The Project Gutenberg eBook ofValitut teokset 1910-1922This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valitut teokset 1910-1922Author: Eino KailaRelease date: September 10, 2004 [eBook #13428]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITUT TEOKSET 1910-1922 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valitut teokset 1910-1922Author: Eino KailaRelease date: September 10, 2004 [eBook #13428]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
Title: Valitut teokset 1910-1922
Author: Eino Kaila
Author: Eino Kaila
Release date: September 10, 2004 [eBook #13428]Most recently updated: December 18, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITUT TEOKSET 1910-1922 ***
Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
1910 Maria JotuninArkielämää
1911 Nykyajan filosofeja / Henri Bergson*Juhani AhonJuhaPoroporvari ja kamarifilosofi
1912 Runoja / Menneitä vuosiaWilliam James / Amerikan filosofiKansallisteatterinErik XIVMaila TalvionHämähäkki
1913 KansallisteatterinHamletMuutamista sielutieteen peruskysymyksistäKulttuuri ja kehitysoppi»Nykyinen materialismi»
1916 Renan ja BergsonAaro HellaakoskenRunojaF.E. SillanpäänElämä ja aurinko
1917Ernest Renan*Aarni KoudanElämä ja kuolema
1919 Piirteitä nykyajan tieteen hengestä
1920Sielunelämä biologisena ilmiönäFilosofisia huomautuksia relativiteettiteoriaan*
1921 Filosofian opetuksesta ja opinnoista
1922 Fyysillisen maailmankuvan psykologisista perusteista
* Tähdellä merkityt kirjoitukset ovat lyhennettyjä
* * * * *
MARIA JOTUNINARKIELÄMÄÄ(1910)
Maria Jotuni on uudessa novellissaan siirtynyt kuvaamaan kansanelämää. Kesäisen arkipäivän kirjava touhu savolaisessa sydänmaan talossa on nyt hänen terävää silmäänsä ja todellisuuden tarkkaa kuvauskykyään kiinnittänyt.
Aivan tavallinen ei tämä arkipäivä kuitenkaan ole. Taloon tulee kiertävä maankulkija, »pappi» Nyman. Hän on 'herrasperua' mutta on joutunut rappiolle ja kulkee nyt nälkää ja puutetta paeten toisesta talosta toiseen. Kaikkialla on hän tervetullut, sillä hän on sopuisa ja mukava mies, joka muiden hyödyksi osaa käyttää pitkän elämänsä kirjavia kokemuksia. Hän puoskaroi niin ihmisiä kuin elukoitakin, kirjoittaa talon tytärten puolesta rakkauskirjeitä, istuu tarinoiden vanhan isännän kanssa ryyppysillä, kykeneepä vielä tarpeen tullen omalla resignoituneella, mutta toisinaan oudon syvällisellä ja runollisella elämänviisaudellaan antamaan sielunhoivaa muille, jotka ajatukseltaan heikkoina ovat taakkansa alle sortua.
Mahdotonta on tietysti vieraan mennä sanomaan, kuinka paljon tässä neiti Jotunin kansankuvauksessa on hänen oman tempperamenttinsa ja nykyaikaisen elämännäkemyksensä luomaa subjektivisuutta. Voisihan kenties tuntua suhteellisesti liian suurelta se osa, jota sukupuolisuhteet ja -mietteet näissä, tosin aivan alkuperäisissä ja luonnonomaisissa ihmisissä ja oloissa näyttelevät, niillä kun on niin ratkaisevasti keskeinen asema niissä. Mutta joka tapauksessa on tämän kuvauksen lukijalla tunto todellisesta, herkin silmin nähdystä elämästä. Siihen vaikuttaa suuressa määrässä sen täydellisesti ehyt, kansanomainen tyyli, joka alkuperäisyydessään hakee vertaistaan kirjallisuudessamme. Tuntuupa kuin olisi vuoropuhelukin—vanhastaan neiti Jotunin vahva puoli—käynyt vielä entistäänkin kiinteämmäksi ja käänteissään sujuvammaksi. Ja aina on välillä joku näkemys, joka iskeytyen mieleen erehtymättömällä voimalla avaa laajoja näköaloja kauas yli tämän alkuperäisen savolaisen maalaiselämän—uusia todistuksia neiti Jotunin läpitunkevasta katseen terävyydestä ja hänen viileän älynsä väistymättömästä pyrkimyksestä objektiviseen elämän ja maailman tuntemukseen. Parhaita tällaisista on mielestäni kymmenes katkelma: talon miehet viettäen päivällislepoaan nukkuvat päivänpaisteessa pihamaalla; pappi Nyman katselee heitä ohikulkiessaan ja tulee siinä ajatelleeksi kuinka kiinni maanpovessa ihminen on ja kuinka se hälle on kaikki. Ihanan runollinen on myöskin loppu: aamun sarastus yli äärettömän luonnon ja onnettoman Eveliinan tulo Jahvetin aitasta. Annastiinan, talon toisen piian, nuori äitiys esiintyy hennossa puhtaudessaan ja kauneudessaan liikuttavan herkkänä sen yleisen primitivisyyden ja kömpelyyden rinnalla, joka näissä seikoissa muuten on vallalla. Ihaillen katsoo nuoreen vaimoonsa rehellinen Jussi, joka näin isänä tuntee itsetuntonsa nousevan ja elämänsä nyt vasta oikean arvon ja sisällyksen saavan.
Erittäin ilahduttava on se uusi kehitysaste, joka tässä Maria Jotunin kuvauksessa hänen aikaisempaan tuotantoonsa verrattuna esiintyy. Jos siinä useinkin tuntui pohjalla kipeä katkeruus ja uhma, niin on hänen tarkastelunsa nyt intohimottoman rauhallinen, sovinnollinen kuin elämä itse, johon kaikki unohtuu. Huumori, joka tuolloin tällöin pilkahtaa esiin, on siitä pettämätön merkki: elämän pienuuden kanssa on silloin tehty ainakin jonkunlainen sovinto.
Epäilemättä uskallamme ainakin jossain määrin pitää pappi Nymania tekijättären oman elämäntunnon tulkkina. Kurjan kurja oli hänen, kodittoman maankiertäjän kohtalo, jos sitä tavallisten mittakaavain mukaan arvosteli. Ja tuntuipa se joskus siltä hänestä itsestäänkin; hän heltyi itkemään yksinäisyyttään, elämän autiutta ja kärsimystä. Mutta naurahtaa täytyi sitten taas sille hetkelliselle tuskalle. Ajatuksen heikkoutta se vaan oli. Jos oikein oman pienuutensa tunsi, niin mitä tarvitsi surra, kun ympärillä oli ääretön, rikkaudessaan rajaton luonto, jonka tuhannet värit ja vivahdukset mielen huumasivat? Ja mitä katua, kun kulki sitä tietä, jota oli kulkemaan pantu, ja kun kerran tiesi saavansa levon ja sovinnon, kun joka askel oli askel sitä kohti?
Näin katsoen oli kaikilla kärsimyksillä oma merkityksensä ja hyötynsä ihmiselle. Ne riistivät hänen yltään kaiken valheellisen korskan ja saattoivat ymmärtämään sitä positiivista arvoa, joka on elämän intohimottoman tarkastelun rauhassa ja ilossa. Onhan suurin hulluus luulotella olevansa enemmän kuin muut; maan kamarassa on jokainen ryntäitään myöten kiinni, eikä »tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä luomakunnassa ollut, jos yksi poistui, toinen sijaan tuli». Kun lois-Lienaa vaivaa omatunto kastamattoman lapsensa kuolemasta niin, että hän on menettämäisillään järkensä, vapauttaa Nyman hänet syyllisyydentunnostaan vakuuttamalla, että on rikos epäillä Herran huoneenhallituksen oikeutta ja hänen asioihinsa sekaantua: pitäkööt ihmiset vaan huolen omistaan. Suurta kykyään eläytyä näiden alkuperäisten ihmisten ajatuskantaan ilmaisee tekijätär siinäkin, miten hän suhtautuu heidän primitiiviseen uskonnolliseen käsitystapaansa. Resignoitu nöyrtymys kohtalon ylivallan edessä ilmenee tällöin senkin päävaatimuksena. Ja omituista on nähdä, kuinka näin ymmärretyn uskonnollisen ajatuskannan ja nykyaikaisen, älyllisen elämännäkemyksen välillä, mikä kuultaa pappi Nymanin puheiden läpi, on vain se, usein miltei näkymätön eroitus, mikä on eksaktisen ymmärryskäsitteen ja ajatusmaailman syvästi juurtuneen symbolin välillä.
En lopuksi malta olla ilmaisematta surkutteluani siitä kohtelusta, jonka alaiseksi tämä Maria Jotunin uusi novelli, sellaisenaan merkkiteos suomalaisessa kirjallisuudessa, on eräillä tahoilla joutunut. Ovat uudistuneet taas nuo vanhat syytökset »epäsiveellisyydestä», »raakuudesta» j.n.e. Tiedettäköön, että ne samalla sisältävät vihollisuutta kaikkia empimättömän rehellisiä ja itsenäisiä elämänpyrkimyksiä kohtaan. Ja tiedettäköön, että nämä pyrkimykset juuri siksi ovat tuhannen kertaa siveellisempiä kuin syyttäjiensä, että ne eivät ota vähintäkään huomioon epäilyttävän sovinnaisia »siveellisyys»-näkökohtia. Miksi ei koskaan ajatella sitä läheistä analogiaa, mikä on puhtaasti tieteellisten harrastusten ja sellaisen taiteen välillä, jota Maria Jotuni tässä novellissaan edustaa? Tiedettä voidaan harjoittaa puhtaasti sen itsensä vuoksi, eivätkä siitä ota loukkaantuakseen muut kuin kenties jotkut äärimäiset hyötyintoilijat. Niin on tämä taidekin puhtainta »taidetta taiteen vuoksi», sikäli kuin sen ydinolemus on todellisuuden havainnollisessa näkemyksessä, sellaisena kuin se yksilöllisessä sielunelämässä kuvastuu.
(Aika4, 326-328)
* * * * *
NYKYAJAN FILOSOFEJA HENRI BERGSON (1911)
Tämänkin aikakauskirjan sivuilla on jo näkynyt heijastuksia niistä uusista filosofisista virtauksista, jotka suurissa sivistyskeskuksissa ovat vuosikymmen tai pari sitten syntyneet ja nyt ovat siellä par'aikaa innokkaan keskustelun ja kuuman kiistankin esineinä. Jokainen, joka on tullut silmäilleeksi uusinta filosofista kirjallisuutta, on siellä nähnyt »pragmatismin» nimen ja varmasti joko sangen voimakkaan vastenmielisyyden tai sitten sympatian merkeissä. Kuitenkin tuskin saattanee pitää »pragmatismia» ajan uuden filosofisen tunnussanan ensimäisenä ilmilausujana—tämän tekijä on ennemminkin se jo maailmankuuluisuuden saavuttanut ranskalainen ajattelija, jonka nimi on ylempänä.
Ajan kiistakysymys on, kuten sata vuotta sitten Kantin aikaan, inhimillisen tiedon vaikea probleemi. Mutta tähän kysymykseen ei tällä kertaa käydä ollenkaan samoilla edellytyksillä eikä samoilla pyrkimyksillä kuin Kantin aikaan. Päinvastoin kohdistuu yksi liikkeen päärynnäköitä juuri Kantia vastaan. Tämä ajattelija tahtoi itse määrätä positiivisten tieteiden työohjelman ja asettaa niiden peruskysymykset: nyt on yksityistieteissä itsessään laajassa määrässä huomattavissa filosofista harrastusta; ne tahtovat itse, kukin alansa mukaan, määrätä työnsä laadun ja edellytykset. Ja monet näistä eri alojen filosofeista ovat arvoltaan asetettavat ensi riviin nykyajan ajattelijain keskuudessa. Mutta samalla ovat monet näistä filosofisista pyrinnöistä yksityistieteiden alalla myöskin tuoneet runsaita aineksia siihen työpajaan, jossa on nykyisen liikkeen toinen ja tärkein lähtökohta: inhimillisen ymmärryksen psykologiaan. Tällä alalla on käsityskannoissa tapahtunut jyrkkä muutos. Jos mikään on selvää ja kysymyksistä vapaata—ajattelee jokapäiväinen katsantokanta—, niin tottakai sitä on logiikkamme ja ymmärryksemme toiminta. Mutta näin ei ole ollenkaan laita. Edistyvän tutkimuksen edessä hajaantuu inhimillinen ymmärrys yhä selvemmin joukoksi taipumuksia ja pyrkimyksiä, jotka ovat aivan yhtä emotsionaalista (tunneperäistä) laatua kuin muutkin sielunelämämme liikunnot. On osoittautunut mahdottomaksi eroittaa älyä muista sieluntoiminnoista ja halkaista sielunelämämme kahtia: teoreettiseen ja käytännölliseen puoleen.
Henri Bergson on iiriläistä sukuperää; hän syntyi Pariisissa 1859. Käytyänsä läpi Ècole Normale'n oli hän pari vuosikymmentä filosofian opettajana eri maaseutukaupungeissa. V. 1900 nimitettiin hänet Collége de France'in professoriksi ja valittiin seuraavana vuonna Ranskan Instituutin jäseneksi. Hänen tähänastisista teoksistaan ovat tärkeimmät:Essai sur les dunnées immédiates de la conscience(Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista; 1889, tohtorinväitöskirja), jossa hän lyhyessä muodossa jo on esittänyt useimmat nerokkaista perusaatteistaan.Matière et Mémoire(Aine ja muisto; tutkimus ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta, 1896), jossa Bergson osoittautuu omituisen dualismin kannattajaksi. Samalla hän kuitenkin tavallaan voittaa tämän dualismin, määrittelemällä sielunelämän tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi muiston ja aineen tunnusmerkiksi konkreettisen ulottuvaisuuden, mitkä molemmat yhtyvät inhimillisessä havainnossa.Le Rire(Nauru, 1900), pieni nerokas tutkimus koomillisuuden näennäisesti vähäisestä, mutta vaikeasta kysymyksestä. Tämä teos on vasta-alkajalle sopivin johdatus Bergsonin ajatusmaailmaan (on käännetty m.m. ruotsiksi nimellä Skrattet, 1910).L'Evolution créatrice(Luova kehitys, 1907), joka yleisen, kriitillisesti käsitellyn kehitysopin valossa esittää muutamia puolia inhimillisen älyn kehityksestä ja samalla sisältää laajimmassa muodossaan Bergsonin metafyysillisen katsantokannan.
Bergsonin merkitys kotimaassaan on tavaton. Kuten aikoinaan Hegeliä, käyttävät hänenkin ajatuksiaan jyrkästi vastakkaiset puolueet, sekä uskonnollismieliset että sosialistit, aseenaan. Osaksi on tämän ajattelijan kuuluisuuteen varmasti vaikuttanut hänen verraton tyylinsä, jonka kaltaista psykologisessa taipuisuudessa ja nerokkaasti käytettyjen vertauskuvien häikäisevässä kirkkaudessa saa hakea vain kaikkein suurimmilta kirjailijoilta. Välittömästi ymmärretyn elämän raikas tuoksu henkää lukijaa vastaan hänen abstraktisimmaltakin sivultaan.
Ymmärryksen tehtävä on ohjata meidän toimintaamme. Mutta toiminnassa kiinnittää harrastustamme päämäärä; välikappaleet merkitsevät vähän, kunhan vain se saavutetaan. Tästä johtuu, että olentomme kokonaisuudessaan ojentuu kohti toteutettavaa päämäärää, mutta siitä johtuu myös, että me selvästi käsitämme ainoastaan toiminnan loppupään, jossa aktiivisuutemme asettuu lepoon. Sensijaan itse toiminnan varsinaiset liikkeet joko jäävät tajunnastamme pois tahi saapuvat siihen vain aivan hämärinä. Ottakaamme esimerkiksi aivan yksinkertainen toiminta: käden liike. Minne joutuisimmekaan, jos meidän ennakolta täytyisi kuvailla kaikki siihen sisältyvät jännittämiset ja kokoonvetämiset tahi vaikka vain yksitellen havaita ne sillä aikaa kuin toiminta tapahtuu. Ymmärryksemme asettuu heti kohta loppupäähän; se luo kuvan, kaavamaisen ja yksinkertaistutetun, toiminnasta, jonka se ajattelee jo suoritetuksi. Ymmärryksemme ei siis aktiivisuudesta kuvaile muuta kuin saavutettavat päämäärät, s.o. lepokohdat. Meidän aktiivisuutemme siirtyy hyppäyksittäin päämäärästä toiseen, vanhasta lepokohdasta uuteen, mutta älymme kääntyy mikäli mahdollista poispäin paraillaan tapahtuvasta liikkeestä katsellakseen vain jo suoritetuksi ajatellun liikkeen ennakkokuvaa.
Mutta kaikki todellisuus on liikettä, muutosta. Turhaan haetaan muutoksen alta oliota, joka muuttuu. Ainoastaan tyydyttääksemme mielikuvitustamme liitämme me liikkeeseen liikkuvan esineen. Tieteen silmien edessä liikkumaton yhä enemmän hajaantuu liikkeeksi tai pakenee yhä kauemmaksi. Mutta jos jäisimme tähän käsitykseen todellisuudesta, jos pitäisimme ainetta vain ikuisena virtailuna, kävisivät meidän toimintamme mahdottomiksi; yhdellekään näistä emme saisi päämäärää. Me tuntisimme kunkin niistä haihtuvan tyhjään mikäli se lähestyisi päämääräänsä, emmekä voisi saada ennakkotietoa ikuisesti pakenevasta tulevaisuudesta. Jotta aktiivisuutemme pääsisi yhdestätoiminnostatoiseentoimintoon, täytyy aineen kulkea yhdestätilastatoiseentilaan. Loppumaton muuttuminen hajoaa täten joukkoon muuttumattomia tiloja: keinotekoisia, mutta välttämättömiä tuotteita, joilla me korvaamme epäkäytännöllisen puhtaan todellisuuden. Tämän pysähtymättömästä liikkeestä otamme liikkumattoman silmänräpäyskuvan, jota kutsumme käyttämämme ilmiön tämänhetkiseksi olotilaksi ja jota pidämme todellisuutta vastaavana, kunnes pysähtymättä jatkunut muutos on kasvanut kyllin voimakkaaksi voittaakseen meidän ajatuksemme onnellisen inertian: me sanomme, että ilmiö on muuttanut olotilaa. Tällainen kinematograafinen luonne on ajatuksellamme ja tällaisista liikkumattomista silmänräpäyskuvista on kokoonpantu luonnollinen käsityksemme todellisuudesta. Ja niinkuin filminauha, kyllin nopeasti liukuessaan silmiemme ohi, antaa illusionin liikkeestä, josta kuitenkaan ei näy jälkeäkään niissä itsessään, samalla tavoin uskomme me, että asettaessamme peräkkäin tilat, joihin ajatuksemme on kiteyttänyt konkreettisen tapahtumisen, voimme uudelleen todellisuuden tarkasti rakentaa tämän. Ja me unohdamme, että nämä »tilat» ovat vain meidän oman ajatuksemme tuotteita, sen määrätystä pisteestä ottamia liikkumattomia silmänräpäyskuvia.
Jos ymmärryksemme olisi olemassa puhdasta teoriaa varten, niin se luonnollisesti koettaisi asettautua liikkeeseen itseensä, sillä tämä on todellisuus, ja liikkumattomuus ei koskaan ole kuin näennäinen tai relatiivinen. Mutta ymmärryksen tarkoitus on kokonaan toinen. Se kulkee päinvastaista tietä; sen luonnollinen taipumus on lähteä liikkumattomasta, ikäänkuin tämä olisi viimeinen realiteetti; ja kun se tahtoo luoda kuvan liikkeestä, konstruoi se sen asettamalla vierekkäin liikkumattomuuksia. Tämä kuva, niin keinotekoinen kuin se onkin, on sille kuitenkin riittävä. Käytännöllistä loppupäämääräänsä varten tarvitsee ymmärrys ainoastaan »praktillisen ekvivalentin» todellisuudelle. Siitä johtuukin, ettämeillä ei ole selvää mielikuvaa muusta kuin liikkumattomasta.
Samaten kuin liikkumattomuus on myösdiskontinuiteettiymmärryksellemme positiivisempi seikka kuin kontinuiteetti. Se mikä meistä kulloinkin näyttää varsinaisesti todelliselta, on valitsemamme ja luontoon sovittamamme diskontinuiteetin muoto. Se kiinnittää meidän tarkkaavaisuuttamme, koska meidän toimintamme järjestyy sen mukaan. Sensijaan yhtäjaksoisuuden, kontinuiteetin, mielikuva on enemmänkin negatiivinen; omaksuessaan sen määrätyssä tapauksessa meidän ymmärryksemme itse asiassa vain kieltäytyy pitämästä sitä tai tätä jaottelua ainoana mahdollisena. Meidän ymmärryksellemme on sentähden luonteenomaista kyky suorittaa jaottelua minkä lain mukaan tahansa ja taas panna ilmiö kokoon minkälaiseksi järjestelmäksi se haluaa. Tämä dekompositsioni- ja kompositsionikyky on meillä mielessä, kun sanomme, että on olemassaavaruus(l'espace), s.o. homogeeninen ja tyhjä tila, rajaton ja rajattomasti jaollinen, kelpaava yhtä hyvin mihin jaottelutapaan hyvänsä. Tämänlaatuista tilaa ei mikään havainto sisällä; se on ainoastaan ajateltu. Se mikä on havaittua, on värillinen, vastustuskykyinen ulottuvaisuus, joka jakaantuu reaalisten kappalten ääriviivojen mukaan. Mutta kun kuvailemme kykyämme vaikuttaa tähän aineeseen, s.o. kykyämme hajoittaa ja panna kokoon se mielemme mukaan, projisioimme me yhdellä kertaa kaikki mahdolliset hajoitukset ja kokoonpanot reaalisen ulottuvaisuuden taakse ja käsitämme ne homogeenisen, tyhjän ja indifferentin avaruuden muodossa. Tämä avaruus on sentähden ennen kaikkea meidän mahdollisen, esineihin kohdistuvan toimintamme kaava, ymmärryksen kertakaikkinen ennakkokuva.
Avaruuden, abstraktisen paikallisuuden merkitys meidän ymmärryksemme mekanismissa, erittäinkin sen muotojen syntyhistoriassa on suunnattoman suuri. Se vasta antaa ymmärryksemme taipumuksille vapaan, menestyksellisen työalan ja synnyttää senkautta meissä erikoisenmekanistisen vaiston(l'instinct mécanistique de l'esprit), joka niillä aloilla, missä on kysymys vaan mahdollisimman suuresta käytännöllisestä herruudesta yli aineen, on luonnollinen, mutta toisilla aloilla taas, missä sen käyttämät karkeat, liikkumattomat muodot eivät ole paikallaan, synnyttää vaan loppumatonta sekaannusta ja ihmiskunnan ikäisiä ratkaisemattomia kysymyksiä.
Tarkastakaamme esim. sitä muuttuvaisuutta, joka on homogeniteettia lähinnä, paikallista liikettä. Minä voin pitkin koko tätä liikettä kuvailla mahdollisia pysähdyspaikkoja: näitä kutsun liikkuvan kappaleen asemiksi tai pisteiksi, joiden kautta kappale kulkee. Mutta asemista, olkoot ne luvultaan kuinka äärettömän monet tahansa, ei voida mitään liikettä muodostaa. Ne eivät muodosta osia liikkeestä, kaikki ovat ne siitä otettuja silmänräpäyskuvia; ne ovat, voisi sanoa, ainoastaan edellytettyjä pysähdyspaikkoja. Milloinkaan ei liikkuva esineoleyhdessäkään näistä pisteistä, korkeintaan voi sanoa, että se liukuu niiden kautta. Mutta liukumisella, joka on liikettä, ei ole mitään yhteyttä paikallaanolon kanssa, sillä sehän tarkoittaa liikkumattomuutta. Liikkuvaisuus ei voi perustua liikkumattomuuteen, sillä muuten se lankeisi yhteen tämän kanssa, mikä olisi ristiriitaista. Pisteet eivät ole liikkeensisässäsen osina, eivätkä myöskään liikkeenallaliikkuvan kappaleen asemina. Me itse olemme aivan yksinkertaisesti projisioineet ne liikkeen alle asemiksi, joihin liikkuva esine jäisi, siinä tapauksessa että se pysähtyisi. Mutta sitä se edellytyksen mukaan ei tee. Ne eivät siis, tarkkaan ottaen, ole asemia, vaan alustoja tai näkökantoja, jotka meidän ajatuksemme ottaa. Ja kuinka voitaisiin näkökannoista luoda asia?
Ja kuitenkin yritämme juuri tätä joka kerran kun ajattelemme liikettä. Syvälle olentoomme juurtuneen illusionin kautta, joka perustuu ajatuksemme mekanistisiin taipumuksiin, koetamme korvata jakamattoman jaollisella ja sen mukaisesti liikkuvaisuuden liikkumattomuudella, ja pidämme jälkimäistä edellisen ekvivalenttina. Näin me pitkin koko liikkeen kulkua eroitamme joukon pysähdyspaikkoja eli pisteitä, jotka me ilman muuta teemme tämän liikkeen osiksi. Mutta kun emme kykene näistä pisteistä uudelleen panemaan kokoon liikettä, lisäämme niiden väliin uusia pisteitä ja uskomme siten päässeemme lähemmäksi liikkeen liikkuvaisuutta. Ja kun nyt liikkuvaisuus yhä edelleen pakenee tieltämme, korvaamme me äärellisen pisteitten luvun »äärettömästi kasvavalla» luvulla—ja koetamme täten, vaikka turhaan, ajatuksemme liikkeellä, joka yhä edelleen lisää pisteen pisteeseen, jäljitellä liikkuvan kappaleen todellista ja jakamatonta liikettä. Lopuksi väitämme, että liike on kokoonpantu pisteistä, mutta että siihen senlisäksi sisältyy tuo hämärä, salaperäinen siirtyminen yhdestä asemasta toiseen. Ikäänkuin ei hämäryys perustuisi yksinomaan siihen, että edellytetään liikkumattomuus selvemmäksi kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisemmäksi kuin liikunto! Meidän on totuttava liikkeessä näkemään todellisuutemme selvin ja yksinkertaisin asia, koska liikkumattomuus on vain liikkeen pysähtymisen äärimäinen raja, joka kenties on vain ajateltu, muttei koskaan luonnossa toteutettu.
Tosin kaikki ymmärryksemme vaistot nousevat kapinaan tätä eittämätöntä seikkaa vastaan. Käytännöllinen toiminta, jota elämä on, vaatii meitä asettumaan liikkumattomuuden perustalle, joka on sen tukikohta, ja luomaan sellaisen, missä sitä ei ole. Ja ymmärryksellämme on vastustamaton taipumus pitää selvempänä sitä ideaa, jota se entisestä kokemuksestaan tietää voivansa menestyksellä käyttää, ja katsoa varsinaiseksi todellisuudeksi se, mikä paraiten vastaa sen omia taipumuksia. Tästä syystä on liikkumattomuus sen mielestä selvempää kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisempi kuin liike.
N.s. »elealaisten sofismien» alkuperä on tämä illusioni…
Mikään ei muuten olisi helpompaa kuin ulottaa Zenonin argumentatsioni kvalitatiivisen muutoksen alalle. Täältä löydetään samat ristiriitaisuudet. Että lapsesta tulee nuorukainen, sitten mies, lopuksi vanhus, se on ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon, että vitaalinen kehitys on tässä realiteetti itse: lapsuus, nuoruus, keski-ikäisyys eivät ole muuta kuin ymmärryksemme silmänräpäyskuvia, meidän ulkoapäin, pitkin jatkuvaa kehitystä kuvailemiammemahdollisia pysähdyspaikkoja.Jos me sensijaan käsitämme nämä ikäkaudet kehityksen omiksi kokonais-osiksi, niin tulevat netodellisiksi pysähdyspaikoiksija kehitys käy käsittämättömäksi, sillä yhdistetyistä pysähdyspaikoista ei koskaan saada syntymään liikettä. Kuinka voitaisiinkaan rekonstruoida se mikä syntyy sillä, mikä on syntynyt? Jos »lapsuus» kerran asetetaanasiaksi, kuinka silloin päästään »nuoruuteen», kun kerran olettamuksen mukaan on annettuna vain lapsuus? Kun tarkastellaan lähempää, niin huomataan, että meidän jokapäiväinen puhetapamme, joka perustuu jokapäiväiseen ajatustapaamme, johtaa meidät kaikkialla todellisiin loogillisiin umpikujiin, joihin me antaudumme ilman levottomuutta, koska hämärästi tunnemme, että aina saatamme niistä vapautua: meidän on vain oltava antautumatta visseihin intellektualistisiin illusioneihin, joihin ymmärryksellämme on voimakas taipumus.
Mutta se on usein liian voimakas. Intellektualismi, elettävän elämän käytännöllisen pakon heijastus ymmärryksen piirissä, saattaa painaa henkistä ilmastoamme kaikkien olentomme vaistojen voimalla. Ja jos nousemme kapinaan sitä vastaan, saattaa varmasti monen mielestä näyttää siltä kuin olisi tuho uhkaamassa yhtä kalleimmista henkisistä aarteistamme: johdonmukaisesti perilleviety intellektualismin kritiikki hävittää meistä ainaiseksi uskon puhtaan järjen jalogiikankaikkivaltaan.
Ja mikä on vielä pahempaa: puhdas järki tulee johtopäätöksiinsä vietynä—koomilliseksi. Puhdas järki »todistaa», että on mahdotonta oppia uimaan: voidakseen oppia uimaan täytyy välttämättömästi kyetä pysymään veden pinnalla, mutta se taas jo edellyttää uimataitoa. Puhdas järki »todistaa», kuten inhimillisen ajatuksen historia osoittaa, a priori mahdottomiksi useimmat suurista paljastuksista ja keksinnöistä, jotka selvä ja rohkea kokemus tekee, välittämättä meidän logiikastamme enemmän kuin hyttysen surinasta.
Elämän ja muun todellisuuden pääominaisuus on jatkuva muutos. Mutta meidän käsitteemme ovat sensijaan kiinteitä ja katkonaisia. Ainoa tapa saada ne lankeamaan yhteen todellisuuden kanssa on edellyttää mielivaltaisia lepokohtia muuttumisen pysähtymättömässä virtailussa. Mutta nämä käsitteet eivät silloin oleosiatodellisuudesta, ne eivät ole siihen sisältyviä asemia: ennemminkin ovat ne vain meidän tekemiämme merkkejä; ja me voimme niiden avulla tyhjentää todellisuuden substansiaalisuutta yhtä vähän kuin vesiastiaa seulalla, olkoon se kuinka tiheä tahansa.
Kun me muodostamme käsitteet, leikkaamme ja kiteytämme niihin määrätyn osan, eliminoimalla kaikki, mitä emme ole kiteyttäneet. Käsite ilmaisee aina: »Tämä asia eikä mitään muuta». Meidän käsitteissämme liike sulkee pois levon; pelkkä läheisyys kosketuksen; poissaolo läsnäolon; moninaisuus ykseyden; relatiivisuus riippumattomuuden j.n.e. loppumattomiin. Konkreettisessa todellisuudessa, elämän aistimellisessa virtailussa sensijaan kaikki on toisensa läpitunkemaa, niin ettei varmasti tiedä, mitä siitä on poissuljettu, mitä ei. Nyt esiintyvät käsitteet tavallisesti parittain, esittäen kahta vastakohtaa. Sentähden on tuskin olemassa mitään konkreettista todellisuutta, jota ei yht'aikaa voisi katsoa kahdelta eri näkökannalta ja joka ei siis lankeisi kahden eri käsitteen alaan. Näin syntyvät lukemattomat teesit ja antiteesit, joita turhaan koetetaan loogillisesti sovittaa ja jotka varsinkin filosofiassa ovat antaneet aihetta lukuisien keskenään toivottomasti väittelevien koulujen syntymiseen. Vain yksi esimerkki: Onko inhimillinen persoonallisuus ykseys vai moninaisuus? Siitä kysymyksestä tulevat ratsionalistit ja empiristit epäilemättä väittelemään niinkauan kuin heitä vaan kukaan viitsii kuunnella. Ja kuitenkin on päivänselvä se seikka, että todellinen tieto on koettaa katsoa todellisuutta niin monelta näkökannalta kuin suinkin, eikä pakoittaa sitä johonkin ymmärryksemme ennakolta valmiista kaavoista: Prokrusteen sänky, johon se kerta kaikkiaan ei sovi.
Filosofian historia on sentähden erittäin edullinen intellektualismin psykologian kokemuskenttä. Siinä versoneet maailmanajattelun muodot ovat tosin tavattoman monenkirjavat, mutta joitakin yhteisiä piirteitä saattanee sentään löytää. Onhan filosofian hallitseva traditsioni aina ollut usko siihen, että muuttumattomuus on ylevämpi asia kuin muutos ja että siis todellisuuden tulee perustukseltaan olla yksi ja muuttumaton. Käsitteet ovat, kiitos olkoon niiden kiinteyden, eniten tämän todellisuuden kiinteyden mukaisia. Ollakseen siis ehdottomasti tosi tulee meidän tietomme sisältyä yleiskäsitteittemme järjestelmään. Tässä on lausuttuna intellektualismin perususko, joka kenties on saanut puhtaimman ilmaisunsa Platonin oppijärjestelmässä.
Kreikkalaisilla oli uskoa luontoon; he uskoivat sentähden myös ymmärryksen luonnollisiin taipumuksiin. Mutta ymmärryksen luonnollinen taipumus on asettua liikkumattomuuden perustukselle ja luoda liikkumattomia käsitteitä. Kuitenkin on olemassa muutosta; se on tosiasia. Kuinka on siis se käsitettävissä, kun annettuna on vain liikkumattomuus. Se ei voi tapahtua jonkun seikan lisäämisen kautta, sillä ideojen järjestelmän ulkopuolella ei ole mitään positiivista: tämä vastaa täydellisesti todellisuutta. Se tapahtuu siis vähennyksen kautta. Ja sentähden ilmaisee koko antiikin klassillinen filosofia, Platonista aina Plotinokseen asti, ainakin pääpiirteissään erään periaatteen kehityksen, joka voidaan lausua näin: »Liikkumaton sisältää enemmän kuin liikkuva, ja liikkumattomasta johdutaan liikkuvaan pelkän vähennyksen kautta.» Mutta totuus on juuri päinvastainen: liike on enemmän kuin sarja asemia, s.o. mahdollisia pysähdyspaikkoja; jatkuva muutos on enemmän kuin sarja tiloja, s.o. mahdollisia poikkileikkauksia….
Edellisessä on selvitelty ja kritisoitu muutamia niistä illusioneista, joissa filosofinen intellektualismi huipistuu ja joista tärkein on usko todellisuuden liikkumattomuuteen. Samoin on jo viitattu homogeenisen paikallisuuden merkitykseen ymmärryksemme intellektualististen, erittäinkin mekanististen vaistojen varsinaisena synnyttäjänä. Tämä käsite on ikäänkuin se ponnistuslauta, josta ne vasta pääsevät nousemaan. Ja että avaruuden kuva juuri kuvatuissa intellektualismin pää-illusioneissa on välttämätön osa, on helppo huomata. Mitä on liikkumattomuus, ellei mukaan tieten tai tietämättä ajatella liikkumatonta, homogeenista paikallisuutta? Mitä on olematon, tyhjä ellei juuri tyhjä avaruus?…
Kiistämätöntä on, että aineellinen maailma, semmoisena kuin se silmällemme esiintyy, muodostaa keskeytymättömästi jatkuvan ulottuvaisuuden. Miksi pirstoamme tämän annetun kontinuiteetin eri kappaleiksi, joista jokaisella on oma substanssinsa ja yksilöllisyytensä? Epäilemättä tämä kontinuiteetti hetkestä toiseen näöltään muuttuu: mutta miksi emme yksinkertaisesti tyydy merkitsemään, että kokonaisuus on muuttunut? Mistä johtuu vastustamaton taipumus muovailla annettu liikkuva kontinuiteetti toiselta puolen säilyviksi esineiksi, toiselta näiden paikallisiksi liikkeiksi?
Taas johdumme elämisen yksinkertaiseen pakkoon ja tarpeisiin, jotka hallitsevat olennon toimintaa. Olkoon aineen luonto mikä tahansa, voidaan sanoa, että jo elämä itse on sen ensimäisen dualiteetin luoja kaksinaisuudellaan tarpeen ja sen tyydyttäjän välillä. Ja ravitsemistarpeen ympärille keskittyvät muut tarpeet, joiden tarkoituksena on yksilön ja suvun säilyminen; mutta jokainen niistä johtaa meidät oman ruumiimme rinnalle eroittamaan niitä riippumattomia kappaleita, joita meidän tulee tavoitella tai karttaa. Tai, käyttääkseni Bergsonin omaa verratonta kuvakieltä: meidän tarpeemme ovat sädekimppuja, jotka kohdistettuina aistikvaliteettien kontinuiteettiin, eroittavat siitä tarkkarajaisia kappaleita. Atomiopissa, karkean dogmaattiseksi metafysiikaksi käsitettynä, on viety tämä eroittelu äärimäisyyteensä. Miksi ajattelemme atomia kiinteäksi, emmekä juoksevaksi tai kaasumaiseksi? Miksi käsitämme atomien välisen toiminnan sysäyksenä, emmekä jollain aivan toisella tavalla? Koska kiinteät kappaleet, ollen niitä, joista meillä on kaikkein paras ote, eniten kiinnittävät huomiotamme suhteissamme ulkomaailmaan, ja koska kosketus näyttää olevan ainoa keino saadaksemme ruumiimme vaikuttamaan toisiin kappaleisiin. Mutta fysikaalinen kokemus osoittaa, ettei koskaan ole reaalista kosketusta kahden toistaan sysäävän kappaleen välillä ja ettei kiinteys likimainkaan ole ehdottomasti itsekseen eroitettu aineen tila. Kiinteys ja sysäys saavat näennäisen selvyytensä vain käytännöllisen elämän tottumuksista ja välttämättömyyksistä….
Syvennetty luonnontutkimus osoittaa, että todellisuus on ajateltava liikkeenä, ei lepona, jatkuvana dynaamisena muutoksien ulappana, siis paljonpsyykillisempänä, paljon välitöntä kokemusta läheisempänä kuin karkeaan esineellisyyteen pyrkivä intellektualismi tahtoo. —
Kuten sanottu, yhtäjaksoisen ulottuvaisuuden jakaminen ehdottomasti itsenäisiin kappaleisiin on tarpeidemme synnyttämän suggestionin ja elämän välttämättömyyden tulos. Mutta voidaksemme siten mielivaltaisesti jakaa todellisuuden, tulee meidän ensin tulla vakuutetuksi siitä, että todellisuus on siten jaettavissa. Täten johdumme levittämään aistikvaliteettien yhtäjaksoisuuden alle, joka on konkreettinen ulottuvaisuus, ikäänkuin hienon-hienon verkon, joka on tehty rajattomasti venyvistä ja rajattomasti vähenevistä silmukoista: tämä puhtaasti ajateltu alusta, tämä kokonaan ideaalinen mielivaltaisen ja rajattoman jaollisuuden kaava on homogeeninen avaruus. Se ei siis suinkaan ole mikään kappalten ominaisuus eikä myöskään välttämätön edellytys meidän saamiseksemme niistä tietoa; se ilmaisee vain abstraktisessa muodossaan kiteytymisen ja jaottelun kaksinkertaisen työn, jonka alaiseksi me saatamme todellisuuden liikkuvan yhtäjaksoisuuden, vakuuttaaksemme siinä itsellemme tukikohtia, kiteyttääksemme itsellemme toimintokeskustoja: kaikki nämä ovat meidän aineeseen kohdistuvantoimintammekaavoja. Tämän symboli on avaruus. Se ei ole tuki, johon reaalinen liike nojautuu; päinvastoin on se elämän vitaalisen liikkeen kaukaisia psyykillisiä tuloksia. Mutta meidän mielikuvituksemme, jota ennen kaikkea vallitsevat aineellisen elämän vaatimukset, asettaa mieluummin nurinpäin asioiden luonnollisen järjestyksen. Tottunut kun se on hakemaan tukikohtansa kokonaan konstruoitujen, liikkumattomien kuvien maailmasta, joiden näennäinen kiinteys heijastaa ennenkaikkea meidän alempien tarpeidemme muuttumattomuutta, ei se voi pidättyä uskomasta, että lepo on aikaisempi kuin liike, ottamasta sitä merkikseen, asettautumasta siihen ja siten näkemästä liikkeessä vain etäisyyden vaihtelua, avaruus kun käy liikkeen edellä. Homogeenisessa ja rajattomasti jaollisessa avaruudessa piirtää se tällöin liikkumattoman radan ja määrää asemat; sovittaen sitten tätä rataa vastaan liikkeen, tahtoo se sen yhtä jaolliseksi kuin radankin. Ja niin kulkee se sokeasti kohti määrättömiä vaikeuksia ja ristiriitaisuuksia.
Mutta ilman homogeenisen avaruuden kuvaa on intellektualismi täydellisesti voimaton; sen mukana menee tältä kaikki kyky lähteä liikkeelle. Kun siis on osoitettu tämän kuvan todellinen alkuperä ja luonne, on samalla myös intellektualismi tuomittu filosofisena ajatustapana täydellisesti mahdottomaksi.
Edellisessä on avaruuden tunnusmerkillisenä ominaisuutena mainittu homogeenisuus. Mutta jos tämä on oikein, näyttää myös päinvastoin siltä kuin pitäisi jokaisen homogeenisen »miljöön» olla avaruutta. Sillä kun homogeenisuus merkitsee kaiken kvaliteetin puutetta, on vaikea ymmärtää, millä tavoin kaksi eri homogeenisuuden lajia olisi toisestaan eroitettavissa. Tästä huolimatta pidetään yleisestiaikaaeri asiana kuin avaruus, mutta määräämättömänä ja homogeenisena kuin se: täten saa homogeenisuus kaksi eri muotoa riippuen siitä, täyttääkö se jonkun yhtäaikaisuuden (coexistence) tai seuraannon (succession). Mutta totta on, että kun ajasta tehdään homogeeninen »miljöö», jossa tajunnan tilat näyttävät virtaavan, on tämä »miljöö» samalla myös annettu kerta kaikkiaan, joka merkitsee, että ajallisuus itse (la durée)[1] siitä on hävitetty. Tämän yksinkertaisen refleksionin pitäisi meille selvittää, että me tällöin itsetiedottomasti olemme langenneet takaisin avaruuden kuvaan. On sentähden syytä kysyä, eikö aika, käsitettynä homogeeniseksi »miljööksi», oikeastaan ole sekakäsite, avaruuden kuvan ja puhtaan ajallisuuden sekasikiö…
Täten ei tiede ollenkaan kykene lausumaan ilmi itseänsä ajan realiteettia, sen perättäinseuraantoa ja kestämistä. Yhtävähän kuin sillat, jotka aina matkan päästä ovat rakennetut yli joen, seuraavat veden virtausta, joka soluu niiden holvien alatse—yhtävähän seuraavat tieteen kaavat ajan virtaa. Voidaan siis sanoa, että tiede käsittelee aikaa ja liikettä ainoastaan ensin eliminoituaan kummastakin pois oleellisen, kvalitatiivisen aineksen,—ajasta kestämisen ja liikkeestä liikkuvaisuuden…
Näin ratkaisee kysymyksen ajan homogeenisuudesta analyysi tästä käsitteestä, sellaisena kuin tiede sitä käsittelee: kaikki, mikä tieteen aika-käsitteessä on homogeenista, osoittautuukin olevan avaruutta. Koska tiede siis ei anna mitään vastausta kysymykseen, mitä aika on, on meidän turvautuminen välittömään kokemukseen.
Tällöin käy selville sangen merkillisiä asioita. Osoittautuu näet tavattoman vaikeaksi saada kuvaa ajallisesta kestämästä sen puhtaassa muodossa, ilman ulottuvaisuudesta saatujen vääristelevien symbolien sekaantumatta tähän…
Psykologia tieteenä, joka järjestelmällisesti tutkii yksityisiä sielunelämän aloja kerrassaan, on luonnollisesti jo metodinsa kautta enemmän tai vähemmän pakoitettu omaksumaan saman katsantotavan inhimillisestä minuudesta, jonka jokapäiväinen »kokemus» ja kieli istuttavat meihin, s.o. kiteyttämään meidän sisäiset, lakkaamatta muuttuvat sieluntilamme muuttumattomiksi asioiksi, jotka tarkasti ovat toinen toisestaan eroitettavissa ja muodostavat tarkkarajaisen moninaisuuden. Huolimatta tämän katsantotavan virheellisyydestä käy se laatuun niin kauan kuin on kysymys »staatillisesta» psykologiasta, s.o. jo suhteellisesti valmiista sielullisista muodostumista. Paraat esimerkit tällaisista ovat jo vakaantuneet assosiatsionit; ideat, joiden välillä ne tapahtuvat, ovat jo täydellisesti kristallisoituneet kielen ja sosiaalisen elämän vaikutuksen alla. Sama koskee suurinta osaa jokapäiväisistä teoistamme. Kun assosiatsionit ovat vakaantuneet, kiteytyvät myös reaktsionit ulkoapäin tulevia vaikutuksia vastaan liikkeiksi, jotka tajuisuutensa ja älykkäisyytensä ohella muistuttavat refleksejä. Yhdessä muodostavat nämä kaikki jonkunlaisen aktiivisuutemme alustan, jolla tähän nähden on sama merkitys kuin orgaanisilla toiminnoilla tajuisen elämämme kokonaisuuteen nähden.
Mutta kuta syvemmälle tungemme varsinaiseen personalliseen ja tuoreeseen sielunelämään, sitä ontuvammaksi käy mainittu katsantotapa ja senmukana psykologia, joka pyrkii nojautumaan yksinomaan siihen. Kun tämä psykologia—assosiatsioni-psykologia, kuten sen nimi kuuluu— käsittelee personallista, kehittyvää ja muuttuvaa, »dynaamista» puolta sielunelämässämme saman, jo kuolleita muodostumia edellyttävän metodin mukaan kuin edellistä, johtuu se voittamattomiin vaikeuksiin, jotka suuresti muistuttavat elealaisten sofismeja. Onhan tässäkin korvattava liikkumattomalla liikkuva, muuttumattomalla muuttuva— menetelmä, jonka aina täytyy epäonnistua. Tunnetuin näistä sielutieteellisistä valhe-ongelmista ontahdonvapauden kysymys, johon puhtaan kokemuksen kannalta lähtien ei siis sisälly mitään vaikeuksia.
Minkälaiseksi kuvaa assosiatsioni-psykologia yksinkertaisen tahdontoiminnan? Se puhuu motiivien taistelusta, heilahtelusta kahden tai useamman eri mahdollisuuden välillä, joista yksi valitaan. Minuus ja tunteet, jotka tätä liikuttavat, esiintyvät siis tarkasti määriteltävinä asioina, jotka pysyvät kukin identtisinä koko toiminnan kuluessa. Mutta jos minuus, joka toimittaa ratkaisun, pysyy aina samana ja jos tunteet, jotka sitä liikuttavat eivät myöskään muutu, niin kuinka ihmeessä ratkaisu voi tulla koskaan? Itse asiassa se luonnollisesti syntyy senkautta, että minuus koettuaan ensimäisen tunteen jo on jonkunverran muuttunut, kun toinen tulee lisäksi; täten minuus läpi koko tahdontoiminnan muuttuu ja muuttaa silloin myöskin niitä tunteita, jotka sitä liikuttavat. Täten muodostuu sarja dynaamisia tiloja, jotka tunkeutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan päättyen näin luonnollisen kehityksen kautta vapaaseen ratkaisuun.
Sekä tahdonvapauden puoltajat että sen vastustajat kuvailevat tahdontoimintaa viivana, joka määrätyssä pisteessä o haaraantuu jatkoihinsa ox ja oy. Pisteessä o heilahtelee tahtoni mekaanisesti x:n ja y:n välillä, kunnes valitaan toinen. Jos valitsen x:n, sanovat tahdonvapauden puoltajat: olet valinnut x:n, mutta y oli yhtä mahdollinen. Vastustajat taas väittävät: kun valitsit x:n, saattoi sinut siihen joku syy, ja kun y selitetään yhtä mahdolliseksi, unohdetaan tämä syy.—Nyt on huomattava, että molempien ratkaisujen yhteinen edellytys on väärä: kahtianne haaraantuva viiva, jonka pitäisi kuvailla tahdontoimintaa, on symboli eikä mikään kuva todellisuudesta.Viiva ei voi esittää aikaa, joka paraikaa kuluu, vaan korkeintaan jo loppuunkulunutta aikaa. Tämän unohtavat sekä tahdonvapauden puoltajat että vastustajat,—edelliset myöntäessään ja jälkimäiset kieltäessään mahdollisuuden toimia toisin kuin on toimittu. Edelliset ajattelevat näin: »Rataa ei ole vielä vedetty, siis saattaa sillä olla mikä suunta hyvänsä.» Tähän on vastattava: »Te unohdatte, että radasta voi puhua ainoastaan sitten kuin toiminta on jo suoritettu, mutta silloin se jo myöskin on vedetty.» Toiset sanovat: »Rata on vedetty näin; siis sen tuleva suunta ei saattanut olla mikä tahansa, vaan juuri tämä.» Johon taas on sanottava: »Ennen kuin rata vedettiin, ei ollut mahdollista tai mahdotonta suuntaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vielä voinut olla radasta kysymys.»—Lopuksi siis, jos vapaudutaan kaikesta karkeasta symbolisoimisesta, huomataan, että deterministien todistelu saa tämän lapsellisen muodon: »Toiminto, joka on tapahtunut, on tapahtunut», johon heidän vastustajansa nerokkaasti vastaavat: »Toiminto, joka ei ole tapahtunut, ei vielä ole tapahtunut.» Täten on koko tahdonvapauden kysymys, sellaisena kuin sen nämä vastapuolueet käsittävät, olematon.—Bergson kyllä puhuu vapaista tahdontoiminnoista; mutta vapaus ei ole mikään tahdontoiminnoille absoluuttisesti kuuluva ominaisuus, vaan voi esiintyä eriasteisena. Jos otamme tahdontilat niine personallisine sävyineen, joka niillä määrätyssä henkilössä on ja joka niille tulee heijastuessaan toinen toiseensa, silloin ei ole tarvis yhdistää useampia kuolleita tajunnantiloja koettaessaan niistä turhaan luoda elävää tahtomusta: annettuna on kokonaistila, jonka jokaisessa osassa minuus on kokonaisuudessaan. Tämän sisäisen tilan ulkonainen ilmestys on vapaa tahtomus, koska minuus yksistään on sen tekijä, koska se vastaa minuutta kokonaisuudessaan. Mutta todellisesti vapaat tahtomukset ovat harvinaisia. Useimmat jokapäiväisistä toiminnoistamme eivät vaadi sielunliikettä, jonka olisi mentävä syvemmälle pintakerrosta, missä vallitsevat kuolleet tottumukset ja koneelliset vastavaikutukset.
(Aika5, 424-440, 501-509)
* * * * *
JUHANI AHONJUHA(1911)
Loistoisassa esseessään Juhani Ahosta—teoksessaan »Suomalaisia kirjailijoita»—on Eino Leino tullut eräässä suhteessa sangen merkillepantavaan tulokseen. Hän lausuu m.m.: »Juhani Ahon teokset seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella välttämättömyydellä.—Ne merkitsevät hänelle yhtä monta oman sielunelämän ja maailmankatsomuksen kehitysastetta.» Täten olisivat esim. perättäin seuraavat romaanitPapin rouvajaPanukirjallishistoriallisesti aivan erilaatuisia ilmiöitä: edellinen realistinen, jälkimäinen romantinen tuote.
Tähän väitteeseen tuskin saattanee yhtyä. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Eino Leino liiaksi antautunut tuohon kirjalliselle kriitikolle niin luonnolliseen houkutukseen: kaikessa jyrkkyydessään seurata sitä periaatetta, että kirjailijan tuotanto on suoranainen tulos hänen »moraalistaan» tämän sanan ranskalaisessa merkityksessä ja siis myös välittömästi kuvastaa siinä tapahtuneita liikkeitä ja muutoksia. Näin siis se valinta, johon kukin hänen teoksistaan viime kädessä perustuu—se aihe, jota hän käsittelee, se tapa, jolla hän tätä katsoo, ja se ratkaisu, jonka hän »juonelle» antaa—välittömästi kuin kuvastin heijastaisi kirjailijan älyllistä, eetillistä ja sentimentaalista sieluntilaa, joten seuraamalla hänen teoksiaan niiden aikajärjestyksessä ja tutkimalla niiden keskinäisiä eroavaisuuksia voidaan suorastaan nähdä hänen oman persoonallisuutensa eri kehitysasteet ja niiden keskinäiset eroavaisuudet. Toisin sanoin: tämä periaate sisältää, että puhtaastitaiteellisetmotiivit kirjailijan tuotteiden sielullisessa alkuhistoriassa tulevat vasta toisessa sijassa, jos niillä vielä silloin on merkitystä ollenkaan.
Tällä periaatteella on tosin valtavan laaja psykologinen perusta. Harvassahan lienevät suurtenkin kirjailijain joukossa ne, jotka eivät olisi uraansa alkaneet persoonallisella purkauksella, olkoon tämä sitten sentimentaalista, yhteiskunnallista tai isänmaallista, mutta joka tapauksessa ei taiteellista laatua.
Mutta tulivuoretkin sammuvat, sitä helpommin, kuta ylhäisempiin ilmoihin niiden huippu nousee. Ja voi käydä niinkin, että samaan kraateriin, joka ennen syöksi tulta ja laavaa, syntyy syvä, kirkas ja kylmä järvi, jonka liikkumattomaan kalvoon heijastuvat ohi purjehtivat pilvet, niin hyvin synkät kuin valoisat, ja yön taivaan kaukaiset tähdet.
Ja tosiaan: jos katsomme niitä kirjallisia ilmiöitä, jotka kulumatta ovat kestäneet ajan ruosteen, niin epäilemättä on näiden joukossa verrattomasti suurempi prosentti kuin kirjallisuudessa yleensä niitä, joiden liikkeelle panevat voimat ovat olleet »esteettistä» laatua. Toisin sanoin: jota suurempi kirjailija on kysymyksessä, sitä ontuvampi on yllämainittu taiteen »subjektiivisuuden» periaate, sitä varmemmin vie se erehdyksiin.
Näiden selvittelyjen jälkeen lähdemme kenties koko lailla toisilla edellytyksillä tarkastamaan Juhani Ahonkin kirjailija-muotokuvaa. Yrittämättä pirstoa sitä enemmän tai vähemmän keinotekoisiin, jyrkkärajaisiin »moraalisiin» kehityskausiin koettakaamme päinvastoin katsella häntätaiteilijana, jonka katse liukuu esineestä toiseen, kulloinkin koettaen säilyttää silmäänsä sen, mikä siihen aukaisee taiteellisia näköaloja, mikä antaa sen oman elämän parhaiten kuultaa esiin. Ja luonnollisesti on meillä tällöin oikeus otaksua, että se, missä hänen katseensa parhaiten viihtyy, samalla myös voimakkaammin koskettaa jotain puhtaasti persoonallista kieltä hänessä, sisältää jotain heijastuksia hänen omasta minuudestaan.—Kenties meille tällöin selvenee pääpiirteissään suhteellisesti ehjä ja kirkas kuva, luonteenlaatu, jonka psykologinen mieltäkiinnittävyys samalla on nykyhetken suomalaiselle mitä suurin…
Lyhyesti sanoen on siis Aho mielestäniartistinen, ei intuitiivinen taiteilija: hänen suunnaton merkityksensä suomalaisen kirjallisuuden historiassa on enemmän tyylillisten voittojen kuin niiden sisällisesti yllättävien saavutusten alalla, joista tulevat »kulttuuripsyyken» uusien kehityskausien tekijät. Jälkimäisessä suhteessa on hän liian passiivinen, liian—suomalainen!
Olen näin, läpikäymällä Ahon tärkeimmän tuotannon, koettanut siitä pusertaa esiin voimakkaasti yhtenäisen luonteenkuvan. Lukija ratkaiskoon, missä määrin selyyrillinen passiivisuus, jonka useammalta kuin yhdeltä näkökohdalta lähtien olen koettanut osoittaa Ahon kirjailija-muotokuvaa huomattavasti esiinpistäväksi peruspiirteeksi, tosiaan on tulos oikeaan osatusta erittelystä.
Mutta tässä asiassa on sananvalta myös eräällä toisella:—kirjailijallaitsellään. Hän se lopulta ratkaisee asian; älkäämme unohtako, että hän on mies parhaissa voimissaan. Ja hän on kerran lausunut tämän kirjoittajalle: kirjailija on kuin metsän otus, joka voi tuttuja seutuja ja entisiä jälkiään kiertää, mutta myös saattaa oikasta suoraa tietä uusille maille. Hän yksin voi tulevassa tuotannossaan näyttää, onko alussa painostamani varovaisuus vieläkin ollut liian pieni, olenko sittenkin liian rohkeasti tehnyt johtopäätöksiä taiteilijan teoksesta tekijäänsä, toisin sanoin: onko Juhani Aho suurempi taiteilija kuin olen otaksunut!
(Nuoren Suomen Joulualbumi21, 1-15)
On suuria kirjailijoita, jotka rakastavat jyrisyttää tuomion kelloa kansansa yli, vitsoa kirpeällä ruoskalla sen vikoja ja kolkuttaa sen uinuvaa omaatuntoa. Mikä on muisto heidän työstään? Hetken seisovat he ajan temmellyksen polttopisteessä, keskellä vihasta tai innostuksesta kuumenneita silmiä, tuhansien intohimoisesti ojennettujen käsivarsien osoittamina. Mutta vaahto tummuu ja laineet laskevat ja pian on heidän taistelemansa taistelu kaukainen menneisyys, joka ei mieliä enää tuleen sytytä. Yksi vaan voi silloin pelastaa heidät joutumasta iäksi kirjastojen tomuisille hyllyille: jos se, mitä he parantamisen tai surmaamisen tarkoituksessa ovat sanoneet, on kummunnut esille syvästä ja suuresta elämän tuntemisesta, jos se on luonut elämän kuvan, josta jokainen aika voi löytää pyrkimyksensä, omat hiljaiset tai meluisat taistelunsa suureen taiteeseen olennoituina, jos se on synnyttänyt jonkunkin ihmistyypin, joka rehellisessä ja laajassa inhimillisyydessään on jokaiselle tuttu, silloin tulee heidän työstään tämä yleisinhimillinen puoli säilymään—mutta vain se. Onnellisessa asemassa ovat sentähden ne kirjailijat, jotka ovat voineet pysyttäytyä hetken intohimojen yläpuolella, ja vapaina intoilusta ja sokeasta katkeruudesta toteuttavat vain omaa taiteellista pyrkimystään valaa kypsään ja kestävään muotoon elämästä se, mikä on heitä on lähinnä, mikä kuvastaa heille arvokkaan ja rakkaan kohtaloa tässä kummallisessa maailmassa. He tulevat jälkipolville säilyttämään työnsä enemmän tai vähemmän ehjänä, ja nykyhetkikin jo voi heitä arvostella puolueettomammin kuin edellisiä, joiden työ tuskin koskaan voi kokonaisena, niinkuin he ovat sen tarkoittaneet, jatkaa elämäänsä tulevaisuudessa.
On jo muutamia vuosia kulunut siitä, kun Juhani Aho viimeksi yleisölleen tarjosi uutta. Luonnollista on, että odotusajan näin pidentyessä myös odotukset ovat kasvaneet; on aavistettu jotain entistä merkillisempää ja suurempaa. Joka perehtyy »Juhaan», ei tule väittämään näissä odotuksissa ja aavistuksissa pettyneensä. »Juha» merkitsee monessa suhteessa mahtavaa nousua edeltäjistään. Ja kun suomalaisesta kirjallisuudesta kerran valitaan ne kirjat, jotka siitä kuuluvat maailmankirjallisuuteen, on »Juha» niitä, joiden paikka varmimmin on taattu.
Omituiseen pulaan joutuu, kun tahtoo »Juhan» luonteen ilmaista yhdellä sanalla. Onko se n.s. kansankuvaus? Ei, sillä lukija tuskin huomaakaan, että se mikä hänen silmäinsä eteen on loihdittu, on tapahtunut kaukana hänestä, erikoisissa olosuhteissa ja jossain etäisessä menneisyydessä; kaikki on samalla aivan läheistä ja tuttua. Jännityksestä kuumeisin silmin elää hän kuin omana elämänään Juhan ja Marjan kohtalokkuudessaan niin laajalle yleisinhimillisyyteen aukeavan suhteen. Onko »Juha» siis verhotusta muodostaan huolimatta nykyaikainen avioliittoromaani petoksineen ja kostoineen? Ei, sillä mitään petosta ei Marjalla ole mielessään, kun hän elämänsä hädän ahdistamana juoksee rantaan, josta Shemeikka hänet tempaa venheeseensä vieden hänet alas koskia mukaansa Karjalaan. Ja mitään kostoa ei ajattele Juha, kun hän—itse lempeys ja hyvyys—Shemeikan raa'asta pilkkanaurusta sokeasti raivostuneena tekee tuhotyönsä. Kukaan ei lopulta ole omaansa eikä toisten onnettomuuteen syypää. Juha on vanha ja ruma, Marja nuori. Eikä syy ole Shemeikan, viettelijänkään. Hän on oman maansa lapsi eikä voi toisin olla—ei silloin, kun hän ottaa Marjan mukaansa, ei, kun hän tämän jättää hänestä kyliänsä saatuaan. Eri ihmisten tahdot lyövät vastakkain kuin laineet koskessa, jonka pauhina kuuluu ylös aholle, kaskelle, missä Juhan kirves viikot ja vuodet heiluu ikihonkien huojuessa sen tahtiin, samalla, kun hänen aina samat ajatuksensa tekevät toivotonta työtään. Elämän intohimojen kuohupää virta vie ihmiset mukanaan, ja taistelu sitä vastaan käy kaikille yli voimain—yli voimain lopulta Juhallekin…
Schiller jakoi aikoinaan taiteilijat naiveihin ja senttimentaalisiin. Edelliseen ryhmään kuuluvat ne, jotka lähtivät välittömästä elämyksestään, joille taiteellinen työ oli omien kokemuksien ja tuntojen sovittelua ja veistämistä taiteelliseen ylhäiseen muotoon, jälkimmäiseen taas ne, jotka ensinnä synnyttivät jonkun abstraktisen aatteen ja vasta vähitellen, kohta kohdalta, kykenivät pukemaan sen konkreettiseen, havainnolliseen muotoon ja antamaan sille sen lihan ja veren, sen oman itsenäisen elämän, joka taideteoksesta vasta taideteoksen tekee. Olkoon tämän jaottelun laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa on se valaiseva ainakin Juhani Ahoon nähden. Hän on »naivi» taiteilija koko siinä täydessä merkityksessä, minkä Schiller tälle sanalle antoi. Juhani Aholle »aate» on aina jotakin intohimoista mielenkiintoa herättämätöntä, jotakin kuollutta, elämästä ja sen psykologisista valloista irti temmattua, usein jotakin suuremmassa tai vähemmässä määrässä naurunalaista pakoitetussa, umpisokeassa »ylevyydessään». Juhani Aho pysyy suurena elämäntuntijana juuri siksi, että hän tosiaan on elänyt läpi sen asteikon, että hänen tarkkanäköiseen silmäänsä lähtemättömällä selvyydellä ovat piirtyneet lukemattomat pikkuseikat, itsessään vähäpätöiset, mutta oikeassa ympäristössään ja taiteellisiin kokonaisuuksiin sulautuneina sinisiksi hämärtyviä näköaloja aukaisevat. Juhani Aho on epikurealainen, jos tämän paljon väärinkäytetyn sanan osaa ymmärtää sen kreikkalaisessa rohkeassa ja elämälle antautuvassa mielessä, ja Juhani Aho on valkoisten, elämän pohja-arvojen tunnustaja, kun katsoo, millä ymmärryksellä hän seuraa intoutuneen ja kituvan ihmismielen sisimpiä ja hartaimpia värähdyksiä. Juhani Aholla on näin mielestäni jo alusta alkaen ollut verrattomat henkiset edellytykset suureksi taiteilijaksi, suureksi realistiksi tämän sanan oikeassa taiteellisessa, ihmiskunnan-ikäisessä merkityksessä.
»Juhassa» on minusta Juhani Aho ensi kerran saavuttanut näitä edellytyksiä vastaavan taiteellisen tuloksen. »Juha» ei ole »kansankuvaus», ei »avioliittoromaani»; »Juha» on pala todellista ihmiselämää. Se elää jokaisessa nikamassaan, se on kokoonpantu psykologisista pikkupiirteistä, jotka irralleen otettuina eivät olisi muuta kuin tarkkanäköisen ja kauneudelle alttiin silmän hetkellisiä havaintoja. Mutta siinä äärimmäisen taiteellisessa kokonaisuudessa, jonka ne »Juhassa» luovat ja jonka Juhani Aho tässä nyt on saavuttanut, muodostavat ne rautaisen ketjun. Jokainen rengas siinä on yhtä tärkeä kuin toinenkin, kaikki ovat ne kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä. Ja kokonaisuus itse on kuin triumfikaan, jonka alla kosken väkevässä pauhussa kuuluu elämän ihmeellinen meno.
Surullisen suuri osa niistä, jotka meillä pidetään taiteilijoina, eivät ole muuta kuin sellaisia, joita on tapana kutsua diletanteiksi. Joku liikuttava ja intresantti kansantarina herrasväestä, jonka lapsena on sattunut kuulemaan, joku tomuinen pergamentti jossain kirjastossa, jota sattumalta on tullut hätimiten katsoneeksi—siinä kaikki! Sitten pannaan vähän kullankarvaista »kaunista» siloitusta päälle ja taideteos on valmis. Vahinko vaan, että se on kuolleena syntynyt, että sen ihmiset ovat hauraita elottomia nukkeja ja sen tapahtumat vain efektejä. Katsokaa, miten »Juha» elää joka sivullaan! Hakkaako Juha kaskea siksi, että tekijällä olisi sopiva tilaisuus hänet lukijalle esittää yksinäisine mietteineen? Eikö hän sitä tee siksi, että me ilman tätä työtä emme voi häntä ajatella, että hän juuri siinä elää omaa elämäänsä ja niin aina on tehnyt? Katsokaa, kuinka elää Juhan äiti, vanha kämäleuka akka, riippumatta siitä, mitä tarkoituksia kirjailijalla hänen suhteensa on ollut, ja siihen kuitenkin ihmeellisesti soveltuen. Kuinka täynnä omaa luonnettaan ja runollisuuttaan on Marjan ja Shemeikan koskenlasku ja saarella olo, ilman että se romanttisuudellaan vähääkään rikkoo kokonaisuutta! Ja kuinka ihmeellisen luonteva on lopuksi Juhan perikato. Kaikki päättyy siihen, mihin sen täytyy päättyä. Juhan täytyy katketa, niinkuin hän katkeaa.
Lieneekö enää tarpeellistakaan kiinnittää huomiota siihen, mitenkä kirjailija tässä teoksessa kaiken aikaa pysyy piilossa, mitenkä kaikki siinä on katsottu milloin minkin henkilön silmillä. Juhani Aho ei ole psykologinen kirjailija siinä mielessä, että hänen tarjoamansa olisi jotakin psykologisia erikoisuuksia ja hienouksia, hänen luomansa tyypit eivät ole outoja ja syviä, vaan laajoja ja yleisinhimillisten sielullisten mahtien kannattamia. Mutta juuri hänen katsoessaan näiden luonteitten silmillä kaikkea, kuten »Juhassa» on laita, kohoaa kokonaisuus tavattoman ehjään taiteellisuuteen. Katsokaamme esim. luonnonmaalausta. »Papin rouvassa», jota tätä uutta teosta lukiessa muuten usein tulee ajatelleeksi, on vielä luonto, niin ihanasti kuin se juonta säestääkin, siitä kuitenkin kokolailla irrallaan, kehyksessä, jonka kirjailija ikäänkuin erikseen meille esittää, kuvaten sitten sen sisältämän tapahtuman. »Juhassa» on laita toinen. Vain yksi esimerkki! Marjan lähdettyä on Juha kauan aikaa omituisessa sielullisessa tainnostilassa. Vihdoin selvittyään ja taas tajuttuaan lohduttoman todellisuuden hän eräänä aikaisena aamuna astuu ulos rappusille, »ja huomasi, että aamu sarasti sihittävän sateen läpi. Koira tuli rappujen alta ja pyörähteli jaloissa. Kuikka huusi järvellä…» Miksi Juha sen nyt huomaa. Siksi, että niin oli kuikka huutanut kaikkina edellisinäkin aamuina, kun kaikki vielä oli hyvin ja elämä näytti turvalliselta. Nyt oli kaikki toisin, oma elämä rikki, repaleina, mutta aamuisen sumun läpi kuuluu sama salaperäinen luonnonääni. Se tuo mukanaan tunnelmallisen muiston entiseltä ajalta, jolloin se vielä oli läheinen ja rakas, säestäessään jokapäiväisen elämän turvallista kulkua. Mutta se ei siihen kuulunutkaan, se pysyy samana kaiken muun muututtua. Ja niin kasvaa tuosta vähäisestä pikkupurteestä mahtava sävel, joka yhdellä ainoalla iskulla tuo esille edustavan kuvan koko tapahtumaa verhoavasta todellisuudesta. Ja lopulta säestää tuollainen kaukainen kuikan huuto sumuiselta järveltä koko inhimillistä elämää. Me uskomme, että todellisuus on meille läheinen ja elämäämme kuuluva; se on meille rakaskin, mutta lopulta se kuitenkin jää oudoksi ja kummalliseksi, niinkuin siihen kuuluva oma todellinen itsemmekin, jonka määräävistä valloista meidän on niin vaikea saada oikeata tietoa—lopulta se kuitenkin menee omaa tietään, poikki niiden teiden, joita meidän kaipauksemme ja tahtomisemme kulkee.
»Juhan» varsinaisesta tyylillisestä puolesta vielä muutama sana! Juhani Aho on niitä harvoja suomalaisista kirjailijoista, joilla on yksilöllinen, taiteellisesti kypsynyt ja helposti tunnettava sanontatapansa. Ja tässäkin suhteessa ilmaisee mielestäni »Juha» samanlaista nousua edeltäjistään kuin muissakin. Kaikki viivat ovat voimakkaasti yksinkertaistuneet, Juhani Aholle ominaisten vehmaiden runokuvien kesken on toimitettu rohkea valinta, ja niin on saavutettu se tavaton taiteellinen keskitys ja ehjyys, joka on tämän teoksen suurenmoisin puoli. Ja niin on myös koko kuvauksessa kaiken kireän jännityksen rinnalla suuri rauha ja tasapaino. Kuumeisena seuraa lukija intohimojen vuolasta virtaa. Mutta jokin pysyy hänessä samalla täydessä levossa, keinuen vain hiljaa ja tasaisesti tämän ihanan runollisen kielen tahdissa. Sellaisia lauseita kuin monet »Juhan» sisältämistä, ei ole vielä koskaan ennen suomenkielellä kirjoitettu. Katsokaa esim. kuinka kirja alkaa, huomatkaa ensimmäisten lausejaksojen suunnaton taiteellinen varmuus ja sopusointu! Milloinka on suomalaisessa kirjallisuudessa ennen uusi henkilö esitetty sellaisella mahtavalla taiteellisuudella kuin Juha ensimmäisine itsepuheluineen: »Pitipähän taas epäsovussa erottaman» jne.? Ja samanlaisia ehjiä jaksoja myöten jatkuu esitys loppuun asti, kohoten toisinaan, kun kuvien runollisuus kasvaa, silmiä huikaisevaan ihanuuteen: »Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen, missä se jälelle haihtui, haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.»
Ne arvostelut, joita tästä uudesta teoksesta olen nähnyt, ovat minusta olleet eräässä suhteessa puutteellisia. On jätetty vertaamatta tätä teosta entisiin ja niin on kokonaan jäänyt huomaamatta kaikki se Juhani Aholle uusi ja ennen tuntematon, joka tässä teoksessa esiintyy. Meillä on kauan totuttu puhumaan Juhani Ahosta jo aikaa sitten kypsyvänä ja valmiina, oman Parnassonsa saavuttaneena, jonka uusia tuotteita voi odottaa siinä turvallisessa tiedossa, etteivät ne ole entisiään huonompia. Uudella teoksellaan on kirjailija osoittanut, ettei hänen kehityksensä ollenkaan ole pysähtynyt, että hänessä tapahtuu jatkuva taiteellinen nousu. Ja suoraan voi minusta sanoa, että juuri se tie, jota hän »Juhassa» kulkee, voi hänen luonteisensa kirjailijan viedä eittämättömään taiteelliseen korkeuteen—kuten se on vienytkin.
Juhani Ahon luonne ja sen mukana hänen taiteellinen näkemyksensä on passiivinen ajatuksellisesti verrattain vaivattomaan tarkasteluun taipuvainen. Sentähden eivät myöskään hänen luomansa tyypit herätä erikoista mielenkiintoa uusina psykologisina ennätyksinä, niihin ei sisälly mitään erikoista ajatuksellista voittoa. Ne liikkuvat, esim. Yksin-kirjan sankari, Elli ja Kevään ja Takatalven Antero, sielullisen elämän keskitasolla. Mitä yleislaatuisempaa on taideteokseen sisältyvä sielullinen elämä, sitä suurempaa luovaa kykyä vaaditaan kirjailijalta hänen saavuttaakseen sen taiteellisen suppeuden ja kirkkauden, joka on välttämätön, se kun on tällöin lukijan mielenkiinnon pääasiallisena esineenä. Tämä on »Juhassa» saavutettu.
Ja niin on Juhani Aho—vielä kootakseni pariin sanaan ajatukseni— tässä teoksessa saavuttanut meillä aniharvoin nähdyn taiteellisen korkeuden: me olemme eläneet palan todellista ihmiselämää, iloinneet iloitsevien kanssa ja kun laskemme kirjan kädestämme, on mielessämme rauha ja lepo, hiljaa aaltoileva silmän ohi kulkeneiden ihanien rytmien tahdissa. »Juha» ei ole yksi Juhani Ahon teosten joukossa: se on niistä ensimmäinen, ja me uskomme, että se on oleva alku pitkään sarjaan samanlaisia.
(Uusi Suometar26.4.1911)
* * * * *
POROPORVARI JA KAMARIFILOSOFI (1911)
Kynään on minut saattanut tarttumaan eräs lauseparsi, joka ulkomailta tuotuna on alkanut näkyä meikäläisessäkin kulttuurikeskustelussa:luonnontieteellinen maailmankatsomus. Tosin voinee tuntua turhalta yritys lähteä tällaista epämääräisyyksiin haihtuvaa otusta lähemmin katsastelemaan, mutta kun uskon, että alla piilee itse asiassa sangen tuttu fysionomia, lähden kuitenkin taipaleelle. Mikä tämä fysionomia on, siitä antaa kenties räikeä otsikkoni jotain aavistusta—ja muu selvenee seuraavasta.—Koetan siis piirtää muutamia kuvaavia ajatusviivoja siitä, kuinka eri älylliset tyypit suhtautuvat olemistoon ja mikä arvo näin syntyneitten maailmankatsomusten sarjassa on n.s. luonnontieteellisellä maailmankatsomuksella, niinkuin tämän sanan nyt ymmärrän.
Aine tulee tällöin epäilemättä jonkunverran arkaluontoiseksi, sitä enemmän, kun en tule salaamaan, minne päin omat sympatiani kallistuvat. Kukapa mielellään näkee toisen laatimaa luokittelua, jossa itse on joutunut jollekin alemmalle portaalle, kun taas tekijän yksilölliset ihanteet loistavat ylhäisessä korkeudessa? Kuitenkin on huomattava, että kysymys tässä on vain tyypeistä, s.o. vissiltä näkökannalta lähtien laadituista käsite-kaavoista eli yksinkertaisesti—kamarifilosofiasta. Ja kamarifilosofiasta on helppo selvitä, ellei muuten niin kohauttamalla olkapäitään! Ja sitäpaitsi: muuan kuuluisa meikäläinen taideniekka väittää, että kauppiailla usein on enemmän mielikuvitusta kuin taiteilijoilla; ja ketäpä kuitenkin olisi valmiimpi otaksumaan poroporvariksi kuin »saksaa», jos kerran ruvetaan koiraa karvoihin katsomaan. Kuinka moni taas filosofeista saattaa puhtaalla omallatunnolla väittää, ettei häneen ollenkaan kohdistu Heinrich Heinen pilkka:
»Zu fragmentarisch ist Welt und Leben—Ich will mich zum deutschen Professor begeben,Der weiss das Leben zusammen zu setzen,Und er macht ein verständlich System daraus:Mit seinen Nachtmützen und SchlafrockfetzenStopft er die Lücken des Weltenbaus».
Lyhyesti: jätettäköön siis muut näkökohdat sikseen, ja annettakoon ajatusten taistella kiihkotonta taisteluaan!
Mikä on siis se fysionomia, joka piilee »luonnontieteellisen maailmankatsomuksen» takana. Jos »maailmankatsomuksella» tässä ymmärretään sitä, mitä sillä tavallisesti ymmärretään: niiden käsitteiden kokonaisuutta, jotka meillä on todellisuuden yleislaadusta, niin on räikeä väitteeni se, että »luonnontieteellinen maailmankatsomus» on kokoumus poroporvarillisuutta ja pintapuolistettua luonnontiedettä.
Ymmärryksen poroporvarillehan—jos sellainen tyyppi on todellisuudesta löydettävissä—olisi ominaista se, ettei hänen järkensä vaaka heilu puoleen eikä toiseen, koska molemmat painot ovat yhtä raskaat tai paremmin: yhtä kevyet. Toisella puolen ovat persoonallisen elämän käytännölliset pyrinnöt ja tarpeet rajoitettuine kysymyksineen, toisella taas niiden mukaiset vastaukset, yleis-verhonaan joukko käsityksiä—koriste, jota juhlatilaisuuksissa tarvitaan—elämästä ja muusta todellisuudesta, jotka joko ovat saadut perinnäisiltä auktoriteeteilta tai sitten ovat päivän kuosin käteen tyrkyttämät.
Eikö »luonnontieteellinen maailmankatsomus» ole juuri tällainen poroporvarillinen koriste?
Sillä mitkä ovat tämän maailmankatsomuksen ainesosat? Epäilemättä katsantokannat sellaiset kuin mekaaninen luonnonkäsitys, joka työ-ohjelmasta dogmaattisesti koroitetaan ihmisajatuksen viimeisen sanan sanojaksi, ja polveutumisteoria, jolloin tämän pääväitteeksi lapsellisesti käsitetään se, että ihminen polveutuu »apinasta» ja ettei ihminen siis ole sen kummempi kuin eläin. Kulttuurityön alati hehkuvissa ahjoissa, niissä muutamissa aivoissa, joissa nero kullakin aikakaudella kipenöitsee, ovat nämä käsitykset vähitellen syntyneet ja voittaneet muut aatteiden »luonnollisessa valinnassa». Toisen rivin miehiä, kaikenkaltaisia epigoneja ovat sitten olleet ne, jotka itsekylläisinä ovat kadottaneet näkyvistään työn päättymättömyyden ja—kuten Häckel—vanhan Wagnerin kanssa (Goethen Faustissa) huudahtaneet: »Und wie wir es zuletzt so herrlich weit gebracht»! Nämä ne myös ovat sekoittaneet sen keitoksen, jota he itse ylpeästi kutsuvat luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi ja jonka kautta kaikki maailmanarvoitukset ovat ratkaistut; vanhat, homehtuneet »aivokummitukset» ovat ajetut pois kunniallisten ihmisten seurasta ja perustukset lasketut ihmiskunnan ijäiselle onnelle. Kirkkojen sijaan tulevat biologiset museot, jossa ihmiset hartaudella voivat polvistua—skvariumin meduusojen eteen ja tyydyttää nääntyneen sielunsa janon—katsomalla alkuliman liikkeitä suurennuslasin alla!
Kas siinä poroporvarin hengen-leipä koko loistossaan! Itse ei hänen tarvitse ajatella; sen raskaan työn ovat jo muut hänen puolestaan valmiiksi tehneet. Hänelle annetaan vain lyhyt yleiskatsaus »tieteen uusimpiin tuloksiin.» Kaikki on pääpiirteissään selvää ja ratkaistua. Kaikki mikä on, on kasa avaruudessa purjehtivia atomeja, mutta pessimismiin ja epätoivoon, minkä niin hyvin tuntee jokainen ajatteleva ihminen, joka kerran on tähän maailmankuvaan uskonut, ei sen hirvittävä tyhjyys suinkaan profeettojaan näytä vievän. Päinvastoin! Ovathan he valloittaneet päivän ajatusten muotimarkkinat ja onhan aika heidän.
Mutta jos nykyinen viisaus on tällainen, niin nousee vanha kamarifilosofia huimaavasti arvossa. Astukoon siis taas tomuisten folianttiensa keskeltä esiin tuo vanha äijä, joka silmiensä edessä on nähnyt liian monen suuruuden kukistuvan hänen enää suuresti uskoakseen mihinkään viimeiseen uutuuteen.
Koko hänen ajatusmaailmansa on niin täydellisesti toinen kuin poroporvarin, että tällä tuskin on edellytyksiä ymmärtää hänen puheistaan sanaakaan. Eikä hänkään luultavasti ole halukas niitä seinille tuhlaamaan. Kenties hän ainoastaan iroonisesti hymähtää nähdessään, kuinka ihmiskunta jo tiesi kuinka monennen kerran tunnustautuu uuteen uskoon.
Mutta jos hän tahtoo sanaisen lippaansa aukasta, saattaa hän vetää esille probleemeja, joiden edessä koko tuo ylpeä rakennus kaatuu kuin korttihuone. Mitä, jos koko meidän jyrkästi esineellinen käsitystapamme on kokonaan vailla logiikan pyhitystä; jos se on vain viime kädessä käytännöllisistä harrastuksista johtuva psykologinen välttämättömyys? Jos olemisto esineelliseksi ajateltuna on puhtaasti inhimillinen ajatuskaava, joka erillään ihmisen tarpeista ja niiden synnyttämistä tottumuksista haihtuu ilmaan kuin kangastus päivän laskettua? Jos voidaan piste pisteeltä seurata monenkin objektiiviseksi uskomamme käsitteen tunne- ja tahto-peräistä syntyhistoriaa ja sen otsalla näyttää vissien elämän-intressien selvä leima?
Älyllinen toiminta tähtää aina lepokohtien saavuttamiseen. Ilmiöiden loppumattoman virran koettaa se supistaa kiinteiksi pisteiksi, joista sen on helppo hallita alaansa. Ja tämän kiinteitten pisteittensä verkon koettaa se jännittää yli kaiken todellisuuden; ja kun se vähänkin onnistuu siinä, tyytyy se siihen ja tottuu vähitellen pitämään kaikkea selvänä, kysymyksistä vapaana ja tutunomaisena. Tästä syystä on jokapäiväisellä maailmankäsitteellä aina absoluuttisuuden leima. Näkemättä älyntoiminnassa itsessään vaikeinta ja tärkeintä kysymystä, jolle annetun ratkaisun laadusta kokonaan riippuu maailmankuvamme yleis-sävy, tuijottaa se vain eteensä sysättyyn puisevaan kuvaan, ihmiskätten hetkelliseen tekeleeseen.— »Selittäminen» ei merkitse muuta kuin älyllisen turvallisuuden tunnon tavoittelua ja saavuttamista ilmiöiden edessä. Sentähden »selitämme» aina tuntemattoman tutulla ja koetamme uskoa, että edellinen »itse asiassa» on jälkimäistä. Mutta jos hetkeksi väkevällä tahdonponnistuksella vapautamme itsemme tuosta tottumuksesta ja sen synnyttämästä »selityksestä», jos t. s. revimme rikki kaikki verhot, jotka estävät meitä sellaisenaan näkemästä havaittua olevaa, aukaisee silmämme huikaiseva valo ja edessämme on huumaavana ja upottavana koko suunnaton maailmanarvoitus. Silmänräpäyksessä selvenee meille ihmisajatuksen oikea luonne ja kantovoima. Se on vain voimaton, kalpeasiipinen perho, joka hetkisen liihoittelee rannattomien syvyyksien päällä.——
Kaukana siis siitä, että aineen alkeisosista, pyöriteltäköön niitä kuinka tahansa, koskaan saataisiin syntymään yhtä ainoata havainnon sirpaletta—sillä tuloksessa ei voi olla sellaista, mitä ei ole tekijöissä—saatikka sitten tätä tuhansin värein, valoin ja äänin väreilevää pohjatonta todellisuuttamme, on kenties päinvastoin jossakin määrin mahdollista ihmisen biologisesta rakenteesta lähtien osoittaa esineellisen käsitystavan sielullinen välttämättömyys. Kaikki on riippuvaista havaitsijansa silmälaseista, ja mitään kertakaikkista, absoluuttista laatua emme voi väittää »puhtaalla» todellisuudella olevan—olemmehan, jos niin väitämme, taas langenneet takaisin arkipäiväisiin älyllisiin tottumuksiin. Ja filosofia on taistelua tottumusta vastaan, kuten Carlyle on lausunut.—Joskin sentähden on liioiteltua, mitä wieniläinen fyysikko (ja positivistinen filosofi) Ernst Mach lausuu: fyysikolle on aivan yhdentekevää, onko pendeliä olemassa aineellisena kappaleena vai eikö: hän tavoittelee ainoastaan niitä matemaattisia kaavoja, joihin tämä ilmiö voidaan pukea, niin on tässä lausunnossa ainakin se totuus, että eksaktisille tieteille on kaikki kaikessa ilmiöiden keskinäiset suhteet. Ja mielikuvat näiden ilmiöiden laadusta ovat muodostetut pitämällä silmällä pyrkimystä päästä näitä suhteita hallitsemaan. Sentähden onkin esim. mekaaninen luonnonkäsitys ainoastaan työohjelma, tieteellinen tutkimustapa, joka pyrkii kuvailemaan ilmiöitä niin, että voimme ne mahdollisimman suurella helppoudella hallita—eikä siis ollenkaan mikään »tieteen viimeinen tulos». Saattaa hyvin ajatella sitä mahdollisuutta, että se kerran syrjäytyy edullisemman käsitystavan tieltä—ja oireita sellaisesta on paljo huomattavissa—, mutta tieteen todelliset tulokset, jotka, luopuen väittämästä, että ilmiöt »oikeastaan» ovat jotakin muuta kuin mitä kokemus sisältää, ainoastaan kuvailevat tosiasioita kokemuksen piirissä ja käyttävät teoriaa uusien löytämiseen, eivät kaadu, vaan paranevat, eivät osottaudu vääriksi, vaan puutteellisiksi—ovat vain lepokohta ajatuksen ikuisella tiellä.