Renan kuoli tieteellisten töittensä ääreen 2 päivänä lokakuuta 1892. Hautakiveensä hän tahtoi kirjoitettavaksi: Veritatem dilexi—olen rakastanut totuutta.
Meidän on tämän tunnuslauseen valossa luotava jälkisilmäys aineeseemme, ja varsinkin tarkastettava niitä kahta mainesanaa, jotka tavallisesti liitetään Renanin nimeen: »skeptikko» ja »diletantti».
Epäilyä on monenlaista, ja sillä voi olla monenlaiset edellytykset. Toisinaan se ei ole muuta kuin henkistä mukavuutta, totuuden harrastuksen laimeutta, lopullisen varmuuden pitämistä siksi vähäarvoisena, ettei kannata sen tähden nähdä liikaa vaivaa. Renanin epäilyn edellytykset olivat päinvastaista lajia. Hän oli jo varhaisessa nuoruudessaan tuntenut totuuden tavoituksen koko hekkuman; hänestä tuli yksi Euroopan ensimäisiä tiedemiehiä, jonka tietopiiri oli suunnattoman laaja ja totuudennälkä sammumaton.
Mutta hänen olennossaan oli toinen puoli yhtä mahtavasti kehittyneenä kuin tämä. Se oli hänen tarpeensa sovittaa maailmaan ihanteen näkökulma, tulkita se aatteellisen uskonsa valossa. Koska hänen mielensä oli selkosen selällään todellisuutta kohtaan, sai tämä hänen ihanteellinen pyrkimyksensä yhden kolauksen toisensa jälkeen. Mutta Renan pysyi uskollisena sisimmälle olemukselleen: kun ihanne häntä lähinnä ympäröivässä todellisuudessa näytti näivettyvän, kohotti hän katseensa kauemmaksi, missä hän vielä saattoi nähdä sen väikkyvän edessään. Voisi kenties johtua sanomaan, että tässä alinomaa uudistuvassa palaamisessa ihanteen näkökulmaan, jonka todellisuus aina uudelleen osoitti pätemättömäksi, ilmenee jonkunlainen päättämättömyys, jonkunlainen kykenemättömyys kertakaikkiseen ratkaisuun. Mutta se nyt kerran oli Renanin sisäisen elämän laki. Ja tämä elämä oli jotain siksi mahtavaa, että pian kadottaa halunsa ruveta sitä mestaroimaan, kun lähemmin tutustuu siihen.
Jos siis skeptikolla tarkoitetaan velttoa henkeä, joka viihtyy epävarmuudessa silloinkin kun varmuus olisi saavutettavissa, niin oli Renan skeptikon vastakohta: epäily tuli hänen mielensävynsä hallitsevaksi piirteeksi, kun hän rupesi olemaan varuillaan olentonsa parantumatonta taipumusta kohtaan uskoa todellisuudestaliianpaljon,liianhyvää.
»Diletantti»—sanan syvemmässä merkityksessä—on sellainen elämänleikittelijä, jonka sielulta puuttuu oma vakava pysyvä sointisävy, oma lahjomattomasti pyrkivä minuus, jolle eri elämänkannat ja mielensävyt tulevat vain henkisen herkuttelun esineiksi, hänen olentonsa syvemmin ankkuroitumatta yhteenkään niistä. Tässäkin taas Renanin olennon erikoinen monisäikeisyys ja runsaus tulee ilmi siinä, että häneen vissillä oikeutuksella voidaan sovittaa tuollainen mainesana, mutta se tulee silloin saamaan uuden ihanteellisen merkityksen. Jos Renan saattoi antaa henkensä vaivattomasti solua läpi kokonaisen sarjan elämänkantoja ja mielensävyjä, niin se ei johtunut siitä, että häneltä syvemmässä merkityksessä olisi puuttunut oma minuus, vaan päinvastoin siitä, että tämä minuus oli niin rikas, siitä että se oli käynyt läpi niin monivaiheisen uran, että sen oma ulottuvaisuus oli niin suuri.
»Jumala varjelkoon minua ystävistäni», on useampi kuin yksi suuri henki saanut huudahtaa. Renanin seuraajina pidetään moderneja hengenherkuttelijoita Anatole Francen tyyliin, »diletantteja», jotka luulevat voivansa imeä mehun eri elämänkannoista, vaikka eivät ole niihin koskaan sen syvemmin suhtautuneet. Renan sensijaan oli »diletantti» etupäässä jonkunlaisesta uskollisuudesta niitä edellisiä elämän asemia kohtaan, jotka hän aikaisemmin oli sivuuttanut. Hän säilytti niihin senkin jälkeen elävän suhteen.
Joku tällainen suuri piirre on myöskin renanilaisessa ironiassa. Kaikki katkeruus on siitä poissa—jo senkin tähden, että se suurelta osalta on itse-ironiaa, eikä ihminen juuri ole ilkeä itselleen. Sen alla sykkii elämän kaikki mystiikka.
Monisokkeloisuutensa ohella oli Renanissa eräs selkeän yksinkertainen juonne. Se oli hänen »hyvä omatuntonsa». Hänen vanhuutensa optimismi oli tulos siitä siveellisestä terveydestä, joka oli seurannut häntä läpi elämänsä. Hän sanoi mielellään, ettei hän muuttaisi elämässään mitään, jos hän saisi alkaa sen alusta. Se oli kulkenut oman sisäisen lakinsa mukaan eikä siinä ollut mitään korjattavaa.
* * * * *
AARNI KOUDANELÄMÄ JA KUOLEMA(1917)
Pari novellettia (»Isä», »Elämä ja kuolema»), sarja päiväkirjan lehtiä (»Talvi»), pari hymniä elämälle ja auringolle (»Lusifer», »Auringosta olet sinä tullut ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman»). Yhteistä näillä on pyrkimys suurpiirteiseen tyyliin ja monumentaaliseen elämännäkemykseen. Sama »kosmillisten» mielikuvien runsaus, minkä tunnemme jo tekijän viimeisestä runokokoelmasta, esiintyy täälläkin.
Tämä kirja on kuvaava Nuoren Suomen viimeiselle vaiheelle. 'Luonnontieteellinen maailmankatsomus' on alkanut menettää tenhoansa; pyritään myönteisempään elämänkantaan. Suunnan johtaja, Eino Leino, hipuaa »Sunnuntai» lehtineen jo teosofiaa; toiset eivät ole ainakaan vielä yhtä pitkällä, mutta johtajan vaikutusvalta näyttää olevan suuri. Se menee niin pitkälle, että se tuntuu kaikkein ulkonaisimmissa tyyliseikoissakin. Leinon nykyiselle proosalle on tunnusmerkillistä, että teonsana mikäli mahdollista sijoitetaan lauseen loppuun; ja valitettavasti Aarni Kouta katsoo olevansa velvollinen menettelemään samoin. Tarkoitus on kai täten saada sanonta raamatullisesti korkeatyyliseksi, mutta keino on liian helppohintainen: syntyy vain köyhää mahtipontisuutta.
Kaukana ovat nyt Zarathustra ja Antikristus. Uskotaan taas elämän lempeyteen ja hyvyyteen. Jumala-sana alkaa taas kaikua korvissa siedettävältä, melkein kauniilta, vaaditaan nöyrää ja myöntävää, valoa janoavaa ja suurestinäkevää mieltä.
Kaikkien näiden vaiheiden, kääntymysten ja vastakääntymysten mielenkiintoisuutta vähentää se seikka, että ne tuntuvat tapahtuvan niin helposti, ei oikein herää usko asian vakavuuteen. Miten paljon siinä on uusien vaikutelmien tavoittelua, miten paljon alastomaksi raastetun sielun koristeellista verhoamista ja miten paljon todellakin vilpitöntä etsintää?
Tulevaisuus on sen näyttävä: hedelmistään puu tunnetaan.
(Uusi Suometar10.5.1917)
* * * * *
PIIRTEITÄ NYKYAJAN TIETEEN HENGESTÄ.PROF. TIGERSTEDTIN»VETENSKAPLIG KRITIK» TEOKSEN JOHDOSTA.(1919)
»Muoti» vaihtelevine päiväntuulahduksineen ei yksinvaltiaana määrää vain ihmisten suuren enemmistön pukeutumista, vaan myöskin heidän ajatus- ja tunnetapaansa. Muotileijonia on filosofiassa ja osittain tieteessäkin yhtähyvin kuin taiteessa ja pukeutumistavassa. N.s. »ajanvirtaukset» ja »aatesuunnat» ovat usein silkkaa muotia ja varsin vieraat sille syvemmälle henkiselle elämälle, joka sykkii siellä, missä nerokkaat aivot tekevät luovaa työtään. Jos ryhtyisimme tutkimaan kunkin aikakauden syvimpien tutkijoiden yleisiä filosofisluonteisia käsityksiä ja uskomuksia ja vertaisimme niitä päivän »aatesuuntaan», tulisimme monissa tapauksissa varmasti verrattain yllättävään tulokseen. Saisimme nähdä, että monet tällaisista hengistä eivät ole ensinkään »moderneja», eivät ole ensinkään taipuvaisia vannomaan siihen, mikä kaduilla ja turuilla julistetaan viimeiseksi totuudeksi. Päinvastoin, syvemmillä tutkijahengillä on usein ikäänkuin vaistomainen vastaanväittämisen halu. Heissä herää helposti epäluulo sellaisia »totuuksia» kohtaan, jotka äkkiä ovat päässeet suureen huutoon, ja tutkijavaistonsa opastamina he ovat erikoisen herkkiä huomaamaan sellaista, mikä näyttää tekevän niiden pätevyyden kiistanalaiseksi.
Tästä ynnä muista seikoista johtuu, että ne yleisissä käsityksissä huomattavat siirrähdykset, joita on tunnettavissa siinä ilmapiirissä, mikä luovien tutkijoiden työpajoissa on vallalla, ovat usein koko lailla toiset kuin päivän »aatesuunnat». Tällaisia siirrähdyksiä on kuitenkin kieltämättömästi olemassa. Tietenkään ne eivät edes rajoitetunkaan tutkimusalan piirissä, esim. varsinaisten eksaktisten tieteitten työpajoissa, ole kaikki yhdensuuntaisia. Mutta kullekin ajalle ovat kuitenkin toiset niistä tyypillisempiä kuin toiset.
Korkeimpien kysymysten harrastajalle ei mikään saata olla mielenkiintoisempaa kuin puheenalaiset tieteellisessä hengessä havaittavat siirrähdykset. Tieteitten, nimenomaan luonnontieteitten filosofia on kaikista filosofioista mielenkiintoisin—ellei se ole suorastaan ainoa huomionarvoinen filosofia. Tällä emme tarkoita vain niitä väitteitä, joita luonnontutkijat filosofisista kysymyksistä esittävät—se on vähimmin mielenkiintoinen puoli luonnontieteen filosofiaa ja ammattifilosofien on useinkin helppo sellaisissa seikoissa lyödä luonnontutkijoita sormille—vaan ennen kaikkea sitä henkeä, joka tutkimustyötä itseään elähyttää, sitä ilmapiiriä, joka tutkimuksen työpajoissa on vallalla. Tämän hengittäminen kaikkine tomuineen ja tuhkineen on tosifilosofeille hurmaa.
Kantista lähtien onkin ammattifilosofien työ pääasiassa kohdistunut sen omalaatuisen ajatuselämän selvittämiseen, joka on saanut ilmauksensa nykyaikaisen eksaktisen tieteen, fysiikan, kemian, osittain biologian valtavissa rakennuksissa. Mutta se mikä näihin eksaktisen tieteen rakennuksiin lopulta jää pysyvänä aineksena jäljelle, se on vain murto-osa kaikesta siitä, mikä tutkimuksen työpajoissa on synnytetty. Todennettujen, lopullisilta näyttävien totuuksien yläpuolella leijuu ja elää miltei päivästä toiseen muuttuva hypoteesien ja teorioiden monivärinen maailma. Niissä elää se mikä tieteessä on katoavaista ja katoavaisinta—mutta usein myöskin se, mikä siinä on nerokkainta. Niissä elävät tieteelliset »ajanvirtaukset».
Se viehättävä kirjanen, jonka prof. Tigerstedt poistuessaan oppituolistaan viime keväänä jätti oppilailleen muistoksi, on sisällöltään ja yleiseltä suunnaltaan nykyajan luonnontutkimuksen hengelle tyypillinen.
Ei tosin ehkä kaikissa piirteissään. Filosofisesti on näet prof. Tigerstedt lähinnä Dubois-Reymondin 'ignoramus et ignorabimus' kannalla. Hänen kantansa tärkeimmässä kaikista filosofisista kysymyksistä—kysymyksessä sielunelämän asemasta olevaisuuden kokonaisuudessa—pohjaa siihen, että »me emme yhtään tiedä, mitä tajunta ja tahto luonnontieteellisesti katsoen ovat». Tällainen probleeminasetteluhan on nykyajan valistuneimpien luonnontutkijoiden keskuudessa hylätty. Ajateltakoon esim. prof. Tigerstedtin kolleegaa Max Verwornia y.m. tutkijoita, jotka oivaltavat, että on järjetöntä kysyä, miksi aivomolekyylit eivät voi selittää sielunelämää—koskapa kaikki tiedonobjektit ovat tajunnansisältöjä, siis »sielua». Tämä prof. Tigerstedtin kanta on yhteydessä sen seikan kanssa, että hän Helmholtzin tavoin uskoo aistimuksemme tajunnasta riippumattoman ulkoisen todellisuuden »merkeiksi» ja sen mukaisesti myöntää tietämyksellemme tähän todellisuuteen nähden symboolisen arvon. Tällainen käsitys nähdäkseni kaatuu jo siihen, että luonnontiede faktillisesti käsittelee esineitään realiteetteina eikä symbooleina.
Mutta jääkööt sikseen nämä yksityiskohtaiset huomautukset. Suurinta mielenkiintoa on siinä yleisössä, jolle prof. Tigerstedt on kirjasensa tarkoittanut, herättävä se avaramielinen kanta, jolle hän teoksensa hauskimmassa, 7:nnessä luvussa, on asettunut ihmiselämän ylimpiin kysymyksiin nähden. Hän siinä taitavan tutkijan koko tunnollisuudella ikäänkuin punnitsee vastakkain luonnontieteellisen tietämyksemme pisaroita ja tietämättömyytemme valtamerta. Uskallammeko näiden pisaroiden perusteella lausua jotakin tuon valtameren syvyyksistä? N.s. »luonnontieteellinen maailmankatsomus», joka vastaa tähän myöntävästi, sisältää hänen mielestään yhtä paljon metafysiikkaa kuin mikä muu maailmankatsomus tahansa. Inhimillisen kulttuurityön suuret aikaansaannokset tuntuvat viittaavan päinvastaiseen suuntaan kuin luonnontapahtumien tieteellinen tarkastelu, joka avaa meille perspektiivin maailman kaikkeuden ikuiseen kuolemaan. Mikään lopullinen ratkaisu ei näytä mahdolliselta. Syvä skepsis, epäily, joka samalla on kaiken inhimillisen tietämyksen hedelmöittämä, on tulos, ja se onkin todella omaksuttuna, pidettävä yhtenä korkeimmista hengen asenteista.
Tämä syvällisen epäilyn piirre, nimenomaan myöskin kehitysopillisissa kysymyksissä, onkin prof. Tigerstedtin kirjasessa nykyaikaisesti tyypillisintä.
Meillä on nyt Ernst Haeckelin kuolinvuosi. Hänen mukanaan meni ehkä lopullisesti mailleendarwinistinen kausibiologisessa ajattelussa. Nykyajan kokeellisbiologinen tutkimus on sivuuttanut Darwinin ja Haeckelin opin »luonnollisesta valinnasta» kehityksen aiheuttajana niin täydellisesti kuin mahdollista. Eräässä lausunnossa vuodelta 1914 toteaa tunnettu perinnöllisyystutkija, prof.Johannsen, että kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan koko darwinistiselta oppirakennukselta. Jos mahdollista vielä pidemmälle menee hänen mainio kolleegansaBatesoneräässä »British Associationissa» esitetyssä lausunnossa samalta vuodelta. Batesonin mielestä ei perinnöllisyystutkimuksen kannalta ole mitenkään ymmärrettävissä, että »ituplasmaan» olisi »kehityksen» kuluessa tullut lisää uusia tekijöitä, mutta kylläkin, että näitä varisee pois. Fysiologisessa mielessä ei siis koskaan olisikaan mitään »kehitystä» tapahtunut, vaan eliöiden sarjassa olisi ituplasmasta vähitellen pudonnut pois joukko ehkäisyfaktoreita, ts. ne alkueliöt, joista kehityssarja on lähtöisin, olivat rakenteeltaanmonimutkaisempiakuin niiden »korkealle kehittyneet» myöhäiset jälkeläiset. Tämä ei ole mitään mahdotonta—Shakespearekin sisältyi kerran silmin tuskin näkyvään limajyväseen.
Mainittu Batesonin paradoksi—enempää se ei tahdo olla—on nykyajan biologiselle, ja muullekin luonnontieteelliselle, ajattelulle kuvaava. Nykyajan tieteen silmissä on elämänilmiöiden arvoituksellisuus mittaamaton.
Bateson on samassa esitelmässään maininnut, mitenkä nykyajan biologin täytyy suhtautua niihin teorioihin, joiden avulla viisikymmentä vuotta sitten luultiin voitavan selittää elämänilmiöt ja kehitys: häntä »niiden yksinkertaisuus ja rohkeus huvittaa». Se ken jossain määrin tuntee nykyajan biologisia suuntia ja niissä voimakkaina esiintyviä filosofisia virtauksia, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä jyrkkää käännettä pois yksinkertaisista mekanistisista käsityksistä, mikä niissä ilmenee, ja sitä radikaalisuutta, millä nykyajan biologiassa aikaisemman tieteen uskonkappaleita asetetaan kysymyksenalaisiksi. Tähän voi verrata ei ainoastaan sitä häikäilemättömyyttä, millä nykyajan fyysikot muovailevat uudelleen tieteensä perimmäisiä käsityksiä, säälimättä edes vanhimpiakaan ajatustottumuksiamme. Sellainen mullistava hypoteettinen maailmankuva, jonka nykyaikainen fysikaalinen relativiteettiteoria tarjoo, on päätä huimaavassa rohkeudessaan, johon samalla sisältyy mitä syvintä epäilyä vanhoja ajatustottumuksia kohtaan, nykyajan tieteelliselle hengelle kuvaava.
Ei ole mielestäni mitään epäilystä siitä, että tähän nykyajan tieteelliseen henkeen, nimenomaan sen ylenpalttiseen skeptillisyyteen biologisissa kysymyksissä sisältyy tuntuva joukko ohimeneviä, hetkellisiä piirteitä. Niinkuin olen eräässä toisessa yhteydessä esittänyt, piilee mielestäni darwinismissa filosofisesti arvokas ydin, joka vain tarvitsee pukea onnelliseen muotoon. Samantapaista yli maalin ampuvaa skeptillisyyttä sisältyy nähdäkseni myöskin siihen filosofiseen katsomukseen, jota prof. Tigerstedt kirjasessaan edustaa. Prof. T. lausuu m.m., ettei meillä ole mitään perusteita väitteeseen, että energian säilymisen prinsiippi olisi psyykillisiin prosesseihin nähden pätevä. Todellisuudessa meillä tällaisia perusteita kuitenkin lienee.Rubnerin, Atwateriny.m. kuuluisat teokset, joiden kautta on osoitettu mainitun prinsiipin pätevyys kaikessa fysiologisessa tapahtumisessa, ovat samalla epäsuorasti tehneet sen pätevyyden psyykillisunkin prosesseihin nähden erinomaisen todennäköiseksi; noista kokeistahan seuraa välittömästi, että ajatus ja tahto eivät mitattavissa olevalla tavalla lisää ruumiin fysiologista energiaa. Tämän mukaisesti eivät edes nykyajanspiritualistisetpsykologit—esim. prof. E.BecherMünchenissä— hyväksy mitään sellaista oppia ruumiin ja »sielun» suhteesta, joka on ristiriidassa mainitun prinsiipin kanssa.
Ylimalkaan olisin taipuvainen luonnontieteelle myöntämään maailmankatsomus-kysymyksissä enemmän sananvaltaa kuin kuuluisa luonnontutkijamme.
Jottei minun luultaisi kaikessa vannovan opettajan sanoihin, olen rohjennut tehdä nämä huomautukseni, jotka samalla sopivat reunamuistutuksiksi prof. Tigerstedtin kirjan suomalaiseen painokseen, mikä minun toimittamanani ja Otavan kustannuksella piakkoin ilmestynee.
(Iltalehti30.9.1919)
* * * * *
SIELUNELÄMÄ BIOLOGISENA ILMIÖNÄ (1920)
»Luonnontutkijan ylimpänä filosofiana on epätäydellisen maailmankäsityksen sietäminen.»
Ernst Mach,Die Mechanik in ihrer Entwicklung(1883).
I Missä merkityksessä sielunelämä on biologinen ilmiö ja mitä siitä seuraa mekanismin ja vitalismin kysymykseen nähden
1. Mitä »neovitalismi» on. 2. Kausaaliprinsiippi nykyajan luonnontutkimuksessa. 3. Psyykillinen kausaliteetti. 4. Psyykillinen kausaliteetti fysiologisen kausaliteetin erikoistapauksena. 5. Mekanismin ja vitalismin kysymys sielutieteen alalla.
II Mekanistisen prinsiipin lähempi määrittely
1. Elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen selittäminen näyttäätoivottomalta yritykseltä.2. Mekanistista prinsiippiä ei saa määritellä »mekaanisenluonnonkäsityksen» kannalta.3. _Oscar Hertivig_in käsityksen arvostelua.4. _Driesch_in biologisen filosofian esitys ja arvostelu.
III Vitalismin psykologinen kumoaminen
1. Tapaus, jossa tyypillinen tarkoituksenmukainen reaktio jääpois, vaikka kaikki 'energeettiset' edellytykset siihen ovatolemassa, koska eräs mekanistinen edellytys on poistettu.2. Psykolamarckismin esitys ja arvostelu.3. _Becker_in psykovitalismi. 4. Loppusanat.
* * * * *
1. Vuonna 1894 teki psykiatrian professori Baselin yliopistossaGustav Wolff, jonka elämäntyön huomattavin osa kuuluu teoreettisen biologian alaan, merkillisen eläintieteellisen kokeen. Ollen monien muiden kriitillisten tutkijain tavoin vakuutettu siitä, että Darwinin periaatteet eivät riitä selittämään eliöiden tarkoituksenmukaisuutta— yksinkertaisinkin alkueläin on verrattomasti paljon monimutkaisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin rakennettu kuin mikään ihmisten keksimä kone, sillä edellinen pystyy »itseregulationsa» avulla vaihtelevissakin ulkonaisissa oloissa saavuttamaan »tarkoitetun» tuloksen, mihinkä jälkimäinen ei pysty—, koettiWolffkeksiä sellaisen konkreettisen yksityistapauksen, joka poikkeaisi kaikista niistä »tilanteista», mihinkä yksilö oman taikka suvun kehityksen kuluessa on voinut joutua. Jos yksilö tässäkin tilanteessa ulkoisen vaikutuksen tuottamaan häiriöön, jonkalaatuista se olettamuksen mukaan ei koskaan ennen ollut kokenut, vastaisi tarkoituksenmukaisella tavalla, oli _Wolff_in mielestä senkautta kokeellisesti todistettu, että _Darwin_in periaatteet ovat riittämättömät: koska puheenalaista häiriötä ei koskaan ollut yksilön eikä suvun historiassa esiintynyt, ei myöskään seaivan erikoislaatuinen»mekanismi», joka oli häiriön poistamiseksi tarpeen, ollut voinut »sattuman» kautta »olemassaolon taistelussa» kehittyä.
_Wolff_in koe sisältyi siihen, että hän poisti vesiliskon (Triton Taeniatus) silmästälinssin—ainoastaan linssin.Linssi kasvoi uudelleen.Tämän merkillisen regeneratioilmiön[9] oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että luurankoisten silmä on kehitykseensä nähden kokoonpantu aiheista, jotka ovat kotoisin eri tahoilta. Silmän sisemmät osat (m.m. iris) ovat peräisin silmärakosta, joka aivoaiheesta kasvaa kohti ihoa. Linssi sensijaan on alkuisin ihosta: siinä missä silmärakko koskettaa ihoa, painuu sen pää sisään, iho seuraa mukana tätä syvennystä ja muodostuu linssiksi. Kun siis linssi oli keinotekoisesti poistettu, täytyi uuden linssin kasvaa aivan toisesta aineistosta, jolla koko luurankoissarjassa ei ole linssin kanssa mitään tekemistä: uusi linssi kasvoi todellisuudessa iriksen yläreunasta.Spemannhuomauttaa, että regeneratio on niin täydellinen, että on mahdoton eroittaa uutta linssiä entisestä.[10]
Wolffkatsoi tuloksensa todistavan, että eliöissä ei esiinny ainoastaan »kiinteätä» (»fixiert») tarkoituksenmukaisuutta, joka johtuu perityistä reaktiotavoista, vaan myöskin »primääristä tarkoituksenmukaisuutta». Tällainen on _Wolff_in mielestä »mekanistisesti» selittämätön: yhtä vähän kuin on todennäköistä, että minä miljoona-arpajaisissa voitan päävoiton, yhtä vähän on »sattuma» voinut tuottaa tällaisen käsittämättömän monimutkaisen tarkoituksenmukaisen tuloksen, ja muu kuin »sattuma» ei »mekanistiselta» kannalta voi tulla kysymykseen, koska _Wolff_in mielestä ei tässä tapauksessa voida olettaa erikoista darwinistisesti kehittynyttä regeneratiomekanismia. Senvuoksi »tällaiset tapaukset suoranaisesti todistavat vitalistisen tapahtumisen olemassaolon».[11] Vitalistinen tapahtuminen merkitsee siis tapahtumista, joka pakoittaa olettamaan, että määrätty »efekti» on kausaalisesti vaikuttavana tekijänä niiden edellytysten joukossa, jotka sen tuottavat. Tällaiseen oletukseen pakoittaa—puheenalaisissa tapauksissa—yksinkertainen todennäköisyyslaskelma, siis loogillinen välttämättömyys.[12]
Millä tavoin»efekti», tulos, päämäärä vaikuttaa—siitä ei tämä ylen kriitillinen tutkija koskaan ole lausunut mitään arveluita. Hän on tyytynyt vain toteamaan mainitun loogillisen välttämättömyyden. Nimenomaan on hän jyrkästi vastustanut sitä käsitystä, että »teleologinen käsitystapa merkitsee samaa kuin psyykkisellä syyllä korvaaminen».[13] Se teleologisen tapahtumisen muoto, jolloin »efekti» vaikuttaa senkautta että se tajuavan olennonpäämääränmielteenäohjaa hänen toimintaansa, on _Wolff_in mielestä vainerikoistapaus.
Tällainen »vitalismi» sisältää siis väitteen, että orgaanisissa ilmiöissä esiintyy tapahtumista, joka määrätyllä tavalla periaatteellisesti poikkeaa epäorgaanisen luonnon tapahtumisesta. Mutta tämä poikkeavaisuus ei suinkaan sisällä, että »vitalistinen» tapahtuminen ei olisi kausaaliprinsiipin alainen. Päinvastoin esim.Wolff juuri kausaaliprinsiipin nimessävaatii oletettavaksi »vitalistista» tapahtumista: täytyy olettaa, että »efekti» onkausaalisesti vaikuttavana tekijänä. Myöskään ei tällainen »vitalismi» sodi energian säilymisprinsiippiä vastaan; nykyajan vitalistit olettavat kaikki, että, mikäli vitalistinen tapahtuminen määrätyssä »tilanteessa» on mahdollinen, täytyy sen energeettisestimahdollisuutenasisältyä tähän tilanteeseen; vitalistinen tapahtuminen ei lisää eikä vähennä kysymyksessäolevan aineellisen Systemin fysikaaliskemiallisia energioja, se vainohjaaniitä;— kutenE. Becker, Drieschy.m. ovat osoittaneet, voidaan tällaista ohjaamista ajatella muodoissa, jotka täydellisesti noudattavat energian säilymisprinsiippiä.[14]
Vitalistinen tapahtuminen on siis sekä kausaalilain että energiansäilymisprinsiipin alainen, ainoa mistä se poikkeaa, sen vastakohta siis, on »mekanistinen» kausaliteetti.
Käsitteet »mekanismi» ja »mekanistinen» ovat kiinteästi juurtuneet nykyajan biologiaan ja niitä käytetään likipitäen siinä filosofisessa merkityksessä, minkäKantniille antoi teoksessaan »Kritik der Urteilskraft». Seuraavassa ymmärrän »mekanistisella prinsiipillä» sitä yleisen kausaaliprinsiipinerikoismuotoa, jonka mukaan kunkin aineellisen systemin tila ajankohtanabon lainmukainen seurausyksinomaansen ynnä sen ympäristönaineellisestatilastaedellisenäaikadifferentiaalinaa.[15] Kaikki myöntävät, että »mekanistinen prinsiippi» joka tapauksessa elottomassa luonnossa on yksinvaltias. Kysymyksenalaista saattaa olla vain, onko se yksinvaltias myös elollisessa luonnossa ja varsinkin korkeampien eläinten toiminnassa, joiden keskushermostoon liittyy sielunelämää. Ilmeistä on, että vanhanaikainen »vuorovaikutusteoria», jonka mukaan »sielu» vapaasti vaikutti ruumiiseen, välttämättä samalla oli biologisessa suhteessa vitalismia, se ei ainakaan korkeampain eläinten toimintaan nähden myöntänyt »mekanistista prinsiippiä» yksinään määrääväksi. Ensi hetkessä saattaa näyttää siltä, kuin »parallelismi», joka opettaa, että sielunelämä on keskushermoston prosessien rinnakkaisilmiö, joka ei millään tavoin vaikuta näihin prosesseihin, välttämättä samalla olisi »mekanistinen», jopa tunnustaisi, sikäli kuin sielunelämä sen mukaan onfunktionaalisessasuhteessa fysiologinen ilmiö, »mekanistisen prinsiipin» sielunelämäänkin nähden—välillisesti—päteväksi. Ajateltavissa on kuitenkin sellainen »parallelismi», joka biologisessa suhteessa olisi vitalismia, joka siis opettaisi, että sielunelämä on keskushermoston prosessien tehoton rinnakkaisilmiö, muttakieltäisi»mekanistisen prinsiipin» yksinvaltiuden näihin prosesseihin nähden;—todellisuudessa tällaista tapausta kuitenkin tuskin esiintyy, siksi »parallelismi» on maailmankatsomuksena ilmaus »mekanistisista» ajatustottumuksista. Toisaalta on selvää, ettäjos»mekanistinen prinsiippi» voidaan osoittaa yksinvaltiaaksi myöskin orgaanisen, siis m.m. keskushermoston tapahtumisen alalla jajos»parallelismi»—taikka kriitillinen »vuorovaikutusteoria», joka, kuten tulee osoitettavaksi, ei empiiriseltä sisällöltään poikkea »parallelismista»—on oikeassa, niin»mekanistinen prinsiippi» on kaikessa olevaisessa, niin hyvin fyysillisten kuin välillisesti myös psyykillisten ilmiöitten alalla yksinvaltias.
Mekanismin ja vitalismin taistelulla on siis verraton filosofinen merkitys, sikäli kuin siinä on esillä maailmankatsomukseemme nähden ratkaiseva kysymys, voidaanko maailma »selittää» yhden vaiko vasta useamman periaatteen avulla?
* * * * *
Kun siis, palataksemme takaisin lähtökohtana olleeseen erikoistapaukseen,Gustaf Wolffopettaa, että vesilisko vitalistisella tavalla regeneroi linssinsä, sisältää tämä väite, että regeneratio-ilmiö ei oleyksinomaanseuraus niistä fysikaalisista, kemiallisista ynnä mahdollisista muista aineellisista eli »mekanistisista» syistä, jotka operatiokohdassa vaikuttavat. Tämän erikoisproblemin myöhemmistä vaiheista on tässä mainittava seuraavaa.Spemannosoitti, että linssin regeneratio on seuraus silmärakon ja ihon kosketuksesta. Jos silmärakko hävitetään, ei mitään linssiä muodostu; mutta niinpiankuin silmärakko regeneroituu ja koskettaa ihoa, muodostuu linssi.Lewistäydensi tärkeällä tavalla edellisiä tutkimuksia. Transplantatiokokeiden avulla hän osoitti, että mikäihon osa tahansa voi muodostaa linssin, niin piankuin silmärakko vain tulee ihon kanssa kosketukseen.Lewisolettaa, että linssin muodostuminen on välttämätön »mekanistinen» seuraus toisaalta kaikkialla ihossa, toisaalta silmärakossa löytyvien aineiden keskinäisistä kemiallisista reaktioista.[16] Tämä lopputulos on yhtä yllättävä kuin alku: nythän, siltä näyttää, yhtäkkiä käy darwinistisesti ymmärrettäväksi, mitenkä linssi fylogeneettisesti on syntynyt: iho on sattumalta saanut sellaisen omituisuuden, että silmärakon sisältämäin aineiden kemiallinen kosketus ihoon aiheuttaa linssin syntymisen.
Mutta merkillistä: yhtä vähänWolffkuin muut nykyajan vitalistit arvelevat, että tämä tulos kumoaa heidän vitalismiansa.Spemannitse, joka on erinomaisen ansiokas ja kriitillinen tutkija, päästää iroonisten lauseittensa lomista näkyviin syvän epäuskonsa Darwinin prinsiippeihin eikä haikaile vallan bergsonistiseen sävyyn ilmaista epäluottamustansa koko »mekanistista» järkeä kohtaan, koska muka »muuttuvaista ei ylipäätään voi jäännöksettömästi ilmaista kiintein käsittein».[17]
Vitalistit huomauttavat näet, etteivät he väitäkään, että vitalistinen tapahtuminen olisi kaikkivaltias ja ettei se olisi sidottu määrättyihin mekanistisiin mahdollisuuksiin. Vitalistinen tapahtuminen on heidän mukaansa rajoitettu niihin puitteisiin, joita sen kykenemättömyys luoda uutta energiaa, siis energiansäilymisprinsiippi, sille asettaa. Tätä kohtaa on, kuten tulee esitettäväksi, varsinkinDrieschkehitellyt. Senvuoksi ei nykyaikaista vitalismia voidakaan kumota osoittamalla, että regeneratio- ynnä restitutio-ilmiöillä samoinkuin muilla orgaanisilla regulatioilla on rajansa.
Herää senvuoksi seuraava ajatus.
Sielunelämä on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö. Niinkuin biologiassa yleensä täytyy tälläkin sen erikoisalalla mekanismin ja vitalismin vastakohdan esiintyä. Voidaanko ehkä sielunelämän alalla tämä kiista ratkaista puoleen taikka toiseen? Mekanistinen prinsiippi olisi sielunelämän alalla osoitettu päteväksi, jos voitaisiin näyttää, ettäjossakin tapauksessa on annettuna kaikki energeettiset edellytykset määrättyyn tyypilliseen tarkoituksenmukaiseen reaktioon, mutta tämä kuitenkin jää pois, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty.Luulen, että tällaisia tapauksia voidaan osoittaa oleviksi ja erästä sellaista tulee seuraavassa yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi.
Seuraava tutkielma on näinollen vain pitkä todistusketju. Ensin on osoitettava oikeaksi sen pääpremissi: että sielunelämä määrätyssä merkityksessä on fysiologinen ilmiö. Kun on syytä ryhtyä asiaan mahdollisimman perinpohjaisesti, tuntuu sopivalta alkaa muutamilla huomautuksilla fyysillisestä ja psyykillisestä kausaliteetista.
Toisessa luvussa tulee sitten tärkeällä tavalla syvennettäväksi »mekanistisen prinsiipin» määritelmää. Senkautta, että tämä prinsiippi, loogilliselta kannalta tykkänään epäoikeutetulla tavalla, vielä nykyäänkin enimmäkseen määritellään eräänluonnonfilosofisen teorian, nim. »mekaanisen luonnonkäsityksen» kannalta, lankeaa tämän teorian heikkous toisaalta vitalismin hyväksi. Senvuoksi on etsittävä tämän prinsiipin loogillisesti virheetön määritelmä, jolloin samalla saadaan syviä silmäyksiä biologian todelliseen tehtävään ja eräisiin sen peruskäsitteisiin.
Vasta kolmannessa luvussa yritetään »vitalismin psykologista kumoamista».
»Vitalismiksi» (paremmin »neovitalismiksi») olen tässä nimittänyt sitä biologista filosofiaa, jotaWolffjaDrieschedustavat. Näitä kahta kriitillistä ja ansiokasta tutkijaa, joiden oppi perustuu kokeelliseen tieteeseen ja terävään loogilliseen harkintaan—mutta jotka sivumennen sanoen eivät ole läheskään yksimielisiä, vaan varsin tuimasti ovat toisiaan arvostelleet—, mainitsevat kaikki asianymmärtävät biologit erinomaisella kunnioituksella.[18] Mutta tämän kriitillisen vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa toinen, jolta tuo mainesana täytyy kieltää: _Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n ym. edustama »psykolamarckismi», joka koettaa selittää tarkoituksenmukaisuusilmiöt _Lamarck_in tapaan, mutta vetoaa puhtaasti psykologisiin selitysperusteihin. Näitä virtauksia ynnä eräitä niiden kriitillisempiä sukulaisia—jotka kaikki kuitenkin tekevät sen virheen, että ne, _Mill_in termejä käyttääkseni, koettavat derivatiivisten eli johdannaisilmiöiden avulla selittää perusilmiöitä, siis saman virheen, minkä ilmatieteilijä tekisi, jos hän meteorologisten ilmiöiden nojalla koettaisi selittää fysiikan perusilmiöitä—näitä virtauksia tuntuu olevan aihetta lopuksi lyhyesti käsitellä.
* * * * *
2. _David Hume_n syvälliset, kirkkaat huomautukset kausaliteetin luonteesta tarjoutuvat itsestään lähtökohdaksi.
»Me kuvittelemme, että jos äkkiä olisimme tulleet maailmaan, olisimme heti voineet päätellä, että biljardipallo, törmätessään toista samanlaista vastaan, saattaa tämän liikkeeseen, ja me uskomme, että meidän ei olisi tarvinnut odottaa tulosta, voidaksemme tämän varmuudella väittää. Niin suuri on tottumuksen mahti.»
Mutta yhtä vähän kuin »monimutkaisemmissa» luonnonilmiöissä havaitaan mitään loogillista perustetta—»kukaan ei väitä että räjähdysaineen tai magneetin voima koskaan olisi voitu keksiä järkipäätelmien kautta»—yhtä vähän tässä yksinkertaisimmassa tapauksessa syyn ja seurauksen välillä ilmenee mitään välttämätöntä sidettä.
»Kun näen esim. biljardipallon suoraa rataa etenevän toista kohti, niin toisen pallon liike tosin esiintyy kosketuksen eli työnnön tuloksena, mutta voinhan yhtä hyvin kuvitella tämän syyn aiheuttavan satoja muunlaisia seurauksia! Eivätkö molemmat pallot voisi tykkänään pysähtyä paikalleen? Eikö ensimäinen pallo voisi lähteä suoraviivaisesti taaksepäin tai kääntyä alkusuunnastaan johonkin muuhun? Kaikkia näitä mahdollisuuksia saattaa ajatella. Miksi siis asettaisimme toisen niistä toisen edelle, joka yhtä hyvin on ajateltavissa? Mikään järkiperuste ei koskaan voi antaa mitään selitystä tähän.»
»Lyhyesti, jokainen vaikutus on syystänsä poikkeava tulos. Senvuoksi sitä ei voida tästä syystä löytää, ja jokaisen yrityksen keksiä se apriorista tietä täytyy jäädä täysin mielivaltaiseksi. Ja senkin jälkeen kuin se on tullut tutuksi, täytyy sen liittymisen juuri tähän syyhyn näyttää yhtä mielivaltaiselta, koska järjen kannalta monien muiden vaikutusten täytyy näyttää vallan yhtä luonnollisilta. Turhaan me siis ilman vaarinoton ja kokemuksen apua kuvittelemme voivamme määrätä tuloksen taikka voivamme päätellä syyn taikka vaikutuksen.»[19]
Yksityiskohtaisesti osoittaaHume, että me emme missään, ei fyysillisessä eikä psyykillisessä havainnossa, vaarinota sellaista »voimaa taikka energiaa», että »voisimme ilman mitään kokemusta ennakolta nähdä tuloksen ja jo ensi kerralla pelkän ajatus- ja päättelytoiminnan avulla varmuudella ilmaista sen». »Kaikki tapahtumat näyttävät täysin irrallisilta ja erillisiltä»[20]; ne ovat »disjecta membra», kutenWundtsattuvasti sanoo.[21]
»Enin, mihin ihmisjärki pystyy, on senvuoksi saattaa luonnontapahtumien prinsiipit yksinkertaisempaan muotoon ja johtaa moninaiset erikoiset vaikutukset muutamista yleisistä syistä analogiamenettelyn, kokemuksen ja vaarinoton avulla.» »Täydellisin luonnontutkimus vähentää tietämättömyyttämme vain hitusen verran ja ehkäpä täydellisimmästä filosofiasta on vain se hyöty, että se osoittaa, mitenkä tietämättömyytemme edelleen jää voimaan.»
Yleisesti on tunnettua, mitenkäHume tottumuksenavulla selittää sen näennäisen välttämättömyyden siteen, mikä tutuissa ilmiöissä— esim. biljardipallojen työnnöissä—näyttää yhdistävän seurauksen syyhyn. Syy ja seuraus ovat tällaisissa tapauksissa kiinteästi assosioituneet toisiinsa meidän tajunnassamme; tämän perusteella me syyn esiintyessä suurella varmuudellaodotammemäärätyn seurauksen esiintyvän; ja tämän subjektiivisen varmuuden eksymme luulemaan loogilliseksi välttämättömyydeksi.[22] Tällainen odotus on luonnollinen ja käytännöllisesti oikeutettu senvuoksi, että samat syyt tähän saakka aina ovat tuottaneet samoja seurauksia. Uskomme luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen, kausaliteettikäsityksemme, perustuu siis »luonnon tavallisen viisauden mukaisesti vaistoon eli sokeaan viettiin, jonka vaikutus on taattu»—nim. tottumukseen—eikä »petollisiin järkipäätelmiin», jotka ovat kaikenmoisten hairahdusten alaisia.[23] Tämä hengentoiminta on välttämätön sekä käytännöllisessä että tietopuolisessa suhteessa; jälkimäisessä katsannossa on huomattava, että »kaikkien kokemuspäätelmien edellytyksenä on, että tulevaisuus vastaa menneisyyttä. Yritys koettaa osoittaa tämä oletus todennäköisyystodistuksen kautta oikeaksi johtaisi ilmeiseen kehään, silloin pidettäisiin myönnettynä se, mikä juuri on kysymyksenalaista.»[24]
Ei saata olla parempaa todistusta _Hume_n suorittaman kriitillisen työn merkityksellisyydestä kuin se, että ne sitkeät ratsionalistiset ajatustottumukset, joita vastaan hänen kritiikkinsä oli kohdistettu, yhä vielä tänä päivänä, lähes kahden vuosisadan kuluttua, monissa luonnontutkijoissa vaikuttavat yhtä voimakkaina hämmentävinä tekijöinä kuin hänen aikanaan. Esimerkkinä saattaa mainita erään nykyajan syvällisimmistä biologisista ajattelijoista, »kehitysmekaniikan» perustajanWilhelm Roux'n, jonka merkitykselliset lisät »mekanismi ja vitalismi» kysymykseen tulevat seuraavassa antamaan aihetta käsittelyyn.
Tämä etevä ajattelija ja kokeellinen tutkija ei luultavasti koskaan ole perehtynyt _Hume_en; hänen kausaliteetti-käsityksensä on räikeästi ante-humelainen. Hän lausuu esim.
»Syy,causaon se mikä vaikuttaa, latinaksi siis faktori. Syyperäisyydeksi eli kausaliteetiksi nimitetään kiinteänä, muuttumattomana pysyvää suhdetta syyn ja vaikutuksen välillä… Faktorienvaikuttaminenaiheuttaavälttämättömyydelläniiden tuloksen eli vaikutuksen.»
»Mutta jos, kuten monet filosofit tekevät, vaikuttamista ei oteta lukuun, niin syyn ja seurauksen konstantti suhde tietysti on jotakin käsittämätöntä, mystillistä, kun sensijaanvaikuttaminen tekee sen itsestään selväksi.»[25]
Kuin eiHumekoskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittääRoux, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia», jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa jälkimäisen. Senvuoksi määrittelee hän tieteensä päämäärän seuraavasti:
»Tämänvälttämättömänaikaisemman tapahtumisen, joka on seuraavan (tapahtumisen) kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisestiriittävä syy, tahdomme me tämän välttämättömyyden eli kausaliteetin perusteella eliöiden kehitystapahtumiin nähden mahdollisimman tarkasti kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesta selvitellä.»[26]
Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetäänloogillisenavälttämättömyytenä.[27] Esimerkkinä siitä voisi monien muiden muassa mainita erään toisen biologisen ajattelijan, _H.S. Jennings_in, jonka mietteet niinikään tulevat seuraavassa antamaan runsaasti puheenaihetta. Kun erästä alkueläintä häiritsevästi ärsytetään, vastaa se, regulatoorisen luonteensa mukaisesti, jokaiseen uuteen ärsytykseen uudella, edellistä jos mahdollista tehokkaammalla reaktiotavalla. Täytyy siis otaksua, että jokainen ärsytys muuttaa sen sisäistä fysiologista tilaa. »Tämä olettamus saa,lukuunottamatta sitä että se on loogillinen välttämättömyys, tukea monista kokemusseikoista.»[28]
Voisiko—katsoen siihen sitkeyteen, millä ajattelijat yhä vielä aivan samoin kuin ennen _Hume_a käsittävät kausaliteetin loogilliseksi prosessiksi, joka on analoginen loogillisen perusteen ja seurauksen kanssa—otaksua, että _Hume_lta olisi jäänyt joku tärkeä näkökohta huomaamatta, että hänen esityksensä kaipaisi, joskaan ei oikaisua niin kuitenkin täydennystä?
Näin lieneekin laita.
Kun nykyajan loogikot esittävät oppinsa kausaliteetista, niin nekin, jotka asiallisesti ovat _Hume_n kannalla, kuitenkin tavallisesti laveasti esittävät, mitenkä kausaliteetti ainakin on »erkenntnisnotwendig», joskaan ei »denknotwendig»:[29] emme voi tieteellisessä työssä astua askeltakaan eteenpäin, ellemme edellytä luonnonkulun säännönmukaisuutta, vaikkakin tämä edellytys perustuu vain »uskoon», jonka aikaisempi kokemus on synnyttänyt. Jos todellisuudessa olisi vallalla täydellinen säännöttömyys, ei »kokemus» sanan ankarassa merkityksessä olisi mahdollinen; täten voidaan kantilaisella käänteellä sanoa, että kausaliteetti »sisältyy kokemuksen käsitteeseen».[30] KunBessel»havaitsi» Uranuksen radassa »säännöttömyyksiä», sisältyi jo itse tähän vaarinottoon vakaumus kausaliteetin pätevyydestä; eihän muuten olisi ollut mitään aihetta puhua »säännöttömyyksistä» eikä otaksua niiden aiheuttajaksi uutta kauempana olevaa planeettaa (jonkaGallesitten keksikin ennakolta lasketusta taivaankohdasta).
Kuitenkaan ei mielestäni voida _Hume_lle lukea viaksi suurempaa laiminlyöntiä nyt puheenalaisessa kohdassa. Onhan hän—kuten ylläesitetyistä sitaateista selviää—nimenomaan huomauttanut, että vakaumus luonnonkulun yhdenmukaisuudesta on jokaisen kokemuspäätelmän edellytys.
Sensijaan on olemassa eräs toinen kohta, jossa _Hume_n ajatuskehittelyt todellakin lienevät riittämättömiksi katsottavat. Asian tärkeyteen katsoen en malta olla esittämättä sitä hieman laajemmin. Lainaan sitä varten eräitä esimerkkejä tieteestä, jota _Hume_n aikana tuskin voi sanoa olleen olemassakaan, joka _Kant_in mielestä vielä oli pelkästään »Experimentallehre»—se kun ei sisältänyt matematiikkaa—, mutta joka senjälkeen nopein askelin on kehittynyt kohti eksaktisen tieteen ankarinta ihannetta—nykyisestä kemiasta, lähemminorgaanisesta kemiasta.
Kuten tunnettua on kemian perustuksena »kerrannaisten painosuhteiden laki», joka lausuu, että alkuaineet yhtyvät toisiinsa määrätyissä painosuhteissa ja näiden kokonaisissa kerrannaisissa (minkä lain katsotaan saaneen selityksensä atomihypoteesin kautta). Orgaanisessa kemiassa nimitetäänhomologisiksi sarjoiksi[31] sellaisia yhdistyssarjoja, joiden jäsenet eroittaa toisistaansamansuuruinenhiili- ja vetymääränero. Täten yhtyvät esim. hiili ja vety painosuhteissa 1 ja 4 (CH4 = metaani), 2 ja 6 (C2H6 = etaani) 3 ja 8 (C3H8 = propaani) j.n.e., jolloin sarjan jokaisen jäsenen eroittaa edellisestä yhden hiili- ja kahden vetyatomin lisäys (CH2). Merkityksellinen on tällaisten sarjojen omituisuus, että molekyylin suurentuessa mainitulla tavalla eräät yhdistysten fysikaaliset ominaisuudet, tiiviys, sulamispiste, taittokyky y.m.lainmukaisestimuuttuvat. Esim. aineen kiehumispiste saattaa kohota määrätyn astemäärän jokaista CH2-lisäystä kohti.
Jos nyt jossakin tällaisessa sarjassa on aukko, s.o. jos, järjestettäessä siihen kuuluvat tunnetut yhdistykset tasaisesti ylenevään sarjaan, kahden sarjan jäsenen välillä on kaksi kertaa suurempi hiili- ja vetypitoisuuden ero kuin muualla, voidaan tällä perusteellaennustaatoistaiseksi tuntemattoman yhdistyksen olemassaolo. Tämän tuntemattoman yhdistyksen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet voidaan tällöinennakolta varmuudella sanoa; ne saadaan »interpolation» kautta lähinnä seuraavista ja lähinnä edellisestä yhdistyksestä.[32]
Kun loogilliselta kannalta ja _Hume_n kausaliteettiteorian valossa tarkastellaan tällaista tietoprosessia, käy heti ilmi, ettei siinä ole edessämme yksi noita yksinkertaisia tapauksia, joitaHumekäyttää esimerkkeinä oppiansa esittäessään. Kun kemisti valmistettuansa uuden yhdistyksen ennakolta sanoo esim., että sen kiehumispiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, ei tämä arvostelma enää perustu kokemukseen sanan kaikkein primitiivisimmässä merkityksessä; tutkijahan ei ole koskaan ennen tehnyt mitään kokemuksia juuri tästä yhdistyksestä. Se kokemus, johonka puheenalainen väite pohjaa, ei kohdistu yksityisiin ilmiöihin, vaan erääseen sääntöön, jonka oletetaan pitävän paikkansa esilläolevassa tapauksessa niinkuin se pitää paikkansa muissa samankaltaisissa. Mutta ilmeistähän on samalla, että säännön paikkansa pitäväisyys myöskin tässä tapauksessa ei suinkaan ole mikään järjen vaatimus. Kemistimme ennakkoarvostelma ei siis suinkaan nojaa mihinkään loogilliseen perustaan, vaan sittenkin aivan samanlaiseen »tottumuksen» aiheuttamaan uskoon, että luonto kaikkialla on säännönmukainen, kuin kaikkein primitiivisimmät kausaaliarvostelmat.
Herää kuitenkin seuraava ajatus.
Sentapainen ilmiö kuin puheenalaisten homologisten sarjojen omituisuus, että niiden jäsenten fysikaaliset ominaisuudet tasaisesti muuttuvat samassa suhteessa kuin molekyylit suurenevat, epäilemättä perustuu määrättyyn, muuntelevien tekijäin kesken vallitsevaan kausaalisuhteeseen; puheenaolleessa tapauksessa epäilemättä molekyylien ko'on kasvaminen jollakin tavoin on syynä sarjojen jäsenten fysikaalisten ominaisuuksien tasaiseen muuttumiseen. Jos nyt tuntisimme tämän kausaalisuhteen laadun, niin silloinhan ei arvostelmamme, että esim. määrätyn yhdistyksen kiehumapiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, perustuisi pelkkään raakaan analogiaan, vaan—siltä näyttää—meillä olisi tosiaan loogillista perustetta väitteeseemme. Näyttää toisin sanoin siltä kuin ei kemisti, korotettuansa uuden yhdistyksen lämpömäärän 19 astetta edellisen yhdistyksen kiehumispistettä ylemmäs ja väittäessänsä, että uusi yhdistys nyt alkaa kiehua, esittäisi tässä kausaaliarvostelmaa, jonka ainoa peruste on, että luonnontapahtumisen säännönmukaisuus vaatii tällaiseen syyhyn tällaisen seurauksen, vaan kuin voisi hän myöskin sanoamiksitämä syy tuottaa tämän seurauksen. Näyttää siltä, kuin silloin tuntisimme syytä ja seurausta toisiinsa liittävän sisäisen siteen.
Tätä loogillisessa katsannossa mielenkiintoista tapausta sietää lähemmin tarkastaa.
Tosin on niin onnettomasti laita, ettei nykyajan kemialla liene aavistustakaan niiden kausaalisten tekijäin laadusta, joiden vaikutuksesta homologisissa sarjoissa fysikaaliset ominaisuudet kuvatulla tavalla esiintyvät molekyyliko'on funktioina—yhtävähän kuin epäorgaanisen kemian alalla voidaan ilmoittaa, mistä aineen äärimäisen rakenteen omituisuuksista johtuu, että alkuaineiden ominaisuudet ovat niiden atomipainojen säännönmukaisia »periodisia funktioita». Mutta suurenmoisen korvauksen tarjoaa tästä se orgaanisen kemian kaunis saavutus, joka on saanut ilmauksensa n.s. isometristen yhdistysten »struktuurikaavoissa» ja jossa kohtaamme juuri sentapaisen loogillisen tilanteen, jommoista tässä tavoittelemme.
Alkuaineiden »valensseilla» kuten tunnettua tarkoitetaan niiden atomien kykyä sitoa määrätty luku vetyatomeja taikka vastaava määrä muita atomeja, myöskin vertaisiansa: niinpä on happiatomilla 2 valenssia—kuten muistetaan, yhtyy veden syntyessä 2 tilavuusosaa vetyä yhteen tilavuusosaan happea—, hiiliatomilla 4 valenssia (yksinkertaisin hiilivety on CH4) j.n.e. Yhtyessään pyrkivät alkuaineet »kyllästämään» kaikki valenssinsa. Mutta tämä saattaa toisinaan tapahtua useammalla kuin yhdellä tavalla. N.s. isomerisilla yhdistyksillä on sama kemiallinen kokoomus, mutta siitä huolimatta erilaisia ominaisuuksia, minkä katsotaan johtuvan siitä, että atomit niiden molekyyleissä ovat eri tavalla ryhmittyneet. Yksinkertaisena esimerkkinä saattaa mainita sen tapauksen, jolloin yhdenarvoinen vety (H), kahdenarvoinen happi (O), kolmenarvoinen typpi (N) ja neljänarvoinen hiili (C) yhtyvät. Huomaa helposti, että ne saattavat useammalla tavalla yhtyä niin, että kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, esim. N=-C-O-H tai H-N=C=O (vaakasuorat viivat ilmaisevat kyllästettyjen valenssien lukumäärää). Tällä tavoin _Kekulé_n perustama »struktuurikemia» tuo kemialliseen ajatteluun stereometrisen näkökohdan, jolla on ollut verrattoman tärkeä käytännöllinenkin merkitys, sen avulla kun voidaan edeltäpäin sanoa, kuinka monta erilaista yhdistystä määrätty kokoomus tekee mahdolliseksi. Niin esim. hiilivetyä, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla olemassa muuta kuin yksi ainoa, kokoomus C2H6 sallii myöskin yhden ainoan yhtymistavan, C4H_{10} sensijaan kaksi j.n.e., jolloin molekyylien suuretessa isomeriamahdollisuudet nopeasti lisääntyvät tavalla, joka voidaan edeltäpäin laskea.
Tämäntapaisissa luonnontieteen saavutuksissa epäilemättä on toteutettuna jotakin eksaktisen tutkimuksen ihanteesta. Raa'an empirian, tosiseikkojen vilisevän monimuotoisuuden sijalle astuu ratsionaalinen systemi, joka tekee deduktiivisen menetelmän laajassa mitassa mahdolliseksi. On ikäänkuin tutkijalle olisi selvinnyt todellisuuden salattu struktuuri, sen oma intimi logiikka. Tutkijan ei enää tarvitse pitää mielessänsä sisäistä yhteyttä vailla olevain tosiseikkain kirjavaa massaa, riittää kuin hän tuntee eräitä konstantteja—tässä tapauksessa sen, että eri yhtymistavat ovat mahdolliset, kunhan vain valenssit tulevat kyllästetyiksi; näiden avulla hän vallitsee laajoja ilmiöpiirejä sekä teoriassa että käytännössä.
Myöhemmin tulee vielä olemaan aihetta palata tähän luonnontutkimuksen piirteeseen ja m.m. osoittaa, mitenkä kovin rajoitetussa mitassa nykyaikainen tiede vasta on voinut kehittää mainitunlaisia ratsionaalisia systemejä, mitenkä suuri vielä on toisistaan kokonaan erillisten maailmantekijäin lukumäärä ja mitenkä saavuttamattoman etäällä on se yhtenäinen »maailmankaava», josta luonnontapahtumisen kaikki eri muodot voitaisiin dedusoida. Tässä kohden tarkastamme vain sitä kysymystä, onkotällaisilla deduktiivista tietä kehitetyillä kausaaliarvostelmilla toisenlainen luonne kuin puhtaasti empiirisillä.
Useimmat nykyajan luonnontutkijat epäilemättä ovat taipuvaisia vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Onhan esim. sillä stereometrisellä argumentilla, jonka perusteella kemisti väittää, että ei voi olla enemmän kuin 2 sellaista isomeristä yhdistystä, joilla on kokoomus C4H_{10}, aivan samanlainen evidenssi kuin geometrisellä todistuksella! Pystyyhän kemisti sitovasti osoittamaan, että vain kahdessa tapauksessa kaikista niistä atomien ryhmityksistä, joita mainitut 4 hiili- ja 10 vetyatomia voivat muodostaa, kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, että siis vain kaksi ryhmitystä todellisuudessa on mahdollista! Tässä siis—siltä näyttää—väitetään todellisuudesta jotakinloogillisen välttämättömyyden perusteella. Ei pohjauduta enää pelkkään kokemukseen, ei pelkästään uskota luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen—niin totta kuin 2 × 2 = 4täytyytodellisuudesta ajatella määrätyllä tavalla.
Kuten näkyy, on ylläesitetty struktuurikemian tarjoama tapaus tarkastelunalaiselta puoleltaan samanlainen kuin kaikki ne tapaukset, jolloinmatematiikkaayleensä sovitetaan todellisuudenajatteluumme. Ja täytynee todellakin myöntää, että ne eivät _Hume_n puolelta ole saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Vasta _Kant_in tietokritiikissä kohtaamme tietoisesti asetettuna tuon laajakantoisen kysymyksen: kohoaako todellisuudenajattelumme korkeammalle varmuuden asteelle silloin kuin siihen sovelletaan matematiikkaa? Sisältävätkö tällaiset ajattelutulokset sitä loogillista välttämättömyyttä, mikä on matemaattiselle ajattelulle ominaista (johtuen sen analyyttisestä luonteesta)?
Ennenkuin ryhdyn antamaan vastausta tähän kysymykseen—yhä edelleenkin silmällä pitäen ylläkäsiteltyä erikoistapausta—, on syytä parilla sanalla kosketella kysymystä: mitä järjellistä sisältöä on arvostelmassa, että todellisuudessa jotakin on tai tapahtuu »välttämättömyydellä» eikä vaintosiasiallisesti?
Tähän kysymykseen antaa mielestäni oikean vastauksen esim.E.Becher, kun hän sanoo:
»Kysymme, onko todellisuudentuntemukseemme nähden mitään merkitystä sillä, jos nimitämme a:n ja b:n säännöllistä seurantoa paitsi poikkeuksettomaksi, vielä välttämättömäksikin, jos sanomme: b:n täytyy seurata a:ta, se ei voi muuta kuin seurata a:ta! Ilmeisesti emme tämän kautta saa todellisuudesta tietää sen enempää kuin milloin meille sanotaan, b seuraa aina ja kaikkialla a:ta. Mutta näin ollen on yksinkertaisempaa ja selvempää puhua poikkeuksettomasta eikä ehdottomasta taikka välttämättömästä säännöstä.
Minuun nähden toimivana henkilönä on tietenkin olemassa eroa, jos sanon: minä tulen aina toimimaan näin, taikka: minun täytyy välttämättömästi toimia näin, silläminäsaatankokeatämän täytymyksen pakon, välttämättömyyden. Mutta sanoessamme, että luonnossa b välttämättömyydellä seuraa a:ta, siirrämme tämän välttämättömyyden vieraaseen yhteyteen, tietämättä soveltuuko se sinne…
Paremmalla syyllä voidaan luonnonlakia eräässä toisessa mielessä nimittää välttämättömäksi. Kun todetusta laista johdetaan erikoisempi laki, täytyy minun tunnustaa jälkimäinen; se näyttää välttämättömältä sikäli kuin se on yleisemmän lain ja johtopäätöksen vaatima… Mutta tällöin me koemme tämän vaatimuksen eli välttämättömyyden. Samassa mielessä voidaan myöskin sanoa: b seuraa välttämättömyydellä a:ta, kun tämä johdetaan laista, poikkeuksettomasta säännöstä: koska a:ta aina seuraa b, täytyy niin välttämättömästi olla laita myöskin esilläolevassa määrätyssä tapauksessa. Tässäkinminäpäätellessäni koen tämän täytymyksen. Eikä käsitykseni luonnosta ole sen syvempi, jos sanon: b:ntäytyyseurata, kuin milloin sanon: b seuraa tässä tapauksessa, koska se seuraa aina.»[33]
Näin ollen näyttää siltä, ettätodellisuudessaei esiinny mitään eroa sen tapauksen välillä, jolloin sanomme, että jotakin tapahtuu välttämättömyydellä, ja sen jolloin vaan toteamme jotakin tosiasiallista. Muttasubjektiivisestihannämä tapaukset ainakin ovat erilaiset. Joskin siis kaikki tapahtuminen luonnossa olisi samanlaatuista, näyttää jäävän kiistämättömäksi, että me toisinaankäsitämmesen välttämättömäksi, että me toisinaan tajuamme seurausta syyhyn liittävän loogillisen siteen.
Epäilemättä on tämä kuitenkin harhaluulo, joka on selitettävissä siten, että ajatuskehittelymme pohjaperustan loogillinen luonne on jäänyt tarkastelematta. Myönnetään tietysti, että johtopäätöksellä ei voi olla sen suurempaa varmuusastetta kuin premisseillä. Väite, että saattaa olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla loogillisessa mielessä välttämätön eli apodiktinen, koska sen premissit—hiilen valenssit ja isomerian säännöt—ovat pelkästään tosiasiallisia eikä mitenkään välttämättömiä. Jos nämä premissit ehdottomasti pitävät paikkansa, niin johtopäätös on välttämättömästi pätevä. Mutta koska premissien pätevyys on ehdonalainen sillä tavoin kuin kaikki kokemustieto on ehdonalaista—se kun edellyttää luonnontapahtumisen säännönmukaisuuden—niin johtopäätös on samalla tavoin ehdonalainen.
Ehkä siis myönnetään, että ylläoleva väite yhtävähän kuin mikään muukaan kokemusarvostelma on apodiktinen. Mutta—sanotaan—siitä huolimatta mainitunlainen arvostelma poikkeaa tavallisista kokemusarvostelmista. Siinähän ei ainoastaan todeta määrätty oloseikka—että voi olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jonka kokoomus on CH4—vaan samalla ilmaistaan se »riittävä peruste», se sisäinen syy, joka tekee meille tämän oloseikan niin luonnolliseksi, itsestään selväksi. Me emme sitä ainoastaan totea, vaankäsitämmesen.
Tähän on sanottava seuraavaa. Me »käsitämme» puheenalaisen oloseikan, koska se—edellyttämällä eräät premissit—johtuu välttämättömyydellä eräistä avaruudenmielikuvamme sisäisistä suhteista. Mutta on otettava huomioon, mihinkä tämä välttämättömyys, tämä »riittävä peruste» kohdistuu. Me ryhmitämme—ajatuksissamme—viisi atomiamme kaikilla mahdollisilla eri tavoilla: me huomaamme ja voimme sitovasti osoittaa, että vain yksi tapaus tyydyttää eräitä vaatimuksia—että vain yhdessä tapauksessa »kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi»—, tämä pitää välttämättömästi paikkansa. Mutta millä perusteella voimme väittää, että tälläajatustuloksellaon jotakin merkitystä reaalisiin hiilivety-yhdistyksiin nähden? Ainoastaan sillä perusteella, että tähänastisen kokemuksen mukaan hiilellä on määrätyt valenssinsa ja että se yhtyessään vetyyn näyttää noudattavan eräitä sääntöjä. Koska me uskomme luonnon säännönmukaisuuteen, luotamme siihen, että se vastakin niitä noudattaa. Mutta mitäänloogillistasyytä, mitään »riittävää perustetta» siihen emme voi löytää. Ei suinkaan voida ehdottomalla varmuudella esim. väittää, että hiilen ja vedyn yhdistymisen mekanismi olisi jo nykyään kaikkia tekijöitänsä myöten tunnettu, se mahdollisuus ei suinkaan ole poissuljettu, että esim. jokin tällainen vähäpätöisyytensä vuoksi tähän saakka huomaamatta jäänyt tekijä jossakin yksityistapauksessa vaikuttaa sillä tavoin, että struktuurikemisti ennustuksissaan iskee harhaan. Tällainen mahdollisuus selvästi osoittaa, kuinka vähän aihetta meillä on puhua siitä, että loogillisessa suhteessa olisimme täydellisesti selvillä niistä edellytyksistä, joihin määrätty oloseikka todellisuudessa perustuu.
Yllä tarkasteltu stereokemian alalta lainattu esimerkki on siinä suhteessa erikoinen, että erittelyn alaisina olleiden kokemusarvostelmain näennäinen evidenssi perustui eräisiin geometrisiin välttämättömyyksiin. Kun luonnontutkimuksessa esiintyy tämäntapaisia arvostelmia, on tavallisempi tapaus se, että evidenssin perustana ovatluku-eikä geometriset suhteet. Kun esim. jonkun taivaankappaleen rata osoittaa säännöttömyyksiä, laskee tähtientutkija tunnettujen lakien nojalla, missä häiritsijän täytyy olla. Hänen arvostelmansa: »Sillä ja sillä kohdalla avaruudessa täytyy sen ja sen kokoisen taivaankappaleen olla», perustana ovat eräät lukusuhteet. Mutta mitään ehdotonta varmuutta siitä, että taivaankappaleet todellakin matemaattisen tarkasti noudattavat laskelman pohjana olevia lakeja, ei asian luonnosta johtuen voida saada. (On todellakin voitu kysyä, onko gravitatiolaki ehdottomasti pätevä.)
Kaikissa tällaisissa tapauksissa, jolloin kokemustieto, käyttäen hyväkseen matemaattista harkintaa, näennäisesti kohoaa korkeammalle varmuusasteelle, kohdistuu arvostelmain evidenssi itse asiassayksinomaanmatemaattiseen päättelyyn itsensä ja sen tuloksiin. Sensijaan se, että näillä tuloksilla on jotakin merkitystä todellisuudessa, on pelkkä »tosiasiallisuus», jonka ainoa »riittävä perusta» on se, että—»niin on tähänkin saakka ollut». Ja siinä tapauksessa, että kaikki maailmantapahtuminen olisi »selitetty», s.o. että olisi saavutettu yhtenäinen »maailmankaava», josta kaikki tapahtumisen muodot voitaisiin johtaa, olisi tämä ylimmäinen kaava itse pelkkä »tosiasiallisuus» emmekä voisi ilmaista mitään loogillista perustetta siihen, että juuri tämä kaava on ylin maailmanlaki. Sikäli kuin siis tieteellisen »selittämisen» päämääränä on keksiä se salattu »voima eli energia» taikka se »riittävä peruste», joka tekee välttämättömiksi juuri ne todellisuuden muodot, jotka me havaitsemme, ei tällaista päämäärää voida koskaan saavuttaa. Tässä merkityksessä on, kutenSchopenhauerhuomauttaa, yksinkertaisin mekaaninen ilmiö, kiven putoaminen yhtä »selittämätön» kuin esim. eläimen liike.[34] Mutta tieteellisellä selittämisellä ei voikaan olla mitään tällaista imaginääristä päämäärää, vaan sen ainoana pyrintönä on suurimmassa mahdollisessa määrässä yksinkertaistuttaa maailmankuvamme, mikä tapahtuu johtamalla ilmiöistä yhä yleisempiä lakeja ja koettamalla vähentää todellisuuden perustekijäin lukumäärää. Ja niin piankuin kaikkein yksinkertaisimpiin ilmiöihin tullaan, ei mikään »selittäminen» enää voi tulla kysymykseen; tutkimuksen ainoana tehtävänä voi silloin olla vain »kuvailu». Tätä tarkoitti fyysikkoKirchoff, kun hän aloitti Mekaniikkansa kuuluisalla määritelmällään, että mekaniikan tulee »täydellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata luonnossa esiintyvät liikkeet», s.o. »ainoastaan esittää, mitä ilmiöitä esiintyy», kokonaan syrjäyttämällä voima-käsitteen.[35]
Senkin jälkeen kuin näin olemme tarkastelleet monimutkaisempiakin kokemusarvostelmia, joissa empiirinen aines peittyy matemaattisen deduktion verhoon, täytyy meidän tunnustaa _Hume_n käsitys näiden arvostelmain luonteesta oikeaksi. Enin mihinkä ihmisjärki pystyy on suuremman yksinkertaisuuden aikaansaaminen maailmankuvassamme ja yksityisilmiöiden johtaminen yleisistä laeista ja syistä. Täydellinen luonnontutkimus jättää todellisuuden sanan metafyysillisessä merkityksessä yhtä »käsittämättömäksi» kuin ennenkin.
Samalla on kuitenkin huomautettava, että on psykologiselta kannalta erinomaisen käsitettävää, kun tiedemiehet pitävät tieteittensä äärimäisiä perusteita välttämättöminä. Sillä vaikka onkin virheellistä väittää niillä olevanloogillistavälttämättömyyttä, on niillä tiedemiehen kannalta kuitenkin niinsanoaksemme käytännöllinen välttämättömyys. Samoinkuin tutkijalla hänen astuessaan uuteen ilmiöpiiriin kausaliteettiprinsiippi on välttämättömänä opastajana, jota ilman hän ei pääsisi askeltakaan eteenpäin, samoin työn edistyessä saavutetut yleiset lait itse puolestaan muuttuvat välttämättömiksi johtotähdiksi, kun käydään käsiksi yhä uusiin ilmiöryhmiin.Ehkävoidaan näin ollen loogilliseltakin kannalta hyväksyä sellainen käsitys, joka nimittää »ajatusvälttämättömyydeksi» esim. sentapaista arvostelmaa, että kaikki todellisuudessa esiintyvät aineelliset yhdistykset voidaan muodostaa suhteellisen harvoista hajaantumattomista alkuaineista, kunhan vain pysytään tietoisena siitä, että tämä »loogillinen vaatimus» sata vuotta sitten ei vielä ollut edes kokemusseikka, että siis sanoja »ajatusvälttämättömyys» ja »logiikka» tässä on käytetty erikoisessa laajemmassa merkityksessä[36]—joka edellyttää tähänastisen kokemuksen ehdottoman pätevyyden. Mutta juuri tällainen »ajatusvälttämättömyys» tutkijan jokapäiväisessä työssä juuri tuleekin kysymykseen.
* * * * *
3. Fyysillisen kokemuksen alalla siis syy ja seuraus ovat »erillisiä ja irrallisia», »disjecta membra», joista tiedämme vain että ne poikkeuksetta seuraavat toisiaan—välittömästikö vaiko yhden tai useamman välijäsenen kautta, siitä emme voi mitään ehdottomasti varmaa sanoa, koska seuraus saattaa olla syyn funktio siinäkin tapauksessa, että yksi tai useampia välijäseniä eroittaa ne toisistaan.
Onko »psyykillisellä kausaliteetilla», sielunelämässä esiintyvällä syyn ja vaikutuksen seuraannolla tämä sama omituinen luonne?
Humekoetti yksityiskohtaisesti osoittaa, että me sielunelämässä yhtä vähän kuin ulkoisessa havainnossa vaarinotamme mitään sisäistä sidettä syyn ja seurauksen välillä. Sanotaan, että me tahdossamme koemme sellaisen »voiman», josta vaikutus seuraa välttämättömyydellä. Mutta kuinka on siinä tapauksessa ymmärrettävissä, että meillä ei ole mitään käsitystä niistä välineistä, joiden kautta tahto aikaansaa tämän erinomaisen tuloksen? Miksi voimme liikuttaa toisia ruumiimme elimiä, esim. kieltä ja sormea, mutta ei toisia, esim. sydäntä ja maksaa? Ihminen, jonka käsi tai jalka äkkiä on lamaantunut, oppii vasta kokemuksesta, että hänen »tahtonsa» ja sen »voima» tässä tapauksessa ovatkin voimattomat. On ilmeistä, että tietoisuus tämän »voiman» vaikutuskyvystä aina perustuu kokemukseen.[37]
Mutta huolimatta _Hume_n selkeistä todisteluista, että me sielullisellakin alalla vastaseuraustenperusteella voimme päätellä vaikuttamista esiintyneen—mitä ulkoisiin tahdontoimintoihin tulee, on nykyinen psykologia silmäänpistävällä tavalla osoittanut _Hume_n olleen oikeassa, opettaessaan, että ponnistuksen tunteen välittävät tajuntamme tunto- eikä liikehermot, että me siis olemme tietoisia ponnistuksestavasta senjälkeen kuin vaikutus jo on tapahtunut—, tästä huolimatta on _Hume_n jälkeenkin yhä uudelleen esiintynyt sellainen väite, että tahdontoiminnassa ilmenee meille erikoinen laji kausaliteettia, että me siinä tajuamme vaikuttamista jollakin tavoin välittömästi, »intuitiivisesti», eikä vasta seurausten eli vaikutusten perusteella, kuten ulkoisessa havainnossa. Riippumatta siitä seuraako tahdontoiminnasta mitään vaikutuksia vai ei, koemme muka tässä itsessään vaikuttamista. Senvuoksi, niin väitetään, on tahto enemmän kuin pelkkä poikkeukseton »antecedenssi», se on vaikuttava syy, juuri siinä merkityksessä, jonkaHumetahtoi kieltää. Tahdontoiminnassa olisi siis tarjolla tapaus, »jolloin emme ainoastaan tiedä, että tämä tai tuo päätös säännöllisesti seuraa tätä tai tuota määrättyä miellesarjaa; vaan aivan välittömästi havaitsemme että se, mitä tajunnassa olemme kokeneet, tekee juuri tämän päätöksen synnyn oikeutetuksi. Kausaalisuhde on tässäitsessään selvä, eikä ainoastaan, kuten kaikkialla muualla, vaintosiasiallinenseuraamussuhde.»[38]
Puheenalainen käsitys tahdontoiminnasta on itse asiassa spekulatiiviselle psykologialle tunnusmerkillinen, ja loogikkojen kritiikistä huolimatta[39] se on tässä leirissä pysynyt voimassa meidän päiviimme saakka. Viimeksi sitä on pontevimmin edustanutTh. Lippsja hänen oppilaansa (Pfändery.m.). Näiden edustamassa muodossa tuo oppi sisältää, että tahdontoiminnassa havaitaan erikoinen »tajunnanelementti», jota ei enää voida yksinkertaisempiin tekijöihin eritellä, puhdas »pyrkimyksen» (»Streben») elämys, jossa »minä» kokee itsensä vaikuttavana voimana.
Ei nyt olisi syytä puuttua tähän oppiin, joka empiirisen sielutieteen valossa esiintyy metafyysillisten ennakkoluulojen tuotteena ja johon näin ollen ei voida kokemussyillä vaikuttaa, ellei toisaalta voitaisi esittää vallan musertavilta näyttäviä dialektisiä perusteita tällaista käsitystä vastaan ja ellei toisaalta tämä spekulatiivisen psykologian pääkäsite olisi eräsvitalistisenajattelun tärkeimmistä perusteista.
Täytyy näet kysyä: Onko tuo puhdas »pyrkimys», tuo ehdottoman »itsetoiminnan» eli »aktiivisuuden» elämys _tunteen_omainen tila? Sitä se ei voi olla, sillä mikääntunneei voi sisältäätietoa; »pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys taas sisältää määritelmän mukaisesti apriorista tietoa siitä, että tahdollamme on kyky aikaansaada vaikutuksia; mehän tässä elämyksessä, niin väitetään, koemme vaikuttamista, havaitsemme siis määrätyn oloseikan. Joko siis »pyrkimys» on vain määrätynlainen tunnetila, jolloin se ei sisällä mitään tietoa vaikuttamisesta, taikka se sisältää tällaista tietoa— ja silloin täytyy kysyä: mihinkä tämä tieto perustuu? Se ei voi perustua mihinkään muuhun kuin kokemukseen, sillä »vaikuttaminen», joka on olemassa ja joka koetaan ennenkuin se on aiheuttanut mitään muutoksia, on tarkalleen sama kuin »vaikuttamattomuus». Ennenkuin »minä» ryhtyy vaikuttamaan, saattaa se ainoastaan tietää, että se siihen kohta ryhtyy, mutta onko se todellakin vaikuttanut, sen se saattaa havaita vain niistä muutoksista, joita sen »vaikuttaminen» on aiheuttanut.
Ei nähdäkseni ole ensinkään vaikeata ymmärtää, millä tavoin puheenalainen käsite on kehittynyt. On kiistämätöntä, että me toimiessammejossakinmerkityksessä tajuamme olevamme »aktiivisia». Jos nyt lähdetään spekulatiivisen psykologian tavoin puhtaasti käsitteellistä tietä selvittelemään, missä tämä »aktiivisuus» piilee, johdutaan kulkemaan seuraavantapaisia ajatusteitä: Kuollut luontokappale, esim. toimiva kone, ei ole »aktiivinen», siinä tapahtuu vain passiivisia liikuntoja. Mitä täytyy tällaisiin »passiivisiin» liikuntoihin tulla lisäksi, jotta esiintyisi »aktiivisuutta». Ei näytä riittävän, että elottoman koneen sijalle astuu »psyykillinen mekanismi», jossa mielikuvat herättävät toisia mielikuvia tai tunteita tai lihasliikkeitä: onhan kaikki tämä pohjaltaan samaa laatua kuin ulkoinen tapahtuminen eli »passiivista» liikuntoa. Ei, »aktiiviseksi» saattaa toiminnan tehdä vasta erikoinen »aktiivisuuden» elämys!
Parempaa todistusta puheenalaisen spekulatiivisen käsitteen epäilyttävästä luonteesta kuin viittaus sen ilmaiseman ominaisuudenabsoluuttisuuteenei tarvita. »Pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys onehdotontatoimintaa, on toiminnan käsite »puhtaaksi viljeltynä». Mutta todellisuudessa ei esiinny mitään absoluuttisia, vaan ainoastaan relatiivisia ominaisuuksia.[40]
Tahdonkausaliteetin todellisen analyysin täytyy luonnollisesti tapahtua konkreettisen itsehavainnon perusteella. Ei saa spekulatiivisten ajattelijain yleisen tavan mukaisesti ensin sovittaa todellisuuteen määrättyä käsitettä ja sitten tätä käsitettä erittelemällä lausua todellisuudesta arvostelmia. Puheenalaisessa tapauksessa tosin tuottaa empiiriselle analyysille tavattomia vaikeuksia se, että, kuten uusin sielutiede on osoittanut, tahdontoiminnat samoinkuin monet muut mutkikkaammat elämyskompleksit usein ovat erinomaisen vaikeasti eriteltävissä, ilmenevät n.s:na »Bewusstseinslagen» ja »Bewusstheiten». Tästä huolimatta saattaa kuitenkin pohjaan saakka tunkeutuva tutkimus todeta, että puheenalainen tajunnantoiminta on kausaalisesti vaikuttavien tekijäin kutoutuma, jossa ei ilmene mitään yleisestä psykofysiologisesta tapahtumisesta periaatteessa poikkeavaa. Se seikka, että tämä kutoutuma usein on mahdoton fenomenologisesti analysoida, ei anna mitään aihetta julistaa sitä erikoiseksi »tahdonelementiksi»— saisimme uusia »tajunnanelementtejä» lukemattomia, jos niin menettelisimme.[41] Tahdon toiminnan kokeellisen erittelyn tuloksista ansaitsee mainitsemista varsinkin toteamus, että ainakin toisinaan tahdonratkaisuun sisältyy tietoisuus yksilön itsemääräämiskyvystä, mutta tämä tietoisuus itse ei vaikuta mitään muuta kuin että se reprodusoi sen huomion keskityksen, joka tunnettujen psykofysiologisten lakien (ehkäisyjen ja ratautumisten) perusteella vahvistaa toisia ja heikentää toisia tajunnassa vaikuttavia tendenssejä.[42]
Myöskään se sielunelämän piirre, että—kuten jo yksinkertaisimmassa tahallisessa liikkeessä on laita—syyn ja seurauksen välillä on ajatuksellinen yhtäpitäväisyys, ei anna aihetta asettaa psyykillistä kausaliteettia mihinkään erikoisasemaan. Sillä—pysyäksemme mainitussa yksinkertaisimmassa tapauksessa—eihän päämäärän mielikuvaspesifisen sisältönsäkautta vaikuta mitään; johanLotzeterävästi osoitti, ettei ajatuksilla itsessään ole »vähäisintäkään massoja liikuttavaa tai ylipäänsä mitenkään vaikuttavaa voimaa»[43]; sellaista ne saavat yksinomaan senkautta että ne ovat punoutuneina määrättyyn mekanismiin—psykofyysillisen parallelismin kannalta sanoisimme, että niitä »vastaa» määrätty hermokiihoitus. Ajatuksilla ei toisin sanoen ole mitään vaikutuskykyä sisältönsä, vaansen aseman perusteella, mikä niillä on psykofysiologisessa mekanismissa.Ylevin ja voimakkain ajatus saattaa reprodusoida vähäpätöisimmän, jos nämä kaksi ovat keskushermostossa ketjuuntuneet. Se seikka, että terveellä sielunelämällä ylipäätänsä on »järjellinen» juoksu, että ajattelussa ja tahdontoiminnassa tulosloogillisestieikä vain kausaalisesti vastaa edellytyksiään, ei itsessään tee tätä tapahtumismuotoa erikoiseksi, sillä puheenalainen »järjellisyys» ei ole mikään vaikuttava tekijä, vaan päämäärä, joka erikoisten ja mutkikkaiden mekanismien kautta terveessä sielunelämässä tavallisesti saavutetaan. (Tämä tärkeä kohta, jossa ensi kerran tutkielmamme kuluessa tapaamme vaikeantarkoituksenmukaisuus-problemin, tulee aivan pian yksityiskohtaisemman käsittelyn alaiseksi.)