The Project Gutenberg eBook ofValkea kansaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkea kansaAuthor: Ilma VirtalaRelease date: April 27, 2024 [eBook #73482]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1918Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA KANSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkea kansaAuthor: Ilma VirtalaRelease date: April 27, 2024 [eBook #73482]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1918Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkea kansa
Author: Ilma Virtala
Author: Ilma Virtala
Release date: April 27, 2024 [eBook #73482]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1918
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA KANSA ***
Kirj.
Ilma Virtala
Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.
On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt, kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.
— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi pojistani kovin monta.
Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten jalkeille.
— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää. Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.
Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija, samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle matkaavien.
Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi, edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.
— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?
— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua, kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina muistaa, on kuin olisi lähelläni.
Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin, minulla ei enää ole…
Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta, koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin muisto.
Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.
— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua, joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan yhä enemmän kiintynyt.
— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. — Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.
— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.
He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.
Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten korven hiljaisuutta.
— Keitä olette?
— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.
— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.
— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman epäröivä vastaus.
— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.
Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru on niitä Saksan jääkäreitä.
Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.
— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat, mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.
Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä selvittyään.
Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.
He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.
Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.
Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.
Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla. Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana maa, jossa eisaa, eivoiolla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja rakkaus on täällä hallitseva.
Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen, — heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.
Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.
Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan kivääritulen.
— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan ketään vahingoittamaan. Eihännytvoi kukaan suoda toisen surmaa, ei kukaantahtoatoiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!
Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan. Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa ilman paineen vaikutuksesta.
— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeatasotaaja ihmisettahtovattehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti — mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.
Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa. Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten. Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa. Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen.Mikäse oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän vaantunsisen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.
Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.
Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet. Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin, äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän vihansa erikoinen esine.
Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.
Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.
Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta puolen, huusi päällikkö:
— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin tarvitaan.
— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan ammu, — oli miesten vastaus.
Oli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli tummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti vierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas matkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti laahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.
Poikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko luoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä lystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.
Metsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava. Ruumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta palasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.
— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.
Se oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta ihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä kaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään läpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin jälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli ehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat teräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty, jotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.
Näiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu, mutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka kasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon saakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat valkeina, kamalasti kattoon katsellen.
* * * * *
Siinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja valkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa kukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan vihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen lävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä. Koko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.
Uudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin tunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun jälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos kellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei ehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.
Punaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella. vetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä kuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti tunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt ilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta paikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.
Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.
Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan haavan.
Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.
Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.
Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön tuloa ehdittäisi.
Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.
Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.
— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.
— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari haukkapalasta kumpaisellekin.
— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli itselläsikin.
Samassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän peitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti poikia.
Yksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:
— Ketä siellä? — oletteko punasia?
— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.
— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.
— Itse te lahtareita olette.
* * * * *
Seuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu äskeinen ääni:
— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.
— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen.— Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.
Miehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten ammutaan!
Ne pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä, mutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa lukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan ja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät kuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.
Avarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää käden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada haltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona odottaville omaisilleen.
Kautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy valtainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia toisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä kaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.
Luutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla, kasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita kuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta, juuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee, avautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen katselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen punikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian valtaiseen nauruun.
Sehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken jätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan. Palattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui sekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.
— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman pyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.
Hän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen vatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin illastaviin poikiin.
Komppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:
— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten ruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me emme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun et tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.
— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole ambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan vieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos. — Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia kyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi, kun se repii tuota issiashermoa!
— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku naurahdellen.
— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme reumaattisia vikojamme korjuuttaa?
— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin oli ennen kova "issias" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt aivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän ehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä kinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin. Toisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia lumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen juoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua ja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. — Tässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi Mannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —
Olisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty, mutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui terhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:
— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme toverini kanssa vartiopaikalta.
Hymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan sanoen:
— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa ulos.
Vangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata tehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti valaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.
Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla "lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.
— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!
— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos pienintäkään viekkautta huomataan.
Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen vangin punaisten puolelle joutuessaan.
— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.
— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —. Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:
— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?
— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen vangeista ilkeästi irvistäen.
— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.
Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille, jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen vierellään.
— "Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki järestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä ne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää."
— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää toki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa tehtävästämme.
Toista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan hylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat huoletta muuttaamaan muille maille.
— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä pitäisi, kiluttaa sanon minä!
Hän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä nelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät, hiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat ihraiset silmät.
— "Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!" — kertasi hän yhä noita inhoittavia sanojaan.
Jouko jo tunsi kuumenevansa.
— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut "kilutan", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin kellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt velvollisuutesi tänä päivänä!
Hän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan, josta jo kuului harras kuorsaus.
Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat, sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa kaatuneille sankareille.
Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.
Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä, toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.
Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena valkoisessa arkussaan.
Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.
— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat: — "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."
Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.
Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:
— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —
Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.
Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät,toistensatuskaa.
Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo oppineetrakastamaantoinen toistaan…
Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.
* * * * *
On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä riviä seuratessa.
Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat: -Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä… Ja ulkona riehuu taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren hiljalleen kuiviin valuessa. — — —
Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.
Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.
Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.
Kuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat kuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon loppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden vielä olevan äänen kantamilla.
Viimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin on toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri, sairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu monta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin keskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.
Hän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat valkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen kimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! — Koivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä ja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen tuikehtivat.
On ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden kapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden vienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.
Tuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija tiukujen kieltä?
Kyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.
— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin kymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on taas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?
Sisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia tunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui tahtomatta hänen korvaansa.
— Saartaa, — niinsaartaa! — sellaistakin saattaa tapahtua. Kymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat viimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos niiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo, kuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!
Hän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se kuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.
Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen, yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?
Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.
Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään unenhorrokseen.
Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten kyytimies oli ajanut.
— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.
— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.
Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita nuori sisar hartain tuntein katseli.
Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.
Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. — Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.
Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja, kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin. "Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.
Kun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi itselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon heittäytyi yötään viettämään.
Ruumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja orpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa mieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen painaessa.
— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo ennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään ja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.
Muutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen ratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo poikanen ja yhä huononevan kuului.
Hepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä säteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.
Mutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset tulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot nyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun oli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan piiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa voimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää vastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa, ollen itse kuin sivullisena kuulijana.
— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa hirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt vielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän on synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka pieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia, jotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin ja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanenkeittäneensävalkoisen soturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen, kunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan, vaikka sen hahmossa esiintyvät.
Se on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen myrkky, joka tekee ihmisistä petoja.
— Voi Venäjä, Venäjä!
Jo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä terveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?
— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja kohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä mietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.
Hän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu erään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.
Hän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.
Miten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä, joiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.
Hänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli valkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille Seppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten ensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.
Suljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen nimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta lapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli nyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun ilme.
Hän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja, kun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen kylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein kuiviin vuotanut.
Hän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas väsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla pikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat olivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.
— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja kärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos kerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen kuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten voihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä on kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä, olisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.
Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin — "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.
Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.
Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain, tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen "— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä muuhun ruumiiseen kuuluvan.
Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.
Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:
— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt valkopukuinen hoitajatar.
Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta, pöyhentelee, kohentelee.
— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+
— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi nyt taas.
Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat surut ja kivut.
— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.
— Mitä hän sanoo?
— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.
Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.
Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:
— Kiitos teille! — Hyvästi.
Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin itsestään.
Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin mitä hän koskaan ennen on kuullut.
Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui. Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.
Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän mielissään.
Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei matkan vaivoissa ollut laimennut jaeteenpäinpaloi miehillä mieli.
Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä, osa taas kääntyy asemalle.
Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina käytävä puhdistuspuuhiin.
— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.
Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.
Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.
* * * * *
Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.
Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä, kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.
Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista, avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten, ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.
Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.
Juna lähenee, on kohta asemalla — heidäntäytyytien toiselle puolen, omiensa luokse.
— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä kohti ratapengertä painaltaen.
Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita ainoankaan osaamatta.
Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana seurasivat.
Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti vaivalloisesti toisia seuraavan.
— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän päällikölleen hengästyneenä virkkoi.
Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista jälelle.
Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä — mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui eläinparka vertavuotaen.
Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.
— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?
— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy pelastaa itsenne!
Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui ylioppilas vavisten maahan.
Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään, kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän, että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei tälläkertaa tuntunut löytyvän.
Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus hänen sydämmessään.
— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen en ainakaan antaudu.
Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides, viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.
Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden. — Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.
Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.
Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.
Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo rati, ja rakas. —
Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa — alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti, lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —
Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.
— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti juoksevat minuutit!
Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate, päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä, hienoinen käsi…
* * * * *
Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.
Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti monikymmenkertaista vihollista vastaan?
— Sen se täytyi olla!
Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se oli! —
Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli nyt vihollista selkäpuolelta.
Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.
Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.
— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.
Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa, ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista, joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.
Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui. Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli vahingoittumattomana omiensa luo.
Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule olevan enää pitkältä"…
Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.
Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana. Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.
Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon riemu täytti väkevästi hänen mielensä.
— Ihanaa on elää!
Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.
Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaapelännyt, mutta hänrakastiniin rajattomasti elämää.
Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.
Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.
Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen, joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin" -ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.
Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.
Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin, kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen vieressä murheellisena seisoi.
— Se oli hyvä… nyt saan sanoa teille hyvästi… minä lähden jo kohta kotiin — hän heikolla äänellä puheli.
— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä otsaa sivellen.
— Minä olen pian… jo vallan terve… ne ovat luvanneet tulla… hakemaan pois.
Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon unentapaiseen horteeseen.
Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.
Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa, kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin. - Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän ainoan sisarensa kadotti.
Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä syvällä viiltävä tuska.
Hän olitahtonutolla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään kaiken, mikä oli hänenomaansa, yksinpä surunsakin, antautuakseen kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.
Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut, mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suurenyhteisenhädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.
Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi kautta hänen olemuksensa.
* * * * *
Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla, kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla, kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen, vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.
Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja selkeällä äänellä lausuu:
— Urut soivat… kuuletteko?
— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.
— Ne viettävät vapausjuhlaa… valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon… sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus…
Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.
… On vastamaa, minä väsyn… ota kädestä, äiti… niin lämmin on tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot… miten valkea on sinun pukusi, sisar… uusiko aivan?…
Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa tuli hoitajatarkin.
Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat kuoleman juhlallisen läheisyyden.
Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään koetti sisarelle ojentaa.
Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.
— On niin hyvin nyt… minä hetkeksi nukahdan… herätättehän sitte kun tulevat hakemaan…
* * * * *
Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän lämpimissä käsissään jäähtyi.
Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.
Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.
Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman kylmä henkäisy.