The Project Gutenberg eBook ofValkea huvilaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkea huvilaNovelliAuthor: Maila TalvioRelease date: December 20, 2024 [eBook #74952]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1920Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA HUVILA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkea huvilaNovelliAuthor: Maila TalvioRelease date: December 20, 2024 [eBook #74952]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1920Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkea huvila
Novelli
Author: Maila Talvio
Author: Maila Talvio
Release date: December 20, 2024 [eBook #74952]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1920
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA HUVILA ***
language: Finnish
Novelli
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Eräänä ihanana kevätiltana tapahtui se rautatieonnettomuus, joka pariksi päiväksi antoi sanomalehdistölle aihetta laajoihin artikkeleihin ja sittemmin viranomaisille tutkintoihin useiden kuukausien aikana. Järkytetyin mielin lukivat kansalaiset pitkin maata kuvauksia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kätensä tai jalkansa, tai tykkänään henkensä. Parin päivän aikana oli asianomaisen pienen maaseutuaseman nimi kaikkien huulilla, jopa toistettiin uhrienkin nimiä. Ne olivat tuntematonta väkeä, työmiehenvaimoja, joku vaihdemies sekä eräs leskirouva ja hänen kuusitoistavuotias tyttärensä. Viimemainituista puhuttiin enimmän senvuoksi, että he, ollen samaa perhettä, herättivät enimmän sääliä. Äiti, Maria, kolmekymmentäkuusi-vuotias, kuoli asemahuoneella ennenkuin lääkäri ehti paikalle, tytär, Saima, oli niin vaikeasti ruhjoutunut, ettei hänen henkiinjäämisestään saattanut olla paljon toivoa. Syystä huusi yleisö kuohuissaan viranomaisten huolimattomuutta ja leväperäisyyttä.
Surullisen näköistä oli onnettomuusyönä todella ollut sillä pienellä asemalla, jonka nimeä yleisö seuraavina päivinä toisteli. Särkyneen vaunun ympärillä makasivat avuttomina ihmisten vaatteet, eväät, kopat ja jäähyväiskukkaset. Ja siellä oli myöskin verta ja silpoutuneita jäseniä. Joku utelias paikkakunnan tyttölapsi oli ollut pyörtymäisillään, kun sattui kompastumaan jalkaan, joka oli linkoutunut pitkät matkat kiskojen taakse. Jalassa oli siisti maalaiskenkä ja harmaa villasukka. Kauheaa se oli! Ne onnettomuusuhrit, jotka pääsivät liikkeelle, huusivat julki hätänsä, hajaantuivat nukkuviin asuntoihin ja vastaanottivat siellä kanssaihmisten säälin ja virvoituksen. Vaikeammin haavoittuneet makasivat asemahuoneen pienissä suojissa, voihkien ja valittaen. Eihän täällä ollut edes lääkäriä, ei mitään valmista rautatieonnettomuuksia varten. Kuolleet olivat vaiti — hekin olivat vielä elävien mukana, nimittäin se rouva, jonka nuoren tyttären ukko Trast oli asettanut pöydälle muun paikan puutteessa, ja se vaihdemies, jonka kuiskailtiin olevan syypään onnettomuuteen. Vaiti oli myöskin kuolleen rouvan tytär: hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa, ja ukko Trast, eläkettä nauttiva vaihdemies ja vanhin junavirkailija näillä mailla, arveli itsekseen, että olisikin parasta, jos hän seuraisi äitiänsä eikä enää palaisi tähän pahaan elämään. Niin kaunis lapsi hän oli, olisipa suonut hänen pääsevän pois ennenkuin maailma ehti häntä tahria. Ukko Trast oli jo käyttänyt trasselit, joita hän iänikuisesta tottumuksesta aina piti taskussaan, asemahuoneen pyyhinliinat ja mitä ikinä liinavaatetta löysi, hiljentääkseen peloittavaa verenvuotoa. Tyttö oli jo valkoinen niinkuin tuomien kukkatertut, jotka riippuivat alas räystään yli. Paras oli lapsen kuolla, paras. Ukko Trast oli nähnyt paljon, mutta nyt hän nieli kyyneliä. Hyvän aikaa hän sai liikkua yksikseen siinä keskellä hävitystä — kenenkäpä olisi tehnyt siihen mieli! Makasiinimies kiroili kanniskellessaan tavaroita onnettomuuspaikalta korjuuseen ja herrat soittelivat konttorissa telefonia.
Vihdoin tuli siihen sitten paikkakunnan naisia, ja yrittihän joku heistä ruveta panemaan vesikääreitäkin. Mutta heissä ei sattunut olemaan sellaisia, joiden luonto olisi kärsinyt nähdä näin pahoja verihaavoja ja niin säälittiin ja valiteltiin ja päätettiin lopuksi odottaa tohtoria.
Yksi haavoittuneista huusi lakkaamatta, kysellen huutojensa välissä lapsiaan. Hänelle sanottiin, että ne ovat hyvässä turvassa, kaikki terveinä ja vahingoittumattomina. Silloin rupesi sairas haromaan päätään, voihkimaan ja puhuttelemaan miestään, joka ei ollut täällä. Hetken perästä hän taas kyseli lapsia. Paikkakunnan naiset tahtoivat hautoa hänen päätään kylmällä vedellä, mutta hän työnsi kovakouraisesti kaikki auttavat kädet luotaan. Hänessä ei näkynyt mitään vikaa, mutta hän ei päässyt pystyyn ja vakuutti, että hänen selkärankansa on katkennut. Köyhille aina tapahtui onnettomuus, sellaista oli maailman meno — rikkaat hienoissa rautatievaunuissa säästyivät nytkin. Ja vielä puhuttiin Jumalasta!
Sairaan huudot kajahtelivat läpitunkevina yöhön, joka lemusi nuoria yrttejä ja kukannuppuja.
— Minä kuolen… menkää hakemaan lapsia… ai jäi! Menkää hakemaan… Ei parempaa sijaa… lattialla köyhä kuolee… Selkä on poikki… Rikkaitten vaunuissa ei taittunut yksikään selkä, sellaista se on oikeus. Janne auta, kyllä minä niin monet askeleet olen ottanut puolestasi… Eikös nyt ole tohtoria… Minä kuolen… Oiii… voiii!
Vaimo hänen vierellään äänteli toiseen nuottiin:
— Älkää… älkää… mitä se siitä paranee… Kyllä tässä on kärsimistä muillakin… Vertako mahtanee olla tuolla jalkapäässä, kun tuntuu niin märältä… Sinne menee kyllä lanka sinne koululle, jos niinkuin koettaisi soittaa, että tulisivat vielä katsomaan… Ei, en minä ole koululta, mutta ne tietävät minun kotini. Älkää, hyvä ihminen, huutako, ei se siitä parane… Mikähän minussakin oikein on poikki ja puhki. Kuolema tästä tulee… Kuinkas kaukana se on täältä pappi…?
Paikkakunnan naiset tarttuivat kiinni tilaisuuteen ja riensivät joukolla konttoriin soittamaan rovastille. Ukko Trast seisoi yksinään nuoren tytön ääressä, hihat käärittyinä kuin teurastajalla, ja ajoi vaatetta kuolevan jalkapäähän, mistä hiljalleen valui verta alas pöydän syrjiä.
Keskellä voihkinaa, jossa molempien äskenmainittujen vaimojen äänet vuorottelivat pitkinä puheluina, vaikeni tyttö ja ainoastaan heikkojen veriaaltojen kulku hänen kasvoillaan osoitti, että hän oli hengissä.
Sattui niin, että ukko Trastin oma tytär oli sairastunut tällaisena kesäyönä, samanikäisenä kuin tämä lapsi, vaikka kauan sitten. Ukko Trast muisteli noita menneitä ja jo unohtuneita öitä ja tämä sairas oli ensi hetkestä joutunut hänen mielessään toiseen asemaan kuin nuo muut. Hänen ajatuksensa ottivat yht’äkkiä, ties mistä syystä, uuden suunnan, hän sanoi Jumalalle, että lapsi tarvitaan maailmassa ja että Jumala ei ottaisi häntä pois.
— Sinä otit Elli vainajan… Mutta silloin oli enemmän hyviä ihmisiä. Nyt on paljaita pahoja. Jätä tämä. Sinulla on siellä valoa ylenpalttisesti. Syytät sitten, että maailma on pimeä, kun otat kaikki hyvät pois.
Ensin hän itsekseen ajatteli, mutta lopulta hän jo puhui. Miehenä, joka luki läpi raamattuaan kolmattakymmenettä kolmatta kertaa, seurusteli hän Herransa kanssa kuin toverin kanssa ikään, lähestyen häntä luottavasti ja avonaisesti.
— No, Isä meidän, joka olet taivaassa, tarvitaanhan maailmassa hyvyyttäkin eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja.
Ikäänkuin Jumala olisi vastannut hänen yksinpuheluunsa, avasi kuoleva yht’äkkiä silmänsä ja ne loistivat niinkuin valkoinen helmiäinen kaikkien niiden köyhien, verentahrimien repaleiden keskeltä, joissa tyttö makasi.
— No niin, arvasinhan minä sen, puhkesi vanha vaihdemies puhumaan. — No, no, no… tohtorille on soitettu, tohtori tulee… Kyllä, kyllä, kyllä kaikki käy hyvin.
Tytön sinertävän valkoiselta otsalta puhkesi esiin hiki, alkaen valua alas ohimoja. Ukko hääri hänen ympärillään, lohdutteli, peitteli, kävi akkunassa, taittoi tuomenkukkia, viskasi ne samassa pois, palasi ja jäi vihdoin hihallaan pyyhkimään omaa otsaansa, jolta hiki valui virtana yli kasvojen.
Muut sairaat voihkivat ja huusivat. Tämä vaikeni. Olisi ollut helpompaa kuulla valitusta kuin katsella tuota mykkää tuskaa.
Äännähtikö lapsi?
— Mitä? Sanoitteko jotain?
Ukko Trast laski kätensä olkapäälle, jota peitti kostea, siniraitainen kesäpuku. Tyttö lausui selvästi kysymyksen, jonka hän nähtävästi oli tehnyt jo äsken. Hän lausui kuivalla, karhealla äänellä:
— Ovatko… ovatko… — minun molemmat jalkani poikki?
Ja kysyjän silmät katsoivat vanhan miehen kiihtyneihin kasvoihin niin hellittämättä, että hiki yhä uusina suihkuina tunki esiin vanhuksen otsalta. Jalatko poikki? Eivät suinkaan ne poikki olleet… Saattoi tuntua siltä, mutta eivät suinkaan ne sentään olleet poikki…
— Kyllä ne ovat poikki, sanoi tyttö liikkumattomin huulin. — Ovatkohan molemmat? Onko minun äitini kuollut? Hänellä on musta hame… pitkät hopeakäädyt… harmaa sadetakki… Onko hän kuollut?… Sanokaa vain… Missä hän on? Minä tahtoisin nähdä hänet. Ettekö voi vähän kääntää minua…
Sinä hetkenä, jolloin ukko Trast kohotti häntä harteista, sammuivat silmät. Joko henki meni? Tuskako lapsen tappoi? Vai oliko hän huoneen kulmassa nähnyt ruumiin, jonka yllä oli harmaa sadetakki? Vanha mies puhui hänelle hätääntyneenä, harmitteli tohtorin viipymistä ja löi uudelleen ja uudelleen pään poikki toivolta, joka kaikkien tosiasiain uhallakin yritti vakuuttaa, että tyttö elää ja jää eloon. Trast seisoi taasen ikkunassa ja silpoi nuorta tuomenoksaa, kun hän yht'äkkiä voihkinan keskeltä eroitti tytön äänen.
— Mitä… mitä sanotte? Niin, tiesinhän minä: kyllä te paranette!
— Me olemme… nyt… sitten… kaikki kuolleet, kuului luonnottomana äänenä kuolevilta huulilta.
— Kaikkiko?… Eikö teitä ole sisaruksia kotona…?
— Isä… äiti… minä… kaikki olemme kuolleet. Muita ei ole…Kaikki… kuolleet.
Kyynel, joka vieri tytön poskea alas, oli kuin hyvästijättö elämälle. Se raivasi raskaana tiensä läpi hikipisaroiden, jotka kauttaaltaan olivat kostuttaneet tytön kasvot.
Vanhus tunsi oman elämänsä lahjan tuiki ansaitsemattomaksi tällä hetkellä. Hän ei jaksanut katsoa tuon nuoren ihmisen lähtöä. Ja taas seisoi hän ikkunassa, pyyhkien kyyneliään, huojutellen päätään ja hirvittävällä levottomuudella tuntien ytimissään ristiriidan kuoleman hävityksen ja heräävän luonnon elonhuuman välillä.
Salo helähteli ikäänkuin kevät yhtäkkiä olisi muuttanut sen ainoaksi kanteleeksi, jonka kielet ulottuvat idästä länteen asti. Aamun rusotuksen mukana olivat linnut heränneet ja kukunta, raksutus, vihellys ja onnellinen piipatus täyttivät maailman taivaan ääriä myöten. Maa hengitti autuaana ilmoille nuoren vihantansa lemua, ylhäällä selkeni selkenemistään yön hämärästä sini ja joku pieni punertava pilvi astui esiin kuin airut, joka helmassaan kantaa ruusuja siroitellakseen niillä valtiaansa tien, valtiaansa, joka voitollisena tekee tuloaan. Aurinko lähestyi lähestymistään. Idän taivas syttyi nopeasti ja kukkulat, vuorenharjat, laaksot ja notkot alhaalla vaihtelivat yhtä nopeasti väriä, valoja ja varjoja. Keltaiset kukat vesiojien varsilla ja tuomipuiden valkoiset tertut, nämä ensimäiset maan yrteistä, jotka täällä olivat ehtineet kukkaan, tuntuivat puhella hymistävän jotakin hyvää, iloista asiaa hyönteisille, jotka unisina pyrähtivät ylös onnelliseen päivään.
— Näin köyhä kuolee… Koko elämänsä on raatanut… Kyllä tohtoreille maksetaan kalliit palkat… mutta ei missään heitä ole…
— Oi… voi… Eikö täällä ole ketään joka auttaa…
— Minun selkäni… aijai!… Herra Jeesus…
— Tässähän oli äsken ihmisiä… minne he menivät… Vettä…! Eikö ole vesipisaraa…?
Naiset saapuivat pian kaikki ja ilmoittivat, että rovasti lupasi heti panna hevosen valjaisiin. Myöskin ruustinna oli luvannut tulla ja tuoda mukaansa pitäjän diakonissan, tohtorin taas täytyy heti olla täällä, tunti sitten jo häntä dresiinalla oli lähdetty tuomaan.
Hetkiseksi taukosi voihkina ja kevään huuma tulvi sisään ikkunasta, jota vanha vaihdemies piteli auki. Kevään voitollinen mielialako lieneekin vaikuttanut, että hän mielessään taasen asetti nuoren tytön parantuvien lukuun ja taasen rakensi hänen tulevaisuuttaan. Entä jos ottaisi hänet yksinäiseen mökkiinsä? Tyttö oli ehtinyt sanoa, ettei hänellä ollut ketään omaisia. Päivänsäde oli tämä tyttö. Mutta jos hänen jalkansa todella ovat poikki? No niin, onhan pitäjässä hyviä ihmisiä ja rikkaita ihmisiä, joilla on varaa palkata hoitaja. Niinkuin maisterin herrasväkikin. Lapsettomat ovat lisäksi maisteri Kannisto ja hänen rouvansa.
Pitäjän lohduttavat naiset kertoivat sairaille, että vielä muuan neitikin oli lähtenyt tohtorin mukana, joku, joka ymmärsi haavojen hoitoa. Hän oli kai sairaanhoitajatar.
Hetken kuuntelivat sairaat, sitten alkoi voihkiminen taasen.
— Oi voi, täällähän on ruumiita elävien joukossa, parkaisi äkkiä joku, joka oli jaksanut kääntyä katselemaan ympärilleen. — Eikö nyt niitä kanneta pois? Emme vielä kaikki ole kuolleita. Eroittakaa toki elävät kuolleista.
Ukko Trast kuuli yhtäkkiä radalta tutun äänen, loi katseen pöydälle, minne oli asettanut holhokkinsa, ja kiiruhti ulos. Hän odotti asemapäällikön kanssa laiturilla, kun dresiina pysähtyi, otti tohtorin laukun ja piti huolen siitä, että tohtori ensinnä tuli sen haavoittuneen luo, joka oli hänen sydäntään lähinnä.
Hyvä oli, että tohtori oli sallinut erään pelastusarmeijalaisen dresiinassa seurata itseään onnettomuuspaikalle. Tämä pelastusarmeijanainen oli onnettomuuden tapahduttua heti neuvokkaasti ryhtynyt keräämään rahoja onnellisempien kanssamatkustajien kesken eteenpäin jatkavassa junassa, ja saatuaan pienen säästölaatikkonsa täpötäyteen tarjoutunut palaamaan haavoittuneiden luo. Hän avusti äänettömänä ja jäntevänä lääkäriä eikä säikkynyt sitä kauhistuttavaa näkyä, joka karkoitti useimmat paikkakuntalaiset huoneesta. Naisten piti suorastaan istuutua portaille, sillä he olivat pyörtymäisillään. Pelastusarmeijalainen nukutti haavoittuneen ja ukko Trast avusti tohtoria. Siinä ei ollut aikaa puheiden pitoon, tuskinpa ajattelemiseenkaan. Sekä ukko Trast että pelastusarmeijalainen tiesivät, mistä ihminen saa voimia kestämään, kun niitä tarvitaan eivätkä ihmetelleet, että pysyivät pystyssä ja saattoivat toimia. Hiki valui vanhan miehen otsalta, mutta laiha armeijatar toimi huulet kokoon puristettuina, tyynenä ja hiljaisena.
Runsas tunti oli kulunut, kun nuori Saima Aalto lepäsi paareilla asemahuoneen edustalla, ympärillään utelias kansanjoukko ja takanaan valittavat ja voihkivat onnettomuustoverit. Tiedettiin jo hänen ja hänen äitinsä nimi ja ihmiset, jotka aamuyöstä olivat lähteneet liikkeelle vuoteistaan, toistivat toistamistaan näitä ja muita nimiä.
Tyttönen oli kuin kuollut. Ääneti katselivat jurot sydänmaan miehet hänen viatonta kauneuttaan ja heidän vaimonsa ja sisarensa itkivät, tukahuttaen kyyneleet esiliinaansa, kuin omaista. Joku kirkonkylän neitonen kuiskasi ystävättärelleen, että täytyy nopeasti harjoittaa kuoro hautajaisia varten, ja postinhoitajatar toi kimpullisen tuomenkukkia ja laski ne haavoittuneen rinnalle, ikäänkuin hän jo olisi ollut vainaja. Kaikki silmät välttivät näiden paarien jalkapuolta ja kaikkia silmiä veti tämä sama jalkapää puoleensa sillä vetovoimalla, jolla kauhu vaikuttaa. Kaikki tiesivät, että tuon kauniin ihmislapsen molemmat jalat heti polven alapuolelta juuri olivat sahatut poikki. Onni olisi hänelle saada kuolla — mitäpä sellaisesta elämästä!
Ainoastaan vanha Trast hääräsi ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä iloinen ja valoisa nuori elämä, jota hänen oli suotu jollakin tavalla edistää. Hän oli käynyt telefonoimassa ja tuli nyt tarmoa höyryten ja hymy huulilla alas portaita, työntäen ihmisiä syrjään paarien ympäriltä.
— Maisterille me mennään, Lepolaan, sanoi hän. — Sinne vain, sinne. Sainhan minä rouvan telefoniin ja selvitin asian. Eivät tietäneet onnettomuudestakaan mitään, sentähden kestikin ennenkuin tulin puhuneeksi kaikki juurta jaksain. Panihan hän vastaan, tietenkin. »Ei Trast tuo häntä tänne… minä kiellän sen… Trast on jo lähettänyt niin monta ihmistä meidän niskoillemme.» Kyllä, kyllä rouva niin puhui, mutta sinne me sentään mennään. Kyllä hänellä siellä tilaa on. Ja heiliä on varaa. Voivat tilata hoitajattaren, ja tilaavatkin. Ei Trast antaisi lasta pois, jos Trastilla vain olisi varoja. Mutta ne laupeudensisaret ovat kallista väkeä. No, kuka tarttuu toiseen päähän?
Ukko laski jo kätensä pääpuoleen paareja ja nyökkäsi vastapäätä seisovaan miesjoukkoon. Silloin nousi naisten puolelta melu. Postinhoitajatar otti tuomenoksat maasta, jonne ukko Trast ohi astuessaan oli ne pudottanut ja puhkesi kiihkeästi puhumaan:
— Vai sinne te kiskoisitte tuon kuolevan raukan, te julma ihminen. Ei ikimaailmassa. Ylös sellaista mäkeä! Ja sellaisten ihmisten luo. Jollei hän nyt jo ole kuollut ja jollei hän kuole matkalla, niin siellä hän varmasti kuolee. En olisi uskonut teistä, Trast, että olette niin sydämetön!
— Vai sydämetön, hymähti ukko ja nyökäytti miesten puolelle, kädet yhä kiinni paarien käsipuissa.
— Sehän on kuin hautaholvi tai perunakuoppa tai mikä muu pimeä luola hyvänsä…
— Tuo kaunis valkea huvila! keskeytti ukko, — kylläpä se neiti osaa. No sittenpä sinne nyt tulee päivänsäde…
— Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin. Eikö nyt ole mitään muuta keinoa? Sellaista se on, kun ei ole saatu toimeksi sitä sairastupaa…
— Päivänsäde…! kuiskasi joku joukosta ja kaikki silmät seurasivat pientä väristystä, joka väänsi tytön puoleksi verhottuja kasvoja. Kuoleman varjosta olisi saattanut puhua, mutta ei päivänsäteestä.
Kuin lakastuva liljankukka makasi hän siinä keskellä luontoa, joka kukkui, raksutteli, piipatti, solisi ja lemusi taivaan ja maan täydeltä. Hän oli mykkä kuolema keskellä kylläistä elämää.
Mutta pieni postinhoitajatarpa oli saanut rohkeutta senjälkeen kuin hän oli joutunut kihloihin Allani Soivion, rikkaan maisteri Kanniston sukulaisen kanssa. Allani Soivio, metsäherra, oli riidassa tätinsä ja hänen miehensä kanssa, senpätähden tämä morsiankin nyt sätti maisterin väkeä! Eipä siltä, että hänen väitteensä olisivat olleet aivan aiheettomia. Kyllä Lepolassa sellaista kylmää oli, muut palvelijat eivät siellä pysyneet, paitsi se Kaisa, joka siellä oli ollut niin kauan. Syytettiin aina tämän Kaisan olevan niin häijyn, ettei kukaan tullut hänen kanssaan aikaan, mutta taisipa talossa olla jotakin muutakin syytä, niin hyvältä kuin kaikki näyttikin ulospäin. Toiselta puolen ei voinut kieltää, että maisterin herrasväki todella harjoitti hyväntekeväisyyttä — heidän kuolemansa jälkeen saattoi lisäksi odottaa suuria lahjoituksia yleisiin tarkoituksiin. Niin että ei kuitenkaan olisi ollut lupa puhua sillä tavalla kuin neiti Erkkilä puhui. Näin ajattelivat kirkonkylän emännät. Sydänmaan äänetön kansa muisti toiselta puolen, että Lepolasta oli lohjennut ilmaiseksi lääkettä monelle sairaalle, toiselta puolen, että siellä maksettiin munista ja marjoista huonommin kuin missään. Sillä ei siis ollut mitään muuta mielipidettä kuin että parasta oli viedä haavoittunut maisterin herrasväen luokse kuolemaan. Niilläpä oli varaa haudata hänet, tai hoitaa, jos hän kitumaankin jäi. Kukaan muu ei kuitenkaan puuttunut väittelemään innokkaan Trastin kanssa, paitsi neiti Erkkilä. Hän asteli paarien vierellä ja puhui miltei sopimattoman lujalla äänellä näin kuoleman läheisyydessä, lakkaamatta pinoten tuomenoksiaan punaiselle huopapeitteelle, joka verhosi onnetonta neitoa.
— Mahdan minä tietää mitä puhun! Kysykää pastorilta, jonka nuorena ylioppilaana toimititte Kannistoille lukemaan. Kysykää tylsämieliseltä pikku Miialta, joka oli itkemäisillään itsensä kuoliaaksi… Niin, niin, tohtori vainaja itse sanoi minulle, että hänen silmänsä olivat tulleet kipeiksi pelkästä itkemisestä… Minun sulhaseni sanoo, että… Mutta mitäpä minä puhun teille, te kannatte lapsiraukkaa yhä likemmä hänen vankilaansa…
— Mutta, hyvä neiti, keskeytti Trast vihdoin kuiskaten, — sanokaa nyt mihin minä hänet vien? Postikonttoriinko?
— No vaikka minne…
— Siinä se: vaikka minne. Sanokaa te maisterin herrasväestä mitä tahansa, niin sieltä se apu sittenkin aina lähtee. Siellä muristaan, mutta sieltä lopulta autetaan. Kyllä meidän pitäjässä on rikkaita, mutta kuka ottaa kuolevan luoksensa? Maisterin rouva, jota te kaikki olette valmiit moittimaan…
Neiti Erkkilä nosti pudonneet tuomenkukat maasta, pysähtyi ja puheli tiepuolessa, itkusta puolitukahtuneena:
— Kysykää herra Lagerspetsiltä, kysykää herra Lassénilta, kysykää Ida Saleniukselta… Minun sulhaseni sanoo… mutta mitäpä minun kannattaa siitä puhua! Tulkaapa vähän tänne, Trast, niin sanon jotakin: sulhaseni sanoo, että he ovat niin kylmiä, ettei hän tahdo nähdä heitä edes häissään. Päivänsädekin kuolee sellaisessa kylmyydessä…
— Mutta mitä minä teen? sanoi ukko Trast avuttomana.
Ja hetken perästä kulki saattue huolestuneen neiti Erkkilän ohitse kohti valkoista huvilaa, joka valkoisen aidan ja hoidettujen pensasryhmien takaa hohti korkealta, kummulta. Tämä huvila vaikutti satumaiselta ylhäisyydessään ja suorastaan eteläisessä rehevyydessään saloseudun karun, kainon asutuksen keskellä. Ei missään ollut sellaista vihantaa, niin moninaista, vaalean keltaisesta tumman vihreään ja harmahtavasta sinervään asti. Pensasaidat olivat leikatut, tiet peitetyt punaisella hiekalla ja hehkuvat jättiläiskukat nostivat tupsumaisia tai kellonmuotoisia teriään lihavasta mullasta. Aurinko hohti tänne joka taholta. Kun huvila oli yksinään kummulla, ei auringon säteitä pidättänyt mikään, vaan vuotivat kultaiset lämpöaallot runsaampina kuin minnekään juuri tähän valkoiseen kotiin ja sen ihmeelliseen puutarhaan. Päivänsäteistä ei täällä ollut puutetta. Kaikki lämpö mitä pohjoinen taivas saattoi lahjoittaa, vuoti tänne. Kukkulan alle portin eteen pysähtyivät paarit ja kantajat seisahtuivat kokoamaan voimia nousua varten. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat ääneti eteensä. Kiviportaiden kahden puolen versoi tuoreesta, muokatusta maasta suitsuttamalla sinistä, keltaista, valkoista kukkaa ja mehiläiset täyttivät ilman kuumalla, hekumallisella surinallaan.
Yht’äkkiä kajahti ankara koiranhaukunta. Spireapensastosta tuli näkyviin leijonankarvainen koira ja heti senjälkeen ilmestyi portaille kaksi naista, toinen valkoisissa, toinen tummissa vaatteissa, kaikesta päättäen rouva ja palvelijatar. Toinen oli sirorakenteinen, valkokätinen herrasnainen, toinen raskasliikkeinen, kolea työjuhta. Molemmat olivat kasvoiltaan harmaan ankarat ja luoksepäästämättömät. Ukko Trast lähestyi heitä lakki kourassa, hymyillen ja kömpelösti kumarrellen. Syntyi pitkä keskustelu, tai oikeammin sanoen väittely. Kukaan ei huomannut, että sairas koiran haukahtaessa oli vavahtanut ja alkoi selvitä pitkästä, piinallisesta unestaan elämään, joka ehkä ei ollut helpompaa. Ihanan puutarhan portilla väiteltiin siitä, saisiko hän tulla sisäpuolelle vai oliko hänen mentävä kerjäämään turvaa muualta. Väittelyn tulos oli niinkuin niin monasti ennen, että vanha Trast voitti ja paarit kannettiin ylös valkoiseen huvilaan, jolle sen isäntäväki oli antanut nimen »Lepola».
Saima Aalto jäi taloon vastaiseksi, päättelivät rouva Kannisto ja hänen palvelijattarensa.
Hän tuli tajuihinsa jossakin, jota hän luuli laivaksi ja jossa kaikki oli sinistä, seinät, sohva, peite hänen yllään. Hänen ruumiinsa tuntui olevan köytetty kiinni johonkin, jossa sitä venyteltiin, viileskeltiin ja poltettiin. Pää lepäsi alhaalla raskaana kuin vuori, jalat olivat pingoitetut ylhäälle ja niissä kirveli, nyki, kolotti ja kuumotti. Tuntui siltä kuin pää olisi ollut halkeamaisillaan, ei mitään hän voinut selvittää itselleen, ainoastaan sen, ettei hän ollut koskaan ollut näin sairas. Eikä apua kuulunut, ei lievennystä silmänräpäykseksi. Poltti ja pakotti. Ei mitään paikkaa voinut liikuttaa. Joka jäsen tuntui olevan poikki. Eikö sitten ollut yhtään ihmistä, eikö mitään apua? Ei hikipisaroita hän jaksanut pyyhkiä otsaltaan. Vai oliko hänen otsansa veressä? Käsi ei noussut, ei yhtäkään jäsentä voinut kohottaa. Oliko hänestä enää mitään jäljellä? Oliko Jumala kokonaan ylenantanut? Mitä oli tapahtunut?
Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin», sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule sisään… olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita ihmisiä… Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan… Ei, Trast, sanoinhan teille jo telefonissa…» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen…» »Mitä te sitten häntä tänne tuotte… Ei, porttia ei avata… Trasti tottelee vain ja paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!…»
Jalatonta ihmistä!
Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan, hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä. Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin. Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi: yli yksitoista… Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas…
Äiti on kuollut.
Ja häneltä, Saimalta, ovat jalat poikki. Molemmat jalat…
Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin tahtoi… Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.
Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan, — hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on jano, Miina menee vesisaaville… Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin, Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla…
Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.
Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?
Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa. Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa, astua alas vuoteesta… Jumala… mitä Jumala on tahtonut ja tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa. Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin onneton…!
Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.
Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin. Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän kylmä.
— Ei saa sillä tavalla. Ole hiljaa nyt. Kukaan ei tee sinulle pahaa…
Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli, kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri, ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut…
Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:
— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä? Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.
Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha, joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.
Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?
Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua kuiskaten.
– Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä tänne on tulijoita… Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan. Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä ottaa likaisen…
– Mistä minä tiesin.
— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille! Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna hänelle housut… anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi vanhat harmaat… Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän raukan.
— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on maalattu?
– Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen luona on maalattu. Oi, hyvänen aika…
— Ruoka jäähtyy…
— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka ehdin.
— »Jahka ehdin»… Niin, sinullahan on niin paljon työtä…
— Mutta sano silloin minulle, muuten tärvelen kaikki vaatteeni.Tiedätkö mitä vaatteet nykyään maksavat?
— Mitäs hän. Toisen kukkarosta menee. Etkö olekin tahrinut omiakin vaatteitasi. Älä koetakaan sitä peittää minulta, näen, että olet koettanut bentsiinillä ottaa pois tahraa — etkö sinä tiedä, että maali lähtee tärpätillä? Bentsiini sen vain levittää. Ja pitääkö nyt käyttää valkoisia housuja sellaisessa työssä! Oi, hyvänen aika. Miia, sano Kaisalle, että hän yht'aikaa puhdistaa herra Lagerspetsin takin. Oi, hyvänen aika. Tai saat itse puhdistaa, Janne. Ehkä sitten muistat paremmin varoa. Kaisalla on sitäpaitsi työtä yllin kyllin. Ja kun maalaat toiset penkit, niin merkitse ne, muuten saamme aamusta iltaan puhdistaa vaatteita.
— Olkaa hiljaa, ei hän nuku…
— Nukkuu, on tainnoksissa. Hänhän sai kloroformia. Menkää nyt syömään, vihdoinkin…
– Kyllä sinäkin, Lassén, saisit olla polttamatta.
— Älä sinä pyhäile, savu tekee hänelle vain hyvää. Jos hän tuosta herää, aion ensi työkseni opettaa hänet polttamaan. Muuten hän täällä menehtyy…
— Ja sillä sinä luulet hänet pelastavasi.
— Tiedänpä millä olen itseni pelastanut…
— Nyt minä olen tuonut pöytään puuron ja lähden mansikkamaahan. Ei ole minun syyni, jos kaikki on kylmää…
– Kuinka monta kertaa olenkaan teitä käskenyt.
— Mikset sitten itse tule?
– Vai voisin minä jättää sairaan? Ukko Trast lupasi varmasti tulla häntä noutamaan mökkiinsä ja tuoda mukaansa diakonissan, mutta — eipä häntä kuulu! Saan kauniisti istua tässä. Päällisetkin minun tänään piti saada saliin, aurinko hävittää tykkänään uudet huonekalut. Mutta istu tässä.
— Täti menee, minä istun tässä.
— Vai luulet minua niin kovaksi, että heittäisin sairaan sinun haltuusi. Et tunne minua. Ei, menkää te vain ja syökää.
— Luuleeko täti sitten minua niin kovaksi, että saattaisin istua syömässä, kun tässä vieressäni nuori elämä riutuu pois. Täti ei tunne minua.
— Olkaa hiljaa, hän kuulee kaikki.
— No, ja entä jos kuulee: emme ole sanoneet mitään pahaa.
— Tulee olemaan hauskaa nähdä milloin Trast saapuu…
– Sitä saamme odottaa.
— Älä sinä siinä pyhälle, lähde pois aamiaiselle…
– Pane toki pois tupakka, etkö näe, että se koskee hänen silmiinsä…
-— Hänen pitäisi jo herätä… Hänellä on edessä kauheat tuskat…
— Raukka… raukka…
– Ja mitä se valittamisesta paranee… Menisitte nyt… No, nyt tulee papikin takaisin — se vielä puuttui.
— Missä te viivytte kaikki? Ei ole suolaa pöydässä.
— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.
— Saisi Kaisakin sellaiset toimittaa.
– Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida… missä Ida on? Anna sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut… Vihdoinkin. Ah… oh… Oi hyvänen aika… No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun? Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?
— Näen.
Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön huulten väliin.
— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt, sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no tietysti sinä olet sairas… Mitä? Nyt hän kuolee…!
Rouva Kaunisto huusi niin, että koko talonväki kokoontui paikalle.
Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan, että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki. Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.
Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.
— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, — Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?
Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä luottamusta:
— Uskon.
— Niinkö, lapseni, iloitsi ruustinna. — Sitten olet onnellinen.
Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui, siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.
Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi:
— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette. Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko rakkautensa.
— Niin… kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, —jääkö hän eloon… ja antaako hän rakkautensa… ja ansaitsemmeko sen.Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä.Kiittämättömyyden saa palkakseen.
Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin, vakavin silmin ja kysyi:
— Onko minun äitini jo haudattu?
Ruustinna taisteli kyyneliään vastaan.
— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli… Rovasti näki hänet… minun mieheni nimittäin… ja hän oli ollut niin rauhallisen ja onnellisen näköinen.
Tyttönen sulki silmänsä. Ruustinna itki hiljaa.
— Saako… virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, — saako minun äitini kauniin arkun?
— Saa toki, lapseni… sen lupaan sinulle!
Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön vaaleille hiuksille.
— Saako hän valkoisen arkun?
— Niin, en tiedä… valkoinen arkku kuuluu aivan nuorille… Mutta…
— Minun äitini oli nuori! pääsi kiihkeästi sairaan huulilta ja hikipisarat valuivat alas otsaa.
— Jos sinä tahdot, lapseni, niin hän saa valkoisen arkun…
— Minä tahtoisin, että minun äitini haudattaisiin sinne missä minä olen…
— Ja niissä sinä tahtoisit olla? Tahdotko kotipuoleesi vai jäätkö tänne?
— Jos minut pidetään täällä…
— Olet tullut hyvien ihmisten luo. Tästä talosta ei kukaan ole lähtenyt ilman apua.
— Jos minun äitini haudattaisiin tänne…
— Teemme niin, kaikki tehdään, lapseni, niinkuin sinä toivot. Ja tiedätkö: ehkä sinä vielä tulet kävelemäänkin. Nykyään voidaan tehdä keinotekoisia jalkoja niin hyvin, että ne miltei ovat kuin omat… Se on kyllä hyvin kallista, mutta… olet tullut hyvien ihmisten luo, jotka myöskin ovat rikkaat.
Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan, ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta opettajaksi.
Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa? Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.
Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään outoa.
— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast tahtoo.
Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi hämmästyä.
— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?
Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti kupariastiat.
— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.
Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.
— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö taas? Sinä sen saat päättää.
– Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?
Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä, jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista. Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:
— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te molemmat olette niin herttaisia!
Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että miltei kuului ruokasaliin.
— »Yritämmekö taas, papi?»
— »Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?»
— »Sinä sen saat päättää, pani.»
— »Suloinen mami, sinä sen päätät.»
Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.
— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.
Ja perinpohjaiseen tapaansa kertoi hän juurta jaksain, miten ensin oli toivottanut tytölle pääsyä pahasta maailmasta parempaan, mutta kuinka hän sitten oli sanonut Jumalalle, että hyvyyttäkin tarvitaan eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja. Hän oli niin pitkäpinnainen jutuissaan, ukko Trast, vaikka hän muuten oli niin rehellinen mies ja vaikka hän oli Lepolan väille suorastaan välttämätön, hän kun toimitti heille kaikkinaista pientä, tärkeää palvelusta.
— Päivänsäde hän on…
— Se nähdään sitten…
– Hän on paras kaikista mitä olen taloon tuonut…
— Sillä totisesti ette paljoa lohduta.
— Hyvä rouva, se on kaikki junan syy, että herrasväkeä rasitan. Ne ovat kaikki olleet junan tuomia. Juna tuo paikkakunnalle kaiken liikkuvan väen…
— Mikä heitettiin alas vaunusta senvuoksi että hän oli humalassa, mikä mistäkin syystä… Mutta seuraavalla kerralla käännän teidät takaisin portilta.
— En tuo enää ketään. Mutta kun täällä Lepolassa oli hyviä ja onnellisia ihmisiä, niin… Ei, en tuo enää ketään.
— Olen teille suuttunut, Trast.
— Rouva antaa anteeksi.
Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin isä kaivattua vastasyntynyttään.
— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin, eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä, minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.
Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa.Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.
Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar. Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen, joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta, missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.
Omenapuun oksat huojuivat ikkunan edessä ja pääskyset suhahtelivat ohitse. Villit mehiläiset eksyivät huoneeseen ja täyttivät sen surinallaan. Kuului kanojen kaakatusta ja kukon laulua. Saima Aalto makasi ja kärsi ja makasi ja ajatteli. Pitkin päivää eroitti kuokan ja lapion kalketta sekä suihkukannun viivoittavaa rapinaa, kun kastelu tapahtui. Kuului myöskin ihmisten kinastelemista ja toraa. Kuinka he saattoivat olla tyytymättömiä? He kävelivät, he juoksivat — eivätkä he kuitenkaan iloinneet. Mutta oliko hänkään, Saima, iloinnut liikkumisensa lahjasta, silloin kun se hänellä oli? Tuskat vaihtelivat luontoa. Milloin ne olivat yhtämittaista kuumaa kolotusta, joka ikäänkuin polki paikallaan ja lainehti siitä äärimmäisiin osiin ruumista, polttaen ohimoja ja sormenpäitä myöten. Milloin ne asettuivat kahteen tai kolmeen kohtaan, vasaroiden niistä toisilleen niinkuin mitkäkin kateelliset naapurisepät, jotka takovat kilpaa. Mutta alasimena oli tunteva, avuton ihmisruumis. Sitä pidettiin pihdeissä, sille ei ollut pelastusta, se väänteli ja värisi kuin poljettu mato ja pysyi naulittuna paikallaan. Useimmiten oli tuska paikallinen: pisteli, nyki, kirveli ja kipunoi jaloissa. Ajoittain se kiihtyi niin että hiki puhkesi esiin joka huokosesta ruumiissa. Tuskien mukaan näkivät silmät eri tavalla. Milloin musteni kaikki, milloin huojui, milloin näytti kaikki veripunaiselta, milloin vihreältä. Milloin näki silmä outoja värejä, jommoisilla ei ollut nimeä, syviä samettisia värejä, joiden imevä kauneus synnytti tuskaa ja kaipausta. Oli riuduttavan ikävä… jotakin ja jonnekin. Jotakin sellaista ikävää oli ennen tuntenut lukiessa satuja, vaikka ei milloinkaan näin pohjatonta ja polttavaa. Oli sellainen tunne ikäänkuin olisi maannut kaivossa, jonka vesi oli kokoontunut kärsimyksen hiestä. Ei päässyt liikahtamaan, vaikka kuinka olisi ponnistanut, ei voinut nostaa päätä eikä kättä ja oli yksi ainoa palava toivo: nähdä taivas ja ilma ja puut ja linnut. Ja oli sellainen tunne, että ruumis makasi hyvin pitkällä laudalla ja että sen piti venyä yhtä pitkäksi kuin lauta. Joka hetki tuntui siltä, että kaikki jäsenet menevät hajalle. Sydän läähätti tätä odottaessa. Tai tuntui siltä kuin lukemattomia peitsenpäitä olisi tungettu onnettomiin jalantynkiin. Toiset olivat kiiltävät, toiset ruosteiset, toiset olivat terävät, toiset tylsät. Pistot tunkivat sydämeen saakka, vihloen ja kivistäen. Mistä nämä mahdottomat ajatukset tulivat? Onnellisten menneitten aikojen pohjaa vastaan ne kasvoivat esiin kuin varjot.
Trast kävi talossa kerran viikossa — kesällä tarvittiin niin vähän puita ja kasvitarhassakin oli juuri tällä hetkellä hiljaisempi aika. Ukko istui silloin tuntikauden tytön huoneessa. Hän olisi mielellään ollut kauvemmin ja tullut useamminkin, mutta niinhyvin vanhus kuin tyttönenkin tunsivat, ettei talon hallitus siitä pitänyt. Sinä tuntina, jolloin Trast istui tuolilla Saima Aallon vuoteen ääressä, oli rouvalla pari kolme kertaa asiaa huoneeseen ja Ida tuli hänkin tuomaan tai viemään jotakin tavallista useammin. Mitä he pelkäsivät? Mitä he luulivat? Ystävykset eivät puhuneet mistään vaarallisista asioista. Trast oli käynyt Saiman äidin haudalla ja kertoi kuinka kauniisti orvokintaimet siellä kehittyivät. Pian tuo hän sieltä kukkasen. Tai hän kertoi kuinka kauniin saarnan rovasti oli pitänyt viime pyhänä kirkossa. Tai hän ihmetteli, eikö neiti Erkkilä todella ollut sulhasensa kanssa käynyt Lepolassa. Yhtäkaikki olivat maisterin herrasväet hyviä ihmisiä. Pienen sokean Ruutonkin he olivat toimittaneet kouluun, poika oppi siellä käsitöitä. Eiköhän sentään ollut kaikkein vaikeinta, jos oli sokea. Mutta varmaan oli joka tilaan annettu lohdutus. Ukko kuvasi tytölle kotinsa. Niin tarkkaan hän kertoi kaikki, aidasta, portista, perunamaasta ja valmuistutuksista lähtien vuoteeseen ja ikkunan verenpisaraan asti, että Saima tiesi löytävänsä kuin kotimökissä joka esineen, kun hän kerran voisi kävellä niillä keinotekoisilla jaloilla, jotka nyt kangastivat hänelle pelastajina ja johdattajina toimelliseen elämään. Ukko Trastilla oli kissanpoikanen. Se oli hyvin hauska ja leikkisä. Milloin se tarttui kiinni jalkaan, milloin se hyppäsi niskaan. Ja pahaa se teki, latki kerman astiasta pöydällä, kaatoi maitotuopin, varasti tuoreet kalat. Eilenkin se kuljetti niin suurta ahventa, että se painoi miltei enemmän kuin koko kissan-alku. Harmaa se oli, valkoista kaulalla, valkoinen seppel ympäri pään ja hännänpäässä valkoista. Ja silkkipintainen se oli, ei yksikään ihminen ollut niin puetettu kuin tämä pieni jumalanluoma. Mökin pihalla oli omenapuu, se oli oikein makeaa lajia. Ellin nimikko se oli, silloin se istutettiin, kun Elli syntyi. Syksyllä, kun tämän omenan hedelmät punoittivat, oli lapsilla usein asiaa Trastin mökille. Mutta kaikkein kauneimmat omenat olivat Saimalle määrätyt. Niitä ei kukaan saisi, se oli varma se. Saiman ikkunan edessä kehittyi siinäkin omenanalkuja. Hän seurasi pitkinä päivinä jokaista oksaa, jokaista pientä ja suurta haaraa, jokaista lintua, joka istahti puuhun, jokaista lehteä, jonka läpi aurinko paistoi, jokaista hedelmää, joka lupasi kasvaa suureksi. Hänen olisi tehnyt mieli puhua Trastille huolistaan ja epäilyksistään. Mutta joka hetki saattoi joku tulla, alituisesti kuului Idan hyräily ikkunan alta, talon rouvan askel tai Kaisan tyytymätön ääni. Kaikki he ikäänkuin vartioivat ystävysten yhdessäoloa. Ja ikäänkuin Trastkin olisi tahtonut välttää koskemista arimpaan asiaan, vakuutti hän uudestaan ja uudestaan, että hänen pieni tyttönsä oli tullut hyvien ihmisten luo ja että hänellä täällä oli koti.
Saima sai kutsua hyväntekijöitään sedäksi ja tädiksi. Täti tuli heti aamulla katsomaan miten hoidokki jaksoi. Kuinka hänen kasvonsa olivat tuskastuneet ja onnettomat! Väsymys ei koskaan poistunut silmäluomista, silmien alustat olivat pusseilla ja vivahtivat sinipunertavaan. Hänen pukunsa olivat lumivalkoiset, hänellä oli kalliita pitsejä ja rintaneuloja. Hän puhui tähän tapaan.
— No, sinä näytät voivan varsin hyvin. Se on oikein, koeta sinä vain parantua nopeasti. Me emme ole niin rikkaita kuin luullaan. Lääkärinlaskut eivät ole leikintekoa. Ja keinotekoiset jalkasi — en ensinkään ymmärrä mistä saamme rahaa niihin. Olin aikonut kerran lähteä kylpylaitokseen, mutta se matka täytynee jättää. Katso, eivät tässä muutkaan ole niin terveitä kuin miltä näyttää. Luuletko, että meillä on helppoa, sedällä ja minulla? Oi voi, kyllä herrat Lagerspets ja Lassén pitävät huolen siitä, ettei elämä Lepolassa ole tanssia ruusujen ja kukkasten päällä. Keitä he ovat? Hylkiöitä ovat, joista me olemme koettaneet tehdä ihmisiä. Vaikka se on onnistunut huonosti. Lassén on olevinaan sitä mitä sanotaan kirjailijaksi — Rudolf Ronka, sillä nimellä hän lienee jotakin julkaissut ja kyllä hän nosti suuren melun, kun ei meillä heti ollut tarpeeksi suurta kirjoituspöytää hänelle. Hänen on määrä saada jouluun valmiiksi jotakin, en tiedä runoako vaiko proosaa. Sen vain tiedän, että minä en tule lukemaan sitä töherrystä. Hän puhuu muuten hyvin mielellään sinusta ja tahtoisi päästä tänne sinua muka hoitamaan. Hän sanoo, että sinusta voisi kirjoittaa kirjan. Minulla, Jumala paratkoon, ei olisi mitään sitä vastaan, että hän tällä kirjalla maksaisi vaikkapa nuo jalat, jotka täytyy tilata. Mutta ole varovainen häneen nähden, älä antaudu puheisiin. Olen kieltänyt häntä tulemasta tänne, mutta jos hän jotenkuten pääsisi, niin pidätä hänet loitolla. Hän voisi vaikkapa — niin, vaikkapa suudella sinua, sellainen hän on. Juo, on käyttänyt morfiiniakin. Kerron sinulle tämän kaiken, koska nyt kerran olet talossa… Eihän tämä mikään itkun asia ole. Ei, ei, lakkaa sinä, itkeminen pitkittää tautiasi. Tohtori sanoo, että keinotekoiset jalat nykyään saadaan niin hyviksi, että huoleti voit kävellä niillä kuin omillasi. No, lakkaa heti paikalla, olenhan sanonut, ettei ole mitään itkun asiaa. Elämä ei ole leikkiä kenellekään, älä sinä luule olevasi onnettomin kaikista. Ei, ei, vaihtaisin mielelläni kanssasi ja makaisin tuossa koko päivän…
Saima Aalto tuijotti suurin silmin hyväntekijättäreensä. Joukko kysymyksiä pyrki hänen huulilleen, mutta ne tukahtuivat kaikki rintaan. Saattoiko sellainenkin ihminen olla onneton, joka käveli?
— Lagerspets, hän on sukulainen eikä valitettavasti kaukainenkaan, jatkoi talon emäntä. — Hänestä pitäisi tulla lakimies, hän on täällä lukemassa tutkintojaan. En tahtoisi kuulua niihin, joiden asiat joutuvat hänen ajettavikseen. En, oi hyvänen aika!… Mutta mitä sinä itket? Lakkaa jo. Olen sanonut: et ole onnettomin ihminen maailmassa…
Talon herra tuli harvemmin ja silloin oudon varovaisesti, ikäänkuin hän olisi peljännyt.
— No, tyttöseni, mitenkä käy? sanoi hän matalalla äänellä ja kuunteli. — Katso tässä sinä saat muutamia mansikoita, ne ovat ensimäiset. Älä viitsi mainita mamille eikä kenellekään muullekaan, että olen ne tuonut sinulle. Muuten vain. Olisi turhaa, tarkoitan, että kukaan siitä tietäisi… Syö nopeasti nyt… Aijai, nyt tuli lakanalle tahra… mitä me nyt teemme… Mitä hullua me nyt teemme…? Kaisa suuttuu, kun hänelle tulee pyykkiä… On parempi, että tahra on musta kuin punainen: minä otan uunista hiilen. Katso nyt. Eihän se nyt suuri ole. Ehkä voit olla kertomatta mistä se tuli. En tietysti tarkoita, että sanoisit valheen, sitä ei koskaan pidä tehdä, mutta eihän tarvitse turhanpäiten mennä kertomaan: setä kävi täällä ja… kyllä sinä ymmärrät Täytyy välttää riitaa Antavatko ne sinulle muuten täällä ruokaa? Sinulla on nyt uusi sairaanhoitajatar — suoraan sanoen Ida ei ole mikään sairaanhoitajatar, minä puolestani olisin pitänyt sen soturinaisen täällä koko kesän sinua hoitamassa. Hän oli siitäkin hyvä, ettei hän puhunut, teki työtä vain. Mutta mami päättää ne asiat, katso huvila on rakennettu mamin rahoilla, Anttolahan oli mamin. Todella, tiedätkö sinä edes mikä Anttola on? Kaunis maatila se on, mami on siellä syntynyt ja vanhusten kuoltua pidimme me sitä. Minä jätin virkani kaupungissa ja rupesin maanviljelijäksi. Mutta eihän maanviljelys kannata ja työväestä oli alituista rettelöä, meille tarjottiin hyvä hinta ja me myimme. Siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Mami ikävöi vieläkin Anttolaa, on parasta, ettet mainitse koko nimeä, mamin tulee aina paha mieli, kun vain puhutaankin siitä. Hän oli ainoa perillinen, hänellä kävi paljon kosijoita. Ja sievä hän oli — sitä ei uskoisi kuinka sievä hän oli, ja kuuluisa pienistä jaloistaan… Ei, nyt joku tulee… Kuule, ole vähän varoillasi Idaan nähden, Ida on vähän kiero, niin hyvä tyttö kuin hän onkin. Hän puhuu edessä hyvää ja takana pahaa, sellainen hän on. Hän pitää Lassénista, kirjailijasta, ja hän pelkää sinua… Niin, niin, sinua, kun Lassén aina puhuu sinusta hyvää. Se on tyhmää, sinä pikku tyttö, kyllä minä sen tiedän, mutta mitäpä tyhmille ihmisille taitaa. Hän voi kyllä, tämä meidän Ida, ruveta sotkemaan sinun ja mamin välejä… Ei hän niin pahaa tarkoita, mutta hänen kielensä on niin höllästi kiinni. Tahdoin vain sinua varoittaa. Ja ole nyt aivan levollinen ja parane. Ja huuda minua, minä kyllä kuulen, jos jotakin tarvitset. Olen nykyään kaalin kimpussa, se antaa työtä, mokomakin. Mutta kanat riemuitsevat: niin paljon herkullisia matoja! Mamin valkoiset leghornit rakastavat sellaista. Nyt Ida tulee…
—… Aikanii on niin iikäväää…
Saima Aalto kuuli hänkin Ida Saleniuksen hyräillen lähestyvän rannan puolelta, missä herrat olivat olleet maalaamassa puutarhapenkkejä. Hän pelkäsi, ettei maisteri ehtisi pois ja iloitsi, kun suuri palttinainen esiliina oli hävinnyt rakennuksen toiselle puolelle. Maisteri käytti puutarhatyössä esiliinaa. Mutta oliko hän muistanut ottaa pois kaalinlehden, jolla oli tuonut mansikat? Hiki nousi Saiman otsalle, kun hän ajatteli, ettei hän voi nousta etsimään kaalinlehteä. Minne lehti oli joutunut, oliko maisteri ehkä heittänyt sen eteiseen, vai makasiko se rypistettynä uunin edessä? Mitä tapahtuu, jos Ida löytää lehden? Varmaan jotain kauheaa… Lamauttava ahdistus tukahutti Saimaa kurkusta kuin jättiläiskouralla pusertaen… Ida astui sisään, yllään vaaleanpunainen puku ja poskilla punastus. Hän kävi kuitenkin heti vakavaksi ja alkoi katsella ympärilleen.
— Onko täällä käynyt joku? Mikä sinun on?… Älä viitsi, puhelimme tuolla juuri, että sinä varmaan pian olet niin terve, että voimme nostaa sinua päivisin ulos. Tahtoisitko? »Enkeli»… Oletko sinä enkeli? Oletko todella niin hyvä kuin miltä näytät?… Kuule, jos… jos Lassén tulee tänne, niin aja hänet pois, sillä hänellä on hyvin kiire. Hänen pitää jouluksi saada valmiiksi kirja, ja käsikirjoitus pitää lähettää paljon aikaisemmin. Hänen täytyy istua paperiensa ääressä. Sano sinäkin se hänelle… »Tuuolta tuottaisin kullalleeni ko'on kultaa ja hoopeaa… Tuuolta tuottaisin…» Mikä sopii minulle paremmin, sininen vaiko punainen? Minun täytyy saada uusi puku Eeva Erkkilän häihin. Ehkä sentään valkoinen on kaikista hienointa. Sano sinäkin tädille, että minun täytyy saada uusi puku. Katso, täti on, suoraan sanoen, vähän saita. Voi hyvä Isä, kerran on ihminen nuori ja täällä sydänmaalla ei totisesti ole paljon mahdollisuutta huvitella. Pojat uhkaavat syksyllä lähteä Helsinkiin — silloin totisesti en tiedä, miten täällä taas saa ajan kulumaan. Onhan se selvää, kuka täällä olisi vapaaehtoisesti. Aih… mitä nyt? Kuinka säikähdin. Älkää vain tulko ikkunasta, onhan ovikin. Täti suuttuu kovasti…
Lassén oli kavunnut kivijalalle ja katsoi sisään ikkunasta.
— Salliiko neiti Saima… Oi kuinka täällä on rauhallista ja suloista, oi, täällä ihminen uudistuu. Minä olenkin aivan lopussa. Täällä Lepolassa on kauheaa… täällä tulee hulluksi. Hän on itse pirun isoäiti, tuo valkopukuinen täti Roora pienine kuuluisine jalkoineen. »Voit tulla kastelemaan kurkkuja, Rudolf… Ei, ala tästä päästä… Menee sivuille… Sinä tuhlaat vettä. Jos tulee kuiva kesä, niin kyllä saat kantaa tarpeeksesi… Sinä hukutat taimet… Missä olit eilen illalla?… Et ollut kotona kello kymmenen. Me toivomme papin kanssa, että kaikki ovat kotona kello kymmenen…» Onko mokomaa kuultu: kesäiltana peitteen alla kello kymmenen! Ei, minä en ole täällä yhtä päivää. Vaikka varastaisin matkarahat, niin minä matkustan! Olen kärsinyt, olen purrut hammasta… mutta vesikin on minulle täällä sapelia sekoitettua. Ja täällä pitäisi minunluoda!Oi, Saima neiti, antakaa anteeksi, että täytän teidän rauhallisen suojanne valituksillani, mutta en jaksa, en jaksa…
— Hiljaa, rukoili Ida Salenius. — Hiljaa, Jumalan tähden…
— Tottakin, sanoi kirjailija, havahtuen epätoivostaan, — setä etsii sinua, Ida. Mene nopeasti, minunhan oli määrä heti pyytää sinut…
Mutta kaunis nuori tyttö seisoi kuin naulittuna.
— Tule sinä mukaan, muuten en mene.
— Miksen minä sitten saisi jäädä tänne! Saima neiti, hetkinen — sallittehan minun olla täällä. Minä en jaksa mennä tuohon kirottuun puutarhaan, missä tora ja salattu viha kyllästyttävät ilman. Täällä ovat ruusutkin minulle inhoittavat, senvuoksi, että maa, josta ne ovat kasvaneet, on lannoitettu kiukulla ja pahoilla sanoilla. Mene nyt, Ida, ole hyvä, säästä meitä siitä nalkutuksesta, mikä seuraa, jollet… Ah, Saima, pikku Saima, lapsi, enkeli, eksynyt maan pahan päälle! Kertokaa minulle jotakin itsestänne… lapsuudestanne. Kuinka te jaksatte kantaa kohtaloanne? Niinkuin valkoinen karitsa te siinä makaatte keskellä susilaumaa. Tiedättekö… teistä minä tahtoisin kirjoittaa kirjan. Siitä vasta tulisi jotakin. Ah, Rudolf Rönkä tulisi sillä kirjalla suureksi… Runo se olisi… Hän on teille mustasukkainen, tuo pieni kana. Emme me ole kihloissa, älkää luulko. Minä en ole niitä miehiä, jotka heittävät pois vapautensa… Kuulkaa… Mutta miksi te vapisette? Lapsi, tehän menehdytte, mitä minä olen tehnyt…?
Vihdoin viimein sai tyttö sanat suustaan.
— Menkää pois… Kirjoittakaa kirjanne valmiiksi. Se kirja, jota olette aikonut. Teillä on kiire… Teidän pitää istua paperienne ääressä.
Lassén purskahti suureen nauruun.
— Vai niin… Minä tunnen hänen sanansa! Nuo kaikki hän on istuttanut teidän päähänne, se pieni kana. Ah, jos minä yleensä jaksan tässä helvetissä hetkenkään olla, niin sentähden, että täällä on enkeli, joka vilvoittaa tätä paahtavaa paikkaa…
— Kuinka te voitte puhua tuolla tavalla, te, jokakävelette!
— Te luulette, että se riittää ihmiselle, jos hän kävelee. Voi teitä, lasta…
Tytön harmaat silmät tummenivat mustiksi ja kapeat valkoiset sormet pusertuivat ristiin.
— Menkää ja kirjoittakaa ihmisille kirja… siitä… että he tietäisivät mitä se on, kun he voivat kävellä!
Rudolf Rönkä tuijotti puhujattareen pitkään. Sitten hän alkoi hymyillä ja veti sauhun paperossistaan.
— Lapsi, te ette tiedä, mitä ovat sielun kivut ja poltot! En pyhäile, puhun totta, kun sanon: vaihtaisin teidän kanssanne…
Hän vei kunnioittavasti huulilleen tytön käden ja läksi.
Saima Aaltoa kylmäsi: jo toisen kerran sanottiin hänelle, että hänen tilansa oli kadehdittava…
Lagerspets tuli sisään täynnä veitikkaa kuin poikanen.
— Neiti Saima, minä halkean, niin paljon olen syönyt mansikoita! Odottakaa te vain vähän aikaa, niin alkaa puutarhassa suuri syyllisen kysyntä. Mahdan olla paha ihminen, mutta niin perhanasti minua huvittaa kiusata tätiäni… Hän ilmoitti minulle tässä, eilen, että saan lähteä. Ei, täti Roora, siitä ei tule yhtään mitään! Minä olen Anttolan perillisiä niinkuin täti Roorakin, ei mikään maan mahti saa minua täältä pois. Se on sellaista, että täti ei kärsi minun suoruuttani, hän pitää sellaisista perin kieroista ihmisistä kuin Ida Salenius. Ida lavertelee makeasti, mutta minä puhun suoraan… Kai täti on teillekin kertonut juttuja minusta, kuinka minut humalaisena pantiin alas junasta. Perhanan valhe! En sylje lasiin, mutta en ikinä ole ollut humalassa… Siitä tulee hauskaa, jahka tulevat Eeva Erkkilän ja Allani Soivion häät. Silloin saa täti paistua punaiseksi kiukusta ja harmista, sillä häntä ei kutsuta häihin. Meidät kaikki kutsutaan — ja me menemme! Mutta ei tätiä ja setää. Teidät kutsutaan, neiti Aalto, niin, niin — miksei kutsuttaisi? Ja te tulette… ja olette kaikkein kaunein. Eikö Lassén ole teille puhunut? Perhana, taisin ilmaista salaisuuden: me kannamme teidät! Kantotuolissa te istutte… valkoisessa puvussa, kukkanen hiuksissa… Täti ja setä eivät pääse. Perhana sentään, kuinka punaiseksi täti paistuu… kiukusta ja kateudesta. St… Nyt se alkaa…