— Tuon heti paikalla.
Ester poistui. Mutta mennessään tunkeutui huokaus esille:
— Juoko tuo toinenkin!
Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pöydällä.
— Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen.
— Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa pohjaan.
Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois — ja äänettömin askelin katosi Ester omaan huoneeseensa.
Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen nyökäyttäen päätään.
— Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.
Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään.Rikberg lähti ulos omille hommilleen.
— Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä.Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis.— Hm — — — hm — — jospa minäkin olisin sellainen!
Mutta Arnoldia alkoi vaivata ikävät ajatukset. Hän joi lasinsa pohjaan.
Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli. Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti Ester:
— Tuollaisen tulee miehen olla!
Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.
Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester. Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.
Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut. Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas rattailta ja saattoi sisälle.
Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat. Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.
— Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja maanviljelystä.
Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen silmänsä paloivat.
— Mitä se olisi? hän kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.
Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.
— Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen, selitti Rikberg.
— Eikö sitä voi jättää huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti.
— Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa.Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?
— No, kyllä minä, kyllä minä, sopersi Arnold ja heittäytyi sohvalle.
Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän keskeytti:
— Entäs sitten … ja mitä sitten…?
Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin huoneesta.
Seuraavana päivänä, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg jälleen ja kyseli isännältään tosi asioita. Arnold ei vielä havainnut renkinsä eilistä menettelyä.
Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin ikkunaverho hiukan, ja sininen silmäpari loisti verhon ja ikkunapielen välissä.
9.
Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yhä useammin ja useammin hän viipyi kaupungissa tai pitäjällä tuttaviensa parissa. Hän oli alkanut kaihtia Rikbergiä, sillä hän häpesi elämäänsä ja heikkouksiaan. Vaimostaan hän ei juuri muutoin välittänyt kuin juovuspäissään.
Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia hänen käytöksestään. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa isäntäänsä vastaan tämän kotiin tullessa, oli hän keksinyt sopivan keinon, jonka avulla ehkäisi Arnoldin tuhotyöt. Niistä oli ennen kaikkea Ester, mutta myöskin Arnold itse hänelle sangen kiitollinen. Esterkin oli koettanut löytää jonkun neuvon hillitäksensä miestään rajupäällä ollessa. Mutta ne eivät auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan tämän antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia, silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut.
Voimaton oli Ester miestään vastaan. Selvillä päin oli Arnold aina myöntänyt vaimonsa olevan täysin oikeassa, vieläpä pyytänytkin, ettei tämä ikinä sallisi moista häväistystä — mutta asia ei parantunut.
Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sitä kuin omaansa isännän hyödyksi. Usein hän Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa kysellen hänen mielipidettään talon asioissa. Ne olivat kasvattavia hetkiä, sillä Esterillä ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin ruuanlaittoon kuuluvat pikkutehtävät.
— Mitä pidätte miehestäni? kysyi Ester kerran Rikbergiltä heidän keskustellessaan Esterin huoneessa.
Tämä katsoi kummastuneena kysyjään ja sanoi sitten miettien:
— Pitääkö minun vastata suoraan ajatukseni vai saanko kierrellä?
— Toivoisin teidän aina puhuvan suoraan ajatuksenne.
— Tahdon sen tehdä, mutta yhdellä ehdolla.
— Ja millä?
— Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enkä sanojeni tähden saisi itselleni ikävyyksiä.
— Olkaa siitä varma.
— Hyvä, sitte sanon. Pidän miestänne sydämmensä puolesta mitä paraimpana ihmisenä, mutta käytöksensä puolesta hän on raukka.
Ester käänsi katseensa alas. Hän mietti jotain. Sitte vastasi:
— Niin hän onkin. Te olette oikeassa.
— Hyväsydämisillä ihmisillä on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia, selitti Rikberg vaatimattomasti.
Ester oli kauvan aikaa vaiti. Hän mietti itsekseen, mistä tuo mies oli oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon käytöksen ja saanut niin luontevat kasvonpiirteet? Ja hän oli vain tavallinen pehtori, työnorja?
— Kuulkaa, mistä te olette kotoisin? kysyi Ester epäröiden ja katsoen ikkunasta ulos.
— Pohjanmaalta. Olen köyhän torpan poika.
— Oletteko te käynyt koulua ehkä? tiedusteli Ester.
— Olen käynyt neljä luokkaa lyseota; mutta minut erotettiin sitten.
— Eroitettiin? kysyi Ester hätäisesti. Mitä varten teidät eroitettiin?
Rikberg rykäsi, kohensi vartaloaan ja vastasi:
— Löin uskonnonopettajaani korvalle. Se oli rikos.
— Te löitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekö? huudahti Ester innokkaana ja kohottautui seisalleen.
— Niin. Olin silloin vielä lapsi.
— Mutta mistä syystä te sen teitte?
— Ihan vähäpätöinen syy. Hän sanoi minulle, että valehtelin, vaikka minä puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lisäsi hetkisen kuluttua: hän nimittäin olisi tahtonut, että olisin valehdellut.
— Vai niin, sanoi Ester. Mutta kuinka te olette tullut pehtoriksi?
— Koulun jälkeen olin kolme vuotta kirjanpitäjänä eräällä maatilalla ja sitten menin maanviljelyskouluun. Sitä tietä on ratani jatkunut, ja nyt olen pehtorina teillä.
— Vai niin, sanoi Ester painavasti ja jäi istumaan mietteisiinsä. Mutta hetkisen kuluttua hän kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne; saisitte niitä valita meidän kirjakaapista.
— Kiitoksia. Olen teille kiitollinen, jos niitä saan.
Ja he menivät kirjakaapille kirjoja etsimään. Ester avasi laatikot, kaapin ovet selkiselälleen. Kun hän kurotti yläkaapin avaimeen, kohosi povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellyttävän kierroksen säärien ympäri. Rikberg huomasi hänet niin kauniiksi. Sääli tahtoi juurtua hänen sydämeensä, mutta hän haihdutti sen ja rupesi selailemaan kirjoja.
— Luetteko te ruotsia? kysyi Ester.
— Kyllä minä ymmärrän jotenkin hyvin sitä kieltä, vaikka olen unohtanut paljon. Äidinkieleni oli ruotsi.
— Vai niin. Niin oli minunkin, virkkoi Ester ihmetellen.
Rikberg valitsi kirjastosta itselleen Heinen runokokoelman.
— Te siis luette saksaakin? puhui Ester.
— Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa jotenkuten.
Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin siltapalkin rakoon.
Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin. Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen poika. Ja Ester itse — hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar, ja tuo toinen, hän oli — pehtori.
Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei, ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei saanut tapahtua.
Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.
Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.
Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa. Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin kirjallisuutta.
Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä. Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli, kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä. Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean kartanon herran.
Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle sivulle: "Leise wehen, meine Lieder…", hän luki. Ja kyyneleet silmissä hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina toisti:
— "Leise wehen, meine Lieder."
Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.
— Minä olen niin sanomattoman onneton, hän huudahti.
— Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella? Tekisin sen mitä mieluimmin.
— En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. — Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää myöskin sananne!
Rikberg tarttui hänen käteensä.
— Sen teen, hyvä rouva, hän vastasi.
— Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te annatte sen minulle anteeksi.
Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.
10.
Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti sitä seurata.
Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä häämeydellä huonetta.
Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti pysyttäytyä valveilla.
Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi ankarana:
— Ester, oletko valveilla?
— Olen, vastasi voimakas ääni.
— Päästä sisälle.
— En.
Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.
— Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan huoneeseensa.
Tulet hän sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa päässä. Se tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein hän tahtoi ottaa kirveensä, avasi laatikon — kirves oli poissa.
Raivostus oli täydellinen. Kuin tiikeri, ketteränä ja silmät palaen hän puhaltautui keittiön läpi sänkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli kiinni. Hänen nyrkkinsä ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten hän vetäsi nyrkkinsä pois, sillä se oli pimeässä sattunut peiliraamien särmään. Keittiöstä hän löysi ison halon.
Kun Ester kuuli miehensä kiihkeät askeleet taaskin salin puolelta ovea lähenevän ja ensimäisen halon sysäyksen oveen sattuvan, hän huudahti:
— Verner, älä säre ovea, minä avaan sen!
Keittiön puoleisen oven hän ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereillä ja Rikberg seisoi keittiön keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa keskustellen. Ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut eikä tapahtuisi. Ester rauhoittui. Hän meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg näki hänen valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepeästi lattialla.
Oli kuulunut toinen ja kolmas jysäys.
— Älä riko ovea, minä avaan sen, puhui Ester kiihkeänä, mutta pelkäämättä.
— Avaa pian! kiljahti Arnold.
Ester väänsi kiireesti avaimen ympäri juosten heti nopeasti vastakkaiselle ovelle. Hän asettui selin keittiöön. Arnold veti voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna hän hyppäsi sänkykamarin lattian yli. Ester seisoi jäykkänä ja levollisena katsoen vainoojaansa. Mutta ihan viime silmänräpäyksessä, kun halko oli Esterin pään yläpuolella pudotakseen ja antaakseen hänelle tuhoisan iskun, katosi Ester kynnykseltä ja kaksi voimakasta kättä kohosi iskua vastaan ottamaan.
Rikberg oli Esterin takaa tarttunut hänen vyötäisiinsä ja siirtänyt hänet kuin pikku lapsen taaksensa, jääden itse iskettäväksi. Mutta lyönti oli jo heikko, sillä Arnold oli tahtonut lyödä vain vaimoansa. Rikberg otti halon ja välinpitämättömänä heitti sen lattialle.
— Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?
Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen. Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.
Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla. Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä — ja hän nautti siitä.
Mutta sitte Rikberg lähetti noutamaan lääkäriä.
Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin. Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus niistä kysyttiin, hän vain naurahti — ja siihen sai tyytyä.
Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä — kohtaus oli ohimenevää, säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.
— Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä, kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä häpeäkään. Työni on kunniallista.
— Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli, kun isästä tuli puhe.
Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi, jatkoi hän keveästi naurahtaen:
— Kyllä se on totta!
— Enhän epäilekään, vastasi Rikberg keveämmin.
— Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut onnellista.
— Minä tiedän, vastasi Rikberg osaaottavasti.
— Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on jäänyt toteutumatta…
Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi vaivata Esteriä.
— Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.
Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja selitti innokkaana:
— Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti — ja hän rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin — sanokaa toki, eivätkö ne ole kauniita, eivätkö ole…?
— Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti riemuiten.
Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja huuliaan vasten.
— Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. — Ne ovat niin sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet — ette edes tekään.
Rikberg yhä hymyillen katsoi innostunutta Esteriä.
— Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä kauniimmat, jos olisivat päällä…
— Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa — ja sen päälle ne kerran vielä pannaan.
Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.
— Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti normaalin — mutta mieheni ei —.
Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni. Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen kahvikannun käteensä:
— Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin?
— Olkaa hyvä, kaatakaa minulle kanssa.
— Niin mielelläni, vastasi Rikberg painolla.
He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella äänellä:
— Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan, tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.
Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut mitään, jatkoi Ester:
— En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona — ja halukkaimmin tahtoisin hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni, sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi — ja mihin ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia — ja tämä asia ei enää muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin puolista sopua ja rakkautta riittää.
Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.
— Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.
— Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle joskus arvostelunne.
— Minä kiitän teitä, rouva Ester, tästä suuresta luottamuksesta.
— Toivon, etten olisi tarvinnut teidän suhteenne erehtyä.
— Minä vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui.
11.
On sydäntalvi. Ester tiesi tulevansa äidiksi. Yhä useammin ja useammin hän vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mitään unohtunut, vaikka aikaa ajan täyttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta.
Arnoldin elämä oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli hän aina juopunut. Rikberg pani hänet siivosti nukkumaan kuin lapsen, välittämättä hänen puheistaan juovuspäissä.
— Herra nimismies, oli Rikberg aina sanonut, puhutaan huomenna.
— Miksei nyt? Olenko juovuksissa mielestänne?
— Eihän sitäkään, mutta muuten väsynyt.
Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana päivänä hän selvittyään anteeksi pyydellen kaihti kaikkia — ja katosi jälleen entisille retkilleen. Ester ei ollut häntä saanut puhutella moneen kuukauteen, vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo päässyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selvänä pakeni Arnold aina Esteriä.
Eräänä iltana keski talven aikaan kuului tieltä kovaa kulkusen kilinää. Valkaman pihaan porhalti puolikymmentä hevosta, pysähtyivät rappujen eteen — ja iloisia ihmisiä alkoi tulvata päärakennuksen eteiseen. Sänkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehiä, melkein puoleksi kumpiakin, olivat hyvällä tuulella.
Arnold antoi käskyn riisua hevoset ja viedä talliin. Kohta syttyivät kaikki kynttilät ja lamput Valkaman huoneissa, kohta höyrysivät kuumat pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pöydillä. Mutta sänkykamarin ovi oli vieläkin lukossa.
Ovelle kuului hiljaista naputusta.
— Ester! kuului Arnoldin ääni.
Ester avasi oven. Hänen miehensä oli juovuksissa, mutta näytti tyyneltä.
— Mitä tahdot? kysyi Ester varmasti.
— Tule tervehtimään vieraita, sanoi Arnold.
— Mielelläni, vastasi Ester ja seurasi miestään saliin.
Siellä oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali sekä naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia. Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siellä Irmakin. Hänet esiteltäessä sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen:
— Tässä on tuleva vaimoni, kun sinä minut jätät.
— Sepä on hyvä, vastasi Ester ihan luonnollisella äänellä. Näytti kuinArnoldin sanat olisivat lieventäneet hänen olemustaan.
Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen jäykkyyden, eikä häntä enää naurattanut. Mutta Ester vähän aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi itsensä tarpeettomaksi ja kenenkään näkemättä poistui ja lukitsi oven.
Arnold joi kiihkeästi. Irma istui hänen polvillaan. Arnold toivoi, että Ester olisi sen nähnyt ja hän uskoi, että Ester sen näkikin. Mutta miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia — ja hän joi vieläkin kiihkeämmin.
Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi säästää häntä uudesta häpeästä.
Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä auttamassa.
— Mitä te täällä roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold hänelle.
— Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.
— Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä helvettiin koko talosta — ja vielä tänä yönä.
— Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhuiRikberg.
— Minulla ei ole teille mitään asiaa, senkin mötys, ähkyi Arnold.
Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold. Heidän hevosensakin oli viimeisenä.
Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät — ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.
— Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.
Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko yön.
* * * * *
Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin luo.
He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen vuoteensa vierestä.
Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä — ja sitte vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.
Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoiEsteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.
— Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani. Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä nyt sanotuksi.
Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.
— Ei vielä, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi.
— Ehkä on parasta, sanoi Ester raskaasti.
Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin luokseen.
— Jospa Arnold — Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin aikoihin — nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren salaisuuteni.
— Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasiRikberg.
— Kuule Ensio — he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei muiden kuullen — kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.
— Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.
— Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan epävarmana.
— Kyllä minä tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana.
— Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.
— Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan, niin kaikki käy hyvin.
— En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa itseäni — ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.
— Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään mahda.
— Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo täysikasvaneenakin samaan suuntaan.
— Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin, millainen siemen, sellainen itu.
— Arnoldissa on perinnöllisyyden esimerkki elävänä silmäimme edessä.
— Niinkö?
— Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.
— Vai oli hänen isänsäkin…
— Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.
— Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoiRikberg iloisesti.
— Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka sitä jotkut yrittävät.
— Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta kauniiden silmien katselemisesta ja hyvän sydämen kosketuksista, sanoi Rikberg ja nousi paikaltaan. Lähetä sana, jos jotain tarvitset. Nyt menen työhön.
Hän poistui. Ester katsoi iloisin mielin hänen jälkeensä.
— Jospa olisin jo täältä poissa, hän hymähti.
12.
Arnold oli maannut sängyssä lähes kuukauden. Ester oli usein pyytänyt keskustelua hänen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen heikkouttaan. Enimmäkseen hän tahtoi olla yksin.
Esteriä pelotti. Jos Arnold huomaisi hänen tilansa ennen kuin hän sen oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat huomanneet ja kuiskailivat siitä salavihkaa, vieläpä levittivät pahoja huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eivät siitä välittäneet. Heillä oli selvittämättömiä asioita ainoastaan Arnoldin kanssa.
Konjakki annokset oli Arnoldilta vähennetty melkoisen pieniksi. Mutta kun hän oikein pyytämällä pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta lisäämättä, mutta vain hiukan.
Eräänä päivänä pyysi Arnold, että Ester jättäisi hänet, hän tahtoi nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun hän oli mennyt, nousi Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan hän sai siinä odotella, mutta vihdoin hän alkoi viittoa kädellään ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin naama ikkunaan. Arnold puhui hänelle venttiilin reiästä:
— Tule huoneeseeni, ettei kukaan sinua huomaa.
Pian oli Arvi sisällä, ovensuussa seisomassa. Arnold meni hänen luokseen.
— Kenen palvelia sinä olet?
— Hyh. Herra nimismiehenhän minä, vastasi Arvi ihmetellen.
— Ketä sinun tulee totella.
— Tottahan tok' isäntääni.
— No niin. Kun tulee pimeän hämärä, valjasta hevonen ja vie se koivukujan päähän. Mutta tee se niin, ettei sitä kukaan huomaa, puhui Arnold puoliääneen.
— Kyllä, kyllä.
— Näytäpäs taitosi!
— Kyllä.
Ja Arvi poistui. Arnold meni vuoteeseensa, kutsui Esterin ja pyysi ruokaa.
— En saanutkaan unta oikein, vaikka niin väsyttää. Tuntuu nälältä, hän lopetti selityksensä.
Ester laittoi hänelle mitä parasta. Arnold söi oikein miehen tavalla.
— Kohta tästä pääsen ylöskin — ja sitten on meillä aikaa keskustella.Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui ArnoldEsterille, joka korjaili ruokia.
— Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas lääkäri, ehkä hän antaa sinulle luvan liikkuakin.
— Jopa tässä alkaa aika pitkäksi käydäkin.
Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisessä olevan matkaturkkinsa hän antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienempään kävelyturkkiin. Varmuuden vuoksi hän pukeuduttuaan vielä heittäytyi sänkyyn, peittäen pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta kukaan ei häntä häirinnyt.
Pian tuli pimeä. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos. Valtamaantiellä odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsensä hyvin vällyihin ja hoihkasi:
— Hei poika, annappa pyyhkiä kaupunkiin. Näytäpä minulle, vieläkö heponi osaa "polskata."
Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka äsken makasi sängyssäänValkaman kartanon kamarissa. Hän hyräili, lauleli ja vihelteli, vieläpäArvin kanssa leikkiäkin lasketteli.
Keli oli hyvä, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon lähes kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyllä vaahtosi, mutta kylläpähän se siitä lakkasi. Arnold komensi sen viemään tupaan. Se piti pestä vedellä ja saippualla ja kuivata hyvin sekä vasta sitten antaa sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, hän tahtoi, että sitä myöskin hoidettaisiin hyvin.
Hotellissa olivat herrat jo hyvällä tuulella. Riemastuen he Arnoldin vastaan ottivat. Irma rähähti nauruun Arnoldin nähdessään.
— Siinä se on kavaljeeri! hän sanoi. Et tiedä miten ikävä minun yksin oli teiltä tulla.
— Kyllä oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Sehän seValkaman isäntä taitaa ollakin, ilkkui pormestari.
Arnold ei virkkanut aluksi mitään koko asiasta, mutta sitte, kun oli juopunut, pyysi hän anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen näyttää. Irma taaskin suostui häneen yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä hän enää kaukaan aikaan ollut hävennyt herroja Irmaa hyväillessään.
Seuraavana aamuna hän lähti hotellista kertoen menevänsä Helsinkiin ja käskien hevosensa lähettämään kotiinsa. Hän otti ajurin ja ajoi rautatien asemalle.
* * * * *
Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri hälyValkaman kartanossa.
Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sitä Arnoldillekin. Kynttilä kädessä hän hiipi pimeän eteisen läpi ja avasi Arnoldin huoneen oven. Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui.
— Verner, oletko täällä? hän huudahti.
Ei kuulunut vastausta.
— Sano toki, sano! pyysi Ester.
Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä vuodetta. Se oli tyhjä. Eikä koko huoneessa näkynyt ketään. Lähemmin tarkastettuaan hän havaitsi ikkunan olevan auki ja kylmän viiman puhaltavan siitä suoraan sisälle. Ikkunan alla lumihangessa näkyi jälkiä.
Siitä oli hänen miehensä mennyt.
Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni hän talliin. Arnoldin ajohevosen paikka oli tyhjä — ja Arvikin oli poissa.
— Mihin hän on mennyt? kysyi Ester Rikbergiltä kun he asiasta keskustelivat.
— Sitä on vaikea päättää. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkylään, naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta että hän meni kaupunkiin, vastasi Rikberg.
— Pitäisi mennä etsimään.
— Ei se sovellu. Hänhän on järjissään oleva mies, eikä häntä ainakaan kotinsa ulkopuolella sovi holhota.
— Mutta kun minä poloinen en saanut hänelle kertoa asiaani — ja se tuntuu minusta ikävältä. En voi täältä lähteä ennen kuin olen hänen kanssaan asiani selvittänyt.
— Eikä ole tarpeellistakaan, lohdutti Rikberg.
— Jäätkö luokseni tänä iltana? kysyi Ester hiljaa.
— Jään, jos tahdot, vastasi Rikberg hellästi.
— Etkö sinä sitten tahdo? kysyi Ester edelleen ujosti.
Rikberg katsoi häneen hellästi ja vastasi:
— Kun asiat nyt ovat näin kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun tahdostasi.
— Mutta muuten sinäkin ilmaisisit tahtosi?
— Niin!
Ester lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen, katsoi häntä lempeästi silmiin ja sanoi:
— Luonnollisesti meidän niissä asioissa on alistuttava toistemme tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla.
— Ja senhän teemmekin mielellämme, vastasi Rikberg.
13.
Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.
Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut mitään tekemistä.
"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.
Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."
Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet — ja enemmänkin — tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan, sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi. Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies — ja moni pahoitteli, että nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.
Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän hyvästä sadosta — ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin lähtevään kirjeeseen.
— Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.
— Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku kurkussa.
— Eipähän siinä maailmaa auta syyttäminen, vika on veressä.
* * * * *
Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen — koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja vähän kuin sekaisin.
Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan vaikka mihin.
Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:
— Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.
— Mutta minähän sanoin jo kirjeessäni, että minun on pakko muuttaa.
— Missä kirjeessä?
Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.
Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi, irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.
Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.
— Nyt päästät minut kai mielelläsi? sanoi Ester melkein ylpeästi.
— Ei, sitä en tahtoisi.
— Et tahtoisi? huudahti Ester hämmästyneenä.
— Vaikeahan sinun on nyt lähteä, kun olet tuollaisessa tilassa. MuttaRikberg kyllä voi mennä matkoihinsa.
— Minä seuraan Rikbergiä, mihin ikinä hän meneekin!
Arnoldin kasvoilla vaani pirullinen iva.
— Olet tainnut jo kauvan häntä seurata.
— Sen jälkeen, kun kieltäydyin sinua palvelemasta. Ja se on totta.
— No enhän sitä epäilekään. Voitte jäädä molemmat.
— Emme voi.
— Mutta jos minä nyt kauniisti pyydän, niin ette nyt sentään minua heti jätä.
Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias, vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille valuivat vedet silmiin.
— Kohtahan minä kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold.
Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi jäämään.
Ester sai pitää entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat omat asiansa erityisemmin järjestää.
— Minusta on niin kauhean vaikeaa jäädä tänne, valitti EsterRikbergille.
— Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä kyllä tulen puolestani toimeen.
— Minä koetan kärsivällisesti, ehkä kaikki käy hyvin.
Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi hän kummankin heidän kättään.
— Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena jättäisi, hän sanoi.
Ei kumpikaan heistä huomannut omituista välähdystä hänen silmissään.
Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti hänestä huolta, oli yöt päivät hänen kanssaan. Arnold ei päässyt itse sänkyyn eikä sängystä pois, niin pahoin oli halvaus hänet runnellut.
Elämä Valkaman kartanossa jälleen oli siirtänyt suuntaa, mutta päivät vierähtelivät entisellään. Palvelijat liikkuivat työssään kuten ennenkin, mutta hiljaisempina ikään kuin painostavan tunteen vallassa. Isäntäänsä he näkivät ainoastaan silloin, kun tämä kannettiin tuolissa lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengittämään.
Ester ei pitänyt itseään enää emäntänä, vaan ainoastaan hoitajattarena.Kylillä hänestä kuiskailtiin mustia juttuja.
14.
Esterin pikku vaatteet olivat käytännössä. Lapsi oli syntynyt vähän ennen juhannusta ja jo saman päivän iltana isä ja äiti hänet yhdessä ristivät "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta äidin ja isän mielestä oli itku kuin taivaallista musiikkia.
— Näethän, isä Ensio, että se on terve, sanoi Ester poikaansa hänelle näyttäen.
— Terve sen täytyy olla, vastasi isä nauraen.
Joku aika syntymäpäivän jälkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta katsomaan. Hän kulki lyyhystäen keittiön kautta. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, kun hän lasta katseli ja huomasi äidin suloisen silmäyksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkemään. Hänen kävi niin sääliksi Arnoldin kohtalo, ettei hän voinut nähdä häntä nyt, kun ilo suurimmillaan pulppuili hänen sielussaan.
Ennen poistumistaan antoi Arnold Esterille kukkaron.
— Pane tuon sisältö pankkiin poikasi varalta, hän sanoi. Ester otti vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sitä ottamattakaan olla. Kun Arnold kiersi keittiön kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg häntä vastaan. Arnold vastasi jäykästi hänen tervehdykseensä — ja kun Rikberg oli mennyt pari askelta hänen ohitsensa, katsahti hän hänen jälkeensä kirous huulilla.
Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta, sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.
Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä teki heille kummallekin — ja varsinkin Esterille — kovin surullisen vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia, niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle. Muuten hänestä ei ollut vastusta.
Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein itkukurkussa:
— Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte lähteä?
Rikbergin täytyi myöntää, että hän oli tehnyt vain hyvää.
— No mitä varten sitte? kysyi Arnold.
Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan jäämään.
— Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän pitää päätöksemme.
— Olkoon niin, vastasi Rikberg.
Ja niin he jäivät talveksi.
Arnold oli päättänyt myydä metsänsä. Sitä varten oli se tarkastettu moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkomääriä aamusta iltaan, sillä puolikymmentä ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut kaupasta.
Eräs ostaja Helsingistä oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold ei tahtonut vielä kaupasta lopullisesti päättää.
— Kyllä minä lähetän sitte miehen Helsinkiin kauppaa päättämään, jos kerran kauppaan suostun.
Ja niin se jäi päättämättä. Ja näytti kuin Arnold olisi unohtanut koko jutun. Mutta eipäs.
Joulukuu oli käsissä. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyynärän paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen lämpömittari osotti kovimpina pakkaspäivinä aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat myöskin kovat pohjatuulet.
Eräänä pakkaspäivän aamuna kutsutti Arnold Rikbergin luokseen.
— Teidän pitäisi lähteä nyt Helsinkiin minun asioilleni, sanoi Arnold.
Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti isäntäänsä ja täyttänyt empimättä kaikki hänen toivomuksensa, kun hän vain määrätessään oli selvillä päin. Ja nytkin hän vastasi kohteliaasti:
— Kyllä, kyllä minä lähden. Mitä siellä olisi tehtävää?
— Tuoda rahoja sataviisikymmentä tuhatta. Nyt myyn metsäni. Ostaja on luvannut käteismaksun.
Rikberg kuunteli hänen puhettaan tarkoin. Arnold jatkoi:
— Voitte lähteä tänä iltana siksi aikaiseen, että ehditte kaupunkiin yöksi ja junaan aamulla.
— Minä lähden aamuyöstä täältä. En minä unesta niin kovin paljon välitä.
— Tehkää kuten tahdotte. Muita asioita siellä on myöskin toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, käykää ne iltapäivällä täältä hakemassa.
— Kyllä! vastasi Rikberg ja poistui.
Hän ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmiä, kun ne hänen jälkeensä tähystelivät.
Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eihän sille mitään voinut.
— Kauvanko siellä viivyt? hän kysyi.
— Se riippuu kokonaan siitä, miten paljon asioita saan, sillä kuuluu olevan muitakin, eikä vain metsäkauppa.
Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi hän ainakin viikon perillä viipyvänsä.
Aamuyöstä hän ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen hänen jälkeensä. Kartano oli kokonaan varjojen peittämä, kirkkaita tähtiä loimusi taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse.
Joulu läheni, kiirettä oli kaikkialla.
Viime aikoina oli Arnold usein pyytänyt luokseen pikku Teppoa, sillä hän ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sieltä pois. Aina oli Tepon mukana jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi.
— Ai, kuinka se nimismies tästä lapsesta pitää, ihmetteli hoitajatar.
— Sehän on hauskaa, sanoi Ester huokaisten.
Oli neljäs päivä Rikbergin lähdettyä. Arnold tahtoi tavata Esteriä. Tämä meni uteliaana ja peläten Arnoldin huoneeseen.
— Nyt ehkä pyydän sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehkä se on viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan täyttää, sanoi Arnold.
— Mikä se olisi?
— Joulu on niin lähellä, enkä minä itse mihinkään kykene, lähde sinä jouluostoksille kaupunkiin.
— Minäkö? Kuinka minä? kysyi Ester hätäisesti.
— Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, hänellä on hyvä hoitaja, joten kylläkin muutamaksi tunniksi voit kodin jättää.
— Kyllä se tuntuu hiukan uskalletulta.
— Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa ajassa tuo takaisin. Perillä pari kolme tuntia, siis yhteensä noin kuusi seitsemän tuntia. Aamulla yhdeksän tienoissa lähdet, iltapäivällä kolmen neljän aikaan ole kotona.
Ester neuvotteli lapsenhoitajattaren kanssa.
— Eihän Tepolla mikä hätä ole, kun se jo tuttiakin syö, lohdutteli hoitajatar.
Ja niin päätti Ester suostua Arnoldin pyyntöön. Hän lähti seuraavana aamuna kello yhdeksän. Hänellä oli Arnoldin oma tulinen orhi edessään — ja se kyllä pian kaupungin välin taivalti.
Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamupäivä oli kirkkaimmillaan. Arnold tarkasti lämpömittaria, se osotti 36 alle nollan. Hän hymyili tämän huomion tehdessään. Sitte hän lähetti oman hoitajattarensa pyykin pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita. Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyökkipiika sai myöskin jonkun tärkeän tehtävän.
Valkaman kartanon koko päärakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku Teppo ja tämän hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti sauvaansa nojaten. Hän näytti miettivältä. Viimein hän avasi piironkinsa alimman laatikon, kaivoi sieltä esille pari villavaate kappaletta, pani ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiöön.
Siellä ei ollut ketään. Hän meni Esterin kamariin. Siellä istui hoitajatar Tepon vuoteen vieressä.
— Miten pienokainen jaksaa? kysyi Arnold huolettomasti.
— Kiitos kysymästä, hyvä herra, se voi vallan mainiosti, vastasi hoitajatar.
Arnold läheni pikku vuodetta. Lapsi nukkui rauhallisesti.
— Sepä nukkuu suloisesti, puhui Arnold.
— Ei siitä lapsesta suuria vastuksia ole.
— Mutta, sanoi Arnold, tekisittekö minulle pienen palveluksen?
— Kyllä, kyllä, hyvä herra!
— Kun jäivät pyykistä pois nämä vaatteet, ne olisi vietävä pesutupaan.
Pesutupa oli rannalla, vähän vasemmalla kesäisestä veneen nostopaikasta.Sinne oli runsaasti puolikilometriä matkaa.
— Pianhan minä ne sinne vien, antakaa vain tänne.
— Kyllä minä lasta katson sillaikaa, sanoi Arnold.
— No sitte ei hätää mitään.
Arnold istuutui pikku vuoteen viereen, hoitajatar lähti asialle.
Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni hänen jälkeensä, kohosi hän paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut kylmillä koko talven. Sitä ei oltu kertaakaan lämmitetty, sillä sitä ei kukaan tarvinnut.
Tavattoman ketterästi Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylmään saliin. Lapsi heräsi ja alkoi itkeä.
Arnold laski lapsen varovasti kylmälle lattialle, avasi kapalot ja paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti hän pienokaista ympäri lattiaa ja jätti sen viimein mahalleen itkemään. Arnold lyyhysti takaisin, sulki salin oven ja meni keittiöön. Hänellä oli kello kädessä, ikkunasta hän vielä varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin hoitajatar palaisi.
Lapsi oli itkenyt kylmällä lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se itki.
Kun vihdoin hoitajatar palasi, oli Arnold lapsen kapaloita aukovinaan.
— Pienokainen heräsi, ehkä nuo kapalot sitä ahdistavat. Olen sentähden avannut ne, selitti Arnold.
Mutta hoitajatar pelästyi ja alkoi lasta hyssyttää rauhallisemmaksi.
Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi kamarissaan ryyppiä.
— Nyt on aika juoda, hän hymähti.
Rakennuksen toisesta päästä kuului Arnoldin korviin voimakasta ja valittavaa lapsen itkua. Mutta tämä ei siitä välittänyt.
15.
Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar ei uskaltanut hänelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki epäilykset siltä taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat aiheettomat. Eikä hoitajatarkaan uskonut Arnoldin hänen poissa ollessaan mitään vehkeilleen.
Koko yön valvoi Ester silmäänsä ummistamatta pienokaisen vuoteen vieressä, vaikkapa hän olikin sangen väsynyt kaupunkimatkansa jälkeen.
Lääkärikin hankittiin seuraavana päivänä lasta katsomaan. Se selitti taudin tulleen vilustumisesta.
— Mutta missä hän olisi vilustunut? kysyi Ester hermostuneesti.
— Lapset tarvitsevat niin vähän. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta voi niille aikaan saada taudin, selitti lääkäri.
Ester koetti saliin johtavaa ovea. Se oli kiinni kuten ainakin.
— En voi ymmärtää, sanoi Ester, miten hän olisi vilustunut.
Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta enää lääkärin apuun luottaa.
Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.
Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:
— Vihdoinkin Ensio tulee.
Mutta hän ei tullutkaan.
Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt, mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella. Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta hänen läheisyydestään.
Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin? Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan kyselyn perästä kuului vastaus:
— Viekää hänet Ension tykö.
Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.
Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta. Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti sängyssään.
Iltayöstä Ester heräsi. Hän istui sängyssään ja tuijotti eteensä, sitten hyppäsi hän ylös ja alkoi etsiä ympäri huonetta jotain. Hoitajatar, joka makasi sohvalla samassa huoneessa, hämmästyi herätessään.
— Mihin te olette hänet vieneet? Sanokaa!
— Rouvahan käski hänet viedä Rikbergin kamariin.
— Mitä? Onko Ensio kotona?
— Ei.
— Miksi veitte?
— Lapsen ruumis…
— Kuollut, kuollut…
Sen enempää päälleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen, avojaloin, ainoastaan valkoiset päällään. Kun toiset ehtivät hänen jälkeensä pihalle, tuli hän lapsen ruumis sylissä takaisin.