminen ja korkeammalle antautuminen on ja tulee aina olemaan, lausuu James, uskonnollisen elämän vitaalinen käännekohta, sikäli kuin uskonnollinen elämä on jotakin henkistä eikä ulkonaisten sanojen ja pyhien menojen asia. Kristinuskon kehitys yhä suurempaan sisällisyyteen on merkinnyt juuri sitä, että yhä suurempaa painoa on pantu tähän antautumiseen. Eikä se kehitys vieläkään ole päättynyt. Päinvastoin esim. sellainen nykyaikainen liike kuin amerikkalainen »mindcure», joka käyttää psyykillisiä välineitä, panteististä Jumala-aatetta suoranaiseen parantamiseen, esittää tässä yhä etenevää kehitystä.
Mikä tässä on niin hämmästyttävää ja samalla niin ilahduttavaa, on, että nykyaikainen psykologia voi todeta ei ainoastaan tämän uskonnollisen kokemuksenreaalisuuttavaan myöskin senluonnollisuuden. Uusi psykologia puhuu mielellään personallisuuden keskuksesta, joka toisilla yksilöillä osottautuu erittäin liikkuvaksi, se väittää sielunsisällön kokonaisuudessaan olevan suunnattoman paljon laajemman kuin mitä tämä keskus kulloinkin ilmaisee, ja suurimman osan tätä sisällystä se väittää olevan kerrassaan tajunnan »kynnyksen alapuolella» (subliminaalista). Toisilla ihmisillä (erittäinkin hysteerisillä) tämä alatajuinen »maanalainen» sielunelämä muodostaa kokonaisia järjestelmiä, siellä voi piillä aiheita kokonaan uusiin personallisuuksiin, ja näistä hämäristä valtakunnista voi nousta omituisia keskeytyksiä, aiheita ja sysäyksiä ylös itsetietoisen minuuden päivänvalo-elämään. Tällaisia alatajuisen aktiivisuuden ilmauksia kutsutaan »sielulliseksi automatismiksi» ja niihin kuuluu myös uskonnollinen kääntymys sellaisena kuin se mainitulla tyypillä esiintyy. Tutkijat ovat katsoneet epäilemättömäksi, että voimakas alatajuinen sielunelämä on välttämätön ehto,conditio sine qua non, uskonnollisen kääntymyksen esiintymiselle.
Niinkauan kuin uskonnollista pelastusta kaipaava ponnistaa omaa tahtoaan, elää hän vielä siinä sielunpiirissä, jossa pahimmin tuntuu hänen epätäydellisen minuutensa avonainen haava. Mutta jos hän lakkaa vaivaamasta itseään, saattaa tapahtua, että hänen ponnistuksensa herättämät alatajuiset voimat rauhassa tekevät työtään, kunnes ahtaan minuuden hauraat seinät äkkiä hajoavat ja uudet vilpoiset voimanlähteet vapauttavina kuohuvat yli vaivatun sielun. Persoonallisuus tuntee nojautuvansa jotakin mahtavaa tukea vastaan, joka häntä kannattaa, kokonaan uudet energiat muodostuvat hänen sielunkeskukseen—kauas entisestä—ja ihme on tapahtunut, suurempi kuin mikään muu, ei vähimmin siksi, että se useimmissa tapauksissa on ratkaiseva koko elämälle.
Otaksun, ettei kukaan lukijoista loukkaannu tästä uskonnollisen kääntymyksen sielutieteellisestä selityksestä. Onhan jyrkästi erotettava toisistaan kysymykset selittämisestä, siis ilmiön alkuperästä ja sen arvioimisesta. Ja toiseksi ei tämän psykologisen teorian tarkoitus tietysti suinkaan olekorvata uskonnollistauskoa. Psykologia tosin on paljastanut arvaamattomia voimanlähteitä ihmisessä itsessään, mutta se jättää kuitenkin personallisuuden yksinäisyyteensä, joka voi olla niin kaamea ja usein juuri on »maailmantuskan» syy. Uskonnollisia tarpeita voivat tyydyttää vain loppumattomat syvyydet; niiden polttava tahto on juuri lentää niiden kosmillisten kuilujen yli, jotka näyttävät erottavan sielumme maailmankaikkeuden ytimestä.
Mutta kuitenkin, kuten yllä sanoin: James on uskonnonpsykologisessa tutkimuksessaan ainakin yhdellä askeleella lähestynyt suuren kysymyksensä ratkaisua. Ideaalisia tarpeita omaavan abstraktinen usko elämän ikuiseen henkiseen merkitykseen pyrkii välttämättä pukeutumaan mielikuviin maailman metafyysillisestä rakenteesta. Niin petollinen, jopa vaarallinen, kuin tämä teoreettinen puoli uskonnollisissa sieluntuloksissa onkin—se kun persoonallisen kokemuksen väljähtyessä heti pyrkii tulemaanpääasiaksi, vaikka se itse teossa on jotakin vallan toisarvoista—emme kuitenkaan voi sitä välttää. Ja yllämainitulla tavalla käsitetty uskonnollinen kokemus antaa selviä viittauksia siitä, mitenkä uskonnollinen personallisuus voi käsittää metafyysillisen yksinäisyytensä poistetuksi ja elävän yhteytensä maailman korkeimpien voimien kanssa taatuksi. Voimme uskoa, että sielumme alatajuisten regioniensa kautta on suoranaisessa yhteydessä muiden universumissa löytyvien tajunnan muotojen kanssa ei ainoastaan kaltaisiemme, vaan myös korkeampien henkisten voimien kanssa. Ja me olemme kuulevinämme, että kuiskauksia sieltä syvyyksistä sekaantuu ymmärryksemme arkipäiväiseen toimintaan. Me uskomme esim. mielellämme, että iankaikkisuus on ajaton, ja että »kuolemattomuutemme», jos me elämme ikuisuudessa, ei ole niinkään tulevaisuudessa kuin nyt jo täällä ja meissä ja näin tehdessämme kuulemme sisällistä ääntä, joka sanoo, että niin on. Me tajuamme, että oikea elämän tunnelma sittenkin lopulta on panteistinen, anti-naturalistinen ja optimistinen (»iankaikkinen Jaa», »The everlasting Yes») ettäsuuret mystikotkaikkina aikoina ovat olleet totuutta lähinnä.
Nyt tietysti, sanoakseni sen vielä kerran, kaikki tämä uskonnollisellekin on vain hypoteesia—eihän muuten olisikaan kysymys uskosta. Ero naturalistin ja hänen välillään on vain siinä, että edellinen ei tätä hypoteesia tarvitse eikä sentähden siitä välitä. Uskonnollinen sensijaan tarvitsee sitä ja katsoo, että naturalisti välinpitämättömyytensä takia menettää elämän korkeimmat arvot. Uskonnollinen sentähden menettelee tämän hypoteesin kanssa samalla tavoin kuin muiden hypoteesien kanssa, jotka ovat tarpeellisia; hän tekee kokeen, hän pitää sen toistaiseksi totena, järjestää elämänsä sen mukaan ja antaa kokemuksen ratkaista. Ja se mitä hän uskonnollisesta kokemuksesta on oppinut, antaa hänelle syytä olla toivehikkaalla rohkealla mielellä. Uudet mittaamattomat alueet ovat auenneet hänen eteensä, alueet, jotka ovat häntä likempänä kuin hänen oikea kätensä ja joissa suuret salaisuudet odottavat ratkaisuaan.
Vielä positiivisemmalla kannalla on James viimeksi valmistuneessa teoksessaan »A Pluralistic Universe» (1909). Tässä hän tulee siihen johtopäätökseen, että eri aloilta, psykologiasta, »psyykillisestä tutkimuksesta» ja uskonnollisesta kokemuksesta saadut todisteet puhtaasti teoreettisesti katsoen antavat erittäin suuren todennäköisyyden sille yleiselle maailmankatsomukselle, joka »uskonnollisessakin hypoteesissakin» ilmenee, s.o. opille korkeammista tajunnan muodoista, henkisestä ilmapiiristä, jossa me, sitä käsittämättä, liikumme kuten—koiramme ja kissamme meidän ilmapiirissämme ja johon me suhtaudumme samoin kuin nämä meihin. Kuten nimestä (»pluralistinen maailma») näkyy, asettaa James tässä filosofiansa lähinnämonisminvastakohdaksi, joka pyrkii käsittämään maailman yhteydeksi, kokonaiskappaleeksi (»a block universe»). Sikäli kuin monismi on idealistinen, sekaantuu se Jamesin mukaan voittamattomiin vaikeuksiin koettaessaan selviytyä pahan ja universaalisen välttämättömyysopin eli determinismin ongelmasta. James sentähden suosittelee käsittämään maailman moninaisuudeksi. Tässäkin voimme sanoa hänen seuraavan »toiminnan logiikkaa»: käytännön mies pitää elämää aina moninaisuutena, hän käsittää siinä olevan eri piirejä, tasoja, jotka vaativat kukin omalaatuista suhtautumistaan—mitä on joku Beethovenin jousikvartetti? Hevosen jouhien hankaamista kissan suolia vastaan. Ja samalla!—asia, kuten paha ja onnettomuus, joiden olemassaolo on kiellettävä, hävitettävä, joiden muistokin on unohdettava niinkuin ei niitä koskaan olisi ollut. Irti monistisesta taikauskosta! huudahtaa James. Maailmaa ei suinkaan saa kokonaisuudessaan hyväksyä ja tunnustaa. Niinpä ei James universumin korkeampiakaan voimia käsitä absoluuttisiksi ja kaikkivaltiaiksi, vaan kylläkin rajoitetuiksi; niilläkin on oma ulkonainen ympäristönsä ja omat taistelunsa.—Jamesia voi, jos tahtoo, syyttää polyteismistä. Mutta hän huomauttaa, että näin juuri on toiminnan ihminen aina käsittänyt maailman. Hyvä ja paha ovat maailman akselin vastakkaiset navat, ja juuri tämä voimakas valo- ja varjomaalaus antaa tälle filosofian Rembrandtille sellaisen elämää syleilevän avaramielisyyden.
Hyvin ymmärrettävästä syystä olen tässä syrjäyttänyt varsinaisen teknillisen puolen Jamesin filosofiassa, hänen pragmatisen tietoteoriansa sellaisena kuin hän sen on esittänyt teoksessaan »Pragmatism» (1907). Hänen pragmatisen totuusteoriansa ydin ei ole sen ihmeellisempi kuin että, koska arvostellessamme ajatuksiemme totuutta, näiden »yhtäpitäväisyys» todellisuuden kanssa monessa tapauksessa ei merkitse mitään eikä sentähden voi tulla täytetyksi totuus-kriteriona, täytyy meidän tällaiseksi ottaa se, mitenkä hyvin nämä ajatukset »toimivat», miten hyvin ne vievät meidät tarkoittamaamme tulokseen. Tosi on ajatus, joka »toimii» hyvin. Tämä oppi nyt on antanut aihetta huimiin väärinkäsityksiin, Jamesia on syytetty täydellisestä »illusionismista»: saamme muka tällä perusteella pitää totena kaikkea, mikä on miellyttävää uskoa. Niin kernaasti kuin myönnänkin, että Jamesilla tässä kohdin ilmenee hämäryyttä, jopa ristiriitaisuuttakin, niin on kuitenkin toivoakseni jo edellinen esitys riittävä osottamaan mainitun syytöksen täysin perusteettomaksi.—Toiminnan logiikankannalta merkitsee vähemmän se, että ajatuksemme kenties eivät ole niin tarkkoja jäljennöksiä todellisuudesta. Ja kaikkein arvokkaimmat ajatuksemme, jotka aina menevät yli tämän hetkisen kokemuksen, eivät sitä juuri tästä syystä koskaan voi ollakaan. Mutta ne voivat siitä huolimatta olla tosia siinä korkeammassa mielessä, että ne tulevat vaikuttimiksi hedelmälliselle työlle, että neluovatomat todellisuutensa, että ne vievät meidät yli ahtaan maailmamme rajojen tuntemaan uusia aavistamattomia kosmisia tuulia.
Tosin, näin eivät pysty kaikki ajattelemaan, mutta kun katsoo William Jamesin muotokuvan rautaisia piirteitä, on ikäänkuin tuntevinaan hengähdyksen uudesta ihmissuvusta, joka siihen pystyy, suvusta, jokavoittaa, sillä se uskaltaa enemmän kuin me, se palvelee korkeampia jumalia kuin me ja sen maailma on syvempi ja salaperäisempi kuin meidän.
(Uusi Suometar8.9. ja 12.9.1912)
* * * * *
KANSALLISTEATTERINERIK XIV(1912)
Kuten aikanaan ja omassa maassaan Shakespeare, on August Strindberg Ruotsin valtakunnan päämiesten historiasta löytänyt runsaasti aiheita draamalliselle luomisinnolleen. Vuosisadan vaihteessa kirjoitti hän useampia kuningasdraamoja, joista yksi, »Erik XIV», tänään tulee Kansallisteatterissa esitettäväksi.
Elettyään sillä jyrkkyydellä, joka Strindbergille, särkyneitten tunteitten ihmiselle, kaikessa oli ominainen, elämänsä molemmat ensimäiset kehityskaudet päähän asti, nähtyänsä, että hänen suuri kuvitelmansa »intelligenssiaristokraatin» ihanne vei suoraan hulluuden portille, joutui hän uuden elämänkauden kynnykselle, ja siitä ovat hänen kuningasdraamansa kirjoitetut. Hänen uusi elämänselityksensä häämöittää Göran Perssonin vastauksesta kuningas Erikille, kun he, kohtalon lopullisesti lyöminä, keskustelevat elämästä: »Elämä on jonninjoutavaa, mutta sillä voi olla joku salattu tarkoitus.» Strindbergillä oli ikuinen kysymyksensä, ja jonkinlaisen vastauksen hän aina tiesi siihen antaa.
»Erik XIV» on nerokas sielumaalaus, jännittävä näytelmä ja mieltäkiinnittävä ajankuvaus. Se tulee varmasti herättämään huomattavaa vastakaikua yleisössä, varsinkin kun Kansallisteatteri ei ole säästänyt voimiaan, saadakseen sen niinhyvin ulkoasultaan kuin sisäiseltä pitoisuudelta tarkoitusta vastaavaksi.
Osat on jaettu seuraavasti:
Erik XIV—Jussi Snellman; Göran Persson—Teuvo Puro; KaarinaMaununtytär—Päiviö Horsma; Katarina Stenbock, Kustaa Waasan leski—Olga Salo; Juhana herttua—Oskari Salo; Kaarlo herttua—UrhoSomersalmi; Svante Sture—Axel Ahlberg; Nils Sture—Evert Suonio;Erik Sture—Kaarlo Astola; Nils Gyllenstjerna—Eero Kilpi;Lejonhufvud—Aleks. Rautio; Stenbock—Hemmo Kallio; Hovimies—ArvoAhti; Göran Perssonin äiti—Hilda Pihlajamäki; Agda—Hanna Räihä;Peder Welamson, Göran Perssonin sisarenpoika—Yrjö Somersalmi; Max,vänrikki—Teppo Raikas; Siltavahti—Aapo Pihlajamäki; Huovi Maunu,Kaarinan isä—Emil Falck; Nigels, kultaseppä—Martti Aronen;Kamarineito—Alma Nykänen.
August Strindbergin vaikuttava näytelmä oli eilen Kansallisteatteriin koonnut täyden huoneen, joka mielenkiinnolla seurasi sangen huoliteltua esitystä. Suosionosoituksetkin, jotka kasvoivat näytös näytökseltä, olivat lopulta erittäin vilkkaita.
»Erik XIV» onkin mieltäkiinnittävä ja vaikuttava näytelmä, ei vähimmin siksi, että Strindberg on voinut siihen mahduttaa niin paljon omituista, aina intohimoista itseään. Hän on siinä ikäänkuin jakanut itsensä kahtia, kahdeksi henkilöksi, joista toinen, onneton Erik-kuningas saa sielukseen kaiken sen syvän heikkouden, epäsoinnun, aina mielipuolisuuden rajoille menevän rikkinäisyyden, jota Strindberg niin runsaasti löysi itsestään; kuninkaan neuvonantaja taas, kuuluisa Göran Persson, on tosin tahto-ihminen kuin kukaan, mutta raudankovan naamarin alla on aito-strindbergiläinen kuolettavasti haavoittuva herkkyys, rakkauden tarve ja sisällinen pakko nähdä elämä alastomuudessaan, paljastaa vaikuttimien epäilyttävät sokkelot. Molempien yhteistä elämää ja toimintaa vainoaa leppymätön kohtalo. Kaikki mitä onneton kuningas tekee on takaperoista ja hullua; hänen neuvonantajansa koettaa uupumattomalla tarmolla hänen jälkiään korjata, mutta kaikki on turhaa. Kuninkaan sisällinen vihlova epäsointu ikäänkuin painaa leimansa kaikkeen mitä hän koskettaa. Miltei pirullisella nautinnolla laskee Strindberg mittaluotinsa tämän ihmiskurjuuden pohjaan saakka, joka on sitä räikeämpi, kun se on niin korkealla, että se näkyy yli maiden.
»Erik XIV» on rikkinäisen sielun tragedia. Jos tahtoo verrata tätä kuningashahmoa Hamletiin, huomaa heissä ulkonaista yhtäläisyyttä. Molemmilla on suuri tehtävä suoritettavana, mutta he eivät siihen pysty, parantumattoman itse-epäilyn ja heikkouden jäytämiä kun ovat. Hamletin epäilyllä on kuitenkin selvät ulkonaiset aiheensa, Erik sensijaan on itse heikkous ja epäily siksi, että hänen sielunsa on pelkkää epäsointua, että hän on tunne-ihminen, jonka tunteet ovat sirpaleina—kuten Strindberg.—
Näytelmään ja sen esitykseen saan tilaisuuden vielä palata. Mainittakoon vain, että hraJussi Snellmanoli Erik-kuninkaassa taas pitkästä ajasta saanut huomattavan osan. On iloista mainita, että hän siitä kaikella kunnialla suoriutui. HraPuroonGöran Perssonina olisi varmaan Strindberg itse ollut tyytyväinen: se oli erinomainen luoma; esitys kohosi paikoin yli odotuksien. HraAhlbergSvante Sturena oli kaunis nähdä, hraYrjö SomersalmenPeder Welamson ynnä jotkut muutkin esitykset ovat tunnustuksella mainittavat.
Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa, samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa; seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on lopussa.
Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat, tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
HraJussi SnellmaninErik-kuningas oli mielestäni sangen huomattava luoma. Hra Snellmanin esitys teki sen vaikutuksen, ikäänkuin olisi hän sangen tarkkaan tutkinut kunkin yksityisen piirteen ja vivahduksen sinänsä; ja monissa näistä hän mielestäni onnistui hyvin. Kuninkaan omituinen keveähkö ivailu, kun hän puhuu parempaan kääntyneen Göranin rakastumisesta, hänen sokea ja raaka vihanpuuskauksensa sanoman saavuttua Englannin Elisabetin rukkasista, monet tällaisista piirteistä saivat sangen sattuvan tulkinnan. Hyvä naamioitus ja sopiva ulkomuoto tukivat esitystä suuresti. Kolmannen ja neljännen kuvaelman suuressa raivokohtauksessa, kun Kaarina ja hänen lapsensa ovat jättäneet Erikin ja tämä vihan sokaisemana syöksee omin käsin tekemään lopun vangituista Stureista, kohosi hra Snellmanin esitys voimaan ja intohimoisuuteen, joka tietääkseni on hänellä uutta. Tuskan kourissa ikäänkuin alastomana värisevä, vaikeroiva sielu, niinkuin Strindberg yksin sitä osaa kuvata, tässä paljastui katsojalle huomattavalla selvyydellä. Mutta vaikka näin, yksityiskohtia muistellessa, esityksestä löytää runsaasti erittäin hyviä kohtia, on mielestäni kuitenkin kokonaiskuva hiukan laimea. Esittäjä ikäänkuin ei jaksanut saavuttaa riittävän syvällistä intuitsiota osansa ytimestä, se lähde, josta tämän sairaan sielun monet omituiset ja toisinaan varsin hyvin esiintuodut käänteet, mieleneleet pulppuavat, ikäänkuin tahtoi pysyä näkymättömänä.—HraPuronGöran Persson oli Strindbergin hengen mukainen. Hra Puro oli osaansa saanut jotain siitä suorasta yksinkertaisuudesta, joka on Strindbergiläisen miehekkyyden ihanne. Tämä ihanne tosin on hiukan kaavamainen; ja siinä merkityksessä tässä osassa on teatteria. Göran, suuri valtioviisas ja toiminnan mies, viitsii tehdä hyvää vain niinkauan kuin eräs nainen häntä rakastaa; kun hän tulee petetyksi, sanoo hän muuttuvansa paholaiseksi ja raivoaa hirvittävästi. Mutta vaikka Strindberg näin, pitkissä kohtauksissa, antaa kuninkaan ja hänen valtioviisaansa puhjeta lyyrikoiksi ja panetella maailmaa ja elämää voimasanoilla, joita kenties ei kenellekään muulle sallittaisi, on hänen vuodatuksissaan aina hänelle ominainen tulivuoren hehku ja ukonjylinä, joka vaientaa arvosteluhalumme. Kuten sanoin, oli mielestäni hra Puro oikein käsittänyt osansa hengen. Hän osasi antaa oikean illusion tietoisesta, epätoivoisesta tahdon jännityksestä, joka lauetessaan purkautuu sokeana raivona. Mikä hänen esityksessään oli siloittamatonta tai teatteria, kuului mielestäni osaan.—Monet muutkin osat sietävät mainitsemista. HerraAhlberginSvante Sture oli komea ylimys, hra YrjöSomersalmenPeder Welamson, hraPihlajamäensiltavahti hyviä esityksiä. Juhana-herttuaa esitti hraSalo, Kaarlea hra UrhoSomersalmi, Kaarina Maununtytärtä ntiHorsmaja tämän isää hraFalck.
Perjantain esityksessä oli runsas huone ja suosionosoitukset vilkkaat. Tänään esitetään kappale kolmannen kerran.
(Uusi Suometar27.11., 28.11. ja 1.12.1912)
* * * * *
MAILA TALVIONHÄMÄHÄKKI(1912)
Maila Talvion uusi kirja sisältää kahdeksan kertomusta. Ne liikkuvat sangen erilaisissa elämänpiireissä, mutta kuitenkin on niistä useimmilla aihepohja tuntuvasti sama—ja sangen mieltäkiinnittävä.
Eikä vain se. Useimpien tekotavassa on jotain, jota en muista Maila Talviolla ennen tavanneeni, tiukkaa draamallisuutta, joka toisinaan kohoaa vallan mestarilliseen lujuuteen ja tarkkuuteen, vailla kaikkea lyyrillistä tulvaa.
Ensimmäisen kertomuksen nimi on »Rouva Vilenius ja hänen poikansa», josta sen sisällys jo häämöittänee. Mutta köyhän leskirouvan suhde sokeaan, intohimoisesti rakastettuun, ainoaan poikaan on tässä kuvattu sovinnaisesta jyrkästi poikkeavalla tavalla. Rouva Vileniuksen äidinvaisto on jos mikään puhdas vietti, ehdottomassa omistamishalussaan yhtä pimeä turmiotatuottava, niin, yhtä eläimellinen kuin ne sielunilmiöt, jotka tavallisesti saavat kantaa viettien nimeä. Hän turmelee sillä poikansa onnen; elää merkitsee hänelle omistaa poikansa kokonaan; siksi on pojan morsiankin hänen ehdoton vihollisensa ja vihamielisyydellään saa hän kihlauksen särkymään. Hänelle merkitsee silloin vähän, että poika häntä vihaa sanomattomasti onnensa turmelijana; hän kärsii loppumattomalla lempeydellä tämän tylyyden ja katkeruuden: saahan hän nyt omistaa poikansa kokonaan! Loppu on surullinen; äiti joutuu köyhäin hoitoon, ja poika hunningolle.
_Äidin_rakkauden uhri—sitä aihetta ei varmaankaan ole ennen kirjallisuudessamme käsitelty.
Tämä niin omituinen, mutta kenties ei silti epätosi kertomus— Schopenhauer olisi siihen varmasti uskonut!—on esitetty huomauttavalla keskityksellä, tiukalla draamallisuudella, mitään turhaa siinä ei ole; hiukkasen kalpea, abstraktinen se lienee, mutta se kenties johtuu aiheesta, joka on mieltäkiinnittävä sielutieteellinen »tapaus» ja sellaisena katsottu.
Neljännen kertomuksen nimi on »Veljekset». Kahden veljeksen erinomainen ystävyys kylmenee, kun vanhempi (»Tumma») menee naimisiin. Tämä niin intohimoinen veljesrakkaus paranee kuitenkin entiselleen. Nuorempi veli (»Vaalea») elää myrskyisen rakkaussuhteen, jonka loputtua hänkin on lopussa. Tumma hakee silloin veljen kotiinsa, jossa tämä, kälynsä hellän huolenpidon alaisena, paranee hermotaudistaan. Mutta samana päivänä kun Vaalea tuntee täysin tervehtyneensä, tulee katastrofi: kuin tiedottomasti lankeaa hän hoitajattarensa kaulaan, muutamaksi silmänräpäykseksi puhkeaa hänessä valloilleen sokea intohimo veljensä vaimoa kohtaan, sitten tulee häpeä, tuska, loppu….
Tämä on kerrottu jos mahdollista vielä suuremmalla draamallisuudella kuin ensinmainittu kertomus. Sen lopussa puhaltaa vallan myrskytuuli.
Harvoin on kirjallisuudessamme vaisto-elämää käsitelty näin kohtalokkaana, sokeana, näin naturalistisesti. Maria Jotuni johtuu mieleen muutamista kertomuksista (Lokakuun tarina, Metsävalkea).— Toisinaan on mielestäni taiteellinen pidätys mennyt hiukan liiankin pitkälle; loppuratkaisu tulee vähän yllätyksenä, kuten »Hämähäkissä» (Hämähäkki—mielikuva ei muuten, eksotisuudestaan huolimatta, oikein ole mielestäni jaksanut kohota siihen vertauskuvallisuuteen, joka sille lienee tarkoitettu): Ja joskin kenties muutamissa kertomuksissa tuntuu pientä abstraktista kalpeutta, niin henkii sensijaan esim. »Metsävalkeasta» mitä omituisin ja voimakkain tunnelma, kesäiseen luontoon niin kummallisesti kietoutuneen ihmisnäytelmän takia.
Kirjan lopussa olevasta kolmesta kertomuksesta on »Evangeline» hieno kuvaus, mutta kenties vähän hauras inspiratsioltaan; »Liitentaalin vanhuksissa» käydään vanhan rikoksen kaameita jälkiä; viimeinen kertomus »Isä ja poika» palaa takaisin vanhempien ja lasten suhteeseen; tällä kertaa on kysymys kuolinvuoteella lepäävästä paroonista ja hänen aviottomasta pojastaan, taustana kaiketi eräs tunnettu tapaus todellisuudesta.
Milloinkaan ei Maila Talvio liene taitavasta ja tottuneesta kynästään tarjonnut niin keskitettyä, niin hallittua ja älyllisesti niin itsetietoista taidetta kuin tässä omituisessa kirjassaan.
(Uusi Suometar10.12.1912)
* * * * *
KANSALLISTEATTERINHAMLET(1913)
Kansallisteatterissa on huomenna perjantaina, näytäntökauden kenties huomattavin ilta. EsitetäänShakespearen Hamlet, joka viimeksi on mennyt yli kymmenen vuotta sitten vanhassa Arkadiassa. Esitys on siis täysin ensi-illan veroinen; ohjaus ja näyttämölle asetus luonnollisesti on kokonaan uusi: pääosassa esiintyvät vuorotellen hrat Eero Kilpi ja Jussi Snellman (edellinen ensi-iltana, jälkimmäinen ensi kerran maanantaina).
Hamlet-esitys tulee tietysti herättämään erikoista huomiota. Saattaahan tämän murhenäytelmän kanssa yleiskantoisessa, vuosisatoja uhmaavassa inhimillisyydessä kilpailla ainoastaan samanaikainen »Don Quixotte» ja kaksi sataa vuotta myöhäisempi »Faust». Minne tahansa europalainen sivistys on päässyt kotiutumaan, on myös hautautunut tämän kuuluisimman, mutta otaksuttavasti olemattoman tanskalaisen nimi. Hänen lakastumaton nuoruutensa todistaa että hän jos kukaan on ihmiskunnan ikuisia symboleja. Vanhaan tanskalaiseen, Ranskan välityksellä Englantiin tulleeseen ja täällä näytelmänkin muodossa jo käsiteltyyn taruun on Shakespeare sellaisella syvällisellä nerolla mahduttanut kuumeista yleiskantoista sielunelämää, että siitä riittää sukupolvelle toisensa jälkeen kysymyksiä haudottavaksi ja arvoituksia ratkaistavaksi. Lieneekö toista ihmiskuvaa, joka niin salaperäisellä voimalla vetäisi meitä puoleensa kuin Hamlet? Kukapa ei tuntisi tätä nuorukaista ja hänen tarinaansa, kukapa ei tietäisi jotain kertoa mitä ihanteen ja todellisuuden, nuorekkaan uskon ja murskaavan pettymyksen ristiriidasta, joka repi parantumattomille haavoille hänen rakastavan ja ihailuun valmiin sydämen? Kuka ei tajuaisi syvällistä inhimillisyyttä siinä mitenkä hän katkeralla järjen tyydytyksellä näkee pimeiden aavistustensa olevan tosia? Hamlet on asetettu rinnan Mefistofeleen ja pessimismin filosofien kanssa. Yhteistä on näillä ja hänellä elämää kohtaan jyrkästi kielteinen tunto. Mutta Hamletissa tämä ei lakkaa olemasta vihlovassa ristiriidassa hänen syvimpien vaistojensa ja tarpeittensa kanssa; hän on heistä todellisimmin inhimillinen, itse ihmisyyden tuskan murto vaivan vääntämine kasvoineen.
Kansallisteatterin eilinen esitys oli koonnut katsomon täyteen kiitollista yleisöä. Pääosan esittäjä, hraEero Kilpisai osakseen runsasta, lopussa varsin voimakasta suosiota. Hänen tulkintansa jättikin mieleen sympaatisen tunnelman, ja varmaan on eilinen esitys huomattavin hra Kilven tähänastisista ennätyksistä.
Hamletin osa on, jos mikään, neroa varten kirjoitettu. Sen sisältörikkaus on tavaton. Ja siitä on voitu sanoa, että niin paljon kuin Hamlet puhuukin ja sanoilla ilmaisee itseään, niin on hänen vaitiolonsa yhtä ilmehikäs. Mikä ulkomaailmasta tuleva vaikutelma häntä kohtaakin, heti sytyttää se hänessä jonkin nerollisen ilotulituksen, syvimmän kosmillisen murhemielen tai itsekiduttavan epäilyksen purkauksen. Näiden välillä ei ole muuta sidettä kuin niiden yhteinen merensyvyinen tausta, josta ne nousevat. Ja se tausta on yhtä kaunopuhelias kuin nämä juhlalliset monologit ja leikkaavat kärkevyydet itse. Se juuri tekee meille Hamletin niin mielenkiintoiseksi ja houkuttelevaksi—tuo puolittain unissakävijän sielunelämä, josta itsensä ja maailman epäilys on ikäänkuin syönyt pohjan pois—ja sen tahtoisimme nähdä näyttämöllisessä esityksessä kuultavan esille.
Se mitä hra Kilpi tästä runsauden määrästä sai näkyviin, epäilemättä teki huolellisesti tutkitun ja älykkäästi ymmärretyn vaikutuksen. Joskaan hänen olennollaan yleisesti ei ole tuollaista voimakkaampaa ihmehikkyyttä, joka itsekseen puhuisi, osui moni yksityiskohta, oikein tavattuna ja hillittynä, paikalleen. Olisi kuitenkin toivonut suurempaa vapautumista hänelle ominaisesta maneerista, joka toisinaan ei ollut tuomatta mieleen hänen entisiä osiaan. Heikointa olivat mielestäni kohtaukset Ofelian kanssa; Hamlet on nero rakkaudessaankin ja juuri tässä hänen sydämensä ja päänsä etäisyys muodostuu kenties laajimmaksi, kipeimmäksi. Kokonaisuutena ei hra Kilven esitys ollut vapaa yksitoikkoisuudesta, johon paljon vaikuttaa alituinen palaaminen samoihin eleisiin, eikä myöskään se kehitys, jota Hamletissa on huomattavissa, tullut esille siinä määrässä kuin olisi tilaisuutta ollut.
HraAxel Ahlbergja rvaRautioesittivät kuningasta ja kuningatarta, kumpikin heille ominaisella taiteellisella vaistolla ja kypsyydellä. HraRautionPolonius oli hauska nähdä. Shakespeare ikäänkuin huvittelee itseään tässä henkilökuvassa, asettaessaan tämän porvarillisen vanhuksen Hamletin henkistä ylemmyyttä vastaan. Hra Raution esityksessä oli sattuva hymyilyttävä väritys. RvaLindelöfinOfelia samoinkuin hraRaikkaanLaertes olivat varsin eheitä luomia. Mainittava on vielä muissa osissa hraSalo(Horatio),Weckman,Yrjö Somersalmi.
Olen vielä tilaisuudessa palaamaan näytelmään ja sen esitykseen.
Hamletesitettiin toisen kerran sunnuntaina, jolloin hraJussi Snellmannäytteli pääosaa. Hänen tulkintansa poikkesi huomattavassa määrässä hra Kilven esittämästä: hänen Hamletinsa oli tuntuvasti nuorekkaampi, tuntehikkaampi, välittömämpi, esitys oli havainnollisempaa, enemmän ulospäin heijastavaa. Tällä saavutti hra Snellman monta etua, hänen antamansa kuva tuli vilkkaammaksi ja vaihtelevammaksi ja kokonaisuus myös varmemmaksi siinä suhteessa, että esittäjällä oli varaa antaa Hamletinsa muuttua loppua kohti, joten kuvaan tuli jonkun verran kehitystä. Mutta epäilemättä hra Snellman myös pienensi Hamletin sisäistä asteikkoa. Tästä tuli kuohahtava, lyyrillisiin purkauksiin valmis nuorukainen, hänen tuskansa oli koskemattoman mielen nyyhkyttävää kärsimystä yksityisten onnettomuuksien edessä—ei mielikuvituksessamme elävän Hamletin maailmantuskaa, viiltävän auttamatonta; pistosanainen katkeruus, jonka hän vuodattaa yli Poloniuksen ja kuninkaan, hajosi ivalliseksi leikinlaskuksi, miltei poikamaisiksi sukkeluuksiksi. Muutamissa kohtauksissa hra Snellman mielestäni onnistui huomattavasti paremmin kuin hra Kilpi; niin varsinkin kohtauksissa Ophelian kanssa, missä hänen eloisampi ilmeleikkinsä tuli hänelle avuksi. Mutta yksitoikkoisuudestaan huolimatta oli hra Kilven esityksessä kenties enemmän tuota epäilyn ja mietiskelyn jäytämää sisäistä turtumista, suureen ratkaisevaan tekoon pystymättömän uneksija-elämää, joka esim. Goethen Hamletista antaman kuvan mukaan on tämän peruspiirteitä. Tätä puolta tehostamalla myös luullakseni enemmän lähestytään sitä onnettoman sielun nerollisuutta, joka on Hamletin sisäisenä olentona.
HraAxel Ahlberginkuningas Claudius oli paraita kaikista. Hra Ahlbergin voima kenties ei ole sielullisessa puolessa, mutta hän on ikäänkuin täysin mukautunut näyttämöllisen esityksen ehtoihin ja edellytyksiin, hänellä on varma silmä oikeisiin mittoihin ja ehjiin, ikäänkuin koristeellisiin vaikutuksiin. Niin oli hänen kuninkaansa nytkin varsin kuninkaallinen, ei tosin vallan se luihu rikollinen, jonka pitäisi näkyä kuoren alta, mutta ulkonaisesti sitä sympaattisempi, hillitty ja taitehikas. RvaRautionkuningattarena, hraRautionPoloniuksena, rvaLindelöfinOpheliana olen jo tunnustuksella maininnut.
Näyttämölle asetuksessa oli noudatettu samaa menettelyä kuin »Coriolanuksessa»: etualan laitteet pysyivät kaiken aikaa paikoillaan; muutamissa kohtauksissa saavutettiin näin, varsin vähäisillä muutoksilla hyvinkin onnistuneita vaikutuksia; mainita voi esim. haamukohtauksen ja kuningattaren kammion.—Ohjaus oli hra Lahdensuon.
Yleisöä oli sunnuntainkin esityksessä täysi huone, ja suosionosoitukset vilkkaat.
(Uusi Suometar13.2., 15.2. ja 18.2.1913)
* * * * *
MUUTAMISTA SIELUTIETEEN PERUSKÄSITYKSISTÄ (1913)
Kysymys siitä, onko sielua pidettävä ykseytenä vaiko moninaisuutena, on, voimme sanoa, aina ollut filosofien harrastuksen polttopisteessä. Sehän oli myös niitä kohtia, joissa vanhojen empiristien ja ratsionalistien mielipiteet jyrkimmin menivät vastakkain.Descartes'n »anima», »substantia cogitans», samoinkuinLeibniz'in »monadi» ovat aina säilyttäneet viehätysvoimansa spiritualistisissa mielissä, joille oppi ehdottomasti yksinkertaisesta ja jakamattomasta sielu-ykseydestä, sielunelämän muuttumattomasta 'kannattajasta' on ollut mieleinen, heidän kuolemattomuustoiveitaan ja metafyysillisen dualismin oppiaan tukevana. Epäilemättä jonkunverran hedelmällisempi on ollut englantilainen empirismi, jota sielutieteessä n. s. »assosiatsio-psykologia» on kannattanut. Tämä suunta, sellaisena kuin sitä ovat edustaneet Englannissa varsinkinHume, Stuart MilljaBainja RanskassaTaineon kieltämättä päässyt huomattavan pitkälle pyrkimyksissään kohti varsinaista tieteellistä psykologiaa. Mutta toiselta puolen oli sen sielutieteellinen peruskäsitys—tapa käsittää sielunelämä erillisten mielteiden kokoomukseksi ja selittää sielulliset synteesit pelkästään näiden erillisten mielteidenmekaanistenyhtymisten, s. o. assosiatsioiden kautta—tämä käsitys oli epäilemättä tosiasioille väkivaltaa tekevä. Tämä kävikin ilmeiseksi m.m. sen kautta, että sekä Hume että Stuart Mill nimenomaan tunnustivat seisovansa voimattomina tärkeimmän sielullisen synteesin,minuuden, edessä ja myönsivät olevansa kykenemättömiä sen syntyä selittämään.
Nykyajan sielutiede, sekä filosofinen että varsinaisesti tieteellinen, onkin sentähden—kuten pitkin rintamaa voi huomata— usein sangen jyrkästikin varuillaan assosiatsio-psykologian liioitteluja vastaan. Niinpä voitanee esim.Henri Bergson'in filosofiaa osittain pitää jyrkkänä vastavaikutuksena sitä vastaan. Mitä sielukäsitteeseemme tulee, ovat hänen mielestään sekä 'ykseys' että 'moninaisuus' sellaisia »cadres de l'intélligence», ymmärryksen kaavoja, joihin elävä todellisuus vain väkivaltaisesti pakoittamalla saadaan soveltumaan, »konfektsiovaatteita» eikä suinkaan mitan mukaan tehtyjä (kts lähemmin Aika 1911 s. 433 seur.) Tällaisen »mitan mukaan tehdyn» sielukäsitteen onJameskoettanut tuoda esiin perustavassa »Sielutieteen periaatteissaan.» Loistavassa luvussaan »tajunnan virrasta» (the stream of thought) suosittelee hän tätä kuvaa karakterisoimaan sielunelämän yleistä luonnetta. Nykyisessä kirjallisuudessa se onkin yleisesti omaksuttu.
Sama assosiatsio-psykologialle vastakkainen suunta huomataan, kuten sanottu, myös ahtaammasti tieteellisessä, kokeellisessa psykologiassa. On huvittavaa mainita muutamia yksityisiä esimerkkejä. Tunnettu ranskalainen sielutieteilijäAlfred Binet(muutamia kuukausia sitten kuollut) on paljon huomatussa teoksessaan »L'étude expérimentale de lintélligence» selvästi osoittanut, että abstraktista ajattelemista on mahdoton käsittää mielikuvien mekaaniseksi leikiksi. Ja mitä kuuluisiin n.s. assosiatsio-lakeihin tulee, niin on niiden arvo mennyt tuntuvasti alaspäin. Monet eivät niitä ollenkaan pidä minään elementaarisina sielunelämää hallitsevina lakeina, vaan puolina eli momentteina vielä alkeellisemmissa sielunilmiöissä. Niin esim.Pierre Janettunnetussa teoksessaan »L'automatisme psychologique» esittää, mitenkä huomattavimpiin ilmiöihin sielunelämän alalla kuuluu se että kerran muodostuneilla sielullisilla kokonaisuuksilla—joiden syntymisessä sielunelämän aktiivisella, tahto-puolella on voinut olla huomattava osa—, esim. sellaisilla mielikuvakokoomuksilla joita sanomme »esineiksi», on voimakas taipumusuudistua, uudelleen astua tajuntaan (sielullinen automatismi), ja tämä entisten tilojen tajuntaantulo tapahtuu juuri n. s. assosiatsio-lakien kautta. Samaa mieltä onHöffding, joka lausuu: »Kaiken assosiatsionin olennainen ominaisuus on siten taipumus yksityisen elementin tajuun noustua herättää uudelleen koko se tila, josta tuo elementti tai sen kaltainen on ollut osana.»[2] Yhtäpitävästi edellisen kanssa on Binet sitten yllämainitussa teoksessaan osoittanut, että »assosiatsiolait» eivät suinkaan ole samat kaikilla yksilöillä; toisten mieleenjohtuma (idéation) kulkee 'yhtäläisyyden', toisten 'kosketuksen' kautta.
Täten nykyisessä sielutieteessä on huomattavana tuntuvaa sielunelämän kokonaisuuden ja »sielullisen synteesin» tehostamista erillisten sielunainesten kustannuksella. »Sielullinen synteesi» on nykyisessä psykologiassa tavattoman tärkeä ja paljon käytetty käsite. Siten on m.m.Wundt, määritellessään sen lain että sielullisten tekijäin antamassa yhteistuloksessa (synteesissä) aina on jotakin enemmän kuin pelkästään tekijäin summassa olisi, ja johtuen siten oppiin sielullisen energian kasvamisesta, vastakohtana opille fyysillisen energian säilymisestä, antanut paljon huomatun ilmaisun puheenalaiselle käsitteelle. Kenties vielä runsaamman käytännön on se saavuttanut ranskalaisessa sielutieteessä, joka viime vuosikymmeninä mielihalulla on käsitellyt suurinta sielutieteen kysymystä, problemia tärkeimmän psyykillisen synteesin,minuudenelipersonallisuudenluonteesta, synnystä ja kokoonpanosta.
Sielunelämässä on synteetisen rinnalla kuitenkin huomattava toinenkin puoli, ja edellisen yksinomainen tehostaminen johtaa yksipuolisuuteen[3]. Sitä välttääksemme ja yrittääksemme uudelleen löytää adekvaatisen ilmaisun sielunelämän yleiselle luonteelle, mutta tällä kertaa tarkoin »mitan mukaan tehdyn» käsitteen eikä ainoastaan kuvan avulla, on meidän mielestäni lausuttava, että sielunelämässä on huomattavana kahdensuuntainen pyrkimys: toinen synteesin kautta johtava yhä suurempaan keskitykseen, ykseyteen, toinen hajoamisen kautta viepä yhä suurempaan erillisyyteen, moninaisuuteen. Normaalisen ihmisen sielunelämä on alituisessa liikkeessä näiden kahden poolin välillä.
Voimakkaassa kestävässä tahdonponnistuksessa, jossa tajuntaa hallitsee yksi ainoa kirkashohtoinen mielikuva, tehtävä teko, kaikkien niiden omituisten tunnesävyjen myötäseuraamana, jotka antavat meille tietoisuuden omasta aktiivisuudestamme ja saattavat minä-tajunnan voimakkaimpana astumaan esiin—silloin on meillä tila, jossa sielullinen synteesi ja keskitys on huipussaan, joka, kuten Pierre Janet eräässä kohdassa lausuu, »pyrkii toteuttamaan filosofien ihanteen, identisen sieluykseyden».[4]
Mutta tämä ihanteellinen tila toteutuu vain silloin tällöin. Jännitys laukee, ja mitä silloin tapahtuu? Äsken istui »minuus» elävästi tietoisena mahdistaan, kaikki langat käsissän, valta-istuimellaan ja hallitsi; nyt se lakkaa olemasta näyttämön ehdoton keskus, siirtyy vähitellen yhä syrjempään, hallitsevasta katselevaan asentoon, ja keskuksen valtaavat mielikuvat, jotka äsken kukistettuina, nyt alkavat saada takaisin itsenäisyyttänsä ja pitää karkeloitaan. Kuta vapaammiksi, irrallisemmiksi ja itsenäisemmiksi ne tulevat, kuta enemmän voimaa ja väriä ne saavat, kuta enemmän lähestymmeunennäköä, sitä kalpeammaksi käy minä-tajunta, sitä enemmän herpaantuu sen jännitys, sitä enemmän muuttuu se pelkäksitajunnan kentäksi, jolla unennäön kirjavat haamut loppumattomana sarjana pitävät temmeltään kummallisessa kuutamoisessa valaistuksessa minkä lähde on tietymätön. Mielikuvat ovat nyt täydelleen itsenäistyneet; kuvista ovat ne muuttuneet olennoiksi ja esineiksi, joiden vaatimus tulla otetuiksi täytenä totena ei kohtaa mitään vastaväitettä.
Unennäössä on meillä toteutettuna vanhojen empiristien sielukäsitys: sielu moninaisuutena, erillisten ainesten kokoomuksena.
Tämä kuvaus kenties hiukan selventää yllä antamaani abstraktista kaavaa.
Sielunelämän luova aktiivinen synteesi saa elää alituisessa taistelussa vastakkaista passiivista hajaantumispyrkimystä vastaan. Jompaankumpaan suuntaan kulkee kunakin hetkenä sielun sisäinen virtailu. Tilaa, jossa tämä jatkuvasti kulkee jälkimmäiseen suuntaan, nimittää Pierre Janet sattuvasti »la misère psychologique». Niinpian kuin, sielullisen energian jatkuvan heikkenemisen takia, uusien synteesien luominen on lakannut, järkkyy sielun tasapaino mitä syvimmin, ennen muodostuneet, mekaanisiksi käyneet mielleryhmät pääsevät ylivaltaan, »sielullinen automatismi» hallitsee, voimaton ajatus taivaltaa yhä auttamattomammin vanhoja polkujaan, eksyy yhä pahemmin omiin sokkeloihinsa, samalla kun ulkoa tai sisältä tulevat mieleenjohtumat eivät kohtaa mitään vastustusta, ne ryhmittävät ympärilleen kaiken mitä tajunnasta löytävät ja kasvavat lumivyöryn tavoin, tehden yksilöstä »piintyneen päähänpiston», »riivauksen», manian tai jonkun muun mielisairauden uhrin. Mielisairaus on monasti ikäänkuin unennäköä, joka kestää vuosia—molemmille on tunnusmerkillistä sielunelämää hallitsevan toisen, passiivisen hajaantumisen periaatteenyksinvalta.
(Aika7, 59-63)
* * * * *
KULTTUURI JA KEHITYSOPPI (1913)